Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.

 

Vain arvokkaille

 

Käynti äidin haudalla. Tämä oli kymmenes äitienpäivä Maunulan uurnalehdossa.

Valkovuokkokimppu hautakiven maljakkoon, kuten aina ennenkin. Äitienpäiväkortti on kuitenkin jäänyt piirtämättä. Sen korvikkeeksi laitan tähän kortin 1960-luvun alkupuolelta. Runoa en tunnusta itse sepittäneeni. Sen opettaja kirjoitti malliksi liitutaululle, ja siitä se kopioitiin kortteihin.

Käsialani näyttää omituisen oudolta. Vuosien myötä se kehittyi aivan toisenlaiseksi. Kauniimmaksi – jos rohkenen itse kehua. Eikä kukkakaan kovin hehkeä ole. Mutta on tuossa jotain vanhanaikaista tyyliä ja arvokkuutta. Eräskin tuttu äiti kertoi muutama vuosi sitten saaneensa äitienpäiväkortin, jossa kuvana oli Batman ja vihreä yökkö.

Äidille kuului antaa lahja äitienpäivänä. Lahjan keksiminen oli vaikeaa. Isä siitä lopullisen päätöksen teki. Yksi niistä lahjoista on vieläkin tallessa astiakaapissani. Voi ihmetellä, miten 60-luvun puolivälin Jyväskylän sekatavarakauppaan oli löytänyt tiensä kiinalainen astiasto. Kuusi kuppia, kannu, kermakko ja sokeriskooli.

Vähälle käytölle astiat jäivät. Ei niitä aivan tavallisten vieraiden tullessa esiin otettu. Vain poikkeuksellisen arvokkaille vieraille niistä kahvit tarjottiin. Nykyäänkin ne ovat enemmän koristeina kuin käytössä. Täysin ehjänä astiat ovat säilyneet jo kuutisenkymmentä vuotta. Sellainen kestävyys taitaa olla aika harvinaista näiden myöhempien aikojen hienojen lahjatavaroiden kohdalla.

 

Kiiltävä olla pitää

Vanha kaveri kävi kylässä. Niin kuin aina, nautimme virvokkeita ja katselimme vanhoja valokuvia. Erityistä huomiota kiinnitettiin kuviin, joissa näkyi lapsuuden autoja.

Minun perheeni hankki ensimmäisen autonsa 1956. Sen nimi oli Ifa F8. Muistan kun se tuli pihaan. Se oli tosi hieno. Elämä muuttui heti herraskaisemmaksi. Ifan kyljet olivat jonkinlaista pahvia; kun siihen koputti, kuului jännittävä kumahdus.

Kuva on hämäystä. Siinä isä istuu kuskin paikalla. Ei se niin mennyt. Ajokortin ajoi äiti. Isä rakensi Ifalle autotallin tuohon saunan ja liiterin jatkeeksi. Siitä tehtiin niin suuri, että ikkunan kohdalla oli tilaa höyläpenkille. - Ajokortin isä hankki vasta pari vuotta myöhemmin. Äiti pelkäsi peruuttaa Ifan talliin, vaikka tehtiin leveä ovi. Isä hoiti peruuttamisen ilman ajokorttia.

En koskaan tullut kysyneeksi, miksi ajokorttien järjestys oli näin epätavallinen.Isän kantti kesti istua naiskuskin vieressä. Ehkä oudon järjestyksen syy oli työmatkojen pituus. Äidillä oli matkaa pari kilometriä, isällä vain puoli kilometriä. Äiti ajoi Ifalla töihin hyvällä ilmalla, mutta sateella hän meni polkupyörällä. Ifaan olisi tullut tahroja.

Seuraava automme oli Folkkari. Sitäkin varjeltiin sateelta. Autotalli oli valmis, kuten kuvasta näkyy. Sähköpylväskin pystytettiin oven pieleen johtoa varten. Valoisassa tallissa oli mukava vahata Folkkaria kiiltäväksi – minäkin opin.

Seuraava auto oli Vauxhall Victor.  Sillä retkeiltiin kesälomilla pitkin maailmaa eli Ruotsissa ja kerran jopa Tanskassa. Isä ajoi, äiti vahti vieressä, ettei nopeusrajoitus ylity. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja luin takapenkillä kirjoja. Takakontissa oli teltta, ilmapatjat, retkipöytä ja jakkarat sekä priimuskeitin. Ja trasselia ja vahaa. Ulkomailla pitää näyttää siistiltä!

Sitten tuli Opel Rekord. Telttaretket jatkuivat mutta minä enimmäkseen onnistuin rimpuilemaan niistä vapaaksi. Kun olin 17, isä hommasi opetusluvan. Opetus oli usein suhteellisen sopuisaa. Inssiajon suoritin samana päivänä kun täytin 18. Opelilla ajelin  abivuoteen asti. Punaisessa pinnassa pöly ja kura näkyi harmillisen hyvin. Sitten ostin omilla tienesteilläni vanhan Rättisitikan ja yo-tutkinnon jälkeen muutin Tukholmaan. Sitikkaa ei tarvinnut vahata ollenkaan. Kyljissä oli kukkatarroja ja muita koristeita.

Autotallin ovi kävi kapeaksi jo Vauxhallilla, ja Opelilla teki jo tiukkaa. Äiti ei uskaltanut yrittääkään ajaa sisään. Leskeksi jäätyään hän luopui Opelista. Seuraavan auton valinnan keskeinen kriteeri oli kapeus. Kapea auto löytyikin. Sen nimi oli Lada. Äiti rohkaisi mielensä ja oppi peruuttamaan talliin. - Toinen kriteeri oli, että Ladaa ei tarvinnut kaiken aikaa vahata.

 

Eivät unohdu

Kävin Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa.

Sinne veri vetää aina uudelleen, vaikka kaupunki ei ole entisellään. Jotenkin näyttää, etten siellä viihtyisi. Kaikki on erilaista.

En osaa edes autolla siellä ajaa, vaikka siellä olen ajokortinkin ajanut 18-vuotiaana. Silloin osasin kadut läpikotaisin. Ne eivät unohdu. Nyt olen aivan eksyksissä. Vanhasta muistista meinaan vähän väliä lähteä ajaman yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Parkkeeratakaan ei saa siinä missä ennen.

Kolmisen tuntia sinne kestää ajaa Helsingistä. Ajaessa mietin, että olisi kannattanut lähteä matkaan junalla. Se on rennompaa, voi vaikka lukea tai tarkkailla ihmisiä. Itse ajaessa pitää olla koko ajan valpas, eikä sellainen sovi minulle.

