tiistai 29. marraskuuta 2011

Olen hipsteri

Sihteerini neiti B. on - paitsi nuori ja kaunis - myös erittäin osaava ja tehokas, kuten olen blogissani moneen kertaan aikaisemminkin kehunut. Hän pystyisi kyllä yksin pitämään pystyssä koko Vuoronvarausviraston, ei siihen meitä muita tarvittaisi, varsinkaan ei meitä päälliköitä.

Lisäksi neiti B on poikkeuksellisen suorapuheinen ja terävä suustaan. Hänelle ei kenkkuilla.

Siksi jäin vähän hämmentyneeseen tilaan, kun neiti B. kerran alkusyksystä tupakkakellarissa sanoi kuin ohimennen koko porukan kuullen, että ” - - tämä meidän Dessu, sehän on täysi hipsteri”.

Minun täytyy nolostellen tunnustaa, että yleissivistykseni petti. Minä en tiennyt, mitä sana tarkoittaa. Kehuiko neiti minua vai oliko tämä pahaa puhetta ja panettelua? Olin kyllä sanan kuullut, mutta sen merkitys oli jäänyt hämäräksi. 

Jotain nuorekasta - etten sanoisi puberteettista - sävyä sanassa maistui. Alkuosa muistuttaa vähän hippiä. Sellainen kyllä olin kesällä 1970 ja uudestaan vielä seuraavana kesänä, mutta kun San Fransiscon -matkasta kukka hiuksissa ei tullut valmista, se jäi. Mutta ei hipsteri varmaankaan sen ilmiön uusintaa tarkoita.

Ensin mietin, missä tilanteessa neiti sanansa sanoi. Siinä edellä muistan olleen kaksi asiaa. Ensin oli ollut puhetta uudesta takistani, joka on vakosamettia. Sitten oli ollut puhetta, että minulla on kellarissa vanha rikkinäinen Jopo-polkupyörä, jota en osaa kunnostaa.

Liittyikö neidin määritelmä jotenkin pukeutumiseen? Ehkä, se on mahdollista. Tai polkupyöräilyyn? Ei varmaankaan.

Mielessäni arvailin, että voisiko hipsteri olla nimi niille nulikoille, jotka rullalaudoillaan hyppivät kivikorokkeille Kiasman ympärillä? Tai ehkä niille Hankenin key account IT-managereille, jotka päivisin näpräävät läppäreitään latte-kahviloissa ja yöt Sedun yökerhojen vip-karsinoissa? Tai ehkä innovaatio-yliopiston opiskelijoita, jotka öisin valkkaavat seuralaista City-lehden deittipalstalta?

Tällaisia aatoksia en tietenkään sanonut ääneen.

Sitten asia unohtui kun iski flunssa ja kaatoi sänkyyn. Asia olisi ehkä unohtunut kokonaan, ellei sattuma olisi astunut mukaan. Posti nimittäin toi uuden Kielikello-lehden. Siellä joku toinen yleissivistymätön kysyi hipsterin tarkoitusta. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus antoi suppean määritelmän:

” Hipsterillä tarkoitetaan keskiluokkaista nuorta aikuista, joka on kiinnostunut valtavirrasta poikkeavasta muodista ja kulttuurista. Hipstereiden pukeutumista, musiikkimakua ja elämäntyyliä saatetaan kuvailla hyvinkin tarkasti, mutta kuvaukset vanhenevat nopeasti, koska hipsterit ovat tyypillisesti aikaansa edellä ja kiinnostuvat jatkuvasti uusista ilmiöistä. - -

Aika hyvä! Se oli siis se samettitakki ja se Jopo. Lisäksi olin juuri hiljattain maininnut käyneeni flow-festivaaleilla.

Ei tainnut neiti B. kuitenkaan tuntea tarkasti tätä määritelmää. Vai olenko hänen mielestään ”nuori aikuinen”? Ehkä ihan jokaista kohtaa ei tarvitse täyttää. (Lisää aiheeseen liittyvää mehevää luettavaa löytyy täältä.
Asiasta toiseen, olen tehnyt esityksen palkankorotuksesta sihteerilleni vuodenvaihteesta alkaen.

maanantai 28. marraskuuta 2011

"... että joku sinutkin huomaisi"

Työstä kotiin Töölöntorille kävellessäni poikkean silloin tällöin Salomonkadulla sijaitsevaan luomukauppaan. Niin perjantainakin. Ostelin kaikenlaista, enimmäkseen ruokatavaraa. Erityisen herkullinen uusi löytö on ollut piparjuurisinappi, jota ostin taas useamman purkin, omaan käyttöön ja tuliaisiksi. 

Kassaa lähestyessäni myyjätyttö vinkkasi: ”Miten olisi tällainen vielä sulle. . . että joku huomaisi sinutkin!”

Huomaisi minutkin? Onko tytöllä tarjolla ihmevempula, jolla saavutan ystäviä? Kuuluisuutta? Vaikutusvaltaa?

Mieleeni välähti heti Vuoronvarausviraston tupakkakellarissa äskettäin kuulemani keskustelu siitä, miten tullaan kuuluisaksi ja miltä kuuluisana olo tuntuisi. Tupakkaporukkamme ainoa tosikuuluisa selitti kokemuksiaan, eivätkä ne olleet kadehdittavia. Ikävää julkisuusmyllyä. Päädyimme liikuttavaan yksimielisyyteen, että kuuluisaksi tuloa kannattaa välttää, jos voi. Korkeintaan kannattaa pyrkiä lottoarvonnan viralliseksi valvojaksi, joka ei voi pahasti mokata, riittää kun käy puku päällä lauantai-iltaisin tv-studiossa sanomassa ”hyvää iltaa” ja heti perään toinenkin sanoo ”hyvää iltaa”.


Kaupan tyttö näytti pientä helyä, josta en heti ymmärtänyt, mikä se on. Näytti lastenlelulta. Mitä tyttö tarkoitti?


