Ei tainnut uskoa I

Suunnitelma oli kyllä hyvä. Mutta se epäonnistui.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina menin nukkumaan tunnin tavallista aikaisemmin, siis klo 3, sunnuntaina klo 2, maanantaina klo 1 ja tiistaina jo klo 24 eli keskiyöllä.

Näin radikaalia muutosta vuorokausirytmiini en ole tehnyt mies- eli henkilömuistiin. Neljä tuntia aikaisemmin nukkumaan on paljon. Etukäteisviisas ajatukseni oli, että yhden tunnin vuorokaudessa hitaasti hivuttamalla muutos ei tunnu niin pahalta kuin neljä tuntia kertarysäyksellä.

Jo syyskuussa olin saanut viestin, että lääkärin vastaanotto on keskiviikkona 11. joulukuuta klo 8.30. Tuommoinen kellonaika on minulle yö.

Ei lääkärin katsastukseen voi mennä parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen. Kuusi tuntia olisi ehkä riittävä. Siksi oli pakko reivata vuorokausirytmi uuteen asentoon. (vanhoina hyvinä aikoina vastaanottoajoistakin oli mahdollista neuvotella terveyskeskuksen asiakaspalvelussa – enää ei).

Menin siis kyllä ihan suunnitelman mukaan joka yö tunnin aikaisemmin nukkumaan. Siinä oli vaan sellainen ongelma, että en nukahtanut.

                                                           (Axel Gallén 1889)

Kello neljään se nukahtaminen viipyi jokaisena yönä. Tunnin, kaksi tuntia, kolme tuntia, neljä tuntia pyörin sängyssä ilman unta. Mukavampi olisi ollut touhuta ne tunnit tietokoneen kanssa tavalliseen tapaan. Kello neljästä alkaen nukkumien sujui kyllä aina oikein hyvin.

Niinpä olin keskiviikkoaamuna klo 8.30 lääkärin katsastuksessa silmät sikkurassa kahden tunnin yöunen jälkeen.

Lääkäri taisi huomata väsymyksen ja kysyi elämäntavoistani. Selitin, että vakiintunut nukkumaanmenoaikani on klo 4. Lääkäri moitti minua epäsäännöllisistä elämäntavoista. Yritin selittää, että elämäntapani eivät ole ollenkaan epäsäännölliset. Ne ovat erittäin säännölliset, paitsi tällaisina poikkeuspäivinä kuin nyt.

Jäi sellainen käsitys, ettei lääkäri selityksiäni uskonut..

[jatkuu]

 

Perinteisin menoin

 

Alkamassa ensimmäinen kaupunkijuhannus liki puoleen vuosisataan. Tai itse asiassa jo toinen, mutta vuosi sitten korona ja leikkauksen jälkiharmit estivät juhlatunnelman.

Miten Helsingissä voi viettää mielekkäällä tavalla mittumaaria kaikkien maalaisjuhannusten muistojen jälkeen? Menenkö vaan taas yökävelylle pitkin rantoja? Olen vähän aikeissa testata Seurasaaren kuuluisan juhannustapahtuman.

Selailin laajasta arkistostani menneiden vuosikymmenten juhannuksenviettoni kohokohtia.

1968 kesäkirkonkylässäni järjestettiin suuret urheilukilpailut. Paikalla mm. maailman parhaat keihäänheittäjät. Illalla paikallisen pioneerivarikon juhannusjuhlat. Paljon väkeä, paljon ohjelmaa. Juontajana itse Arska Elo. Tuttu tyttö Jyväskylästä käsikynkässä.

1985 kesämökkipaikkakuntani kyläjuhla. Kyläkoulun innokas opettaja oli tuottanut paljon Kalevala-virikkeistä ohjelmaa. Yksi ongelma kuitenkin nousi päällimmäiseksi. Suomen lippu valahti vähän väliä alas kepin nokasta. Sinnikkäästi opettaja kävi sen aina kiskomassa ylös, mutta ei vaan pysynyt. Lopuksi opettajalta lipsahti ruma sana yleisön ja lasten edessä. Sitten kun lippu lopulta saatiin pysymään ylhäällä, koko salko oli vääntynyt vinoon.

Juhannus on alkukantaisen kansanperinteen suurta juhlaa. Jos Seurasaareen onnistun menemään, siellä uskon kohtaavani tunnelman, jota Martta Wendelin on loistokkaasti kuvittanut. Toisaalta myös rahvaanomainen kansankulttuuri on juhannuksena ollut aina kukoistavimmillaan. Kolmanneksi Muumipapan asennetta ei pidä unohtaa.

