keskiviikko 13. joulukuuta 2017

Onneksi on asiantuntijoita

Onneksi on asiantuntijoita - muutama jopa tuttavapiirissä.

Yhdeltä sain avun, kun piti laatia juridisia muodollisuuksia noudattava asiakirja äskettäin kuolleen lähisukulaisen  tekijänoikeuksien osittaisesta luovuttamisesta. Toiselta sain avun auton starttiongelman korjaamiseen. Kolmannelta sain avun, kun tietokoneen näyttöön ilmestyi omituisia raitoja. Neljänneltä saan (toivottavasti!) avun, kun alaselkä vähän väliä nyrjähtää. Tämä prosessi on vasta alkuvaiheessa.

Viidenneltä sain avun, kun piti valita uusi pesukone. Tekniikan asioissa olen aivan avuton, sillä en jaksa seurata mitään laatutestauksia tai hintavertailuja.

Intensiivinen sananvaihto asiantuntijani kanssa käytiin yksityiskohdasta, jossa piti päättää, hankitaanko sellainen pesukonesysteemi, joka pesemisen lisäksi puhaltaa pyykin kuivaksi. Ei hankittu.

Kone kyllä linkoaa  Ja talon ullakolla on pyykkinarut kuivaamisen viimeistelyä varten.

Pyykin kuivaamisen menetelmä on tunnetusti ollut iät ajat erilaisten teknisten ratkaisuyritysten kohteena. Kuvassa näkyvät vaihtoehdot ovat molemmat tulleet nuoruusvuosina minulle tutuiksi. Juuri tuollainen pesukone oli lapsuudenkotini saunan pesutuvassa. Kuivausveivi tuntui silloin nerokkaalta keksinnöltä, sillä tuo kuvan tekstissä mainittu inhimilliseen miestyövoimaan perustuva vaihtoehto oli kovin vaivalloinen. Kädetkin siinä kastuivat, ihan kuin tiskatessakin.

Minun tarjoamiani asiantuntevia vastapalveluksia ei juuri ole tarvittu. Yksi naishenkilö kyllä kysyi sopivaa kirjavihjettä kaverilleen joululahjaksi. Erityisesti kiinnosti, sopisiko tämä uusi Finlandia-voittaja. Kun vähän kyselin kaverin mieltymyksiä, en uskaltanut suositella Juha Hurmetta. Ehkä paremminkin Ilkka Remes, Reijo Mäki tai Dan Brown. Ellei sitten klassikkopuolelta peräti Mauri Sariola.





lauantai 9. joulukuuta 2017

Pehmeät ja kovat

Itsenäisyyden juhlapäivänä Töölöntorilla piti olla lapsia, pupuja ja alpakoita viettämässä perhejuhlaa. Olin aikeissa mennä katselemaan. Olisin ehkä onnistunut ottamaan muutaman hauskan valokuvan blogikirjoitusta varten.

Mutta kävi niin, että lapset, puput ja alpakat komennettiin muualle, sillä tori olikin varattu natseille, jotka olivat lähdössä marssimaan. Niitä minä en halunnut kohdata enkä kuvata. Lähdin pois.

Nyt luin tiedon, että erään poliittisen puolueen puheenjohtaja epäilee, että lapset, puput ja alpakat olivatkin salaliitto laillisen marssin estämiseksi.

Just joo. Tällaiseksi tämä on mennyt. Tulee surullinen olo. Natsit marssivat itsenäisyyspäivänä, ja poliisi suojelee. 

Mitäpä muuta poliisi voi. Ei se poliisin syytä ole, se on pahassa välikädessä. Syyt ovat syvemmällä, politiikassa. Poliisin on pakko pitää natsit ja natsien vastustajat erillään toisistaan. Muuten voisi tapahtua kamalia.

Poliisi on pyrkinyt pehmentämään otteitaan jo pitkään. Enää poliisi ei pamputa yhtä helposti kuin ennen. Hyvä niin. Kunhan lainsäätäjä vielä hoitaisi osuutensa.

Kuvassa on pehmeä poliisiauto Mäntän nykytaiteen näyttelyssä 2016. Virkkaustyön on tehnyt taiteilija Kaija Pupu. Pinta tavallista sukkavillalankaa, sisällä vaahtomuovirunko. Työ kesti kolme vuotta. Skodan ikkunoissa ja lampuissa lisäksi vähän kiiltoaineita.

Taiteilijan mukaan työ liittyy sukupuolirooleihin. Ymmärrän hyvin teokseen liittyvän feministisen perusvireen. Olen itsekin jo vuosikymmeniä sitten oikeiden äijien mieliharmiksi liittynyt feminismin kannattajaksi.

Tähän suuntaan, poliisit. Ei siellä marssilla tietoni mukaan juuri naisia ollut. Potkupallokentälle siirretyssä lasten, pupujen ja alpakoiden juhlassa oli.





torstai 7. joulukuuta 2017

Yleviä ajatuksia

Istuttiin iltaa, käyttäydyttiin arvokkaasti päivän kunniaksi. Oltiin pyhäpuvussa.

Luettiin runoja ja mietelauseita. Tuli tällainen:


Tuttu runoilija mutta vieraampi runo. Aiheutti keskustelua.

Minä pistin aiheen innoittamana ulkomuistista lisää eksistenssipohdintaa. Mestarini oli Uuden Suomen pakinoitsija Väinö "Olli" Nuorteva ja hänen Shakespeare-vaikutteinen Hamlet-tulkintansa:

"Jos ei on ei, niin onko on on? Tietysti on on on. Mutta eikö siis ei ole ei? Ei, ei ei ole ei, vaikka on on on, jos on. Tahi ei."

En ole varma, tykättiinkö. Ehkä tykättiin, ehkä ei. Tulipahan sanotuksi.


Kuvassa sata lippua juhlatalon edustalla.




sunnuntai 3. joulukuuta 2017

Muistatko?

Pirulauta näiden kaikkien salasanojen ja tunnuslukujen kanssa!  Mielestäni olen systemaattinen ja tarkkamuistinen, mutta yhä useammin tulee tenkkapoo.

Tänään meinasi koko Töölön kirjasto mennä sekaisin, kun näppäilin lainauskoneeseen väärät numerot. Saattoi olla, että hajamielisyyden puuskassa näppäilin pankkikortin numerot. Kone alkoi piipata.