Matkan varrella pitää pysähtyä syömään. Tarjolla ei ole juuri muuta kuin bensa-asemat. Ne ovat nykyisin tympeitä laitoksia. Onkohan missään muualla kuin Kaurismäen elokuvissa enää sellaisia hämyisiä kievareita, joissa menneinä vuosikymmeninä pysähdyttiin syömään lehtipihvi ranskalaisilla? Rasvankäry ja tupakansavu täyttivät tilan ja jukeboksissa soi Frederik ja Tapani Kansa. Pöydässä valmiina sinappi, ketsuppi ja suola.

Olen kai parantumaton nostalgikko. Kaupungilla kulkiessa pitää pysähtyä katselemaan ja kaivamaan mielestä muistoja. Tuossa kävin koulua. Tuossa oli baari, jossa käytiin koulun jälkeen limsalla ja tupakalla. Tuon ikkunan takana asui K., ja siellä ensilempi leimahteli. Tuossa oli Väinönkadun levykauppa, josta kävin ostamassa Beatlesien uudet LP-levyt. Noita portaita pitkin juoksimme Ilokivessä istutun illan päätteeksi Pekka K:n kanssa kilpaa Harjulle ja reppuselässä oli Helinä-keijun näköinen tyttö.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Minä olen juuri tuollainen kuin Tommi Kinnunen kuvaa romaanissa Lopotti. Eivät ne asiat unohdu, ja hyvä niin.

Hameenhelma

Kati ja Ellu olivat olleet kesällä Brightonissa kielikurssilla. Paluumatkalla heillä oli tilaisuus pysähtyä muutamaksi päiväksi Lontooseen. Muotiputiikit löytyivät Sohon kaupunginosasta Carnaby Streetiltä, Oli kesä 1967.

Kotiin Jyväskylään tuli viimeisintä muotia olevat minihameet.

                                                                         (Bela Czene 1974)

Parhaille kavereille niitä näytettiin, minullekin. Kati joutui piilottelemaan hametta vanhemmiltaan, sillä isä oli sellainen suvaitsematon, korkea sotaväkiherra, joka tiesi nuorten miesten metkut. Oma 16-vuotias tytär ei sellaiselle saanut altistua.

Sitten tuli Tipulaan konva. Tetetermite soitti, vai olisikohan ollut Silvery, en muista. Paikallinen bändi joka tapauksessa. Sinne oli päästävä minihameessa.

Konva eli konventti oli nimi teinikunnan bileille lukion juhlasalissa. Jyväskylässä taisi siihen aikaan olla kuusi lukiota, joten vuorotellen järjestettäviä konvia oli harva se viikonloppu. Alussa oli ohjelmaa, lopuksi bändi ja tanssia. Teinikortti piti olla, jotta sai ostaa pääsylipun. Opettajia oli valvojina. Tipula eli Tyttölyseo oli tietysti erityisen suosittu kohde meille paikkakunnan pojille.

Katin minihameongelmalle suunniteltiin strategia. Siihen tarvittiin minuakin, vähän niin kuin yhdistetyksi kavaljeeriksi ja turvamieheksi. Tosin sotaväkiherra-isän luottamusta minun sorttiseen pitkätukkaisen lurjuksen näköiseen turvantuottajaan saattoi epäillä. Mutta parempaakaan ei siihen hätään keksitty, ja olinhan sentään perheelle tutuksi tullut.

Olin paikalla Katin huoneessa hyvissä ajoin ennen näkyviin ilmestymistä. Kati puki sinisen minihameensa ja violetit sukkahousut ja maalasi  kynällä rajauksen silmäkulmasta kaarevasti ylöspäin. Se oli tehokkaan näköinen yhdistelmä. Minuutilleen sovittuna hetkenä Ellu tuli vielä lyhyemmässä hameessa soittamaan ovikelloa ja kysymään, onko Kati jo lähtenyt.

Ja samalla sekunnilla Kati ja minä pyyhälsimme esiin ja ei muuta kuin hei, hei, ja olimme ulkona. Vanhemmat jäivät ilmeisen hämmentyneinä tapahtumien nopeasta etenemisestä vaille mahdollisuutta reagoida Katin hameeseen.

Hyvin meni. Oli se kavaljeerillekin pollea paikka talutella ja tanssittaa kahta katseita kääntävää minihameneitoa. Jälkipuhetta Katille kotona tuli, mutta ei se enää ollut merkityksellistä.

 

Jälkipuhetta hameenhelmoista tuli niinä vuosina muuallakin. Asia oli monelle taholle ongelma. Se loukkasi vanhoja arvoja, tuli moraaliongelmia, seksuaaliset ja uskonnolliset näkökohdat kasvoivat julkisessa keskustelussa. Jossain pastori oli erottanut minihametytöt rippikoulusta, perusteluna, että "huoran merkit" pitää saada pois näkyvistä. Siveyden yläraja kulki polvitaipeen kohdalla. Toisaalta kyllä se inspiroikin. Runoilijamestari Jukka Virtanen riimitteli johonkin lauluunsa mainiot säkeet.

Miksi tämä muistelu? Siksi, että luin lehdestä, että minihame on tekemässä paluuta.

 

                                                            (HS 10.10. 1968)

Kuin oikeat miehet

Muistavatkohan muut yhtä huonosti kuin minä, mitä ovat vuosien mittaan blogeihinsa kirjoitelleet? Muistavatkohan edes kirjailijat omien kirjojensa yksityiskohdat? Vai käykö niin kuin minulle, että lukee vanhaa tekstiään ja ihmettelee, että ihan oikeastiko se olen minä, joka tämän on kirjoittanut ja vieläpä muiden luettavaksi nettiin lähettänyt?

Olen kesän jälkeen lukenut omia blogitekstejäni. Niitä on paljon, yli 1200. Moni tuntui kovin vieraalta. Jonkin verran oli noloja höpötyksiä, onneksi ei kovin paljon. En sensuroinut niitä, vaikka mieli teki. Suurin osa tuntui neutraalin kelvollisilta. Parhaista tunsin ylpeyttä - kas, osaanhan minä, epäilyksistä huolimatta!

Olen kirjoittanut aina, lapsesta asti. Keskikoulussa ja lukiossa kirjoitin kavereille palkkiota vastaan kotiaineita ja esitelmiä. Yliopistossa kirjallisuustieteen opiskelijana esseiden ja tutkielmien kirjoittaminen oli opiskelun ydin. Ammatissani kirjoittaminen oli kaikenaikaista. Olen myös pitänyt päiväkirjaa.

Poikaporukoissa pelattiin jalkapalloa ja rassattiin mopoja, mutta minulta se meni ohi. Elämän suunnan ratkaisevaksi päiväksi osoittautui se elokuun päivä joskus 60-luvun puolivälissä, kun poikien kanssa oli tarkoitus lähteä johonkin Petäjäveden metsään katsomaan Jyväskylän suurajojen pikataipaletta.

Minulle kuitenkin tuli ns. pakollinen este. Pikataipaleen aikoihin olin kahden teiniteatterin runotytön kanssa Tuomiojärven rannalla lukemassa runoja.

Sille tielle jäin.

