Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 3. tammikuuta 2024

Huomenna hän ehkä tulee

Menin lentokentälle hyvissä ajoin ennen lentokoneen saapumista. Sinne on ihan mukava mennä katselemaan kulkijoita, kun tietää, että itse ei tarvitse lähteä matkaan.

Tanskalainen tuttava lähetti joulun alla viestin, jossa kysyi, ehtisinkö avustaa hänen nuorta tuttavaansa lentokentältä Rovaniemen junaan. Kun on outo kaupunki, arvaamattomat kelit ja muut yllätykset, tiedäthän - -

Ehdinhän minä, joutilas mies. Kirjoitin uuteen kalenteriin muistiin päivämäärän ja kellonajan. Tänään se päivä tuli.

Lentokentällä kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa niistä ajoista, kun itse olin usein lähdössä. Löysin sentään tuloportin.


Kööpenhaminan lento tuli. Siinä seisoin ja tarkkailin tuntomerkkeihin sopivaa tulijaa.

Ei tärpännyt. Huolestuminen kasvoi. Olenko väärällä portilla, väärään aikaan, väärällä lennolla? Pistin viestiä Tanskaan.

Eihän se tänään ole. Det er ikke i dag! I morgen, kære ven!

Olo oli kuin Vladimirilla ja Estragonilla kuuluisassa näytelmässä. Huomiseen valmistaudun lukemalla Beckettiä. Että osaisi asennoitua rauhallisesti odotteluun - -

Samuel Beckett: En Attendant Godot (1949) //  Huomenna hän tulee (suom. Aili Palmen 1964)  //  I väntan på Godot (sv. Lill-Inger Eriksson 1957) 



tiistai 1. elokuuta 2023

Loma loppuu

Otsikkoon on haudattu niin sanottu koira. Teeskentelen siinä hyötykansalaista vaikka olen joutomies.

Ei minulla lomaa ole. Tai toisesta näkökulmasta:  olen pysyvästi lomalla.

Mutta siitä en vieläkään ole päässyt irti, että tähän aikaan vuodesta iskee loman loppumisen ahdistus. Niin vahvasti se tunnelma tarttui muistiin. Ei varmaankaan edes dementia pelasta sellaiselta tuntemukselta.

Sunnuntaiahdistus kuului kuvioon. Jo iltapäivällä oli pakko kaivaa laukusta pino papereita ja ruveta lukemaan. Edellisen viikon tuotokset piti saada valmiiksi palautettavaksi ja alkavan viikon aineisto kerätyksi laukkuun. Sunnuntai oli melkein aina täysi kotityöpäivä.

Solidaarisuutta tunnen nykykollegoja kohtaan. Eivät nämä ahdistukset ole voineet vähentyä. Katkotonta stressiputkea se työ on toukokuun lopuille asti.

Aina on kaikki kesken ja sekaisin. Parhaiten pärjäävät ne, joilla on kyky sietää epäjärjestystä. Sellaisista käytetään nimitystä luova ihminen.

On se tavallaan niinkin, että kyllä kannatti ikääntyä ja päästä eläkkeelle. (Tähän keksin kyllä monta pätevää vastaväitettäkin.)


 

tiistai 21. maaliskuuta 2023

Jos

Tuli vieras. Tuttu opiskeluvuosilta asti. Virkasisko naapurikaupungista, oppikirjojakin kirjoittanut. Eläkeläisenäkin aktiivinen ammattilainen, toisin kuin minä.


Tarkoitus oli istua iltaa, niin kuin monet kerrat vuosien varrella. Edellinen oli joskus ennen koronaa. Olin hankkinut mieluisaa viiniä. Odotuksissa mukavaa juttelua niin kuin aina. Maailmaa järjestykseen, koulua kuntoon, muistoja mieleen.

Mutta ei mennyt niin kuin olin toivonut. Tulikin aivan toisenlainen tuttu. Kalpea, laihtunut, säikähtänyt.

Oli juuri saanut tiedon.

Lääkäri oli tutkinut koetulokset ja sanonut pahat sanat. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä aivan toisenlaiselta.

