Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihminen jonka tunsin. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ihminen jonka tunsin. Näytä kaikki tekstit

maanantai 21. marraskuuta 2022

Löysin vaikka en etsinyt

Toukokuussa 2021 kirjoitin täällä, että minulla on luettavana iso nippu vanhoja rakkauskirjeitä. Niitä kirjoittivat toisilleen 19 - 20-vuotias herra ja 16 - 17-vuotias neiti. Ajankohta oli 1946 - 47.

Nyt kirjoitan jatkoa tuolle tekstille. Blogin lukijan kannattaa ehkä tässä kohdassa vilkaista vanhasta kirjoituksestani, mistä kirjenipusta on kysymys. Sinne pääsee tästä linkistä:  ( click)

Perintönä haltuuni tuli kirjeiden lisäksi iso kasa kirjoja. Olen niitä pikkuhiljaa lueskellut. Monissa kirjoissa on tekijän omistuskirjoitus. Joidenkin kirjojen etulehdellä on nuorenparin toisilleen osoittamia syntymäpäiväonnitteluja, joululahjamerkintöjä tai muita muistoja.

Yksi etulehden merkintä on tässä. Päivämäärä vuonna 1947 oli nuorenparin seurusteluaikaa. Tunnistan herran käsialan. Neidin syntymäpäivä on lähellä. Kirja on klassikko 1780-luvulta,  Rousseaun Bekännelser  (suom. Tunnustuksia).

Käsialan ymmärtämisen helpottamiseksi kirjoitan sen tähän:

”Me oomme kaksi kulkijaa / mi yhtyy ylämäissä, / siis anna kätes yli tien, / niin mennään käsi käissä.”

Minun silmiini nuo neidille 18-vuotispäiväksi lähetetyn lahjan etusivulle kirjoitetut sanat näyttäytyvät kosinnalta – jos eivät ehkä aivan suorasanaisilta niin kosinnan esiasteelta vähintäänkin.

Sen suuntaisia aikeita heillä on täytynyt olla jo ilmassa. Henkilöhistoria kertoo, että tuosta syntymäpäivästä kihlautumiseen oli viitisen kuukautta. Yhdentoista kuukauden kuluttua papin aamenet oli jo sanottu.

Minua alkoivat kiinnostaa nuo sitaatin sanat. Mistä ne ovat peräisin? Ovatko ne nuoren herran itse sepittämiä? Kyllä hänessä runoilijantaitoa oli, julkaisi myöhemmin muutaman kokoelmankin. Vai ovatko jostakin lainattuja? Sitaattimerkit viittaisivat jälkimmäiseen.

Kunnes paljon myöhemmin sattumalta sitaatti osui silmiin, runokirjoja selaillessa.

Larin-Kyösti  on nuo sanat sepittänyt runossaan Kulkijaneitonen, kokoelmassa Kulkijan lauluja (1899).  

 

Niin se muisti pettää. Kyllä minä Larin-Kyöstin (oik. Karl-Gustaf Larson  1873– 1948) olen lukenut, tosin siitä on kauan ja tuotanto on iso. Ehkä on kohtuuton oletus, että opiskeluaikoina luetut säkeet vuosikymmeniä myöhemmin tunnistaisi.

On vähän sellainen tunne, että Larin-Kyösti kuuluu niihin runoilijoihin, jotka nykyaika on vähitellen unohtamassa. Hän oli taitava ja monipuolinen lyyrikko, jonka tuotanto ulottui ankaran historiallisista balladeista kepeisiin rallatuksiin ja pilarunoihin, välillä hieman tuhmiinkin. Vaikutteita voi nähdä mm. Bellmanilta ja Frödingiltä sekä hämäläisistä kansanperinteestä. Nykyaikanakin tunnettuja tekstejä ovat esim. näytelmä Kuisma ja Helinä sekä laulut Heilani on kuin helluntai, Suvisia suruja (”Maantien vartta ma vaellan / ja kaunis on luomakunta, / töllin töyräällä yrtit tuoksuu / ja sataa kukkaislunta”) ja Itkevä huilu (”Tein minä pajusta hilpeän huilun, / mut en ääntä ma siihen saanut; / aattelin: ei ole onneni haltia / soittajan lahjoja mulle jaannut - -”)

Mutta niinpä vaan vanha kunnon Kyösti löytyi merkittäväksi  tekijäksi 75 vuoden takaisessa rakkaustarinassakin.


 


lauantai 30. syyskuuta 2017

Naama näkyviin


Kirjakaupan tungoksessa yhtäkkiä joku naputti olkapäähän:  - Dessu hei, tunnetko vielä?

Käännyin katsomaan. Naishenkilö, neljissäkymmenissä, jotain tuttua kyllä. Päänsisäinen skanneri raksutti pikavauhtia ja jotain alkoi löytyä. Etunimi - oikein. Ei sukunimeä. Hyvä niinkin, hymyä.

Ei siinä tungoksen keskellä voinut kummempia keskustella. Sen saimme sovituksi, että tilaisuuden jälkeen ulko-ovella.

Muistikuvat tarkentuivat odotellessa. Edellisestä tapaamisesta on kauan. Silloin alle kaksikymppisenä hän oli mukana eräässä projektissa, jota minä vedin. Kun projekti saatiin valmiiksi, tiemme erkaantuivat.

Ovella vaihdettiin kuulumiset, ammatit, perheet, sen sellaiset. Kysyin, paljonko siitä yhteisen projektin päättymisestä onkaan aikaa. 23 vuotta.

Sain kuulla, että hän tunsi minut heti kaukaa. En ole yhtään muuttunut niistä projektin ajoista, aivan saman näköinen. Esitin harmistunutta. Enkö sentään edes vähän ole komistunut? Hän myöntyi nyökyttelemään. Harmaantunut parta pukee hyvin.

Hän sanoi joskus vilkaisseensa, olenko facebookissa. Saman nimisiä oli kyllä. Kun väärät oli karsittu, jäljelle jäi yksi, mutta siitä ei saanut selvää. Profiilikuva oli sellainen, että siinä olisi voinut olla yhtä hyvin minä tai Ruokolahden leijona. Henkilötiedot ja kaverilistat eivät olleet julkisia. Päivityksiä ja kuvia oli muutama julkinen mutta ne eivät auttaneet yhtään tunnistamista. Ei sellaiselle voi kaveripyyntöä lähettää.

Totta on. Minä olen piilotellut tietojani pelätessäni että epäsosiaalinen media tai CIA tai Supo tai muu heti hyökkää kimppuuni.

Kysyin seuraavana päivänä tutulta asiantuntijalta, millaiset vaarat uhkaavat, jos lisään avoimuutta. Sain vastauksen, että häiriköt voin itse häätää. Tiedustelupalveluja en voi torjua millään keinolla, jos ne pitävät minua kiinnostavana..

Tuhmia kuvia, rasismia, kiihotusta, kunnianloukkauksia ja muuta sellaista minulla ei ole eikä tule. Mitään sellaista ei ole, mitä en voisi julkisesti esittää. Oma naama ja muutaman muun naama on esillä kuvissa. Tekstinä on enimmäkseen runoja ja mietelauseita.

Niinpä muutin asetuksia. Avasin päivityksiä kahden vuoden ajalta kaikkien katsottavaksi.
   


P.S. Edellä kerrottu koskee yksityistä facebook-sivustoani, jossa kavereita ovat vain oikeat kaverini. Ehkä sellaisia löytyy nyt lisää, kun uteliaille selviää, että ei se ole Ruokolahden leijona.

Minulla oli pari vuotta sitten myös yritys aloittaa tähän blogiin liittyvä facebook-sivusto. Se ei kuitenkaan menestynyt. Blogin suuresta lukijamäärästä kaveriksi halusi päästä vain muutama. Niinpä se on jäänyt syrjään. Olen kyllä säännöllisesti katsonut, mitä harvalukuiset Dessun kaverit ovat sinne lähettäneet, mutta itse olen ollut passiivinen. Ehkä joskus teen uuden yrityksen.

   (kuva: Jouko Vatanen)

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Häävalssi soi

Harvoin on aihetta kunnon juhlille. Minä en ole aikoihin päässyt vieraaksi mihinkään isoon perhejuhlaan. Viime kesänä oli kyllä kutsu lähisukuun kuuluviin häihin, mutta sattui voittamaton este.