On sitä joskus vähän irvistelty - homojen hommaksikin mainittu. Toisaalta kai kadehdittukin, kun oli nättejä tyttöjä seuralaisina eikä tarvinnut niitä epätoivoisesti yrittää kapakoista pyydystää.

Haittapuolena voi tietysti mainita, että en oppinut rassaamaan moottoreita, niin kuin oikeat miehet. Olen edelleen täysi tahvo auton korjaamisessa. Äskettäin luin omasta blogistani, kuinka kommenteissa ilkuttiin, kun tein intiimin paljastuksen, että huushollissani ei ole yhtään ruuvimeisseliä. (Ilkkujille voin nyt paljastaa, että puute on korjattu. Viime kesänä toin kesäasuntoni verstaasta kaupunkiin kolme meisseliä, tosin aika ruosteisia. - Nyt on uusi pulma, kun en millään keksi, mitä niillä ruuvailisin. Huushollissani ei taida olla yhtään ruuvia.)

Kirjoittaminen on mukavaa, kun se sujuu. Se ei ole mukavaa, kun se takkuaa, kuten nyt koko syksyn.

Runo:  Bo Carpelan:  Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa (suom. Kaj Westerberg) / Gramina 2010) Kuva: Gustave Callebotte - 1888.

 

 

Kielletty katse

Olin jo oppikoulussa, ikää varmaankin 11 tai 12. Antero ja Tuomo olivat vuoden tai kaksi nuorempia. Naapurin Leena oli pari luokkaa ylemmällä, ehkä jo 14.

Illan pimeydessä hiivimme Anteron ja Tuomon kanssa Leenan ikkunan taakse kurkistelemaan. Kyllä sinne  hyvin näkikin. Tämä toistui monena iltana, sillä näkymä Leenan huoneen verhojen raosta ennen lampun sammuttamista oli ennen kokematon ja kovasti innostava.

Vuosia myöhemmin, aikuisena, tunnustin nolostellen teon Leenalle. Olin varautunut kiukkuiseen reaktioon, mutta Leena olikin lähinnä huvittunut. Anteeksipyyntöä ei tarvittu. Olisikohan peräti ollut pikkuisen imarreltu kuultuaan olleensa naapurin keskenkasvuisten koltiaisten mielenkiinnon kohteena?

Jokin outo assosiaatio palautti tämän vuosikymmeniä vanhan kielletyn katseen mieleen, kun äskettäin katselin ns. napatanssiesitystä. Vietimme porukalla tuttavan merkkipäivää turkkilaisessa ravintolassa Erikinkadulla. Tuttu paikka, hyvä ruoka ja asialliset hinnat. Ja napatanssiesityksiä.

On sille tanssille muitakin nimityksiä, kuten itämainen tanssi ja vatsatanssi. Mitenkään rivoa se ei ole, vaikka paljasta pintaa onkin näkyvissä. Taidokasta ja tyylikästä liikettä on ilo katsoa.

Mutta tällaiselle varttuneessa iässä olevalle herrahenkilölle tuli esityksiä katsellessa mietteitä mieleen.

Onko korrektia suunnata katse niihin nuoren naisen vartalon osiin, jota esityksessä ovat kiivaimmassa kieputuksessa, ikään kuin esityksen ydinkohtana ja katseenvangitsijana. Katseen suunnalla oli merkitystä, kun esiintyjä sijaitsi aivan edessäni, metrin päässä, niin että voisin paikaltani kättä ojentamalla koskettaa häneen. Pöytäseurueeni istumispaikat sijaitsivat niin, että he näkivät sivusta, katsonko tanssijatarta silmiin, kenkiin vai johonkin siinä välillä. Ja tanssijatar katsoi vähän väliä minua silmiin, kun siinä lähimpänä istuin. Jos esiintyjä olisi sijainnut etäämmällä, ongelmaa ei olisi. Silloin yhdellä katseella näkisi esiintyjän päästä varpaisiin.

Huomasin, että pöytäseurueeni toinen mies katseli enemmänkin ruokalistaa kuin esityksiä. Olisiko minunkin viisasta tehdä niin, ettei seurueen naisille juolahtaisi mieleen mitään dirty old man -tyyppistä epäilyä.

Ei kovin pyhä

Kävin äskettäin kirkossa. Ei hartaushetki itsessään ollut käynnin syy. Menin kuuntelemaan tilaisuudessa esiintynyttä kuoroa, jossa oli tuttavia. Olin ikään kuin kahden kuorolaisen kutsuvieras. Huomaamatta ja tilaisuutta häiritsemättä otin muutaman valokuvan kuorosta, niin kuin oli sovittu.

Kovasti oli meininki muuttunut siitä kun viimeksi kirkonmenoja kävin kuuntelemassa. Se tapahtui rippikoulun yhteydessä 1960-luvun puolivälissä Jyväskylässä Taulumäen kirkossa.

Nyt meno oli ripeää ja rentoa. Naispappi puhui kymmenisen minuuttia, virsiä ei veisattu, uskoa ei tunnustettu, kerran rukoiltiin. Sitten kuoro lauloi kolme laulua.

Laulu ei minun korvissani kuulostanut ollenkaan sellaisilta kuin luterilaisessa musiikkiperinteessä olettaisi. Pikemminkin siinä oli ortodoksisia sävyjä. Laulut olivat tavattoman hienolta kuulostavaa kansanmusiikkia Kaukasus-vuoriston alueelta. Olen kuunnellut saman kuoron esityksiä myös kapakassa - eri ohjelmalla kylläkin mutta samankuuloisella saundilla. Jännittävän erilaista.

Esirukousten en muista kuuluneen 60-luvun kirkonmenoihin. Nyt kuuluivat. Musiikin jälkeen pappi saapui lukemaan lapuilta esirukouspyyntöjä. Huomion kiinnitti yksi. Siinä joku pyysi esirukouksia sen puolesta, että hänen taloyhtiönsä putkiremontti valmistuisi aikataulun mukaisesti.

Asia on tietysti tärkeä ja viivästymiset harmillisia  - ja ilmeisen yleisiä. Tällaiselle sekulaariseen katsantokantaan taipuvaiselle kuulijalle nousi kuitenkin mieleen epäily, että meniköhän rukous nyt oikeaan osoitteeseen. Eikö putkiurakan työmaapäälliköllä olisi suurempi vaikutusvalta tällaisessa asiassa?

Tilaisuus kaikkineen oli asiallinen ja etenemiseltään ripeä. Kesto ehkä puolisen tuntia. Kuulijoita oli parisenkymmentä. En kuitenkaan sanoisi tilaisuutta tunnelmalliseksi. Se oli vähän kuin sääntömääräinen työmaakokous, jossa käydään nopeasti läpi esityslistan asiat. Lauluesityksissä päästiin syvimmälle pyhyyden tunnelmaan - ikivanha traditio oli aistittavissa. Niin hyvä taide aina. Muilta osin pyhyyden kokemus oli huoneesta poistunut.

