maanantai 26. helmikuuta 2024

Irti addiktiosta

 

Olen talven mittaan pyrkinyt vähentämään riippuvuuttani somesta ja siihen liittyvistä erilaisista älylaitteista. Havahduin alkusyksystä huomaamaan, että se oli mennyt liiallisuuksiin.

Olen edennyt niin hyvin, että nykyisin vilkaisen facebookit, blogit, twitterit, instagramit, sähköpostit ja muut kaksi kertaa vuorokaudessa, keskipäivällä ja keskiyöllä. Niistäkin keskipäivä voi muiden puuhien vuoksi jäädä pois. Tunnin verran siihen kerrallaan menee aikaa plus kirjoittamiseen kuluva aika päälle.

Sanomalehtien lukemisessa olen palannut paperilehteen. Kirjat luen ensisijaisesti kirjoina, en sähköisesti. Kuuntelukirjoihin en koskaan erityisemmin innostunut. Suoratoistot katson isolta pöytäkoneen ruudulta, en puhelimesta tai tabletista. Podcastit ja musiikki voivat kaupungilla kulkiessa tulla välillä puhelimen luureistakin.

Tuntuu kuin olisin pikkuhiljaa palaamassa vaarallisilta harharetkiltä terveelliseen elämään. Kyllä tässä vielä addiktiosta tokenen.

Nykynuorten kyvyttömyys lukea kirjoja ja vaikeus keskittyä ovat ilmiselvästi yhteydessä tähän. Koulun vaatima pitkäkestoinen keskittyminen ei voi onnistua, jos on tottunut lyhytkestoiseen hermostuneeseen peliohjelmien nykimiseen ja kännykän alituiseen vilkuilemiseen.

Somehälyn täyttämästä nuoruudesta on vaikea edetä ammatteihin, joissa tarvitaan päivien ja jopa kuukausien intensiivistä keskittymistä ja luovaa ajattelua. Siinä ei riitä, vaikka kuinka notkeasti osaa näppäillä kojeitaan. 

Ellei sitten tekoäly hoida kaikkia tehtäviä ihmisen puolesta.



perjantai 23. helmikuuta 2024

Hyvä ihminen?

 

Voiko maailmassa olla ollenkaan hyviä ihmisiä? Epäilyjä on esitetty.

Kirjallisuus tuntee yhden. Hänestä kerrotaan näytelmässä Setšuanin hyvä ihminen. Sen on kirjoittanut Bertolt Brecht (1942). Siinä kolme jumalaa päättää lähteä maan päälle etsimään, löytyykö sieltä edes yhtä hyvää ihmistä. Jos löytyy, maailma voidaan jättää ennalleen.

Yksi hyvä ihminen yllättäen löytyy. Hän on setšuanilainen ilotyttö Šen Te. Hänelle jumalat lahjoittavat rahaa, jotta hän pääsee parempaan elämään. Tyttö perustaa tupakkakaupan, mutta kohta ihmiset alkavat käyttää tytön hyväsydämisyyttä hyväkseen. Tyttö menettää siinä rahansa. Hänen on rakennettava itselleen sivupersoona, joka on kova ja tinkimätön omien oikeuksiensa puolustaja.

Brecht on toisaalla kirjoittanut:

"Koko elämämme me taistelemme toimeentulomme puolesta - toinen toistamme vastaan. Vanhemmat taistelevat lapsista, lapset perinnöstä. Pikkukauppiaat taistelevat työnantajia ja toisia työläisiä vastaan työpaikastaan. Maalaiset taistelevat kaupunkilaisia vastaan. Oppilaat taistelevat opettajien kanssa. Yleisö taistelee viranomaisia vastaan. Tehtailijat taistelevat pankkeja, yhtymät yhtymiä vastaan. Ja niin edelleen  -  mikseivät sitten loppujen lopuksi kansat taistelisi kansoja vastaan?"