Tyttö selitti, että se on heijastin, oikein muodikasta mallia. Bambin kuva. Suuressa suosiossa, ostettu paljon. Olisi kovasti tarpeellinen, sillä tummassa takissani ei näy minkäänlaista heijastinta. Kukaan ei huomaa minua pimeässä.

No peijakas! Bambin minä tietysti tarvitsen. Ostin saman tien kaksi, molempiin hihoihin.


torstai 24. marraskuuta 2011

Savuna ilmaan

Olen viime aikoina katsellut pahalla silmällä työhuoneeni kirjahyllyjä. Vähitellen pahantahtoinen katse muuttui aikomukseksi. Eilen aikomus huipentui päättäväiseksi toiminnaksi.

Tarkemmin ilmaistuna paha katse kohdistui vain alahyllyihin, niihin jotka ovat lattian tasolla. Siellä sijaitsevat mappihyllyt. Ne ovat muita korkeampia. Lundiat olen rakentanut niin, että alahyllyn korkeus on riittävä Mercantil-mapille. Ne ovat harmaata kartonkia ja niissä mappi on kotelon sisällä, uudemmat mapit ovat virtaviivaisempia. Ylemmät hyllyt ovat matalampia, normaalikirjojen mitoille riittäviä. Muutaman poikkeuskorkeuden olen rakentanut nenän korkeudelle isokokoisille taidekirjoille.

Mappeja on kertynyt noin viisi hyllymetriä. Ne liittyvät työhöni Vuoronvarausvirastossa. Ne ovat täynnä muistioita, selvityksiä, kokousten esityslistoja ja pöytäkirjoja ja kaikkeen mahdolliseen liittyviä muistiinpanoja, luonnoksia, taustamateriaalia, piirtoheitinkalvoja. Osa niistä on minun itseni työn tulosta mutta läheskään kaikki ei. Vanhimmat ovat jostakin ammoiselta 60-luvulta peräisin olevia monisteita, sinisen ja lilan värisiä sprii-monisteita ja niihin liittyviä vahapapereita. Olikohan niillä mitään nimeä, joka tekisi asian ymmärrettäväksi nykylukijalle?

Sellaisista siis halusin päästä eroon - lopultakin. Viraston ohjesääntö määrää, että vanhat paperit on tuhottava yksi kerrallaan silppurissa. Niissä voi nimittäin olla salassa pidettävää ainesta. Toisaalta sama ohjesääntö määrää, ettei sellaista ainesta saa säilyttää muualla kuin toimiston kassaholvissa. Minulla ne siis ovat lojuneet vuosikymmeniä kotini työhuoneen hyllyssä. 

Mappien sisältö pitäisi tietysti katsoa paperi paperilta, mutta siihen hommaan kyllästyin heti alkuunsa. Vähintäänkin pitäisi kerätä seasta pois muoviset piirtoheitinkalvot, ne eivät kelpaa paperinkierrätykseen. - En viitsi.

Kaverin kanssa olen sopinut, että poltetaan koko roska.

Siinä tarkoituksessa kannan mappeja auton peräkonttiin ja ajan Karjalohjalle. Mappeja on niin paljon, että autosta saunalle siirtämisessä tarvitaan kottikärry. Saunan lämmittämien on käynnissä, mutta ei mappeja pesään voi tunkea. Käyttöön otetaan vanha kanneton ja pohjaton öljytynnyri. Tulipesä alle ja papereita vähitellen liekkeihin.

Ensin meinaan, että poltetaan paperit ja säästetään tyhjät mapit. Kaveri saa kuitenkin ylipuhutuksi: poltetaan mapit myös. Auttaisiko muka jotenkin täpötäysiä hyllyjäni, jos niissä olisi täysien mappien sijasta yhtä monta tyhjää mappia? 

Järkevää! Anti mennä, kaikki pois! Poltetuista mapeista jää kyllä nuotioon metallinen lukko, mutta kaveria se ei haitaa. Hän kerää sitten joskus roskat pois tuhkasta.

Nuotion leimussa mietin, millainen ihmisen työn paljous siinä palaa. Satoja, tuhansia työtunteja savuna ilmaan. Tuskin niitä papereita on kukaan tarvinnut sen jälkeen kun ne ovat valmistuneet. Hukkaan heitettyä työtä? Mutta jokaisen sivun kirjoittamisesta on jollekin palkka maksettu, se on pääasia.

Mietin myös, onko nuotioon joutumassa mitään arvokasta, korvaamatonta. Olen hiljattain lukenut Sibeliuksen viimeisestä sinfoniasta, jonka nuottipapereiden on arveltu joutuneen pesään. Tai Kafkan kirjoituspöydän laatikon paperipinkoista, jotka hän sairaana antoi ystävälleen ja käski polttaa. Ystävä kuitenkin oli viisas, ja siksi maailmassa on yksi mestarikirjailija enemmän.

En voi uskoa, että minun mapeissani olisi arvokasta. Siksi rohkenen toimia kuin Ray Bradburyn kirjassa Fahrenheit 451. Kaikki palakoon!

Niin teimme. Sitten saunoimme ja nautimme loppuun saatetun urakan kunniaksi kylmänkuohuvaa juomaa.

Kotiin palattuani istuin pitkään työtuolissani ja katselin kirjahyllyyn syntynyttä puolentoista metrin tyhjää tilaa. Silmät kiiluen kuin iso paha susi porsaita katselin jäljelle jäänyttä yli kolmen metrin mappiriviä.

Kuvassa näkyvä kaksoissavupiippu ei liity mappieni polttamiseen, mutta samalta toimialalta se kuitenkin on. Rakennus sijaitsee Helsingin Hietaniemessä ja sen nimi on Krematorio.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Muille maille

Olen ollut aikeissa ostaa uuden puvun, sellaisen hyvälaatuisen, kotimaisen. Etsiskely ei ole tuottanut tulosta. Olen hitaasti alkanut ymmärtää, että ei koskaan tuotakaan tulosta, jos pidän kiinni vaatimuksestani, kotimaisuudesta. Suomessa ei enää tehdä miesten pukuja. Ei myöskään kauluspaitoja.

On se nyt perhanaa! 