Yhdet ristiäiset sentään olen kokenut viime vuosina, mutta siitäkin on jo kohta kolme vuotta. Kirjoitinkin siitä täällä , sillä tilaisuuteen liittyi kirkon taholta iso ongelma. Painavia kommenttejakin tuli useilta vakiokommentaattoreilta.

Nyt on toisin. Tiedossa on kolmet häät kevään ja kesän mittaan.

Pato on auennut. Syynä on äsken voimaan tullut uusi avioliittolaki, joka lopettaa yhden monista syvään juurtuneista epätasa-arvon ilmentymistä. Tosin kirkolla on vielä tämänkin kanssa ongelma, kuinkas muuten.

Mutta kirkon toiminnassa on havaittavissa pieniä mutta oireellisia häivähdyksiä tervehtymisen suuntaan. Ehkä näihin häihinkin löytyy samanlainen järjestely kuin edellä mainittuun lapsen kastamiseen.

Ensiksi häitään viettää tuttavapiiriini pitkään kuulunut miespari. Viikkoa myöhemmin juhlitaan lähisukuuni kuuluvan naisparin onnea. Keskikesällä sitten entisen sihteerini neiti B:n epiteetti muuttuu rouvaksi.

Kaikki kolme ovat vakiintuneita pareja, jotka varmaankin olisivat astuneet avioon jo aikoja sitten, jos laki olisi ollut kaikille sama.

Erityisen mielenkiintoinen on seurata neiti B:n tapausta. Hän on tunnetusti kiivas miespappeuden vastustaja. Hän on julistanut, ettei jalallaan suostu kirkkoon astumaan niin kauan kuin miespappeus sallitaan. Nyt hän on kuitenkin jalomielisesti luvannut tehdä poikkeuksen, jos - - .

Olisikohan aikakausi ihan oikeasti muuttumassa? Suvussani on kyllä ollut yksi "sillä tavalla" pariksi epäilty naiskaksikko, nyt jo vuosia sitten manalle mennyt. Teeskentelyä se on heiltä vaatinut. Nyt on toisaalta hyviä merkkejä, kuten tämä Suomen uusi laki. Toisaalta maailmalta kuuluu paljon huolestuttavia merkkejä uskonnollis-arvokonservatiivisen asenteen paluusta. Sen päästessä valtaan kaikki tällainen uusi kaunis katoaisi.

Mutta nyt on ilon aika:

Hääpäivä koitti, kunnahatkin riemuitsivat
meille kaunis on maa.
Ken rakkaansa häävalssin pyörteisiin johtaa
hän onnensa saa.
Jää onni meille, ainaiseksi vierahaksi
päivän kimmellys jää.
On maa meille autereinen niin,
polkumme vie tähtösiin.





tiistai 26. tammikuuta 2016

Yhdet häät ja neljät hautajaiset



Kirjoitus ei käsittele mainiota englantilaista romanttista elokuvakomediaa, vaikka nimi on sama.  Eri tilaisuuksien lukumäärässä saattaa olla jotain pientä epätarkkuutta. Aiheena ovat minun itseni lähimenneisyyden ja lähitulevaisuuden tapahtumat.

Viime kesän lopulla kuoli läheinen ystäväni Tukholmassa. Rintasyöpä vei. Ystävyys alkoi jo lukioiässä. Pääsin tapaamaan häntä sairaalassa, kun mitään ei ollut enää tehtävissä. Toiveikkaana kuitenkin piti esiintyä. Kohteliaisuuskoodi päällä loppuun asti. Tekee tilanteen helpommaksi, vaikka molemmat tietävät teeskentelevänsä.

Joulun alla kuoli lapsuudenystäväni Sirpa Keski-Suomessa. Kontakti oli katkennut jo puoli vuosisataa sitten. Kuulin tapahtumasta sattumalta. Kuvassa kesänaapureitteni lapsilla oli vielä elämä edessään. Ei voi aavistaa, että Sirpa (vas.) sairastuu vakavasti jo nuorella iällä ja joutuu elämään suuren osan aikuiselämästään sairaalassa.  Ei voi aavistaa, että Tuomas (keskellä) ajaa itsensä humalassa kuoliaaksi vähän yli kolmenkymmenen iässä.  Ei voi aavistaa, että Tapani valmistui opettajaksi ja asuu tietojeni mukaan jossakin Etelä-Suomessa.


Tuttu taiteilija kuoli toissapäivänä. Tämän tiedon luin eilen nettiuutisista, tämän aamun lehteen ei se vielä ehtinyt. Kuoleman on täytynyt tapahtua aivan suorilta jaloilta, sillä viimeksi kun näin hänet, hän oli täydessä terässä, suorastaan villi virne naamallaan uusista ideoista. Joku viisas on sanonut, että tällainen kuolema on onnellisin, kun ei joudu kitumaan. Olen samaa mieltä.

Neljäs kuolema on vielä edessä mutta lähellä, jos lääkäriin on uskomista. Tämä selvisi viime viikolla. Vanhus makasi sairaalassa puolitajuttomana mutta äänekkäästi valittavana. Lääkitykset oli lopetettu, vain kipulääkitys jäi jäljelle. Rohkenen epäillä, että kipulääkitys ei ollut riittävä, niin pahalta näytti. Yritin tavoitella lääkäriä, mutta sellaista ei sairaalasta löytynyt. Sinne jäi vanha mies kitumaan. Kauankohan kestää.

Se on tämä minun kuudenkympin ylittänyt ikäni, joka näköjään muuttaa painopisteen ilon juhlista surun juhliin.

Ihmisiä kaatuu ympäriltä, vanhempia mutta myös nuorempia. Paljonkin nuorempia. Vauvoja ei lähipiirissäni ole viime aikoina syntynyt ollenkaan.

Ai niin, ne yhdet häät. Ne tulevat ensi kesänä. Niistä kirjoitin jo aiemmin (täällä)

maanantai 25. tammikuuta 2016

Ikiliikkujaa suunnittelemassa



Muistan lapsuudestani miehen, joka suunnitteli ikiliikkujaa.

Hän tuli tutuksi äitini kautta. Äitini oli ammatiltaan sihteeri ja siten taitava konekirjoittaja. Hän hankki lisäansioita kirjoittamalla ihmisille näiden pyytämiä tekstejä. Tämä keksijänero oli yksi asiakkaista. Hänelle äiti kirjoitti patenttihakemuksia. Pikkupoikana en tietenkään ymmärtänyt, mitä patentti tarkoittaa.

Oli niitä erikoisia keksintöjä muitakin kuin ikiliikkuja. Yksi jäi erityisesti mieleeni. Se oli liikkuva navetta. Muistan lukeneeni selostuksen tästä ihmeestä. Jotenkin sen navetan oli tarkoitus liikkua kiskoilla pitkin peltoa. Lannoitteet saivat siinä jäädä sille sijalleen, missä syntyivät. Muistan senkin, että esittely tästä ihmeestä oli tarkoitus lähettää myös Neuvostoliiton pääministeri Hruštšoville. Systeemi sopisi hyvin kolhoosiin. En tiedä, lähtikö kirje.

Ikiliikkujan idea oli sellainen, että siinä hieman pesäpalloa pienempi rautakuula pyörii vinoa ränniä pitkin ja putoaa reiästä. Putoaminen osuu eräänlaiseen keinulautaan, joka kuulan painosta painuu nopeasti alas ja samalla heittää toisessa päässä olevan edellisen kuulan sinne ylemmälle rännille. Siinä keinulaudassa oli viskausta tehostamassa jotain vipuvarsia, ja jousi palautti keinulaudan takaisin alkuasentoon ennen kuin seuraava kuula putosi.

Siitä sen ikiliikkeen oli tarkoitus syntyä: kuula putoaa ja samalla vippaa edellisen kuulan ylös, ja näin putoilu jatkuu, loputtomasti.

Olen muistavinani, että vekotin oli pikkuista vaille valmis silloin kun sen näin. Jotain säätöjä vipuvarsiin ja jousiin piti vielä tehdä, samoin rännin ja keinulaudan pituuksiin ja kallistuskulmiin. Mutta sitten kävi niin ikävästi, että keksijä kuoli. Ilmeisesti homma jäi kesken, sillä en ole kuullut ikiliikkujan olemassaolosta.

