Salaliitto

Oletko tietoinen, että hallitus tarkkailee sinua salaa?

Hallitus on asentanut autosi renkaisiin salaisen sirun, joka lähettää signaalin tiedustelupalvelun satelliittiin. Näin hallitus on kaiken aikaa selvillä kulkemisistasi. – Tämä on kommunistidemokraattihallituksen suuri salaliitto, jolla kunnon kansalaiset saadaan pidetyksi kurissa.

Kaveri antoi minulle kesällä kaksi kirjaa luettavaksi. En ole vielä lukenut – tuntuivat silloin vähän tarpeettomilta. Nyt kuitenkin lännen suuressa maassa on käynnissä räyhämielten rynnistys, jossa näiden kirjojen sisältö on muuttumassa vallitsevaksi todellisuudeksi.

Valta on siirtymässä litteän maan kannattajille, rokotusten vastustajille, tieteen vastustajille, poliittisen oikeuslaitoksen toteuttajille, valkoisen vallan edistäjille, vähemmistöjen oikeuksien lakkauttajille, ilmastonmuutoksen kieltäjille ja fundamentalistikristityille. Raamatusta löytyy täsmäohje kaikkeen.

Kyllä minun nyt täytyy nuo kaverin kirjat lukea, sillä tästä lännen suuren maan prosessista ne kertovat – ja siinä sivussa Suomestakin.

Kaveri ei tuonut kirjoja sen vuoksi, että epäilisi minun olevan altistunut tällaiselle meiningille. Enemmänkin tarkoituksena oli levittää herätyshuutoa, että vastaan pitäisi ruveta rimpuilemaan. Ettei ihan hulluksi pääsisi menemään. Merkit ovat pahaenteiset, eikä tuhoisassa kehityksessä auta, vaikka kuinka rukoilisivat.

Kyllä minut voi tiedeuskoiseksi määritellä. On tietynlainen koulutus ja paljon altistusta tutkimustiedolle ja ymmärrykselle siitä, miten tiede ja tutkimusmaailma toimivat. Luottamus ei tarkoita, että minun itseni pitäisi osata tarkastaa jokaisen lääketieteellisen tutkimuksen pätevyys, vaan sitä, että tunnen, miten tietoa tuotetaan ja millä perustein sitä voidaan arvioida. Tutkimuksen heikkoudet osoitetaan analysoimalla tulkintaa, argumentaatiota ja lähteiden käyttöä. Tutkijan naamalla ei ole niin väliä.

Näin ei kaikilla ole. Rokotustutkimuskeskuksen lääkäri tuolla, Youtuben rokotusvastustajien ryhmä täällä, naapurin Raimo tuossa. On niitä jotka ”tietävät” kaikenmaailman Magneettimedioiden perusteella, että maapallo on litteä ja rokotteet paha. Ja sitten on niitä, jotka ”tietävät” kaikenmaailman Ylen A-studion perusteella päinvastaista. Kaikkiko tasaveroisia? - Demokratia on kelvoton keino totuutta etsiessä vaikka onkin hallintohommissa yleensä kelvollinen.

Kyllä tämä allergisuus järkipuheille nyt Suomessakin lähtee kasvuun, kun se on osoittautunut isossa maassa voittavaksi strategiaksi. Miten se ennustikaan alikersantti Lahtinen? Se yks kohjo sieltä Amerikasta (?) menee ensin, ja meirän nilkit painaa perässä. Meinaan, se on repiny suutansa siihen malliin, ettei yhtään tarvitte epäillä."

Vielä tuohon alun kertomukseen kommunistidemokraattisen hallituksen salaisista puuhista. Onneksi joku on keksinyt konstin, miten suojautua tarkkailulta. Hanki puutarhurin oksasakset ja leikkaa salaisen sirun antenni poikki.

 

Laatu ratkaisee

Volter Kilven Alastalon salissa on julkaistu saksaksi. Kääntäjä on nimeltään Stefan Moster. Käännöstä on kehuttu ja siitä odotetaan kohtalaista myyntimenestystä.

Tapaus on merkittävä, sillä teoksen kääntämistä alkuperäisen tason säilyttäen pidetään mahdottomana. Sen verran vahvaa kieltä, murretta, uudissanoja, vanhaa kieltä ja mutkikkaita lauserakenteita se sisältää. Teos on silkkaa kieltä, sillä siinä ei tapahdu oikeastaan mitään.

Saksankielinen kirja pitäisi hankkia ja lukea. Epäröin kuitenkin, sillä kielitaitoni ei taida riittää. Pärjään kohtuullisen hyvin arkikielellä, luen sanomalehteä ja hätätilassa nykykielistä kirjallisuuttakin, mutta ei se aivan sujuvaa ole. Alastalon lukeminen suomeksikin on vaativa urakka. Siihen olisi tarpeen saada sivustatukea Suomen murteiden sanakirjasta tai murrearkiston miljoonamääräistä sanalipuista. Miten sitten onnistuisi lukeminen saksaksi?

Murteiden ja puhekielen kääntäminen on hankala haaste. Se nähtiin aikoinaan esim. Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan käännöksissä. Ruotsinkielistä käännöstä kehuttiin ja siitä tuli valtava myyntimenestys. Englanninkielistä ei kehunut kukaan ja se unohdettiin heti. Saksankielien oli jotain siltä väliltä. 

Ero syntyi nimenomaan murteiden puhumisesta - tapahtumien kuvaus yleiskielellä kyllä sujui kaikissa käännöksissä. Miltä tuntuu, jos Rokka ja Hietanen ja kumppanit puhuvat kirjakieltä, niin kuin englantilaisessa käännöksessä. Ruotsiksi jokaiselle löytyi oma murre: Hietanen puhuu Pohjanmaan suomenruotsia, Rokka Porvoon seudun suomenruotsia (sillä mitään Karjalan suomenruotsiahan ei ole olemassa).

Mehevä kiroilu taitaa onnistua vain suomeksi. Ei tuo ruotsiksikaan ihan lällyä ole mutta miten on saksa ja englanti? Niissä hypätään yli tällaiset kohdat. Kyse ei varmaankaan ole moraalisesta ahdasmielisyydestä vaan siitä, että sanastoa ei vaan ole.

Minulla on hyllyssäni Tuntematon sotilas (myöhemmin Sotaromaani) ruotsiksi (Okänd soldat, käantänyt Nils-Börje Stormbom 1955), saksaksi (Kreuze in Karelien, käännös Karl-Heinz Bolay & Rolf Schroers 1955) ja englanniksi (The Unknown Soldier, kääntäjää ei ole mainittu, 1957).

Liitän tähän kolme näytettä, jotta blogin lukija voi itse arvioida käännöksiä. 1) Rokka 2) Hietanen 3) kiroilu.

 

 

Muuttunut asenne

 [jatkoa Väinö Linna -aiheeseen]

Väinö Linnan suurin kyky on henkilökuvaus. Se perustuu mehevään dialogiin. Henkilöt puhuvat itsensä muistettaviksi persoonallisuuksiksi. Melkoinen määrä osuvia repliikkejä on saanut kansan suussa melkeinpä sananlaskun aseman.

Tuntematon sotilas on tullut minulle liian tutuksi. Sitä ei enää jaksaisi. Hyväkään teos ei kestä uutta katselua joka vuosi itsenäisyyspäivänä. Ja päälle vielä muut elokuvaversiot, vaikkakin alkuperäistä paremmat.

Asennoitumien Tuntemattomaan sotilaaseen on kokenut vaikeasti selitettävän täyskäännöksen. Alun perin kirja sai täystyrmäyksen upseeriston, kirkonmiesten ja konservatiivien taholta, ns. korkeaisänmaalliselta suunnalta. Sen mukaan kirja pilkkasi ja veti lokaan uljasta armeijaa ja runebergiläiseksi nimettyjä ihanteita. Toisaalta sodan rivimiehet kyllä innostuivat lukiessaan todenmakuista kuvausta kokemuksistaan.

 Nyt Tuntematon sotilas on jotenkin kummallisesti päätynyt arvokkaaksi osaksi itsenäisyyspäivän isänmaallista kaanonia lipunnostojen, seppeleenlaskujen ja presidentin kättelyjonojen muodostamassa kokonaisuudessa. Konservatiiviselta taholta yllättävä täyskäännös - enää se ei pilkkaa.