Tämän perimmäisen filosofiansa Brecht puki näytelmiksi, joissa kaikissa on sama pohjavire: ihminen käyttää aina jotakuta hyväkseen ja hyväksikäytetty jää jalkoihin ja katkeroituu.

Brecht vietti vajaan vuoden Suomessa pakomatkalla natsi-Saksaa. Kesän 1940 hän vietti Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä. Siellä hän kirjoitti näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, joka oli Wuolijoen pohjustama aihe. Myöhemmin ilmestyi teos Pakolaiskeskusteluja, joka sijoittuu Helsingin rautatieaseman ravintolaan. Helsingissä ollessaan hän asui osoitteessa Köydenpunojankatu 13 – siinä maineikkaan Kannas-nimisen kapakan vieressä.


Hän sai myös aiemmin aloittamansa Setšuanin hyvän ihmisen valmiiksi Suomessa. Monet näkevät näytelmässä yhä suomalaisen kaamoksen aiheuttamaa synkkyyttä ja toivottomuutta – tätä minkä minäkin juuri nyt näes katsoessani ikkunasta ulos. Šen Te lausuu (suo. Elvi Sinervo):

Ranskalainen sarjakuva Brecht pour debutants (1982, teksti Michael Thoss, kuva Patrick Boussignac) näyttää osuvasti Brechtin Suomen-vierailun olennaiset kohdat. Hella W:n kanssa ollaan saunassa ja uimassa. Siinä Suomen luonto oli kauneimmillaan, ja sekin tarttui Brechtin teksteihin runossa Suomalainen maisema (suom. Arvo Turtiainen)












tiistai 20. helmikuuta 2024

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?


Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

keskiviikko 14. helmikuuta 2024

Riiviöitä rontteja saamareita

Tähän aikaan vuodesta on hyvä hetki ottaa luettavaksi jokin isompi kokonaisuus. Vielä ehtii valmiiksi ennen kesää.

Olen pitkään katsellut sillä silmällä 28-osaista Suomalainen Parnasso –sarjaa. Pienikokoisia kirjoja tiukassa kotelossa. Kaikki runoja.

Yritin ottaa valokuvan niin että kirjan selustan nimi näkyisi, mutta liian himmeitä ovat –  ei onnistunut. Siksi kirjoitan mukana olevat runoilijat tähän.

Esiin nostettujen Kirsi Kunnaksen, Katri Valan, Aale Tynnin ja Eila Kivikk´ahon lisäksi mukana on valitut teokset seuravilta: Aila Meriluoto, Helvi Juvonen, Jaakko Haavio, Helvi Hämäläinen, Heikki Asunta, Kaarlo Sarkia, Elina Vaara, Lauri Viita, Juhani Siljo, Lauri Pohjanpää, Unto Kupiainen, Oiva Paloheimo, Uuno Kailas, Saima Harmaja, Aaro Hellaakoski, Aleksis Kivi, V. A. Koskenniemi, Otto Manninen, Kaarlo Kramsu, Einari Vuorela, Lauri Viljanen ja P. Mustapää. Lisäksi on kaksi kokoelmaa nimellä Varhaisrunous I ja II.

Kirjasarja on vuodelta 1958. Tuttuja runoja varmaankin. Modernismin aikakausi on siis vain joiltakin alkuvaiheiltaan mukana.

Modernismi ja nykyrunous ansaitsisi samanlaisen kokoelmakotelon, mutta sellaista ei ole eikä taida tullakaan. Sellaiselle ei olisi lukijoita eikä kaupallista kysyntää. Se on iso vahinko. Ihmiset eivät ymmärrä, mitä menettävät.