Jonkinlainen modernisoitu malli perinteisestä pontikkapannusta oli tällä keksijällä myös koekäytössä. Muistelen kuulleeni puhetta, että laajamittainen tuotetestaus olisi vaikuttanut äkkikuolemaan.

Minulla on siis kirkkaassa näkömuistissa pikkuista vaille valmiin ikiliikkujan prototyyppi. Väistämättä nousee ajatuksiin, rupeaisinko viemään kehitystyön valmiiksi. Sitten hakisin sille patentin. On sitä patentteja turhemmillekin keksinnöille saatu. Kuvassa yksi sellainen.




keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Viisitoista vuotta



 

Löydän yömyöhällä nettiin ilmestyneen iltapäivälehden lööpin, jossa kerrotaan, että Kapteeninkadun poliisimurhasta on tänään kulunut viisitoista vuotta.  Tanskalainen vankikarkuri Steen Christensen ampui öisellä kadulla kuoliaaksi kaksi poliisia. Tuli muistoja mieleen.  

Satuin kulkemaan murhaa seuranneena aamuna aivan siitä läheltä tietämättä tapahtuneesta mitään. Oli tapaaminen Pietarinkadulla sijaitsevassa firmassa. Heti tapaamisen aluksi menimme tuttavani kanssa tupakalle talon ullakolle, kun firman tiloissa tupakointi oli kiellettyä. Istuimme kaikessa rauhassa sauhuttelemassa, kun yhtäkkiä ovi repäistiin auki ja sisään ryntäsi poliiseja aseet esillä. Voisi kai sanoa, että raskaasti aseistettuina.  

Harvoin, tuskin koskaan, olen säikähtänyt niin pahasti. Meininki ja komennot olivat kuin amerikkalaisesta sarjafilmistä. Poliisit etsivät murhaajaa. Olimme poliisien näkökulmasta ikään kuin piileskelemässä talon ullakolla.   

Tilanne rauhoittui, kun henkilöllisyys tuli todetuksi. Meitä ei ammuttu, lyöty eikä pistetty käsirautoihin, vaikka siltä säikähdyksen hetkellä tuntui. Poliisit tutkivat ullakon pimeätkin nurkat ja sitten poistuivat. Me poltimme vapisevin käsin toiset tupakat, ehkä kolmannetkin ennen kuin olimme riittävästi rauhoittuneet palataksemme alas ja ryhtyäksemme työhön. Radiosta kuulimme, mistä oli kysymys.  

Vasta myöhemmin minulle selvisi, että toinen uhreista oli tuttava.   

Äkkiä menee 15 vuotta.  Kuvassa on rikoksen tapahtumapaikka, Kapteeninkadun ja Tehtaankadun kulma Helsingin Ullanlinnassa.

 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kaaosteoria




 

Kaaosteorian huomionarvoisin osa oli niin sanottu perhosefekti. Sen mukaan niinkin vähäpätöinen tapahtuma kuin yhden pienen perhosen siivenisku jossakin kaukana, vaikkapa Amazonilla, voi aiheuttaa valtavan ketjureaktion, vaikkapa hirmumyrskyn, jossakin maapallon toisella puolella.   

Teoria sisältää toki paljon muutakin kuin perhosefektin, mutta se on korkeampaa fysiikkaa, jota kaltaiseni humanistiretkun ei tarvitse ymmärtää.   

Perhosefekti palautui muistiini kesällä, kun tapasin kaverini "Laurin" (nimi muutettu, sillä hän ei ymmärrettävästä syystä välittäisi tulla tunnistetuksi). Hän kertoi tapauksen, joka vahvistaa perhosefektin paikkansapitävyyden.  

*   *   *   

Lauri oli 1970-luvun taitteessa ahkera ja kunnianhimoinen lukiolainen. Hän tähtäsi journalistin ammattiin. Hän näki siinä mahdollisuuden parantaa maailmaa, joka oli täynnä epäkohtia: riistoa, epäsolidaarisuutta, rotusortoa, keinottelua, korruptiota, epätasa-arvoa ja monenlaista muuta vääryyttä. Pahimpana kaikista Vietnamin sota.  Journalistin ammatissa Lauri uskoi pääsevänsä tutkimaan likaisia totuuksia ja julkisuuden avulla parantamaan maailmaa.  

Lauri halusi päästä opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereen yliopistoon. Hyvä lukion keskiarvo ratkaisi sisäänpääsyn. Erityisen tärkeä oli äidinkielen arvosana. Siihen Lauri satsasi.  

Niinpä hän oli valinnut kirjaesitelmänsä aiheeksi Bertolt Brechtin. Hän oli perehtynyt aiheeseen huolellisesti.  

Tuli esitelmäpäivä. Alkoi äidinkielen tunti. Lauri astui luokan eteen pitämään esitelmäänsä. Hän aloitti Brechtin lapsuudesta. Siitähän kaikki esitelmät alkavat.  

Mutta juuri siinä kohdassa ilkeä kaaosteoria puuttui pahaa aavistamattoman Laurin elämään ja sitä kautta maailman tulevaisuuteen.  

Kaaosteorian airueena ei toiminut perhonen vaan vaalea kaunotar nimeltä Kiksa.  

Kiksa istui etupulpetissa aivan Laurin edessä. Kiksalla oli minihame ja punaiset huulet ja kajalia silmissä ja kireä jumpperi. Lauri oli kovasti ihastunut Kiksaan ja oli hiljattain kotibileissä onnistunut yrityksessään tutustua läheisemmin Kiksaan, jopa sen kireän jumpperin peittämiin alueisiin.  

Ja nyt tämä ihanuus istuu etupulpetissa, tuijottaa Lauria ja räpyttää suuria silmiään ja lipsuttaa merkitsevästi kielellään ylähuulta.  

Lauri olisi tullut sellaisesta viestistä onnelliseksi missä tahansa muussa tilanteessa mutta ei seisoessaan siinä koko luokan edessä. Hän nimittäin tunsi kauhukseen, että hänellä alkaa jöpöttää.   

"Jöpöttää". Juuri tätä sanaa Lauri käytti kertoessaan muinaisesta kauhukokemuksestaan. Tätä deskriptiiviverbiä ei tunne Nykysuomen sanakirja eikä Suomen kielen perussanakirja. Netin  urbaani sanakirja tuntee. Sieltä voi katsoa, jos sana on outo. Täytyy joskus paremmalla ajalla katsoa, miten Google kääntää sen muille kielille.  

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää omakohtaisesti, kuinka kiusallinen ilmiö voi olla. Ne, jotka eivät ole koskaan olleet nuoria miehiä, saattavat muutoin olla tietoisia asiasta. Luokan edessä seisova Lauri tuli ongelmasta erittäin tietoiseksi. Hän joutui paniikkiin.  

Luokan edestä piti päästä äkkiä pois, ennen kuin kukaan huomaisi. Niinpä vanha kunnon Brecht oli hädin tuskin varttunut aikuiseksi kun hän jo kuoli, ja siihen esitelmä loppui ja Lauri pääsi livahtamaan istumaan pulpettinsa taakse piiloon katseilta.  

Opettaja ei peitellyt ärtymystään. Huonosti valmisteltu esitelmä. Olisi pitänyt puhua myös Brechtin kirjoista. Vähintään yksi teos olisi pitänyt esitellä tarkasti, vaikkapa Setsuanin hyvä ihminen.  

*   *   *   

Laurin äidinkielen arvosana putosi kahdeksikkoon. Lehdistö- ja tiedotusopin opiskelupaikka jäi yhden pisteen päähän. Ei tullut Laurista lehtimiestä. Suomi ja maailma jäi pistämättä kuntoon. Sen me kaikki nykyihmiset olemme harmiksemme huomanneet. Ei ole maailma kunnossa. Kaikki on entistäkin pahemmin levällään.  

Laurista tuli liikennesuunnittelija pieneen kaupunkiin. Tärkeää on toki sekin, viisaasti suunnitellut kiertoliittymät ja bussipysäkit parantavat elämämme laatua. Mutta kertoessaan tarinaansa Lauri myönsi, että vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin, häntä kismittää perhonen nimeltä Kiksa, jonka kielen lipsutus punaisilla huulilla aiheutti niin valtavan harmin, josta saa kärsiä koko ihmiskunta.  

