Raukka, parka, kumara, ryppyinen

Katselin netistä runoja ja värssyjä äitienpäivän onnitteluiksi. Niitä on paljon, mutta kovin mieluista ei löytynyt. Oudosti asenteellisia monet..

Eikö parempia ole? Olenko vain huono löytämään? Vai olenko ihan väärä mies edes etsimään?

Eeva Kilven herkullinen irvailu tuntui osuvan kohdalleen. Sen mukaan suomalaisen kirjallisuuden äitiraukka on ”harmaa, väsynyt, valvonut, paljon itkenyt, murheen murtama, kumara, ryppyinen, vaieten kärsivä, yksin kestävä, vanha, köyhä, unohdettu, kaikkensa antanut tai kuollut.

Tämä muistuttaa hämmentävästi kielioppikirjojen listaa hellittely- ja säälittelysanoista, joita koskee yhdyssanasääntö: raukka, parka, polo(inen), rukka, kulta, reppana, vainaja.

Jossain lehdessä oli nostettu Eeva Kilven runo Sinä pieni urhea nainen upeimmaksi koskaan suomalaisesta naisesta kirjoitetuksi runoksi.

Minulla tämän rinnalla ykköspaikkaa pitää Lauri Viidan rakkaudentunnustus omalle äidilleen, Alfhildille, isälleen Emilille ja lapsuudenkodilleen Pispalan mäellä. Korkealle nostan myös joitakin Arja Tiaisen astetta karheampia naiskuvia. Nämä eivät kuitenkaan ole varsinaisesti äitienpäivään soveltuvia tekstejä, vaikka aiheeseen liittyvätkin.

Otsikon kuvassa on minun itseni väkertämä kortti omalle äidilleni vuonna 1961, oppikoulun ensimmäisellä luokalla. Näköjään oikein vesiväreillä valmistettu taideluoma. Tekstin alkuperää en tunnista – ilmeisesti kuvaamataidon opettajan valmiina tarjoama.

Tämä on kymmenes äitienpäivä, jolloin minulla ei ole ollut kenelle kortin piirtäisin. Blogia lukeville äideille toivotan hyvää juhlapäivää.

Edit: Kirjoitin tämän tekstin jo viikko sitten ja pistin sen blogiin sunnuntaiksi (7. toukokuuta). Sattumalta selasin kalenteria ja huomasin, että olen aikeissa viettää äitienpäivää viikkoa liian aikaisin.

Otin kirjoituksen pois. Siitä jäi kuitenkin otsikko monien lukijoiden suosikkilistaan, mutta otsikon takana oli vain tyhjää. Pahoittelen virhettä. Nyt varmistin kalenterista, että tällä kerralla virhe ei toistu.

 

 

Melkein turhaa

Joskus sitä saa kunniaa ja arvostusta aivan yllättävistä asioista. Niin kuin minä viime kesänä maalla.

Kesäkotini naapurilta kuoli äiti, melkein satavuotias vanhaemäntä, joka viimeiseen asti jaksoi hoitaa talouttaan yksin eikä suostunut lähtemään palvelutaloon. Loppu tuli sitten yöllä nukkuessa, ilman ennakkovaroitusta.

Piti laatia kuolinilmoitus paikallislehteen, ja siihen tarvittiin runonpätkä, niin kuin tapa vaatii. Virsikirjasta niitä olisi löytynyt, mutta sen paremmin vainaja kuin jälkeläisetkään eivät olleet uskonnollisuuteen erityisemmin taipuvaisia, etsittiin jotain muuta.

Runokirjoja ei kuitenkaan insinööriperheen kirjahyllystä löytynyt. Isäntä tiesi, että minulla oli huone täynnä kirjoja ja kysyi iltaa istuttaessa, sattuisiko olemaan mitään juhlallisia runoja. Rouva muisteli jotain hienoa värssyä, jossa äidit näkevät jumalan.

Totta hitossa minä sen runon tiesin. Ei siihen kirjaa tarvittu vaan sanelin runon ulkomuistista. Runoilijan nimenkin osasin mainita.

Varmaankin taas maine kasvoi. On se outo tyyppi se rantatorpan maisteri: on opetellut runoja ulkoa mutta mitään hyödyllistä se ei osaa. Tarvitsi apua ruohonleikkurinsa käynnistämiseen, kun sytytystulpan johto oli irti. Eikä osannut vaihtaa polkupyörän rengasta.

-  -  - 

Ei siitä kovin kauaa ole, kun Suomessakin ihan vakavasti uskottiin, että menestyvän ihmisen tulee tuntea taiteitakin. Nykyään ajatus taitaa monen mielestä olla aika koominen. Turhaa humanistien haihattelua. Korkeakoulumaailmassa taideopiskelijat taitavat olla jo naurun aihe, joiden opiskelujen sisällöistä kaupan ja tekniikan opiskelijat kertovat hupaisia anekdootteja. 

Mutta kerran elämässä saattaa osua kohdalle sellainenkin tilanne, jossa jopa runojen ulkoa osaamisesta on oikeasti hyötyä.

Lauri Viita: Alfhild