perjantai 20. lokakuuta 2017

Ylivoimaista?

Joskus tulee uskonpuute.

Ilmiö on ilmeisesti tuttu jopa urheilijoille. Korkeushyppääjälle iskee rimakauhu eikä hypystä tule mitään. Ylitys näyttää mahdottomalta.

Minä en urheile vaan luen. Olen viime aikoina lukenut runoja ja novelleja. Muutama sivu kerrallaan, nopeita pyrähdyksiä. Hellaakoskea, Paloheimoa, Mustapäätä, Haanpäätä. On helppo aloittaa uusi, kun tietää että se loppuu pian. Ei mene koko päivää.

Jättiläisurakkalukemiset ovat niitä rimakauhutapauksia. Aikoinaan Volter Kilven Alastalon salissa oli sellainen. Pakko oli kuitenkin ryhtyä, sillä se kuului kirjallisuustieteen vaatimuksiin. Piti kirjoittaa essee sen pohjalta. Hyvin lukeminen sitten sujui, kun pääsi alkuun ja löysi rytmin. Urotyöksi sen voi laskea. Ostin aikoinaan Kustavissa perinneseuran T-paidankin, jonka rintamuksessa kerrotaan kaikille vastaantulijoille, että "Olen lukenut Alastalon salissa". Ainakin alan ihmiset osaavat arvostaa.

On niitä muitakin, James Joycea, Marcel Proustia ja Robert Musilia ainakin mainitaan rankoiksi urakoiksi. Täytyy myöntää, kokemusta on. Kalle Päätalo osoittautui aivan ylivoimaiseksi. En selvinnyt pitkällekään.

Nyt pöydälläni on yksi tällainen rimakauhutapaus, johon en ole vielä uskaltanut koskea, vaikka se on ollut siinä jo toista kuukautta. Nämä Hellaakosket ja Haanpäät ja muut ovat pelkkiä tekosyitä siirtää sen jättiläisen aloittamista suotuisampaan ajankohtaan. Sillä jättiläinen se on. Paul Auster 4321, sivumäärä 1141.


Toistaiseksi olen lukenut vasta takakannen tekstit ja signeerauksen. Kyllä kohta aloitan.



 

maanantai 16. lokakuuta 2017

Äly hoi!

Heikkona hetkenä tulee kokeilluksi facebookissa kiertäviä testejä. Ei kannattaisi. Niistä ei toivu.

Yhdestä sain tuloksen, että suurin lahjakkuuteni on musikaalisuus. Ei varmasti ole. Vahvin toidiste päinvastaisesta on viiva laulusta alakoulun todistuksessa. Toisessa testissä sain kaikki oikein testissä, jossa piti tunnistaa kuuluisuuksien naamoja, sellaisia kuin Hitler, Stalin, Mao, Elvis, Lennon, Kennedy, Diana. Oli seassa muutama aivan tuntematonkin, mutta tarjolla olevista vaihtoehdoista onnistuin kai arvaamaan oikean. Testin lopussa sain pistemäärän lisäksi tietää olevani huippuälykäs. - Mikäpä siinä, hyvä että huomasivat. En kuitenkaan jakanut tietoa ympäri facebookia vaan pidin onnen itselläni. "Kell onni on, se onnen kätkeköön", neuvoi Eino Leino. Hänen luulisi tietävän.

Sitten iski trauma. Kaveri oli tehnyt saman testin ja saanut myös täydet pisteet ja saman neroksi julistuksen. Hän jakoi tiedon meille kaikille tiedoksi. Salaa syömmessäin tiesin, että nyt meni mönkään. Tunnen kaverin, ei ole huippuälykäs.

Palasin tekemään testin uudestaan. Nyt vastasin tahallani kaikkiin kysymyksiin väärin. Ja eikös vain koneen henki julistanut minut taas huippuälykkääksi, sillä sain täydet pisteet.

Muistiko kone minut? Huomasiko se huijausyritykseni? Palasin tekemään testin kolmannen kerran mutta nyt eri nimellä. Välttääkseni tunnistetuksi tulemisen vastasin nyt joihinkin kysymyksiin oikein ja joihinkin väärin. Mitä sanoi nyt kone? - Ei muuta kuin edelleen olen huippuälykäs ja kaikki oikein. Nyt oli uskottava.

Lapsena tein lastenlehdistä kaikenlaisia kuva-arvoituksia. Muistikuvani mukaan ne olivat kovin helppoja. Nero siinäkin puuhassa? Alla näyte. Siinä on kaksi kuva-arvoitusta, viiva välissä. Blogin lukijat voivat kokeilla. Kerron oikeat vastaukset seuraavassa kirjoituksessa. (Kuva-arvoituksen lähdeviite on jäänyt merkitsemättä muistiin. Ilmeisen vanha kuitenkin suttuisuudesta päätellen).

Välillä eteen sattuu toivottomia tehtäviä. Niin äskenkin. Kysyttiin, montako jalkaa on kolmella koiralla ja yhdellä kissalla.

Mikä tuossa nyt on? Tietysti 16 jalkaa.

Mutta sitten epäluuloinen mieli alkoi epäillä kompaa. Ehkä vastaus onkin neljä jalkaa. Jokaisella erikseen, ei yhteensä.

Lunttasin vastauksen. Se kuului: 12 jalkaa.

Miten niin? Äly hoi, älä jätä!



lauantai 14. lokakuuta 2017

Jotain lohtua

Pannukakkujonossa torstaina jäin murjottamaan, kun edessäni jonossa oleva kaapi kermavaahtokulhon tyhjäksi ja minulle jäi vain hilloa.

Sitten kuitenkin sisäinen Polly-Annani otti minussa vallan ja näki surkeudessa hyvänkin puolen. Kermavaahdossa taitaa olla ylen määrin kaloreita. Nytpä vältän semmoiset ihan tuosta noin.

Mulkaisin silti äkäisesti sitä edellä kulkenutta kermavaahtorohmua, kun hän kassalla käänsi katseen taakseen.

Keittiön tuttu täti huomasi tilanteen ja tuli valittamaan sattunutta vahinkoa. Lisää kermavaahtoa ei valitettavasti ollut enää mahdollista tehdä. Korvaukseksi hän lupasi tupla-annoksen kahvia. Tai vaikka tripla-annoksen, jos tahdon.

Tahdoinhan minä. Jotain lohtua sentään.



torstai 12. lokakuuta 2017

Automiehiä

Kaveri nyrjäytti nilkkansa, kun astuimme ulos ravintola Kosmoksesta. Kävimme lounaalla, mutta alkoholilla ei ollut osuutta onnettomuuteen.

Kävely ei sujunut. Hän oli jättänyt autonsa kauas Merimiehenkadulle Rööperiin. Minä lupasin hakea auton ja ajaa hänet Töölön tapaturma-asemalle.

Sain ohjeet auton löytämiseksi. Harmaa Ford Fiesta, rekisterinumero ei ollut jäänyt muistiin. Seisoo jossakin lähellä Albertinkadun risteystä. Virta-avain autossa.

Aika epämääräistä. Typerää jättää avain autoon. Tätä en tietenkään sanonut ääneen.

Lähdin kävelemään Fredaa pitkin. Tunsin ärsyyntymistä. Enhän minä tunne automerkkejä. Kadun reunat olivat täynnä autoja. Hakemista olisi helpottanut, jos olisi virta-avain ja voisin sillä saada auton valot välähtämään. Mutta ei. Pitää vain käydä tutkimassa jokaisen harmaan auton merkki.

Siellä oli useita harmaita autoja. Tutkin merkit keulasta tai perästä. Löytyi useampi Ford Fiesta. Ei auttanut kuin kokeilla, onko ovi lukossa. Katselin ympärille, ettei kukaan näe. Tunsin olevani vähän kuin varkaissa. Kaikki ovet olivat lukossa. Yksi Ford oli väriltään enemmän sininen kuin harmaa. Se tärppäsi.

Kuuluuko automerkkien tunnistaminen yleissivistykseen? Jos kuuluu, minä en ole yleissivistynyt. Pikkupoikana autot kyllä tunnettiin. Niitä piirrettiinkin vihkot täyteen. Autot olivat persoonallisen näköisiä, helposti tunnistettavia. Rätti-Sitikka, Tippa-Rellu, Kupla-Folkkari, Anglia, Mini, Mosse, Volga, Lada, Popeda, Nykyautot ovat kovin persoonattomia, kaikki saman näköisiä.