Pyydän anteeksi karkeaa kielenkäyttöäni, mutta tällainen kiukuttaa. Olen saanut valistusta alan ammattilaiselta ja tiedän nyt, että viimeinen suomalainen miesten puku valmistui joulun alla 2009. Historiallinen tapahtumapaikka oli Turon tekstiilitehdas Kuopiossa. Sen jälkeen tuotanto siirrettiin Liettuaan ja Bangladeshiin. Sellaisia pukuja löytyy vielä, joissa lukee Designed in Finland mutta ei Made in.

Perehdyin aiheeseen tarkemmin. Parhaina aikoina Turo valmisti 3000 pukua päivässä, loppuaikoinakin vielä 10000 vuodessa. Yhden puvun varmistuminen kangaspakasta prässäämiseen kesti kaksi ja puoli tuntia. Tämä olikin ongelma, sillä työ on kallista. Bangadeshissä ompelija tekee kuukauden työtä 50 eurolla.

Näinhän se menee, kaikilla aloilla, ei vain tekstiiliteollisuudessa. Euroopassa pyydystetyt kalat lennätetään Kiinaan suomustettaviksi ja fileoitaviksi ja lennätetään sitten pakastettuina kalapuikkoina takaisin. Suomenkin suuret pesulat alkavat lennättää likapyykkilasteja pestäväksi ja silitettäväksi Kiinaan ja paluulennolla takaisin. Eikä maksa paljon!

Tämä on globalisaatiota. Pörsseissä sijoittajat taputtavat käsiään huomatessaan osinkojensa kasvaneen onnistuneiden saneerausten seurauksena ja toimitusjohtajat palkitaan valtavilla bonuksilla ja eläkkeillä.

Minä näen tämän tuhoisana tienä, joka pitäisi katkaista, muutoin Suomelle käy huonosti. Mutta ei sitä voi katkaista. Viholliskuvaa ei hahmoteta oikein. Ei tätä torjuta armeijan horneiteilla eikä jalkaväkimiinoilla. Natoon liittymiselläkään asiaa ei auteta, pikemminkin pahennetaan.

* * * 
Muutama vaatturi olisi jäljellä. Sain selville, että miesten pukuun tarvitaan viikon työ. Hinta olisi reilusti yli 3000 euroa. Ei onnistu, en tarvitse juhlapukua kovinkaan usein, ei tuollaisia rahoja siihen voi sijoittaa.

Täytyy harkita, tyydynkö vanhaan vai luovunko periaatteestani ja katsastan, mitä Bangladeshissa on saatu aikaan. Tai sitten Dressman.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Naiset Venuksesta, miehet...

Kävin Hectorin konsertissa jäähallissa.

Hector on aikamatka minun ikäpolveni nuoruuteen 60-luvulle. Hän on aikakautensa tulkki, hän onnistui muuttamaan kielikuviksi nuoruuden tunnelmia, välillä kipeitäkin tuntoja. Hector on parhaimmillaan ollut nuoren miehen tunteiden tulkki.

Hänen monissa teksteissään värähtelee seksuaalinen kaipaus ja ahdistus, sellaisena kuin vain nuori mies - tai pikemminkin keskenkasvuinen poika - kaikessa epävarmuudessaan asian sisimmässään tuntee. Yksi parhaista esimerkeistä on ”Aki, Make, Pera ja mä”: ” - - Jos saisit kuulla mitä tein / mä kanssa tyttöjen illoin / Sä yllättyisit varmaankin / Ei pidä luulla, että vein / Mä niiltä kunnian silloin / Kun tuskin uskalsin mä koskee / Aroin huulin jotakin poskee / Kuinka paljon, kuinka turhaan / Hellyyttä mä silloin pelkäsin - - ”

Hector on parhaimmillaan ollut poikkeuksellisen taitava kielikuvien, varsinkin metaforan, käyttäjä. Muistan vieläkin elävästi, millaisen täysosumatunnelman aiheutti ensimmäinen kerta, kun kuulin kappaleen ”Mä olen hautausmaa”. Se on täyttä metaforaa alusta loppuun:

Nyt siitä vuosia jo on, kun itkin kuutamoon.
Kuu on miehitetty, itsekin mä muuta oon.
Mä olen karvainen mies, mä olen hautausmaa.
Mä oon siipirikko, kuljen taaksepäin.
Mä olen menevä mies, mä olen historiaa.
Mä oon siipirikko laput silmilläin.
Mä olen kasvoton mies, mä pelkään paljastajaa.


Se kuusikymmenluvun alku oli rautainen,
Vaikka tyttö oli rinnoiltansa lautainen.
Niin siitä sanottiin, Elvistä janottiin,
Ja niin limbon suuren ali kuljettiin.
Mun sormi ihoa sai ja vähän isommat nai.
Ja niin aivot maailmalta suljettiin,
Ja sitten minäkin sain, nyt koko maailmaa nain.


Nyt aika pysähtynyt on, ja katson kuutamoon.
Kaikki seisoo, nyt mä miehen kylkiluuta oon.
Mä olen loputon yö, mä olen kirjallisuus.
Mä oon Jeesus-lapsi ilman Mariaa.
Mä olen aikojen työ, mä olen Raamattu uus.
Laulan yöhön kuutta uutta aariaa.
En pelkää historiaa, mä olen hautausmaa.

Tämä on nostalgiaa nuoruuden miesnäkökulmasta. Metaforat ovat aika karskeja, eivät mitenkään hempeitä. Tätä kuunnellessani jäin miettimään, onko olemassa mitään lyriikkaa, joka kuvaisi aihetta nuoren naisen näkökulmasta, niille nuorille neideille, jotka yhtä lailla olivat kokemusten osapuolina.

Ei ole, en minä ainakaan tiedä. En keksinyt muuta kuin yhden runon, mutta se on paljon vanhempi, ja siitä puuttuu kokonaan rock-viritys. Mutta sekin oli aikakautensa ääni, nimenomaan naisääni, hempeä, eteerinen, esoteerinenkin. Runoilija on Edith Södergran.

