Joskus
tulee uskonpuute.
Ilmiö
on ilmeisesti tuttu jopa urheilijoille. Korkeushyppääjälle iskee rimakauhu eikä
hypystä tule mitään. Ylitys näyttää mahdottomalta.
Minä
en urheile vaan luen. Olen viime aikoina lukenut runoja ja novelleja. Muutama
sivu kerrallaan, nopeita pyrähdyksiä. Hellaakoskea, Paloheimoa, Mustapäätä,
Haanpäätä. On helppo aloittaa uusi, kun tietää että se loppuu pian. Ei mene
koko päivää.
Jättiläisurakkalukemiset
ovat niitä rimakauhutapauksia. Aikoinaan Volter Kilven Alastalon salissa oli
sellainen. Pakko oli kuitenkin ryhtyä, sillä se kuului kirjallisuustieteen vaatimuksiin. Piti kirjoittaa essee sen pohjalta.
Hyvin lukeminen sitten sujui, kun pääsi alkuun ja löysi rytmin. Urotyöksi
sen voi laskea. Ostin aikoinaan Kustavissa perinneseuran T-paidankin, jonka rintamuksessa
kerrotaan kaikille vastaantulijoille, että "Olen lukenut Alastalon
salissa". Ainakin alan ihmiset osaavat arvostaa.
On
niitä muitakin, James Joycea, Marcel Proustia ja Robert Musilia ainakin
mainitaan rankoiksi urakoiksi. Täytyy myöntää, kokemusta on. Kalle Päätalo
osoittautui aivan ylivoimaiseksi. En selvinnyt pitkällekään.
Nyt
pöydälläni on yksi tällainen rimakauhutapaus, johon en ole vielä uskaltanut koskea,
vaikka se on ollut siinä jo toista kuukautta. Nämä Hellaakosket ja
Haanpäät ja muut ovat pelkkiä tekosyitä siirtää sen jättiläisen aloittamista
suotuisampaan ajankohtaan. Sillä jättiläinen se on. Paul Auster
4321, sivumäärä 1141.
Toistaiseksi
olen lukenut vasta takakannen tekstit ja signeerauksen. Kyllä kohta aloitan.
