Pahasti pihalla

 

Televisiossa alkoi uusi neliosainen dokumenttisarja, jonka aiheena on "Amerikkalaiset sarjafilmit". Sellainen ohjelma pitää tietenkin katsoa.  Tuli muistoja mieleen.  

Ensimmäinen näkemäni sarjafilmi oli Rin Tin Tin. Samalla se oli myös ensimmäinen näkemäni televisio-ohjelma. Sitä mentiin kaveriporukalla katsomaan naapuriimme. Parhaan kaverini isä oli kulmakunnan ensimmäinen, joka oli hankkinut uuden ihmevehkeen, ja sitä me lapset kävimme joukolla katsomassa. Varmaankin meistä alkoi vähitellen olla häiriötä, kun meitä oli parhaimmillaan toista kymmentä, ja kiinnostavia ohjelmia alkoi tulla harva se päivä: Musta ori, Felix-kissa, Kiviset ja Soraset, Beaver, Lassie...  

Vähitellen televisioita alkoi olla muillakin. Alkuvuosien ajalta muistan seuranneeni jossain määrin sellaisia amerikkalaisia sarjoja kuin  Ben Casey, Bat Masterson, Kolmas Mies ja Dick van Dyke, mutta ei niistä mitään suuria suosikkeja tullut. Takaa-ajetusta tuli, samoin Perry Masonista ja myöhemmin Ironsidesta - niissä oli sama päänäyttelijä. Monkees yritti ja onnistui hetken verran.   

Sitten tuli Peyton Place. Siitä tuli kaikkien aikojen tarkimmin seuraamani sarja - samalla se jäi viimeiseksi lapsuudenkodissa kokemakseni tv-elämykseksi. Olisi kiinnostavaa kokea, miltä se maistuisi nyt. Ansaitsiko se ylivoimaisen asemansa, onko se kestänyt aikaa?  

Sen jälkeen amerikkalainen sarjafilmi on jäänyt minulta melko vähälle huomiolle. En osaa selittää syytä. Joitakin yksittäisiä poikkeuksia on, kuten Perhe on pahin, Twin Peaks, Sopranos, Mullan alla, West Wing sekä yllättäen Lucy-show myöhäisella uusintakierroksella. Kuluvan talven sarjoita ainoa on ollut Isänmaan puolesta.

Suuri määrä on kuitenkin mennyt kokonaan ohi. Minua eivät ole hipaisseetkaan sellaiset suursuosikin kuin Dallas, Bonanza, Virginialainen, Batman, Lahjomattomat, Cannon,  Charlien enkelit, Kuuma kesä, Zorro, Sinkkuelämää, Mad Men, Frendit ja monta muuta.   

Eurooppalaiset sarjat, varsinkin englantilaiset, ovat menestyneet paremmin suosioni tavoittelussa. Olen kyllä ymmärtänyt olevani pahasti pihalla, kun työpaikan kahvihuoneessa keskustellaan edellisillan amerikkalaisen huippusarjan dramaattisista käänteistä. Elitistiksi leimautumisen välttää vain, kun jättää mainitsematta, että olen juuri samaan aikaan sarjafilmin kanssa katsonut dvd:ltä Bergmanin, Fellinin tai Truffaut´n elokuvan jostakin kaukaa 50-luvulta.

 

 

 

 

 

Vielä kerran

 

Vietin illan jäähallissa ja viihdyin.  

Nyt blogin vakituinen lukija varmasti epäilee minun menneen sekaisin. Sen verran sapekkaita kommentteja olen aiemmin esittänyt jäähallipuuhasta.  

En ollut katsomassa jääkiekkoa vaan olin Vesa-Matti Loirin konsertissa. Siksi viihdyin. 

*   *   *   

Loirin konserteissa olen käynyt aika monta kertaa ennenkin. Aikaa niistä on kyllä vierähtänyt. Edellinen kerta oli varmaankin 1980-luvulla, Vanhalla ylioppilastalolla. Jotenkin oli tullut sellainen käsitys, ettei uusia konsertteja taida enää tulla.  

