Orson Wellesin ohjaama Citizen Kane (1941) on vuodesta toiseen säilyttänyt asemansa
kriitikkoäänestyksissä yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Hyvin on listalla sijoittunut myös saman ohjaajan Pahan kosketus (Touch of Evil – 1958).
Pahan kosketus tuli eilen lauantaina Yle-Teeman klassikkosarjassa (myös Areenassa). Katsoin sen taas. Olen Wellesin tuotannon vuosien varrella ennenkin katsellut ja niihin liittyvää kirjallisuutta lukenut. Analyysit ylistävät Wellesin mestarilista taitoa. Erityisesti analyysit ovat tutkineet elokuvien syvätarkkoja kuvia, suuria lähikuvia, poikkeuksellisia kuvakulmia, pitkiä kamera-ajoja, valoja ja varjoja ja leikkauksen rytmejä. Welles oli tällaisissa teknisissä taidoissa ensimmäinen pitkälle edennyt ohjaajamestari.
Odotin elokuvan alkua epävarmoin tuntein. Jokohan nyt innostuisin? Moneen kertaan olen samoissa tunnelmissa Wellesin elokuvaa aloittanut, mutta ei vaan ole lähtenyt lentoon.
Tunnistan kyllä kuvakulmat ja syvätarkkuudet ja muut ja myönnän mestarin otteet, mutta siltikään Welles ei ole minun ohjaajani. Eikä eilinen tilannetta muuksi muuttanut. Päällimmäiseksi jää hieno tekniikka ja taiteellisuus - tunteella näihin en pääse mukaan. Kun tunne puuttuu, paljon puuttuu.
Jos minä pääsisin äänestämään, nämä elokuvat eivät hätyyttelisi kärkisijoja.
Lohdutukseksi valitsin dvd-hyllystäni Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (Smultronstället – 1957). Se hätyyttelisi. Siihen pääsee tunteella mukaan.
Ei taida olla yllätys, ettei Welles pitänyt Bergmanin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.
Ei taida sekään olla yllätys, ettei Bergman pitänyt Wellesin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.