No, loppu hyvin. Löysin auton ja sain kaverin ajetuksi paikattavaksi. Kinttu saatiin sellaiseen kuntoon, että hän pääsi itse rattiin. Mietin, neuvoisinko häntä pitämään virta-avainta taskussa ja opettelemaan rekisterinumeron. En neuvonut, mitäpä sitä aikuista opastamaan.




tiistai 10. lokakuuta 2017

Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.



lauantai 7. lokakuuta 2017

Pahan päivän varalle

Rantatietä kävellessäni huomasin ojan takana nokkospöheikössä jotain kiiltävää. Meinasin mennä katsomaan mutta en kuitenkaan nokkosten sekaan viitsinyt. Ojakin oli syvä.

Kesän mittaan katselin aina ohi kulkiessani, vieläkö siellä kiiltää. Siihen kasvoi nokkosen lisäksi horsmaa ja mesiangervoa, eikä niiden seasta enää näkynyt mitään.

Kiilto ei unohtunut. Elokuussa ryhdyin asian vaatimiin toimenpiteisiin ja pukeuduin rantakävelylle lähtiessäni nokkosenkestävään asuun. Könysin ojan yli ja löysin - lumilapion.

Siinäpä pulma: kenen lapio ja miksi täällä?

Jätin sen pystyyn puuta vasten. Ajatuksena oli, että siitä omistaja löytää kadonneen lapionsa ja ottaa mukaansa. Mutta kesä alkoi loppua ja lapio pysyi paikallaan. Taidanpa ottaa sen itselleni.

Ei se ihan priimakunnossa ollut. Korjailin sitä pienillä nauloilla. Pistin sen ensin talliin nurkkaan rautalapion ja rautakangen viereen mutta sitten ajattelin, että sisälle tallin lukitun oven taakse sijoitettuna se on "luvaton käyttöönotto" eli kähvellys. Jos jätän sen näkyvälle paikalle ulos, siinä se on ikään kuin löytötavara odottamassa omistajaansa, jos omistaja sattuu joskus pihapiirissäni kulkemaan.

Niinpä löin pitkän naulan tallin ulkoseinään räystään alle ja ripustin lapion kahvasta siihen. Näkyy kauas. Lisäksi siinä on sellainen järki, että tallin oven alareuna on niin alhaalla, että lumisena talvena ovea ei saa auki. Jos lumilapio on silloin oven takana, se on hyödytön. Ulkoseinän naulasta sen saa siepatuksi, vaikka millainen lumenpaljous tukkisi tienoon.

Helsingistä tullut vieras katseli pää kallellaan lapiota seinällä.  - Olet tuommoisen tuohon hommannut, hän sanoi ja katsoi minua tutkivasti kuin vähäjärkistä. Minä selitin tohkeissani tuon lumen paksuuden ja oven avaamisen. - Että on siinä semmoinen järki.

-  Mutta ethän sinä koskaan käy täällä lumiseen aikaan.

Niin. Se oli kyllä paha argumentti. Vaikeasti kumottavissa. En todellakaan ole koskaan käynyt.

*    *    * 

Täytyy kai myöntää, että minussakin on se paljon pilkattu taipumus hamstarata kaikenlaista tarpeetonta (?) tavaraa pahan päivän varalle. Esimerkkejä voisin luetella vaikkapa edessäni olevan kirjoituspöydän laatikoista, mutta taidanpa jättää kertomatta, hienotunteisuudesta itseäni kohtaan.

Mistäpä se taipumus on tullut? Kai se on sukupolvijuttu, opittu edeltäviltä sukupolvilta. Olen Pohjanmaan-reissuillani saanut myös havainnollista opastusta mm. nuukuudestaan tunnetusta laihialaisesta oppilaitoksesta.




torstai 5. lokakuuta 2017

Vessamietteitä

Kertoivat kuppilassa kakka- ja pieruvitsejä. En erityisemmin osannut huvittua. Minähän en ole huumorintajuinen.

Totisia vessajuttuja sen sijaan kuuntelin arvostavasti. Televisiodokumentissa puhuttiin jätevesistä ja vesivessan hulluudesta. Suunnaton määrä hyvää vettä sotketaan tahallisesti ja sitten puhdistetaan kovin monimutkaisin ja hintavin keinoin. Mitä järkeä?

Toisenlaisia keinoja ja tekniikkaa olisi kyllä olemassa. Vain poliittinen tahto muutokseen puuttuu.

Kaupunkiasunnossa minulla on tietysti vesivessa. Siinä on onneksi kaksi huuhtelunappulaa. Vettä voi säästää valitsemalla pienemmän huuhtelun. Se kyllä riittää hyvin pienempään asiaan. Docventuressa viikko sitten asiantuntijat neuvoivat, että valtava vesimäärä säästyisi jo sillä, että ihmiset pissaisivat suihkussa käydessään - huuhtelu hoituisi siinä samalla pesuvedellä. Kommentissa joku väitti, että se ihminen valehtelee, joka väittää, ettei ole koskaan näin tehnyt.

Kesäasunnolla minulla on kompostoiva käymälä. Se on romanttinen paikka, punamullalla maalattu ikkunallinen pikku mökki metsän laidassa kukkakedon ympäröimänä. Siellä on 50-luvun filmitähtien kuvia seinät täynnä ja hyllyllä luettavana vanhoja aikakaus- ja sarjakuvalehtiä. Kuivikkeeksi on kaksi pyttyä, toisessa kaupasta ostettua Hajusieppoa, toisessa itse haravoituja ja kuivatettuja koivunlehtiä.

Kyllä kompostointi toimii. Haju ja kärpäset pysyvät poissa, siitä olen tyytyväinen. Mutta ei säiliön tyhjennys tälläkään konstilla ihan mukavaa työtä ole. Säiliö on suuri mutta kuitenkin pieni. Kaksi kertaa kesässä sen joutuu tyhjentämään. Pitäisi rakentaa sellainen käymälä, jossa olisi vähintään neljä istuinta, joista vain yksi olisi kerrallaan aktiivikäytössä.. Täytyttyä se suljettaisiin ja jätettäisiin vuodeksi kompostoitumaan. Silloin se olisi jo täysin valmista kuivaa multaa.

Jos kuvaan on luottamista, entiseen aikaan paremmissa huusholleissa näyttää olleen oikein kunnon pudotuksella varustetut kompostikäymälät. Huoltomies tarvittiin tarkkailemaan, ettei pönttö täyty liikaa. Jää vaan miettimään, millaiset palkat ja työsuhde-edut tuollaisella käymälätoimihenkilöllä on mahtanut olla.



maanantai 2. lokakuuta 2017

"Syksy jo saa - - "

"Nyt on lokakuu / ja minusta näkee sen", riimitteli runoilija. On siinä jotakin perää.

Minä siirsin sortsit, lyhythihaiset paidat, reisitaskuhousut ja liivin makuuhuoneen vaatepuulta komeroon. En usko, että niitä enää tämän sesongin aikana käytän. En toki käyttänyt syyskuussakaan. Ne tulivat maalta Helsinkiin optimismiharhan vuoksi, kuten joka vuosi. Toisaalta ne tulivat Helsinkiin myös pesukoneen vuoksi. Kesäasunnolla Längelmävedellä ei ole pesukonetta. Kesän säät olivat suosiolliset, joten niitä tuli käytetyksi runsaasti.

Jokin kulttuurinen erikoisuus liittyy reisitaskuhousuihin ja liiveihin. Maalla ne ovat käyttökelpoiset julkisilla paikoillakin. Metsästäjänpuvuksi niitä joku sanoi - taskuja on paljon. Kuin safarille olisi Hemingwayn kanssa lähdössä - tulee miehekäs olo. Mutta kaupungissa sellaisia en pukisi päälle. Jotenkin tuntuisi nololle.

Komeroon siirrettyjen kamppeiden korvikkeena vaatepuulla on nyt mustat farkut ja pari Marimekko-paitaa. Niissä kehtaa kulkea. Olkalaukku on aina mukana, sateenvarjoa, lompakkoa ja kännykkää varten. Kyllä nyt kelpaa kulkea kaupungilla, kun kihtikin katosi keväällä eikä ole sen koommin oireillut.