En minä ole nainen. Olen neutri.
Olen lapsi, hovipoika ja rohkea päätös,
olen naurava häive helakanpunaista aurinkoa . . .
Olen kaikkien ahnaitten kalojen verkko,
olen malja kaikkien naisten kunniaksi,
olen askel kohti sattumaa ja turmiota,
olen hyppy vapauteen ja itseyteen . .
Olen veren kuiske miehen korvassa,
olen sielun vilu, lihan kaipuu ja kieltäymys,
olen uusien paratiisien portinkilpi.
Olen liekki, etsivä ja ripeä,
olen vesi, syvä mutta polviin saakka uskalias,
olen tuli ja vesi rehellisessä yhteydessä ja ehdoitta.
(Vierge moderne - 1916, suom. Pentti Saaritsa)

( Jag är ingen kvinna. Jag är neutrum. / Jag är ett barn, en page och ett djärvt beslut, / jag är en skrattande strimma av en scharlakanssol… / Jag är ett nät för alla glupska fiskar, / jag är en skål för alla kvinnors ära, / jag är ett steg mot slumpen och fördärvet, / jag är ett språng i friheten och självet… / Jag är blodets viskning i mannens öra, / jag är en själens frossa, köttets längtan och förvägran, / jag är en ingångsskylt till nya paradis. / Jag är en flamma, sökande och käck, / jag är ett vatten, djupt men dristigt upp till knäna, / jag är eld och vatten i ärligt sammanhang på fria villkor…)

Tiedän, tiedän, ja hyväksyn vastaväitteet. Rinnastus on täysin epäpyhä ja anakronistinen.

Mutta silti. Minulle avautuu näissä näkökulma samaan asiaan. Yhteistä on toistuvan metaforarakenteen (”Mä oon…” / ”Olen…”) kuvakielelle siirretyt sisäiset tunnot suuren mysteerin edessä.

Ja sitten näissä kahdessa on minun lukukokemuksessani se iso ero: maskuliininen ja feminiininen elämys - vaikka Södergran neutrumista puhuukin.

Mietittäväksi jää, pitääkö paikkansa miete, jonka Mark Levengood jossakin esitti: ”Naiset ovat Venuksesta, miehet Äänekoskelta.”

(Kuvassa Tapio Tapiovaaran kuvitusta Edith Södergranin teokseen Runoja - WSOY 1968)

perjantai 18. marraskuuta 2011

Homo

Olin teatterissa. Pirkko Saision kirjoittama ja ohjaama musikaalia ”Homo - outojen ooppera” Kansallisteatterin suurella näyttämöllä miellytti kovasti. Pitkästä aikaa tarjolla on häpeämätöntä kabareeperinnettä. Se tuntuu lahjalta, sillä suomalainen teatteri on ollut kitsas tarjoamaan sellaista.

Mieleen nousee Lilla Teaternin kultakausi, vuosittain toistuneet älykkäät ja pisteliäät revyyt. Siitä on jo kauan, se oli Vivica Bandlerin ja myöhemmin Lasse & Bisse -parivaljakon johtajakautta (= Pöysti & Ulfsson). Tukholmassa älykästä revyytä / kabareeta sai vielä 1970-luvulla nauttia enemmän, tekijöinä mm. Hasseåtage (Alfredson & Danielsson), Kar de Mumma ja Povel Ramel.

Yleisö osasi arvostaa Kansallisteatterin uutta produktiota. Esitys oli melkoista naurun juhlaa, väliaplodeja riitti. Huumori on päällimmäisenä, mutta pinnan alla on vakavaa puhetta ja kokemusta.

Homon tuottaminen kansalliselle päänäyttämölle on mitä ajankohtaisin teko, jota on syytä arvostaa. Aiheesta löydetään paljon tuoretta ja iskevää. Mukana ovat skandaalilehtien lööpit, ja törmäyskurssille nostetaan ideologiat ja uskonnot kotimaisesta fundamentalistisesta kristinuskosta alkaen aina islamiin, kansallissosialismiin ja kommunismiin. Kaikki saavat osansa esityksen karnevalismissa.

Tämä on jotain aivan muuta kuin Kaupunginteatterin viime vuosina tuottamat amerikkalaiset formaattmusikaalit. Tässäkin kyllä lauletaan ja tanssitaan komeasti ja tässäkin ovat kohdallaan musikaalien peruskliseet, sellaiset kuin Cabaret´n musikaaliportaat, mutta välillä taas on muistumia poliittisen laululiikkeen ilmiöistä, oopperasta, etnosta, jopa kirkkomusiikista.

* * * 

Eipä kauan mennyt ennen kuin elävä elämä todisti taas kerran, että parodia on mahdotonta - ne tekevät sen itse.

Tänään me suomalaiset saimme lukea lehdestä, miten kaksi korkea-arvoista parlamentaarikkoa siitä puolueesta, jonka kansanomaista nimeä ei saa turhaan lausua, lausui sanoja Saision näytelmän aihepiiristä. Sävykin oli sama - tosin kansanedustajat eivät esittäneet sanojaan laulaen. Ehkä kurkku oli käheänä?

Kumpikaan ei suostu tulemaan presidentin itsenäisyysjuhlaan. Toista ällöttää, kun homot siellä tanssivat - sotaveteraanikin oli hänelle sanonut, ettei olisi puolustanut maata, jos olisi tällaisesta tulevaisuudennäystä tiennyt. Toinen on vapaamielisempi, hänen puolestaan homot saavat siellä tanssia vaikka lampaiden kanssa.

Just joo. Mielipiteen- ja sananvapaus kaikille suotakoon, aivan erityisesti parlamentaarikoille, ei siinä mitään. Pistää vaan mietteliääksi, mistä aineksista tällainen kumpuaa.

Olen joskus pohtinut enkä parempaakaan selitystä keksinyt, että homofobia syntyy samastumisahdistuksesta. On selvää, että jos me heteromiehet mielikuvissamme mietimme, mitä homoparin kesken siellä vällyjen alla tapahtuu, emme tunne pienintäkään kutsumusta päästä itse sellaiseen puuhaan osalliseksi. Ajatus on vastenmielinen. Siitä se alkaa. Seuraava ajatusaskel on mieltää kaikin puolin epäilyttäväksi ne, jotka haluavat.

