torstai 18. toukokuuta 2017

Rukkaset naulasta



Monenlaista uhkaa on päällä

Pohjois-Korean Kim uhkaa paukutella ydinpommeja.
Trumpia uhkaa valtakunnanoikeus ellei peräti viraltapano.
Wahlroos uhkaa siirtää pankkinsa Tukholmasta Helsinkiin.
Huutosen Matti uhkaa televisiossa, että kesä tulee viikonloppuna mutta kestää vain kaksi päivää..
Naapurin Jaska Längelmävedeltä uhkaa minua remonttiurakan aloittamisella.

Seurauksia voi vain aavistella. Kamalia kaikki. Sotaa, rähinää ja moraalikatoa. Ja minulle kipeätä selkää ja rakkoja kämmeniin.

Blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät jo kokemuksesta, mitä Töölöntorin blogille tapahtuu kesän alkaessa. Sama on toistunut jo seitsemänä kesänä ennen tätä.

Blogi menee kesätauolle.

Näin pitkänsitkeä ja maneereihin juuttunut minä olen. Näin on jatkunut jo paljon ennen blogiakin, 1970-luvulta asti. Hampaat irvessä teen  elämäntyylin äkkikäännöksen. Helsingin punavihreiden  lattekahviloiden kuplassa eläminen loppuu. Längelmäveden kesäkodissa odottavat kumisaappaat, verryttelyhousut ja Hankkijan lippalakki. Parempia säitä varten löytyvät myös crocsit ja shortsit ja kellastuneet t-paidat.

Sama äkkikäännös tapahtuu tietysti aina syksyllä toiseen suuntaan.

Kim, Trump ja Wahlroos uhkauksineen tuntuvat nyt poikkeuksellisen triviaaleilta, kun minua itseäni uhkaa raskas raataminen syksyllä aloitetun kellariremontin loppuun saattamisessa. Koko talven olen ollut hyödytön kaupungilla lorvailija. Nyt pitäisi kantaa, nostaa, viedä, tuoda, hakea, vääntää, pidellä, vetää, työntää. Ja kaiken harmin lisäksi vielä nousta aamulla aikaisin, kun Jaska pelmahtaa pihaan aina suunnilleen kuudelta.

Remonttiurakan lisäksi minun pitäisi käynnistää yrttien, marjojen ja kukkien kasvatus ja huolehtia monista tontin ja ympäristön kunnostustöistä. Se vaatii lapiota, kuokkaa, haravaa, kirvestä, sahaa, vesuria, trimmeriä, raivaussahaa, rautakankea ja muita työkaluja. Kuvasta näkee osviittaa, millainen työnpaljous odottaa. Talven hyödytön mies muuttuu hyödylliseksi.

Kyllä siinä selkä taas kipeytyy ja kämmeniin tulee rakkoja. Illalla sitten onneksi lämpiää sauna. Sitten kun kellariurakka valmistuu, pääsen taas nauttimaan Längelmävesi-by-night-elämästä. Uinti kuutamolla, istuskelu laiturilla yölaulajia kuunnellen ja kävely rantatiellä kuuluvat kesän keskeisiin elämyksiin. Kävelyretket kyllä vähän huolestuttavat, sillä parin kuukauden takainen kihtivarvas ei vieläkään ole ihan kokonaan parantunut.

Jätän teidät blogin lukijat nyt kesäksi oman onnenne nojaan. Blogilla näyttää laskureiden mukaan olevan hyvin vakiintunut lukijakunta. Mittari raksahtaa noin 150 käyntiä eteenpäin jokaisen kirjoitukseni jälkeen. Arvostan sitä kovasti. Kommenttien määrä on ollut vähenemään päin huippuvuosista, mutta se on kai vääjäämätöntä. Minä itsekin olen huono kirjoittamaan kommentteja, vaikka luenkin tarkasti blogiystävieni tekstit. Luen kyllä kesälläkin kaiken ilmestyvän, samoin tekstarit, sähköpostit, twitterin ja facebookin. Lopetan vain olemasta produktiivinen. Kesä on minulle kuin sisäänhengitys talven uloshengityksen jälkeen. Saa happea.

Talvisin kuljen pääkaupungin taidetapahtumissa, kesäisin maaseudun. Ajelen ympäri maakuntaa näyttelyissä, kesäteattereissa ja konserteissa. Jos lukija tunnistaa jossain tilaisuudessa profiilikuvassa näkyvällä tyylillä askeltavan miehen, ei muuta kuin hihasta kiinni ja moikkaamaan!  Ei tarvitse pelätä, vaikka olenkin äkäisen näköinen, pitkätukkainen ja partainen kuin rantarosvo. Mutta se on vain pintaa - olen luonteeltani suhteellisen lempeä.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Syksyyn mennessä mietin, joko olisi aika uudistua.




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kiusallista

Vähän jännittää huominen tapaaminen. Itse asiassa jännittää aika lailla. Mielelläni livistäisin.

Tapaamisen kohde on vanha tuttavani, ei mikään läheinen kaveri mutta vuosien takainen työkaveri, joka eteni sitten varsinaiseksi uraohjukseksi.

Ja nyt hän on kärähtänyt rikoksesta.

Se tekee kohtaamisen kiusalliseksi. Tuomio ei ole vielä tullut mutta asian saaman julkisuuden perusteella on syytä arvailla, että se ei ole aivan vähäinen. Tai en minä oikein osaa arvioida, miten talouspuolen isoja puliveivauksia kohdellaan.

Pitäisikö kohtaamisessa ilmaista osanottoni uhkaavasta vankilatuomiosta, kannustaa ja rohkaista vaikeuksien kautta uuteen alkuun, suhtautua penseästi vai olla kokonaan tietämätön ongelmasta? Ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vai kirkasotsaisesti lohduttaa, että kyllä tämä tästä?

Lapsuudesta muistan vähän samanlaisen kiusallisuuden tunteen. Naapurissa asunut Reino I. joutui vankilaan pontikan keitosta, rattijuoppoudesta, tappelusta ja milloin mistäkin. Reinon lapsia, kavereitani, pilkattiin koulussa isän touhuista. En osannut puolustaa, vaikka pahalta tuntui. Ja se Reino oli kaiken lisäksi minun mielestäni mahdottoman mukava mies. Rakensi meille hyppyrimäenkin. Ja otti minut syliinsä istumaan ja ohjaamaan pihatiellä Katz-merkkistä kuorma-autoaan. Elämäni ensimmäinen autolla ajo!



(Kuva: Kramppeja ja nyrjähdyksiä, Kallio & Nuutinen, Suomen kuvalehti 2 / 2013)


maanantai 15. toukokuuta 2017

Vähimmän vaivan metodi

En nykyisin juuri käytä solmiota. Ennen oli toisin. Kravatti kuului normaaliin työasuun, siistissä sisätyössä kun olen koko työurani toiminut.

Ei minulla ennen mitään solmion käyttöä vastaan ollut. Ihan hyvältä se tuntui, miehekkäältä. Jotenkin ihmettelen, miksi nyt eläkeiässä vastenmielisyys on kasvanut.

Nyt sattui sillä lailla, että piti äkkivaroituksella lähteä tilaisuuteen, jossa tarvittiin asiallista pukeutumista. Kaveri tuli autolla hakemaan, kun olin vasta pukeutumassa. Valkoinen paita löytyi kaapista, kravateista valitsin oikein klassisen tyylikkään, sellaisen johon kukaan ei kiinnitä huomiota.

Mutta se klassisen tyylikäs kravatti oli valmiiksi solmittu, kun sen kaapin ripustuskoukusta otin. Siis se oli edellisen käytön jäljiltä jäänyt avaamatta suoraksi. Siinä oli valmiina löysäksi jätetty solmu ja sen verran iso lenkki, että sen saattoi kaulaansa pujottaa, kunhan otti ensin silmälasit pois.

Minä nyt vaan olen sellainen vähimmän vaivan etsijä. Kätevyys ennen kaikkea!

Tähän kaveri reagoi. Sain kuunnella nuhteita rahvaanomaisesta käytöksestä. Gentlemanni ei kohtele silkkisolmiotaan noin.

Huomautin, että ei solmio ollut silkkiä. Ei auttanut. Sekin vielä, entistä raskauttavampi rike.

Siinä sitten kuuntelin nuhteita korvat punaisina. Ei auttanut kuin pujottaa solmio pois kaulasta, taas silmälasit riisuen. Pistin sen takaisin kaappiin ja valitsin uuden, sellaisen, joka ei ollut valmiiksi solmittu. Oli kaapissa sellaisiakin. Aika hillitty sekin. Solmun tekeminen kyllä onnistuu.


Mitä tästä opin?