Hyvää juhannusta blogin lukijoille!

Häiriöitä

Tarkoitus oli matkustaa Vallilaan. Sinne vie raitiovaunulinja 8.

Seisoin pysäkillä, mutta kahdeksikkoa ei tullut.  Helsingin liikenne on sekaisin. Kadut on kaivettu auki, niin kuin aina (ks. kuva Helsingfors gator sommaren 1908, efter naturen / teckning af H. Aspelin). Raitiovaunut ja bussit ovat poikkeusreiteillä. Niitä on kyllä lehdissä selostettu, mutta ei niitä muista. (Myöhemmin selvisi, että Oopperan risteyksen kaikki linjat ovat koko kesän pois käytöstä ja kahdeksikon reitti ajetaan bussilla.)

Mitäpä minä oikeastaan Vallilassa tekisin? Ehtiihän sinne syksylläkin. Ajoin keskustaan, sillä Runeberginkatu on käytössä. Keskustassa oli paljon kansaa Elokapinan mielenosoituksessa. Jäin seuraamaan.

Vähän kateellisin mielin katselin iloista joukkoa, joka sai ohikulkijoilta paljon sympatiaa ja kannustusta.  Luultavasti olisin  itsekin  mukana, jos olisin nuori. Siinä ollaan elintärkeällä asialla.

Onkohan tuuli vihdoin kääntymässä? Takavuosina katselin ihmetellen aggressiota, jota vähäinen liikenteen häirintä ja muu kansalaistottelemattomuus eräissä ilmeisen ideologisesti suuntautuneissa piireisssä aiheutti. Niissä piireissä ilmaston ja elinympäristön tuhoutumisella ei ole niin väliä - tärkeintä on pistää huligaanit kuriin.

Asennemalli varmaankin löytyi vastakkaisen ideologian käytännöstä, jossa sujuvan liikenteen häirintään myös suhtauduttiin aggressiivisesti.

 

Uusi yritys

 

Helluntai ja kaatuneiden muistopäivä – jotenkin epäsuhtainen pari samalle sunnuntaille. Toisaalta yllättävät ja yhteen sopimattomat rinnastukset antavat usein ajattelulle ja taiteelle uutta oivallusta.

Helluntaihin liittyy alkusoinnullisia sanoja, kuten heleä ja heila. Tänä vuonna myös helle. Jostakin luin, että nyt pitää nauttia kauan kaivatusta helteestä.

Nauttikoon ken voi. Minulta ei onnistu. Helle on silkkaa tukaluutta. Ulkona nääntyy, pitää pysyä sisällä. Pöytätuulettimet hain jo kellarikomerosta. Vielä nytkin yöllä yksi puhaltaa ja puhkuu työtuolini takana.

Herää huolestuneita aavistuksia, että tätä saattaa jatkua koko kesän. Ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Kaksi (vai peräti kolme?) edellistä kesää olivat aika äärimmäisiä.

Viime kesä oli melkein puoleen vuosisataan ensimmäinen, jota en viettänyt maalla. Syynä oli harmillinen sairastuminen. Toukokuun lopussa olin leikkauksessa. Pari viikkoa myöhemmin jouduin uudestaan sairaalaan, sillä leikkaushaava tulehtui. Vasta juhannuksena tämä alkoi olla kunnossa. Sitten iski korona. Se oli kohtalaisen lievä, mutta maalle meno ei kaiken jälkeen houkutellut. Vuokramökki olisi ollut käytettävissä, mutta sen sai peruutetuksi.

Nyt on uusi yritys viettää kaupunkikesä. Terveys on kunnossa, paitsi oikutteleva alaselkä ja lonkka. Pitkät kävelyretket - vanha mielipuuhani – eivät oikein luonnistu. Helteellä eivät senkään vertaa. Puiston penkit houkuttelevat istumaan ja kävelykilometrit jäävät vähäisiksi.

 

Ei onnistu

Keskustelu suomalaisten omituisesta onnellisuudesta ei ota laantuakseen. Minäkin siihen tulin osallistuneeksi, vaikka ei minulla mitään erityisempää sanottavaa ollut. Kunhan yritin antaa fiksun vaikutelman.