Hetki istuttiin, sitten vieras lähti. Tilkka viiniä, ei maittanut. Ei pantu maailmaa järjestykseen. Siihen jäin viinipulloni kanssa.

Ovella erotessa kuitenkin pilkahdus tuttua tahdonvoimaa: ”Otetaan tämä joskus paremmalla ajalla uusiksi. Jos - - ”

Jos.

Vähäpätöinen pieni alistuskonjunktio. Mutta iso sisältö.

                                                      (Kuva: Bernard Buffet 1955)
 

 

 

torstai 23. helmikuuta 2023

Lahja


Olen tullut siihen tulokseen, että yksi korkeimpia rakkauden muotoja on, kun lahjoittaa toiselle kirjan, jonka haluaisi itsekin omistaa.





 

torstai 2. helmikuuta 2023

Ken ilman jää

                                                       (Albert Dorne - 1948)

Paljon on porua noussut Helsingin Sanomien  (28.2.23) Vieraskynä-palstan tutkijatohtori Joona Räsäsen kirjoituksesta ”Seksuaalinen yksinäisyys on myös yhteiskunnallinen ongelma  (click)   maksumuuri).  Syytä poruun onkin, sillä kirjoitus lähestyy tärkeää aihetta omituisen yksisilmäisestä näkökulmasta. 

Kirjoitus painottuu sillä tavalla oudosti, että ongelmasta kärsivät (nuoret) miehet ja sen aiheuttavat naiset. Seuraukset voivat olla kamalat: turhautumista, naisvihaa, väkivaltaa.

Naisviha rehottaa siellä, missä kilpailu naisista on kovaa. Keskivertomies voi tulla deittisovelluksissa torjutuksi yhdessä illassa useammin kuin aiemman sukupolven miehet koko elämänsä aikana. [ - - ] Torjutuksi tuleminen lisää usein ahdistusta ja pahaa oloa, eikä uusi teknologia välttämättä tepsi seksuaaliseen yksinäisyyteen.

Nuorten miesten katkeruus ja naisviha rehottavat tutkimusten mukaan erityisesti siellä, missä kilpailu naisista on kovaa ja miehillä on suuria vaikeuksia löytää itselleen kumppania. [ - - ]  Kun nuori mies ei löydä ainuttakaan naista, hän saattaa äärimmäisissä tapauksissa yrittää löytää mahdollisimman monta naista, joiden kanssa kuolla.

Ohimennen tulee kyllä mainituksi, että nyky-yhteiskunnassa jokainen saa valita seksikumppaninsa vapaasti eikä kenelläkään ole velvollisuutta harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa seksiä ei halua. Kokonaiskuvaksi kuitenkin jää, että nainen on valta-asemassa, josta seksiä joko annetaan tai ei anneta, ja mies joko saa tai jää ilman. Tässä ajattelussa miesten seksittömyys johtuu naisten vallankäytöstä ja on naisten syy. Mies, joka jää ilman, kärsii naisten vallankäytön seurauksista ja purkaa turhautumisensa väkivaltaisesti.

Yksinäisyys on oikeasti iso ongelma. Tutkijatohtori ei kuitenkaan huomaa, ettei se ole pelkästään miesten ongelma. Eikä edes pelkästään heteroiden ongelma. Miksi siis väkivaltaan turvautuvat kirjoituksen mukaan vain miehet? Entäpä miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käyttävät usein myos sellaiset miehet, joita tämä ongelma ei lainkaan koske?

Miettimättä kirjoituksessa jää, olisiko ilman jäämisen taustalla mitään omaa syytä. Miten vaikkapa käytös?


Aikanaan pienessä poikaporukassa mietittiin, miksi eniten menestystä naisten keskuudessa näytti saavan porukkamme ainoa rokkikukko, epäsiisti ja juopotteluun ja uskottomuuteen taipuvaisin. Emme keksineet parempaa selitystä kuin sen, että hän oli myös meistä sulavakäytöksisin vilkkusilmä, keskusteleva, imarteleva, iloinen veijari. Me mököttäväisemmät otimme tietysti hänestä oppia.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy,

       (Juliet Jonesin sydän)

Musiikkilyriikassakin tämä osuvasti osattiin sanoittaa. Osa menestyksestä selittynee sankaruudella, joka liittyy vaikkapa esiintyviin taiteilijoihin tai urheilijoihin. Kuvassa yksi alan menestyneimmistä vilkkusilmistä, ”kreivi” Pertti Ylermi Lindgren. Naisnäkökulman tärkeään aiheeseen tuo tuttuun tyyliinsä runoilija Arja Tiainen.



