Kuiskausmerkki

Alkuun tietokilpailukysymys blogin lukijoille, jotka tiedän aikaansa seuraaviksi ja taiteisiin monipuolisesti perehtyneiksi.

Tiedättekö, mikä yhdistää Jim Jarmuschin elokuvaa The Dead Don´t Die (2019) ja suomalaisen Marko Tapion romaania Arktinen hysteria (1967 - 68)?

Kovin vanhaa tietoa tämä ei ole. Minullekin asia selvisi vasta äsken.  Jarmuschin elokuvaa en edes ole nähnyt, joten siltä osin asia jää vielä hämäräksi. Aion kuitenkin ensi tilassa korjata puutteen. Kyseinen elokuva on luokiteltu zombie-genreen kuuluvaksi, mikä ei minun mieltymyksissäni ole erityisempi suosikkilaji. Toisaalta Jarmuschin tuotannon aika hyvin tuntien voisin epäillä, että onkohan tässä nyt kaikki ihan vakavalla mielellä tehtyä.

Kaksiosaisen Arktisen hysterian sen sijaan olen lukenut – tosin siitä on kauan. Se kuuluu minun asteikollani kotimaisen kirjallisuuden merkkiteoksiin. Siitä jäi vahva muistijälki. Ansaitsee kyllä tulla nyt luetuksi uudelleen.

Otan kirjat hyllystäni selailtavaksi. Niissä näyttää olevan lyijykynällä tehtyjä alleviivauksia ja sivun laidan huutomerkkejä. Silloin näköjään käytin vielä huutomerkkejä. Nykyisin kaihdan niitä teksteissäni. Mieluummin käyttäisin kuiskausmerkkejä, mutta sellaista ei ole keksitty.

Vastaus alun kysymykseen. Yhdistävä tekijä on Aki Kaurismäen uusi elokuva Kuolleet lehdet. Päähenkilö lukee Marko Tapion kirjaa ja käy ihastuksensa kanssa katsomassa Jarmuschin elokuvan.

Jos johonkin, niin  Kaurismäen elokuvia luonnehtimaan sopisi juuri kuiskausmerkki. Ne ovat sillä tavalla hiljaisia, eleettömiä ja mietteliäitä. Tämä uusi on jälleen varsinainen aarre ja nautinto täynnä merkitseviä kulttuurivinkkejä ja silmäniskuja. Eivät Jarmusch ja Tapio ole siihen sattumalta osuneet.

Tapiolta (1924 – 73) jäi Arktinen hysteria kesken – hän oli suunnitellut sen neliosaiseksi. Syy oli sama sairaus, josta kärsii myös Kuolleiden lehtien päähenkilö: alkoholismi. Myös ohjaaja itse on kertonut kärsineensä samasta ongelmasta. Tapion (oik. Tapperin) kuuluisassa taiteilijaveljessarjassa sama ongelma oli muillakin,

Sellainen sisäinen linkki minun viimeaikaiseen lukemiseeni vielä liittyy, että häntä on luonnehdittu Suomen faulknerilaisimmaksi kirjailijaksi. Faulkneriin hänet johdatti kustannusjohtaja Ville Viksten, silloin vielä Gummeruksen, myöhemmin WSOY:n kirjallinen johtaja. Tartun nyt Arktiseen hysteriaan kiinnostuneena tarkkailemaan, miten Faulknerilta saadut vaikutteet näkyvät.

Arktisen hysterian molempien osien alkulehdellä on sitaatti, eräänlainen kirjan motto. Pistän ne tähän.

 

 

Yksi pieni lause

Tarkoitus oli juhlistaa kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla läpi kaikki Anton Tšehovin novellit, vieläpä kronologisessa järjestyksessä. Keräsin jo nipun alkupään kirjoja pöydälle.

Tuli kuitenkin kiireellisempi lukuprojekti, joka ajoi Tšehovin edelle. Impulssin antoi yllättävästi Jean-Luc Godard, jonka elokuvan Viimeiseen hengenvetoon (À bout le souffle, 1960)  katsoin Yle-Teemalta tiistaina  (löytyy Yle-Areenasta).

Impulssi alkoi yhdestä pienestä lauseesta. Kuuluisassa uuden aallon elokuvassa kaunis Jean Seberg hätistelee ihokontaktiin tunkevaa Jean-Paul Belmondoa yrittämällä käynnistää kirjallis-filosofisen keskustelun.  Keskustelu ei oikein lähde luistamaan.

Keskustelun aiheeksi nuori neito tarjoaa nobelisti  William Faulknerin kirjasta Villipalmut (The Wild Palms, 1939, suom. Alex Matson 1947) löytämäänsä sitaattia:

”Murheesta ja tyhjyydestä valitsen murheen”

Tässä kohdassa se yllättävä impulssi iski. Onko Villipalmuissa tällainenkin? Kas kun en muista – pitääpä tarkistaa, millaisessa kontekstissa tuo sanotaan. Onhan vuosikymmeniä siitä, kun olen viimeksi Faulkneria lukenut.

Elokuvan neito sanoo, että se on Villipalmujen viimeinen lause. Otan kirjan hyllystä ja avaan viimeisen sivun.

Ei siinä tuollaista viimeistä lausetta ole. Ei löydy koko viimeiseltä sivulta. Mitä tämä tämmöinen nyt on? Huijaako Godard?

Piti lukea koko kirja, löytyykö mistään.

Löytyi! Se oli toiseksi viimeisen luvun viimeinen lause.

Harhautus on sikäli ymmärrettävä, että Villipalmut on ikään kuin kaksi romaania yksissä kansissa. Joka toinen kappale on nimeltään Villipalmut, joka toinen kappale on nimeltään Vanhus. Näennäisesti nämä ovat kaksi eri kertomusta, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään.

Mutta olipa hieno lukukokemus. En muistanutkaan näin hyväksi.

Juhlistankin kauan kaivatun syksyn alkamista lukemalla Faulkneria. Keräsin jo nipun kirjoja pöydälle. Tšehov sitten seuraavaksi. Ellei väliin taas osu uusia ihania impulsseja viemään miestä arvaamattomille apajille.