Pankkikortin tunnusluvun muistan taatusti. Mutta minulla on kahden pankin kortit, ja ongelma on siinä, että joskus tulee kaupassa hajamielisyyden puuskassa näppäiltyä sen toisen pankin kortin tunnusluku. Ja nyt jompikumpi osui kirjaston koneeseen.

Taannoin pankkikonttorissa käydessäni virkailija huomasi, että olen kirjoittanut tussilla tunnusluvun kortin taakse. Hän nuhteli minua ankarasti ja sanoi, että teko on jyrkästi kielletty. Numerosarja pitää opetella ulkoa.

Jouduin selittämään, että suuressa koiruudessani kirjoitin kortin taakse väärän tunnusluvun. Siinä ei ole yhtään oikeata numeroa. Lisäksi kirjoitin numerot epäselvästi.. Nelosen ja yhdeksikön kirjoitin viekkaasti niin, että on vaikea nähdä, kumpi on kyseessä. Ajatukseni kulki niin, että jos varas nappaa korttini, hän näppäilee automaatilla väärän tunnusluvun ja yrittää uudelleen muuttaen nelosen yhdeksiköksi ja sekin on väärä ja automaatti nielaisee korttini. Näin rahani on pelastettu.

Pankkineiti leppyi ja suorastaan kehui ja hymyili herttaisesti. Sellainen ei liene pankissa tavallista. Siellä ollaan totisia.

Mutta vielä takaisin Töölön kirjaston piippaavan koneen ääreen. Sellainen ääni on mielestäni tyylirikko kirjaston lähes sakraalisessa tunnelmassa. Kirjastosetä rynnisti apuun. Jokin siinä tökki eikä kone meinannut suostua uuteen yritykseen. Jono perässä kasvoi. Sellaisessa paikassa tuntee itsensä noloksi hölmöksi juntiksi, joka ei pärjää nykyajan mukavuuksien kanssa. Pahimmillaan saman tunteen muistan kokeneeni kerran kauan sitten, kun rättisitikkani sammui liikennevaloissa eikä suostunut käynnistymään seuraavien vihreiden aikana. Voitte uskoa, että takana tuutattiin.

Oli muinoin aika, jolloin ei tarvinnut muistaa yhtään tunnuslukua tai salasanaa. Ei edes kirjastossa. Kirjastotäti kirjoitti itse tunnuslukuni taka-aukeammalla olevaan lappuun ja löi leiman. Mahdoimme olla onnellisia, kun saimme suunnata rajallisen ulkomuistikapasiteettimme hyödyllisempiin kohteisiin, kuten virsien ja isänmaallisten laulujen sanoihin tai nimilistoihin, joiden kohteina olivat milloin Pohjanmaan joet, milloin Raamatun kaksitoista veljestä. Ne osaan ulkoa vieläkin.




torstai 30. marraskuuta 2017

Sääntöjen orja

Nuorena oli kunnia-asia tehdä kaikenlaista kiellettyä. Erityisen kunniakasta oli rikkoa kaikkia Kielletty-kyltillä varustettuja määräyksiä.
Niinpä voin tunnustaa rikkoneeni vaikkapa seuraavia kieltoja

1. Olen tupakoinut juuri siinä paikassa, jossa on Tupakointi kielletty -kyltti.
2. Olen parkkeerannut polkupyörän juuri siihen kohtaan, jossa on Polkupyörien parkkeeraaminen kielletty.
3. Olen mennyt kapakkaan alaikäisenä
4. Olen käynyt K-16 ja K-18 elokuvissa alaikäisenä.
5. Olen ajanut ilman matkalippua julkisella liikennevälineellä, erityisen usein Tukholman tunnelbanassa.
Ja paljon muuta. Se oli sitä surutonta nuoruusaikaa, niin kuin Irvin lauloi. Radikaali mielentila kukoisti.

Väitetään, että vanhemmiten ihminen viisastuu. Voi olisiko komeampi termi konsevatiivistuminen? Tai maltillistuminen? Sopeutuminen? Ne ovat kyllä aika ikäviä termejä. En osaa pitää sellaista myönteisenä kehityksenä.

Mikään noista yllä luetelluista kielloista ei enää koske minua. Kaikki on sallittua (tai no, olisihan julkisissa liikennevälineissä vieläkin mahdollisuus lintsata maksusta, mutta sitä en tee. Kuukausilipulla saa ajaa rajattomasti).

Olisi kuitenkin vaikka kuinka paljon uusia kieltokylttejä odottamassa, että rikkoisin niiden määräyksiä. Sellaisia, joissa ei ole ikärajaa. Liitteenä on kuvia muutamasta sellaisesta, joihin olen viime aikoina törmännyt.

Kai se on konservatiivistumista / maltillistumista / sopeutumista, että olen kiltisti noudattanut näitä kieltoja. Ikä on tehnyt tepposet.



  
 
 

maanantai 27. marraskuuta 2017

Haisevaa harhaa?

- Olet ollut ryyppäämässä, ilmoitti alakerran insinööri, kun kohtasimme hississä.

Ihmettelin, mistä moinen epäily.

- Haiset vanhalle viinalle, hän julisti.

Tiedänhän minä, että insinöörinaapurini osaa olla suorasukainen. Hän ei varsinaisesti ole tunnettu hienotunteisuudesta eikä poliittisesta korrektiudesta

Nyt kuitenkin kävi niin, että hän erehtyi. Minä en ole ollut ryyppäämässä. Minä olen elänyt terveellisesti. Niin terveellisesti, että olen syönyt päivittäin huomattavan paljon valkosipulia.

Olen levittänyt valkosipulisohjoa leivän päälle korvaamaan rasvoja. Se on kuulkaa hyvää!

En ruvennut kuitenkaan selittämään tätä insinöörille. Hän ei uskoisi kuitenkaan, hän on skeptikko, joka ei usko mitään. Ei varsinkaan mitään luonnonmukaisia pehmojuttuja, kuten luonnontuotteiden terveellisyyttä. Hän uskoo ydinvoimaan. Luulen, että hän kannattaa myös Trumpia, mutta siitä en ole varma. Olen vältellyt poliittisia aiheita hänen kanssaan. Tulisi vain riitaa.