Solmiot pitää avata käytön jälkeen. Vaihtoehto 1: Ei pidä pukeutua nipottajien nähden. Vaihtoehto 2: Ei pidä käyttää solmiota.




torstai 11. toukokuuta 2017

Väärän ikäinen

Elielinaukiolla teini-ikäinen tyttö jakeli ohikulkijoille jotain lappuja. Minä tietysti menin käsi ojossa ottamaan. Niin minä aina teen, kun jotain jaetaan.

Mutta ei minulle annettu. Sain herttaisen hymyn mutta ikävän kommentin: "Sä olet ehkä hiukan liian vanha tähän."

Ensin aioin protestoida ikärasismista, mutta annoin kuitenkin olla. Säästän protestini toisenlaisiin asioihin. Ehkä lapussa mainostettiin jotain ihan oikeasti minulle sopimatonta, kuten napapaitoja tai skeittilautoja.

Aika vähän kuitenkin joutuu kohtaamaan ikärajoitteita näin varttuneessa iässä. Toisin oli alaikäisenä. Se pätee varmaan vieläkin.

Eiköhän meitä ole paljon, jotka ovat nuorena harmitelleet ikäänsä, kun se ei ole riittänyt kapakkaan tai kiellettyyn elokuvaan. Väärennetty teinikortti auttoi ratkaisemaan ongelman. Kumilla hinkattiin syntymävuosi pois ja kirjoitettiin tilalle parempi. Läpi meni, portsarit eivät olleet turhantarkkoja, vaikka kuinka kömpelöltä näytti. Minua onnisti ensimmäisen kerran 16-vuotiaana.

Nykynuorilla ei tämä konsti ole mahdollinen, asiakirjat eivät ole väärennettävissä kumilla ja kirjoituskoneella.

Aloitteita on tehty ikärajan alentamiseksi ainakin vaaleissa äänestämiseen ja ajokortin suorittamiseen. Olen aika skeptinen tällaisille ideoille. Olisiko 16-vuotias kypsä ajamaan vastuullisesti autoa? Olisinko edes minä itse ollut siinä iässä? Epäilylle on aihetta.

Tulisiko vaaleihin oma ehdokasosastonsa teinipyydystimille? On puolueita, jotka ovat kovasti julkkisten perään. Demokratiaan tietysti kuuluu, ettei vääriä ehdokkaita tai valintoja ole olemassakaan, mutta silti pitäisin vaalit ja idoliäänestykset erillään. Näkemystäni vahvistaa tieto, että yhteiskuntaoppi on poistumassa lukion pakollisten aineiden listalta.

Tähän täytyy kyllä lisätä kriittinen pohdinta, ovatko samat ikärajat kohdallaan loputtomasti. Eilen tuli televisiosta elokuva "Karvat" (Seppo Huunonen 1974). Sitä on perustellusti pidetty yhtenä kaikkien aikojen huonoimmista kotimaisista elokuvista. Pitihän se siis katsoa, kun en ennen ole nähnyt.

Edes camp-asenne katsomisessa ei auttanut, elokuva oli kehno, vaikka sillä oli jopa huippunimiä tekijöinä, varsinkin musiikissa. Huomiota kuitenkin kiinnitti, että elokuva oli kielletty alle 18-vuotiailta.

Oliko aika siis vuonna 1974 niin kireää, että tällainen ikäraja piti asettaa. Oltiinhan siinä pari kertaa petipuuhissa ja tissi ja tussu sekunnin verran vilahtivat, mutta ihmetellä täytyy.


Ovatko ikärajojen perusteet muissakin asioissa samalla tavalla vanhentuneet?


tiistai 9. toukokuuta 2017

Nostalginen mieli

Tulin maininneeksi vanhalle tuttavalle, että minulla on Helsingin olympialaisten logolla varustettu pullonkorkinavaaja. Sitä piti sitten lähteä katsomaan. Siihen liittyi niin rakkaita muistoja.

Vehje on ilmeisesti jonkinlainen virallinen olympiaesine. Sain kuulla pitkät jutut vieraani omia henkilökohtaisia muistoja olympialaisista, joihin hän oli päässyt pikkupoikana. Muistot olivat hämmentävän voimakkaita ja eläväisiä, kaikki nämä Zatopekit, Hyytiäiset ja rauhanenkelit. Kisafanfaarinkin sain kuulla suulla soitettuna.



Voiko ihmisen lapsuudessa tapahtua mitään suurempaa kuin olympialaiset kotinurkilla? Ei kai, mikäli vierastani voi uskoa. Minun lapsuuteni Jyväskylässä ei tapahtunut mitään erityisen muistiin jäävää. Pesäpallokilpailuja Harjulla ja rallin suurajoja vain.

Ei onnellisempaa miestä voi olla kuin vieraani, kun lupasin korkinavaajan hänelle. Mitä minä sillä enää tekisin. Sellaisia korkkeja ei taida enää olla ainoassakaan pullossa. Eikä enää ole juuri pullojakaan, tölkkejä vain.

Lahjoitukseni pääsee täydentämään vieraani olympiatavarakokoelmaa. Siinä kuuluu olympiaraha, viiri, pääsylippuja, postikortteja ja ties mitä. Sain kutsun tulla katsomaan.

=  =  =  =

Minun nostalgiani liittyvät aivan toisenlaiseen maailmaan, joka aukesi vasta 60-luvun jälkipuoliskolla. Siltä kaudelta minulla on myös muistoesineitä. Äskettäin on televisiosta tullut kaksi elokuvaa nostamaan muistoja niistä nuoruuskokemuksista.

Tuli elokuva "Anna mulle lovee - Love Records" (Aleksi Mäkelä 2016). Mielestäni kovin vaatimaton elokuva herkullisesta aiheesta. Tuskinpa mikään firma oli aikakautensa muokkaajana tärkeämpi kuin Love. Minulle myös. Olisi ansainnut paremman elokuvan.

Minulla on tallella huomattava määrä Loven tuottamia äänilevyjä, rokkia, maailmanmusiikkia, poliittista laululiikettä, laulelmia, undergroundia... Tekijöinä suuri joukko aikakauden isoja ja pieniä tähtiä  - myös kaupallisesti marginaalista musiikkia.

Myöhemmin tuli myös Love-kirjat. Se tuotti upean kokonaisuuden maailmankirjallisuuden merkkiteoksia, sellaisia jotka olivat jääneet isoilta kustantajilta kääntämättä. Aivan upea oivallus oli sarjan aloitus, Balzacin yksi pääteoksista nimeltä Kadonneet illuusiot. Valinnan ironia oli siinä, että kirja kertoi laatukirjallisuuden kustantajan konkurssista.

Niinhän siinä sitten kävi Lovellekin. Epäkaupallisuus ei pärjännyt markkinoilla. Mutta siitä jäi eloon aikakauden optimistinen henki. Keräilytavaraa niin Loven tuotannosta kuin aikakaudesta yleisemminkin minulla on karttuva kokoelma. Viimeksi ostin kirjamessuilta Love-logolla varustettuja T-paitoja. On se kyllä hieman tuhma kuva, paitaa ei voi käyttää aivan missä tahansa.

Toinen nostalgiaelokuva on "Rakkautta ennen aamua" (Richard Linklater 1995). Se kertoo ranskalaisesta tytöstä ja amerikkalaisesta pojasta, jotka tapaavat sattumalta junassa ja ihastuvat toisiinsa ja jäävät vaeltelemaan yhdeksi yöksi pitkin Wieniä odottaessaan matkustamista kotimaihinsa. Erotessaan rautatieasemalla junan lähtiessä he päättävät palata samaan paikkaan tasan kuuden kuukauden kuluttua.

Silkkaa romantiikkaa, silkkaa nostalgiaa. Tätä katsoessa ei voi välttää omien muistojensa palaamista 70-luvun alun liftaus- ja interrail-seikkailuihin pitkin Eurooppaa. Kuinka elokuvan nuorille sitten kävikään kuuden kuukauden kuluttua, sen saamme katsoa elokuvassa "Rakkautta ennen auringonlaskua" (Richard Linklater 2004), joka tulee Yle-Teemalta tämän viikon perjantaina (12.5)





sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Turistimme tutustuu

Tukholman historian tunnelmiin voi tutustua vaikkapa lukemalla Strindbergin Punaista huonetta tai Bellmanin epistoloita. Pietariin voi tutustua lukemalla Dostojevskiä. Helsinkiin voi tutustua lukemalla vaikkapa Mika Waltarin Isästä poikaan -trilogian.

Mutta mitä voi lukea tutustuakseen historiallisiin tunnelmiin matkustaessaan Vaasaan?

Vaihtoehtoja on kaksi: Jorma Ojaharju ja Vaasan-Jaakkoo.