Loiri on artisti, jota arvostan suuresti. Hänen tulkintansa antoivat minulle uuden näkökulman Leinon runouteen. Kun yksi pateetikko kirjoittaa runon ja toinen pateetikko tulkitsee sen laulaen, syntyy jotain tavattoman herkkää. Toisaalta ymmärrän kyllä niitäkin, jotka eivät pitäneet, sen verran omintakeisia ne olivat.  

Loiri on hämmentävän moni-ilmeinen taiteilija. Pidän melkoisena saavutuksena, että yksi ja sama mies on pystynyt olemaan yhtä aikaa huippuluoka muusikko, vakavien roolien näyttelijä ja kansallinen farssi-ikoni.  

*   *   *   

 

Konsertti oli ensisijaisesti liikuttava. Vanha mestari ja suuri ihailijakunta kohtasivat vielä kerran. Mestarin vaivaisuus näkyi - hän istui koko esityksen ajan - mutta suuri saavutus oli jo se, että konsertti ylipäätään oli mahdollista järjestää. Yleisö oli otettu. Tunnelma oli poikkeuksellisen lämmin.  

Vaikuttavimmat kappaleet olivat aloituksen Laivat puuta, miehet rautaa sekä Päivänsäde ja menninkäinen, Elegia, Albatrossi ja Nocturne. Karismaa riitti. Kylmiä väreitä kulki.

 (Kuva on elokuvasta Pojat - ohj. Mikko Niskanen 1961)

Kielletyt ja sallitut

Pieni uutinen 50 vuotta vanhassa sanomalehdessä (10. huhtikuuta 1962)  kiinnitti huomion. Otsikkona oli "Neidonlähde kielletty lopullisesti". Mitä hemmettiä! Neidonlähde ei voi tarkoittaa muuta kuin Ingmar Bergmanin elokuvaa (Jungfrukällan 1960). Kielletty lopullisesti? Tätä elokuvaahan pidetään yhtenä eurooppalaisen elokuvan mestariteoksista. Se sai jopa Amerikassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.  

Uutisen mukaan Suomen Lääkintöhallitus on määritellyt, että "elokuvan ääniefektit ovat pornografisia". Lausunnon perusteella Korkein oikeus on päättänyt sensuroida koko elokuvan. Lieventävänä asianhaarana todetaan, että "Neidonlähdettä ei visuaalisessa mielessä voitane pitää pornografisena". Mutta se ei riitä, sillä "elokuvaan on saatu sitä vastaava selvä piirre kuuloefektin avulla".  

Pitipä kaivaa Neidonlähde esille DVD-hyllystä ja tarkistaa itse sekä kuvat että ääniefektit. Bergmania kun minulla hyllyssä riittää.  

Onhan elokuva rankka. Se perustuu 1200-luvulta peräisin olevaan balladiin, jossa nuori neito raiskataan ja surmataan. Aivan oikein, kuvassa ei näy mitään erityisen pahaa, ainoastaan tapahtumien äänet elävät.   

Mutta että pornografiaa? Kyllä pitää ihmetellä. Lääkintöhallitus ja Korkein oikeus ovat katsoneet Neidonlähteen oudolla asenteella. Elokuvan teema on syyllisyys ja kosto. Se on moraliteetti, jossa on vahvoja uskonnollisia painotuksia. Se on vakava taide-elokuva mitä suurimmassa määrin.  

*   *   *  

Vähemmän vakavasti - jotain vinoa tuli Dessulle itselleen mieleen, kun hän pääsiäispyhinä katseli sukulaispoikien kanssa elokuvia. Pojat (8- ja 10-vuotiaita) reagoivat tirskuen, kun näkivät kohtauksen, josta oheinen kuva on kaapattu (jos haluaa, sen saa suuremmaksikin, pitää vain klikata!).  

Kuva ei ole mistään pornografisesta eikä edes aikuisille tarkoitetusta elokuvasta. Se on elokuvasta nimeltä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957). Siis yksiselitteisesti lapsille suunnatusta elokuvasta. Menisiköhän nykyaikana läpi Pikku-Kakkosessa tai muussa vastaavassa? Epäilen.

"Silimät tummat..."

Koomisuuden olemusta on yritetty määritellä monella tavalla. Yksi onnistuneimmista on prof. Simo Knuuttilan kirjassa Kansanhuumorin mieli (1992). 