Tässä kohdassa kirjoitusta minussa herää epävarmuus, onko se valkosipuli varmasti terveellistä. Olen saanut sellaisen käsityksen, mutta terveysalan lähdekritiikki ei ole vahvoja osaamisalueitani. Käykö niin, että blogia lukeva lääketieteen osaaja huomaa minun sortuneen uskomushoitoihin? Niitä olen kyllä kohdannut entisessä elämässäni mutta olen mielestäni onnistunut välttämään hurahtamisen.

Yhdessä kohdassa insinööri oli kyllä oikeassa. Kyllä se vanhalle viinalle haisee. Sille ei kai voi mitään.

Olen parin viikon päästä menossa arvokkaaseen tilaisuuteen joululounaalle. Nyt olisi syytä selvittää, kuinka pitkään vanha viina haisee. Riittääkö, että lopetan valkosipulin pari päivää ennen vai pitäisikö katkolle mennä nyt heti. Insinöörin erehdys ei saisi toistua.




perjantai 24. marraskuuta 2017

Kunhan ei tule tavaksi

On syytä olla välillä kyyninen. Kunhan ei tule tavaksi.

On aina syytä lukea rivien välit tarkemmin kuin rivit. Näin opasti aikoinaan jo runoilija P. Mustapää, ja hän varmaankin tiesi.

 "Rivien välit luin.
En rivejä
Hän tulisi jos vois.
Ei voinut, ei siis tullutkaan.
Ei tahtonut, ei voinut siis.
Rivien välit luin. " ( - - )

Rivien väleistä voi löytää salattuja tarkoituksia ja hienovaraisia vihjailuja. Niitä voi sitten yrittää tulkita. Tulkintaa helpottaa kyyninen mielenlaatu.

Olen viime aikoina saanut vastaanottaa muutamia matkatuliaisia. Ensin tuli sykemittari, sellainen oikein hieno ja teknisesti monimutkainen. Se mittaa sykkeen, kuljetut metrit ja kilometrit, kaloreiden kulutuksen ja ties mitä.

Toinen tuliainen oli T-paita. Siinä on rinnan päällä kuva, jossa on Sunny beach of California ja lainelaudalla ajelevia kurvikkaita bikinipimuja.

Sellainen minulta puuttuikin. Kohta lähden näyttäytymään kaupungilla.

Kumpikaan tuliaisen tuoja ei voinut jäädä istumaan pidempään, iskivät vain paketin käteen ja kohta jatkoivat matkaa.

"Ei tahtonut, ei voinut siis."

Mutta kyyniselle vastaanottajalle nousi mieleen epäily, etteivät vaan rivien välissä yrittäneet vihjailla jotakin.




keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Menestystä etsimässä

Mikähän olisi "innovaation" vastakohta? Sivistyssanakirjasta en löydä kelvollista sanaa.

Etsin siis sanaa, joka ilmaisisi palaamista vanhaan ja turvalliseen, pois kaikista uudistuksista. Sanaa joka ilmaisisi trendikkyyden puutteen.

Ajatus nousi mieleen, kun Lumia-puhelimeni osoittaa huolestuttavia hajoamisen merkkejä. Taitaa olla suomalaisten innovaatioiden viimeisen mohikaanin aikakausi päättymässä. Minulla ei ole koskaan ollut muita kuin Nokian matkapuhelimia.

Jos Lumialleni käy niin kuin nyt näyttää, seuraava puhelimeni on jotain muuta kuin Nokia tai sen myöhempi jälkeläinen. Jokin kotimainen puhelininnovaatio on olemassa, mutta en ole perehtynyt asiaan enkä tiedä, onko se kelvollinen. Oletan, että on aika poistua kotimaisuuden suosimisesta. Tilalle taitaa tulla kaukoitää. Japani? Etelä-Korea?

Mitä tekee nykyisin Nokia, tuo kaikkien aikojen innovaatiotehdas? Se tekee verkkolaitteita. Mitähän ne sellaiset ovat? Minulla ei tietääkseni ole yhtään verkkolaitetta. Tuskin hankinkaan. Onko verkkolaite innovaatio? Onko verkkolaite muka kelvollinen tuote firmalle, joka hukkaisi menestystuotteensa?

Killinkosken tehdasmuseossa Etelä-Pohjanmaalla pääsin palaamaan Nokian juurille. Sieltä kuva.


Juuri tuota tarkoitan innovaation  vastakohdalla. Olisikohan tuossa vekottimessa alkuidea uudelle maailmanmenestykselle? 

Jotain on nyt tehtävä, kun minä yhtenä viimeisistä luotettavista kotimaisen matkapuhelimen käyttäjistä olen pettämässä ikuiseksi luulemani uskollisuusvalan.



maanantai 20. marraskuuta 2017

Vastakohtien viehätys

Oli aikomus lähteä tänään liikkeelle. Ei onnistunut.

Kun aamulla vilkaisin ikkunasta ulos, tajusin heti pettymyksen: tuonne ei ole tänään menemistä. Satoi vaakasuoraan.

Jälkiviisaana tämä tosiasia tietysti pitää hyväksyä, sillä Ylen Uutisten Kerttu sen jo illalla ennusti. Mutta minä en ole jälkiviisas. Olen etuviisas. Päätin jo illalla, että sää on kelvollinen ja nämä tämmöiset kertut ovat erehtyväisiä. (Poikkeus on Huutosen Matti, joka on luotettavan oloinen mies. Hän osaa katsoa sääkartat niin että siihen voi luottaa. Kerttu on vielä nuori - kyllä hänkin vielä oppii kunhan kokemus karttuu. - No, tämän kerran Kerttu osui kohdalleen.)

Olen syksyn hämärän ja tihkusateen ystävä. En kaatosateen. Piti hylätä aikeet kierrellä kävellen kaupungin rantoja. Olin aikeissa edetä Seurasaareen asti.

Ulkoilu jäi siihen, että livahdin kulman ympäri kauppaan. Leipä ja leikkeleet olivat lopussa. Uskoin selviäväni lyhyestä pyrähdyksestä ilman sateenvarjoa. Niin kävikin: selvisin hengissä mutta en kuivana. Tukka oli aivan litussa kun pääsin kotiin.

Tässä taitaa olla vuoden kiertokulun äärihetki. Mustaa, pimeää, märkää. Tällaisena hetkenä lohtua löytää katselemalla kesän kuvia ja lukemalla valosta kertovia kirjoituksia, mieluisten runoja. Niin tein heti kun sain littuun painuneen tukan taas pörhistymään tyylikkääksi.