Ojaharjut luin tarkasti jo siihen aikaan kun Jomppa oli vielä hengissä ja istui aina Kosmoksessa ja puhui, puhui ja puhui, lakkaamatta. Ääni oli iso, samoin mies itsekin. 

Niinpä valitsin nyt Vaasan-Jaakkoon (oik. Jaakko Ikola  1887- 1951). Epäilin kyllä, tuleekohan tästä mitään. Murrepakina ei ole ennenkään ollut minun lajini. Olen kyllä kokeillut niin savvoo kuin raumlaistakin jaaritosta. Parhaiten on kuitenkin sujunut murteille käännetyt sarjakuvat, Aku Ankasta Harald Hirmuiseen.

Etelä-Pohjanmaan murteen kanssa minä kyllä pärjään, siihen on ripaus sukurasitetta. Ei se kielestä kiinni jää.

Kunnianarvoisa blogituttuni Kemppinen on nyt toimittanut uudet kokoelmat Jaakkoon kirjoituksia. Tämäkin edesauttoi kiinnostuksen kasvamista näihin vanhoihin pakinoihin, jotka ilmestyivät alun perin Vaasa-lehdessä. Jollain tasolla utelutti myös Jaakkoon henkilö. Hänhän oli hyvin monitaitoinen ihminen, mm. kielenkääntäjä ja lehtensä päätoimittaja. Poliittisesti hän liikkui oudoissa vesissä, mm. Lapuan liikkeessä ja kokoomuksen äärilaidalla.

Kuinka lukeminen sujui?

Hetken aikaa hyvin. Oli siellä hauskoja kohtia, mm. byrokraattista turhantärkeilyä pilkkaavaa. Myönnän: on tällaisella kulttuuri- ja paikallishistoriallista arvoa.

Mutta aika äkkiä tuli tympääntyminen. Ei sellaista rehvakkaan leikillistä murreuhoilemista loputtomiin jaksa. Kesken jäi. Ehkä joskus toiste lisää.



On Vaasassa Jaakkoon muistomerkkikin, niinkin uusi kuin 2015 pystytetty. Hieman ihmettelin sen sijaintipaikkaa. Se sijaitsee aivan Vasabladet-lehden toimitustalon nurkalla. Ei kai siitä lehdestä herunut ymmärrystä kilpailevan suomenkielisen lehden poliittisesti vimmaiselle toimittajalle? (Muistomerkin kuvan otin jo viime syksynä, kun lehti oli vielä puussa).

=  =  = 

Antoisa kulttuurikokemus oli (taas kerran) käynti Tikanojan kotimuseossa. Siellä oli ruotsinvirolaisen taiteilijan Ilon Wiklandin teosten näyttely nimeltä Ihmeiden maa. Wikland on tunnettu Astrid Lindgrenin teosten kuvittajana, mm. Katto-Kassisen, Marikin, Lotan, Melukylän, Ronja Ryövärintyttären ja Veljeni Leijonamielen kuvituksista.

Näiden kuvien katseluun ei väsynyt. Tikanoja on yksi pitkäaikaisista mielimuseoistani. Museon oma "kotitaiteilija" on Eemu Myntti, varsin omintakeinen ja minulle mieluinen mestari 1900-luvun alkupuolelta.



tiistai 2. toukokuuta 2017

Perinteitä rikkoen

Vappuna kuuluisi ryypätä, marssia, laulaa, käydä piknikillä, kulkea valkolakki päässä Esplanadilla, kuunnella puheita, kärsiä krapulaa, käydä silliaamiaisilla ja ylihintaisilla lounailla, heitellä serpentiinejä, töräytellä pillejä, ostaa ilmapallo ja vappunenä.

Minä en tehnyt näistä mitään. Sen kun murjotin kotona ja katselin ikkunasta.

Ei ollut edes simaa eikä tippaleipää. Eikä varsinkaan krapulaa, sillä olen kokonaan kuivin suin krapulaa tuottavista aineksista. Syy ei ole puritaanisessa moraalissa eikä kansakoulun raittiuskilpakirjoituksissa. Syy on varpaassa. Siinä kun kytee kihti.

Ehkä juhannuksena sitten kokeilen, kuinka käy jos maistan. Maalla Längelmäveden rakkailla rannoilla käen kukkuessa, kerttusen yökonserttia kuunnellen. Saunan lämmön varvasta hivellessä.

Esplanadi on Vappuna kamala paikka. En  mahdu tungokseen. Mieluummin katselen kotona elokuvia, sellaisia kuin Teemalta tullut Philomena. Hidasta eurooppalaista, ei tietoakaan mistään actionista. Ketään ei ammuttu, ketään ei kidnapattu, ei yhtään takaa-ajoa. Pääosassa loistava Judy Dench. Minun makuuni sopivaa draamaa.

Kuvassa on Vappu Esplanadilla 1926. Aika väljää. Tulenkantajien ydinryhmä siinä hurvittelee. SKS:n kirja ei mainitse henkilöitä nimeltä, mutta tunnistan Erkki Valan (toinen vasemmalta, olisiko Katri Vala siinä hänen vierellään?), Lauri Viljanen (kolmas oikealta), Elina Vaara (neljäs oikealta) ja tietenkin Olavi Paavolainen (ensmmäinen oikealta, hieman epäilyttävin ottein edessä seisovaa tuntematonta daamia kohtaan).

Lähden tästä Pohjanmaan valkoisen kaupunkiin muutaman päivän visiitille. Juna hiljaista miestä kuljettaa. Palaan viikon lopulla.



maanantai 1. toukokuuta 2017

Ihmeellinen luonto

Olin lounaan jälkeisillä kauneusunillani, kun kuulin outoa ääntä. Ensin epäilin, että se on iskupora jossakin naapurihuoneistossa. Sitä melua kerrostalossa riittää.

Ei se ollut. Tuntui, että pörinä kuuluu ulkoa. Ajattelin, että joku ajaa kadulla rikkinäisellä pakoputkella tai trimmatulla mopolla. Ei se sitäkään ollut, kun se ei liikkunut mihinkään.

Avasin ikkunan. Lunta satoi, Töölöntori oli valkoinen. Vappuaaton perinnesää oli niin kuin kuuluikin. Ajattelin vahingoniloisena herrasväkeä huomenna piknikillä Kaivopuistossa. Kuohujuoma pysyy kylmänä, ylioppilaslakki saa puhtaanvalkoisen lisäkerroksen. Laulu raikaa kevään kunniaksi.

Mutta entä se outo ääni, pörinä?

Siihen tuli selvyys heti kun ikkunan avasin. Sisään lensi mehiläinen.

Nyt piti tarkistaa wikistä, käytänkö otuksesta oikeaa nimeä. Nämä mehiläiset, ampiaiset, kimalaiset, pistiäiset ja muut ovat lajimääritykseltään minulle hieman epävarmoja. Tämä sisään lentänyt yksilö oli sitä pörrökarvaisinta ja pyöreävartaloisinta sorttia. Mötiäiseksi niitä lapsuuteni kielellä kutsuttiin. Sympaattisen oloinen otus.

Wiki näyttää kuvien kera, että kyseessä oli kimalainen.

Jään vaan miettimään, mikä on tilanne. Mistä tämä tulee? Onko jo näiden aika, huhtikuun viimeinen päivä? Melko aikaisin liikkeellä. Sitä paitsi kivikaupunki ei ymmärtääkseni ole tällaisten luontevinta kotikenttää. Ja vielä lumisateessa ja melkein nollakelissä.

Päädyn ajatukseen, että hän pyrkii luokseni lämpöiseen huoneeseen hengenhädässä. Voisinko minä majoittaa hänet, kunnes sää lämpenee?

Vieras lentää suoraan kirjahyllyyni ja istuu Jörn Donnerin kirjan "Terveenä sairaalassa" selustalle. Vieressä olisi aakkosjärjestyksessä Dostojevsikin "Sorrettuja ja solvattuja". Donner ei kuitenkaan kauaa miellytä. Alkaa lentely ympäri huonetta, törmäilyä ikkunaan.

Ei noin levotonta vierasta voi majoittaa.

Haen astiakaapista juomalasin ja laatikosta vanhan joulukortin.  Vangitsen vieraan ikkunalta juomalasin alle ja hivutan hitaasti joulukortin lasin reunan alle. Sinne jää vieras lasiin ja kortti sulkee ulospääsyn. Työnnän lasin ulos ikkunasta ja vetäisen kortin pois edestä. Sinne lentää vieras Töölöntorin ilmatilaan.

Vähän kaduttaakin. Aika julmaa. Mahtaako hyötyeläin selvitä? Olisiko pitänyt viedä turvaan Korkeasaareen?