                                   

tiistai 17. tammikuuta 2023

Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.


 

keskiviikko 28. joulukuuta 2022

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.


Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia?
Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 


Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.


 

 

keskiviikko 30. marraskuuta 2022

Väärinkäyttäjä


Tarvitsin muutaman paksun kirjan.

Onhan niitä hyllyissä – sopii valita. Paksuin olisi vanha perheraamattu, paksuus melkein parikymmentä senttiä. Se on kuitenkin vanhuuttaan hauras, joten en valitse sitä.

Valituiksi tulivat seuraavat:

Ylikangas Heikki, Tie Tampereelle (569 sivua)

Salokannel Juhani (toim.), Kirjojen kirja (686 sivua)

Schneider Steven (toim.), 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään (959 sivua).

Yhteensä näiden kolmen paksuus on 14 cm. Se riittää. Neljättä paksua ei tarvita.

Tuo elokuvakirja vähän arveluttaa, sillä se on pehmeäkantinen. Muut kaksi ovat tukevarakenteisia ja sopivia tarkoitukseen.

Kannan painavat kirjat keittiöön ja pinoan ikkunan eteen lattialle. Nousen seisomaan kirjapinon päälle.  Siitä ulotun kurkottamaan ikkunan yläpuolella olevaan verhotankoon. Vaihdan kesäisen verhomallin pois ja laitan tilalle jouluisen.

Tämä on jokajouluinen perinne. Joskus talven mittaan sama toistuu mutta päinvastaiseen suuntaan. Jouluvalmistelut ovat nyt tämän huushollin osalta valmiit. Vielä jos muistaisin ostaa kaupassa käydessäni piparkakkuja.

Vähän häpeillen kannan kirjat takaisin hyllyyn. Tämä tuntuu aina kirjojen väärinkäytöltä, mutta mitäpä korviketta sille keksisin, kun en tästä nykyistä pidemmäksikään taida enää kasvaa.

Kirjat ovat viisaan ja toimeliaan miehen parhaat ystävät. Hänen kirjastonsa on hänelle nautinnon, itsensäunohtamisen ja mietiskelyn tyyssija, lyhyesti: hänen ajatustensa pyhättö. (Cicero)

 

 

lauantai 1. lokakuuta 2022

Jumi

Kesällä en kirjoittanut mitään. Niin aina kaiket kesät. Se tekee hyvää.

Syksyn tullen huomaa, että ei se niin hyvää tehnytkään. On tullut jumi. Tyhjän paperin syndrooma / oireyhtymä / paniikki / kouristus /  writer´s block.  Inhotulla lapsellakin on monta nimeä. Toisaalta joskus sitä on sanottu nautinnoksikin.

Ohjeita taudin voittamiseksi kyllä on. Pitää kirjoittaa väkisin.

Niinpä tavallistakin kärttyisämpänä istuin ja annoin palaa. Tekstiä tuli. Paljon. Nopeasti. Knausgård ja Päätalokin olisivat siinä kisassa jääneet puolitoista kierrosta.

Mutta väkisin kirjoitettua ei pitäisi päästä lukemaan. Se herättää häpeän tuntoja.

Tyhjää jaaritusta. Vanhojen ideoiden toistoa. Varastettuja ideoita. Liikasanaisuutta. Itsesäälin seassa yritystä lumota itseni omaperäisillä kielikuvillani.  Henkilökohtaista myrkynheittelyä kuin milläkin iltapäivälehden kolumnistilla. Ylitse vyöryvää sentimentaalisuutta.

Kohdittain heräsi epäily, onko kirjoittajalla puberteettikaan ohitse. Kyllä Knausgårdilla ja Päätalolla olisi hilpeä olo.