Pilapiirtäjä Ville Ranta (Iltalehti) löysi ilmiöstä jotain olennaista. Minä yritin kamerani kanssa vangita talteen saman tilanteen tämänaamuisessa takatalven lumimyrskyssä.

Valmista kuvaa tarkastellessani huomaan, että kuvassani on virhe. Valokuvan bussipysäkillä on katos ja katoksen seinillä kaupallisia tiedotteita, piirroksessa ei. 

Tämä taitaa olla onnellisuuden kannalta tärkeää. Herkkänahkaiset kaupunkilaiset katoksessaan eivät altistu luonnon ja vuodenaikojen vaihtelulle. Nahka ei karaistu, vaatteet eivät kastu, aistimukset jäävät vajaiksi ja onnellisuutta antava tunnetila puutteelliseksi, sillä kontrasti kesähelteisen bussipysäkin kanssa jää katoksen vuoksi aistimatta. Epävarmempaa on, lisäävätkö kaupallisista tiedotteista saatavat ostoideat onnellisuutta.

Onnellisuuden odotukselle ei pidä asettaa liikaa vaatimuksia (Kamala luonto / HS / Vehniäinen & Lappalainen).. Muinaisilla kiinalaisilla näyttäisi olevan erilainen kulttuuri tässäkin. Ykköskohdan vielä ymmärrän mutta noista muista en oikein osaa sanoa.

Terveyskirjasto Duodecim siteeraa tutkimusta, jossa on outoja kohtia. ” - - osaavat nauttia elämän nautinnoista” /  ” - - on selviytymiskykyä elämän kriiseissä ja tragedioissa” /  ” ovat optimistisia tulevaisuuden suhteen”. 

Varmaankin onnellisuus lisääntyy niillä, joille mainitut asiat ovat mahdollisia. Aika suuri osa ihmisistä kuitenkin rajautuu ulos onnellisuudesta jo syntymästään saakka, kun ei ole eikä tule elämän nautintoja eivätkä kriisit ja tragediatkaan jakaudu tasapuolisesti. Tutkimus voisi huomauttaa, että onnellisten ihmisten määrää voisi lisätä poliittisilla päätöksillä. Nykymenolla se ei onnistu.

  

Tänään tässä ja nyt

2023 luin vain 59 kirjaa. Se on vähemmän kuin ennen. Näin siinä käy kun somessa yöt roikkuu.

Aika monta paksua ja raskasta tietokirjaa siinä kuitenkin oli mukana (tämä on selittelyä vähän niin kuin epäonnistuneella urheilijalla: varvas kipeä, juntturainen olo, tyhmä tuomari, vastatuuli!)

Vielä huonommin meni kävelykilometrien ja muun liikunnan kanssa. Ne suorastaan romahtivat kuin mitkäkin pörssikurssit. Alkukesän leikkaus, selkävaivat, vesilammikko polven sisässä ja korona pistivät hommat tauolle. Aikaisin tullut liukkaus jatkoi. Keskiyön aerobiccaus tietokoneen määräämässä tahdissa on sentään päässyt taas vauhtiin, tosin selkää ja polvea varoen.

Elokuvia sentään ihan hyvä lukumäärä: 190. Laskennassa mukana kaikki formaatit; teatterit, televisio, suoratoisto, dvd..

Tämä oli aikuisikäni ensimmäinen ja ainoa vuosi, jolloin en muuttanut kesäksi maalle. Omaa kesäkotia ei enää ole. Saa nähdä, jääkö pysyväksi. 

Längelmäveden koti meni myyntiin 2019. Uusi löytyi Strömforsin suunnalta, mutta kolmessa vuodessa se osoittautui liian isoksi ja työlääksi, varsinkin suuren perinnepuutarhansa osalta. Se olisi mennyt pilalle puutteellisen osaamisen ja laiskan luonteen vuoksi. Talon myynti onnistui viime tingassa ennen kiinteistökauppojen ja hintatason romahdusta.

Ei kaupunkikesäkään erityisen onnistunut ollut. Nuo sairaudet ja krempat tulivat kaikki jonossa loppukeväällä ja alkukesällä, joten kunto pääsi kohdalleen vasta elokuussa. Kaupunki oli täynnä tapahtumia, mutta moni kiinnostava jäi käymättä.