En usko, että asialle on mitään tehtävissä, edes teatterin keinoin. Nuori sukupolvi, jota katsomo oli täynnä, on enimmäkseen valmiiksi vapaamielistä. Vanhempi sukupolvi ei sankoin joukoin tule tällaista katsomaan.


Kuka mistäkin pitää, yksi yhdestä, toinen jostakin muusta. Yksi syö mielellään maksalaatikkoa, toinen mämmiä, kolmas koiranlihaa, neljäs toukkia, joku jopa surströmmingiä. Toisille ne ovat kauhistuksia. 

”Homo” on häpeilemättä omalakinen kokonaisuus, piti siitä tai ei. Mutta rakkautta itsetietoinen ja ylpeä homokin kaipaa. Kuten lopussa lauletaan: Oisko jossakin maa jossa saa rakastaa ketä haluaa?” 

(Kuvassa Kansallisteatterin seinällä Saision näytelmän juliste. Klikkaamalla suuremmaksi)

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Pirjo on poissa

Päivän tunteita herättävin uutinen tuli heti aamusta: Pirjon krouvin talon purkaminen on aloitettu.

Pirjon krouvi oli legendaarinen kansankuppila Pakilan ja Pirkkolan rajamailla. Minäkin kävin siellä monta kertaa joskus 70 - 80-luvuilla. Olimme poikaporukalla käyneet läheisessä Pirkkolan urheilupuiston uimahallissa, ja rehkimisen aiheuttamaa nestevajausta poikettiin Pirjolle hoitamaan kuntoon.

Henkilökohtainen nostalgia kadonnutta keidasta kohtaan tulee niistä istunnoista, mutta ei ainoastaan niistä. Krouvilla on poikkeuksellisen merkittävä paikka myös elokuvan ja kirjallisuuden historiassa.

Pirjon krouvissa ja Maunulan seudulla laajemminkin nimittäin Francis Ford Coppola kuvasi 1970-luvun alussa elokuvaansa Kummisetä. Yksi keskeisimmistä kohtauksista, se jossa Michael Corleone ampuu poliisin ja mafian pomon, kuvattiin Pirjolla. Suomalainen ohjaaja Mikko Niskanen, joka toimi amerikkalaisen kuvausporukan yhdysmiehenä, järjesti krouvista italialaisen näköisen ruokaravintolan ja pisti muutaman kantakundin ruokailemaan pöytiin. Avustajat Mikko sai helposti suostumaan tehtävään, vaikka tehtävä oli outo: kantakapakassa ei kukaan ollut tottunut ruokailemaan.

Suuria tähtiä on paikalla, mm. Marlon Brando ja Al Pacino. Nämä istuvat välillä itsekin iltaa Pirjon krouvissa, vaikka asuivatkin Kalastajatorpalla. Ainoastaan säveltäjä Nino Rota asui Marttahotellissa.

Eräs suomalainen remakkasävyisistä elokuvista innostunut mies, Raimo Kytöniemi nimeltään, pyrki neuvomaan ohjaajaa, jotta tämä huolisi suomalaisia tähtiä mukaan elokuvaan. Hänen kuuluisaksi tullut viestinsä kuuluu: ”Ilman Paavo Pentikäistä, Oiva Lohtanderia, Leo Jokelaa, Toivo Mäkelää, Matti Varjoa ja Esko Hukkasta on vaikea kuvitella uskottavaa mafia-elokuvaa.”

Raimo oli varma, että jos Brando saisi kerrankin näytellä tällaisten ihmisten kanssa, hän suhtautuisi elokuvatyöhön valoisammin. Raimo piti elokuvista, joissa aseet puhuvat, miehet vaikenevat ja merkitseviä katseita vaihdetaan. Me jälkipolvet tiedämme, että Coppolan elokuvasta tuli valtava menestys siitäkin huolimatta, että Raimon ehdottamat tähtinäyttelijät jäivät yrityksistä huolimatta vaille rooleja.

* * * 



Minä, Dessu, en ollut harmikseni ollenkaan tietoinen koko tapahtumasta. Jos olisin ollut, olisin varmaankin lähtenyt Maunulaan katselemaan ja olemaan tyrkyllä. Jos vaikka olisin päässyt avustajaksi. Julkisuudessakaan filmauksesta ei ollut mitään tietoa.

Mistä sitten tässä esittämäni tiedot ovat peräisin?

Niistä on kertonut kirjailija Kari Hotakainen teoksessaan Sydänkohtauksia (1999). Tokihan me Hotakaiseen luotamme, miksemme luottaisi? Tunnettu, hyvämaineinen kirjailija. Luotettava kuin mikä.

tiistai 15. marraskuuta 2011

Paluu elämään

Elämä alkaa sittenkin voittaa. Flunssa himmenee.

Sairauslomassa on se hyvä puoli, että kerrankin ehtii tehdä mitä haluaa. Tätä muutama blogini kommentoijakin suositteli - viisasta väkeä! Minä haluan aina kipeänä kuunnella vanhoja 60 - 70-luvun LP-levyjä ja katsella klassikkoelokuvia. Kuulokkeet korvilla mahdollistavat ison äänen yölläkin, kerrostalossa kun asun, tosin paksuseinäisessä.

Lisäksi luin runoja. Ihan summittaista antologioiden selailua ja pysähtymistä niille sivuille, joilta löytyy pysähdyttävää. Sellaiseksi osui tällä kerralla runoilija L. Onerva.