Vaikeinta on kuitenkin päästää lopullisesti irti kesästä. Uuteen on niin pitkä aika, ettei siihen saa vielä minkäänlaista näköalaa. Vielä pyörivät mielessä menneen kesän parhaat palat. Uniinkin ne tulevat. Syyskuu oli vielä kiinni kesässä. Lokakuu ei ole.

Luin jostain, että jossakin kansainvälisessä säälaitoksessa oli ennustettu, että alkavasta talvesta tulee Pohjolassa kylmin sataan vuoteen. Sepä perhanaa. Kyllä menneen kesän riemut ja sortsikelit nousevat sanoinkuvaamattomaan arvoon ja kaipaus uuteen sortsi- ja reisitaskukauteen Längelmäveden rannoilla kasvaa valtaviin mittoihin.

(Kuvat elokuvasta Suomisen Olli rakastuu, ohj. Orvo Saarikivi 1944)




lauantai 30. syyskuuta 2017

Naama näkyviin


Kirjakaupan tungoksessa yhtäkkiä joku naputti olkapäähän:  - Dessu hei, tunnetko vielä?

Käännyin katsomaan. Naishenkilö, neljissäkymmenissä, jotain tuttua kyllä. Päänsisäinen skanneri raksutti pikavauhtia ja jotain alkoi löytyä. Etunimi - oikein. Ei sukunimeä. Hyvä niinkin, hymyä.

Ei siinä tungoksen keskellä voinut kummempia keskustella. Sen saimme sovituksi, että tilaisuuden jälkeen ulko-ovella.

Muistikuvat tarkentuivat odotellessa. Edellisestä tapaamisesta on kauan. Silloin alle kaksikymppisenä hän oli mukana eräässä projektissa, jota minä vedin. Kun projekti saatiin valmiiksi, tiemme erkaantuivat.

Ovella vaihdettiin kuulumiset, ammatit, perheet, sen sellaiset. Kysyin, paljonko siitä yhteisen projektin päättymisestä onkaan aikaa. 23 vuotta.

Sain kuulla, että hän tunsi minut heti kaukaa. En ole yhtään muuttunut niistä projektin ajoista, aivan saman näköinen. Esitin harmistunutta. Enkö sentään edes vähän ole komistunut? Hän myöntyi nyökyttelemään. Harmaantunut parta pukee hyvin.

Hän sanoi joskus vilkaisseensa, olenko facebookissa. Saman nimisiä oli kyllä. Kun väärät oli karsittu, jäljelle jäi yksi, mutta siitä ei saanut selvää. Profiilikuva oli sellainen, että siinä olisi voinut olla yhtä hyvin minä tai Ruokolahden leijona. Henkilötiedot ja kaverilistat eivät olleet julkisia. Päivityksiä ja kuvia oli muutama julkinen mutta ne eivät auttaneet yhtään tunnistamista. Ei sellaiselle voi kaveripyyntöä lähettää.

Totta on. Minä olen piilotellut tietojani pelätessäni että epäsosiaalinen media tai CIA tai Supo tai muu heti hyökkää kimppuuni.

Kysyin seuraavana päivänä tutulta asiantuntijalta, millaiset vaarat uhkaavat, jos lisään avoimuutta. Sain vastauksen, että häiriköt voin itse häätää. Tiedustelupalveluja en voi torjua millään keinolla, jos ne pitävät minua kiinnostavana..

Tuhmia kuvia, rasismia, kiihotusta, kunnianloukkauksia ja muuta sellaista minulla ei ole eikä tule. Mitään sellaista ei ole, mitä en voisi julkisesti esittää. Oma naama ja muutaman muun naama on esillä kuvissa. Tekstinä on enimmäkseen runoja ja mietelauseita.

Niinpä muutin asetuksia. Avasin päivityksiä kahden vuoden ajalta kaikkien katsottavaksi.
   


P.S. Edellä kerrottu koskee yksityistä facebook-sivustoani, jossa kavereita ovat vain oikeat kaverini. Ehkä sellaisia löytyy nyt lisää, kun uteliaille selviää, että ei se ole Ruokolahden leijona.

Minulla oli pari vuotta sitten myös yritys aloittaa tähän blogiin liittyvä facebook-sivusto. Se ei kuitenkaan menestynyt. Blogin suuresta lukijamäärästä kaveriksi halusi päästä vain muutama. Niinpä se on jäänyt syrjään. Olen kyllä säännöllisesti katsonut, mitä harvalukuiset Dessun kaverit ovat sinne lähettäneet, mutta itse olen ollut passiivinen. Ehkä joskus teen uuden yrityksen.

   (kuva: Jouko Vatanen)

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Vaikeita valintoja

Ruuhka aiheuttaa stressiä. Eläkeläisen elämän pitäisi kuulemma olla rentoa ja stressitöntä. Mitä nyt enimmäkseen makoilee ja välillä  vähän tassuttelee pysyäkseen virkeänä.

Minulla alkaa olla paineita kirjojen kanssa. Niitä on nyt kaikkien aikojen ruuhkaksi asti. En oikein ehtisi tassuttelemaan. Äskettäin kirjoitin tässä, kuinka työhuoneeni nurkkaan in kannettu laatikkokaupalla kirjoja. Niiden lisäksi nyt taloon tunkee koko ajan uusia kirjoja. Mihin minä joudun näiden kanssa. Kaikki pitäisi lukea, ne ovat sen arvoisia. Huolellisesti valittuja, tarkkaan tietoon perustuvia valintoja. Eivät mitään sattumalta käteen osuneita.

Lisäksi olisi muutakin menoa. Pääsylippu on ostettu kolmeen teatteriesitykseen ja kahteen konserttiin. Taidenäyttelyitä ja elokuvia on tarjolla. Televisiostakin tulee välillä kiinnostavaa. Tällaisessa tilanteessa tulee onnitelleeksi itseään entistäkin enemmän sitä, että olen ymmärtänyt pysyä etäällä kaikesta penkkiurheiluhullutuksista.

Tänään tuli taas uutta huippuluokan luettavaa. Arundhati Roy oli vierailulla Helsingissä ja minä totta kai kameran kanssa paikalla kirjakaupassa järjestetyssä haastattelussa. Rohkenen käyttää tuollaista kehuvaa sanaa, sillä kirjailijan edellinen teos Joutavuuksien jumala jäi mieleen mestariteoksena.

Nyt on käytännöllinen valintapulma edessä. Miten priorisoin uudet ja vanhat kirjani? Kjell Westön uusi kirja Den svavelgula himlen  (suom. Rikinkeltainen taivas) on loppusuoralla. Täytyy myöntää, mestariteos taas, vuoden suurin lukuelämys. Mutta mikä kirja seuraavaksi? Onko luvassa toinen suuri (suurempi?) elämys? Tämäkö?






maanantai 25. syyskuuta 2017

"Ikivanha, aina uus"

Ajoin junalla Keravalle. Siinä penkillä istuessani ja viereisen penkin teinityttöjen puhetta ja tirskumista kuunnellessani tulivat mieleen Sinuhen viisaat sanat. - Ei mitään uutta auringon alla.

Oikeastaan mieleen olisi pitänyt tulla Raamattu, sillä sieltä Saarnaajan kirjasta tuo sananlasku on peräisin ja ties mistä muualtakin sitä ennen ja sen jälkeen. - Nil novi sub sole.

Mutta ei hihitteleville teinitytöille parane ruveta sananlaskuja suoltamaan. Siksi vain kuuntelin. Salaa kuuntelu on tietysti rumaa, mutta minkäs teet kun vieressä kuhinä käy.

Olivat olleet bilettämässä. Känniin oli tultu, sekoiltu, oksennettukin, mutta kohta taas lisää juotu. Oli kaaduttu, kastuttu ja kuherreltu.

Kaikki oli siis mennyt niin kuin aina ennenkin, ajattelin. Tuollaisessa muistan joskus kauan sitten olleeni mukana itsekin. Korostan: kauan sitten.