Kuvassa on kaunis runo kesän kirkkaudesta. Runoilija on ruotsalainen Nobel-voittaja vuodelta 2011.  Kuva on peräisin Mäntän Serlachius-museon näyttelystä viime kesältä.

Olenhan näköjään minä itsekin näkyvissä varjokuvana. Olen ollut kuvieni kanssa pidättyväinen. Tämä taitaa olla vasta toinen kerta, kun pistän itseni näkyviin profiilikuvan lisäksi. Moni ei tunne blogistin naamataulua, lukijoista tietääkseni vain kaksi. Hyvä niin, ette säikähdä. Kuvan hahmon vartalo näyttää oudolta. Häiriön syy on Marimekon olkalaukku, joka leventää lantiota. Tukka on kyllä tyylikkäästi.



lauantai 18. marraskuuta 2017

Nuori ja notkea?

Paras urheilusaavutukseni on kansakoulun hiihtokilpailusta voitettu alpakkalusikka. Se on kyllä tallella, mutta en löydä sitä nyt. Aikomus oli valokuvata se tämän kirjoituksen kuvaksi.

En jaksa muistaa, millaisesta kilpailusta palkinto tuli. Lusikka luultavasti jaettiin kaikille osallistujille, sillä kärkipäähän en ole voinut sijoittua.

Siihen lusikkaan urheilumenestykseni sitten loppui. Kuulun sukupolveen, jonka koulu onnistuneesti lannisti kammottavilla liikuntatunneilla. Toinen samanlainen oppiaine oli musiikki. Muut aineet kyllä sujuivat.

Aikuisiällä urheilulajikseni on valikoitunut kaupunkikävely. Sen tuloksia blogin lukijat ovat saaneet nähtäväkseen runsain mitoin. Niitä löytyy, kun avaa tästä oikeasta laidasta alempaa kohdan "Kävelykierros Helsingissä".

Varsinaista kilpaurheiluakin on tullut harrastetuksi kesäkodissani Längelmäveden rannalla saunan jäähdyttelytauoilla naapurin äijien kanssa. Lajeina ovat olleet kuulantyöntö ja keihäänheitto. Dopingtestejä ei onneksi ole järjestetty.

Houkutuksia lajivalinnan laajentamiseen on kyllä ollut. Ex-sihteerini neiti B. viekoitteli minua mukaan kursseilleen opettelemaan itämaisia itsepuolustuslajeja, joissa hän on mestari. Myös viekoittelijana hän on mestari, mutta tässä hän kohtasi parempansa. Olen nähnyt hänen näytöksiään. Tulin vakuuttuneeksi, että siinä touhussa revähtää jokainen lihas ja nivel.

Katsoin televisiosta ohjelman Urheilu-Suomi 100 ykkösosan. Mestareiden harjoitusrääkki oli järkyttävää katsottavaa. Vammoja, kipua, uupumusta, hulluuden rajoille ajautumista, epäonnistumisia, itkua. Katkenneita kinttuja, mustia silmiä naisilla, ruhjeita, verta valuvia haavoja, tajuttomuuteen vaipumisia.

Luin myös Helsingin Sanomien marraskuun kuukausiliitteestä Perhesiteitä-sarjasta kahden veljeksen treenausmeiningeistä. Ei voinut kuin ihmetellä.

Kävin äskettäin erään koulun myyjäisissä. Aina kun joutuu koulun jumppasaliin, menneisyyden traumat aktivoituvat. Ei näkynyt rekkitelineitä, köysiä tai renkaita, mutta luultavasti ne jossain piilossa kyttäävät innostuneen jumppamaikan tunnin alkamista. Jossain komerossa odottavat erilaiset pukit, arkut ja patjat hyppääjiä, jotka minun tavallani eivät pääse yli ja joutuvat yhä uudestaan porukan silmien edessä nöyryytetyksi.

Oli siellä salin reunalla puolapuutkin. Se oli inhimillisempi teline. Selkä kiinni telineeseen ja ote ylimmästä puolasta. Jalkojen nosto eteen suorakulmaan. Siinä 10 sekuntia ja sitten alas. Siinä minäkin pärjäsin.

Jos olisin ollut yksin myyjäisissä, olisin kokeillut, olenko vielä nuori ja notkea.




torstai 16. marraskuuta 2017

Vierasta vaikutusta

Olisi mielenkiintoista selvitellä mekanismia, jolla uudet innostumisen kohteet valikoituvat. Innostunko uudesta asiasta ihan tuosta vaan sattumalta? Onko taustalla jotain vanhaa taipumusta tai perimää? Syttyykö uteliaisuus ihan vain sen mukaan, mitä sattumalta eteen tipahtaa?

Olen aina ollut suomalaisen / eurooppalaisen / länsimaalaisen kirjallisuuden ja taiteen suurkuluttaja. Venäjä mahtuu mukaan mutta jo Japani on ollut vaikea muutamaa kirjailijaa ja elokuvaohjaajaa lukuun ottamatta. Afrikka on ollut vieras maanosa.

Torjuvasta asenteesta tämä ei ole johtunut. Jotain on vaan jätettävä pois, kun kaikki ei mahdu mukaan.

Tänä syksynä on tuuli kääntynyt.

Ensin tuli Intia Arundhati Royn kirjojen mukana (Äärimmäisen onnen ministeriö / Joutavuuksien jumala). Sitten kyytiin tuli kiinalaista lyriikkaa Pertti Niemisen käännöksinä. Ja jotta oikein sekavaksi ja sattumanvaraisemmaksi harhailu kävisi, nyt on eteeni tipahtanut afrikkalainen kansatiede.

Kaiken kummallisuuden lisäksi täytyy myöntää, että kiinnostavaa on.

Aikomukseni oli tänä syksynä lukea systemaattisesti läpi kotimaista ja pohjoismaista vanhempaa lyriikkaa, jota perinnönjako haltuuni työnsi suuren kasan. Nyt se kaikki on jäänyt odottamaan parempaa aikaa, kun isäntä onkin innostunut Saharan eteläpuolisesta ajattelusta.