"Koomillisuutta voi olla muodoissa, asennoissa, liikkeissä, teoissa, tapahtumissa, tilanteissa, puheissa ym. ja se on silloin noitten esineitten ulkokohtaisena ominaisuutena."

Juuri tämä määritelmä tuli mieleen katsellessani ties monettako kertaa Matti Kassilan elokuvaa Komisario Palmun erehdys ja sen kuuluisinta kohtausta, jossa Leo Jokela laulaa ravintola Kämpin kabinetissa. On hehkuvan nousuhumalan tuottama inspiraation hetki, on päästy herraskaiseen paikkaan, laulu soi ja käsi heiluu.

Jos jossain niin siinä on komiikkaa.

Katsoja miettii, onko tuo näyttelijän ammattimaisen roolinrakentelun tulos vai luonnonlapsen vaistomaisesti kerralla kohdalleen osunut heitto. Veikkaisin jälkimmäistä, mutta en tiedä. Kyseessä ei ole kuitenkaan tahaton komiikka, tekijänsä naurunalaiseksi saattava, vaan mitä suurimmassa määrin arvostettava onnistuminen. Joku sanoi joskus jossain, että Jokelan ei tarvitse kuin panna hattu päähänsä, ja lopputulos yltää komiikan korkeuksiin. Täysin luonnollinen ele ja ilme riittää, muuta ei tarvita.

Kassilan Palmu-elokuvat ovat loistava poikkeus suomalaisen elokuvan historiassa. Niille ei löydy esikuvaa mistään, ei maailmaltakaan. Lähimmät sukulaiset löytyvät ehkä englantilaisen Ealing-studion komedioista. Vaikka Palmut on tehty omalla tavallaan kieli poskessa, puskafarssiksi ne eivät silti sorru.

Aku Korhosen piti alun perin näytellä pääosaa, mutta hän sairastui kuolemantautiin ennen kuin aloitettiin. Joel Rinne tuntuu nykykatsojasta itsestään selvältä valinnalta. Hänessä on suvereenia auktoriteettia ja patruunamaista voimahahmoa. Henkilön dominoivaan ja äksyyn luonnetyyppiin haettiin piirteitä jopa presidentti Paasikivestä.

Yksi elokuvasarjan kiinnostavuutta lisäävä piirre on kuva Helsingistä. Poliisilaitos on oikealla paikallaan Aleksanterinkatu 24:ssä. Ikkunasta näkyy Tuomiokirkko. Rikospaikka on tunnistettavasti vanha Eira, Engelinaukion laita. Liikutaan ”paremmissa piireissä”, vanhan varakkaan porvariston dekadenssiin ajautuneen nuoremman sukupolven katastrofin partaalla. Komisario Palmun erehdys on mielestäni yksi niistä harvinaisista tapauksista, joissa ohjaaja onnistui tekemään elokuvasta kirjaakin paremman itsenäisen taideteoksen. Eikä se Waltarin kirjakaan huono ole.

Kiitos Ylelle tästä(kin) sarjasta. Elokuvan juhlaviikot jatkuvat Teema-kanavalla vielä monta päivää. Luvassa on monta mestariteosta.

Iloisia tyttöjä

Dessu matkusti metrolla Kampista Herttoniemeen. 

Menin istumaan vaunun päätypenkille. Vastapäätä istui kaksi teinityttöä, ehkä suunnilleen 13-vuotiaita. Heille tuli yhtäkkinen naurupurskahdus heti kun Dessu oli istahtanut. 

Hämmentyy sellaisesta itsetuntoinenkin mies. Onko minussa jotain hassua? Piti sipaista poskea ja leukaa, että kiikkuuko parrassa jotakin, vaikkapa spagettia, jota juuri olin syönyt. Piti vilkaista vaatteita, että olenko ehkä lähtenyt pyjamassa liikkeelle. Piti vaivihkaa kokeilla, onko vetoketju kiinni. Kengätkin näyttivät olevan jalassa, en siis ollut lähtenyt paljain jaloin tai sukkasillaan liikenteeseen. Naurunkikatus jatkui.