Nyt on jo havaittavissa huolestuttavia merkkejä Tuntemattoman sotilaan kelpaamisesta aivan erityisen isänmaallisiksi itsensä nimittäneen poliittisen pyrkimyksen maskotiksi soihtumarssien, leijonariipusten ja kiitospaitojen seuraan.

Siinä seurassa sana isänmaallisuus on saanut uuden ikävän maun. Sana on ikään kuin likaantumassa niin, ettei sitä hevin halua käyttää määrittelemään itseään. Tällaisia likaantuneita sanoja on muitakin - alun perin puhtaita ja neutraaleja suomenkielisiä sanoja, jotka ovat myöhemmin ilman omaa syytään likaantuneet niin, että nykyisin käytettynä ne ennen kaikkea likaavat puhujansa maineen.

Kyllä Tuntematon sotilas ihan oikeasti pilkkasi ns. hurraa-isänmaallisuutta, siinä arvovaltaiset kriitikot olivat oikeassa. Rivimiesten näkökulmasta moinen propaganda ansaitsikin tulla pilkatuksi. Iskulauseet ja virallinen fraseologia jauhautui rikki irvileukojen käsittelyssä. Erityisesti puolihulluksi heittäytynyt Honkajoki on mestari puhumaan kieltä, joka mukailee virallisen sotapuheen fraaseja. Rintamatilanteen keskellä se maistuu aivan päättömältä. - Voiko hyvältä satiirilta parempaa odottaa?

(Kuvat: 1)   Kari Suomalainen HS 30.1.1955  /  2 - 3)  Näytteitä Tuntematon sotilas -elokuvan (Edvin Laine) pelikorteista  Alfamer / Suomen elokuva-arkisto

 

Pentinkulma

Väinö Linnan syntymän 100-vuotisjuhla näyttää saavan ansaitsemaansa huomiota. Sopiipa siis minunkin jotain sanoa.

Kukaan yksittäinen kirjailija ei ole enempää vaikuttanut minun koulutus- ja uravalintaani kuin Linna ja nimenomaan Pohjantähti-trilogia. Luin sen alusta loppuun 12-vuotiaana heti kolmannen osan ilmestyttyä äitini suosituksesta. Sarja oli ostettu kotiini. Kirjahyllyssä se sijoitettiin samalle hyllylle Perheraamatun, Kalevalan, Vänrikki Stoolin, Tuntemattoman sotilaan, Puuseppämestarin oppikirjan, Vuoden uutistapahtumat kuvina -kirjasarjan, Pienen tietosanakirjan ja Valittujen Palojen vuosikerran kanssa.

Pohjantähteen liittyi sellainen kummastuttava ilmiö, että isäni luki sen. Hän ei yleensä kirjoja lukenut, sanomalehteä vain. Kaksi osaa hän oli lukenut aikaisemmin, tämän kolmannen osan muistan, kuinka intensiivisesti hän sen luki. Hän tuli neljältä töistä, söi ja lepäsi hetken ja istui sitten nojatuoliin lukemaan. Kaikkien piti olla hiljaa, ettei lukeminen häiriintyisi, edes televisiota ei saanut avata ennen iltauutisia.

Jotain erityistä siinä kirjassa siis täytyi olla, että näin tapahtui. Isä ei lähtenyt nojatuolista mihinkään ennen kuin uutisille ja nukkumaan. Seuraavina päivinä sama toistui. Kun viimeinen sivu oli vihdoin saavutettu, isä nousi tuolista, sanoi painokkaasti  "jooo-o" ja lähti ulos. Sen enempää kirjasta ei keskusteltu.

Minä olin siihen asti lukenut lähinnä poikien seikkailukirjallisuutta. Pohjantähti muutti asenteen täysin. Tajusin, että jos kerran aikuisten kirjat ovat tällaisia, niitä on syytä lukea enemmänkin.

Siitä alkoi lukijanurani, ja se jatkuu yhä. On se antoisaa ollut. Harvalla kai on esittää näin yksiselitteinen alkupiste elämänsä keskeiselle sisällölle.

Myöhemmin minulla on ollut ilo ja kunnia tavata ja jopa päästä muutaman kerran keskustelemaan Väinö Linnan kanssa. Tämä on onnistunut erään lähipiiriini kuuluneen henkilön avulla, joka kuului myös kirjailijan lähipiiriin. Tapaamisia on ollut sekä Tampereella että Pentinkulman päivillä Urjalassa.

Olen myös kiertänyt muutamaan kertaan kirjailijan itsensä opastamana reitin Pohjantähden "tapahtumapaikoille" Urjalassa. Oheinen kartta esittää, miten torpat, talot, kartanot, pappilat ja muut sijaitsivat kirjailijan mielikuvissa hänen synnyinkotinsa seutuvilla. Näille kaikille on vastineensa tallella nykyaikanakin, ja ne kierrettiin kirjailijan itsensä opastamana. Kartan tutkiskelun alkupisteeksi kannattaa ottaa Koskelan torppa, joka sijaitsee vasemmassa yläkulmassa. 

[jatkuu]

 

 

 

Sama uudestaan

Elokuvataiteessa on tullut tavalliseksi tehdä vanhoista klassikoista uusintaversioita. Joskus se tuottaa onnistuneen lopputuloksen, usein ei.

Olen nähnyt kaksi tällaista uusintaversiota viime aikoina. Molempien rikosdraamojen vanhaa versiota pidän mestariklassikkona, mutta se uudempikaan ihan kelvoton ole.

 

1.  Vanha: Kuuma aurinko (Plein soleil), ohj. René Clément 1960) pääosassa Alain Delon

Uudempi:  Lahjakas herra Ripley (The Talented Mr. Ripley) ohj. Anthony Minghella 1999, pääosassa Matt Damon.

2.  Vanha: Täydellinen rikos (Dial M for Murder), ohj. Alfred Hitchcock 1954, pääosissa Ray Milland ja Grace Kelly.

Uudempi:  Täyellinen murha (A Perfect Murder), ohj. Andrew Davis 1998, pääosissa Michael Douglas ja Gwyneth Paltrow.

Tällaisia pareja löytyisi vaikka kuinka paljon, Seitsemästä veljeksestä alkaen. Tai enemmänkin kuin pareja, kun ottaa vanhojen filmien lisäksi laskuihin mukaan television ja teatterin filmiversiot (Jouko Turkka ja Kalle Holmberg). Jälkimmäisen Turun kaupunginteatterin ohjauksen dvd-levyllä ostin juuri Ylen kaupasta.

Olen vahvasti sillä kannalla, että isoista klassikoista on toivottavaa saada uusia versioita. Tarvitaan uuden sukupolven näkökulmaa. Mielellään oikein kunnolla häiritsemään sopusointuista yhteisymmärrystä. Pelkkä kunnianosoitus suurelle esikuvalle ei aina ole riittävä.

Tuntemattomasta sotilaasta on taas tekeillä elokuva. Se on jo kolmas. Edvin Laineen alkuperäinen on tietysti saavuttanut täysin määräävän aseman. Romaanin henkilöiden olemus on piirtynyt kansakunnan kollektiiviseen muistiin tämän elokuvan näyttelijöiden mukaan. Rauni Mollbergin uudempi versio ei onnistunut menemään edelle, vaikka onkin elokuvana monella tavalla ansiokkaampi.

Laineen Tuntematon sotilas esitetään joka itsenäisyyspäivä televisiossa. Vieläpä keskellä iltapäivää, vaikka siinä tupakoidaan, mikä on ohjelmasäännöstön mukaan kiellettyä. Ehkä tuleva Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas ei sorru tällaiseen paheksuttavaan toimintaan. Jos lisäksi kiroilua vähennettäisiin, siitä voisi tulla uusi tervehenkinen itsenäisyysiltapäivien ilo.

Jäin miettimään, tapahtuuko muissa taiteissa samankaltaista uusien versioiden esiin tuloa. Ostin lipun Lapualaisooppera 50 vuotta -esitykseen. Vanha ylioppilastalo oli tapahtumapaikka silloin ja on taas. Jännittävä nähdä, saavatko tutut nuoret tekijät aiheesta irti enemmänkin kuin kunnianosoituksen suurelle esikuvalle.

Musiikissa vanhat klassikot saavat tietenkin yhä uusia tulkintoja, sekä konserteissa että tallenteissa. Mutta kuvataiteissa että kirjallisuudessa taitaa olla vaikea nähdä näin suoria uusintoja. Aiheet tietysti toistuvat, arkkityyppiset myytit ja tarut ovat ikuisia.