Mikähän tämänkin tielleni toi? Sytykkeenä toimineen kirjan löysin sattumalta vaasalaisesta divarista, kun kiireessä etsin luettavaa junamatkalle. Alkukielestä ja kulttuurista ei ole hajuakaan, mutta samankaltaisesta ihmisten jokapäiväisestä elämästä, arkiaskareista, peloista, unelmista ja toiveista nämä viisaat ajatelmat kertovat kuin meillä kaikilla. Elinympäristö vain on aika lailla toisenlainen kuin minulla täällä Töölöntorin reunalla. Arvot, ihanteet ja odotukset hyvästä elämästä ovat kyllä yhtenevät.

Tässä muutama näyte sananlaskuista: 
"Kun toiselle annetaan, häntä suositaan; kun minulle annetaan, minä ansaitsen sen." 
"Me olemme kuin torakat jotka nahistelevat kauhan ympärillä." 
"Jos puu pudottaa lehtensä, älä sano että se on kuollut pystyyn." 
"Ei tyhmyri ymmärrä, vaikka häntä huhmareessa survoisit." 
"Lyhdyn sytyttäminen sokealle on öljyn tuhlaamista." 
"Hiljaa kulkeva leijona on se, joka saa syödäkseen lihaa."



tiistai 14. marraskuuta 2017

Savua ilman tulta

Puhuttiin tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa istuttiin.

Outoa siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.

Savuttomatkin siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko, jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.

Tupakkakellarissa minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean. Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.

Kävi taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.

Minä olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita. Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin, että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Varttuneessa iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja konjakin seuraksi.

Sitten oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös erityisen juhlallisia savukkeita.

Minä erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.

Tupakkakellarin nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat kahjot.

Jotain outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi. Paremmaksi.

Me varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita, jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen merkki.

Ja naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.



perjantai 10. marraskuuta 2017

Kun lahjan antaa

Komerosta löytyi kirkasvalolamppu. Se on tuliaislahja eräältä vierailijalta parin vuoden takaa. Ei ole tullut käytetyksi. Nyt tuntui, että ehkä voisin kokeilla.

Toisaalta tällainen marraskuinen hämäränhyssy on mieluisin vuodenaikani. Ei siihen mitään virkistystä kaipaa. Antaa olla hämärää ja nuukahtanutta vaan. Erityisen mieluisaa on lähteä pimeässä tihkusateessa ulkoilemaan. Sadetakki päälle, huppu ylös ja kumisaappaat jalkaan ja sitten Taivallahden puistoon meren rannalle seisoskelemaan katulyhdyn valossa. Se on aitosuomalaista elämänmenoa.

Kokeilin silti lamppua aamuherätyksessä. Ei tuntunut mukavalta. Yhteen kertaan jäi se kokeilu. Saattaisi virkistyä liikaa.

Kokeilin lamppua toiseen juttuun. Kotimaiset tomaatit ovat tähän aikaan vuodesta ikävän mauttomia, kun aurinko ei ole päässyt niihin paistamaan. Pistin tomaatit nauttimaan kirkasvalolampun säteistä siinä toivossa, että aromit paranisivat. Toive ei toteutunut. Kelvoton lamppu.

Lahjat ja tuliaiset ovat vähän vaikeita asioita. Käyttäytymisetikettiin kuuluu sellaisia antaa, niin jotain on keksittävä. Minulle kertyy vuoden mittaan lahjoiksi monta pulloa kalliita jaloja juomia, konjakkia, viskiä ja sen sellaisia. Tuttavieni pitäisi tietää, etten käytä sellaisia ollenkaan, mutta silti niitä vaan ilmestyy. Minä sitten lahjoitan pullot eteenpäin, kun jollekin on tarpeen tuliaislahja viedä. Saattaa olla, että ne kiertävät vielä siitäkin eteenpäin.

Lapsuudesta on jäänyt mieleen, kun ostin isälle syntymäpäivälahjaksi auton pölykapselit. Äiti antoi vihjeen ja rahat. Jälkeenpäin on herännyt epäily, että tuskinpa äiti itse oli ideaa keksinyt, sillä hän osasi bensa-aseman myymälässä ilman minkäänlaista epäröintiä näyttää minulle, mitkä valita. Isä ilahtui aidon näköisesti, ja minä olin pitkään ylpeä Opel Rekordin tyylikkäästä ilmeestä.

Isänpäivän ajankohtainen lahjavyöry täyttää nyt mainokset. Perinteisiä lahjoja ovat partavesi ja tohvelit. Kirjakaupat mainostavat miehille sopivia kirjoja. Käsitys on oudosti vino. Minulle saa kyllä antaa kirjoja, mutta toivottavasti ei näitä.



tiistai 7. marraskuuta 2017

Rahaa kuin rosvopäälliköllä

Rahan tuloa ei voi estää.

Tänään tuli palkkio kesän kirjoitustyöstä. Kohta tulee eläke. Pian sen jälkeen tulee veronpalautus, pari tonnia. Rahaa on kuin rosvopäälliköllä. Mihin minä sijoitan tämän kaiken?

Veroparatiisia en voi käyttää, kun Yle rupesi taas paljastamaan niitä. Harkitsematonta, tulee vain paljon ikävää sotkua. Meno Ylessä alkaa olla kuin Reporadiossa 60-luvulla. Kohta varmaan lauletaan rienaavia lauluja meistä rahamiehistä, jotka haluamme vain rahamme turvaan.

Eikö Ylen toimitusjohtaja muista, miten kävi sille entiselle pääjohtajalle, joka antoi luvan paljastella ohjelmissa liikaa arkaluonteisia tosiasioita? Lähtö tuli, ihan niin kuin äskettäin tuli lähtö sen yhden puolueen päälliköllekin, joka möhli paratiisirahojen piilottamiseen tarkoitetun hallintarekisterin. Intressiryhmät eivät anna anteeksi.

Toinen suuri mediatalo Helsingin Sanomat sen sijaan on aina luotettava. Se paljasti "ideologisen työttömän", joka ei suostu menemään töihin, kirjoittelee vain kirjoja.

Siivotonta, sellaisesta on tehtävä loppu! On kiireesti säädettävä pykälä, jolla moisilta yhteisesti kerättyjen verovarojen väärinkäyttäjiltä saadaan avustukset pois.




lauantai 4. marraskuuta 2017

Totuuden hujakoilla

Taas valehtelin. Olen nykyisin aika hyvä siinä. Onhan "totuuden jälkeinen" aikakausi, joten sopii tyyliin. Lienenkö aina ollut hyvä?