Tunsin toki Onervan (1882 - 1972) vanhastaankin, mutta nyt löytyi uusi imu. Poikkeuksellisen mielenkiintoinen nainen, joka opiskeli yliopistossa taidehistoriaa, asui boksissa ystävättären kanssa tai itsekseen, nautti aikansa naiskulttuurista ja romanttisesta ystävyydestä, seurusteli närkästyttävän vilkkaasti, avioitui, karkasi, erosi ja eli salavuoteudessa, modernin ja itsenäisen naiseuden esitaistelija, 1900-luvun alkupuolen keskeinen kulttuurivaikuttaja ja kosmopoliitti, Eino Leinon rakastajatar ja Leevi Madetojan vaimo, ”syyttömänä” elämänsä viimeisiksi vuosikymmeniksi mielisairaalaan määrätty. Sadantuhannen runon kirjoittaja.

Kiinnostukseni Onervaa kohtaan syttyi uudestaan jo viime vuonna Ateneumin näyttelyssä, joka oli rakennettu hänen persoonansa ympärille. Näyttelyn nimi oli ”1910-luvun Helsinki L. Onervan silmin”. Poikkeuksellisen kiinnostavan näyttelyn oli koonnut Anna Kortelainen. Minä kiersin näyttelyn kahteen kertaan.

Näyttely loi elämyksellisen näkökulman 1910-luvun koulutetun helsingittären kulttuuririentoihin ja kaupungilla vietetyn päivän kulkuun: ”mitkä alueet Helsingissä olivat naisystävällisiä? Minne pääsee syömään ilman herraseuraa ja missä juodaan parhaat kahvit terassilla? Miltä Helsingin naiset näyttävät valkokankaalla, mikä naiskirjailijan uutuusteos haetaan kirjakaupasta ja kenen näyttelijättären bravuuria on ihan pakko päästä katsomaan? Miten sonnustaudutaan kaupunkikierrokselle ja minkä porukan seurassa on kaikkein hauskinta? Entä miten suuri emämaa näkyi "Gelsingforsissa"? Ja miltä tuntuu stadin rundin jälkeen piipahtaa Onervan luona?” (sitaatti näyttelyesittestä).

Näytteeksi rankka runo kokoelmasta Särjetyt jumalat (1910) :

"Minä olin luotu vain yhtä varten
ja yksinäisyyteen;
minusta on tehty symboli synnin
ja papitar pyyteen.


Minä olin luotu lehtojen rauhaan
ja laupeuden tekoon;
minut on heitetty himon ja hekuman
kiehuvaan kekoon.


Minä olin luotu uinumaan sisällä
valkeain taljain;
minut on pantu liehtomaan lempeä
jäsenin paljain.


Nyt olen kypsä ma kylmään keimaan
ja kuumahan vihaan;
riemulla isken ma kultaisen kourun
syyttömään lihaan!


Autuuden Amorit uinuvat vierillä
viittani päärmeen.
Katse on kyyhkyn, tahto on tappavan
kalkkaro-käärmeen.


Kun minä silmää isken, kuivuvat
morsiusmyrtit,

kun minä kättäni nostan, nousevat
kuoleman yrtit,





lakatuu luomisen työ sekä valkeus
tuhannen lumpeen.
Kirot ja kivien heitot luokoot
mun hautani umpeen!

Ah, tulkaa, elämän ja kuoleman yö
on luonani yksi!
Kaunis on tulla mun kauttani
myrkytetyksi."

("Minä olin luotu vain yhtä varten" sikermästä "Geisha")

Kuvassa runoilijan ja säveltäjäpuolison muistomerkki Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Tauko

Dessun blogi jää nyt tauolle. Syynä flunssakuume.

                                                   kuva Aulikki Oksasta mukaillen.

tiistai 8. marraskuuta 2011

Hienossa seurassa

Dessu istui tänään Kluuvikadun Fazerilla itseään paljon hienommassa seurassa, vaikka oli minullakin tumma puku, kiiltävät kengät ja hillitty solmio. Työasioissa olimme liikkeellä enkä itse tietenkään maksanut laskua vaan käytössäni oli Vuoronvarausviraston luottokortti, kuten aina edustustehtävissä.

Minkäs sille tekee, kun sidosryhmän tärkeä edustaja haluaa käydä neuvottelun kahvilassa kupolin alla, vaikka käytettävissä olisi ollut mikä tahansa kaupungin tasokkaista ravintoloista.

Fazerin kahvila on monelle muistojen paikka vuosikymmenten takaa. Asiakkaani kertoi jo lukioikäisenä vieneensä sinne luokkansa kauneimman tytön tehdäkseen vaikutuksen. Sain käsityksen, että strategia onnistui - useammankin kaunottaren kanssa.

Niinpä, leivokset ovat tunnetusti merkittävä osa urbaania henkilöhistoriaa.

Taitaa kuitenkin olla niin, että sellainen henkilöhistoria ei enää nykypäivänä kukoista lukioikäisten keskuudessa. Ainakaan tänään siellä ei istunut merkittävässä määrin nuorisoa. Siellä istui varttuneessa iässä olevia naisia. Leivosten hinnat eivät olleet sopusoinnussa tavallisen lukiolaisen käytössä olevien varojen kanssa.

Kuvan mainos ei ole aivan tuore. Sen saa klikkaamalla suurennetuksi.

maanantai 7. marraskuuta 2011

Kaiken vanhan kohtalo

Pitäisi siivota ullakko ennen pakkasten tuloa. Aloitin tänään. 

Hyllyt ovat täynnä vuosikymmenien mittaan kertynyttä tavaraa. Olen asunut tässä Töölöntorin kulmalla yli 30 vuotta. Systemaattinen siivoustyö pitäisi varmaankin tehdä arkeologin asenteella, jotta kaikki tarpeellinen tulee havaituksi eikä mitään arvokasta tule heitetyksi menemään.

Aloitin viisaasti takimmaiselta alahyllyltä. Siellä on otaksuttavasti vanhin kerrostuma. Ensimmäiseksi käteen osui telttapussi. Se jos mikä on olennainen osa henkilökohtaista historiaani. Ei sitä ainakaan voi hävittää.

Vein pussukan ullakolta alas asuntooni ja avasin pussin suulla olevan rusettisolmun. Halusin katsoa teltan kunnon. Pyöritin lattialla käärön auki mutta huomasin, että teltan laskoksista varisee kuivunutta roskaa: havunneulasia, koivunlehtiä, ruohoa... Salin matto piti rullata alta pois seinustalle, paljas lattia on helpompi lakaista.