Mutta kuvataidetta ja kirjallisuutta yhdistämällä taitaa löytyä uusia näkökulmia. Kuva: Kiasma / Tottelemattomuuskoulu / Jani Leinonen.

Äijä pukeutuu lämpimästi

Tämä kirjoitus sai virikkeen sunnuntain (10. tammikuuta 2016) Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Siinä toimittaja Anna-Stina Nykänen kirjoitti lasten pukeutumisesta lämpimästi, ei äijien.

Se äijä olen minä itse. Pukeutumisessani on viime päivinä ollut ongelmia. En osannut varautua, että Helsingissä pakkanen voi laskea kahdenkymmenen asteen huonommalle puolelle.

Edessä oli lähtö pienen porukan mukana saunaretkelle Raaseporin suunnalle. Siellä on entisen työnantajani omistama rantahuvila.

Kun kaivoin riittävän kauan vaatekaappeja, löytyi pipo ja villalapaset. Reikä peukalonhangassa oli esteettinen haitta, ei merkittävä lämmön kannalta. Villasukat olin jo aiemmin ottanut kotikäyttöön. Löytyi ikivanha pitkähihainen mainospaita, kovin kireäksi käynyt. Pitkälahkeisia alushousuja ei löytynyt vaikka kuinka etsin. Pelastukseksi löysin vanhat fleecehousut, jotka olivat sen verran kireät, että mahtuivat farkkujen alle.

Retki oli pelastettu. Talvikengät ja hupullinen toppatakki löytyivät helposti. Samoin kaulaliina.

Hesarin jutussa toimittaja pohtii keinoja, joilla vanhemmat voivat perustella lapselle tai nuorelle, miksi on pakko pukeutua kunnolla pakkasella. Lääketieteelliset syyt pelottelevat aivojen jäätymisellä, virallistyyppiset syyt uhkailevat heitteille jätetyn lapsen huostaanotolla, sosiaaliset syyt tarkoittavat naapurien mietteitä kun näkevät, kulttuuriset syyt vaativat pukeutumaan maassa maan tavalla, suvunperintösyyt  pistävät muistamaan, miten ukille kävi sodassa, uskonnolliset syyt julistavat, että turhamaisuus on syntiä.

Kaikki nuo pätevät pieneltä osalta minuun. Olen kyllä aika kuumaverinen, en ole palelevaa sorttia. Hansikkaita en ole tottunut käyttämään ollenkaan, sillä sormia ei palele. Pipo pistää tukan rumasti littuun. Ja mikä tärkeintä, en lähde pitkäksi ajaksi ulos pakkasella. Eikä pahoja pakkasia juuri ole osunut kohdalle moneen vuoteen.

Nyt osui, mutta lähtemään pääsin ja tunsin olevani hyvin varustautunut. Perillä odotti lämmin huvila, eikä tarkoitus ollut ulkoilla. Syötiin, juotiin ja saunottiin. Ulkoilu jäi jäähdyttelyyn laituriterassilla löylytauoilla. Lamput vain valaisivat hyytävän kylmää yötä ja merenrantaa.

Paitsi että mukaan oli taas kerran sattunut häirikkö. 

Blogini pitkäaikaiset lukijat taitavat jo aavistaa. Häirikön nimi on neiti B., entinen sihteerini.

Neiti B. osoitti sormellaan laiturin päästä noin 40 metrin päässä olevaa isoa sileää kiveä ja sanoi:  "Mennäänpäs tuosta mokoman veden yli niin että heilahtaa." Sitten hän laskeutui tikkaita pitkin veteen ja lähti uimaan kohti kiveä. Kohta hän nousi kivelle ja vilkutteli sieltä, että tulkaapas nyt perässä.

Kukaan ei tullut perässä. Kohta sihteeri lähti paluumatkalle. Laiturilla hän ilmaisi pettymyksensä meihin muihin.

Miten joku voi olla niin ylivoimainen joka asiassa. Minä kokeilin, miltä vesi tuntuu. Polveen asti upotin toisen jalan. Sekunti riitti. Onneksi saunan lämmössä jalka vielä tointui kävelykelpoiseksi.

Ilman vaurioita selviydyin seuraavana päivänä kotiin. Karaistuneena kiersin täysissä talvivarusteissa Lux Helsinki -valokierroksen. Nyt saisi kyllä näiden koettelemusten jälkeen talvi jo vähitellen kääntyä kevääksi.

Pienestä kiinni

Siivosin kirjoituspöydän laatikoita. Ne olivat täynnä. Kaikenlaista on kertynyt, kun olen tällainen hamsteri, joka ei heitä mitään pois. Nyt heitin.

Jostakin laatikon perältä löytyi pelikorttipaketti, tällaista kuvassa näkyvää kirjallis-elokuvallista mallia. Olin unohtanut, että tällaisenkin olen joskus ostanut. Avaamaton pakkaus.

Pitihän niitä kortteja kokeilla. Pelasin erän pasianssia. Ei mennyt läpi. Pelasin toisen, kolmannen ja enemmänkin. Varmaankin kymmenen erää. Ei mennyt läpi. Sellaisesta ei tule kuin pahalle päälle.

Vielä kerran, viimeinen yritys.

Se alkoi lupaavasti, mutta lopussa alkoi kangerrella. Fuskasin vähän, aivan pikkiriikkisen verran, aivan loppuvaiheessa. Heti onnistui. Heti tuli parempi mieli. Lopetin siihen.

Meitä on monenlaista kortinpelaajaa, kaupustelijaa, rahanvaihtajaa ja muuta tuomiopäivän keinottelijaa, joilla taitaa olla häntä sydämen paikalla. Pääasia, että tulee hyvä mieli.

Elämää suuremmat

 

Katselin Teemalta Fritz Langin vanhaa tyylikästä rikoselokuvaa Nainen ikkunassa (Woman in the Window - 1944) ja mietin samalla aiemmin päivällä ilmestynyttä YLEn kriitikkoäänestystä kaikkien aikojen parhaista kotimaisista elokuvista. Koska en itsekään ole aivan osaton kotimaisesta elokuvatarjonnasta, mietin, millainen olisi minun suosikkilistani.  

Kriitikkoäänestyksen kymmenen kärjessä oli tämän näköinen:  

1. Komisario Palmun erehdys - Matti Kassila 1960

2. Kauas pilvet karkaavat - Aki Kaurismäki 1996 

3. Valkoinen Peura - Erik Blomberg 1952 

4. Tuntematon sotilas - Edvin Laine 1955 

5. Kahdeksan surmanluotia - Mikko Niskanen 1972 

6. Mies vailla menneisyyttä - Aki Kaurismäki 2002

7. Paha maa  - Aku Louhimies 2005 

8. Jäniksen vuosi - Risto Jarva 1977 

9. Sensuela - Teuvo Tulio 1973 

10. Calamari union - Aki Kaurismäki 1985 

10. Maa on syntinen laulu - Rauni Mollberg 1973

10. Tuntematon sotilas - Rauni Mollberg 1985   

Makuasioista ei sovi kiistellä, mutta kiistelen silti. Minun listani olisi pääpiirteittäin samansuuntainen kuin kriitikoiden, mutta muutama olennainen ero löytyisi. Koska listalla on tasapistein enemmän kuin kymmenen, käytän samaa väljennystä itsekin.  

Erot olisivat seuraavat.  

1. Ykköseksi Komisario Palmun rinnalle, ehkä hieman ohikin, nostaisin Kahdeksan surmanluotia. Se on minun ikiaikainen suosikkini. On todellisen mestarin työtä onnistua tekemään niin pahasta aiheesta niin lämmin ja herkkä teos. Mikko Niskasta nostaisin muutenkin listalle, ainakin Pojat, ehkä myös Käpy selän alla.  

2. Kaurismäet ovat kohdallaan muilta osin, mutta Calamarin tilalle nostaisin Tulitikkutehtaan tytön. Tiukkaa tekee, en taitaisi saada mahtumaan mukaan toista Kaurismäkeä - kärkkymissijoilla olisivat Arvottomat ja / tai Valehtelija.  