Sukulainen maalta soitti, kyseli kuulumiset ja kutsui käymään. Niin kuin aina, kuvio on tuttu.

Lupasin palata asiaan myöhemmin, ehkä joulun jälkeen, sillä nyt on käynnissä kiireinen projekti, joka pitää saada valmiiksi.

Siinä oli se valhe. Ei se sen pahempi ollut.

Minulla ei ole mitään erityisen kiireistä projektia. En aio palata asiaan joulun jälkeen. En aio lähteä kyläilemään, sillä sinne pitäisi välttämättä jäädä yöksi, ja sitä en halua.

Otan kyllä yhteyttä myöhemmin keväällä ja sovin käynnin kesäksi. Silloin asun taas maalla kesäkodissani, ja sieltä on helppo ajaa kyläilemään, juoda kahvit, jaaritella ummet ja lammet ja muut kuulumiset. Ja ajaa illaksi kotiin. En silloinkaan voi jäädä yöksi, kun seuraavana päivänä on kiireistä touhua sovittuna.

Näin kuvio on toistunut aina, vuodesta toiseen. Kaikki ovat tyytyväisiä. Varsinkin minä.

Nyt tietysti valheeni herättää moitteita. Mieleen muistuvat kirjailijamestari Friedrich von Schillerin sanat:

Mun suora täytyy olla.
En toista kielellä ja toista sydämessä
ma olla voi - en nähdä, että luulee
mua toinen ystäväks, en viihdytellä
voi omaatuntoani sillä, etten
oo valhetellut, ett on oma syynsä.
  

(Kuva: Leo Jokela elokuvassa Rautatie, kirj. Juhani Aho, ohj. Kari Franck / Yle Televisioteatteri 1973)


torstai 2. marraskuuta 2017

Valittamisen aihetta

Valittamisen aihetta aina löytyy, kun hetkeksi kahvipöytään istutaan. Se on aidointa suomalaisuutta.

Virtanen oli kiukkuinen postille. Hän oli ollut Lapissa ja lähettänyt postikortteja, niin kuin vanhanaikaiseen kohteliaaseen tapaan kuuluu. Ei mitään sähköposteja tai instagrammeja.

Mutta posti ei hoitanut osuuttaan tässä perinnepuuhassa. Virtanen oli ehtinyt Lapista kotiin Helsinkiin ennen postikortteja. Meni kohtelias ele pilalle. Syy on postin, joka on "tehostanut" toimintaansa. Osoitteet Virtanen kyllä vakuutti kirjoittaneensa selvällä käsialalla.

Minäkin siinä innostuin julmistelemaan postille. Kerroin tilanneeni pienen erikoisakun Hollannista. Kesti kaksi viikkoa ennen kuin paketti saapui. Siinä ajassahan olisin itse ehtinyt sen hakea. Vaikka laivalla ja junalla matkustaen, ei olisi tarvinnut lentää.

Posti on löytänyt uusia tehtäviä vähenevän kirjepostin tilalle. Näppärät ja reippaat postinkantajat leikkaavat nurmikot ja lapioivat lumet. Posti hoitaa syrjäseutulaisten kauppa- ja apteekkiasiat. Posti hoitaa vanhusten lääke- ja ruokahuollon sekä siivouksen.

Tulevaisuudessa postin toiminnan ennakoidaan laajenevan yhä uusille aloille. Arvailimme, että ennen pitkää posti tehostaa toimintaansa vielä nykyisestäkin ja hoitaa kirjeenkannon ohessa mm. parturi-kampaamotyöt sekä manikyyrin, akupunktion ja hieronnan sekä fysioterapian, taksi- ja sairaankuljetukset, autojen korjauksen ja katsastuksen, siviilivihkimiset ja kastajaiset, maalaus- ja rakennustyöt, viljely- ja puutarhatyöt, perunkirjoitukset, avioerot ja testamentit, vähäisemmät lääketieteelliset toimenpiteet, kuten verenpaineet, rokotukset ja umpisuolet. Ja eutanasiat, lisäsi lopuksi Virtanen, jonka pitää aina saada viimeinen sana.

Toivottavasti myös kirjeenkantoon kehitetään nykyistä tehokkaampia menetelmiä.




sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Hyvin valmistautunut

Kaapista löytyi kaikkea mitä kuvitella saattoi: Echinaforcea, höyryhengitystippoja, hunajaa, valkosipulia, yskänpastilleja, rommia, nuhasuihketta, Panadol-poretta. Voiko paremmin enää valmistautua syksyn flunssaan?

Kaikkia noita olen ottanut paitsi rommia. Ei ole auttanut. Taitavat olla humpuukilääketiedettä. Ehkä ratkaisevaa on juuri tuo rommin puute?

Iski siis yskä. Ei nuha eikä kurkkukipu vaan pelkkä yskä, mutta sitäkin kovempi. Olen yskinyt päivät ja varsinkin yöt niin että kohta varmaan naapurit valittavat ja vaativat häirikölle häätöä. Kerrostalossa kun pitää talon sääntöjen mukaan noudattaa yöllä hiljaisuutta. Ei siis pianonsoittoa, bilettämistä, iskuporan käyttöä tai muuta vastaavaa. Arvelen, että kovaääninen yskiminen on sitä muuta vastaavaa.

Tällaisessa menossa aivot pehmenevät eikä jaksa lukea, vaikka pöydällä olisi iso kasa kiinnostavaa uutta laatukirjallisuutta. Pitää siis tyytyä vähempään laatuun. Koska Valittuja Paloja ei satu löytymään hyllystäni, olen kaivanut esiin kuvassa näkyvää lukemista. Sitä yritän tihrustella vedet silmissä. (Vesi silmissä ei johdu lukemisen liikuttavasta sisällöstä vaan yskän aiheuttamasta ärsytyksestä).