Vuoden vaihtumista katselin ikkunasta. Pauketta ja mellakkaa oli tavallista vähemmän, joten siltä osin vuosi alkoi hyvin. Pakkanen on kuitenkin kamala. -15 astetta on liikaa silmilleni. Sisällä on pysyttävä. Maailman tapahtumat ja kotimaan politiikka aiheuttavat kauhunväristyksiä alkavalle vuodelle. En osaa olla optimisti, vaikka henkilökohtainen  tilanteeni onkin hankalan vuoden jälkeen taas hyvässä kunnossa. 

Sohvalla selällään

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. Nykyhallituksen toimet tulevat sitä lisäämään, joten muutaman vuoden kuluttua onnellisuuskilpailun voitto ei enää taida meille tulla. 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista loistavaa tulosta. Suomessahan on valtavasti surkeutta, kuten niin monet runoilijat ja laulajat kertovat.

Minä en onnellisuuskilpailun voittoa ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

                                          (Kaurismäki Mika Tyttökuningas 2015)

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.

 

Kerrankin ajan tasalla

Dessu huomaa yllättäen olevansa kerrankin ajan tasalla. Aivan tapahtumien ytimessä. Yleensähän voi huikailematta sanoa, että Dessu on ajastaan jäljessä, kärryiltä pudonnut,  menneissä maailmoissa elävä.

Kun tieto Finlandia-palkinnosta tuli, voittajakirja oli kädessäni ja lukeminen edennyt sivulle 129.

Tiedän, ei pidä arvioida kirjaa, jota ei ole lukenut loppuun. Puoliväliin eteneminen sallii kuitenkin sanoa ensivaikutelmia.

Kirja vetää hyvin. Tämä ei jää kesken. Kirjasta on löytynyt paljon tuttuuden tunnetta, itsekin koetun makuista elämää.

Ihan kuin kirjailija olisi käynyt lapsuudenkodissani Jyväskylässä kuuntelemassa, millaisia sanontoja käytettiin kasvattamistarkoituksessa torumiseen.

Kirjassa maistuu vahvasti vuoden 1918 tapahtumien jättämä katkeruus ja kipu. Sekin on tuttua. sekä omasta kokemuspiiristäni että kirjallisuudesta. Samasta aiheesta on moni ennen tätä kirjoittanut, mutta naiskirjailijan ja naispäähenkilöiden kokemusten kuvauksena tämän sävykkyys on moni-ilmeisempi kuin vaikkapa maskuliinisen katkeruuden mestarikuvaajalla, Hannu Salamalla.

Tämä siis on vaikutelma kirjan alkupuolelta, edellisen sukupolven ajoilta. Merkit viittaavat, että loppupuolella aikakausi vaihtuu. Millainen kuva annetaan uuden sukupolven varttuvista tytöistä ja naisista.

Alkumerkit ovat sellaiset, että aikakauden itse kokenut mieslukija tunnistaa ne omasta kokemuspiiristään oikeiksi ja taitavasti kuvatuiksi.

Puoliväliin edennyt lukija arvioi, että Jorma Uotinen on tehnyt viisaan valinnan. Tämä silläkin varauksella, etten ole lukenut muita tarjolla olleita kirjoja edes puoliväliin.

(Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa – väärässä olemisen historia / Siltala 2023)

 

Ihan vakavalla naamalla

Missä viipyy? Nyt olisi aika. Nyt olisi momentum.

Chaplin teki sen 1940, keskellä sotaa. Se osui. Ohjuksen nimi oli Diktaattori (The Great Dictator). Pilkan kohde ei jäänyt epäselväksi.

Missä ovat osaavat satiirikot nyt? Vallanpitäjien pilkkaaminen voi toki olla pilkkaajalle vaarallista, mutta silti. Eikö kukaan uskalla? Vai eikö satiiria enää osata?

Kuka on Robin Hoodin vastakohta, minulta kysyttiin. Suomen hallitus tietenkin. Ottaa vähävaraisilta, antaa hyvätuloisille. Päinvastaista hallituspuolueet itse kyllä väittävät, ihan vakavalla naamalla.

Amerikassa on veikeä meininki republikaanipuolueessa. Ovat pistäneet presidenttiehdokkaalleen hallinnon jo valmiiksi ranttaliksi. Evankelikaaliset konservatiivit julistavat Raamattu kädessä perinteisiä arvoja ja kristinuskoa, ihan vakavalla naamalla. Ei kovin hurskaalta meno näytä, eikä varsinkaan presidenttiehdokas.

Näin hillittömiä aiheita olisi nykysatiirikolle tarjolla. Tilanne pitäisi ottaa haltuun silloin kun se on päällä. Kohta on myöhäistä, kohta tulevat uudet pilkattavat.