Liioittelua?

Joskus herää epäily, että tämä taitaa olla liioittelua. Vähempikin riittäisi.

Trendien mukaan minä en kuitenkaan toimi. Ihan omasta vapaasta tahdostani minä liioittelen. HS kirjoitti, että Lontoossa (ja ilmeisesti koko maassa) on nyt trendi, että nuoriso on lopettanut alkoholin juomisen tai ainakin vähentänyt sitä merkittävästi.

En minä Lontoosta ole vaikutteita saanut siihen, että nyt on alkanut jo neljäs tipaton kuukausi vuoden sisään. Sitä mietin, että eikö vähempikin riittäisi. Tämähän alkaa olla jo päähänpinttymä, että taas.

Oudon ilmiön syntyyn on aivan ilmeisesti vaikuttanut se, että oluen juonnille tuli äkkiloppu, kun varpaaseen iski kihti ja lääkäri kertoi, että oluesta se johtuu. Mikään muu juoma ei maistu yhtä hyvin, joten ilmankin on helppo olla. Mieli tekisi kyllä testata, iskisikö kihti heti, jos yhden oluen joisin. Vielä en ole uskaltanut.

Ei minun nuoruudessani tuollaisesta Lontoon trendistä ollut merkkiäkään. Opiskelijaporukalla liikuttiin ja kapakoihin poikettiin. Elokuvien jälkeen mentiin kämpille istumaan iltaa, keskusteltiin viisaita ja naukkailtiin Egri bikavéria tai Rioja tintoa. Harvoin tuntui, että vähempikin riittäisi.

Tolkun säilyttäminen on harvoille vaikeaa, useimmille ei. Minun opiskeluaikaisesta porukastani kahdelle kävi vuosien mittaan huonosti. Ennakkomerkit näkyivät jo silloin, mutta ei sitä osattu silloin sillä tavalla nähdä.

Muistikuva nousee kaukaa menneisyydestä, nuoruusvuosien Jyväskylästä. Olin Pekan ja Lassen kanssa bailaamassa Ilokivessä. Kaikkia kolmea onnisti, nätti tyttö oli jokaisella käsikynkässä, kun lähdimme kesäyössä jatkoille kohti Tellervonkatua. Matkan varrella Pekalle ja Lasselle iski kilpailuvietti ja miehekäs näyttämisen halu. Harjun portaat, ns. Neron portaat kutsuivat kilpajuoksuun tyttö reppuselässä.

Minä luovutin jo puolivälissä mutta Pekka ja Lasse paahtoivat täysillä pitkät portaat ylös asti. Miehekäs suoritus, mutta liioitteleva. Molemmat olivat ylhäällä oksennuskunnossa. Kaljat kai hölskyivät liikaa mahassa. Minä olin vähiten miehekäs mutta ainoa, joka pääsi tyttönsä kanssa perille Tellervonkadun jatkoille. Kun ymmärsin olla liioittelematta.

Vanhan toistoa

Kävin äskettäin pikakäynnillä Jyväskylässä, lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa. Väitetään, että matkustaminen virkistää. En virkistynyt.

Toiset väittävät, että reissussa rähjääntyy. En nyt osaa sanoa, rähjäännyinkö, mutta mukava oli kotiin tulla. Onneksi pääsin kaverin autossa matkat molempiin suuntiin. Jos itse ajaa, siinä vasta väsyykin, kun pitää olla herpaantumatta tarkkaavainen. Sellainen ei ole ihmiselle luontaista, minulle varsinkaan.

Olimme menossa juhlaan, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan. Puhekin piti valmistella. Edellisen kerran sama juhla samalla porukalla pidettiin viisi vuotta sitten. Nyt päätettiin merkitä kalenteriin, että sama juhla samalla porukalla ja samassa paikassa pidetään taas viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan perinteiden kunnioittamiseksi.

Juhlan jälkeen mentiin kolmen porukalla kapakkaan, siihen samaan kuin viisi vuotta sitten, ja kymmenen vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin. Siitä ei huomattu päättää, mihin kapakkaan menemme viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan impulsiivisuudeksi.

Kapakassa muisteltiin kouluaikaisia kepposia ja leuhkittiin tyttöjutuilla. Niillä leuhkittiin edellisilläkin kerroilla. Totesimme, että aika hyvin pärjäilimme aikoinaan niissä puuhissa. Siinä sivussa tiedettiin tyttöjen ja muidenkin myöhemmistä vaiheista kaikenlaista.

Myöhään meni, sillä kapakasta jatkoimme yömyssyille. Matkalla pysähdyimme vanhan koulurakennuksen edessä muistelemaan, että tuossa sitä ja tuossa tätä. Siinä puuhassa aina mieli herkistyy.

Aamulla piti olla kohtuuttoman aikaisin hyvässä vireessä, sillä jo klo 13 oli vuorossa teatteriesitys, vanha kunnon hippimusikaali Hair Kaupunginteatterissa. Aihe oli aivan sopiva meille, jotka elimme näppyläisimmän nuoruutemme hippiaikaan. Sukupolvi oli kylläkin vaihtunut. Kaveri oli saanut minulle ilmaisen lipun, sillä hänen jälkikasvunsa esiintyi musikaalissa.

Hairin olen nähnyt vaikka kuinka monta kertaa. Ylittämätön oli ensimmäinen, Tampereen pop-teatterin esitys 1969. Sen näin kahdesti, ja voi sanoa, että se kuuluu elämäni muistettavimpiin teatterikokemuksiin vieläkin. Myöhempinä vuosina olen nähnyt Hairin Tukholmassa, Amsterdamissa, Helsingissä, Oslossa, Lahdessa, olisikohan vielä muitakin. Ja Milos Formanin keskinkertaisen jenkkiläinen elokuva.

Musiikki miellyttää aina, niin nyt Jyväskylässäkin. Mutta esityksenä tämä maistui hieman väljähtyneeltä. Pitäisi tulla hippiajan renessanssi, uusine Vietnameineen. Nyt siitä puuttui ajankohtaisuuden maku, vaikka yritystä oli.

Ei edes ruoka innostanut. Mennen tullen syötiin ison bensa-asemaketjun baarissa lautasellinen lisäaineita, niin kuin aina matkalla. Pari viikkoa on jo matkasta kulunut, ja vasta nyt alan olla taas kotiutunut helsinkiläiseen normaalinuokkumiseen.

Mukavat ja epämukavat

Juhlissa eräs naispuolinen vieras katseli minua ja sanoi että olen laihtunut. Se tuntui mukavalta.

Vielä mukavammalta se olisi tuntunut, jos havainto olisi pitänyt paikkansa. Ei se pitänyt. Ainakaan kylpyhuoneen vaaka ei ole sellaista havainnut. En tietenkään sanonut tätä ääneen. Viaton ilme naamalla valehtelin venytellen: - Noo...ehkä pikkuisen.