Kuten huomaatte, viihdelukemistojen valinnassakin pyrin noudattamaan sukupuolten tasa-arvon periaatteita. Tosin ihan fifti-fifti se ei nyt ole onnistunut. Tuolla yhdellä kirjalla on kovin epäilyksiä herättävä nimi. Sisältö ei kuitenkaan viittaa tämän vakiintuneen ilmaisun rikolliseen tarkoitteeseen vaan siihen leikkisään kisailuun, johon ilmaisua voidaan myös käyttää. Kehittynyttä kielikykyä tällainen nimi lukijalta kyllä vaatii. Lieneeköhän sitä kaikilla tarpeeksi?

Tämän viestin innoittajana on blogin lukijan yksityiseen sähköpostiini lähettämä viesti, jossa aavistelee minun joutuneen vankilaan, kun kirjoituksia ei ole entiseen tahtiin ilmestynyt. En ole joutunut, olen edelleen vapaalla jalalla. Kyllä niitä kirjoituksia alkaa taas ilmestyä, jos tästä vielä tokenen.

 




maanantai 23. lokakuuta 2017

Etuajassa

Istuttiin iltaa pienellä porukalla. Toivat tuliaisina kukkia, tekstiilitaidetta ja tietysti viinipulloja.

Viinipulloja tuli enemmän kuin olin varannut juotavaksi. Kaikki eivät mahtuneet pullotelineeseen, loput piti aamulla viedä kellariin odottamaan seuraavia pitoja.

Olisi niitä viinejä enemmänkin kulunut, mutta kun seurueessa oli yksi porukan petturi, joka ei ollenkaan koskenut viiniin eikä edes sihijuomiin.

Perinnetieto kertoo, että tuollaiset erikoisuudentavoittelijat herättävät aina seurueessa ihmetystä. Syitä outoon käytökseen kysellään ja heitä yritetään porukalla käännyttää kostealle tielle.

Perinnetieto ei nyt kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Tämän porukan käyttäytymiskoodi oli modernilla tavalla vapaamielinen. Outoon käyttäytymiseen ei kiinnitetty lainkaan huomiota.

Nyt täytyy paljastaa, kuka tuo outo kummajainen oli. Se olin minä itse.

Ei ei, en minä ole miksikään raittiusmieheksi riehaantunut. Eikä lääkärikään ole löytänyt mitään maksakirroosia tai muuta syytä määrätä korkkia kiinni. Ihan minä omasta vapaaehtoisesta tahdostani olin ilman.

Olen nimittäin tipattomalla tammikuulla, vähän etuajassa.

Menossa oli tipattoman tammikuun päivä numero 26. Tavoite oli liian lähellä, jotta siitä voisi luopua.

Minä olen iät ajat viettänyt tipattoman tammikuun väärään aikaan, sillä minun vuoden kiertokulussani alkutalveen osuu niin monenlaisia perinnekekkereitä, että ei niiden sekaan mitään raitisteluputkea saa mahtumaan.

Varmuuden vuoksi olen pitänyt vakiintuneena käytäntönä pitää vuodessa kaksi tällaista kuukautta. Edellinen oli maalis-huhtikuussa. Silloin tosin laskelmat menivät sekaisin ja päiviä kertyi 41. Mutta ei se kai haitaksi ollut.

Mutta oli se kekkereiden isännöinti nollapromillisena aika erilainen kokemus kuin vertaisena vertaistensa joukossa. Eivät ne mitkään yltiöjuomingit olleet, mutta pitkälle aamuyöhön väki viihtyi. Hiukan alkoi isäntää uuvuttaa keskustelun kuunteleminen. Alkoi olla jankkaamisen makua. Vähän juomalaulujakin luriteltiin ja yksi olisi soittanut pianoa, mutta minun oli pakko kieltää, että ei kerrostalossa aamuyöllä.

Luulen, että vierailla oli hauskempaa kuin isännällä. Kyllä se on myönnettävä.



(Kuva:  Yrjö Norta: Maskotti 1943 / Emmi Jurkka, Kalle Viherpuu)

perjantai 20. lokakuuta 2017

Ylivoimaista?

Joskus tulee uskonpuute.

Ilmiö on ilmeisesti tuttu jopa urheilijoille. Korkeushyppääjälle iskee rimakauhu eikä hypystä tule mitään. Ylitys näyttää mahdottomalta.

Minä en urheile vaan luen. Olen viime aikoina lukenut runoja ja novelleja. Muutama sivu kerrallaan, nopeita pyrähdyksiä. Hellaakoskea, Paloheimoa, Mustapäätä, Haanpäätä. On helppo aloittaa uusi, kun tietää että se loppuu pian. Ei mene koko päivää.

Jättiläisurakkalukemiset ovat niitä rimakauhutapauksia. Aikoinaan Volter Kilven Alastalon salissa oli sellainen. Pakko oli kuitenkin ryhtyä, sillä se kuului kirjallisuustieteen vaatimuksiin. Piti kirjoittaa essee sen pohjalta. Hyvin lukeminen sitten sujui, kun pääsi alkuun ja löysi rytmin. Urotyöksi sen voi laskea. Ostin aikoinaan Kustavissa perinneseuran T-paidankin, jonka rintamuksessa kerrotaan kaikille vastaantulijoille, että "Olen lukenut Alastalon salissa". Ainakin alan ihmiset osaavat arvostaa.

On niitä muitakin, James Joycea, Marcel Proustia ja Robert Musilia ainakin mainitaan rankoiksi urakoiksi. Täytyy myöntää, kokemusta on. Kalle Päätalo osoittautui aivan ylivoimaiseksi. En selvinnyt pitkällekään.

Nyt pöydälläni on yksi tällainen rimakauhutapaus, johon en ole vielä uskaltanut koskea, vaikka se on ollut siinä jo toista kuukautta. Nämä Hellaakosket ja Haanpäät ja muut ovat pelkkiä tekosyitä siirtää sen jättiläisen aloittamista suotuisampaan ajankohtaan. Sillä jättiläinen se on. Paul Auster 4321, sivumäärä 1141.


Toistaiseksi olen lukenut vasta takakannen tekstit ja signeerauksen. Kyllä kohta aloitan.



 

maanantai 16. lokakuuta 2017

Äly hoi!

Heikkona hetkenä tulee kokeilluksi facebookissa kiertäviä testejä. Ei kannattaisi. Niistä ei toivu.