Yritin valokuvata vieraani siinä Donnerin kirjan selustalla mutta en onnistunut. Siksi joudun liittämään tähän kuvan toisesta luonnon ihmeestä. Tämä lehmä löytyi muutama kesä sitten valtatie 66:n varrelta Orivedeltä Ruoveden suuntaan.




lauantai 29. huhtikuuta 2017

Lähdössä lipettiin

Taas piti valehdella. Sehän minulta sujuu.

Jos omatuntoni olisi vähemmän notkea, olisin joutunut pahaan paikkaan. Ihan itsesuojeluvaiston ohjaamana päädyin tähän tuomittavaan tekoon. Hengenhädässä, voisi väittää.

Paha paikka tunnetaan laajalti nimellä Linnanmäki. Sinne olisin joutunut seurueen mukana, ellen olisi keksinyt uskottavaa pakollista estettä. Seurueen mukana olisin väistämättä ollut velvoitettu menemään härveleihin ja kieputtimiin. Pelottava ajatus. Rajansa kaikella!

Tiedän mistä puhun. Viimeksi olen ollut härveli-kieputtimessa kesällä 1968 Tukholman Gröna Lundin vuoristoradassa. Silloinkin meinasin valehdella, mutta oli niin viehkeä seuralainen käsikynkässä, etten mitenkään voinut.

Kamalaa se oli, melkein oksensin. Toivuin vasta Lemmentunnelin joutsenen kyydissä. Se lipui hämärässä hitaasti ja tasaisesti. Linnanmäellä ei tietääkseni ole lemmentunnelia.

Kauhukokemuksen sijaan lähdin ajamaan autolla. Hiukan pelottavaa sekin on, mutta menettelee.

Sain tänään Yarikseni käyttöön. Marraskuusta asti se on taas seisonut kaverin suuren tallin nurkassa vakuutuksesta ja akusta irrotettuna. Nyt se tuotiin minulle huollettuna ja kiillotettuna. Laskukuitista näen, että siihen on laitettu kaikenlaista kivaa, öljynsuodatin, raitisilmasuodatin, jarruneste, jarrukengät, jarrupalat, jarrukenkien asennussarja, etuvakaajatanko, moniurahihna ja monennimisiä öljyjä. Tällaisten kanssa tunnen aina kiitollisuutta, että on kaveri, joka osaa.

Ajaminen puolen vuoden tauon jälkeen tuntuu hieman epävarmalta, mutta äkkiä siihen aina tottuu. Kävin testaamassa kaikkia noita uusia jarrujuttuja kolmostietä Nurmijärvellä saakka.

Nyt on auto, sää vielä puuttuu. Kunhan se saapuu, on taas aika lähteä maalle. Siellä ei ole kieputtimia, ellei sitten joudu Tampereelle. Toukokuussa muutto on aina tapahtunut, niin varmaan nytkin. Längelmävesi odottaa, jäät ovat varmaankin jo lähteneet. Ennen sitä käyn kuitenkin vielä junamatkalla Pohjanmaalla.

Kuvassa on se tie, jota pitkin ajan Helsingistä Pirkanmaalle, Längelmäelle. Hämeenlinnan moottoritie. Kuva on otettu Pirkkolan urheilupuiston ja Haagan välissä moottoritien yli kulkevalta kevyen liikenteen sillalta pohjoiseen päin. Edessä näkyvät Kehä ykkösen silta ja sille johtavat opasteet. Tämä on tietääkseni Suomen vilkkaimmin liikennöity risteys. Arvaan, että tuttu kohta monelle blogin lukijallekin.



torstai 27. huhtikuuta 2017

Väärällä alalla

Äiti toivoi pojasta pappia tai upseeria. Olisi varma työpaikka ja turvattu leipä.

Ja arvostettu asema. Ennen kaikkea se.

Ei tullut pojasta kumpaakaan. Menivät ajatukset enemmänkin sekulaariseen ja pasifistiseen suuntaan. Ajassa oli sellaisia virtauksia. Poika erosi kirkosta ja kieltäytyi aseista. Äiti taisi pettyä. Tai ei ehkä sittenkään kovin pahasti, kun pojasta tuli kieli- ja kirjallisuusmies. Siistiä sisätyötä sentään.

Naapurini Tarmo Y. on kertonut vähän samansuuntaisia muistoja. Hänen sukunsa on täynnä pappeja, ja paineet jatkaa suvun perinteitä olivat kovat. Mutta ei tullut Tarmostakaan pappia vaan insinööri. Tuli oikein harvinaisen tiukka pakana ja skeptikko, joka ei usko mihinkään, paitsi itseensä ja Kekkoseen. Ja tekniikkaan tietysti, varsinkin ydinvoimaan. Niinpä välit perheeseen ja sukuun ovat poikki, vaikka sisätöihin hänkin pääsi. Arvelen kyllä, että känkkäränkkäisellä luonteella saattaa olla osuutta konfliktiin.

Luokkatoverini Jukka K. joutui aikoinaan ammatinvalinnassaan koville. Hän meni hyvin nuorena naimisiin. Nuori rouva oli päättäväinen tehopakkaus, paljon määrätietoisempi kuin kestounelias Jukka. Vaimo päätti, että Jukasta tulee juristi. Niinpä Jukka pistettiin oikeustieteellisen valmennuskurssille ja pääsykokeeseen, mutta huonosti meni. Sama uudestaan vuoden kuluttua, ja kahden vuoden kuluttua, muistaakseni vielä kolmenkin vuoden kuluttua. Ja huonosti meni, ei tullut Jukasta juristia. Hänestä tuli pienen perheyrityksen jatkaja. Siellä hän seisoo putiikkinsa tiskin takana vieläkin, ja vaikuttaa oikein tyytyväiseltä, kun poikkean moikkamassa. Vaimo häipyi kuvioista jo pari vuosikymmentä sitten, eikä uutta ole ilmaantunut. Hyvin siinä siis kävi, Jukka on vapaa mies - joutoajat voi vaikka nuokkua pilkillä.

Entinen kollega yritti politiikkaan. Muutama vuosi sitten hän oli ehdokkaana vaaleissa. Lehdessä näkyi mainoksia, hymy oli leveä ja olemus dynaaminen. Huonosti silti tuli ääniä, vain parikymmentä. Minä kylläkin leukailin, että en olisi ikinä uskonut noin suureen äänimäärään. Velkaa tuli kampanjasta, jäi revanssinhalua. Ehkä seuraavissa vaaleissa. Minä neuvoin, että vaihda nyt kuitenkin kelvotonta puoluettasi. Ei luvannut.

Taitaa meitä olla paljon, jotka ovat päätyneet väärälle alalle. Kuka omasta mielestään, kuka toisten mielestä.



tiistai 25. huhtikuuta 2017

Hienostelua?

Kävin taas oopperassa. Tästä alkaa tulla tapa, kun alituisesti oopperassa ramppaan. Viimeksi oli Lentävä hollantilainen, nyt Kesäyön unelma.

Sibelius-Akatemian oppilasesitys Musiikkitalossa oli yllättävä. Viihdyttävä, täytyy myöntää, mutta kovin erilainen kuin odotin. Toisaalta minun odotukseni ovat perusteettomia, sillä en tunne oopperoita. Odotukseni perustui siihen, että tunnen Shakespearen näytelmän ja ajattelin, että esitys menee sen mukaisesti. Ei aivan mennyt.

Kesäyön unelma on Benjamin Brittenin säveltämä. Libreton on tehnyt Peter Pears. Ohjaaja oli Victoria Newlyn. Esiintyjät olivat minulle tuntemattomia. En yritä ollenkaan arvioida esityksen tasoa, sillä siihen minulla ei ole osaamista.

Kokemus oli kuitenkin positiivinen. Esitys oli hauska, nokkela, kekseliäs. Tapahtumat sijoittuivat jonkinlaisille musiikkifestivaaleille, ja siellä sattui ja tapahtui. Kaikki perinteiset intohimot, mustasukkaisuudet ja petokset käytiin läpi kulisseina toimivien bajamaja-rivien seassa. Kekseliäiden yksityiskohtien vyörytys oli valtava.

Olisiko esityksen tuntenut Shakespeareksi, jos ei olisi tiennyt? Paljon puuttui, koko kehyskertomuskin. En tiedä, oliko se ohjauksen valinta vai kuuluiko se jo librettoon ja sävellykseen.

Oopperan (ja baletin) arvostus taidelajina on ongelmallinen. Niitä pidetään eliitin hienosteluna. Näin varsinkin eräässä poliittisesti motivoituneessa piirissä. Tämä esitys ei ollut hienostelua.