On tietysti myös klassikkosatiireja, jotka kestävät aikaa. Kuvassa muutamia kirjahyllystäni.

Pitkään olen pitänyt kuvassa keskellä näkyvää Nikolai Gogolin kirjaa maailman parhaana hallinnonuudistuksen oppikirjana. Mutta sekään ei enää pärjää nykymenossa. Se saisi ehkä otteen johonkin Suomen sote-uudistukseen ja ns. hyvinvointialueiden (nimi annettu ihan vakavalla naamalla) hallintokuvioihin, mutta näihin isompiin metkuihin tarvittaisiin ihan uudenlaista otetta.

 

Sairaalahavaintoja 8: Kieli

Sairaalassa ehti pikkuisen tutustua huonetovereihin. Neljän hengen huoneessa viereisessä sängyssä makasi nuorehko amerikkalainen musta mies, ulkomuodoltaan  kuin raskaansarjan nyrkkeilijä. Vastapäisessä sängyssä makasi iäkäs mutta virkeä suomenruotsalainen mummo.

En tiennyt, että nykysairaaloiden potilashuoneet ovat sukupuolineutraaleja. Ei siinä tuntunut mitään ongelmaa olevan. Vähemmistönä oleva mummo vaikutti aivan tyytyväiseltä oloonsa. Enemmän ongelmaa aiheutti kieli.

Pikkumummo oli vaikeuksissa suomen kielen kanssa, samoin amerikkalainen. Maahanmuuttajahoitajat pärjäsivät kyllä englannilla amerikkalaisen kanssa, mutta ruotsi ei heiltä sujunut ollenkaan. Minä tulkitsin, kun pyydettiin. Aamukierroksen lääkäri puhui sujuvasti molempien kanssa.

Jännittävä yksityiskohta oli, kun pikkumummo ja amerikkalainen löysivät toisensa. Yhteistä kieltä löytyi riittävästi, jotta keskustelu sujui.

Keskiyö jo lähestyi, kun rollaattorikävelylläni vilkaisin lasin läpi osaston seurusteluhuoneeseen. Siellä pienen pöytälampun valossa nämä kaksi, iso musta amerikkalainen ja suomenruotsalainen pikkumummo, pelasivat korttia. Olisipa minulla ollut kamera mukana! Siinä näkymässä olisi ollut ainekset Vuoden tilannekuva  -kilpailuun.

----------

Pieni sairaalasarjani päättyy tähän. Sairaalareissuni kesti kuusi päivää. Nyt olen ollut jo monta päivää kotona. Kuntoutuminen on sujunut melko hyvin. Nähtäväksi jää, milloin tunnen kuntoutuneeni niin paljon, että rohkenen muuttaa maalle kesää viettämään. 

Sairaalahavaintoja 7: Iho

Mihin suuntaat silmäsi, kun hoitaja tulee ottamaan verikoetta? Kestätkö katsoa, kun neula tunkeutuu käsivarteesi? Vai käännätkö katseesi pois?

Aika monta kertaa neula minuun pistettiin sairaalassa. Verikoe otettiin kolme kertaa päivässä. Lisäksi ranteessa oli kanyyli tippaletkuja varten.. Sen asettaminen oli jostain syystä vaikeaa - sopivaa kohtaa ei meinannut löytyä. Tuli neljäkin harhapistosta ennen kuin onnistui. Mustelmia on jäljellä vieläkin.

 

En ole varsinaisesti piikkipelkoinen, mutta katseen olen tottunut kääntämään pois. Nyt kuitenkin päätin rohkaistua. Päätin katsoa suoraan kohti, kun neula läpäisee ihon. Ei se sitten sitten vaikeaa ollutkaan, kun tottui.

Varsinainen rohkeuskoe oli kuitenkin vielä edessä. Minun piti opetella pistämään itse itseäni.

Vatsan leikkaushaavat voivat aiheuttaa veritulpan. Sitä estämään vatsanahkaan pistetään verenohennuspiikkejä. Pelotti ihan oikeasti, kun hoitaja tuli opettamaan, kuinka se tehdään. Kysyin rohkaisuryyppyä, muta sitä ei ollut tarjolla.

Kaiken ihminen oppii, kun pakko on. Nyt ei enää tunnu missään. Pistelen tuosta vaan reikiä vatsan ihon läpi aamuin illoin. Tätä jatkuu vielä ties kuinka kauan, eikä tunnu ollenkaan pelottavalta.