Yhdestä sain tuloksen, että suurin lahjakkuuteni on musikaalisuus. Ei varmasti ole. Vahvin toidiste päinvastaisesta on viiva laulusta alakoulun todistuksessa. Toisessa testissä sain kaikki oikein testissä, jossa piti tunnistaa kuuluisuuksien naamoja, sellaisia kuin Hitler, Stalin, Mao, Elvis, Lennon, Kennedy, Diana. Oli seassa muutama aivan tuntematonkin, mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista onnistuin kai arvaamaan oikean. Testin lopussa sain pistemäärän lisäksi tietää olevani huippuälykäs. - Mikäpä siinä, hyvä että huomasivat. En kuitenkaan jakanut tietoa ympäri facebookia vaan pidin onnen itselläni. "Kell onni on, se onnen kätkeköön", neuvoi Eino Leino. Hänen luulisi tietävän.

Sitten iski trauma. Kaveri oli tehnyt saman testin ja saanut myös täydet pisteet ja saman neroksi julistuksen. Hän jakoi tiedon meille kaikille tiedoksi. Salaa syömmessäin tiesin, että nyt meni mönkään. Tunnen kaverin, ei ole huippuälykäs.

Palasin tekemään testin uudestaan. Nyt vastasin tahallani kaikkiin kysymyksiin väärin. Ja eikös vain koneen henki julistanut minut taas huippuälykkääksi, sillä sain täydet pisteet.

Muistiko kone minut? Huomasiko se huijausyritykseni? Palasin tekemään testin kolmannen kerran mutta nyt eri nimellä. Välttääkseni tunnistetuksi tulemisen vastasin nyt joihinkin kysymyksiin oikein ja joihinkin väärin. Mitä sanoi nyt kone? - Ei muuta kuin edelleen olen huippuälykäs ja kaikki oikein. Nyt oli uskottava.

Lapsena tein lastenlehdistä kaikenlaisia kuva-arvoituksia. Muistikuvani mukaan ne olivat kovin helppoja. Nero siinäkin puuhassa? Alla näyte. Siinä on kaksi kuva-arvoitusta, viiva välissä. Blogin lukijat voivat kokeilla. Kerron oikeat vastaukset seuraavassa kirjoituksessa. (Kuva-arvoituksen lähdeviite on jäänyt merkitsemättä muistiin. Ilmeisen vanha kuitenkin suttuisuudesta päätellen).

Välillä eteen sattuu toivottomia tehtäviä. Niin äskenkin. Kysyttiin, montako jalkaa on kolmella koiralla ja yhdellä kissalla.

Mikä tuossa nyt on? Tietysti 16 jalkaa.

Mutta sitten epäluuloinen mieli alkoi epäillä kompaa. Ehkä vastaus onkin neljä jalkaa. Jokaisella erikseen, ei yhteensä.

Lunttasin vastauksen. Se kuului: 12 jalkaa.

Miten niin? Äly hoi, älä jätä!



lauantai 14. lokakuuta 2017

Jotain lohtua

Pannukakkujonossa torstaina jäin murjottamaan, kun edessäni jonossa oleva kaapi kermavaahtokulhon tyhjäksi ja minulle jäi vain hilloa.

Sitten kuitenkin sisäinen Polly-Annani otti minussa vallan ja näki surkeudessa hyvänkin puolen. Kermavaahdossa taitaa olla ylen määrin kaloreita. Nytpä vältän semmoiset ihan tuosta noin.

Mulkaisin silti äkäisesti sitä edellä kulkenutta kermavaahtorohmua, kun hän kassalla käänsi katseen taakseen.

Keittiön tuttu täti huomasi tilanteen ja tuli valittamaan sattunutta vahinkoa. Lisää kermavaahtoa ei valitettavasti ollut enää mahdollista tehdä. Korvaukseksi hän lupasi tupla-annoksen kahvia. Tai vaikka tripla-annoksen, jos tahdon.

Tahdoinhan minä. Jotain lohtua sentään.



torstai 12. lokakuuta 2017

Automiehiä

Kaveri nyrjäytti nilkkansa, kun astuimme ulos ravintola Kosmoksesta. Kävimme lounaalla, mutta alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuuteen.

Kävely ei sujunut. Hän oli jättänyt autonsa kauas Merimiehenkadulle Rööperiin. Minä lupasin hakea auton ja ajaa hänet Töölön tapaturma-asemalle.

Sain ohjeet auton löytämiseksi. Harmaa Ford Fiesta, rekisterinumero ei ollut jäänyt muistiin. Seisoo jossakin lähellä Albertinkadun risteystä. Virta-avain autossa.

Aika epämääräistä. Typerää jättää avain autoon. Tätä en tietenkään sanonut ääneen.

Lähdin kävelemään Fredaa pitkin. Tunsin ärsyyntymistä. Enhän minä tunne automerkkejä. Kadun reunat olivat täynnä autoja. Hakemista olisi helpottanut, jos olisi virta-avain ja voisin sillä saada auton valot välähtämään. Mutta ei. Pitää vain käydä tutkimassa jokaisen harmaan auton merkki.

Siellä oli useita harmaita autoja. Tutkin merkit keulasta tai perästä. Löytyi useampi Ford Fiesta. Ei auttanut kuin kokeilla, onko ovi lukossa. Katselin ympärille, ettei kukaan näe. Tunsin olevani vähän kuin varkaissa. Kaikki ovet olivat lukossa. Yksi Ford oli väriltään enemmän sininen kuin harmaa. Se tärppäsi.

Kuuluuko automerkkien tunnistaminen yleissivistykseen? Jos kuuluu, minä en ole yleissivistynyt. Pikkupoikana autot kyllä tunnettiin. Niitä piirrettiinkin vihkot täyteen. Autot olivat persoonallisen näköisiä, helposti tunnistettavia. Rätti-Sitikka, Tippa-Rellu, Kupla-Folkkari, Anglia, Mini, Mosse, Volga, Lada, Popeda, Nykyautot ovat kovin persoonattomia, kaikki saman näköisiä.

No, loppu hyvin. Löysin auton ja sain kaverin ajetuksi paikattavaksi. Kinttu saatiin sellaiseen kuntoon, että hän pääsi itse rattiin. Mietin, neuvoisinko häntä pitämään virta-avainta taskussa ja opettelemaan rekisterinumeron. En neuvonut, mitäpä sitä aikuista opastamaan.




tiistai 10. lokakuuta 2017

Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.



lauantai 7. lokakuuta 2017

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.




torstai 5. lokakuuta 2017

Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...