Muistan yhden varhaisista balettikäynneistäni. Se oli Joutsenlampi ja tapahtui muinaisessa Leningradissa joskus 1980-luvun alussa.. Kokemus oli häkellyttävä. Yleisö oli kyllä parhaimpiinsa pukeutunutta mutta kaukana mistään minkkimuuri-tyyppisestä. Näki, että tavallinen väki oli tottunut käymään ja nauttimaan korkeakulttuurista. Väliajat käytettiin jonkinlaiseen muodostelmakävelyyn jonoissa ympäri aulaa. Väki tiesi kokemuksesta, että niin tehdään.

Esitys ja vanha hieno teatteri hurmasivat tällaisen rokkijätkäksi itsensä mieltävän. Illalla hotellin ravintolassa mietittiin, miten tällainen laatutaide saadaan toimimaan niin hyvin, kun kaikki muu siinä maassa oli niin huonosti toimivaa.

Tukholman Kuninkaallisessa Oopperassa jouduin aikoinaan käymään ylettömän hienon valtuuskunnan jäsenenä. Seuran arvovaltainen jäykkyys kai aiheutti, ettei jäänyt mieleen, mikä esitys oli kyseessä. Ja Oopperakellari vasta hieno paikka olikin. Muistan helpotuksen, kun ruokailun jälkeen päästiin pienellä porukalla vaihtamaan vapaalle Stinssen-nimiseen krouviin.

Helsingissä on rennompi meininki oopperaesityksen jälkeisellä aterialla. Kuvassa Oopperan grilli siinä aivan Kansallisoopperan kulmalla. Siihen jonoon on hyvä mennä kulttuurinautinnon päätteeksi. (valitan, että sormenpää pääsi mukaan arvokkaaseen ympäristöön).




sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Nerojen tauti

Kuninkaiden tauti, aristokraattien tauti, nerojen tauti.

Tuollaisia määritelmiä liittyy tautiin nimeltä kihti. Ihan kelvollisia, varsinkin tuo viimeinen. Sopii kyllä minulle.



Minulla on kihti. Kohtauksesta on nyt kuukausi. On se aika hyvin parantunut, mutta pikkuisen vielä pistää ontumaan. Pitää tarkasti katsoa, mihin astuu, ettei kengän etuosan alle osu mitään tasaisesta pinnasta kohoavaa. Varpaille nouseminen ei käy.

Oli minulla samanlainen kohtaus kolmisen vuotta sitten. Silloin en uskonut sitä kihdiksi, vaikka asiantuntija niin sanoi. Olin mielestäni satuttanut varpaan puutarhatöissä.

Kaikenlaisia ohjeita olen saanut. Olut pitäisi jättää. Se on harmillinen ajatus.

Olen nyt viettänyt myöhästynyttä tipatonta tammikuuta jo puolitoista kuukautta. Aloitin sen pari viikkoa ennen kihdin puhkeamista, joten ei luulisi oluen vaikuttaneen vaivan alkamiseen.

Nyt kuitenkin vappu uhkaa elon rauhaa. Olen jo käynyt hakemassa vanhan vappuviuhkan kellarikomerosta. Se on tarpeen, kun lähtee raitille rilluttelemaan. Mutta miten käy nyt olutmaljojen? Uskallanko? Ehkä pitäisi siirtyä pilsneriin?




perjantai 21. huhtikuuta 2017

Polleata poikaa

Ei niihin osaa varautua. Aina ne tulevat yllättäen.

Saattaa mennä pitkiä aikoja, ettei kukaan kehu. Sitten yhtäkkiä saa kahdet kehut peräkkäin.

Ensin kyselin entisen työpaikkani kuulumisia. Sain kuulla, että ilmapiiri on käynyt kireäksi. Uusi pomo painaa päälle. Turhanaikaista hyppyyttämistä, luottamuksen puutetta, kyttäilyä.

- Ennen oli kaikki paremmin.

Se oli kehu. Hän tarkoitti minua, sitä aikaa jolloin minä olin vielä vaikuttamassa asioihin. Ihan noin luottamuksellisesti, meidän kesken sanottuna.

***
Vähän myöhemmin sain luettavakseni naistenlehden. Siinä oli kiiltävällä paperilla värikuvien kera tutun näyttelijän haastattelu. Tavanomaisen naistenlehtilätinän keskellä hän yhtäkkiä mainitsee minut, ei nimeltä mutta tunnistettavasti. Viitisentoista vuotta sitten minä olin ollut se, joka innosti hänet Teatterikorkeakoulun pääsykokeeseen. 

Myönnän, muistan. En silloin mitenkään osannut arvata, että satunnaisella harrastajateatteriesityksen jälkeisellä rupattelulla olisi niin ratkaiseva vaikutus nuoren ihmisen elämään.  Jotenkin tuntui, etten ansainnut tätä kehua. Kiitin kuitenkin facebookissa huomionosoituksesta.

Kun näin ylenpalttinen kehujen aalto oli ylleni vyörynyt, tuntui, että minun on vuorostani jatkettava samassa sävyssä. Ensimmäiseksi kehuin ravintola Mezopotamyan herkullisen lounasbuffetin. Kyllä oli kokki polleata poikaa. Ihan niin kuin minäkin.

Tätä on syytä jatkaa.


keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Hyödyttömät

Ei vaikuttanut isä ihan tyytyväiseltä jälkikasvuunsa. - Poika ei tee mitään, makaa vain ja pelaa tietokoneella. Ei enää urheile, ei hoida koulua, ei lue, ei tiedä mistään mitään, paitsi skeittilaudoista. Ihan hyödytön.

Niinpä. Nousi mieleen muinainen aika, jolloin minäkin olin ihan hyödytön.  Ainakin oman isäni mielestä. Makasin vaan, en hoitanut koulua, en urheillut. Tietokonetta ja skeittilautaa ei silloin vielä ollut keksitty. Tytöt oli keksitty.

Kiivastus oli suuri, kun jäin luokalle, lukion ensimmäiselle. En ollut varoittanut kotona siitä, mikä toukokuun viimeisenä päivänä oli tuleva. Olin aina kysyttäessä ynähtänyt, että ihan hyvin koulussa menee.

Luokalle jäi samalla kertaa suunnilleen puolet luokan pojista, mutta se ei kelvannut isälle puolustukseksi. Tulta ja tulikiveä satoi niskaan.

Se toinen puoli luokan pojista oli muistaakseni jäänyt luokalle jo edellisenä vuonna. Ehkä muutama harva onnistui viivyttelemään luokallejääntiään vuoden myöhemmäksi. Ehkä joku välttyi siltä kokonaan?

Luokalle jättäminen oli silloin koulun tapa; poikien hitaampi kehitystaso otettiin sillä keinolla hallintaan.

Olen ikuisesti kiitollinen tälle pedagogisesti viisaalle käytännölle. Ilman sitä elämäni olisi mennyt toisin.

Vähältä kyllä piti, ettei elämä kääntynyt siinä toisenlaiselle raiteelle. Isä määräsi, että koulunkäynti loppuu tähän. Ensimmäinen päivä kesäkuuta aamulla puoli seitsemältä pukeuduin isän vanhaan haalariin ja maalikaupan lippalakkiin ja lähdin polkupyörällä tehtaan konttoriin kysymään työtä.

En saanut työtä. Koululaisten kesätyöpaikat oli jo viety. Jos olisin saanut, sille tielle olisin jäänyt.

Pari päivää myöhemmin sain leipomosta pullakuskin työn. Siinä meni se kesä. Syksyllä tilanne oli jo rauhoittunut ja palasin kouluun. Samoin palasivat muut luokalle jääneet kaverit. Yhdessä olimme edelleen koko hyödytön porukka, vaikkakin uudessa luokkayhteisössä.

Sitten alkoi jo koulunkäyntikin sujua.

Nämä muistot virtasivat päässäni, kun kuuntelin poikaansa ärtynyttä isää. En tietenkään ruvennut muistojani ääneen kertomaan. Taisin olla turhan piikikäs, kun kysyin, miten hänellä itsellään nuoruus meni.

- Se nyt ei kuulu ollenkaan tähän, oli vastaus.





maanantai 17. huhtikuuta 2017

Varo vaaraa

Amerikka on kieltojen ja varoituskylttien maa. Jos tapahtuu vahinko eikä vaarasta ole varoitusta, paikalle marssii joukkueellinen juristeja asiakirjasalkut papereita pullistellen. Tuomioistuin määrää sitten miljoonaluokan korvaukset maksettavaksi laiminlyönnistä.

Tällaisista tapauksista on ollut uutisia. Pitäisikö niihin uskoa - ne vaikuttavat välillä kaupunkitarinoilta. Jossain kuppilassa asiakas oli loiskauttanut kupillisen kahvia syliinsä. Siitä oli seurannut oikeusjuttu ja kahvilan omistaja oli tuomittu jättiläiskorvauksiin. Vahingosta on nyt viisastuttu. Kuppiloissa on nyt varoituskylttejä, joissa lukee, että kahvi voi olla kuumaa.