3. Molemmat Tuntemattomat sijoittuvat minun listallani alemmaksi. Minun silmissäni ne ovat huippuhyvän kirjan hieman vinoon eksyneitä kuvituksia. Kriitikot äänestivät myös nimikkeellä Yliarvostetuin elokuva, ja sen voitti Laineen Tuntematon. Ymmärrän valinnan. Asenteeseen saattaa kyllä vaikuttaa se, että sitä elokuvaa esitetään liikaa, siihen tulee kyllästyminen, kun sen näkee joka itsenäisyyspäivä. Siitä on tullut samanlainen itsestäänselvyys kuin joulurauhan julistamisesta jouluaattona.   

4. Valkoinen peura on jäänyt minulle yhdentekeväksi. Se ei mahtuisi minun listalleni.   

5. Pahan maan sijoittumista näin korkealle en ymmärrä. Minun silmissäni se on varsin keskinkertainen teos.  

6. Jäniksen vuoden sijoittumisen listalle saatan nippa nappa hyväksyä. Risto Jarvalta saattaisin kyllä valita myös Työmiehen päiväkirjan tai Kun taivas putoaa -elokuvan.  

7. Teuvo Tulion Sensuela on kriitikkojen listan yllätys. En olisi uskonut, että sille löytyy kannattajia, sillä se on varsin outo ja omituinen tapaus suomalaisessa elokuvahistoriassa. Pidän sen valintaa sympaattisena yllätyksenä. Mutta onko se paras Tulion tekemistä filmeistä - siitä voi olla eriäviä mielipiteitä. Entä Hornankoski tai Intohimon vallassa?  

8. Kriitikoiden listalta puuttuu muutama tärkeä.

Jotenkin tuntuu vajaalta, että siellä ei ole yhtään Hella Wuolijoen suurista draamoista. Ehkä Juurakon Hulda, Tyttö kuunsillalta tai joku Niskavuori-sarjasta, vaikkapa Heta.  

9. Uusia elokuvia listalla on kovin vähän, ja niistäkään minulle ei kelpaa Paha maa. Minulle viime vuosien huipputeos on ollut Saara Cantellin  Kohtaamisia. Sen nostaisin listalle.  

10. En tiedä, onko kriitikkoja kielletty valitsemasta listalle televisiotuotantoja. Ei kai, sillä ainakin Kahdeksan surmanluotia tehtiin alun perin televisiolle. Siksi olisi loogista tarjota mitakin. Yksi olisi Jukka Sipilän ohjaama Aliisa. Toinen olisi Åke Lindmanin ohjaukset Elämänmeno ja Myrskyluodon Maija.  

11. Ja sitten tämä ykköseksi valittu Matti Kassila. Komisario Palmu ansaitsee paikkansa, mutta olisi niitä muitakin. Pidän tavattomasti hänen tuotannostaan, muistakin kuin Palmuista. Listalle olisi kärkkymässä sellaisia aikansa mestariteoksia kuin Elokuu, Sininen viikko, Radio tekee murron ja Ihmiselon ihanuus ja kurjuus.  

12. Lopuksi: Huomaattehan, kaikki te jotka kanssani katsoitte Teeman maanantaista Fritz Lang -elokuvaa, millaisen kumarruksen Matti Kassila suuntaa 16 vuotta myöhemmin juuri tähän Nainen ikkunassa -elokuvaan. Kassilan Tulipunainen kyyhkynen käyttää täsmälleen samaa juonikuviota. Rikoskuvion ja henkilöiden todellinen tila selviää molemmissa katsojalle vasta elokuvan viimeisen minuutin aikana.  

Kuvissa on voittajan, komisario Frans Palmun, muistokyltti ja portti  soitteessa Rauhankatu 11, Kruununhaka, Helsinki. Elokuvassa vilahtaa kohtaus, jossa Palmu pistäytyy kotonaan, ja kohtaus on kuvattu tämän osoitteen portaikossa. Dekkariseuran sponsoroima kyltti on sijoitettu harmillisen korkealle seinään, joten ohikulkija ei sitä helposti huomaa ja valokuvan ottaminen kurkotetuin käsin on hankalaa. Ei kovin hyvin onnistunut..

 

 

 

 

 

 

Henkiin herättelyä

1.

Upea autoni on seisonut koko talven kaverini takapihalla Vantaalla. Nyt on aika herättää se henkiin, sillä lumikasa sen päältä on sulanut ja Töölöntorilta ja lähikaduilta ovat penkat poistuneet. Mahdun siis taas kotioven lähelle. Kesärenkaatkin kelpaavat taas.   

Mutta eipä Yaris startannut. Ei vaikka mitä teki. Apukaapeleilla kyllä, mutta ei ilman. Ei sellaisella voi kaupungissa liikkeelle lähteä. Pitänee hinata huoltoon, ei se siitä kohmeesta muuten henkiin herää. 

2.

Olen kohtapuoliin lähdössä työmatkalle Tallinnaan. Siellä pitäisi valmistella erästä myöhempää kokousta. Pitkäänpä olenkin aivan joutilaana työn rasituksista puolieläkeläispäiviä viettänyt.  

Viron kieltä olen aikoinaan suorittanut yliopistossa peruskurssin ja jatkokurssin. Kun sellaisista on todistukset, voisi olettaa, että osaan myös. Mutta en osaa. Kursseista on vuosikymmeniä, enkä ole missään vaiheessa saanut rutiinia kielen käyttöön. En ole päässyt keskusteluun sillä kielellä. En ole lukenut kirjoja, en lehtiä, en mainittavasti kuunnellut ohjelmia.  

Kummallista. Niistä kielistä, joita oikeasti osaan, minulla ei ole yliopistollisia todistuksia. Tästähän saattaisi joku päätellä jotain yleisempääkin akateemisen koulutuksen olemuksesta.  

Nyt olen ottanut hyllystäni esille vanhat oppikirjat. Ehkäpä pikakertaus herättää henkiin osaamistani sen verran, että en aivan nolaa Helsingin yliopiston todistuksia.  

3.

Poikkesin ohi kulkiessani Ruotsalaiseen teatteriin (kuva). Se on juuri avattu ison remontin jälkeen. Hienolta näyttää, vaikka en saliin päässytkään kurkistamaan. Harmikseni Cafe Kafkaa siellä ei enää ole. Se oli kaupungin parhaita poikkeamispaikkoja.  

Asiaakin minulla oli. Kävin varaamassa liput poikkeuksellisen loistokkaat arvostelut koko pohjoismaisessa mediassa saaneeseen musikaaliin Kristina från Duvemåla.  

Teoksen kiinnostavuutta ovat lisänneet sen kuuluisat tekijät, Abba-miehet Benny Andersson ja Björn Ulvaeus. Mutta teoksella on myös poikkeuksellisen vahva kirjallinen tausta. Se pohjautuu Vilhelm Mobergin neliosaiseen eepokseen Maastamuuttajat. Sillä on Ruotsissa suunnilleen samanlainen kansalliskirjallinen asema kuin Suomessa Väinö Linnan Pohjantähdellä.  

Olen joskus nuorena lukenut sitä, mutta luinko koko sarjan, sitä en muista. Olen myös nähnyt kaksiosaisen elokuvan Utvandrarna / Nybyggarna (ohj. Jan Troell), jotka ovat tallenteina hyllyssäni. Muistikuvani ovat aika hämärät.  

Teatteriliput sain vasta syksyksi. Sitä ennen pitää herätellä henkiin aiheen tuntemusta. Muistilistani kirjoista, jotka aion lukea kesällä Längelmäveden kesäkodissani suuren vaahteran alla lepotuolissa, sai taas jatkoa.

Pyhän rienausta?

Dessu kävi kysymässä lippuja Kansallisteatterin uuteen Pohjantähteen. Ei löytynyt minulle sopivaan iltaan. Taitaa jäädä syksyyn.

Odotan aika paljon tältä esitykseltä. Olen seurannut näiden kahden ohjaajan tuotantoa ja pidän heitä arvossa. Suomalaisessa näyttämötaiteessa on nousukausi ja sen tekijöinä on joukko nuoria ohjaajia. Nämä kaksi ohjaajaa ovat olennainen osa nousua. Ensimmäiset päivälehtikritiikitkin ovat olleet myönteisiä.