Pojista puhuttiin. Kuka oli kenenkin kanssa ollut ja mitä tehnyt. Myös aiemmin koetut olemiset ja tekemiset käsiteltiin. Jutut olivat yllättävän ronskeja. Olen kai vanhakantaisesti kuvitellut, että naiset sensuroivat kokemustensa suorasukaisimmat kertomukset. Minähän olen kuullut vain Längelmäveden kesäpaikkani nuorten miesten saunaillan puheita Tampereen-reissujensa kokemuksista. Niissä ei ollut havaittavissa sensurointia.

Mutta eivät neitien bileet olleet pelkkää juhlaa, se kävi kohta ilmi. Yksi neideistä alkoi purkaa tuskaansa. Hän oli aamulla herännyt aivan väärästä sängystä. Eikä muistanut mitään. Mutta merkit viittasivat, että - - .

Tässä kohdassa putosin pikkuisen kärryiltä. Ymmärryksessä pysyminen olisi vaatinut taustatietoa henkilöiden parisuhdetilanteesta. Mutta selvästi kävi ilmi, että katastrofin ainekset olivat olemassa. - Miten mä selitän - - ?

Tässä kohdassa ei enää tullut mieleen Sinuhe. Mieleen tuli enemmänkin viime vuosikymmenten kotimainen nuorten miesten kirjoittama kirjallisuus, jota jostain syystä  nuorten miesten kasvukuvauksiksi kutsutaan (vaikka kasvamisesta ei näkynyt merkkiäkään)..

Sitten tuli mieleen vähän vanhempi kirjallisuus, nimittäin ikuinen suosikkini August Strindberg, yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotannon uskon tuntevani perinpohjaisesti. Sopiva kuva löytyi Liv Ullmannin ohjaamasta elokuvasta Fröken Julie.

Kuvan repliikissä koko ikuinen ongelma on tiivistettynä.



lauantai 23. syyskuuta 2017

Tyhjää etsimässä

Työhuoneeni on kaaoksessa.

Ainahan se on, voisi tietysti myöntää, mutta nyt se on erityisen pahassa kaaoksessa. Huoneen nurkkaan nimittäin nostettiin kuusi isoa muuttolaatikkoa täynnä kirjoja.

Kirjat pitäisi sijoittaa hyllyihin. Siinäpä onkin suunnittelemista, sillä hyllyt ovat jo täynnä kirjoja, tupaten täynnä. Yhtään ainutta kirjaa en saa mahtumaan. Työhuoneen seinät ovat kattoa myöten täynnä hyllyjä. Lisäksi hyllyjä on eteisessä, olohuoneessa, vierashuoneessa ja ns. piiankammarissa keittiön takana. Vain makuuhuone, kylpyhuone ja keittiö ovat kirjattomia. Tai keittiökin vain osittain - siellä on hylly keittokirjoille.

Muuttolaatikoissa on arviolta 300 kirjaa ja parikymmentä vanhaa valokuva-albumia. Olen siis pulassa. Eivät nämä muuttolaatikoihin voi jäädä. Mitä teen?

Voin tietysti yrittää harventaa entisiä kirjojani, mutta turhia ei paljon löydy. Harvennuksia on jo tehty moneen kertaan. Turhinta ainesta ovat vanhat asiakirjamapit.  Jos saisin ne poistetuksi, tilaa avautuisi ehkä sadalle kirjalle. Mutta mapit pitäisi ensin selata läpi, ettei mitään ainutkertaisen arvokasta häviä. Selailuun menisi muutama viikko, enkä nyt haluaisi viivytellä.

Laatikoissa olevat kirjat ovat pääosin ruotsinkielistä lyriikkaa. Carpelania, Huldenia, Anderssonia (sekä Claes että Dan), Diktoniusta, Ågrenia, Cleveä, Tikkasta, riikinruotsin puolelta mm. Martinssonia, Lagercrantzia, Lagerkvistia, Ferliniä, Taubea, Tranströmeriä. Suomenkieliseltä puolelta ovat laajasti edustettuina mm. Anhava, Haavikko, Nummi, Saarikoski, Manner, Mustapää, Paloheimo,  Hellaakoski, Viita, Meriluoto, Kivikk´aho, Selja, Turtiainen. Lisäksi on monenlaisia antologioita molemmilla kielillä.

Valitsin kirjat kesällä läheisen ihmisen kuolinpesän suuresta kokoelmasta. Eikä valinta tullut valmiiksi, ei lähellekään. Aloitin lyriikasta, seuraavalla käynnillä pääsen proosan kimppuun, sitten tietokirjallisuuden. Luvassa olisi satoja ellei tuhansia lisäkirjoja täpötäysiin hyllyihini.

Joukossa on tietysti useita sellaisiakin kirjoja, joita minulla on jo hyllyssäni. Silloin toinen joutaa kierrätykseen. Monelle muuttolaatikon tulokkaalle antaa lisäarvoa tekijän omakätinen omistuskirjoitus.

Ensin aioin laittaa kirjoituksen kuvaksi muuttolaatikkokasan. Iltakävelyllä kuitenkin keksin näpätä kuvan uudesta rakenteilla olevasta keskuskirjastosta. Sinne tulee paljon hyllytilaa, jota minulta nyt puuttuu. Rakennus alkaa jo vähän saada hahmoa lopullisesta muodostaan. Näyttää aika lupaavalta, paremmalta kuin muutama vuosi sitten valmistunut musiikkitalo. Sen keskeneräistä muotoa kommentoin blogissani  täällä .

Kirjasto on kuvassa keskellä nostokurkien kohdalla. Paikkakuntaa huonosti tunteville lukijoille kerron, että kaareva reuna kuvan oikeassa laidassa on nykytaiteen museo Kiasma. Sen takana on Sanomatalo, Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien toimitus. Kuvan vasemmassa laidassa näkyy hämärästi Musiikkitalon nurkka ja sen edustalla oleva kaksikärkinen monumentti, josta esitin lähikuvia ja arvioita täällä.








torstai 21. syyskuuta 2017

Mies jolle ei kelpaa mikään

Syksyisen perinteen mukaisesti yritin saada kokonaiskäsityksen television ohjelmatarjonnasta. Löytyisikö mitään uutta, jota kannattaisi ruveta seuraamaan?

Kanavien selailu vei minut ensin katsomaan tietokilpailua.

Kysymys kuului: "Ranskan kuningas Ludvig XIV tunnetaan samalla lempinimellä kuin suomalainen jääkiekkopersoona Juhani Tamminen. Mikä on tämä yhteinen lempinimi?"

Kilpailija hymysi viisaan näköisenä ja vastasi: "Tami."

Ei olisi onnistunut Esko Kivikoskelta. Taitaa käydä niin, etten tänäkään vuonna ala katsoa tietokilpailuja. Sen verran vahvana muistissa elävät Viisasten kerho, Naapurivisa ja Arpa on heitetty.

Entä löytyisikö minulle sopivaa viihdettä? Sopii epäillä. Olen hieman samalla kannalla kuin Henrik Tikkanen aikoinaan. Hän kirjoitti aforismipalstallaan ihmettelynsä, miksi Jumala sallii sodat ja tv-viihteen. 

Television viihde- ja kilpailuohjelmat ja kaiken maailman reality-sarjat tuputtavat katsojille itsekkyyttä, röyhkeyttä ja häväistystä. Minä toivoisin sivistystä, kulttuurin kehitystä, tiedettä, taidetta ja humanistista näkemystä itsekeskeisen kilpailufilosofian sijaan.

Olen tässäkin juuttunut 60-luvulle. Ylittääkö mikään sketsityyppi G. Pula-ahoa ja Onni-klovnia? Tuttu sketsisarjojen tähtinäyttelijä kysyi minulta viime talvena, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Yhden jakson olin katsonut, kun tiesin tulevasta tapaamisesta. En hirveästi ruvennut kehumaan, pikkuisen kyllä. Sanoin, että kyllähän hän minut sen verran hyvin tuntee, että minua ei naurata mikään. Ainoa poikkeus on, jos joku tulee ja kutittaa. Salaa vähän toivoin, että nämä nuori nainen tulisi ja kokeilisi. Ei tullut.