Kesällä Jyväskylässä katselin vanhoja valokuvia lukioaikaisen ystävättären kanssa. Yhdessä valokuvassa olimme uima-asuissa rannalla. - Olet sinä tuossa hoikka poika, hän sanoi.

Se ei tuntunut mukavalta. Implisiittisesti se sisälsi ajatuksen, että enää en ole hoikka poika. En tietenkään sanonut siihen mitään. Paha siihen oli ruveta vastaan vänkäämään.

Naisten ulkonäön kommentointi on perinteisesti kuulunut jokamiehen oikeuksiin, ja silloin siinä on seksualisointi mukana. Miehet ovat päässeet vähemmällä. Näissä edellä kuvatuissa tapauksissakaan ei ollut seksualisoinnista häivääkään. Ne olivat ikään kuin julkisesti näkyvissä olevan faktan ääneen toteamista, sellaisena aivan korrekteja. Eivät epäystävällisiä tai häiriköiviä.

Olen nähnyt häirintääkin. Aikanaan jouduin nolona myöntämään, että en oma-aloitteisesti esimiehenä osannut hoitaa työpaikallani ilmennyttä seksuaalista häirikköä järjestykseen. Hän meni jotenkin vitsin varjolla alituisiin härskeihin kommentteihin ja kontaktiyrityksiin. Vasta kun naisten lähetystö tuli pyytämään, ymmärsin komentaa touhulle stopin. Uskon ja toivon, että #metoo havahduttaa nykyajan hoksaamattomat.

Erityisen vaikea oli takavuosina eräs iäkäs sukulaissetä, vanhapoika, joka ilmestyi kaikkiin suvun juhliin ja alkoi veitikkamaisesti likistellä, kouria ja arvioida nuoria naisia mukamas kosioaikeissa. Keskenkasvuiset tytötkin kelpasivat. Minäkin jouduin etukäteen varoittelemaan omaa viisitoistavuotiastani, mutta siitä huolimatta ukko pääsi arvioimaan nuoren neidon vartaloa.

Näitä setiä riittää, niin Hollywoodissa kuin kotimaan  kamarallakin. 

Reissuun lähdössä

Pidän hieman yllättävänä itsetutkiskelun havaintona, että eläkeläisenä muutuin niin helposti paikallaan pysyväksi. Työssä matkustin paljon ympäri Eurooppaa, eläkeläisenä pysyn kotona. Viime vuosina en ole Tukholmaa ja Osloa kauempana käynyt. Kaiken huipuksi tunnen syvää kiitollisuutta siitä, ettei tarvitse lähteä mihinkään.

Tämä juolahti mieleen, kun huomasin, että pääsiäinen lähestyy. Jos olisin vielä hoitamassa virkaani Vuoronvarausvirastossa, olisin erittäin todennäköisesti juuri tänään pakkaamassa matkalaukkua lähteäkseni huomenna kokoukseen Saksaan tai johonkin. Pääsiäisenalusviikolla niin tapahtui melkein joka vuosi.

Tunnen matkustaneeni tarpeeksi. Olen käynyt melkein joka paikassa. Nyt pysyn mielelläni kotona. Stressikin vähenee, kun ei tarvitse miettiä putoavia lentokoneita. Olisi liioittelua sanoa, että pelkään lentämistä, mutta en koskaan ole oppinut siitä pitämään.

x   x   x  

Pikkuisen huijasin kirjoittaessani edellistä. En paljon mutta pikkuisen. Olen nimittäin juuri pakannut matkalaukun lähteäkseni huomenna aamulla matkalle.

En kuitenkaan lentokoneella vaan junalla. En Saksaan vaan Pohjanmaalle.

Junalla matkustan mielelläni. Se rauhoittaa, siinä saa rauhan mietiskellä. Siina tuntee temperamentilleen ominaisia mielentiloja, kun katselee neljä tuntia junan ikkunasta radanvarren pajukkoa kiitäessään läpi Hämeen, Satakunnan ja Pohjanmaan. Hintakin on kohtuullinen. VR laski lippujen hintoja ja eläkeläisalennuspäälle, 22,20 e Helsingistä Vaasaan.

Nähtävyyksiä on matkan varrella niukalti. Tikkurilassa näkyy Heureka, Hämeenlinnassa Hämeen linna, Tampereella Näsinneula, Seinäjoella Lakeuden risti ja Pohjanmaan lakeuksilla tuulimyllyjen komeat profiilit.

Vaasa on mukava kaupunki. Oheinen matkailujuliste lupailee mielestäni vähän liikoja, tai sitten en ole huomannut kaikkea tarjolla olevaa toimintaa. Täytyypä pitää silmät auki. Ehkä sittenkin pääsen kiitämään Vaasan vilkkaaseen yöelämään. Julisteen kuva on hieman epäinformatiivinen. Jää jotenkin epäselväsi, millaista nightlifea on tarjolla. Mielikuvitus lähtee villinä laukkaamaan.

Paluumatkani kiertää poikittaisrataa Seinäjoelta Jyväskylään.Siellä kuuluu itsestäänselvyyksiin poiketa vanhojen koulukavereiden kanssa Sohville kaljalle (paitsi minä nykyisin siiderille, kun on tuo kihtivarvas).

Rengasmatkaksi tällaista reittiä joskus 50-luvulla kutsuttiin. Muistan, kun vanhempani kiersivät rengasmatkalla sukulaisissa ympäri maata kesälomalla joskus 50-luvun lopulla. Se oli aikansa interrailia, jotenkin modernia meininkiä.

Jos suunnitelma pitää, Jyväskylän jälkeen rengasmatka kiertyy Tampereelle ja sieltä muutaman päivän yksinäiseen retriittiin kaverin syrjäiselle mökille Näsijärven rannalle, kuten monena talvena ennenkin. - Tämä on kuitenkin vielä epävarmaa.

Työvuosien Euroopan-reissaamiseen verrattuna tällaiset kotimaan rengasmatkat tuntuvat kuitenkin melkein siltä kuin kotona pysyisin.

(Kuvat Kansallismuseon Suomi - Finland-näyttelystä 2017)

Näppäryys ennen kaikkea

Kävin Jyväskylässä. Kotikunnaille minut vie nykyisin vain jokin jäykkä virallinen velvollisuus, kuten häät tai hautajaiset, kuten nyt. Joskus harvoin paikalle vetää myös sellainen rento poikkeustilanne kuin luokkakokous.

Muilta osin käynnit ovat jääneet vähiin. Kavereita siellä on jäljellä niukasti. Pääosa kouluaikojen kavereista ja heiloista asuu muualla. Vain muutama on jäljellä, ja heitä tapaa kyllä. Sukulaisia on muutama, mutta ei kovin läheisiä. Nyt haudattiin vanhimman sukupolven viimeinen sitkeä sissi.