(Laurin kuvaa en saa tähän liittää, Kiksan kuvaa minulla ei ole, joten ainoa mahdollisuus on liittää tähän tapahtumasarjan kolmannen syyllisen, Bertolt Brechtin kuva. Kummallisesti nuo patsaan kädet... Patsas sijaitsee Berliinissä Brechtin oman teatterin, Berliner Ensemblen edessä.)



 

perjantai 28. syyskuuta 2012

Vanhan kaverin muistoksi



 

Kaverini kuoli. Huikailematta voi sanoa, että viina vei. Riemua riitti loppuun asti. 
Muistovärssyksi Aaro Hellaakosken Viinamäen virsi (1916)  

Rakkaat veljet Bakkuksessa,
laulu laulakaa.
Vaipassansa kukkaisessa
kutsuu viinamaa.  

Pieni mettiäinen maassa
maaten kellittää,
humalassa autuaassa,
hiljaa pöräjää.  

Sinne käykää kärsiväiset
viinamäkehen
jossa pienet mettiäiset
potkii pöristen.  

Vaipassansa kukkaisessa
kutsuu viinamaa.
Rakkaat veljet Bakkuksessa,
laulu laulakaa.

 (Kuvassa Hellaakosken hautamuistomerkki Helsingin Hietaniemessä)

 

tiistai 8. toukokuuta 2012

Mistä tulet, minne menet?




Entinen työkaveri kuoli muutama vuosi sitten. Yksinäiseksi jäänyt mies, hyvin säntillinen, suorastaan pedantti, elämässään jotenkin iloton. Ei mikään erityisen läheinen kaveri mutta sen verran tuttu kuitenkin, että kävin sairaalassa katsomassa.  

Syöpä oli levinnyt ja hoidot lopetettu. Pahinta oli ahdistus, eivät niinkään kivut. Uskonasiat olivat päällimmäisinä. Pappi oli käynyt hellittämässä hätää, mutta ei tuntunut erityisen hyvin tepsineen. Hengenhädässä oli rukoiltu ja ehtoollista annettu.  

Kohtaaminen oli vaikea ja kiusallinen. En kykene osallistumaan lohdullisin sanoin tuonpuoleisiin aatoksiin. Se aihe on pysynyt minulle vieraana. Jotenkin piti yrittää kierrellä ja kaarrella puheissa, ettei ainakaan pahentaisi ahdistusta tai loukkaisi. Tilanne eteni pikemminkin siihen suuntaan, että potilas valisti minua. Että jonain päivänä sinäkin...  

Niin, kuka tietää, miten itse kukin reagoi, kun / jos kohdalle osuu. En mene vannomaan.  

*   *   *    

Nyt näyttää toinen entinen työkaveri olevan menossa kohti tuntematonta. Ei tämäkään mikään paras kaveri minulle ole, mutta hyvä tuttu kuitenkin. Kävin sairaalassa tervehtimässä. Toivottavasti ennakoin tulevaisen väärin, mutta ei kuulemma hyvältä näytä.  

Jos huonosti käy, voi suoraan sanoa, että viina vei. Mies pääsi joitakin vuosia sitten eläkkeelle ja alkoi ryypätä oikein tosissaan, aamiaisesta alkaen. Hän nautti asemastaan juhlien seremoniamestarina, kapakkaseurueiden äänekkäimpänä, pelikasinoiden ja bordellien suosikkivieraana. Rahasta hänellä ei ole koskaan tehnyt tiukkaa.  

Erityisempää ahdistusta ei ollut havaittavissa huonosta diagnoosista huolimatta. Lohdutusta tarvittaisiin silti. Hän kysyi, voisinko tuoda hänelle viinapullon. Hän haluaisi ottaa iltaisin yömyssyt, ihan pienet vain. Yksityissairaalassa kun ei olla turhan kireitä. Mainitsi erään henkilön, joka oli tämän palveluksen hänelle tehnytkin. Siinä sängyn viereisessä yöpöydän laatikossa olisi aivan sopivan kokoinen säilytystila piilopullolle, muutamallekin.  

Tämäkin tuntui kiusalliselta. En aio pulloa viedä, mutta sitä en sanonut. Yritin taas kierrellä ja kaarrella puheissa, etten loukkaisi. Hän ei onneksi alkanut visioida minulle tulevaisuuden kauhukuvaa, että jonain päivänä sinäkin...  

*   *   *    

(Kuvassa on kaksi salamyhkäistä ovea, välissä portaat. Mistä mihin näistä ovista kuljetaan, siitä ei ole tietoa. Tuntemattomasta tuntemattomaan? Mysteerin sijaintipaikka on Lasipalatsi Helsingissä, Bio Rexin seinustalla. Ovia on usein käytetty melko esoteeristen pohdintojen virikkeenä.)




keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Nimikirjoitukset

Luokkatoverini Veijo oli varsinainen peto juoksemaan. Hänelle ei pärjännyt kukaan.

Jumppamaikka ryhtyi valmentamaan hänestä mestaria. Hän suuttui, kun Veijo kesällä 1962 lopetti juoksutreenit ja siirtyi seiväshyppyyn. 

Innostuksen seiväshyppyyn aiheutti Pentti Nikula, joka hyppäsi maailmanennätyksen 4,94 m. Se oli Suomen pikkupojille järisyttävä tapaus.

Ennätyshyppy tapahtui juhannusaattona. Juhannuspäiväksi Nikula ja muu kisakiertue siirtyi Saarijärvelle, melko lähelle kotikaupunkiamme Jyväskylää. Toiveita oli, että maailmanennätys vieläkin paranisi.

Kinusin isäni kuskiksi. Hän suostui. Niinpä minä ja Veijo pääsimme elämämme suurimpaan tapahtumaan.

Saarijärven urheilukenttä oli täynnä kuuluisia urheilijoita, ja me Veijon kanssa olimme varustautuneet nimikirjoitusvihoin. Pääsimme helposti livahtamaan järjestysmiesten ohi kentälle. Ensimmäinen saaliimme oli Nikula, hänen jälkeensä Risto Ankio, Pauli Nevala, Pekka Juutilainen, Seppo Simola, Henrik Hellen, Olavi Salonen, Pentti Repo, Börje Strand, Pauli Ny, Reijo Höykinpuro ja monta muuta.

Oli ulkomaalaisiakin, mutta heitä emme tunteneet nimeltä. Yksi pitkä mies hyppäsi korkeutta. Kun menimme vihkojemme kanssa hänen luokseen, hän puhui ruotsia. Veijo siitä häkeltyi mutta minä selitin, mitä tahdoimme. Hän kirjoitti nimensä vihkoihimme, mutta siitä ei saanut selvää.

Miehen nimi selvisi vasta myöhemmin kesällä, kun tunnistimme hänet televisiosta. ”Stickan” Pettersson oli mitaleilla EM-kisoissa ja kärkipäässä myös 1964 olympialaisissa.

* * * 

Nimikirjoitusvihkomme olivat suuria aarteita, joista kaverit olivat kateellisia. Käsialanäytteet tutkittiin poikaporukassa tarkoin. Veijon mielestä maailmanennätys-Nikulan nimikirjoitus oli pettymys - kuin kansakoulun kaunokirjoitusta. Maailmanennätysmieheltä olisi voinut odottaa tyylikkäämpää. Veijo ihasteli erityisesti Stickanin nimikirjoitusta. Siinä oli tyyliä, vauhtia, rentoa lennokkuutta. Sillä ei ollut väliä, saako nimestä selvää, pääasia oli maailmanmiehen vaikutelma. Sitä paransi vielä miehen ulkonäkö. Ruotsalainen oli jotenkin toisenlainen kuin suomalaiset - hänellä oli tyylikäs leukapartakin.

Stickanin nimikirjoitus vaikutti Veijoon niin, että hän otti seiväshypyn rinnalle korkeushypyn. Siinäkin hän oli parempi kuin kukaan meistä muista. Samalla Veijo alkoi myös harjoitella itselleen lennokasta nimikirjoitusta. Sellaista, joka tekisi vaikutuksen, kun hän itse aikanaan tulevaisuuden suurena mestarina pääsisi antamaan nimikirjoituksia ihailijoille. 

Veijon harjoitelmissa oli ranteen rentoutta, laajoja kaaria, mestarin meininkiä.