Yle on tehokkaasti onnistunut tärvelemään laatubrändinsä nimeltä Kotikatsomo. Kesäkodissa selailin taas aitan ullakolla vanhoja lehtinippuja. Erityisen tarkasti luin Apu-lehdestä viikon televisio-ohjelmat. Oikein kateeksi kävi vanhaa itseäni ja koko kansaa, kun luki 60- ja 70-luvun Televisioteatterin tarjonnasta. Oli jatkuvasti vahvaa kirjallisuusainesta, Gogolia, Strindbergiä, Ibseniä, Beckettiä, Fota, Haanpäätä, Lassilaa, Jotunia ja vaikka mitä. Siis silloin "pahamaineisella" Repo-radion aikakaudella. Nyt pukkaa Korpelan kujanjuoksua. Ei kiitos.

Mitä muuta? Onko niin, että kun Uutiset ja sää on katsottu, niin Urheiluruudun alkaessa voi panna television kiinni ja siirtyä Yle-Areenaan ja Elävään arkistöön?

Ei sentään. On tärkeitä ajankohtaisohjelmia, dokumentteja ja laatuelokuvia. Kino klassikko siirtyi sunnuntain alkuillasta torstain myöhäisiltaan. Kelpaa se niinkin, kunhan löytäisivät useammin "uusiakin" klassikoista eivätkä aina toistaisi sellaisia, jotka on jo hiljattain esitetty.

Mutta entä ne aivan uudet fiktiot? Viime talven paras löytö oli Skam. Löytyyköhän nyt mitään?

Kuvassa se toinen Tami ja Onni-klovni.

Loppuun yleisökysymys Uutisvuodon nelikentän tyyliin. Kuka tässä kirjoituksessa mainituista neljästä ei kuulu joukkoon ja miksi?
1) Ludvig XIV   2) Juhani Tamminen  3) Onni-klovni  4) Esko Kivikoski  (Vastaukset kommenttiosastoon.)


Onni


 Tami

















tiistai 19. syyskuuta 2017

Ei onnistunut

Menin pitkästä aikaa käymään entisellä työpaikallani. Tarkoitus oli tietysti tavata vanhoja työkavereita, mutta lisäksi salaisena taka-ajatuksena oli kopioida 200 kpl erästä paperia firman monistuskoneella. Tietysti huomaamatta ja ilmaiseksi. Muistin kyllä koodinumeron, jolla kone sen tekee.

Kun siirtyy eläkkeelle, sulkeutuvat samalla monet yleishyödylliset kanavat, joita on tullut tavaksi käyttää. Firman laskuun monistaminen on yksi. Muita ovat mm. kopiopaperinippujen, kynien ja muun hyödyllisen tavaran vieminen kotiin. Minulla on tällä tavalla hankittuna kotona kirjoituspöydän laatikossa kotelolliset hiilipaperia, monistusvahapaperia ja piirtoheitinkalvoja. Ei sitä tiedä, vaikka joskus vielä niitä tarvitsisin. Samoin on lyijykyniä ja niille muutama teroituskone. On myös paketti kuulakärkikyniä. Niissä lukee sponsorin nimi: Radiolinja.

Mutta nyt ei homma sujunut. Firmaan oli hankittu uusi kopiokone, eikä vanha koodini sille kelvannut. Tai sitten en osannut toimia manuaalin mukaisesti. Kone ei inahtanutkaan vaikka kuinka näppäilin. Mieleen kohosi hiljainen kirous:  kyllä entiset koneet sentään olivat humaanimpia. Jos ne eivät toimineet, se oli vain ruttuun mennyt paperi rattaissa. Sen kun repi pois, taas toimi.



Tapasin tietysti myös entisen sihteerini neiti B:n, joka nyt on myös entinen neiti. Uusi sukupuolineutraali avioliittolaki mahdollisti muutoksen.

Kuulumisia kyseltiin. Sanoin, että olen tainnut kesän aikana laihtua, kun maalta kotiin palattuani vyö tuntui niin löysältä. Entinen neiti  tuttuun tyyliinsä kuitenkin heti särki illuusioni:  "Tai sitten vyö on kesän mittaan venynyt."

Hän ehdotti, että tulisin mukaan hänen kurssilleen. Siellä opetellaan potkunyrkkeilyä. Laihtuisin varmasti.

En luvannut. Sen sijaan perinteinen istunto hampurilaisbaarissa toteutunee pikapuoliin. Hän kyllä tarjoaa, kunhan minä maksan.


sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Ruotsalaista kalakukkoa

- Osaatko laittaa ruokaa nimeltä kalakukko?

Näin kysyi ruotsalainen ystäväni Sandra, joka oli tullut Tukholmasta käymään Töölöntorilla. Hän tiesi kyllä, että en ihan avuton keittiöpuuhissa ole.

Nyt kuitenkin täytyi myöntää, että kalakukon laittamiseen keittiötaitoni eivät riitä. Ihmettelin, mistä hän, aito riikinruotsalainen, oli saanut tiedon tästä savolaisesta erikoisuudesta.

Hän kertoi nähneensä elokuvan, jossa laulettiin kalakukon valmistamisesta, ja siitä oli kiinnostus herännyt, että sitäpä pitäisi päästä maistamaan. Laulusta hän oli tullut käsitykseen, että kalakukko on aivan nopea ja yksinkertainen valmistaa.

En tuntenut sellaista elokuvaa tai laulua. Sandra vähän yritti hyräillä, mutta suomenkieliset sanat eivät sujuneet. Sävelkään ei tuntunut tutulta.

Pitihän Sandralle kalakukkoa hankkia maistettavaksi. Onneksi Stockmannin herkkuosastolta löytyi. Vaikutelmaksi jäi, että ei Sandra hirveästi innostunut tästä ruokalajista. Se varmaankin tuli selväksi, että ei se aivan yksinkertainen valmistettava ole.

Myöhemmin kyseinen elokuva ja laulu ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi. Se on Tage Danielssonin ja Hans Alfredsonin huikean kekseliäs farssi nimeltä Picassos äventyr (1978).

Elokuva kertoo surrealismia lähestyvin kabareen keinoin Pablo Picasson kasvusta ja kohelluksesta mm. Pariisin taiteilijapiireissä. Väkeä on vaikka minkä verran, suuri määrä maailman merkittävimpiä taiteilijoita ja poliitikkoja (Hemingwaysta Toulouse-Lautreciin ja Churchillistä Hitleriin tulee vastaan karikatyyrisin hahmoin. Kaikkia kieliä puhutaan, välillä ties mitä siansaksaa. Eikä suomen kielikään jää huomiotta. Sitä puhuu ja varsinkin laulaa hienojen taiteilijaseurapiirien tähti nimeltä Sirkka. Tähän hempukkaan polvihousuinen Picasso ihastuu silmittömästi. Ja juuri tämä Sirkka laulaa juhlissa kalakukkolaulun silkalla suomen kielellä. Tosin ääntämisestä herää vahva epäily, että näyttelijä (Lena Olin) ei taida suomea osata yhtään enempää kuin tämän laulun sanat.


 Kansat ja kulttuurit joutuvat elokuvassa satiirin kohteiksi. Suomi on umpiharmaa ja puhumaton maa. Sirkan kotona istuvat Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson pirtin pöydän ääressä eivätkä puhu mitään. Kuva on harmaa mutta muuttuu värilliseksi kun sirkka astuu huoneeseen laulamaan. Kun hän lähtee, kuva muuttuu taas mustavalkoiseksi. Lasse ja Bisse saavat sentään itsetuntoa kohoamaan sanomalla suomalaisittain maagiset sanat: "Paavo Nurmi". Eikä sitten muuta.



x   x   x

Tämä kalakukkotapaus vuosikymmenten takaa nousi mieleen, kun luin lehdestä, että Hans Alfredson on muutama päivä sitten kuollut 86-vuotiaana. Olen nuorena Tukholmassa asuessani nähnyt monta hänen ja Tage Danielssonin (yhteisnimellä Hasseåtage) tuottamia revyy-teatteriesityksiä. Sekin aikakausi on nyt lopullisesti poissa. Samoin Sandra.

Muistoja vain jää.

Tästä  linkistä voit katsoa tuon herkullisen hehkeän kalakukkolaulun. Laitan tähän vielä sanatkin, jos joku haluaa kokeilla reseptiä.