Kaltaiseni nykyrunouden  pilaama lukija on hieman varautunut aloittaessaan luku-urakkaa tuttujen klassikoiden kimpussa. Pitkästynkö? Löytyyköhän tästä aineistosta vielä niitä riiviöitä, rontteja ja saamareita, joita myöhempien aikojen runoilija Anna-Leena Härkönen esiin manaa?



maanantai 12. helmikuuta 2024

Ehkä joskus kerron

Pitkästä aikaa näin elokuvan Isadora (ohj Karel Reisz 1968). Olen sitä kaivannut, sillä omista dvd-kokoelmistani se puuttuu. Nyt se tuli televisiosta (nähtävissä YLE-Areenassa 9.3. saakka)

Elokuva kertoo 1920-luvun legendaarisesta tanssijasta Isadora Duncanista, joka kohahdutti aikalaisiaan vapaan tanssin ja vapaan rakkauden tienraivaajana. Keskeiseksi nousee Isadoran kohua herättänyt suhde venäläisen runoilija Sergei Jeseninin kanssa.

Isadora  eli pariisilaisissa boheemipiireissä ja teki kiertueita ympäri Eurooppaa, Suomeenkin. Itse Eino Leino kävi katsomassa ja laati esityksestä sanomalehtikritiikin. Isadoran elämä oli täynnä dramaattisia käänteitä. Hänen kohtalokseen koitui pitkä kaulahuivi, joka takertui avoauton pyörään ja katkaisi hänen niskansa. Hurja onnettomuus on elokuvan loppukohtaus.


Elokuvan suuren pääroolin näyttelee Vanessa Redgrave, joka minun henkilökohtaisella asteikollani on yksi elokuvaklassikoiden suurista naistähdistä (muita ykköslistallani ovat mm. Jeanne Moreau, Ingrid Bergman, Anna Magnani, Katherine Hepburn)

Vanessa nousi huipulle jo 60-lukulaisuuden kulttielokuvassa Blow-Up (ohj. Michelangelo Antonioni 1966) ja saavutti uuden ihailun elokuvassa Muistojeni Julia (ohj. Fred Zinnemann 1977)

Nyt television Isadora palautti mieleen muiston vuodelta 1991 työmatkaltani Lontooseen. Huomasin siellä teatteri-ilmoituksen, joka pisti minuun vipinää, vaikka yleensä aika jähmeä olenkin. Eräässä teatterissa oli nimittäin menossa näytelmä When She Danced, pääosassa Vanessa Redgrave.  Sinne oli saatava lippu!

Sain lipun. Hieno näytelmä olikin, aiheena siinäkin Isadora. Esityksen jälkeen keksin norkoilla touhukkaan näköisenä hetken teatterin sivuovella henkilökunnan oven läheisyydessä. Ja eikös kohta ovesta astu ulos näytelmän päätähti.

Rohkaisin mieleni ja menin pyytämään nimikirjoitusta. Kynä minulla oli povitaskussa, mutta ainoa paperipala oli pääsylippu.

Siihen sain nimikirjoituksen. Se on tallella. Vanessalla ei tuntunut olevan erityisempää kiirettä, joten juttuhetki kesti viitisen minuuttia. Sain kerrotuksi kaikki ihastuttavat elokuvamuistoni, ja varsinkin Muistojeni Julia tuli innokkaasti puheeksi, sillä siihen minulla liittyy aivan erityisen merkityksellinen henkilökohtainen tapaus. Elämäni kulku saattaisi olla aivan erilainen ilman sitä elokuvaa. Ehkä kerron sen joskus.










torstai 8. helmikuuta 2024

Sitten lipsahti

Itsepäinen.

Sana tarkoittaa minua itseäni. Myönnän, en paljon kuuntele ohjeita tai varoituksia. Tai ei ainakaan tottele niitä. Jo äiti sanoi niin, ja pisti minut opettelemaan runon  Oravasatu. Sen sitten esitin kansakoulun Henkisissä kilpailuissa ja tulin toiseksi runonlausuntasarjassa. Siitä minulla on haalistunut kunniakirja tallella..



ORAVASATU (Hilja Haahti)

Olipa pikkuinen oravanpoika, / kotona Kuuselassa. / Pitkät sen korvat ja pörröinen häntä / pystyssä keikkumassa.  / Osasi hyppiä puusta puuhun, / kuoria käpyjen siementä suuhun. / Oksilla mukana siskot ja veikot / leikissä vilkkahassa.