Muistan melko varmasti, missä ja milloin teltta oli viimeksi käytössä. Se taisi olla 1980-luvun alkupuolella Lahden Mukkulan kirjailijakokouksessa. Oli sadetta ja kylmää, harmitti asua teltassa mutta hotellit olivat täynnä. Muistan lähtötunnelmat. Oli kunnon myrsky, teltta oli kokoon kääriessä melkein lähdössä tuulen mukana lentoon, sade kasteli, paleli, kiukutti. Päätin että telttailu saa nyt osaltani loppua ikuisiksi ajoiksi.

Päätös on pitänyt. Salin lattialle varisseet roskat ovat siis melkein 30 vuoden takaa. Aika hyvin säilyneitä roskia! Tarkemmin katsoen huomaan teltan pinnassa homepilkkuja. Teltta taisi jäädä märkänä pussiin. Taitaa olla pilalla?

Muistan ostaneeni teltan Tukholmasta, Odenplanilla sijainneesta urheiluliikkeestä vuonna 1970. Olin lähdössä liftausreissulle Keski-Eurooppaan. Piti olla sellainen teltta, joka on kevyt kantaa rinkkarepussa. Paljon sen kanssa matkustinkin, monena kesänä pitkin Eurooppaa, joinakin kesinä liftaten, toisina kesinä interreilaten. Pisimmät reissut veivät Välimerelle asti. Päälle vielä kotimaan retket, kaksi ensimmäistä Ruisrockia varsinkin.

Muistojen kätköistä kaivelin esiin myös matkakokemuksia. Amsterdam on päällimmäisenä. Teltassa yöpyneitä matkaseuralaisia ja reissussa tavattuja hetken ihastuksia tuli mieleen. Vanhoja valokuvia on albumissa, pitääpä selata.

Kurkistin telttaan sisälle. Lattialla oli tyhjä purukumin suojapaperi. Xsylitolia ei ollut vielä keksitty tai en ainakaan ollut vielä ottanut sitä käyttöön. 

Nenä tunsi homeen hajun. Ei tällä teltalla enää taida mitään tehdä. En usko enää lähteväni reissuun. Tai jos lähden, voin ostaa uuden, homeettoman. Roskiin vaan.

Metalliset kepit otin kyllä talteen, taidanpa viedä maalle hernekepeiksi. Samoin kippurapäiset narupiikit. Kyllä niille jotain käyttöä keksin. 

Telttakankaan käärin takaisin rullalle, tungin pussiin ja vein ulos roskakatoksen energiajae-keräysastiaan. Polttavatpa sitten telttani ja saavat siitä energiaa. Jos tulen katumapäälle, minulla on vielä maanantai-iltapäivään asti aikaa. Jäteauto tyhjentää säiliöt silloin.

(Kuvassa ollaan Helsingborgissa 1971 odottamassa lauttaa Ruotsista Tanskaan. Teltta on juuri TÄMÄ, kintut eivät muistaakseni ole minun. Kuva on otettu ns. Coca-Cola-kameralla, josta kerron tarkemmin  täällä).

torstai 3. marraskuuta 2011

Terapian tarve

Kävelen melkein päivittäin työmatkallani Töölöstä Kruununhakaan Narinkkatorin poikki. Jo viime talvena havaitsin, että jotain rakennetaan vanhan linja-autoaseman kulmalle, Forumin puoleiseen päätyyn. Jossain vaiheessa luin lehdestä, että siihen tehdään kappeli.

Ensin minulle tuli käsitys, että siihen on tulossa jonkinlainen helsinkiläinen Pantheon, kaikkien jumalien temppeli. En tiedä, mistä käsitys tuli, mutta se taitaa olla väärä. Viimeisimmän ymmärrykseni mukaan siitä on tulossa nimenomaan ev.luterilaisten kappeli. Muut jäävät ilman.

Valmiiseen kappeliin mahtuu kuutisenkymmentä ihmistä. Kustannusarvioksi on ilmoitettu 1,5 miljoonaa. Kirkko ja kaupunki -lehden mukaan sinne palkataan toiminnanjohtaja, pappi, diakonityöntekijä, nuorisotyöntekijä ja kolme suntiota. Yhteensä seitsemän virkaa. Todellisuudentajuisesti varaudutaan myös ovenvartijan ja järjestysmiehen palkkaamiseen, sillä vilkkaalla paikalla voi olla pyrkyä sisätiloihin myös ei-toivotuilla kävijöillä.

Kappelista suunnitellaan design-vuodelle uutta nähtävyyttä. Havainnekuvissa onkin näkyvissä erikoinen muoto. Siitä on tulossa pyöreä, rakennusmateriaali on puu. Julkisivu tehdään ”vaakasuuntaisesta sormijatketusta puusoirosta, joka on esitaivutettu ja kuultokäsitelty”. Näin kerrottiin lehdessä. Kuva ei vielä kerro mitään tulevan rakennuksen ulkonäöstä.

Rakennuksen idea on olla hiljentymistila. Sellaista totisesti tarvitaankin juuri siinä ostoshelvettien ympäröimässä rumassa kaupunkitilassa. Eri asia sitten on, kenen hiljentymistila siitä tulee. Pitäisin erinomaisena, jos se oikeasti ja asenteettomasti olisi avoin kaikille uskonnoille ja myös uskonnottomille. Siinä bisnespainajaisten risteyspaikassa olisi varmasti tarvetta terapeuttiseen hiljaiseen hetkeen muillakin kuin ison kansankirkkomme jäsenillä. Minäkin voisin pysähtyä työmatkallani, mutta kirkonmenoista ja pappien tyrkytyksistä en välittäisi.

(Kuva on parin viikon takaa. Rakennuksen takana vasemmalla puolella on Forum ja oikealla puolella Koiton talo. Klikkaamalla kuva suurentuu).

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

"Silimät tummat..."