Näin laitat kalakukkoa
nyt otat vettä ja suolaa
sen jälkeen voita, jauhoja.
Sen jälkeen vaivataan,
sen jälkeen vaivataan.
Nyt raakaa kalaa, silavaa
jo pannaan taikinalle, rakas!








torstai 14. syyskuuta 2017

Muodonmuutoksia

Kesällä sain mieleenjuolahduksen. Päätin Pohjanmaan-reissulla yllättäen poiketa tervehtimässä Helvi-tätiäni. Edellisestä kerrasta olikin jo kulunut aikaa. Se tapahtui joskus 1960-luvun lopuilla. Ei siis varsinaista sukurakkautta.

Helvi-tädin talo oli entisellä paikallaan. Olen siitä lukemattomat kerrat ajanut ohi, sillä usein toistuvat Vaasan-matkani kulkevat sen pienen maalaispitäjän kautta. Läheisellä ABC:llä olen pitänyt tapana pysähtyä kahvittelemassa, ja siinä olen miettinyt, että Helvilläkin voisin joskus poiketa. Nyt sen toteutin. Olin kyllä muuta kautta saanut tiedon, että hän on hengissä ja kohtalaisessa kunnossakin, vaikka on jo yli 90. Hän asuu tyttärensä ja vävynsä kanssa vanhaa sukutilaa, sellaista aitoa oikeaa Pohojanmaan kaksikerroksista kartanoa.

Ihme kyllä Helvi tunsi minut heti. Minä en olisi tuntenut häntä, jos olisi sattumalta kohdannut. Entinen riskinoloinen emäntä oli nyt heiveröinen ja pieni. Virkeä ja reipas kuitenkin, vain huonoksi käynyt kuulo vaivasi. Heti hän alkoi touhuta kahvia ja harmitteli kun ei "vilipoosen iliman" takia voinut kattaa ulos puutarhaan.

Hämmästyin aika lailla, kun katselin hänen kamarinsa piirongin päällä olevia valokuvia. Siinä oli paljon kuvia, hääpareista, vauvoista, ylioppilaista, rippilapsista ja ties mistä. Yhdessä kuvassa olin minä. Juuri se kuva, jonka olen yrittänyt unohtaa ja hävittää pois häiritsemästä noloudentunnettani.

Mustavalkoisessa kuvassa on pitkätukkainen luihunnäköinen miehenroikale valkoinen lakki vinosti päässä. Vähän on viiksen- ja parranhaiventa ja tuskainen, totinen ilme, posket lontolla. Kuin mikäkin huumeluolasta herätetty hippi, joka on väkisin tuotu kameran eteen ja puettu ylle tumma takki, kapea kravatti ja ylioppilaslakki. Ymmärrän, miksi vanhempani närkästyivät kuvasta eivätkä suostuneet lähettämään sitä sukulaisille. Pari viikkoa myöhemmin minun piti mennä uudestaan ylioppilaskuvaan, ja silloin valokuvaaja sai tiukat ohjeet, millainen kuvasta pitää tulla. Hymyä naamaan ja tukka piiloon korvan taakse.

Ja nyt Helvi-tädin kamarissa minulle selviää, että juuri tuota kamalaa kuvaa täällä on katseltu vuosikymmenet. Millaisia ajatuksia Helvin mielessä onkaan pyörinyt veljenpojastaan, joka ei edes ole koskaan poikennut.

Jos on Helvi muuttunut, niin kyllä minäkin olen. Tiedä sitten, onko muutos mennyt parempaan suuntaan, sillä kiloja on kertynyt. Hiukset ovat kyllä hieman lyhyemmät ja parta karheampi. Olisi kai syytä lukea uudestaan Ovidiuksen Metamorfoosesja, jos vaikka niistä arkkityypeistä löytyisi vastaavuutta minunkin muutokselleni. Siellä näitä muodonmuutoksia laajoin mitoin kuvataan "Uusiin hahmoihin minä muuttumisesta nyt aion kertoa - - ."

Tätä kamalaa kuvaa minä en julkaise, vaikka moni blogin lukija ehkä toivoo. En kehtaa, joku raja sentään minunkin itsepaljastuksillani. Pistän sen sijaan kuuluisien porsaiden kuvan. Seinällä on porsaiden isäpapan muotokuva. Tuo metamorfoosi menee enemmän sinne Kafkan puolelle, siihen kertomukseen, jossa päähenkilö on nimeltään Gregor Samsa.



tiistai 12. syyskuuta 2017

Pahalla päällä

Otsikko ei tietenkään viittaa minuun itseeni - minähän olen aina leppoisa, lempeä ja hyväntuulinen. Otsikko viittaa alakerran naapuriini insinööri Tarmo Y:hyn.

Toista viikkoa onnistuin Tarmoa välttelemään, mutta sitten hän tuli nurkan takaa vastaan.

Tarmo oli vihainen kuin - -.  Ajatus jää etsimään sopivaa vertausta. "- - kuin ampiainen" on kai vakiintunein, mutta se ei sovi tähän, sillä ampiaisessa on kiukusta huolimatta jotain sympaattista: kepeää, nopeaa ja tehokasta. Tarmossa ei ollut.

Pitää jäädä miettimään ja odottamaan, jos myöhemmin keksisi osuvan vertauksen.

Mikä sitten oli saanut Tarmon yrmyksi?

Hän oli loppukesästä joutunut tekemisiin terveyskeskuslääkärin kanssa ja siitä edelleen laboratorioon ja sairaalaan tutkimuksiin. Lopputulos oli ollut, että lääkäri oli määrännyt Tarmolta pullot pois ja korkit kiinni.

Pysyvästi. Lopullisesti.

Ei ollut auttanut, vaikka Tarmo oli yrittänyt neuvotella lievennystä, että jos nyt kuitenkin edes viikonloppuisin. Lääkäri oli tylysti uhannut, että huonosti käy.

Sain saman tien kuulla Tarmon arvion kyseisen nuoren naislääkärin ammattitaidosta, ulkonäöstä ja seksuaalisesta käyttäytymisestä. Arvio ei ollut suopea. Arvio laajentui koko ammattikuntaan. Kaikki ovat täysiä hirviöitä, varsinkin naiset. Ei auttanut, vaikka yritin  toppuutella, että onhan toki fiksuja, viisaita ja herttaisiakin, kyllä minä tiedän. Tarmo vain julmisteli kokemastaan vääryydestä. Kaiken lisäksi tuollaista ylläpidetään verovaroilla.

Täytyy sanoa, että en hirveästi yllättynyt. Merkit ovat olleet näkyvissä jo pitkään, kuten blogin vakilukijatkin ovat ehkä huomanneet. Tarmon asiat ovat olleet kupposen kumollaan. Muutama vuosi sitten lähti emäntä ja osti lähtiäislahjaksi ison valurautaisen paistinpannun. Vuosi sitten meni työpaikka.

Nyt Tarmo ilmoitti, että voihan hän nyt lääkärin mieliksi pitää tipatonta tammikuuta vuodenvaihteeseen asti. Sitten kai tulee se "valinnanvapaus", ja yksityiseltä puolelta löytyy kyllä inhimillisempiä lääkäreitä.





sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Kaikki sekaisin

Tämä on aivan hirmuista.
Sadan päivän poissaolon aikana kaikki on mennyt sekaisin. Raitiovaunuun nouseminenkin on muuttunut pelottavaksi. Enää ei tiedä, minne matka vie. Huitsin Nevadaan, ehkä?

Pitkäaikaisessa kotikaupungissani olen tuntenut ihan oikeasti olevani kotonani, eli siis olen tiennyt ja osannut kaiken tarpeellisen. Olen tiennyt kadut ja rakennukset ja kaupunginosat. Olen osannut toimia oppaana. En ole tarvinnut navigaattoreita. Olennainen osa osaamista ovat olleet liikennevälineet, bussit, raitiovaunut, paikallisjunat.

Mutta nyt raitiovaunujen reitit ja numerot on muutettu. En enää tiedä, millä vaunulla pääsee mihinkin. Perusturvallisuus on järkkynyt.

Olen yrittänyt kartasta tutkia reitit, mutta ei niitä muista. Täytyy kai ajaa reitit läpi yksi kerrallaan.

Kaiken huippu on kolmosen loppuminen.