En olisi välittänyt käydä kappelissa katsomassa vainajaa, mutta iäkkäimmät surijat halusivat ja tarvitsivat kuskia ja taluttajia.

Arkun kannen avaaminen ja sulkeminen on minusta surkuhupainen toimenpide. Eikö mitään tilanteen arvokkuuteen sopivampaa keinoa ole keksitty? Naurattaisi, jos kehtaisi.

Onhan se toisaalta kätevää. Ei tarvita työkaluja vaan homma saadaan näppärästi hoidetuksi. Varmaan vielä tyylittömämpää olisi, jos vahtimestari joutuisi vääntämään arkun kannen ruuveja meisselillä tai pärisevällä ruuvinvääntimellä. Voisi pahassa lykyssä tulla ongelmia ruuvin kannan tai iskukoneen akkuvirran kanssa.

Kristinuskon symboli sattuu olemaan tähän tarkoitukseen näppärä. Vahtimestari tarttuu arkun ristiin, jonka alapäässä on pitkät jengat. Rististä saa poikkipienan avulla tukevan otteen ja ruuvia / ristiä voi vääntää kiinni ja auki yhden käden otteella ilman työkaluja.

Mutta jotenkin sitä touhua katsellessa tällaiselle puolipakanalle jää väkisinkin vaikutelma, että ei siinä veivaamisessa kristinuskon pyhää symbolia kovin kunnioittavasti kohdella. Arkun ristit menettävät symboliarvonsa. Papin toimitusta katsellessa tuntee, että arkun nurkissa ei ole risti vaan ruuvi.

Puoli vuosisataa

Lehdestä luin, että Britanniassa julkaistaan muutaman viikon kuluttua uusi dokumenttielokuva nimeltä It was fifty years ago today! Pääosassa on The Beatles.

The Beatles on minulle (ja suurelle osalle sukupolveani) nimi, joka pysähdyttää missä tahansa sen näkeekin. Nyt stop-merkkiä tehosti vielä tuo dokumentin nimi. Mistä nyt on kulunut puoli vuosisataa?

Olisinhan sen toki osannut laskea itsekin, jos olisin hoksannut. LP-levy Sgt Pepper´s Lonely Hearts Club Band ilmestyi 1. kesäkuuta 1967.

Eipä todellakaan tunnu pitkältä ajalta tämmöinen puoli vuosisataa. Ei ole yhtään hämärtynyt muistista tuon levyn ilmestyminen. Olin silloin 16.

Levyä tiedettiin odottaa. Ensimmäiset näytteet kuultiin Poppamies Pentti Kemppaisen radio-ohjelmassa. Ensivaikutelma oli aika outo. Se ei ollut oikein odotusten mukaista Beatlesia.

Minä keräsin kaikki markkani ja marssin Väinön soitin -nimiseen musiikkikauppaan Jyväskylässä ja ostin levyn. Olimme lähdössä viikonlopun viettoon kaverini Pekan vanhempien kesämökille Leppälahteen vähän Jyväskylästä itään. Mukaan tulivat myös Eeva ja Ulla. Joku täysi-ikäinen kävi trokaamassa meille viiniä Tellervonkadun Alkosta.

Matkavarusteisiin kuului kannettava levysoitin, sellainen jonka kansi kääntyi kaiuttimeksi. Olimme lähdössä kuuntelemaan uutta Beatlesia. Se oli vuoden kulttuuritapaus.

Oli se hämmentävä levy, ihan uudenlainen. Alussa oli yleisön kohinaa ja soitinten viritysääniä, ikään kuin livekonsertissa. Äänimaisema oli pitkin matkaa aivan outo, oli outoja soittimia, kummallisia kaikuääniä ja välillä klassiselta musiikilta tuntuvaa soittoa. Laulujen sanat olivat osittain hämäriä, vaikka ne olivatkin luettavissa kotelosta. Tämä levy ei avautunut ensi kuulemalta. Silti tuntui heti, että tässä on aivan poikkeuksellinen merkkiteos.

Ensimmäiseksi miellyin kappaleeseen A day in the life. Siinä oli sinfoniaorkesteri mukana - yllättävää popmusiikissa. Sanastollista hämmennystä aiheutti erityisesti Lucy in the Sky with Diamonds. Kummeksuttavin idea oli When I´m 64. Beatlesia vanhuksille? Eivät kai niin vanhat popista mitään ymmärrä.

Aivan omalaatuinen oli levyn kansikuva. LP-levyjen kannet olivat niin suurikokoisia, että ne olivat itsenäisiä taideteoksia. Kansikuvan suuresta väenpaljoudesta osan tunnistimme, kaikkia emme.

Tämä levy on edelleen hyllyssäni. On myös CD-levy. Musiikki kestänyt aikaa hyvin, se on edelleen täyttä nautintoa. On jotenkin tyrmistyttävää tiedostaa, että siitä Leppälahden ensikuuntelusta on puoli vuosisataa.

Ensin ajattelin tämän kirjoituksen kuvaksi Peppersin kansikuvaa, mutta tulin toisiin aatoksiin. Levyn kansi on ikonisella tavalla tuttu. Jos jollekin ei ole, sen löytää helposti netistä.

Pistän vähän henkilökohtaisemman kuvan.

Kuvassa on eräs suojatie Westminsterin kaupunginosasta Lontoon pohjoisosassa. Suojatie sijaitsee Grove End Roadin ja Abbey Roadin risteyksessä.

Mitä tekemistä tällä suojatiellä on kirjoituksen aiheen kanssa?  Jokainen Beatles-fani tietää kyllä. (Jos joku ei tiedä, vastauksen löytää googlaamalla hakusanan Abbey road.)

Epäolennainen sivuseikka

Ihmettelin aluksi, eikö kukaan muu ollut kiinnittänyt huomiota elokuvan käsikirjoituksen epäloogisuuteen.

Eivät olleet. Muut olivat ihan öönä siitä, mitä tarkoitin.

Minä selitin. - Huomasitte kai, että elokuvan alussa aivan selvästi mainittiin, että oli syyskuu. Sitten kuitenkin elokuvan ulkokohtauksissa peipposet lauloivat metsässä ja yöt olivat kovin valoisia. Aivan hyvin näki yöllä kulkea rannoilla ja jopa kaatosateessa kuoppaa kaivaa vajan takana. Ei edes täysikuu niin paljon valaise.

Ai jaa, oliko noin? Ei kukaan muu ollut tuollaisia huomannut.

Tyypillistä Dessua, kiinnittää huomiota epäolennaisiin sivuseikkoihin, venkoili joku. Kuulosti korvissani ihan joltakin poikkeavalta syndroomalta. Elokuvan pointtihan oli kuitenkin aivan toisaalla. Eikö Dessu sitä huomannut, että kyseessä oli vanha eroottinen elokuva?

