Espalle takaisin

Ei sen nyt noin pitäisi mennä.

Olenkohan sittenkin perinteiden orja, kun vierastan tätä uutta? En olisi uskonut – tavallisesti minä olen suhtautunut hieman pilkallisesti siihen vanhaan. Mutta nyt kun se vanha on poissa, uusi ei kelpaa minulle senkään vertaa.

Vuosikymmeneen en ole suostunut menemään Espan tungokseen vappuaattona. Mantan lakituksen olen katsonut televisiosta, jos sieltäkään. Mutta nyt kun Manta on poissa ja Espa tyhjä, kaipaan Espalle takaisin. Kansalaistori ei kelpaa korvikkeeksi. Siitä puuttuu ilmapiiri ja tyyli.

Menin siis ihan kiusallani tyhjälle Espalle. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa ennen oli Mantan patsas.

Kai se patsas joskus tuodaan siihen takaisin. Nyt se on korjaamolla. Silloin lakitusjuhla luultavasti palaa myös. Jääkiekon mestaruusjuhla saisi siirtyä pysyvästi kansalaistorille. Tai vielä mieluummin jääkiekon mestaruudet saisivat jäädä tulematta. Lakituksen Mantan patsas kestää, sillä se tehdään nosturilla. Humalaisten jääkiekkofanien kiipeilyä se ei kestä.

Kävin minä joskus nuorena katsomassa Mantan lakitusta. Sillä on perinteitä. Uuno Kailaskin oli jo 1920-luvun lopun keväänä kuljeskellut Mantan patsaalla ja kirjoittanut runon, jossa kaikuu hänelle harvinaisia onnellisuuden sävyjä.

Minä klenkkasin vappua hulinoimaan lonkkavaivaisena Baanaa pitkin vanha vappuviuhka olkalaukussa. Baanan kuilusta piti kuitenkin nousta pois ennen Mannerheimintietä, etten joutuisi sinne kansalaistorin ruuhkaan. Kuulokkeissa soi Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Minä kaipaan Espalle takaisin. Se on niitä lauluja, jotka jäävät päähän pyörimään ja nostavat nostalgian kyynelhelmen silmäkulmaan. Tästä linkistä sen pääsee kuuntelemaan:  (Klik) 

 

 

 

 

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.

Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia? Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 

Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.

 

 

Oikein- ja väärinkäyttöä

En mennyt mihinkään, vaikka oli vappuaatto. Katselin vain ulos ikkunasta.

Kaikenlaiset väenpaljoudet ovat kauhistus. Ruuhkan sekaan en suostu - siellä voisi iskeä paniikki tai korona. Ruuhkan reunalla voisin kyllä katsella, mutta siitä voisi vahingossa tempautua sekaan. Esplanadilla ei nyt vappuna ole väljää, niin kuin Marcus Collinin maalauksessa (1938).

Sama pätee jopa elokuviin, teattereihin ja konsertteihin. Ostan aina laitapaikan, mieluiten takaa. Täyden rivin keskeltä ei pääsisi muita häiritsemättä pois, jos tulisi tarve vaikkapa vessaan.

Uuno Kailaan runo on kummallinen. Mikä aiheuttaa tuollaisen onnen? Runoilija ei elämässään hahmottunut onnellisuuden julistajana.

Havis Amanda on viehättävä patsas, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan rauhassa, ei minkään teekkarihulinan tai jääkiekkoreuhan  seassa. Se on arvokkaan taideteoksen väärinkäyttöä.

Minäpä olen päässyt aivan kosketusetäisyydelle Mantan patsaasta, vaikka en teekkari tai jääkiekkofani olekaan.

Mantan ympärille rakennettiin kahdeksan vuotta sitten yhdeksi kesäksi hotellihuone. Minä kävin siellä ja kirjoitin siitä tänne kuvaraportin ("Rietasta ja ruokotonta", 28. elokuuta 2014). Se oli yksihuoneinen hotelli, huoneessa parisänky ja Mantan kurvikas patsas sängyn keskellä. En minä yövieraaksi hotellihuoneeseen päässyt, huonevarauksia kesän mittaisessa performanssissa oli liikaa. Mutta pääsin päiväkäynnille turistivirran mukana. Katselkaapa kuvat ja raportti täältä: (click).

Se oli taideteoksen oikeinkäyttöä.

Sopimatonta

Ensimmäistä kertaa yli vuoteen keskikaupungilla katselemassa elämänmenoa. Ei vielä sisällä missään ja maski tiiviisti naamalla. Turvaetäisyyksiä unohtamatta. Silti aavistus normaalitilan lähestymisestä. Uuden aikakauden alku? Paremman aikakauden.

Esplanadi entisensä. Tällä puistokadulla helsinkiläiset ovat aina ottaneet vastaan vappua. Perinne on vahvasti aavistettavissa. Ketkä kaikki ovatkaan tällä hiekkapintaisella keskikäytävällä kulkeneet samoissa merkeissä kuin minä nyt. Määrätön määrä vappuja ja kulkijoita.

 Yksi kulkijoista oli runoilija Uuno Kailas. Hän sepitti kokemuksestaan Esplanaadin kevät -nimisen runon. " - - ilman syytä / sopimattoman onnellinen", hän kirjoitti tuntemuksistaan. Sanat tuntuvat jotenkin oudoilta juuri tämän runoilijan kynästä. Hän ei ollut mikään iloisten kokemusten mies. Jää miettimään, mitä aiheutti tällaisen poikkeuksellisen mielialan. Löytyykö vastaus henkilöhistoriasta?