Edellinen Kansallisteatterin suursatsaus oli sekin Väinö Linnaa. Näin Smedsin Tuntemattoman sotilaan ja pidin kovasti. Esitys sai kovin ristiriitaisen vastaanoton. Erityisen kielteisiä olivat muutamat poliitikot, erityisesti sellaiset, jotka eivät olleet nähneet esitystä. Heille kyse oli ilmiselvästi periaatteellisesta kannanotosta. Tuntematon sotilas on heille sillä tavalla ”pyhä” teos, että siihen ei saa koskea, ei ainakaan tulkintaa uudistavalla tavalla. Jos se välttämättä halutaan ottaa ohjelmistoon, se pitää esittää samalla tavalla kuin aina ennenkin, siis Edvin Laineen viitoittamaa perinnettä noudattaen. Mieluiten vielä samoin näyttelijöin.

Koska kuitenkin Kosti Klemelä, Jussi Jurkka, Reino Tolvanen, Åke Lindman, Veikko Sinisalo ja kumppanit ovat poissa eikä Pentti Siimeksestä ja Matti Raninista taida enää olla vanhaan rooliinsa, uusista tulkinnoista olisi ilmeisesti parasta luopua ja tyytyä itsenäisyyspäivänä televisiossa näytettävään filmiin. Ne kasvot ovat ainoat oikeat.

Jokin yleisinhimillinen ilmiö tässä on. Ensimmäinen kokemus antaa katsojalle pysyvän muistijäljen, eikä uusilla yrittäjillä ole mitään mahdollisuutta. Ajatelkaapa Rauni Mollbergin Tuntematonta sotilasta, ajatelkaapa Sean Conneryn James Bondia, ajatelkaapa Rolf Lassgårdin Kurt Wallanderia, ja monia muita. Ensimmäinen on ainoa oikea, myöhemmät eivät kelpaa.

Sama asenne monella taitaa olla Pohjantähteen, vaikka siitä tehdyt elokuvat eivät mitään mestariteoksia olekaan. Se on kuitenkin sillä tavalla kansan sielussa kanonisoitu teksti, ettei sitä saa lähteä uudistamaan. Niin kuitenkin on Myllyahon & Lavasteen esityksessä tehty. Dessu jää kiinnostuneena odottamaan, mistä puolueesta tulevat ensimmäiset poliitikot, jotka tuomitsevat uuden teoksen rienauksena. Siinähän annetaan ymmärtää, että yhteiskunnalliset ongelmat ja epäoikeudenmukaisuudet eivät loppuneetkaan torppareiden vapautukseen vaan niitä on nyky-Suomessakin.

Tällaisen paljastuksen uuden Pohjantähden perusideasta on Dessulle kertonut luotettava ja arvostelukykyinen henkilö, joka on jo nähnyt esityksen. Tuntuu siis lupaavalta.

Myönnän, että klassikoiden uustulkinnat menevät joskus - aika useinkin - metsään. Voi tulla tunnelma, että vanhan aiheen päälle on puoliväkisin liimattu moderni kerros, joka ei kuitenkaan anna mitään oivallusta, pikemminkin vain pilaa vanhan ja arvokkaan.
Tuskin kuitenkaan tässä. (Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

Surmanluodit

Olen viime päivinä todennut entistäkin vakuuttavammin, että käytössämme on todellinen aarre. Sen nimi on YLE Areena.

Joulun huiskeessa jäi katsomatta monta tärkeää ohjelmaa. Nyt vahinko on tullut korjatuksi. 

Ennen kaikkea olen tyytyväisenä katsellut Peter von Baghin kolmiosaisen dokumentin Mikko Niskasesta. En voi muuta kuin kiittää Yleä ja ohjaajaa. Tämä on juuri sitä, mitä minä julkisen palvelun kanavalta odotan. PvBllä tämä on uusi huipputyö pitkässä sarjassa.

Mikko Niskanen tuli minulle tutuksi jo pikkupoikana. Olin vähän toisella kymmenellä, kun Pojat ilmestyi. Sitä ennen olin kai nähnyt vain Puupäätä ja Pätkää ja Tarzaneita. Niskasen elokuva tyrmäsi toisenlaisuudellaan. Luulen, että se oli alkusysäys minun filmihulluudelleni.

Meille Jyväskylässä eläneille Niskanen oli naapuripitäjän miehiä. Vanhemmilleni hän oli jonkun tuttavan sukulainenkin. Taiteilijana häntä arvostettiin, hän oli isäni hierarkiassa kakkonen heti Väinö Linnan jälkeen. Muita en muista sillä listalla olleenkaan. 

Maaliskuussa 1969 olin ahdistunut lukiolainen. Muistan elävästi lauantain 8. maaliskuuta. Makasin omassa huoneessani apaattisena kuin vain turhautunut teini voi. Avasin radion. Sieltä tuli kamalia uutisia. Edellisenä päivänä melkein naapuripitäjässä oli ammuttu kuoliaaksi poliiseja. Tapahtumapitäjäkin oli minulle tuttu, olimme usein käyneet siellä sukuloimassa.

Ahdistus tapahtumasta jatkui pitkään. Sunnuntaina 20. maaliskuuta oli hautajaiset. Luultavasti katsoin ne televisiosta. Tästä en kuitenkaan ole varma - voi olla että sekoitan myöhemmin näkemiini kuviin. Ehkä kuuntelinkin hautajaiset radiosta. Murhenäytelmä kuitenkin häkellytti koko Suomen, siitä puhuttiin kaikkialla.

Oli elämys nähdä PvBn dokumentista Kahdeksan surmanluodin valmistusvaiheista. Se on elokuva, joka minun hierarkiassani sijoittuu hyvin korkealle. Sen filmin pääasia ei ole tapahtunut rikos vaan maaseudun kurjaliston elämänkuvaus. Sellaista elämä vielä silloin aika monilla oli.
Olen itsekin sellaisesta elämästä nähnyt katkelmia, kun olen vanhempieni kanssa keskisuomalaisen maaseudun syrjäkylillä sukulaisissa kulkenut. Niskanen osasi tehdä siitä mestarillisen elokuvan. Kukaan muu ei olisi osannut. Niskanen jää lajinsa viimeiseksi. Realistisia elokuvia tekivät kyllä muutkin, varsinkin Risto Jarva ja Jaakko Pakkasvirta, mutta heidän maisemansa oli kaupunki. Niskanen osasi itse maaseudun työt, kuten tukkimetsän ja uitot, ja siltä pohjalta hän osasi myös kuvata.

Hyytävältä tuntui kuvausporukan jäsenten yksiääninen todistus Niskasen eläytymisestä rooliinsa. Hän oli valvonut päiväkausia ennen ampumiskohtauksen kuvausta. Sitten hän joi itsensä tolkuttomaan humalaan ja latasi pyssyn oikeasti kovilla panoksilla, ja sitten kuvattiin. Ilmankos tuntuu aidolta.

Viereisen kuvan otin syyskuussa 1986. Siinä Niskanen seisoo presidentinlinnan edessä väkijoukon keskellä katsomassa Urho Kekkosen viimeistä matkaa. Ruumisauto pysähtyy hetkeksi linnan eteen, Mikolla on kamera, vaikka sitä ei tässä näy. Mikko filmaa, ehkä hänellä on ajatus kuvien käytöstä. 

Elinaikaa hänellä itsellään oli jäljellä vähän yli neljä vuotta.

Kirjalistat

Kirjalistat-haaste

Blogeissa kiertää haaste, jossa on lueteltu kirjoja. Pyydetään lihavoimaan ne, jotka olen lukenut. Päiviltä tämän käyttööni lopulta nappasin. Esitän kiitokseni.

Taidanpa osallistua, tässä Linnan kutsujen kättelyjonoa sivusilmällä seuratessa. Pitäähän sitä sivistynyttä vaikutelmaa tavoittelevan herrasmiehen olla nenä terävänä tarkkailemassa televisiosta vuoden tärkeintä spektaakkelia, kun itse en päässyt sinne esiintymään. Yleissivistyksen puutteesta voitaisiin Dessua moittia, jos en huomenna Vuoronvarausliiton kuppilassa osaisi kommentoida kolttujen kauneutta.

En pidä tarjolla olevia kirjalistoja kovin onnistuneina. Kukahan ne on laatinut ja millä perustein? Joiltakin osin aika kummallisia valintoja, joiltakin osin kyllä aivan o.k. BBC:n listalla on aika monta teosta, joista en ole kuullutkaan

Ensimmäinen lista on peräisin BBC:ltä, jälkimmäinen Keskisuomalaisesta, lapsuuteni kotikaupungin maalaisliittolaisesta valtalehdestä. Lieneekö Teppo Kulmalan laatima lista?