Kyllä minä toki senkin tiedostin, onhan elokuvalla kova maine. Liana Kaarinan paljaat rinnat vilahtavat pari sekuntia Esko Salmisen käsissä. Paljas pyllypuoli näkyy uimaan juostessa. Toivo Mäkelän katse karkailee avaraan kaula-aukkoon.

Oli se kova juttu 1960-luvulla. Muistan hyvin, kun joskus noin 13-vuotiaina katselimme poikien kanssa Jyväskylässä Väinönkadun elokuvateatterin mainoskuvia. Erityisesti tuo julisteen uimakohtauksen kuva toi sieluun häivähdyksen jostakin toistaiseksi tavoittamattomasta. Suuren maailman ja isojen poikien juttuja.

Mutta ei tämä ole "kova juttu" enää. Katsomiskelpoiseksi "Kuu on vaarallinen" kuitenkin vieläkin osoittautui, kun se tänään tuli televisiosta (ohj. Toivo J. Särkkä 1962).

Ja on se ollut analyysikelpoinenkin, ihan Filmihullua myöten (numero 5 / 2000). Siinäkin huomataan vain erotiikka mutta ei epäloogista syyskuun peippoa ja yön valoisuutta.

Kai se sitten on epäolennainen sivuseikka. Ja katsojan omituinen syndrooma.

Tästä alkaa tulla tapa

En ole näissä puuhissa ensikertalainen.

Edellinen kerta oli joskus 1960-luvun puolivälin paikkeilla. Ja nyt sitten taas olen menossa katsomaan hiihtokilpailua. Tästähän alkaa tulla tapa.

Edellinen kerta oli Jyväskylässä Tuomiojärven takana Laajavuoressa. Ei siellä vielä silloin hyppyrimäkeä ollut, mutta hiihtämiseen se oli sopivaa maastoa. Olin itsekin kierrellyt niitä latuja. Siihen aikaan jopa teini-ikäisillä koululaisilla oli tapana hiihdellä ihan vapaaehtoisesti.

Kilpailuun osallistui yksi supertähti, Eero Mäntyranta, moninkertainen olympiavoittaja. Lähdin katsomaan kilpailua nimikirjoitusvihko taskussani. Olin kerännyt vihkoon kuuluisien urheilijoiden nimikirjoituksia. Nyt oli mahdollista hankkia tärkeä täydennys.

Meitä oli pitkä jono nimikirjoituksen metsästäjiä ja Eero valitti, että käsi vähän vapisee. Ei se ihmekään ollut. Hän oli hikinen ja läähättävä kireässä pakkasessa heti kilpailun jälkeen. Varmaankin hän olisi mieluummin tehnyt jotain muuta kuin kirjoittanut nimeään pikkupoikien vihkoihin.

On minulla itsellänikin kilpailukokemusta hiihdossa. Minulla on palkintokin. Se on alpakkalusikka kansakoulun hiihtokilpailusta (perinteisellä tyylillä eli "pertsalla, ei vapaalla!). Kilpailupaikka oli Hippoksen raviradan paikkeilla, vuosi oli ehkä 1960. En minä kärkipäätä ollut mutta en ihan viimeinenkään. Peräahon Paavali jäi viimeiseksi. Hän kaatui mäessä ja katkaisi suksensa ja joutui kahlaamaan metrisessä hangessa pari kilometriä maaliin.

Mutta nyt olen siis menossa taas hiihtokilpailuun. Menen katsomaan, en kilpailemaan. Kilpailut pidetään Lahdessa.

Vähän kyllä olen nyrpeä. Minut houkuteltiin tähän viekkaudella ja vääryydellä.

Lahdessa asuva kaveri kysyi joulun aikoihin, voisinko tulla pariksi päiväksi kyläilemään. Lupasin tulla, ja päivämäärät katsottiin saman tien.

Mistään hiihtokilpailuista ei ollut puhetta eikä tietoa. Kaveri lupasi kyllä katsoa, olisiko mitään kiinnostavaa tapahtumaa, johon hän tilaisi meille liput. Ajattelin, että se tarkoittaisi Teatteri Vanhaa Jukoa, yhtä suosikkiteatteriani, jossa olen monta kertaa ennenkin käynyt. Siellä kun on tuttuja tekijöitäkin.

Mutta ei, se tarkoitti hiihtokilpailuja. Lahdessa pidetään isot kisat.

Suomen suurmenestystä tässä tietysti toivotaan, mutta yllätyksiä voi sattua. (Kuva: Pulttibois, MTV3 / P-P. Petelius, Aake Kalliala, Reiska Laine)

Raitille rilluttelemaan

Kaveri kaukaa Mikkelistä tuli käymään. Edellisestä käynnistä olikin jo vuosi. Perinteisiin kuuluu lähteä kiitämään Helsingin yöhön. Niin nytkin.

Ajoimme raitiovaunulla keskustaan. Jäimme pois Sokoksen pysäkillä. Väkeä oli liikkeellä valtavasti, olihan lauantai-ilta. Vakiokuppilani Kosmos oli täynnä. Samoin Primula (sillä on jokin uusi nimi, jota en muista). Virgin Oiliin oli pitkä jono, samoin Zetoriin. Vanhan Kuppilaa ei enää ole, Vanhan kellariin emme halunneet. Asemaravintola (silläkin on uusi nimi) oli kohta jo sulkemassa. Mihin sitten? Muut lähistöllä olevat ovat ruokaravintoloita, emmekä me nyt sellaisiin. Joudummeko olemaan kuivin suin?

Löytyi sentään aseman Elielinaukion puoleisesta siivestä kuppila, jossa oli nurkkapöytä vapaana. Tuopillisen siellä nautimme. Sitten päätimme lähteä kotiin, sillä keskustelu melun keskellä ei oikein luistanut.

Matka Töölöntorille ei ollut ylivoimaisen pitkä, joten päätimme kävellä. Matkalla poikkesimme kuuluisalle Jaskan nakkikioskille. Se tuntui eksoottiselta pimeässä talviyössä. Minulta nämä nakkikioskikäynnit ovat jääneet.

Kotona avasimme tietokoneen ja katselimme valokuvia yhteisestä nuoruudesta Jyväskylässä. Niitä olen skannannut talteen suuret määrät. Erityisen kiinnostavia olivat luokkakuvat. Yritimme muistaa kaikkien luokkatovereittemme nimet. Se ei oikein onnistunut. Paremmin onnistui muistelu, keiden tyttöjen kanssa pääsimme pikkuisen läheisempään tuttavuuteen. Väistämättä ajauduimme myös siihen, ketkä koulutoverimme ovat jo poistuneet tästä maailmasta. Aika moni.

Aamuyön puoli viiteen siinä meni. Päätimme ottaa tämän rilluttelureissun uusiksi taas vuoden kuluttua.