En löytänyt itsessäni vikaa, mutta kieltämättä tällainen Dessu saattaa sen ikäisen neidin silmin olla hieman originelli ilmestys. Kiherrys ja purskahdukset jatkuivat. Tuli ilmeisiä pidättely-yrityksiä, mutta sitten jommaltakummalta purskahti taas ja kikatus jatkui entistä hillittömämpänä. Hakaniemen kohdalla se näytti jo hysteeriseltä. Neidit olivat pudota penkiltä ja kiemurtelivat kiinni toisissaan. Pidättely oli jo mahdotonta. Sörnäisten asemalla he yhtäkkiä rynnistivät ulos junasta. Ei se varmaankaan heidän määräasemansa ollut, oli vaan yksinkertaisesti pakko päästä siitä pois.

Jälkikuvana tuli muistuma kouluvuosilta. Luokassa tapahtui samankaltaista. Oli muutama tirskutyttö, joilta tilanne luisui hallinnasta. Yleensä vielä hyvin kiusallisella hetkellä, äkäisen opettajan tunnilla. Kerran niin tapahtui kesken aamuhartauden. Seisoimme riveissä juhlasalissa ja uskonnonopettaja saarnasi ja silloin se alkoi. Kuului äärimmilleen pidätelty purskahdus ja siitä käynnistyvä hallitsematon naurunkäkätys, joka tarttui vierellä seisoviin, ja heti oli arvokkaaksi tarkoitettu tilaisuus pilalla. Luokanvalvoja sai hepulin ja määräsi melkein koko luokan jälki-istuntoon. Kuten arvata saattaa, jälki-istunto meni pilalle täsmälleen samasta syystä. Jälki-istunnon valvoja osasi kuitenkin reagoida viisaasti: hän vaihtoi istumaan koko joukon taakse, näkymättömiin, eikä puuttunut mitenkään. Joku vähemmän viisas pedagogi olisi määrännyt lisää jälki-istontoja.

Eräs Dessun tuttavatar on kertonut joutuneensa noloihin tilanteisiin tirskutaipumuksensa kanssa. Hän oli nuorena kuulunut Radion Nuorisokuoroon. Kerran hän oli toisen tytön kanssa saanut tirskukohtauksen kesken harjoituksen. Kuoron johtajana oli Heinz Hofmann, jota kuulemma pidettiin tiukkana ja ilmeisesti pelottavanakin miehenä. Häiriöstä syntyi melkoinen meteli, mutta lopulta johtaja oli voipuneena joutunut luovuttamaan.

Maailmassa on siis teinityttöjen hallitsemia ilmiöitä, joille mikään maallinen mahti tai auktoriteetti ei mahda mitään, ei Hofmann, ei pappi, ei Dessu, tuskin edes Kekkonen. Hyvä niin, ei maailmassa iloa ja hilpeyttä liikaa ole.

Hau & heil

Dessu huvittui löytäessään äskettäin joulun aikoihin julkaistun uutisen tamperelaisen apteekkarin Jackie-nimisestä dalmatialaisrotuisesta koirasta, joka joutui natsi-Saksan hallinnon ajojahdin kohteeksi toisen maailmansodan aikana. Tassunsa Hitler-tervehdykseen nostaneesta koirasta oli tullut Saksan hallinnolle ongelma. Jossakin ministeriössä suunniteltiin jopa koiran omistajan yrityksen tuhoamista moisen pilkanteon kostoksi.

Koiran omistaneen apteekkarin rouva oli syntyperältään saksalainen, ja hänellä tiedettiin olevan natsivastaisia mielipiteitä. Kaiken pilkan huipentumaksi rouva oli antanut Jackielle lempinimeksi ”Hitler”, koska se osasi nostaa tassunsa ilmaan kuten saksalaiset karjaistessaan ”Heil Hitler!” -tervehdyksensä.

Saksan konsuli oli jostain saanut tiedon tästä koirasta ja raportoi asiasta kotimaahansa. Seurauksena apteekkari määrättiin saapumaan puhutteluun Saksan suurlähetystöön Helsinkiin ja saksalaiset lääketehtaat asettivat hänen apteekkinsa boikottiin. Oikeuden eteen apteekkaria ei kuitenkaan saatu, vaikka yritystä oli. Todistajia ei rikokselle löytynyt.

* * *

Niinpä. Oli niillä monenlaista huolta ja murhetta.