Kun on varoitettu, hölmömpikin asiakas ymmärtää olla varovainen. Korvauksia ei tipu.

Ei Suomessa ihan näin ole - ainakaan vielä.

Olen kyllä miettinyt, ovatko esim. sähkölaitteiden tai lääkkeiden pakkausselosteiden vaaraluettelot vähän tätä sukua.

Kävin pääsiäisen alla lääkärissä, kun varvasvaiva (kihti) ei ole ottanut kokonaan parantuakseen. Sain pienen purkillisen tabletteja. Luin pakkauspaperin, ja taas alkoi pelottaa, kuten aina. Haittavaikutuksia luetellaan pitkät litaniat: turvotusta, hypokalemiaa, diabeteksen puhkeamista, verenpaineen kohoamista, infektioalttiutta, luuston haurastumista, virtsakivien muodostumista, lihasten surkastumista, haavojen parantumisen hidastumista, ihonalaista verenvuotoa, pituuskasvun häiriintymistä, päihtymyksen kaltaisia tuntemuksia, maanisdepressiivisyyttä, skitsofreniaa, todellisuudentajun häiriöitä, allergisia reaktioita, silmän paineen nousua, kaihia.

Tällainen säikähdyttää. Ensiajatus oli, että taidan mieluummin kärsiä pientä varvaskipua ja ontumista kuin riskeerata tällaisia kamaluuksia. Sitten kuitenkin muistan, että entisissä lääkkeissä on ollut vielä kamalampia vaaroja. Mitään ei kuitenkaan ole tapahtunut. Ehkä nytkin voin turvallisin mielin syödä pillerit.

Kesäkotini lähellä olevan rakennuksen seinässä on kyltti "Varo katolta putoavaa jäätä". Kyltti on paikallaan aina, kesät talvet. Se on naulattu seinään niin lujasti, että ei sitä ole helppo siitä irrottaa. Tulee kyllä mieleen se vanha tarina lammaspaimenesta, joka turhanpäiten huuteli suden tulevan. Sitten kun susi oikeasti tuli, kukaan ei enää viitsinyt reagoida.



torstai 13. huhtikuuta 2017

Puoli vuosisataa

Lehdestä luin, että Britanniassa julkaistaan muutaman viikon kuluttua uusi dokumenttielokuva nimeltä It was fifty years ago today! Pääosassa on The Beatles.

The Beatles on minulle (ja suurelle osalle sukupolveani) nimi, joka pysähdyttää missä tahansa sen näkeekin. Nyt stop-merkkiä tehosti vielä tuo dokumentin nimi. Mistä nyt on kulunut puoli vuosisataa?

Olisinhan sen toki osannut laskea itsekin, jos olisin hoksannut. LP-levy Sgt Pepper´s Lonely Hearts Club Band ilmestyi 1. kesäkuuta 1967.

Eipä todellakaan tunnu pitkältä ajalta tämmöinen puoli vuosisataa. Ei ole yhtään hämärtynyt muistista tuon levyn ilmestyminen. Olin silloin 16.

Levyä tiedettiin odottaa. Ensimmäiset näytteet kuultiin Poppamies Pentti Kemppaisen radio-ohjelmassa. Ensivaikutelma oli aika outo. Se ei ollut oikein odotusten mukaista Beatlesia.

Minä keräsin kaikki markkani ja marssin Väinön soitin -nimiseen musiikkikauppaan Jyväskylässä ja ostin levyn. Olimme lähdössä viikonlopun viettoon kaverini Pekan vanhempien kesämökille Leppälahteen vähän Jyväskylästä itään. Mukaan tulivat myös Eeva ja Ulla. Joku täysi-ikäinen kävi trokaamassa meille viiniä Tellervonkadun Alkosta.

Matkavarusteisiin kuului kannettava levysoitin, sellainen jonka kansi kääntyi kaiuttimeksi. Olimme lähdössä kuuntelemaan uutta Beatlesia. Se oli vuoden kulttuuritapaus.

Oli se hämmentävä levy, ihan uudenlainen. Alussa oli yleisön kohinaa ja soitinten viritysääniä, ikään kuin livekonsertissa. Äänimaisema oli pitkin matkaa aivan outo, oli outoja soittimia, kummallisia kaikuääniä ja välillä klassiselta musiikilta tuntuvaa soittoa. Laulujen sanat olivat osittain hämäriä, vaikka ne olivatkin luettavissa kotelosta. Tämä levy ei avautunut ensi kuulemalta. Silti tuntui heti, että tässä on aivan poikkeuksellinen merkkiteos.

Ensimmäiseksi miellyin kappaleeseen A day in the life. Siinä oli sinfoniaorkesteri mukana - yllättävää popmusiikissa. Sanastollista hämmennystä aiheutti erityisesti Lucy in the Sky with Diamonds. Kummeksuttavin idea oli When I´m 64. Beatlesia vanhuksille? Eivät kai niin vanhat popista mitään ymmärrä.

Aivan omalaatuinen oli levyn kansikuva. LP-levyjen kannet olivat niin suurikokoisia, että ne olivat itsenäisiä taideteoksia. Kansikuvan suuresta väenpaljoudesta osan tunnistimme, kaikkia emme.

Tämä levy on edelleen hyllyssäni. On myös CD-levy. Musiikki kestänyt aikaa hyvin, se on edelleen täyttä nautintoa. On jotenkin tyrmistyttävää tiedostaa, että siitä Leppälahden ensikuuntelusta on puoli vuosisataa.

Ensin ajattelin tämän kirjoituksen kuvaksi Peppersin kansikuvaa, mutta tulin toisiin aatoksiin. Levyn kansi on ikonisella tavalla tuttu. Jos jollekin ei ole, sen löytää helposti netistä.

Pistän vähän henkilökohtaisemman kuvan.

Kuvassa on eräs suojatie Westminsterin kaupunginosasta Lontoon pohjoisosassa. Suojatie sijaitsee Grove End Roadin ja Abbey Roadin risteyksessä.

Mitä tekemistä tällä suojatiellä on kirjoituksen aiheen kanssa?  Jokainen Beatles-fani tietää kyllä. (Jos joku ei tiedä, vastauksen löytää googlaamalla hakusanan Abbey road.)





tiistai 11. huhtikuuta 2017

Epäolennainen sivuseikka

Ihmettelin aluksi, eikö kukaan muu ollut kiinnittänyt huomiota elokuvan käsikirjoituksen epäloogisuuteen.

Eivät olleet. Muut olivat ihan öönä siitä, mitä tarkoitin.

Minä selitin. - Huomasitte kai, että elokuvan alussa aivan selvästi mainittiin, että oli syyskuu. Sitten kuitenkin elokuvan ulkokohtauksissa peipposet lauloivat metsässä ja yöt olivat kovin valoisia. Aivan hyvin näki yöllä kulkea rannoilla ja jopa kaatosateessa kuoppaa kaivaa vajan takana. Ei edes täysikuu niin paljon valaise.

Ai jaa, oliko noin? Ei kukaan muu ollut tuollaisia huomannut.

Tyypillistä Dessua, kiinnittää huomiota epäolennaisiin sivuseikkoihin, venkoili joku. Kuulosti korvissani ihan joltakin poikkeavalta syndroomalta. Elokuvan pointtihan oli kuitenkin aivan toisaalla. Eikö Dessu sitä huomannut, että kyseessä oli vanha eroottinen elokuva?

Kyllä minä toki senkin tiedostin, onhan elokuvalla kova maine. Liana Kaarinan paljaat rinnat vilahtavat pari sekuntia Esko Salmisen käsissä. Paljas pyllypuoli näkyy uimaan juostessa. Toivo Mäkelän katse karkailee avaraan kaula-aukkoon.



Oli se kova juttu 1960-luvulla. Muistan hyvin, kun joskus noin 13-vuotiaina katselimme poikien kanssa Jyväskylässä Väinönkadun elokuvateatterin mainoskuvia. Erityisesti tuo julisteen uimakohtauksen kuva toi sieluun häivähdyksen jostakin toistaiseksi tavoittamattomasta. Suuren maailman ja isojen poikien juttuja.

Mutta ei tämä ole "kova juttu" enää. Katsomiskelpoiseksi "Kuu on vaarallinen" kuitenkin vieläkin osoittautui, kun se tänään tuli televisiosta (ohj. Toivo J. Särkkä 1962).