Olen vuosien varrella ajeluttanut melkoisen määrän vieraitani kolmosen raitiovaunulla täydet kierrokset. Siinä vieras on saanut tuntuman kaupungin kokonaisuuteen. Reitti on kulkenut läpi kaiken tarpeellisen: Hakaniemi, Kallio, Alppila, Töölö, Punavuori, Eira, Ullanlinna, Kaivopuisto, Eteläsatama, Senaatintori, Aleksanterinkatu, Rautatieasema.

Sekavalta tuo reitti on kyllä vieraalle tuntunut. Erityinen ongelmakohta oli Rautatieaseman edustan pysäkki, josta kolmosia lähti neljään eri suuntaan, niin kuin kahdeksikon muotoisen reitin risteyskohdalla aina.. Ei paljon auttanut, että kahteen suuntaan ajoi 3T ja kahteen 3B. Ei auttanut sekään, kun numeroiksi muutettiin kolmonen (vastapäivään ylälenkki) ja kakkonen (myötäpäivään ylälenkki). Alalenkit toisin päin. Ja kuskin piti muistaa molemmissa ääripäissä pysähtyä vaihtamaan vaunun numero.

Lehdessä joku huonojalkainen valitti, että Töölöntorilta ei enää pääse rautatieaseman eteen raitiovaunulla. Kohta tuli liikennelaitokselta oikaisu, että pääseepäs. Pitää vain ajaa yhdellä raitiovaunulla Stockmannin pysäkille, siirtyä siinä kiskojen yli takaisinpäin kulkevien linjojen pysäkille ja nousta siinä toiseen raitiovaunuun, joka ei ajakaan takaisin Töölöön vaan kurvaa Kaivokadun suuntaan.

Tuntuu lähinnä pilkanteolta tuollainen ohje.

Surullista on, että vain muutaman vuoden käytössä olleet kaksi design-pysäkkiä Tennispalatsin vieressä jäävät nyt turhiksi. Niiden editse ei kulje enää mikään linja.

Minusta Stefan Lindforsin suunnittelemat pysäkkikatokset ovat onnistuneita. Niitä uhkaa nyt romuttaminen. Niitä ei voi käyttää bussipysäkkeinä, sillä bussin ovi ei mahdu korkean reunan vuoksi avautumaan. Tämän päivän Hbl kertoi, että jotain ratkaisumallia vielä tutkitaan.

Lindfors on kiistelty suunnittelija, toiset arvostavat, toiset eivät. Jyrkkiäkin mielipiteitä on kuultu.  Hän on suunnitellut vaikka mitä, astioita, huonekaluja, valaisimia, vaatteita, kankaita, pulloja, dildoja. Kaikki vaikuttavat hyvin omintakeisilta. Noista viimeksi mainituista minulla on tiedossa asiantuntijalausunto. Eräs tuttavapiiriini kuuluva neiti C (nimi muutettu) kehui ja ylisti tuotetta paremmaksi kuin mikään muu.

Minä ottaisin Lindforsin katoksen vaikkapa sadekatokseksi kesäasunnolleni. Taitaisi vaan käydä kalliiksi. Voiko edes siirtää? Voisi olla mukava lukupaikka aurinkotuolissa sateella.





torstai 7. syyskuuta 2017

Höpöjä mielessä?

HS ja Hbl  julkaisivat tänään laajat kuvakertomukset eduskunnan työkauden alkamisesta. Päähuomio kohdistui kuitenkin taloon, ei talon väkeen. Hyvä niin.

Talon remontti on valmistunut ja väki siirtynyt pois väistötiloista Sibelius-Akatemiasta. Hienolta näyttikin, kun kuvia katselin. Kyllä siellä nyt kelpaa päätöksiä tehdä. Toivottavasti entistäkin viisaampia.

Väistötiloissa tehdyt päätökset eivät kaikilta osin olleet mielestäni viisaita, osittain kaukana siitä. Mielenilmaisuja ja protesteja on esitetty. Minäkin olen joihinkin osallistunut, kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut. Huonojen päätösten syyksi taidetaan nyt selittää ahtaan ja epäviihtyisän väistötilan luomaa tukalaa tunnelmaa. Sopii toivoa, että arvio on oikea. Nyt kaikki varmaankin kääntyy hyväksi taas.

Täytyypä järjestää ensi tilassa itselleni kutsu päästä tutustumaan remontin tuloksiin. Minulla kun on luonteenomainen taipumus pyrkiä loistamaan lainavalossa, niin loistakoon tässäkin. Laajaan ja arvovaltaiseen tuttavapiiriini kuuluu kaksi edustajaa, jotka järjestävät pyydettäessä kutsun, jolla pääsen käymään tuossa tarkoin vartioidussa talossa. On siellä ainakin ihan kiva kuppila, olen sen aiemmilla käynneilläni todennut.

Mutta ei se kuppila ole läheskään yhtä kiva kuin Sibelius-Akatemian kuppila. Siellä olenkin aikoinaan usein istunut, eikä sinne tarvittu kutsua.

Nyt oudompi blogin lukija luultavasti päättelee, että olen musiikkimiehiä. En ole. Minulla on viiva laulusta kansakoulun todistuksessa. En edes päässyt koulun kuoroon, vaikka halusin. Sibelius-Akatemia kuppiloineen, konserttisaleineen ja harjoitusluokkineen tuli tutuksi ihan muista syistä. Niitä voisin tässä lyhyesti luonnehtia sanalla privaattielämän romanssihakuisuus.

Lehdet kertoivat, että eduskunnan istuntosalissa on palautettu alkuperäiseen asuunsa Wäinö Aaltosen veistokset. Tässä välissä ne ovat olleet jotenkin poispilatussa tilassa.

Mutta eivät kai nämä veistokset nyt kelpaa kaikille edustajille ilman kiivaita protesteja? Niistähän voi tulla edustajille ja television katsojille vaikka kuinka höpöjä mieleen.

Vaadin, että perinteitä on kunnioitettava. Kolmen hallituspuolueen (ja parin pikkusirpaleen oppositionkin puolelta) olisi meneteltävä niin kuin kunnollisten kristillis-siveellis-konservatiivien kuuluu eli tehtävä niin kuin ennenkin on tehty. Kuva pilalehti Kurikasta vuodelta 1932 näyttää, miten.

Unohtakaa ne ahtaissa väistötiloissa tehdyt huonot suunnitelmat ja siirtykää taas käsittelemään näitä olennaisempia aiheita.



keskiviikko 6. syyskuuta 2017

"Nyt ei ne nuoret - - "

Soutuveneellä menin järven vastarannalle Arskan luokse saunomaan.

Kylvettiin, uitiin, otettiin piilopullosta hömpsyt, kylvettiin taas. Ja sama uudestaan. Saunan jälkeen mentiin sisään, jossa emäntä oli laittanut kahvit. Pullaa myös. Perheen nuoriherra tuli kahville mukaan. Sitten katseltiin albumin valokuvia.

Yksi kuva oli erityisen tärkeä. Selvästi perheen ja suvun arvoesine. Siinä vanhaisäntä seisoi Kekkosen vieressä. Molemmat nauroivat. Takana oli lehmä. Ympärillä oli paljon väkeä. Kuva oli jostain paikallisesta maatalousnäyttelystä 1970-luvulta.

Sain kuulla, että Kekkosta nauratti lehmän nimi. Se oli Lenita.

Nuoriherra ei ymmärtänyt, mikä siinä nimessä niin huvittavaa oli. Emäntä yritti selittää, mutta luulen, että asian syvempi kulttuurihistoriallinen ymmärtäminen ei tainnut onnistunut.

Nyt ei ne nuoret enää tätäkään ymmärrä. Aika on mennyt ohi. Mahtavatko ymmärtää tämän blogikirjoituksen otsikon kontekstiäkään?

Minun sukupolveni kyllä ymmärtää selittämättä.

Aikakausi on kerta kaikkiaan muuttumassa, vanha on katoamassa. Tukkijätkät ja Lenitat ja Kekkoset
ovat menneisyyttä. Eräs kaupunkilainen nuori tuttavani ei tuntenut nimitystä "saapashousut".