-     -     -

Minun ainainen kirjoittajanluonteeni on ollut rönsyilevyys. Blogitekstitkin ovat usein turhan pitkiä ja jaarittelevia. Tiivistäminen vaatisi moninkertaista editointia, mutta se on lajityypille haitallisen hidasta.

Yleensä päätän kuitata tällaisen huonompitasoisen tekstini Martti Lutherin opeilla. "Minkä kirjoitin, sen kirjoitin." Jos päätän viivyttää julkaisemista ja ryhtyä editoimaan, se johtaa jokseenkin varmasti tekstin deletointiin lopullisesti pois päiviltä häiritsemästä itsetyytyväistä eloni rauhaa.

Osaan kyllä pykäläproosan - pöytäkirjat, muistiot, anomukset, asiakirjat. Sellaiset olivat osa ammattiani. Vapaamuotoisen tiiviin ilmaisun oivallinen harjoittelufoorumi on nykyisin Twitter. 280 merkkiin pitää tiivistää kaikki sanottava. Sitä olen vähän kokeillut.

Syyskuu meni jo, nyt on lokakuu. Kevät lähenee hurjaa vauhtia mutta en ole  päässyt vielä alkua pidemmälle. Harmittaakin toisaalta.


 

maanantai 9. toukokuuta 2022

"Oi mutsi, mutsi - - "

Tuomari Nurmion äitienpäivälaulu on sanoitukseltaan valtavirrasta poikkeava. Tosin stadin katupoikaslangi saattaa aiheuttaa äideille ymmärtämisvaikeuksia.

Yritin tätä kirjoitusta varten etsiä joskus lukemaani tutkielmaa kotimaisen lyriikan äiti-aiheista. Harmikseni en löytänyt.

Äiti on runoudessa runsaasti käytetty aihe. Tunnetuin yksittäinen runo on varmaankin Lauri Viidan Alfhild   ("Äidit vain, nuo toivossa väkevät, Jumalan näkevät - - " Betonimylläri 1947).

Klassisen runouden tavallinen äiti on harmajapää, ahkera, väsynyt, köyhä, uhrautuva, vaatimaton, itseään korostamaton, kunniallinen, peräänantamaton, ennen aikojaan vanhentunut, paljon kärsinyt, kaikkensa antanut, usein jo kuollut.

Ei oikein nykyäidin olemusta kuvaavia, ei ehkä aina entisajankaan.

Kun aikoinaan tuli minun vuoroni isänä viettää pitkiä päiviä leikkipuistoissa ja päiväkodin pihoilla, vaikutelma äideistä ei ollut tuollainen, ei isoäideistäkään. Onkohan näistä myöhemmistä sukupolvista kirjoitettu äitirunoja ollenkaan? Ei heti muistu mieleen. Kirjailijoille mielenkiinnotonta joukkoa?

Minulla on tallella muutama alakoulussa tekemäni äitienpäiväkortti. Tässä yksi, vuodelta 1958. Oikein silkkinauhalla yhteen sidottu vihko. On tuo teksti aika mainio. Jotenkin tuntuu, että tuo tekstin sisältö taitaa olla opettajan ohjeistama. Vai olisinko itse kahdeksanvuotiaana osannut olla noin makeileva? Ei häivähdystäkään tuomarinurmiomaista katupoikahenkeä.

(Kirje Äidille! Hei Äiti! Olenko minä ollut kiltti sinulle? Nukuitko hyvin viime yön? Ja minkä laista unta näit? Tahdon pyytää anteeksi kun kastelin kengät tullessani koulusta ja paljon muuta olen tehnyt. Kiitos siitä että olet ostanut minulle vaatteita ja paljon leikki kaluja ja kirjoja ja kiitos siitä että hoidit minua kun olin sairaana. Hei Hei Äiti!)





 

keskiviikko 4. toukokuuta 2022

Muisto


Auto on jälleen palannut talviteloilta käyttööni. Vanha tuttu Yaris. Kunhan sää lämpenee,  lähdetään maalle.

Koeajolla kiersin vähän kauemmaksi katsomaan, onko eräs tuttu paikka ennallaan.

Kyllä on.

Siinä kasvaa iso alue valkovuokkoja. Siinä pysähdyimme vuosikaudet äitienpäivänä keräämässä kimpun. Tytär halusi joka vuosi kerätä samasta kohdasta tuliaisen famulleen. Perinne alkoi jo ihan vauvaiässä. Aina sama paikka.