= = =

BBC:  Have you read more than 6 of these books? The BBC believes most people will have read only 6 of the 100 books listed here. Bold those books you've read in their entirety.

1. Pride and Prejudice – Jane Austen
2. The Lord of the Rings – JRR Tolkien
3. Jane Eyre – Charlotte Bronte
4. Harry Potter series – JK Rowling
5. To Kill a Mockingbird – Harper Lee
6. The Bible
7. Wuthering Heights – Emily Bronte
8. 1984 – George Orwell
9. His Dark Materials – Philip Pullman
10. Great Expectations – Charles Dickens
11. Little Women – Louisa May Alcott
12. Tess of the D'Urbervilles – Thomas Hardy
13. Catch 22 – Joseph Heller
14. Complete Works of Shakespeare
15. Rebecca – Daphne Du Maurier
16. The Hobbit – JRR Tolkien
17. Birdsong – Sebastian Faulks
18. Catcher in the Rye – JD Salinger
19. The Time Travellers Wife – Audrey Niffenegger
20. Middlemarch – George Eliot
21. Gone With The Wind – Margaret Mitchell
22. The Great Gatsby – F Scott Fitzgerald
23. Bleak House – Charles Dickens
24. War and Peace – Leo Tolstoy
25. The Hitch Hiker’s Guide to the Galaxy – Douglas Adams
26. Brideshead Revisited – Evelyn Waugh
27. Crime and Punishment – Fyodor Dostoyevsky
28. Grapes of Wrath – John Steinbeck
29. Alice in Wonderland – Lewis Carroll
30. The Wind in the Willows – Kenneth Grahame
31. Anna Karenina – Leo Tolstoy
32. David Copperfield – Charles Dickens
33. Chronicles of Narnia – CS Lewis
34. Emma – Jane Austen
35. Persuasion – Jane Austen
36. The Lion, The Witch and The Wardrobe – CS Lewis
37. The Kite Runner – Khaled Hosseini
38. Captain Corelli’s Mandolin – Louis De Berniere
39. Memoirs of a Geisha – William Golden
40. Winnie the Pooh – AA Milne
41. Animal Farm – George Orwell
42. The Da Vinci Code – Dan Brown
43. One Hundred Years of Solitude – Gabriel Garcia Marquez
44. A Prayer for Owen Meaney – John Irving
45. The Woman in White – Wilkie Collins
46. Anne of Green Gables – LM Montgomery
47. Far from the Madding Crowd – Thomas Hardy
48. The Handmaids Tale – Margaret Atwood
49. Lord of the Flies – William Golding
50. Atonement – Ian McEwan
51. Life of Pi – Yann Martell
52. Dune – Frank Herbert
53. Cold Comfort Farm – Stella Gibbons
54. Sense and Sensibility – Jane Austen
55. A Suitable Boy – Vikram Seth
56. The Shadow of the Wind – Carlos Ruiz Zafon
57. A Tale Of Two Cities – Charles Dickens
58. Brave New World – Aldous Huxley
59. The Curious Incident of the Dog in the Night-time – Mark Haddon
60. Love in the time of Cholera – Gabriel Garcia Marquez
61. Of Mice and Men – John Steinbeck
62. Lolita – Vladimir Nabokov
63. The Secret History – Donna Tartt
64. The Lovely Bones – Alice Sebold
65. Count of Monte Cristo – Alexandre Dumas
66. On the Road – Jack Kerouac
67. Jude the Obscure – Thomas Hardy
68. Bridget Jones’s Diary – Helen Fielding
69. Midnight’s Children – Salman Rushdie
70. Moby Dick – Herman Melville
71. Oliver Twist – Charles Dickens
72. Dracula – Bram Stoker
73. The Secret Garden – Frances Hodgson Burnett
74. Notes from a Small Island – Bill Bryson
75. Ulysses – James Joyce
76. The Bell Jar – Sylvia Plath
77. Swallows and Amazons – Arthur Ransome
78. Germinal – Emile Zola
79. Vanity Fair – William Makepeace Thackeray
80. Possession – AS Byatt
81. A Christmas Carol – Charles Dickens
82. Cloud Atlas – David Mitchell
83. The Colour Purple – Alice Walker
84. The Remains of the Day – Kazuo Ishiguro
85. Madame Bovary – Gustave Flaubert
86. A Fine Balance – Rohinton Mistry
87. Charlotte's Web – EB White
88. The Five People You Meet In Heaven – Mitch Albom
89. Adventures of Sherlock Holmes – Sir Arthur Conan Doyle
90. The Faraway Tree collection – Enid Blyton
91. Heart of Darkness – Joseph Conrad
92. The Little Prince – Antoine de Saint Exupery
93. The Wasp Factory – Iain Banks
94. Watership Down – Richard Adams
95. A Confederacy of Dunces – John Kennedy Toole
96. A Town Like Alice – Nevil Shute
97. The Three Musketeers – Alexandre Dumas
98. Hamlet – William Shakespeare
99. Charlie & the Chocolate Factory – Roald Dahl
100. Les Miserables – Victor Hugo



Keskisuomalaisen 100 kirjaa, jotka tulee lukea ennen kuolemaa:

1. Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
2. J.R.R. Tolkien - Taru sormusten herrasta
3. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
4. Aleksis Kivi - Seitsemän veljestä
5. Väinö Linna - Täällä Pohjantähden alla 1-3
6. Agatha Christie - 10 pientä neekeripoikaa
7. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
8. Anne Frank - Nuoren tytön päiväkirja
9. Douglas Adams - Linnunradan käsikirja liftareille
10. Astrid Lindgren - Veljeni Leijonamieli
11. Antoine de Saint-Exupéry - Pikku Prinssi
12. J.K. Rowling - Harry Potter -sarja
13. Gabriel García Márquez - Sadan vuoden yksinäisyys
14. George Orwell - Vuonna 1984
15. Veikko Huovinen - Havukka-ahon ajattelija
16. Elias Lönnrot - Kalevala
17. Jane Austen - Ylpeys ja ennakkoluulo
18. Sofi Oksanen - Puhdistus
19. Astrid Lindgren - Peppi Pitkätossu
20. Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
21. Richard Bach - Lokki Joonatan
22. Umberto Eco - Ruusun nimi
23. Tove Jansson - Muumipeikko ja pyrstötähti
24. J. & W. Grimm - Grimmin sadut I-III
25. Dan Brown - Da Vinci -koodi
26. Enid Blyton - Viisikko-sarja
27. Anna-Leena Härkönen - Häräntappoase
28. Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
29. Goscinny - Uderzo - Asterix-sarja
30. John Irving - Garpin maailma
31. Louisa May Alcott - Pikku naisia
32. Victor Hugo - Kurjat
33. C.S. Lewis - Narnian tarinat
34. A.A. Milne - Nalle Puh
35. Henri Charriete - Vanki nimeltä Papillon
36. Alexandre Dumas - Kolme muskettisoturia
37. Emily Bronte - Humiseva harju
38. William Golding - Kärpästen herra
39. Juhani Aho - Rautatie
40. Leo Tolstoi - Anna Karenina
41. Frank McCourt - Seitsemännen portaan enkeli
42. Arthur C. Clarke - Avaruusseikkailu 2001
43. J.D. Salinger - Sieppari ruispellossa
44. Charlotte Brontë - Kotiopettajattaren romaani
45. Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
46. Isaac Asimov - Säätiö
47. Aapeli - Pikku Pietarin piha
48. Leo Tolstoi - Sota ja rauha
49. Mauri Kunnas - Koiramäen talossa
50. Margaret Mitchell - Tuulen viemää
51. Nikolai Gogol - Kuolleet sielut
52. Albert Camus - Sivullinen
53. Kirsi Kunnas - Tiitiäisen satupuu
54. Hergé - Tintti-sarja
55. Miquel Cervantes - Don Quijote
56. Eduard Uspenski - Fedja-setä, kissa ja koira
57. Mark Twain - Huckleberry Finnin seikkailut
58. Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
59. Herman Hesse - Lasihelmipeli
60. Günther Grass - Peltirumpu
61. Jostein Gaarder - Sofian maailma
62. Leon Uris - Exodus
63. Lucy M. Montgomery - Pieni runotyttö
64. Ilmari Kianto - Punainen viiva
65. Franz Kafka - Oikeusjuttu
66. Guareschi Giovanni - Isä Camillon kylä
67. Lewis Caroll - Liisan seikkailut ihmemaassa
68. John Steinbeck - Eedenistä itään
69. Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
70. Paulo Coelho - Istuin Piedrajoen rannalla ja itkin
71. Jules Verne - Maailman ympäri 80 päivässä
72. Risto Isomäki - Sarasvatin hiekkaa
73. Jaroslav Hasek - Kunnon sotamies Svejk maailmansodassa
74. Giovanni Boccaccio - Decamerone
75. Oscar Wilde - Dorian Grayn muotokuva
76. Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys
77. Homeros - Odysseia
78. Peter Hoeg - Lumen taju
79. Arthur Conan Doyle - Baskervillen koira
80. William Shakespeare - Hamlet
81. Eino Leino - Helkavirsiä-sarja
82. Stieg Larsson - Miehet, jotka vihaavat naisia
83. Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
84. Thomas Harris - Uhrilampaat
85. Raymond Chandler - Syvä uni
86. Jean M. Untinen-Auel - Luolakarhun klaani
87. Deborah Spungen - Nancy
88. Stephen King - Hohto
89. Laura Ingalls Wilder - Pieni talo preerialla
90. Laila Hietamies - Hylätyt talot, autiot pihat
91. Aino Suhola - Rakasta minut vahvaksi
92. Aleksandr Solzhenitsyn - Vankileirien saaristo
93. Mikael Niemi - Populäärimusiikkia Vittulajänkältä
94. Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu
95. Juha Vuorinen - Juoppohullun päiväkirja
96. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
97. Veijo Meri - Manillaköysi
98. Maria Jotuni - Huojuva talo
99. Juha Itkonen - Anna minun rakastaa enemmän
100. Jan Guillou - Pahuus