Koomisuuden olemusta on yritetty määritellä monella tavalla. Yksi onnistuneimmista on prof. Simo Knuuttilan kirjassa Kansanhuumorin mieli (1992). 


"Koomillisuutta voi olla muodoissa, asennoissa, liikkeissä, teoissa, tapahtumissa, tilanteissa, puheissa ym. ja se on silloin noitten esineitten ulkokohtaisena ominaisuutena."
Juuri tämä määritelmä tuli mieleen katsellessani ties monettako kertaa Matti Kassilan elokuvaa Komisario Palmun erehdys ja sen kuuluisinta kohtausta, jossa Leo Jokela laulaa ravintola Kämpin kabinetissa. On hehkuvan nousuhumalan tuottama inspiraation hetki, on päästy herraskaiseen paikkaan, laulu soi ja käsi heiluu.

Jos jossain niin siinä on komiikkaa.

Katsoja miettii, onko tuo näyttelijän ammattimaisen roolinrakentelun tulos vai luonnonlapsen vaistomaisesti kerralla kohdalleen osunut heitto. Veikkaisin jälkimmäistä, mutta en tiedä. Kyseessä ei ole kuitenkaan tahaton komiikka, tekijänsä naurunalaiseksi saattava, vaan mitä suurimmassa määrin arvostettava onnistuminen. Joku sanoi joskus jossain, että Jokelan ei tarvitse kuin panna hattu päähänsä, ja lopputulos yltää komiikan korkeuksiin. Täysin luonnollinen ele ja ilme riittää, muuta ei tarvita.

Kassilan Palmu-elokuvat ovat loistava poikkeus suomalaisen elokuvan historiassa. Niille ei löydy esikuvaa mistään, ei maailmaltakaan. Lähimmät sukulaiset löytyvät ehkä englantilaisen Ealing-studion komedioista. Vaikka Palmut on tehty omalla tavallaan kieli poskessa, puskafarssiksi ne eivät silti sorru.

Aku Korhosen piti alun perin näytellä pääosaa, mutta hän sairastui kuolemantautiin ennen kuin aloitettiin. Joel Rinne tuntuu nykykatsojasta itsestään selvältä valinnalta. Hänessä on suvereenia auktoriteettia ja patruunamaista voimahahmoa. Henkilön dominoivaan ja äksyyn luonnetyyppiin haettiin piirteitä jopa presidentti Paasikivestä.

Yksi elokuvasarjan kiinnostavuutta lisäävä piirre on kuva Helsingistä. Poliisilaitos on oikealla paikallaan Aleksanterinkatu 24:ssä. Ikkunasta näkyy Tuomiokirkko. Rikospaikka on tunnistettavasti vanha Eira, Engelinaukion laita. Liikutaan ”paremmissa piireissä”, vanhan varakkaan porvariston dekadenssiin ajautuneen nuoremman sukupolven katastrofin partaalla. Komisario Palmun erehdys on mielestäni yksi niistä harvinaisista tapauksista, joissa ohjaaja onnistui tekemään elokuvasta kirjaakin paremman itsenäisen taideteoksen. Eikä se Waltarin kirjakaan huono ole.

Kiitos Ylelle tästä(kin) sarjasta. Elokuvan juhlaviikot jatkuvat Teema-kanavalla vielä monta päivää. Luvassa on monta mestariteosta.

tiistai 1. marraskuuta 2011

Kaiken uhallakin

Pitkästä aikaa katsoin uudestaan Stanley Kubrickin elokuvan 2001 Avaruusseikkailu. Yle-Teema esittää tällä viikolla klassikkoelokuvia. 

Mikähän siinä on, että en erityisemmin syttynyt vieläkään tästä lajityyppinsä klassikosta? Sitä ei voi kiistää, että tämä on tärkeä elokuva, ja sen tunteminen kuuluu yleissivistykseen. Jopa Peter von Bagh on valinnut sen teokseensa Elämää suuremmat elokuvat ja kehua retostaa sitä määrättömästi.

Ymmärrän Avaruusseikkailun vertauskuvallisuuden. Teos on alusta loppuun täyttä metaforaa ja allegoriaa ihmisälystä, alitajunnasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Kubrick itse määritteli teoksensa mytologiseksi dokumentiksi. Se on myös silmälle unohtumattoman kaunis kuva. Taustalla soiva musiikki on loistavasti kuvakerrontaan sopivaa, mm. Näin puhui Zarathustra (Richard Strauss) ja Tonava kaunoinen (Johann Strauss).

Mutta silti: kaikesta ylistämisestä huolimatta minä en erityisemmin pysty innostumaan tästä. Sama pätee avaruusseikkailuihin ja science fictioniin laajemminkin. Kuva- ja äänimaailmaa voi ihailla mutta itse tarina menee yli, kuten lajityypille usein.

Elokuvan henkilöt ovat epätodellisia. He elävät steriilissä avaruusmaailmassaan piippaavien koneidensa kanssa, he eivät ole persoonallisia yksilöitä. Tekniikan ihmeellisyydet ovat kuvauksen pääasia, eivät inhimilliset ihmiset. Oleminen on kovin totista.

Minä pidän fantasiaelokuvasta silloin, kun siinä elää sadun ominaislaatu, lämpö, inhimillisyys, huumori, esimerkkeinä Steven Spielbergin E.T. tai Paluu tulevaisuuteen. Näitä totisia avaruusfantasioita sen sijaan vierastan, katson kyllä jos kyseessä on merkkiteos, mutta innostuminen ei helposti onnistu.

Tiedän, nyt blogini ”oikeat” mieslukijat pettyvät ja pahastuvat. Jostain muistan lukeneeni ehdottoman varman tiedon, että nimenomaan miehet pitävät avaruusseikkailuista ja kaikesta missä on kehittynyttä tekniikkaa, mieluiten avaruussotaa. Kaiken uhallakin tunnustan, että minä pidän enemmän reppanoista, sellaisista kuin Chaplinin kulkuri, Truffaut´n Antoine Doinel, Tatin Monsieur Hulot ja Kaurismäen Nikander.