Olipa vieressä Metsolan Otson / koti ja valtakunta.  / Kammion seinänä kaatunut honka, / kattona kerros lunta. / Lumessa reikä, pyöreä juuri,  / oravanpojalle ihme on suuri. / ”Tuostapa kurkistan ikkunasta / Metsolan Otson unta.”

Huuteli huolekas oravaäiti: / ”Vaara on reijän suulla!” / Eipä se tahtonut tuhma lapsi / äidin neuvoja kuulla.  / ”Empähän pelkää, katsahdan kerran, / viivähdän muutaman hetkisen verran. / Kohta jo hyppelen äitini luona  / kotona oksapuulla.”

Rapsahti hanki, ja havahti Otso, / ravisti peittojansa. / Kirposi katto, ja kohosi kämmen / äkkiä piilostansa.  / Olipa kämmen se suuren läntä, / mahtuipa siihen pörröinen häntä. / Sieppasi Otso ja pallona metsään / lennätti vierahansa.

Siinä nyt pikkuinen oravanpoika  / lumessa itkien rämpi.  / Vaivalla pääsi Kuuselan pirttiin, / häveten sänkyyn kämpi. / ”Toiste en katsele karhun tupaa, / toiste en lähde ilman lupaa.  / Minä oon pikkuinen oravanpoika, / äiti on tietävämpi.” 

Nytkin sain varoituksia, mutta mitäpä minä niistä. Ajattelin, että kyllä minä tuosta vaarasta selviän. Käyn ravintolassa syömässä ja paluumatkalla ruokakaupassa. Liukasta on, mutta matka ei ole pitkä, muutamia kymmeniä metrejä. Kävelen varovaisin askelin. En pistä piikkirenksuja kenkiin, kun ei niillä voi mennä sisälle ravintolaan ja kauppaan.

Vaan kuinkas sitten kävikään. Noin 20 metriä pääsin ja sitten lipsahti. Siinä olin persuksillani lätäkössä.

Vähin vaurioin selvisin. Vain pehmustetulla tuolilla voin istua. Uusien farkkujen takamuksessa on ruhje.  Kämmenen reunassa on naarmuja. Kaupassa ja ravintolassa käynti jäi. Onneksi pakastimesta löytyi tötsällinen thai-ruokaa.

Kyllä nyt suostun uskomaan, että ulos ei pidä mennä ennen kuin jäät ovat lähteneet. Viisas pääsee vähemmällä.



 

maanantai 5. helmikuuta 2024

Miehekästä meininkiä

Olen ihmetellyt, miksi presidenttiehdokkailta ei kysytä heidän kirjallisista mieltymyksistään – ja saman tien muistakin taiteista. Vai eivätkö ne kuulu presidentin tehtäviin tai valtaoikeuksiin? Minua ilahduttaisi tietää, että presidentti lukeekin jotakin.

Kekkonen luki paljon, se tiedetään. Kirjallinen sivistys näkyi ja kuului hänen rehevässä ilmaisussaan. Kirjailijavaimo Sylvillä varmaankin oli vaikutusta asiaan.

Niinistö sai minulta monta sympatiapistettä, kun hän yllättäen ilmestyi julkisuuteen haastattelemaan amerikkalaista Paul Austeria tämän käydessä Suomessa muutama vuosi


sitten. Ja hyvin haastattelikin, oivaltavia ja analyyttisiä kysymyksiä ja keskusteluja. Vaimo on kirjallisuuden ammattilainen. Erinomaisia valintoja sisältävä runoantologia Katso pohjoista taivasta (Otava 2017) on Jenni Haukion toimittama.

Hufvudstadsbladet on sentään valtavirrasta poikkeava kulttuurilehti. Se esitti eilen (3. helmikuuta) presidenttiehdokkaille kysymyksen: ”Vad är din relation till finlandsvensk poesi?”