Tulkitsen väljästi. Kun ehdolla on kokonainen sarja (Isä Camillo, Viisikot ym.), tulkitsen lukeneeni, kun olen lukenut aika monta mutta en kaikkia.  Kummallinen ehdotus on esim. Shakespearen kootut (BBC 14). Aikamoinen lukija pitää olla, jos on ne kaikki lukenut. Minä en, vaikka monia olelnkin.

Kysytään myös listalta puuttuvia.
Pääosa suosikeistani puuttuu:  Strindberg, Tshehov, Ibsen, Gorki, de Maupassant, Calvino, Kafka, Faulkner, Brecht, Mann...  Lyriikka kokonaan. Kotimaisista Haanpää, Canth, Sillanpää, Wuolijoki, Viita...
Parempi kokonaisuus oli mielestäni koottu esim. kirjassa "Sata kirjaa" (Papinniemi - Puttonen, Atena-kustannus 2003). Se ei unohtanut mitään lajityyppiä.

Minkä kirjan lukisin?

Dessulla on lähes jatkuvasti häslinki päällä kirjojen kanssa. Sohvapöydällä (romaanit, esseet), yöpöydällä (lyriikka) ja kylpyhuone-WC:n pöydällä (sarjakuvat) on läjäpäin kirjoja. Osa on luettu lähes loppuun, osa on keskivaiheilla, osa on juuri aloitettu. Kaikissa on kirjanmerkki välissä osoittamassa oikeaa paikkaa.

En tiedä, onko tapa viisas, mutta näin se on aina ollut. Minulla on aina luettavana monta kirjaa. Pinoissa on myös kirjoja, joiden lukeminen ei etene. Sellaiset jäävät vähitellen pinon alimmaiseksi ja ehkä joskus päätyvät sieltä hyllyyn odottamaan uutta yritystä. Olen aika helposti luovuttava lukija. Jos kirja ei kohtuullisessa ajassa ala vetää, sitten se jää. En ole aikoihin yrittänyt lukea mitään pahalla sisulla. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin olin niin periaatteellinen, että kun olin päättänyt lukea Joycen Odysseuksen tai Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, niin sitten luin, väkisin.

Hyvä ystäväni ja kollegani, Vuoronvarausliiton tilastopäällikkö, ilmoitti joskus alkuvuodesta työpaikan tupakkahuoneen mukavassa vanhassa laiskanlinnassa piippua poltellessaan päättäneensä lukea Carl Grimbergin 24-osaisen Kansojen historian. Viimeksi kysyttäessä hän kertoi edenneensä jonnekin puolivälin paikkeille.

Dessullakin on Grimberg hyllyssään, mutta olen vuosien varrella lueskellut sitä vain satunnaisesti luvun sieltä, toisen täältä. Vaikka teksti on tunnetusti vetävää, en kuitenkaan juuri nyt suunnittele ryhtyväni kollegani viitoittamalle tielle. Olen luonteeltani sillä tavalla lyhytjänteinen, että mahdottomat yritykset olen oppinut väistämään. Riittää kun selailen Musiikin tietosanakirjaa ja pyrin etsimään kiinnostusta herättävät musiikkikappaleet kuunneltavaksi. Siinä on minulla pitkäntähtäimen suunnitelmaa vuosikausiksi. Muut lukusuunnitelmat saavat olla lyhytkestoisia.

Toinen periaatteellinen ongelma on, kannattaako rajallista elinaikaansa käyttää lukemalla uudestaan sellaisia kirjoja, joista on joskus nauttinut. En ole varma, mutta silti teen usein niin. Tällaisia moneen kertaan lukemiani kirjailijoita ovat esim. Tšehov, Strindberg ja Calvino, kotimaisista Haanpää ja Linna. Lyriikan puolella nimiä on paljonkin. Luulen, että uusista kirjailijoista ainakin Siri Hustvedt, Paul Auster ja Kjell Westö nousevat vielä tälle listalleni, jos elinvuosia riittää.

Vaikea tapaus on Dostojevski. Luin häntä vähän yli kaksikymppisenä opiskelijana. Iän ja elämänkokemuksen karttuessa olen moneen kertaan miettinyt, ymmärsinköhän keskenkasvuisena niistä mitään. On tehnyt mieli tarttua niihin uudestaan mutta en ole tarttunut. On herännyt epäily, olenkohan riittävän kypsä vieläkään. 

Vuosikaudet mielihaluni on kiertänyt aloittaa hyllyssäni tyhjän panttina odottanut kolmiosainen Egon Fridellin Uuden ajan kulttuurihistoria, mutta aina se on jäänyt kiireellisempien tieltä. Tiedän ja tunnen sen maineen, mutta en ole saanut ryhdytyksi. Ehkä sitten, kun saan puretuksi pöydiltäni nykyiset pinot. Erityisesti WC:n sarjakuvat.

Tuskaa ja vaivaa

Dessutom yritti äskettäin lukea ranskalaisen Nobel-kirjailijan Claude Simonin kirjaa ”Ruoho” (L´Herbe - 1983). Ei lähtenyt nytkään vetämään.

Olen siis yrittänyt ennenkin. Aina yhtä huono tulos, vaikka kirja on maineikas ja kirjailija arvostettu. Ei auta, vaikka Dessutomilla on kirjansa nimiösivulla kirjailijan omakätinen omistuskirjoitus. Ei auta edes kirjan alkusivulla oleva Boris Pasternakilta lainattu motto:

”Kukaan ei voi määrätä historiaa, se on näkymätöntä, yhtä näkymätöntä kuin ruohon kasvu.”

¤ 

Mikä siinä on, että jotkut kirjat (ja muut taideteokset) imaisevat mukaansa, toiset eivät?

Joskus olen ajatellut, että takkuava lukemiskokemus aiheutuu lukijan väsymyksestä tai muusta tilapäisestä häiriöstä. Voi olla niinkin, mutta ei aina. Nyt pidin erityisesti varani - vanhat epäonnistumiset muistissani. Aloitin mitä suurimman pirteyden vallitessa - jos nyt kuuttakymppiä lähestyvä lukija koskaan voi olla erityisen pirteä.

Kummassa on vika, teoksessa vai lukijassa? Dessutom pitää itseään taiteiden ystävänä ja suurkuluttajana. Erityisasemassa ovat kirjallisuus ja elokuva, joihin kosketus alkoi jo kouluikäisenä.