Dessu muistaa tunteneensa vähän samanlaisen koiran 1970-luvulla. Sen nimi oli Yrjö, ja se suoritti siviilipalvelusta isäntänsä kanssa eräässä hoitolaitoksessa Jyväskylän liepeillä. Yrjönkin tassu nousi, mutta vain silloin kun se halusi ruokakuppiinsa täydennystä. Muutoin se enimmäkseen makoili, vanha, lihava ja väsynyt kun oli. Yrjöllä oli kansainvälistä taustaa, sen sukujuuret olivat peräisin Leipzigistä. Niinpä Yrjön roduksi mainittiin ”Saksan demokraattinen paimenkoira”. Diplomaattisia ongelmia Yrjö ei aiheuttanut. Yrjöstä aika jätti melko pian sen jälkeen kun se oli saanut kansalaisvelvollisuutensa suoritetuksi.

* * *

Dessu itse poistuu maasta viikonlopun aikana. Kyseessä ei ole maanpakoon lähteminen, vaikka siihenkin voisi olla aihetta. Aikomukseni on kuitenkin palata.

Dessun uudet työtehtävät  pistävät liikkeelle. Menen Kööpenhaminassa järjestettävään kongressiin, jonka tarkoitus on ties mikä kansainvälisen yhteistyöverkoston suunnittelu ja kehittäminen. Kaikenlaista sitä joutuu sietämään - mieluummin pysyisin kotona.

Hiipivä hulluus

Dessu ei osallistunut perjantaiseen taiteiden yöhön muutoin kuin poikkeamalla Elitessä, joka tunnetaan taiteilijoiden kapakkana. Taiteilijat olivat kai esiintymässä, sillä yhtään tuttua ei alkuillasta sattunut paikalle.

Eliten maine taiteilijakapakkana on ansaittu siinä missä Kosmoksen ja Sea Horsenkin. Nurkan takana on taiteilijakoti Lallukka - sieltä on sopivasti alamäki ravintolaan. Paluumatkalla ylämäki ei enää liene haitaksi.

Ravintolassa on Tauno Palon kantapöytä ikkunaseinustalla. Myöhemmin siihen tuli myös Matti Pellonpään kantapöytä. Dessu itse on niin vanhaa ikäluokkaa, että voi ylpeänä leuhkia istuneensa iltaa yhtä aikaa molempien herrojen kanssa samassa kapakassa - Taunon kanssa ei kuitenkaan koskaan samassa pöydässä, mutta miestenhuoneessa seisoimme muutamaankin kertaan vierekkäin samalla asialla.

Taiteiden yö on hieno mutta hirmuinen juhla. Sopivan sään sattuessa Helsingissä vietetään karnevaalia kuin Riossa ikään. Hirmuista on tungos. Keskusta on aivan tukossa. Siellä ei pääse haluamiinsa kohteisiin. Siksi Dessu on luopunut osallistumasta.

 Viikolla ennen karnevaalin alkua Helsingissä sen sijaan tapahtui outoja asioita. Rautatientorilla Ateneumin edessä Dessu näki kauniisti sijattuja vuoteita ja niissä ihmisiä nukkumassa. Idea oli ympäristötaiteilija Kaisa Salmen. Sänkyyn olisi kai hetken jonotuksella saanut nukkumavuoron itsekin. Dessu harkitsi vakavasti, sillä hän on siestan suuri puolestapuhuja. Työpaikalla Vuoronvarausliiton toimistossakin hän pyrkii aina lounaan jälkeen ottamaan nokoset, ja siihen on oivallinen mahdollisuus piilossa arkistohuoneen takana olevassa kammiossa. Sinne on nostettu mukava vanha sohva. Varttitunti riittää. 

Rautatientorilla houkutus oli suuri mutta Dessu jätti sen kuitenkin käyttämättä. Kaksi siestaa samana päivänä taitaisi olla liioittelua. Kohtuus kaikessa - laiskuushan on yksi seitsemästä kuolemansynnistä.

Lehdestä Dessu luki, että Helsinkiä kierteli raitiovaunu, jossa kaikkien matkustajien tuli hymyillä. Moiseen vaunuun en onnekseni joutunut - sellainen ei olisi minulta luonnistunut. Dessu on tunnetusti totinen mies.