Kysymys on hyvä, vaikkakin hieman suppea-alainen, mutta se on ymmärrettävä, kun ottaa huomioon lehden kohderyhmän. Ihan tasapuolinen kysymys ei ole, sillä vain toinen ehdokkaista kuuluu itse tuohon kohderyhmään.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Se kohderyhmäläinen ”svarade att hans relation till poesin tyvärr är ganska svag” eikä näin ollen vastannut kysymykseen mitään. Yhden kirjailijan hän kuitenkin mainitsi henkilökohtaiseksi tuttavakseen (Mårten Westö). Tämä ei nyt kuitenkaan pelasta noloa tilannetta, sillä hän ei ole runoilija.


Se ei-kohderyhmäläinen ehdokas onneksi pelasti nolon tilanteen. Hänelle tuttuja olivat
Claes Andersson, Tove Jansson ja Märta Tikkanen sekä 70-luvulla ilmestynyt runouteen erikoistunut alakulttuurilehti Fågel Fenix.

Hyvä näin. Tästä(kin) tuli minun arvoasteikollani toiselle ehdokkaalle plussaa ja toiselle miinusta.

Tällaiset runoaiheet eivät taida olla nykyhetken yleiselle mielipiteelle merkitseviä. Nyt menestyvän ehdokasmiehen pitäisi olla karski ja jämerä. Suosiota tulee puheista, joissa toistuu Kova kovaa vasten ja Rautaa ja piikkilankaa rajalle!  Jos ehdokkaalla ei oikeasti ole luonnetta tuollaista suustaan päästellä, pitäisi edes pikkuisen oppia teeskentelemään. Jos ei yhtään yritä, häviää taatusti vaalipelin.


Jossakin katsannossa saattaa olla suoranainen haitta, jos ehdokas tuntee runoja ja loruja. Onhan muillakin henkilökohtaisilla vähemmistösuuntautumisilla ilmeisesti haitallista vaikutusta.

Tällaisessa maailmanajassa meikäläinen runojen ystävä tuntee olevansa aika omituinen olento, kun  huomaa innostuneensa keskustelemaan blogissaan vaikkapa jostakin lyriikan havainnosta (ks. edellisen blogikirjoitukseni kommenttiketju).

Se ei taida olla ollenkaan miehekästä meininkiä.

[jatkuu, ehkä…]

(Elokuvat: 1. Edvin Laine / Väinö Linna: Tuntematon sotilas  -1955  /  Åke Lindman)  ///  2.  Peter Weir: Dead Poets Society -1989  / Kuolleiden runoilijoiden seura  /  Robin Williams)


torstai 1. helmikuuta 2024

Niin kuin ennenkin

 

Menin vaatekauppaan. Ostin mustat farkut. Sellaiset kuin aina ennenkin. Yhtä numeroa isommat kuin entiset.

Se ei ollut impulssiostos. Olin suunnitellut tätä pitkään, mutta sitten tulivat corona-epidemiat ja muut harmit ja homma siirtyi. Vanhatkin kelpasivat, joten ei paniikkia.

Mutta nyt tuli impulssimieliala. Sen vimmauttamana ositin myös Marimekon Jokapoika-paidan, mustavalkoraitaisen. Sellaisen kuin aina ennenkin. Samaa kokoa, sillä niitä ei ole suurempia On minulla kyllä kaapissa niitä muunkin värisiä.

Impulssin vimmassa ostin vielä sukat, kolmen pakkauksen, kaikki hieman erivärisiä.

Näin arvaamatonta käytöstä minulle ei satu usein, varmaan on kymmeniä vuosia edellisestä. En osaa selittää, mikä heikko hetki nyt iski.


Tällaisen päälle ei auta muu kuin lukea ja kuunnella tuttu runo. Tämän runon halusin kuulla:

P. Mustapää Balladi uusista vaatteista. Linkki Kaj Chydeniuksen hienoon sävellykseen TÄÄLLÄ..

Samalla reissulla kävin äänestämässä. Ehdokkaan valinta ei tuottanut vaikeuksia. Äänestin samaa ehdokasta kuin ennenkin.