¤ 
Joskus motivaatio syntyy raadollisesta pätemisen tarpeesta. Jälkiviisaasti on myönnettävä, että 60 - 70-luvun vaihteen elokuvakerholaisten innostuksessa taisi olla mukana pieni ripaus poseerausta. Siellä me kirjallisuuden opiskelijat istuimme kynttilänvalossa kommuunimme lattialla piirissä, joimme punaviiniä ja keskustelimme ja analysoimme Godardin elokuvia. Olihan hänellä loistaviakin teoksia, mutta täytyy myöntää, että ”Kiinatar” ja muut taiteellisesti yliviritetyt elokuvat olisivat ansainneet rehellisemmän tarkastelun. Mutta väliäkö sillä, kunhan onnistui antamaan intellektuellin vaikutelman tyttöjen suuntaan.

Ensiyrityksellä muutamat kirjallisuuden jättiläisteokset kuten ”Mies vailla ominaisuuksia” (Musil) ja ”Odysseus” (Joyce) ovat tuntuneet toivottomilta, mutta kirjallisuuden opiskelija ei mitenkään voinut niitä välttää, ja esseekin oli pakko kirjoittaa. Virginia Woolfin onnistuin jotenkin jättämään väliin. En tiedä, olisiko niitä koskaan tullut luetuksi ilman opiskelijan pakkoa. Tahdonvoimalla ne menivät, mutta rankkaa se oli.

¤ 

Isäni kuului sukupolveen, joka ei paljon lukenut. Ainoa poikkeus oli Väinö Linna. Pikkupojan muistiini jäi ainutlaatuinen kokemus kotona. Perjantai-iltana töistä tultuaan otti käteensä äidin ostaman kirjan, istui olohuoneen nojatuoliin ja alkoi lukea. Äiti määräsi taloon täyden hiljaisuuden. Siinä isä istui varmaankin koko yön, ehkä torkahti välillä, jatkoi lukemista lauantain ja sunnuntain, mitä nyt kiireesti välillä tuli syömään eikä puhunut mitään. Sunnuntaina myöhään urakka tuli valmiiksi, isä nousi tuolista, pisti kirjan pois kädestään, sanoi ”Joo-o” ja meni ulos.

Kirja oli Pohjantähden kakkososa.

Näitä miehiä on Suomessa ollut paljon. Sodan käyneitä miehiä. Lukeminen ei kuulunut elämän menoon, paitsi sanomalehti. Meillä se oli Keskisuomalainen, vaikka Maalaisliiton meininki ei kannatusta saanutkaan.

 ¤ 

Joillakin kirjoilla on vaikea maine ihan syyttä. Minulle tällainen ennakolta pelottavamaineinen kirja oli Volter Kilven Alastalon salissa. Pitkähähän se on ja hitaasti etenevä, mutta oikein mainio lukukokemus. Vai olenkohan ollut poikkeuksellisen pirteä ottaessani sen käteeni? Monet valittavat uupuneensa sen kanssa.

Ei kaiken lukemisen (ja muun taiteen) pitäisi liian helppoakaan olla, muuten juututaan heppoisimpaan viihteeseen. Elmer Diktonius sen ilmaisi osuvasti:

”Jos taiteen tarkoitus olisi huumata, saada meidät unohtamaan elämä, niin vasaranisku kalloon olisi mutkattominta ja parasta taidetta.”

Pääsetkö koskaan eläkkeelle?

Pääministerimme on taas vauhdissa. Hän vaatii suomalaisille neljää työvuotta lisää ennen eläkkeelle pääsyä.

Pääministeri ei siis kerralla uskonut, ettei sellaisesta tule mitään. Suomalaiset eivät suostu, mitä ylhäältä määrätään. Onnistumiseen tarvittaisiin Koskelan karismaa, ei Lammion komentelua.

Pääministeri näyttää käsittävän asian härkätaisteluksi ja oman roolinsa sen mukaiseksi. Optimistina on hyvä elää: ehkä härkä ei tällä kerralla hyökkääkään.

¤

Joku hyväkäs vaati tänään lehdessä lasten kesäloman lyhentämistä yhteen kuukauteen. Sillä keinoin saataisiin kouluvuodet valmiiksi vuotta aikaisemmin ja työelämä käyntiin nuorempana. - Taitaa olla elinkeinoelämän etuja ajavan puolueen idea. Kaikki pitäisi muka alistaa talouden tarpeisiin - koko suomalainen kulttuuri ja elämänmuoto. Silti kansa äänestää vaaleissa sitä puoluetta, sillä se käyttää taitavaa mainostoimistoa.

¤

Dessutom laskee, ettei eläkeiän nosto ehdi koskea häntä itseään, vaikka kuinka meuhkaisivat. Aion jäädä eläkkeelle vuoden 2012 puolivälissä. Silloin ei pääministerinä ole tämä nykyinen vaan luultavasti Väyrynen tai Katainen.

Mitäpä siis asia oikeastaan minulle kuuluu, kun se ei vaikuta minuun. Minun jälkeeni saa tulla vaikka vedenpaisumus.

Silti pistän hanttiin. Ihan periaatteesta. Olenhan vanha radikaali.

¤

Pääministeri sai vuosi sitten aikaan melkoisen mylläkän samassa asiassa. Silloin hän sai Rukan lumilla hiihdellessään idean.

Minkäpä ihminen ideoilleen voi, niitä voi pälkähtää päähän kenellä tahansa. Mutta viisaampi jättäisi ne kertomatta, ettei saisi nenilleen.

Dessutom sattui löytämään hyvän sitaatin:

”Hiihtäminen on verraton harrastus pääministerille. Tunturissa oppii kaatumaan tyylikkäästi.”

Tiedätkö tai osaatko arvata, arvoisa lukijani, kuka kirjoitti näin tarkasti tulevaisuuteen näkevän ilkeyden? Vihje: sitaatti on yli kolmen vuosikymmenen takaa.
Vastaus seuraavassa blogissani.

TUNTEMATON SOTILAS - OUTO

Edvin Laineen ohjaama elokuva Tuntematon sotilas kuuluu itsenäisyyspäivän viralliseen liturgiaan kuin uskontunnustus kirkonmenoihin. Se näyttää nykyisin olevan isänmaallisen asenteen korkein ilmentymä taideteosten joukossa.

Aikoihinpa on eletty. Kun Väinö Linnan kirja ilmestyi (1954), se manattiin sotilaallis-isänmaallisissa piireissä alimpan tuonelaan. Mitä ylemmäs sotilashierarkioissa siirryttiin, sitä kriittisemmiksi ja vieroksuvammiksi kannanilmaisut kävivät.

Huomattavan paljon Linnan vastustajia löytyi aktiiviupseereista ja heitä lähellä olevista piireistä, ja vastustajien päälinnakkeita oli reserviupseerien lehti. Suurista päivälehdistä täystyrmäyksen kirjalle esitti mm. Helsingin Sanomat (kirjallisuuskriitikko Toini Havu).

Linnan kirjan vastustajat väittivät kiivaasti, että teos antaa väärän kuvan suomalaisesta sotilaasta sodassa, ennen kaikkea yleistämällä purnaus- ja uppiniskaisuustapauksia.

Myrkyllistä kritiikkiä tuli mm. seuraavista syistä:
että Linnalla ei ollut harmainta aavistusta sotilaspsykologiasta / että Linnalla ei ollut käsitystä siitä vastuun taakasta, joka lepäsi päällystön harteilla / että Linna oli omaksunut yksioikoisen ja epäoikeutetun kielteisen asenteen puolustussotaamme / että Linna ei ollut oivaltanut tapahtumien taustaa ja historiallista yhteyttä.

Vastustajien seurakunta oli ehkä vähälukuinen mutta sitäkin hartaampi. Sanoma oli: älä usko kaikkea mikä on totta!

- - -

Suuri lukeva kansa kyllä riemastui. Tästä tuli suomalainen kirjojen kirja.
Linnan loistavasta romaanista Edvin Laine onnistui tekemään varsin keskinkertaisen elokuvan. Suuri osa Linnan kirjan eetoksesta katosi, kun pääpaino siirtyi taitavien näyttelijäsuoritusten myötä lystikkäisiin henkilökuviin. Niistä on sinänsä osuvasti tullut suomalaisten kansanluonnetyyppien ikoneita ja lentävien lauseiden ja letkautusten aarreaitta.

Että juuri tästä teoksesta on tullut hurraa-isänmaallisuuden ylevin ikoni. . . Eihän siinä niin pitänyt käydä. Kyllä ne tässä nyt jotenkin erehtyvät.

Lähteet: Yrjö Varpio: Väinö Linna elämä (WSOY 2006) / N.-B. Stormbom: Väinö Linna - kirjailijan tie (WSOY 1963)