Äkkiä tähän taas tottuu

Tuntuu oudolta, kun en enää istukaan yösydännä työtuolissani kerrostalon viidennessä kerroksessa vaan kuljeskelen ulkona kuunnellen metsän ääniä. Äänet ovat täysin toisenlaisia kuin kaupungin torilta kuuluvat.

Kylmä vielä vaivaa, vaikka olen pukeutunut toppatakkiin ja villasukkiin. Tunnin verran kuljeskelua riitti, sitten piti palata tupaan. Nojatuolin viereen nostettu lämpöpatteri hohkaa vilun pois.

Äkkiä tähän taas tottuu, niin kuin ennenkin. Se on harmillista.  Miten saisi muutoksen viehätyksen jatkumaan pitkään - ei kai mitenkään. Kohta tämä kaikki uusi tuntuu taas ihan tavalliselta.

Ympäristö on vielä sotkuinen. En ole ehtinyt siivota syksyllä pudonneita lehtiä ja risuja pois pihasta. Nopeimmat kukkijat ovat jo aloittaneet. Atsalea on jo päässyt vauhtiin, alppiruusu vielä empii.

Jukojärven korpirastas Einari Vuorela tavoittaa vanhan ajan idyllin havainnollisesti, ilman turhaa helskyttelyä. Ihan kaikki ei enää ole noin kuin runossa, mutta tuntuu hyvältä kuvitella, että näilläkin seuduilla elämänmeno on saattanut olla tuon runokuvan mukaista.

Rikottu idylli

Kuljen mielelläni kirjailijoiden jäljillä, kuten blogin lukijat ovat varmasti vuosien varrella havainneet. Ei riitä, että luen. Käyn myös katsomassa paikkoja, joissa lukemani teksti on kirjoitettu.

Päättyneenä kesänä yksi kohteeni oli runoilija Einari Vuorela  (1889 -.1972). Vuorela taitaa olla jo unohtumassa nykylukijoilta. Niin ei saisi käydä. Hän kuuluu suurten mestareiden joukkoon. Ikäpolveni ihmiset ja nuoremmatkin luultavasti tuntevat Vuorelan tuotantoa, ainakin kansakoulun lukukirjoista. Tunnetuin taitaa olla tämä, häikäisevän hallittu iso tarina vähin sanoin.

Vävy 

Oli synkeä salo.

Meni tie.

Tuli talo. 

Oli loimuava takka.

Oli tyttö.

Oli akka. 

Soma puheitten sävy.

Tuli yö.—

Olin vävy.

Vuorelan kotitalo sijaitsee vähän samalla suunnalla Suomea kuin minun kesäkotini. Jukojärvi-niminen pikkukylä sijaitsee Multian ja Keuruun pitäjien rajamailla läntisessä Keski-Suomessa. Siellä suurten metsien keskellä syrjässä kaikesta sijaitsee Vuorela, Einarin ja hänen kirjailijavaimonsa Laura Sointeen kesäkoti. Sinne menin katselemaan.

Oli vaikea löytää. Keskisuomalainen korpimaisema oli parhaimmillaan: kinttupolkuja, mäkiä, laaksoja, järviä. Ilmankos runoilijan yhdeksi epiteetiksi on vakiintunut "korpirastas" Oli hänessä kyllä kaupunkilainen puolensakin. Nuorena hän kuului boheemin Tulenkantajat-ryhmän liepeillä viihtyviin taiteilijoihin.

Tuotannossa on paljon maalaisidyllejä mutta toisaalta myös syvämietteistä keskuslyriikkaa. Siitä näyte:

Paimenet 

Sinun helmaasi onnetar jakaa

vain riemuja elämän tien.

Minun tielläni vastukset makaa,

minä murheita metsiin vien.

Maalaisidylli ei ollut kuitenkaan ehjä. Satuin paikalle päivänä, jolloin suomalainen urheiluväki on katsonut tarpeelliseksi järjestää Korpirastaan kotikylään Jukojärvelle  Jyväskylän suurajojen pikataipaleen. (Tuolla nimellä minä opin vanhana jyväskyläläisenä kilpa-ajon tuntemaan, nykyisin sillä on jokin brändätympi nimi).

Ei se pikataival aivan runoilijakodin nurkalta mennyt mutta ei kaukanakaan. Kylätiet olivat täynnä yleisöä, helikoptereita lensi idyllin yläpuolella, poliiseja ja liikenteenohjaajia oli häiriöksi asti.

Toisaalta olinhan minäkin autolla liikkeellä. En kuitenkaan ajanut kylki edellä, kuten kilpailijat. Näin sen illalla urheiluruudusta. Miksi ne niin ajavat? Eikö helpompi olisi nokka edellä?