Harmikseni minulle ei jäänyt niistä talteen yhtään näytekappaletta - joudun tyytymään tässä esikuvan käsialanäytteeseen, joka kieltämättä on tyylikäs. Voin kuitenkin vakuuttaa, että nimikirjoituksen lennokkuuden puolesta myös Veijossa olisi ollut ainesta vaikka maailmanmestariksi.

* * * 

Harjoittelimme seiväs- ja korkeushyppyä Veijon kodin takapihalla, johon rakensimme telineet ja kiskoimme säkeillä sahanpurua pehmikkeeksi. Sana ”koti” oli kyllä liioitteleva, sillä oikeasti se oli Yhtiön edustussauna. Sinne kuljettiin Yhtiön tehtaan portista pihan läpi rantaan. Veijon äiti Eeva oli saunan lämmittäjä ja emäntä. Hän huolehti, että saunavieraille riitti tarjottavaa. Eevalla ja Veijolla oli asuntonaan saunan takkahuone. Isää siinä perheessä ei ollut.

Hyppypaikkamme olisi muuten ollut hyvä, mutta siinä oli yksi vika. Eeva-äiti ajoi meidät keskiviikkoisin, perjantaisin ja lauantaisin ja usein muinakin iltoina pois hyppimästä. Oli tulossa Yhtiön isoja herroja kylpemään, eikä silloin sovi, että kakaroita on nurkissa. Yleensä mentiin meille ja Veijo jäi yöksi. Minun huoneeni lattialle puhallettiin hänelle ilmapatja. 

Eeva oli äidiksi nuori. Hän ei näyttänyt samanlaiselta aikuiselta täti-ihmiseltä kuin meidän muiden äidit. Hän olisi ulkonäkönsä puolesta voinut olla vaikka lukion yläluokkalainen. Minun 13-vuotiaasta näkövinkkelistäni hän oli kaunotar. Huulet olivat punaiset ja ruskeiden silmien kulmissa viirut yläviistoon kuin kissalla. Pitkät ripset ja tukka pitkä ja pörröinen ja vaatteet jotenkin kuin yläluokkien tytöillä. Hän makasi usein saunan laiturilla ilman vaatteita ottamassa aurinkoa ja matkaradion musiikki soi lujaa. Hän osasi hymyillä niin että hampaat näkyivät, hän osasi nauraa. Kun hän tuli polkupyörällä kadulla vastaan, hän vilkutti ja hihkaisi jotain. Se tuntui mukavalta. 

En oikein ymmärtänyt, miksi Eevasta puhuttiin aikuisten kesken jotenkin epämiellyttävään sävyyn. Kuulin näitä puheita meillä kotonakin. Ymmärsin, että niitä ei ollut tarkoitettu minun korviini, mutta kuulin silti. Jotain vikaa muka oli Eevan elämäntyylissä. Aina niin laitettu, hienoja vaatteita, kallis minkkiturkkikin ja ties mitä. Eikä käy oikeasti työssä.

Puheet tuntuivat epäreilulta. Harvinaisen mukava äitihän Veijolla oli.

Sen olin kyllä tullut huomaamaan, että Eevalta ruoanlaitto ei sujunut niin kuin minun äidiltäni. Eevan ruoka oli sitä, että lämmitettiin hernesoppapurkki. Joskus tarjolla oli lenkkimakkaraa kylmiltään. Joskus pelkkää leipää ja päälle lenkkimakkaran siivuja. Sapuskat olivat sitä, mitä oli jäänyt yli edellisen illan saunavierailta. Saunaherroille tarkoitettuja juomia oli sen sijaan aina iso kaapillinen odottamassa. 

* * * 

Ongelmat alkoivat oppikoulun viidennen luokan paikkeilla. Urheiluinnostus oli jo loppunut, mutta Veijo tuli edelleen usein meille yöksi, myös arki-iltoina, kun hänet oli komennettu pois saunalta. Koulukirjoja oli joskus mukana, ei aina. Ilmapatjaa ei enää tyhjennetty, sillä sitä tarvittiin vähän väliä. Äitini oppi varaamaan ruokaa myös huomattavan nälkäiselle yövieraalle.

Jossain vaiheessa vanhempani alkoivat ihmetellä, että onko siellä aina herroja kylpemässä pitkälle yöhön. Sitten kävi ilmi, että Veijolla on toinenkin ”sijaiskoti”. Veijo ei aina kehdannut tulla meille. Johonkin hänen piti yöksi mennä, kun saunalta ajettiin pois.

Sitten kerran Eeva-äiti oli lähtenyt parin viikon reissulla jonkun saunaherran seuralaisena Kanarian saarille. Veijo ei niinä viikkoina tullut lähteneeksi kouluun vaan eli vapaaherrana. Kävi ilmi, että hän oli maistellut kaapista löytyneitä jaloja juomia ja myynytkin muutaman pullon rahapulassaan.

Siinä kohdassa kontaktini Veijoon katkesi. Kouluun hän ei enää koskaan tullut ja johonkin hän katosi paikkakunnalta. En ole hänestä sen koommin kuullut. Viimeiseksi jäi elämään tieto, että Veijo erotettiin koulusta, kun hän jäi kiinni äitinsä nimikirjoituksen väärentämisestä koulun poissaolotodistukseen. Se oli kuulemma heti herättänyt luokanvalvojan epäluulon, niin epäuskottavan kummallinen nimikirjoitus oli ollut.

torstai 24. helmikuuta 2011

Kivimummu

Kivimummun mökin pihassa oli valtava siirtolohkare. Sen vuoksi kai rupesin häntä kivimummuksi nimittämään. Joskus minut nostettiin sen päälle istumaan ja otettiin valokuva. Kivimummulla oli siellä kukkiapurkkeja. Lohkareen vieressä kasvoi tuomi, valokuvassa se kukki. Siitä opin tunnistamaan tuomen muista puista.

Nämä muistikuvat ovat ajalta, jolloin olin noin viisivuotias, siis 1950-luvun puolivälistä. Paljon muuta en kivimummusta muistakaan, paitsi sen, että mummun mies oli Taneli, hänellä oli viikset ja kävelykeppi, jossa oli kiiltävä koukku. Koukulla hän pyydysti minut kiinni, kiskoi sisälle mökkiin ja antoi Vanhanpojanpastillin. Molempia nauratti. Minusta Taneli oli saman näköinen kuin sarjakuvan Matti Mainio.

Muistan myös sen mökin. Se oli oikeastaan sauna ja saunakamari, hyvin pieni ja täynnä tavaraa. Huonekaluja oli kasattu korkeisiin pinoihin, jotka ulottuivat lähelle kattoa. Pinojen seassa oli kukkia, pelakuita. Tyhjää tilaa oli keskellä lattiaa sen verran, että ohittamaan mahtui. Mummun ja Tanelin sänky vei suurimman osan mökin tilasta. Sängystä tuli istuin, kun siihen nosti kannen päälle.

Mökissä oli kuumaa. Sen teki hella. Hellalla oli aina kahvipannu kiehumassa. Äitini kehui, että kivimummun kahvi on erityisen hyvää, sillä sitä keitettiin aina parhaista pavuista, vaikka muuten elämä oli köyhää ja alkeellista. Minulle ei kahvi maistunut mutta minulle laitettiin pullasuttua. Siinä on liraus kahvia ja seassa pullanpaloja ja sokeria päälle.

Suunnilleen tähän muistikuvani loppuvat. Loppuosan tästä tarinasta kertoi iäkäs tätini, jota kävin äskettäin tervehtimässä vanhainkodissa. Hänen tarinoitaan olen ennenkin kirjoittanut muistiin ja julkaissut täällä. Kertomus alkoi katsellessa valokuva-albumia, josta löytyi kivimummun kuva.

Kivimummu oli syntynyt joskus 1800-luvun loppupuolella. Neitoiässä hän löysi naapuripitäjästä komean pojan ja tuli raskaaksi. Nuori sulhasmies säikähti ja karkasi Amerikkaan. Vauva syntyi mutta kuoli tautiin.

Kohta roihahti uusi rakkaus: Taneli tuli paikkakunnalle uittotöihin ja Tanelilta sujui tanssi paremmin kuin keneltäkään. Naimisiinkin oli halu, muuta se ei käynyt päinsä, sillä Taneli ei ollut käynyt rippikoulua. Yhdessä rakennettiin talo. Elettiin susiparina, synnissä. Pappi hätisteli Tanelia rippikouluun mutta tämä ei suostunut vaan ajoi papin pois höpöttämästä.