Kuvassa näkyy päivämäärä. Se äitienpäivä jäi famulle viimeiseksi.

Ehkä perinne jatkuu jollekin toisella äidille, famulle ja mummulle. Valkovuokot pistävät toivomaan.


 

maanantai 7. helmikuuta 2022

V-sana

Nuori apulaiseni on välillä vähän harkitsematon. Kun hän otti puhelimitse vastaan kauppatilaustani, hän käytti ohimennen rumaa v-alkuista sanaa.

Sellainen kielenkäyttö tuottaa kuulijalle pahan mielen. Tätä en tietenkään sanonut ääneen vaan pidin harmistuksen sisälläni ja olin niin kuin en olisi kuullut rumaa sanaa.

Hän siis sanoi käyvänsä kaupassa hoitamassa ostokset kahdelle muullekin vanhukselle.

Siis minäkö olen hänen mielestään vanhus? Omasta mielestäni olen pikemminkin melko nuori.

Loukkausta ehkä voi armollisessa katsannossa loiventaa puhujan oma ikä ja sen tuoma näkökulma. Hän on hädin tuskin kaksikymppinen. Olen tainnut joskus sanoa häntä keskenkasvuiseksi. Se oli silloin kun kysyin, onko hänellä ikää riittävästi siiderin ostamiseen.

Vanhus? Ikääntynyt?  Ikäihminen? Seniori? Eläkeläinen? Miten sen nyt sitten ilmaisisi? Itse olen näissä kirjoituksissa käyttänyt ilmaisua varttuneessa iässä.

Kaunistelevia kiertoilmaisuja, eufemismeja, en oikein keksi. Onhan sanalla toki myönteisiäkin merkitysyhteyksiä: vanha kettu, vanha mestari, vanhempi konstaapeli / lehtori, vanhakaupunki. Vanhus ja meri? Olisiko Hemingwayn The Old Man and the Sea voinut saada suomennoksen Ikäihminen ja meri /Seniorikansalainen ja meri / Varttuneessa iässä oleva mies ja meri?

Radiossa oli ohjelma nimeltä Entisten nuorten sävellahja. Se oli aika hyvä oivallus.

Jotkut nuoret osaavat puhutella. Juuri ennen pandemiaa kävin Aleksi 13:ssa ostamassa mustat farkut. Vahvameikkinen myyjätyttö kihersi nää sopii sulle tosi makeesti. Siinä entinen nuori tunsi itsensä nykyiseksi nuoreksi.


 

 

keskiviikko 26. toukokuuta 2021

Äkkiä tähän taas tottuu


Tuntuu oudolta, kun en enää istukaan yösydännä työtuolissani kerrostalon viidennessä kerroksessa vaan kuljeskelen ulkona kuunnellen metsän ääniä. Äänet ovat täysin toisenlaisia kuin kaupungin torilta kuuluvat.

Kylmä vielä vaivaa, vaikka olen pukeutunut toppatakkiin ja villasukkiin. Tunnin verran kuljeskelua riitti, sitten piti palata tupaan. Nojatuolin viereen nostettu lämpöpatteri hohkaa vilun pois.

Äkkiä tähän taas tottuu, niin kuin ennenkin. Se on harmillista.  Miten saisi muutoksen viehätyksen jatkumaan pitkään - ei kai mitenkään. Kohta tämä kaikki uusi tuntuu taas ihan tavalliselta.


Ympäristö on vielä sotkuinen. En ole ehtinyt siivota syksyllä pudonneita lehtiä ja risuja pois pihasta. Nopeimmat kukkijat ovat jo aloittaneet. Atsalea on jo päässyt vauhtiin, alppiruusu vielä empii.

Jukojärven korpirastas Einari Vuorela tavoittaa vanhan ajan idyllin havainnollisesti, ilman turhaa helskyttelyä. Ihan kaikki ei enää ole noin kuin runossa, mutta tuntuu hyvältä kuvitella, että näilläkin seuduilla elämänmeno on saattanut olla tuon runokuvan mukaista.