Toisaalta Kailaan sanoihin on nykynäkökulmasta helppo samastua. Jotain onnellisuuden häivähdyksiä on tunteiden pintakerroksessa nousemassa esiin. On aavistus paremmasta, mutta vielä liian aikaista olla varma. Sillä tavalla sopimatonta.

 Iltapäivällä ei vielä ole tungosta, toivottavasti ei illallakaan. Nyt olisi sopimatonta unohtaa turvaohjeita, sillä lupaava näkymä kesästä voi mennä pilalle. Puistokatu olisi parhaimmillaan ilman ruuhkaa, kuten kuvassa (E.G.S.I.S kortti / opetustaulu 1914).

Kotona illalla vieras, vain yksi, mutta mieluinen. Sama vieras myös viimeisellä käynnillä juuri ennen pandemiaa. Tässä välissä ei ketään. Kuohujuomallakin tunnelmaan sopiva nimi.

Tässä vielä   laulu Jukka Virtasen sanoin kaipuusta Esplanadille takaisin. Sopii erityisesti niille, joille Esplanadi tuottaa nostalgisia muistoja ensimmäisestä valkolakkikeväästä. (laulu: Sinikka Sokka)  (siinä on alussa mainos mutta sen voi nappulaa painamalla ohittaa!)

 

 

Ihan kuin alkaisin herätä horroksesta

                                      (Fredrik Raddum:  Bird dragging a guy)
 

Peräkkäisinä päivinä impulsseja enemmän kuin pitkiin aikoihin:

• Korona-rokotus saatu. Käsivarsi vähän arka mutta ei muuta häiriötä. Ei havaintoja salaisista mikrosiruista rokottessa.
• Minna Canthin ja tasa-arvon päivä: virtuaalinen maljannosto mukavalla porukalla
  
• Neiti B soitti ja kysyi, lähtisinkö elokuussa Euroopan-retkelle, mukavalla porukalla tämäkin.
• Kevätpäivän tasaus: lupaus tulevasta - sen kunniaksi Uuno Kailan runo Kevät (1922).

Tässähän alkaa tuntea, että yksitoikkoisuudesta nuutunut ukko nostetaan hereille talvi- ja koronahorroksesta.

 

Vieras mies

"Olin kaikkialla vieras mies,

he katsoivat minua pitkään. 

Joka paikasta halusin paeta pois, 

mutta minne ikinä pakenin, 

olin sielläkin vieras mies. 

Koko maailman piirissä minulle 

ei ollut rauhan sijaa. 

Ja minua minussa raahasi 

joku minulle vieras mies."

          (Uuno Kailas: Vieras mies  /  Uni ja kuolema - 1931)

Muutos suunnitelmaan

 

 

Elämä ei aina suju niin kuin oli tarkoitus. Jos sujuisi, istuisin tällä hetkellä lentokoneessa matkalla Egyptiin. Mutta en istu lentokoneessa vaan työhuoneessani Töölöntorin laidalla, vaikka kalenterissani tämän päivän kohdalla yksiselitteisesti lukee "Lähtö Egyptiin". Vedin siihen ruksit päälle. Mistä sen tietää, vaikka joku jälkeenjäävä joskus tutkii kalentereitani ja ihmettelee, että ehtikö se Dessu sielläkin käydä.  

Täytyy myöntää, että olen juuri tällä hetkellä sisimmässäni tyytyväinen, että saan pysyä kotona. En tunne olevani matkustustuulella. Sama tunne on tosin saanut valtaa jokaisen matkalle lähdön alla. Vaikka olen työni vuoksi matkustanut paljon pitkin ja poikin maailmaa, en ole mikään intohimoinen reissumies. Siinä on aina oma stressinsä. Erityinen stressin aiheuttaja on lentäminen. Ei minulla varsinaista lentopelkoa ole, mutta ei se mitään mielipuuhaakaan ole.  

Matkoilta palattua on sitten yleensä asenne muuttunut, sillä lähdön stressi on unohtunut. Melkein aina tuntuu, että hyvä kun lähdin.  

Egyptiin lähdöstä sovittiin pienellä porukalla viime maaliskuussa. Silloin ei tiedetty, mitä Egyptin politiikassa oli tulossa. Lähtö peruuntui syistä, jotka lienevät jokaisen uutisia seuraavan tiedossa. En ole koskaan käynyt siinä maassa - pyramidit ovat näkemättä ja taitavat nyt jäädäkin.   

Kaikenlaista muinaiseen Egyptiin liittyvää kirjallisuutta ehdin jo lukeakin, jopa Sinuhen uudestaan. Grimbergin Kansojen historiaa olin juuri aloittamassa, kun poliittinen mullistus alkoi. Jostakin osui silmiin jopa Uuno Kailaan runo, jonka siteeraan tähän tervehdyksenä faaraoille, joita runoilija puhuttelee. 

 

Kuva on vuodelta 1890, ja siinä seisoo pyramidien äärellä joukko arvovaltaista väkeä, yksi erityisen arvovaltainen, kuten kuvatekstistä käy ilmi. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.  

          Uuno Kailas:

           Pyramiidilaulu

Te faaraot, uneksijat
pyramidi-unien,
te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.

Ohi kuoleman ahnehtivan,
ajan kaukaisuuksia päin
te unenne sinkositte
pyramiideja pystyttäin.

Te olkaa tervehdityt
yli vuosien tuhanten.
Sinis nousevat pyramiidit,
kunis elää ihminen.

Kukin meistäkin mittansa mukaan
pyramiidin pystyttää.
Ja sen sydämessä unta
pian nukumme sikeää.

kuin faaraot, hiljaisina,
kuin toukat kuoressaan.
Pyramiidi pysyy ja nähdään.
Mutta faarao unohdetaan.

           (Kokoelmasta Paljain jaloin 1928)