Kielitaitoisia he kyllä ovat, joten "paremmaksi kaikki muuttuu, mutta hyväksi ei milloinkaan". (Kuva kesäkotini läheisen entisen rautatieaseman seinältä)



maanantai 4. syyskuuta 2017

Täällä taas

Ongelma ei ole jaloissa, vaikka niin ensin luulee. Ongelma on pään asento.

Sadassa päivässä ehtii näköjään tapahtua outoja muutoksia. Maalla tottuu kulkemaan katse yläviistoon. Pihanurmikon poikki kulkiessaan katselee, näkyykö puiden latvoissa lintuja. Näkyyhän niitä. Rantatiellä astellessa katselee järven yllä näkyviä pilviä. Yöllä järvenselällä uidessa katselee, näkyykö tähtiä.

Sellainen pään asento ei tietenkään kelpaa kaupungissa.

Töölöntorille saavuttuani aloin kantaa matkalaukkuja ja pahvilaatikoita autosta sisään. Kompastuin ja melkein rysähdin polvilleni. Olisihan minun pitänyt muistaa, että kaupungissa on niitä semmoisia korokkeita, joita sanotaan jalkakäytäviksi. Pitää katsoa alaspäin, ei pilviin.

Illemmalla lähdin kävelemään alamäkeen Eliten suuntaan. Risteyksessä jalka hupsahti jalkakäytävän korkeuksista tyhjään syvyyteen. Taas olin vähällä lentää nokilleni. Pitää muistaa, että Runeberginkatua ei kävellä kuin Längelmäveden rantatietä. Pitää katsoa kinttuihinsa, ei Hesperiankadun puiden latvoihin.

Sata päivää, sata yötä pois Helsingistä. Tasaluvun saavuttaminen houkutteli niin, että lähtöä tuli siirretyksi pikkuisen, vaikka tunsi jo kesää kyllikseen saaneensa. Suunnilleen sen verran se aina kestää. Koko talven maalle pääsyä odottaa. Mitä pidemmälle kevät etenee, sitä suuremmaksi kiima kasvaa.

Sitten kun se toteutuu, onnellinen olotila tuntuu joka hetki, nukkuessakin. Mutta vähitellen siihen tottuu. Kun päivät alkavat tuntua samanlaisilta, sitä ei enää huomaa. Tulee turtumus. Ihan mukavaa sekin on, mutta hehku himmenee.

Mitään erityisen mainittavaa en tehnyt.  Kesä oli laiskottelun aikaa. Paljon ulkona olemista, käveleskelyä, lueskelua, puuhastelua. Sää oli suosiollinen. Öisin saunomista ja uintia. Vieraita tuli ja meni. Pirkanmaan ja Keski-Suomen paikallista taidetta ja kulttuuria olen saanut nauttia ylen määrin. Varsinkin pikkupaikkakuntien kesäteatteriesityksillä olen runsain mitoin mieltäni ylentänyt.

Kaikenlaisista bittipuuhista olen yrittänyt pysyä etäällä, varsinkin näppäimistöistä. Vähäinen poikkeus on ollut facebook, jonne olen syöttänyt jonkin verran kuvia touhuistani. Vakituisten blogikavereitten tuotteita olen myös harvakseltaan vilkaissut.

Siinäpä tärkeimmät kuulumiset. Jännä nähdä, onko blogilla vielä lukijoita tallella. Ehkä tämä kirjoittelu taas pikkuhiljaa pääsee käyntiin, vaikka nyt tuntuu kankealta.

(Kuvassa Töölöntori. Kuva tosin näyttää olevan viime vuodelta, ellei vielä sitäkin vanhempi)



torstai 18. toukokuuta 2017

Rukkaset naulasta



Monenlaista uhkaa on päällä

Pohjois-Korean Kim uhkaa paukutella ydinpommeja.
Trumpia uhkaa valtakunnanoikeus ellei peräti viraltapano.
Wahlroos uhkaa siirtää pankkinsa Tukholmasta Helsinkiin.
Huutosen Matti uhkaa televisiossa, että kesä tulee viikonloppuna mutta kestää vain kaksi päivää..
Naapurin Jaska Längelmävedeltä uhkaa minua remonttiurakan aloittamisella.

Seurauksia voi vain aavistella. Kamalia kaikki. Sotaa, rähinää ja moraalikatoa. Ja minulle kipeätä selkää ja rakkoja kämmeniin.

Blogin pitkäaikaiset lukijat tietävät jo kokemuksesta, mitä Töölöntorin blogille tapahtuu kesän alkaessa. Sama on toistunut jo seitsemänä kesänä ennen tätä.

Blogi menee kesätauolle.

Näin pitkänsitkeä ja maneereihin juuttunut minä olen. Näin on jatkunut jo paljon ennen blogiakin, 1970-luvulta asti. Hampaat irvessä teen  elämäntyylin äkkikäännöksen. Helsingin punavihreiden  lattekahviloiden kuplassa eläminen loppuu. Längelmäveden kesäkodissa odottavat kumisaappaat, verryttelyhousut ja Hankkijan lippalakki. Parempia säitä varten löytyvät myös crocsit ja shortsit ja kellastuneet t-paidat.

Sama äkkikäännös tapahtuu tietysti aina syksyllä toiseen suuntaan.

Kim, Trump ja Wahlroos uhkauksineen tuntuvat nyt poikkeuksellisen triviaaleilta, kun minua itseäni uhkaa raskas raataminen syksyllä aloitetun kellariremontin loppuun saattamisessa. Koko talven olen ollut hyödytön kaupungilla lorvailija. Nyt pitäisi kantaa, nostaa, viedä, tuoda, hakea, vääntää, pidellä, vetää, työntää. Ja kaiken harmin lisäksi vielä nousta aamulla aikaisin, kun Jaska pelmahtaa pihaan aina suunnilleen kuudelta.

Remonttiurakan lisäksi minun pitäisi käynnistää yrttien, marjojen ja kukkien kasvatus ja huolehtia monista tontin ja ympäristön kunnostustöistä. Se vaatii lapiota, kuokkaa, haravaa, kirvestä, sahaa, vesuria, trimmeriä, raivaussahaa, rautakankea ja muita työkaluja. Kuvasta näkee osviittaa, millainen työnpaljous odottaa. Talven hyödytön mies muuttuu hyödylliseksi.

Kyllä siinä selkä taas kipeytyy ja kämmeniin tulee rakkoja. Illalla sitten onneksi lämpiää sauna. Sitten kun kellariurakka valmistuu, pääsen taas nauttimaan Längelmävesi-by-night-elämästä. Uinti kuutamolla, istuskelu laiturilla yölaulajia kuunnellen ja kävely rantatiellä kuuluvat kesän keskeisiin elämyksiin. Kävelyretket kyllä vähän huolestuttavat, sillä parin kuukauden takainen kihtivarvas ei vieläkään ole ihan kokonaan parantunut.

Jätän teidät blogin lukijat nyt kesäksi oman onnenne nojaan. Blogilla näyttää laskureiden mukaan olevan hyvin vakiintunut lukijakunta. Mittari raksahtaa noin 150 käyntiä eteenpäin jokaisen kirjoitukseni jälkeen. Arvostan sitä kovasti. Kommenttien määrä on ollut vähenemään päin huippuvuosista, mutta se on kai vääjäämätöntä. Minä itsekin olen huono kirjoittamaan kommentteja, vaikka luenkin tarkasti blogiystävieni tekstit. Luen kyllä kesälläkin kaiken ilmestyvän, samoin tekstarit, sähköpostit, twitterin ja facebookin. Lopetan vain olemasta produktiivinen. Kesä on minulle kuin sisäänhengitys talven uloshengityksen jälkeen. Saa happea.

Talvisin kuljen pääkaupungin taidetapahtumissa, kesäisin maaseudun. Ajelen ympäri maakuntaa näyttelyissä, kesäteattereissa ja konserteissa. Jos lukija tunnistaa jossain tilaisuudessa profiilikuvassa näkyvällä tyylillä askeltavan miehen, ei muuta kuin hihasta kiinni ja moikkaamaan!  Ei tarvitse pelätä, vaikka olenkin äkäisen näköinen, pitkätukkainen ja partainen kuin rantarosvo. Mutta se on vain pintaa - olen luonteeltani suhteellisen lempeä.

Toivotan lukijoille hyvää kesää. Syksyyn mennessä mietin, joko olisi aika uudistua.






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...