Taneli hankki perheelleen elannon tekemällä veneitä ja nostamalla järvestä uppotukkeja ja kuivaamalla ja myymällä niitä. Häntä sanottiin taitavaksi veneiden tekijäksi. Viina kuitenkin maittoi ja hän pyysi veneiden ostajilta förskottia töihinsä. Veneen valmistuessa ei rahaa enää tullutkaan.

Taneli rakensi pontikkatehtaan kauas metsään. Kivimummu tympääntyi ainaiseen ryyppyporukkaan ja kertoi poliisille, missä tehdas sijaitsee. Taneli yllätettiin. Tuli linnareissu. Kivimummu ei tunnustanut osuuttaan, se jäi ikuiseksi salaisuudeksi.

Minun isäni osti kerran Tanelilta veneen, jonka tämä oli kunnostanut vanhasta. Hinta oli halpa, tuttavankauppaa. Kun isäni sitten aikoi viedä kylään tulleen pariskunnan soutelemaan, venettä ei rannasta löytynytkään. Varkaitako? Ei, isäni löysi ulko-oven alta kirjelapun, jossa Taneli kirjoitti, että ei halua petkuttaa kaveriaan huonolla kaupalla. Hän oli myynyt paremmalla hinnalla veneen toisaalle, vieraammalle ostajalle. Oven alla oli myös kirjekuori, jossa oli rahaa sama summa kuin isäni oli veneestä maksanut ja lisäksi yksi markka ylimääräistä - vahingonkorvausta.

Tanelin rakentama talo paloi. Jäljelle jäi vain kivijalka ja muuri ja piippu ison siirtolohkareen ja tuomen viereen. Pelastetuksi saatiin vain läjä huonekaluja ja Mannerheimin kuva. Niiden kanssa muutettiin saunakamariin. Siellä sitten asuttiin kolme vuosikymmentä - kuolemaan asti. Uutta ei tullut rakennetuksi, ja ne palaneet talon rauniotkin jäivät raivaamatta.

Tuli kesä, jolloin minua kiellettiin menemästä kivimummun ja Tanelin mökille. Taneli oli sairastunut keuhkotautiin ja syljeskeli. Siinä oli tartunnan vaara. Taneli kuoli, kivimummu muutti vanhainkotiin ja eli vielä monta vuotta, mutta siitä ajasta minä en tiedä mitään. Olin jo iso poika eivätkä mummot kiinnostaneet.

torstai 27. tammikuuta 2011

Hän on mennyt vuorten taa

Viisi muistikuvaa

1. Kesä 1960. Olympialaiset Roomassa. Tiilikainen ja Noponen paahtavat tunteella maratonjuoksua. Abebe Bikila voittaa paljain jaloin.

Minä olen vielä pikkupoika, naapurin Olavi on jo päässyt jatkokoulusta. Hän oli voittanut koulun ”henkisissä kilpailuissa” laulupalkinnon. Kuuntelemme meillä kotona selostusta radiosta. Olavi innostuu ja ilmoittaa minulle ryhtyvänsä harjoittelemaan pitkänmatkanjuoksua. Ola liittyy urheiluseuraan ja treenaa tosissaan. Jyväskylän Harjulla on hyvät maastot. Olin hänellä reppuselässä kun hän juoksi täysillä pitkät ja jyrkät portaat Yliopistokadulta Harjun Vesilinnalle asti.

2. Ola oli saanut ajokortin ja oli isänsä Anglialla lähdössä naisiin. Hän oli kammannut Brylkreemillä tukkansa kuin Elvis. Etukiehkura oli vaikuttavan korkea. Niskapuolella ja korvallisilla oli suora ja viimeistelty rajaus, vähän pulisonkien alkua. Ola lähti pihasta. Etuikkuna oli auki, hän oli käärinyt paidanhihan ja piti kyynärpäätä ikkunasta ulkona. Se näytti miehekkäältä.

3. Ola osti vanhemman sukulaismiehen kanssa käytetyn Katz-nimisen kuorma-auton. Siihen tarvittiin pankkilaina. He alkoivat ajaa hiekka-, halko- ja muita lasteja. Lastaus oli rankkaa, hiekka lapiolla lavalle, halkopinot käsivoimin. Lainan maksu otti koville ja auto reistaili. Ola ajoi edelleen kyynärpää ulkona ikkunasta.

Ola piti aina paksua lompakkoa tiukkojen teryleenihousujen perstaskussa, hyvin paksua. Se tursusi lippuja ja lappuja, varmaankin bensakuitteja ja sellaisia, tuskin rahaa. Naisia riitti Katzinkin kyytiin. Tukka edelleen rasvassa, kiiltävät kengät, punaiset sukat, kapea kravatti, valkoinen paita jossa sinisiä raitoja.

4. Ola meni naimisiin, tuli lapsia, tuli ero, tuli käry ratista, uusia naisia, uusia lapsia, uusia kuorma-autoja, uusia velkoja. Ola yritteli tanssibändin laulajaksi, taitava olikin. Viimeisen kerran näin hänet kesäisellä rantalavalla laulamassa ”Hän on mennyt vuorten taa” joskus 1970-luvun alkupuolella.

5. Ola kyllästyi kuorma-autotyöhön ja lapsenruokkoihin ja lainanmaksuun ja katosi. Laina jäi kaverin maksettavaksi. Joku väitti kuulleensa, että Ola oli lähtenyt merille, toinen tiesi että Ruotsiin ja joutuneen siellä vankilaan juoppotappelusta. Joku väitti nähneensä hänet Lappeenrannassa. Vuosikymmeniin hänestä ei kuultu.

Nyt, tammikuussa 2011, hänestä kuultiin taas. Sukulaisille tuli tieto, että Ola on joulun alla kuollut Göteborgissa. Siunattu hiljaisuudessa.

”Siellä toisenlainen maa…”




torstai 4. marraskuuta 2010

Kansakoulussa opittua

Dessu on kerännyt kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle kaikenlaista tavaraa - liian kanssa, sanoisi moni. Mutta siellä on hyvin tilaa, on luhtiaitta, jossa iso yläkerta. Sinne mahtuu. Dessu on tunnetusti vanha nostalgikko, jonka on vaikea luopua mistään.

Kokoelmaan on kertynyt mm. kansakouluaikaisia käsitöitä. On kaulin, lintulauta, kynttilänjalka, leikkiauto, pannunalusta, taulun kehys - ja jakkara.

Dessulle palautui kesällä mieleen jakkaran valmistusvaiheesta muistiin jäänyt tapaus.

¤ ¤ ¤ 

Dessun opettaja oli isokokoinen mies, hoikka ja harteikas ja ryhdikäs. Hänellä oli hieman kihara tukka, silmälasit ja aina samat vaatteet. Takki oli harmaa, sen sivutaskuissa läpät, kyynärpäissä paikat, rintataskusta pilkisti nenäliina, valkoinen paita, harmaa solmio, housut olivat harmaat, joskus prässätyt, vyö oli musta ja sillä tavalla kulunut, että soljen piikki oli repeyttänyt vyön kahden vierekkäisen reiän välin auki. Sukat olivat harmaat ja kengät mustat, kiiltävät. Hän asui viereisen puukoulun yläkerrassa vaimonsa kanssa.

Opettaja oli tiukka, isoääninen ja pelottava. Usein opettaja oli ”hoitamassa koulun asioita”, hän oli nimittäin johtajaopettaja. Sijaisena oli aina vaimo, ja silloin kuri oli löysää. Tuhmat kuitenkin joutuivat johtajaopettajan puhutteluun opettajainhuoneen kansliaan.

Veistoa opetti koulun vahtimestari. Hänestä ei oikein tiennyt: välillä hän oli hyvin kireä ja helposti suuttuva, mutta lopputunnista hänet saatiin aina pehmenemään, kun hän alkoi kertoa sotajuttuja. Työt pistettiin pois, istuttiin höyläpenkille ja kuunneltiin, miten Tolvajärvellä oli saarrettu, kaarrettu, hyökätty, vyörytetty ja peräydytty. Liitutaululle syntyi karttapiirroksia, joissa oli paljon nuolia. Tunnelma veistoluokassa oli silloin sellainen ”meidän miesten kesken”.