Sairaalahavaintoja 6: Silmät

Käsky kuului, että sängystä pitää nousta kävelemään mahdollisimman usein. Siinä vatsan leikkaushaavat paranevat.

Kävelinhän minä. Mutta matkanteko oli aika pitkäveteistä. Oli yksi käytävä, askelmitalla 35 metriä päästä päähän. Siinä edestakaisin veivaaminen alkoi äkkiä tympiä. Valkoisenharmaat seinät, ovia vieri vieressä. Potilashuoneita, kaksi vessaa, kaksi suihkuhuonetta, toimenpidehuone, elvytyshuone, varastoja, hoitajien lasiseinäinen toimisto, hissit. Käytävällä muutama tyhjä sänky, rollaattoreita, tippatelineitä, jätesäkkejä.

Minun silmäni sellaisesta yksitoikkoisuudesta turtuivat.

Missä värit? Olen saanut käsityksen, että tiedekin on havainnut taiteella ja esteettisesti virikkeellisellä ympäristöllä olevan terveyttä edistävä vaikutus. Jo
yksi taulu käytävän varrella olisi lisännyt viihtyisyyttä ja motivoinut liikkeelle lähtemistä.

Yksi väriläiskä sentään oli silmieni iloksi.

Sängyn ympärille vedettävän verhon hillittömän vihreä väri poikkesi rajusti aneemisesta ympäristöstä. Jäin vain miettimään, onko verho hankittu Käärijän euroviisuestetiikan aiheuttaman hurmion innoittamana.

Sairaalahavaintoja 5: Selkä

Luulin, että sairaalassa on hyvä tilaisuus katsella elokuvia ja sarjoja. Tabletti tuli sitä varten mukaan. Ajattelin, että sairaalan sänky on erinomainen paikka. Sängyn pääty pystyyn, luurit korville, verhot sängyn ympärille, jotteivät huonetoverit häiriinny.

Mutta ei se niin mennytkään.

Kun sain punnerretuksi itseni istuvaan asentoon pystyyn nostettua päätyä vasten, heti alkoi valuminen. Se rasitti alaselkää. Vain niska nojasi enää pystypäätyyn, kun jalkapohjat kohtasivat sängyn päätyreunan.

Elokuville piti keksiä parempi katselupaikka. Sellaiseksi löytyi osaston pienen seurusteluhuoneen nojatuoli. Siinä istuin joka yö kolmeen, välillä ylikin. Siinä ei valunut, istuma-asento pysyi ryhdikkäänä eikä selkä kipeytynyt. Yöhoitajat poikkesivat joutohetkinään juttelemaan. Varsinkin intialaistaustaisen nuoren hoitajattaren kanssa syntyi mukavia elokuvakeskusteluja. Viihtyisämpää siinä oli istua kuin verhojen takana piilossa potilashuoneessa.

Toinen selkää rasittanut vekotin oli rollaattori. Se oli koko ajan käytössä, kun tippapullojen piti pysyä mukana ja huteraan kävelyyn oli tarpeen saada tukea. Rollaattorin käsikahvojen korkeus säädettiin kyllä maksimiin, mutta siltikään selkä ei noussut suoraksi. Ja ihan keskikokoinen mies minä olen – suunnitellaanko apuvälineet alamittaisille?

 

Sairaalahavaintoja 4: Nenä

En heti hoksannut, mikä yöpöydällä oleva muovitötterö on. Kysyin filippiiniläiseltä hoitajalta. Hän selosti. En uskonut moista tarvitsevani.

Erehdyin. Jo toisena iltana tarvitsin – ja koko seuraavan päivän. Kaurapuuro ei lähtenyt imeytymään. Hoitaja sanoi, että tarvitaan letku nenästä mahalaukkuun.

Kamala ajatus! Yritin toppuutella, että odotellaan vielä huomiseen.

Vaan eipä odoteltu. Nuori vietnamilainen hoitaja lupasi pidellä kädestä kiinni, kun työntää letkun nenään. Toisella puolella suomalainen hoitaja piteli juomakuppia ja käski samalla koko ajan imeä pillillä mehua suuhun.

Se meni hyvin, yllättävän hyvin. Ei oikeastaan tuntunut miltään. Kolme päivää minulla oli letku nenässä enkä syönyt mitään.

Ja tärkein toteutui: ongelma katosi. Taitavia hoitajia!