Kukoistus

Kansallisfilosofi Pekka Himanen kirjoitti raportissaan "kukoistusosaamisesta", joka täyttäköön maan.

Olen matkustanut joulutauolla valtakuntaa pitkin poikin ja vähän mennen tullen edestakaisinkin. Kukoistusta ei ole paljon näkynyt.

Tällainen tulevaisuudesta ja mikseipä nykyisyydestäkin kroonisesti huolestunut ihminen kuin minä, melankolikko, näkee asian toisin. Suomalaiskansallinen synkistely on mahtavaa. Väkinäisestä positiivisesta ajattelusta olisi syytä päästä eroon. Itsesäälissä piehtarointi on ihanaa. Voi meitä!

Matkustin junalla, sillä autoni on talviteloilla. Sopivaan tunnelmaan pääsee jo katselemalla ulos junan ikkunasta. Ei näy merkkejä kukoistuksesta, näkyy vain radanvarren pajukkoa. Kukaan vaunun matkustajista ei puhu. Kaikki selaavat facebookia. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu vain kun joku nousee ja lähtee vessaan. Jyväskylään saavuttaessa ravintolavaunun suunnalta ilmestyi kaksi juopunutta miestä. Siinä oli kyllä ripaus kukoistusta.

Kävin myös Pohjanmaan rannikkokaupungissa. Jätän nimen mainitsematta, ettei kaupungin turistitoimisto saisi harmeja. Tällä kerralla en asunut hotellissa vaan airbnb:n kautta löytyneessä asunnossa. Se oli hyvä valinta, sain nukutuksi, toisin kuin hotellien liian pehmeissä sängyissä.

Kaupungissa on kolme  ruokaravintolaa. Kävin taas niissä kaikissa. Ranskalainen (jonka henkilökunta on kyllä aivan suomalaista) tarjoaa aina kohtuullisen maukkaita mutta isolle miehelle liian pieniä annoksia ylihintaan. Kämpille palatessa täytyy kiertää torin nakkikioskin kautta. Kreikkalaisessa (aito kreikkalainen tarjoilija ja kokki) minä olin ainoa asiakas. Niin on ollut aina ennenkin. Miten sellainen ravintola pysyy pystyssä? Ihan kelpo annos, paitsi leipä, joka oli kuiva. Kiinalainen on paras. Kevyt mutta runsas "kolmen pienen annoksen" kokonaisuus. Hintakin kohdallaan. Jäin vain miettimään, miten kiinalainen omistajapariskunta onkaan päätynyt kotimaastaan pieneen pohjanmaan kaupunkiin, hirmupakkaseen. Ihmisparat?

Tarkoitukseni oli ulkoilla paljon, jopa uhkarohkeasti hiihtää. Majapaikasta löytyvät sukset ja monot. Hiihtoon sopiva vaatetuskin minulla oli matkassa mukana.

Muuten kaikki oli siis kohdallaan, mutta suksien siteet ja monot eivät olleet yhteensopivat. Siteet olivat modernia mallia, monot vähemmän modernia.

Kun tieto puuttuu

Lapsuudenkotini kirjahylly oli sisällöltään ajankohtansa mallin mukainen. Siinä olivat ne pakolliset kirjat, jotka olivat suunnilleen kaikkien muidenkin työläiskotien ja alemman keskiluokan kotien kirjahyllyissä.

Raamattu, Kalevala, Seitsemän veljestä, Vänrikki Stoolin tarinat, Tuntematon sotilas ja Pohjantähti-trilogia, Pikkujättiläinen, Lääkärikirja ja Jokanaisen niksikirja. Ne olivat ne pakolliset. Sitten oli joitakin henkilökohtaisia, meillä äidin käsityökirjat ja isän puusepäntyön kirja ja joitakin lastenkirjoja. Dynaamisena lisänä karttuva nippu Valittuja Paloja.

Sitten oli vielä yksi suurteos. Sillä oli kylläkin vähättelevä nimi, Pieni tietosanakirja. Ei se pieni ollut. Siinä oli neljä paksua nahkaselkäistä osaa.

Osien nimet jäivät muistiini:  1) A - Hollanti, 2) Hollo - Louvre,  3) Lovat - Sandelin,  4)  Sandels - Öölanti. En aluksi ymmärtänyt, mitä nämä kirjojen selustassa olevat sanat ovat. Kesti aikansa, ennen kuin huomasin, että ne ovat kirjan ensimmäinen ja viimeinen hakusana. Tunsin, että se oli iso oivallus.

Muistan, että selailin näitä kirjoja usein. Alkusivulla oli kirjan tekijöiden nimet, ja muistan ihmetelleeni yhtä niistä:  L. Arvi P. Poijärvi. Ihmettelin tuollaista nimeä. Miksi pelkkä Arvi ei riitä? Hienostelua?  - Myöhemmin olen kohdannut tämän nimen eri yhteyksissä monta kertaa.

Pienessä tietosanakirjassa oli paljon tekstiä ja jonkin verran pieniä epäselviä mustavalkoisia kuvia. Muistankohan väärin, että siellä oli myös muutama taitettava värikuvaliite, karttoja, lippuja, ihmisen sisuskaluja?

Johonkin olen matkan varrella Pienen tietosanakirjani hukannut, samoin lukioikäisenä minulle ostetun Suuren tietosanakirjan, jossa oli kahdeksan osaa. Se ostettiin tukemaan opiskeluani. Ei se tainnut tukea.

Aikuisiällä hyllyyni ilmestyi Uusi tietosanakirja. Siinä oli 24 osaa. Se jäi jokseenkin vähälle käytölle ja joutui siirtymään odottamaan aikaa parempaa kellarikomeron hyllylle. Yritin saada kaupatuksi sen divareihin. Ei onnistunut. Keksin kysyä tutun vanhusten palvelutalon johtajalta, kelpaisiko se laitoksen kirjastoon. Kelpasi se. Vanhukset eivät olleet siirtyneet cd-rom-tietosanakirjoihin. Minä olin.

Minä innostuin kovasti romppusysteemistä. Asiaa edesauttoi, että tunsin läheisesti suuren kustantamon av-materiaalituotannosta vastaavan päällikön ja sain häneltä kaikki uutuudet. Mutta lyhyeksi jäi sekin kausi. Romppuni ovat kyllä tallella jossakin kaappien perällä.

Nyt ainoa jäljellä oleva tietosanakirjani on Otavan suuri musiikkitietosanakirja, viisi osaa ja hakemisto-osa. Se on hyödyllinen tällaiselle musiikkia osaamattomalle. Haen sattumankaupalla osumia, ja jos kiinnostava aihe löytyy, käyn YouTubessa tai kymppikirjastossa kysymässä kuunneltavaa. Yleensä löytyy. Olen vuosikausia ollut vakioasiakas.

Muilta osin pärjään ilman tietosanakirjoja, tiedätte kyllä, miten.