 Veistoluokka oli kellarikerroksessa. Jakkaran valmistamisen piirrokset oli annettu ja tarvittiin lautoja. Lautavarasto sijaitsi saman kellarikerroksen toisessa päässä pitkän käytävän laidalla. Dessu ja luokkatoveri Jouko P. saivat vahtimestarilta käskyn lähteä hakemaan pitkän laudan, josta sahataan sopivan mittaisia palasia.

Lähdimme menemään. Käytävän varrella oli monta ovea, ja meitä kiinnosti kurkistella, mitä ovien takana on. Yhden oven takana avautui portaikko alas. Uteliaita pikkupoikia kiinnostaa sellainen, ja lähdimme kurkistamaan, mitä siellä alhaalla on. Porraskuilu oli ahdas ja tunkkainen. Oli siellä jonkinlainen lamppukin, mutta varsin hämärää. Lämpö lisääntyi alaspäin mentäessä. Portaissa oli käännöstasanne vähän väliä, tuntui että syvälle mentiin. Jännittävää. Aloimme ymmärtää, että siellä on varmaankin koulun pannuhuone.

Yhtäkkiä alatasanteella nurkan takaa näkyy johtajaopettaja. Kauhea säikähdys. Hän huomaa meidät ja karjaisee, että tänne ei saa tulla. Pakenemme portaita ylös ja ahdistus seurauksista iskee sieluun. Olimme luvattomilla teillä ja johtajaopettaja näki meidät.

Haimme kiireesti laudan pinosta ja kannoimme sen veistoluokkaan. Yksi vähäpätöinen yksityiskohta nousi mieleeni. Oliko siellä kellarissa sittenkään pannuhuone? Ehkä siellä on jonkinlainen pesuhuone, sillä johtajaopettaja oli ilman takkia ja valkoinen paita auki ja paidan helmat housujen päällä. No, mistä näitä kellariloukkoja tietää.

Saimme Jouko P:n kanssa tehtäväksi hakea vielä monta lautaa lisää. Yhdellä hakureissulla sieltä kellarin ovesta pujahti ulos se uusi ensimmäisen luokan opettaja, nuori valkotukkainen nainen, joka asuu opettajien asuntolassa ja jolla on pieni mäyräkoira. Hän on niin hymyileväinen ja nauravainen, että hampaat loistavat. Ja hyvä laulamaan, hän hoitaa aina aamuhartauksissa virren, soittaa urkuharmonia ja laulaa niin että katto kohoaa.

Mitähän siellä kellarissa oikein oli? Varmaankin jonkinlainen toinen opettajainhuone.

keskiviikko 13. lokakuuta 2010

Sattuipa kerran... osa 2

Dessu poikkesi äskettäin Kustaankartanon vanhainkodissa katsomassa iäkästä tätiään. Täti on suhteellisen hyvässä kunnossa. Muisti ulottuu kauas menneisyyteen. Uudet asiat unohtuvat, mutta väliäkö niistä. Täti on kova puhumaan, kunhan kuuntelijoita on paikalla, eikä aina tarvita kuuntelijaakaan. Tarinat ovat muistiin merkitsemisen arvoisia ajankuvia menneiltä vuosikymmeniltä.

Edellisen kerran kirjoitin tädin kertoman tarinan tälle palstalle 19. maaliskuuta 2010. Nyt tulee uusi. Tässäkin nuoret ovat luvattomissa puuhissa ja poliisi tulee paikalle. Sopii siis jatkoksi eiliseen blogiini.

Nauhoitin tädin puheen ja muokkasin sitä tiivistäen mutta kaiken olennaisen säilyttäen. Tapahtuma ajoittuu vuoteen 1945. Tätini, tarinan päähenkilö, on silloin ollut 17 - 18-vuotias.

Taustaksi: Sotavuosina oli ollut yleinen tanssikielto. Sodan päätyttyä sitä alettiin vähitellen purkaa. Tanssilupa oli ainoastaan ohjelmallisten iltamien lopussa yhden tunnin ajan.

¤ ¤ ¤ 

”Ei sellainen lupa meille nuorille riittänyt. Me halusimme tanssia, tanssia vuosien rästit pois. Tuttavapiiriimme kuului varsinainen aarre, Kaukasen Lasse, hanurinsoittaja, joka oli aina valmis musisoimaan, missä ja milloin vain. Eräänä elokuun iltana oli kylän raitille kokoontunut iso joukko nuoria. Siinä jutellessa joku keksi ehdottaa "tanssikalliolle" menoa. 


Kaikkihan sitä kannattivat. Tarvittiin enää vain Lasse hanureineen ja sitten mentiin. Vaikka kallio oli vain kolmen kilometrin päässä, minä en tämmöisen huvipaikan olemassaolosta tiennyt mitään. Innostuneena olin menijöiden etunenässä. 


Paikka oli sellainen siloinen kallio, hieman vino, lähellä järven rantaa. Metsää ja matalaa puskaa kasvoi ympärillä. Siihen aikaan ei sillä suunnalla ollut vielä taloja, ja luulimme, että hauskanpitomme ei häiritse sivullisia.


Emme siis aikailleet, kun pääsimme kalliolle. Se oli suoraa toimintaa alusta alkaen. Lasse veteli hanuristaan valssia, jenkkaa polkkaa ja me pyörähtelimme niin sydämen halusta. Sitten vaihtui tanssikappale: "Raatikkoon, raatikkoon, vanhat piiat viedään Tuonne, tuonne Kyöpelinvuoren taa, ettei meitä, ettei meitä, vanhat pojat saa …" Sitä tanssittiin yleensä tyttöpareissa. Keskittyneenä raatikon rytmeihin tanssin työkaverini Tyynen kanssa keskellä kalliota. 


Mutta eikös mitä. Myöhemmin sain tietää, että eräs tarkkakorvainen uskovainen oli kuullut kesäillassa hanurin sävelet ja noussut pyöränsä selkään ja lähtenyt tekemään ilmoitusta nimismiehelle tästä jumalattomasta menosta. Nimismies ylimpänä lainvalvojana lähetti paikalle kolme riuskaa poliisia. Oli sanonut, että siitä tanssimisesta on nyt tultava loppu. Kalliolla oli siis käyty samoissa puuhissa aikaisemminkin.


"Tanssi seis!" 


Komento kajahti hämärässä kesäillassa. Kolme virkapukuista poliisimiestä oli ilmestynyt kuin taikurin hihasta tanssikallion reunustalle. Ilonpitomme loppui siihen paikkaan. Lassen hanurista kuului vain vaimea luraus, jonkinlainen loppuhenkonen. Sitten ei mitään. Emme hoksanneet edes pusikkoon piiloutumista. Kaikki kävi niin nopeasti. Seisoimme paikoillamme täysin lamaantuneina. Polvet tutisivat. 


Pakoyritykset kiellettiin jyrkästi ja kaksi poliiseista palautti muutamia uhkarohkeita yrittäjiä. Kolmas veti lehtiönsä esiin ja ryhtyi kirjaamaan lainrikkojien nimiä ja osoitteita. Lainrikkojien nimilista aloitettiin minusta. Ei luvannut hyvää. Kotimatkalla ei naurattanut. Minua pelotti ja itketti. Miten kerron asian äidille? Mitä sanotaan työpaikalla? Jos tulee haaste käräjille, on pyydettävä työstä vapaata ja äidin tultava oikeuden istuntoon koska olen alaikäinen. 


Kesä vaihtui syksyksi. Mitään kuulusteluja tai haasteita ei kuulunut. Tanssijupakka tuntui jääneen kesän muistojen joukkoon. Ei aivan. 


Olin siihen aikaan kunnan leivissä, työpaikkani oli kunnantoimisto. Kesän ja syksyn aikana olin hakenut uutta työpaikkaa. Palkkaa piti saada enemmän, sillä aikuiseksi varttuvan nuoren tytön rahantarve kasvoi. Suunnittelin kaupunkiin muuttamista, enkä ollenkaan ajatellut, että kaupunkielämä se vasta kalliiksi tulisi. 


Sain viimein kiikariin uuden työpaikan lähikaupungista, Jyväskylästä. Palkka olisi ollut huomattavasti parempi mutta asuntopula nousi muuton esteeksi. Vanhempi työtoverini Tyyne oli suunnitelmista tietoinen. Koska olin toimiston nuorin työntekijä, lankesivat asiatytön tehtävät minulle. 