Totisuus sai varmaankin alkunsa jo lukiovuosina Jyväskylässä. 16-vuotias Roope oli jotenkin huomaamattaan liukunut unelmoimaan hempeitä kesken fysiikan tunnin, kun opettaja yhtäkkiä tökkäsi karttakepillä ja lausui möreällä äänellään unohtumattoman repliikin: ”Vaivaako tuota Robertia hiipivä hulluus vai mitä se virnuilee?” Sen jälkeen hän piti esitelmän itsekseen naureskelevista ja puhelevista ihmisistä, joita kaduilla kulkee. Ja vielä varmemmaksi vakuudeksi hän naputti sormellaan pulpettiani ja lausui: ”Se ON hiipivän hulluuden merkki.”

 Sen jälkeen Dessu on pitänyt varansa. Hymy / nauru saa vallan vain kahdessa tilanteessa:
1. muutamaa klassikkokomediaa katsoessa 2. kun joku tulee ja kutittaa.

Röhönaureskelua

Dessutom on suhteellisen totinen mies. Vain harvoin hienoinen hymy valaisee hänen karuja kasvojaan. Nauruun hän puhkeaa korkeintaan silloin kun joku tulee ja kutittaa.

Huumori on vaikea laji, lähes mahdoton. Siksi sitä ei pitäisi jättää pelkästään koomikoiden tehtäväksi. Siihen tarvitaan huippuluokan taiteilijaa.

Aristoteles selittää Runousopissa, että ”Komedia on - - moraalisesti alempiarvoisten ihmisten jäljittelyä, ei kuitenkaan niin, että he olisivat kerta kaikkiaan pahoja; naurettava on pikemminkin eräs rumuuden laji. Se johtuu jostakin puutoksesta, rumuudesta joka ei aiheuta tuskaa eikä vahinkoa. Havainnollinen esimerkki on koominen naamio, joka on ruma ja muodoton mutta ei tuota tuskaa.” (suom. Pentti Saarikoski).

Olisi ollut kiinnostavaa lukea Runousopin kakkososa, jossa Aristoteles olisi syventänyt ajatuksiaan komediasta ja huumorista, mutta se on lopullisesti kadonnut. Hassu juttu, sattuuhan näitä. Uskoisimmeko Umberto Ecoa, joka Ruusun nimi -kirjassa kuvaa, miten se katosi?

Dessutom on humoristeille hankala kohde. Jo lähtökohtaisesti epäilen tarjolla olevaa tuotetta matalamieliseksi. Vain harvat huumoritaiteilijat ovat saaneet hyväksyntäni. Yksi sellainen on Chaplin.

Chaplinillakin alkutuotanto meni vielä komedialliseen melskaamiseen. Onhan se tietysti hassua, kun pieni mies, joka on huono juoksemaan, joutuu ison poliisin takaa-ajamaksi. Mestaruuteen Chaplin pääsi vasta pitkissä filmeissään. Niissä koominen elementti yhdistyy ainutlaatuisella tavalla traagiseen. Dessutom pitää elokuvahistorian parhaana koomisena kohtauksena ”Parrasvalojen” pianonsoittokohtausta. Siinä kaksi entistä mestariklovnia, joiden ura ja elämä on kääntynyt jyrkkään alamäkeen, yrittää vanhoilla päivillään paluuta loiston päivien yleisönsuosioon. Yritys näyttää ensin onnistuvan, mutta päättyy kuitenkin viime hetkellä katastrofiin. Kun klovneja näyttelevät kaksi vanhenevaa komedian mestaria, Chaplin ja Buster Keaton, katsoja ei voi välttää ajattelemasta roolihahmojen yhteyttä näyttelijöiden omaan elämään. Katsoja nauraa ja itkee yhtä aikaa. - Sellaisen tunnetilan tuottaminen onnistuu vain mestarilta.

Suomessa huumori on verkkaista ja jähmeää, juuri sellaista kuin kansakin. Siksi se on suosittua. Omaperäisyydessään sitä olisi aika mahdotonta siirtää muualle, jos sitä edes voisi kääntää vieraille kielille. Harvoin suomalainenkaan röhönaurua päästää; hyväksynnän merkiksi riittää hymähdys.

Kirjallisuudessa suomalainen huumori menee aika paljon heimopiirteiden mukaan. On savolaista suulasta kieroilua (Lassila, Tulitikkuja lainaamassa), on pohojolaasta isoottelua (Vaasan Jaakkoo ja Ilmari Turja), on Turun pualen kersantti Hietasen viisastelua jne.