Ja on se ollut analyysikelpoinenkin, ihan Filmihullua myöten (numero 5 / 2000). Siinäkin huomataan vain erotiikka mutta ei epäloogista syyskuun peippoa ja yön valoisuutta.

Kai se sitten on epäolennainen sivuseikka. Ja katsojan omituinen syndrooma.



perjantai 7. huhtikuuta 2017

Minä poljen, minä ohjaan

Oli nuoren sukulaistytön kanssa vähän puhetta, että minun pitäisi kokeilla pitkästä aikaa polkupyöräilyä. Sujuisikohan se minulta vielä?

On minulla kellarivarastossa vanha pyöräni tallella. Mutta on varmaankin yli kymmenen vuotta siitä, kun olen siihen viimeksi koskenut. Käytiin katsomassa, ihan kelvolliselta se näytti. Nuori sukulaistyttö lupasi sen huoltaa kuntoon. Häneltä sellaiset hommat kyllä sujuvat.

Pyöräni on kolmivaihteinen naistenpyörä. Kaksikymppinen seuralaiseni oli kyllä sillä kannalla, että kolme vaihdetta on kelvottoman vähän. Niitä olisi hyvä olla paljon enemmän, jotta ajaminen olisi miellyttävää kaikissa tilanteissa.

Minä esitin epäilyjä vaihteiden tarpeesta. Minä en aio muuttua sellaiseksi sukkahousupukuiseksi kypäräpäiseksi ohjukseksi, joita suhahtelee köyryasennossa ohi jalkakäytävillä. Enkä myöskään aio ruveta ajelemaan umpimetsissä tai vuorenrinteillä.

Nuorena olen pyöräillyt paljon, silloinkin kolmivaihteisella. Olen tehnyt pyörävaelluksen Helsingistä Längelmäelle ja takaisin ja seuraavana kesänä Helsingistä Jyväskylään ja takaisin. Tarakalla teltta ja makuupussi ja muut tarvikkeet. Hyvin meni, vaikka kaikilla vaelluksilla oli koko ajan kohtalainen tai navakka vastatuuli ja enimmäkseen myös sade.

Oli vähän mystinen juttu, miksi jouduin lopettamaan pyöräilyn. Tuli vain yhtäkkiä mahdottomaksi istua satulalla. Muutaman minuutin ajon jälkeen alkoi tuntua kipua siellä aroilla alueilla, jotka pyörän satulalla istumiselle altistuvat. Piti nousta polkemaan seisaallaan. Kaikenlaisia arveluja tyrästä tai ties mistä esitettiin, mutta selvittämättä se
jäi. Sama ongelma on jatkunut, kun myöhempinä vuosina olen kokeillut kuntopyörää.

Tätä uutta aloitusta varten tutkin netistä, olisiko kehitetty mitään uudenlaisia satulamalleja. Mielellään leveitä, tasaisia ja pehmustettuja. Ei löytynyt.

Sen sijaan eksyin mitä ihmeellisimmille polkupyöräsivustoille. Pisti oikein mietteliääksi, kun katselin uusia malleja. Onkohan tämäkin oikein vakavasti otettava? Pyörissä ei näytä olevan pinnoja. Tarakkaa ei ole, mihin teltta ja matkatavarat? Onkohan jarru? Ei lokasuojaa, kyllä rapa lentää perässä tulevan silmille. Ei edes kissansilmää. Satula näyttää yhtä kivuliaalta kuin perinteisissä malleissa. Onko joku lukijoista kokeillut?



keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Väite ja vastaväite

Eräskin oli mukamas ollut huomaavinaan, että olen päästänyt tason laskemaan. Sellainen pistää väittämään vastaan. Mistä moinen ajatus on mieleen juolahtanut?

Siitä se oli juolahtanut, kun itse olin blogissa kirjoittanut katsoneeni Skam-sarjan alusta loppuun. Ja vielä kehunut. Onko siinä nyt laitaa, että aikamies katsoo teinityttöjen lemmenkiemuroita?

Olen kyllä ennenkin kohdannut saman. Mielikuva elitististä on tainnut tarttua minuun kuin tarrapostimerkki. Sellainen, että minulle kelpaavat vain kirjallisuuden ja elokuvan suuret klassikot. Muille nyrpistän nenääni.

Höpsistäkeikkaa, väitin vastaan. Minähän olen kaikkiruokainen, melkein. Luettelin esimerkkejä kirjallisuudesta, elokuvista, iskelmämusiikista, sarjakuvista. Luettelin esimerkkeinä kaikenlaisia iskelmänrenkutuksia, rillumarei-elokuvaa, puupäätä, jerrycottonia, pekkalipposta, Oikein mielelläni tällaisiinkin käytän aikaa.

Mistä ihmeestä sellainen mielikuva elitistin hienostuneesta mausta on syntynyt? Olenko itse antanut siihen aihetta?

Sen verran taisin ottaa nokkiini moisesta väitteestä, että pistin vielä lisää sähköpostia. Perustelin näkemystäni vanhan kunnon Ezra Poundin viisaalla mietteellä:



Kohta tuli vastaus:

"Siinäs näet. On se aika elitististä perustella Ezra Poundilla sitä, että katsoo teinityttöjen lemmensuruista kertovaa sarjaa."



(Kuva:  M.A. Numminen laulaaFranz Schubertin "Ständchen)

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Me ituhipit

Aprillipäivän juhlaa vietettiin jälleen perinteisiä menoja noudattaen arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Juhlamenoja johti totuttuun tapaan ex-sihteerini neiti B.

Tarjoilu oli hyvää ja monipuolista. Kuten aina, se oli emännän itsensä valmistamaa ja tietysti vegetaarista ja puhe feminististä.


Ei meistä kukaan kai totaalivegetaristi ole, ei edes neiti B. itse, sillä hän syö kyllä joskus hampurilaisen. Minä olen nuorena ollut melko vegetaarinen parin vuoden ajan. Nykyisinkin olen lievästi kallellaan siihen suuntaan mutta varsinkin kala kyllä maittaa. Feminismin kannattajaksi kyllä lukeudun. Olen kielitieteellisiä alan kurssejakin käynyt.

Jossain vaiheessa iltaa naisväki vetäytyi suljettujen ovien taakse omiin tuote-esittelyihinsä. Ei se Tupperwarea ollut vaan jotakin naisten tavaroita. Me kolme miestä jäimme keskenämme nautiskelemaan terveellisiä tehosekoittimen tuottamia juomia. Parempiakin juomia kyllä tiedän.

Kasvisruoka pysyi keskustelun aiheena loppuillasta. Esiin tuotiin aika mykistävä lista tunnettuja vegetaristeja eli ituhippejä. Siteeraan listaa tähän. Tietojen paikkansapitävyyttä en ole tutkinut, mutta ei minulla ole aihetta sitä epäilläkään. (Huomaan, että Wikipediasta löytyy paljon pidemmät listat hakusanalla "Luettelo tunnetuista kasvissyöjistä".

Buddha, Konfutse, Pythagoras, Platon, Aristoteles, Leonardo da Vinci, Vincent van Gogh, Thomas Edison, Benjamin Franklin, Immanuel Kant, Isaac Newton, Jean-Jacques Rousseuau, Mathama Gandhi, Charles Darwin, Adolf Hitler, Albert Einstein, Ilja Repin, Antonio Gaudi, Leo Tolstoi, George Bernard Shaw, Mark Twain, Franz Kafka, Isaac Bashevis Singer, Rainer Maria Rilke, Albert Schweitzer, Yehudi Menuhin, John Lennon, Paul McCartney, Bruce Sprinsteen, Clint Eastwood, Paavo Nurmi, Carl Lewis, Bill Clinton, Bob Dylan.

Tilaisuuden päätyttyä Kapteeninkadulta oli vain pieni pyrähdys (minulla ontuen, kun on tuo varvas!) ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan" nauttimaan tuopillinen vielä parempaa juomaa.


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Jos ei osaa

Muistan kun pikkupoikana 60-luvulla kuuntelin kummissani, kun isäni naureskeli pilkallisesti veljensä rakentaman uuden omakotitalon tasakattoa. Tämä ei tietenkään tapahtunut rakentajan itsensä kuullen vaan takanapäin, luotettavassa kaveriporukassa. - Eivät näköjään ymmärrä nykyisin, että vesi pitää saada katolta valumaan maahan. Kohta vuotaa sisään.

Näin sitten kävikin. Modernin näköinen tasakattoinen omakotitalo joutui kokemaan monta isoa remonttia. Vettä vuoti sisään, tuli hometta.

Toista oli isän itsensä rakentamassa talossa. Siinä oli harjakatto, niin kuin ns. rintamamiestaloissa aina. Ei vuotanut.