Kunnallislautakunnan esimies oli kiireinen isäntämies kaukaa syrjäkylältä, joka muutaman kerran kuukaudessa kävi kunnantoimistossa allekirjoittamassa papereita ja neuvottelemassa kunnankirjurin kanssa sekä johtamassa lautakunnan kokouksia. Usein tämä esimies käski minua käymään asioillaan, laskuja maksamassa, mitä milloinkin. Kerran hän käski minut nimismiehen kansliaan hoitamaan jonkin asian. 


Olin jo lähdössä, kun Tyyne ehdotti että hän menisi, koska halusi oikaista selkäänsä ja hengittää raitista ilmaa. Kävihän se päinsä. Tuokion kuluttua Tyyne palasi ja hieman arvoituksellisen näköisenä kehotti minua töistä päästyäni menemään suoraan nimismiehen puheille. 


Miksi? Pahat aavistukset alkoivat kiertää päässä. Nimismies varmasti vaatii selvityksen niistä kesällisistä tansseista. 


Koska käsky oli käynyt, oli toteltava. Koputin peloissani nimismiehen oveen ja kutsun saatuani astuin huoneeseen. Tervehdin, sanoin nimeni ja jäin odottamaan ovensuuhun. Mutta se ei ollutkaan kuulustelu. Nimismies sanoi kuulleensa, että olin vaihtamassa työpaikkaa ja tiedusteli, kiinnostaisiko työskentely hänen kansliassaan. 


 Hämmästyin. En ollut osannut tulkita Tyynen arvoituksellista ilmettä. Tämä oli taas yksi niitä hänen jekkujaan. Totta kai nimismiehen tarjous kiinnosti. Kaupunkiin muutto jäisi haaveeksi, ainakin toistaiseksi. Siirtyisin nyt vain kunnalta valtiolle. Palkassa ei valitettavasti ollut paljon eroa, mutta päätös syntyi heti. Aloittaisin työt uudessa työpaikassa jo joulukuussa. 


Myöhemmin Tyyne kertoi, että nimismies oli ollut puheliaalla päällä ja alkanut kysellä häneltä työntekijää kansliaansa. Koska Tyyne tiesi muuttosuunnitelmistani, niin olipa vain sen kummemmin miettimättä tehnyt oman ehdotuksensa. Ja sitten pikku narraus minulle. 


¤ ¤ ¤ 


Valtion leipä on pitkä ja kapea, sanotaan. Olihan se - kumpaakin. Nimismiehen kansliassa aikaa vierähti yli neljä vuosikymmentä, aina eläkkeelle siirtymiseeni saakka. 


Luvattomat tanssit otin puheeksi vasta juhlassa, joka vietettiin, kun siirryin eläkkeelle. Yksi niistä poliisimiehistä, jotka meidän tanssimme niin äkisti lopettivat, istui paikalla. Hän muisti tapauksen hyvin. Tanssien osanottajaluettelo oli joutunut mappi Ö:hön. Kun poliisi oli esittänyt raporttinsa nimismiehelle, tämä oli pitkää nimilistaa silmäiltyään arvellut lainrikkojien ottavan opikseen kun näkivät virkavallan jämerän toiminnan. Oli vielä lisännyt, että tanssinkipeille taisi olla rangaistusta jo siinä, kun karkelot lopetettiin heti alkuillasta.  Vanha vallesmanni oli oikeassa."
Kuvassa täti (oik.) ja Tyyne suunnilleen niihin aikoihin.

tiistai 1. kesäkuuta 2010

Perintösaalis odottaa

Dessutom on nyt päättänyt, kuinka selviytyä kyynärpääleikkauksen jälkeisestä ajasta. Hän muuttaa kesäkotiinsa Längelmäveden rannalle, vaikka käsi onkin lepositeessä vähintään viikon, ehkä kaksikin.

Autolla ajaminen ei onnistu, sillä sidekäsi ei kykene vaihdekepin kääntelyyn, eikä pelkällä ykkösellä ajo tunnu hyvältä ajatukselta. Niinpä tarvitaan apukuski, ja Dessu itse siirtyy kartanlukijan paikalle. Perillä sitten tarvitaan toinen apukuski päivittäisille kauppareissuille. Mökkinaapurin isäntä on ystävällisesti lupautunut.

Uskon, että elämä maaseudun rauhassa onnistuu yksikätisenäkin.

Sairauslomaa yksikätiselle tulee juhannukseen asti. Siitä sitten alkaa kesäloma. Tulee pitkä vapaa kesä. Kuuma myös, lupaa sääprofeetta.

¤

Kesän kiinnostavin mökkihomma on selvittää viimesyksyinen perintösaalis, joka odottaa mökin isossa aitassa. 

Viime kesänä Dessutom nimittäin sai enonperintöntä kuorma-autonlavallisen vanhaa rojua.

Yhdeksänkymmentä täyttänyt syrjäkylän vanhapoika oli säästänyt romppeensa. Metsämökki piti tyhjentää. Dessutomilla oli tilaa tavaroille. Jäin odottamaan uutta kevättä, jolloin palaan talven jälkeen kesätorppaani.

 Uuno-enon perinnön pääosa näytti koostuvan työkaluista. On lapiota, kuokkaa, sahaa, kirvestä, vasaraa, puukkoa, vesuria ja rautakankea. On höylää, viilaa, talttaa, poraa, sorkkarautaa, hiomakiveä ja vatupassia. On ties mitä, kuten veivattava tahko ja monennäköistä riivinrautaa. Yksi moottorisahakin. Erityisen paljon on rautalankaa ja piikkilankaa - rullakaupalla. Paljon on myös uistimia, verkkoja, katiskoita ja muita kalastusvehkeitä. On astioita: saaveja, pyttyjä, ämpäreitä, ruukkuja, kirnu ja potta. Kaiken huipentumana käkikello. Ja paljon on minulle ihan vieraita vehkeitä. Kaikki arviolta jostain 1940 - 50-luvuilta.

Minulle tämä kaikki tuli siksi, että olen perijäjoukon ainoa mies. Kahdelle naispuoliselle perijälle Uunon jäämistöstä siunaantui astioita sekä tauluja, kirjoja, ryijy ja täkänöitä ja kaitaliinoja. Jostain oli vanhanpojan piironginlaatikon pohjalle päätynyt punaiset rintaliivitkin. Joitakin harvoja huonekaluja kelpuutettiin: puusohva, kaappikello, jalkalamppu ja piironki. Ja haitari.

¤ 
Miksi otin rojut? Olisihan ne voinut kärrätä kaatopaikallekin. 

No, ihmisen puuhat ovat enimmäkseen jotenkin absurdeja. Omaisuuden himoa - ehkä löytyy jotain tarpeellista. Ehkä jollakin on museaalista arvoa.

Jotkut sanovat tällaista neuroosiksi (obsessive compulsive disorder), jossa on jonkinlaista uskonnolliseen riittiin vertautuvaa käytöstä. Romunkerääjä ei kerta kaikkiaan kykene heittämään pois. Hän hamstraa kokoon sillä ajatuksella, että joskus se voi tulla tarpeelliseksi. Ties mikä pula-aika ja nälänhätä vielä iskee, ja silloin on käyttöä juuri sille, minkä pistin talteen pahan päivän varalle.

Ehkä saan nyt impulssin aloittaa kesämökillä puuhastelun, kun on vehkeet. Olisihan se romanttista. Askel kohti rousseaulaista ihannetilaa.

Helsingin-kodissa minulla on vain yksi miehekäs työkalu: vasara. Sillä olen hyvin pärjännyt kerrostalossa (lyönyt taulukoukkuja seinään). Lisäksi on kertynyt askillinen rautakoukkuja. Sellaisilla pyöritetään pultit kiinni, kun kootaan kaappi Ikeasta ostetuista palasista.

Ehkä pääosa Uuno-enon perinnöstä päätyykin myöhemmin kaatopaikalle, kunhan tarkastelen kaikessa rauhassa saalista. Ainakin lapiot ja kirveet saavat armon, jos ovat kohtuullisessa kunnossa. Kesäasunnolla pitää pilkkoa saunapuita tai kaivaa ojia. Sähkövehkeiden tarkasteluun pitää saada apua. Naapurin isäntä ymmärtää sellaisista. 

Kyllä tällaisen saaliin tarkastelu yksikätiseltäkin onnistuu.