Eniten Dessutom on oppinut pitämään sellaisesta salamielisestä virnuilusta, jonka parhaat edustajat ovat Pentti Haanpää ja Erno Paasilinna. Se on lähellä satiiria, ja sellaisesta Dessutom pitää, ilkeä ihminen kun luonteeltaan on. Maailmalla mestareita riittää Nikolai Gogolista Dario Fohon.

Vappu on suomalaisen elämänmenon ainoa karnevaali, ja karnevaali on yksi huumorin lajeista. Sen olemus on suomalaiselle kansanluonteelle vähän vieras, sillä suomalainen ei helposti riehaannu, paitsi joskus humalassa. Humoristi jokainen suomalainen kyllä uskoo olevansa, mutta oikeasti hän on kuitenkin pessimistinen realisti. Mutta tosissaan yrittämällä karnevaalikin kyllä luonnistuu. 

Dessutom siirtyy nyt muutamaksi päiväksi vappuviuhka kädessä hulinoimaan Helsingin karnevaalielämään. Toivotan lukijoille riehakasta vappua.

(Kuva: Terho / Helsingin Sanomat 30.4. 1992)

Tulkaa, uudet ilveilijät

Dessutom kävi pääsiäisen aikoihin Kansallisteatterissa katsomassa ”Galilein elämän”. Esitys ei ollut aivan parhaiden veroinen - parempiakin olen samasta kappaleesta nähnyt. Mutta Bertolt Brechtin teksti on sen verran tärkeitä systeemeitä hoksaava, että esitys oli hyvinkin katsomisen arvoinen ja suositeltava.

Dessutom on aina pitänyt Galilein elämää allegoriana vapaan tieteellisen tutkimuksen puolesta. Tähän tulkintaan johdattaa näytelmän valmistumisen ajankohta 1939. Silloin oli saanut suurta julkisuutta tieteellinen vallankumous: uraanin atomin halkaiseminen. Keksinnön taustalla oli Einstein, ja hän oli juutalaista syntyperää. Sellainen tiede oli natseille kelvotonta.

Einsteinin keksintöä vainosi natsismi ja Galilein keksintöä kirkko ja inkvisitio. Sen vuoksi Brechtin näytelmä sisältää kätketysti ivaa natsismia vastaan. Galileon piti pysyä vaiti tutkimuksistaan, jotka väittivät kirkon julistamaa dogmatiikkaa vastaan.

¤

Miten on nyt? Onko nykytiede vapaa ulkopuolisista painostajista?

Monien muiden tavoin Dessutom pelkää, että nykyinen yliopistosysteemi ”halutaan valjastaa kiskomaan kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun vankkureita”, kuten Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio asian harvinaisen selvästi onnistui ilmaisemaan. 

Sellaisessa ilmapiirissä ei taida jäädä paljon tilaa ainakaan humanististen ja taidealojen opetukselle ja tutkimukselle.

Kun yliopistoihmiset joutuvat yhä lisääntyvässä määrin tekemään monenlaisia tehostamis- ja tuottavuussuunnitelmia ja itsetarkkailuraportteja, tilaa vapaalle tutkimukselle jää yhä vähemmän. Galilei kamppaili viimeiseen asti ulkopuolisten vaatimuksia vastaan.

Kansallisteatterin esityksessä trubaduurit ja ilveilijät irvailevat Galilein kauhistuttaville opeille. Nykytrubaduureilta voisi odottaa irvistelyä kaikenkattavalle kaupalliselle kilpailukyvylle.

Niinköhän se menee, että uudessa paljon kehutussa innovaatioyliopistossa insinöörien tehtäväksi asetetaan keksiä ihmevempuloita, taideteollisten tehtäväksi designata niille trendikkäitä ulkokuoria ja kiinnostusta herättäviä pakkauksia ja kauppakorkealaisille tehtäväksi maailmanlaajuisesti tykittäviä myyntikampanjoita. 

Missä ovat uudet Brechtit nyt, kun heitä todella tarvittaisiin?

(Kuva: Hans Jürgen Kallmann 1955 - Köln, Wallraf-Richartz Museum)