Kuuntelin äskettäin syrjästä keskustelua rakennusvirheistä, joiden vuoksi nykyisin on niin paljon homeongelmia, kouluissa varsinkin. Siis vain kuuntelin, en itse osallistunut. Mitäpä sanottavaa minulla olisi asiaan, jonka tekniset ratkaisut ovat minulle outoja.

Sain sen käsityksen, että vikaa on sekä rakennussuunnittelijoiden osaamisessa että työn valvonnassa.

On se kummaa, jos osaamisessa on puutteita. Miten ennen osattiin? Minulla on loistoesimerkki oman kesäkotini päärakennus Längelmävedellä. Vanha hirsirakenteinen rakennus on sata vuotta vanha. 1940 - 50-luvulla se oli puolitoista vuosikymmentä asumattomana ja hylättynä. Ei minkäänlaista vuotoa eikä lahoa eikä homevauriota. Oppia käymättömät kylänmiehet rakensivat sen talkootyönä, ja hyvä tuli.

Miksi sitten uudemmat rakennukset tuntuvat kaikkialla kärsivän homevaurioista yms? Onko rakennussuunnittelijoiden koulutuksessa vikaa? Opitaanko kelvottomia keinoja?

Samaa voisi tietysti kysyä monella muulla alalla. Miksi kaiken aikaa on joka puolella pankkikriisejä ja talousromahduksia? Ihan kuin niitä jossain tahallaan järjestettäisiin? Ovatko ne osaamattomuuden tulosta, vai sittenkin aivan erityisen taitavan osaamisen tulosta?

Mutta joka tapauksessa Suomi on täynnä homekouluja, joita pitää kiireesti korjata. Nyt alkavat jo näkyä korjaamisen ensimmäisen kierroksen tulokset. Kallis korjaus on tehty, mutta taas haisee home.

En ymmärrä. Missä on vika? Koulutuksessako?

Onhan se tietysti vaikeaa. Muutama vuosi sitten otin tarkistettavakseni kieliasun erään rakennusteknisen alan opiskelijan opinnäytetyöstä. Oli se jokseenkin käsittämätön sisällöltään. Opiskelija itsekin myönsi, ettei hän kaikkea ymmärtänyt, mitä oli tekstiinsä kirjoista kerännyt.

Niinpä. Muistui mieleen oma lukioaikainen fysiikan opiskeluni. Opettaja ei ollut ehkä niitä kaikkein kyvykkäimpiä, joten luokassa kasvoi heti sellainen hällä väliä -meininki. Yhtään mitään en muista oppineeni. Silti arvosana oli tyydyttävää tasoa. Tuli yleiseksi käytännöksi, että kokeessa kannattaa kertoa tai jakaa laskutehtävässä olevia lukuja keskenään. Kyllä opettaja sellaisen yritteliäisyyden aina parilla tai jopa kolmella pisteellä palkitsee.

Se riitti läpi pääsyyn ja jopa tyydyttävään arvosanaan. Sinnikäs yrittäminen aina palkitaan.



keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Luotettavalta taholta

Vaihtoehdot ovat vähissä, kun kipeän varpaan vuoksi ei voi lähteä liikkeelle. Kirjoja kyllä olisi, mutta koko aikaa ei jaksa lukea. Television kulttuuripainotteinen kanava Yle Teema aloittaa vasta illalla, joten muu aika täyttyy hölynpölypainotteisista kaupallisista kanavista. Matala mieliala ei sellaista meuhkaamista kestä.

Onneksi on Yle Areena. Siellä on hyvää ohjelmaa vaikka kuinka katsottavissa milloin tahansa. Alan entistäkin syvemmin oivaltaa, että tällaisessa ohjelmatarjonnan välineessä on tulevaisuus.

Olen nyt katsonut norjalaisen Skam-draamasarjan kaikki kolme kautta loppuun.

Vieroksuin sarjaa aluksi, kun olin katsonut yhden satunnaisesti valitun jakson jostain keskeltä. Kun kuitenkin luotettavilta tahoilta sain kuulla kehuja, otin uuden aloituksen. Jopa alkoi vetää.

Koska blogin lukijoissa saattaa olla vaikutteille yhtä altista väkeä kuin minä ja jopa sellaisia, jotka pitävät minua luotettavana tahona, annan tässä suosituksen. Skam kannattaa katsoa alusta alkaen. Erityisen suositeltava sarja on kaltaisilleni varttuneessa iässä oleville miehille.

Hufvudstadsbladetista sain tänään lukea ilahduttavan uutisen. Sarjaan on tekeillä uusi kausi.

Norjalaissarjan jälkeen siirryin kotimaiseen, Yle Areenassa edelleen.

Pesärikko-sarjan teema on sama kuin Skamin, miljöö ja aika vaan on toinen. Oslolaislukion sijaan nyt ollaan 1950-luvun lopun Pohjanmaalla. Sarja pohjautuu Orvokki Aution teoksiin nimeltä "Viistotaival", "Kotipesä" ja "Merkki päällä" (1980, -82, -85). Oli suuri vahinko kotimaiselle kirjallisuudelle, että huippulahjakkaan kirjailijan mahdollisuudet jatkaa uraansa hiipuivat kovin aikaisin.

Kolmiosainen televisiosarja on ajalta, jolloin Yleisradio vielä halusi ja osasi tehdä kotimaisista aineksista kunnollista draamaa (ohjaus Timo Bergholm). Nykyinen tuotanto näyttää pääosin kovin heppoiselta trendi- ja kohderyhmäajattelun rasittamalta ja kaupallisiin näkökohtiin painottuvalta.

Pesärikko on hehkuvan herkullista ajankuvaa. Voin suositella tätäkin, ihan kaikille, en pelkästään kaltaisilleni. Samastumispintaa löytyy.



maanantai 27. maaliskuuta 2017

Kunhan tästä tokenen

Oli aikomus lähteä käymään Porvoossa. Oli illalla kaverin kanssa sovittu kyydistä ja aikataulusta ja muusta. Porvoosta ei koskaan selviä poikkeamatta Runebergin talolla.

Aamulla kaikki oli toisin. Kaveri joutui ajamaan Porvooseen yksin. Minulla oli isovarvas niin kipeä, että hädin tuskin vessaan pääsin yhdellä jalalla hyppimällä.

Tämä tauti iski jo kolmannen kerran - välissä aina vuosi tai pari. Eräs minua viisaampi on kyllä valistanut minua taudin nimestä. Jokohan alkaisin uskoa?

Runeberg nyt jäi. Tilalle otin Goethen.

Minulla on iät ajat ollut voimakasta vetoa kulkea tutkimassa merkkihenkilöiden elämän tapahtumapaikkoja. Olen kolunnut Dostojevsikin jäljiää Pietarissa, Strindbergin jäljillä Tukholmassa. Tutkittu on myös Tolstoi, Shakespeare, Moliẻre ja moni muu, keneltä koti, keneltä hauta, keneltä muistomerkki, mitä ikinä on löytynyt. Puhumattakaan kotimaisista, Aleksis Kivi, Minna Canth, Lauri Viita, F. E. Sillanpää. Viime kesänä uusimpina Einari Vuorela ja Immi Hellén..

Eikä tämä koske pelkästään kirjailijoita. Muiden alojen taiteilijat ovat kiinnostavia myös, samoin historiallisten tapahtumien sijaintipaikat.

Tämän harrastuksen Helsinkiin sijoittuvia tuloksia olen esitellyt blogissani. Niitä löytyy, kun tuosta vierestä oikean reunan kohdasta "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" klikkaa nimeä "Kävelykierros Helsingissä (96)"

Yksi iso käyntikohde kuitenkin listoiltani puuttuu. Goethe ei vain ole sattunut reitin varrelle, vaikka Saksassa olen usein käynyt.

Tämä puute nousi taas tietoisuuteen, kun luin Veijo Meren hienoa esseekokoelmaa nimeltä Goethen tammi. Sen nimiesseessä kirjailija kertoo käynnistään Goethen maisemissa. Meri istuu iltaa matkaseuralaisensa kanssa kapakassa Weimarissa Goethen talon vieressä. He käyvät hautausmaalla ja tekevät retken Buchenwaldin keskitysleirin raunioille. Siellä on "Goethen tammi". Sen alla salaneuvoksen tiedettiin istuneen ja miettineen isoja ajatuksia. Siksi puu säilytettiin ehjänä jopa keskellä tuhoamisleiriä.

Vai säilyikö se ehjänä? Aiheesta näyttää olevan poikkeavia käsityksiä. Tähän aiheeseen on syytä paneutua tarkemmin.

Tulee sellainen hinku, että kunhan tästä tokenen, vielä menen käymään Weimarissa Goethen jäljillä. Varvaskin on jo lupaavasti paranemaan päin.





Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...