Ei tainnut uskoa I

Suunnitelma oli kyllä hyvä. Mutta se epäonnistui.

Itsenäisyyspäivän jälkeisenä lauantaina menin nukkumaan tunnin tavallista aikaisemmin, siis klo 3, sunnuntaina klo 2, maanantaina klo 1 ja tiistaina jo klo 24 eli keskiyöllä.

Näin radikaalia muutosta vuorokausirytmiini en ole tehnyt mies- eli henkilömuistiin. Neljä tuntia aikaisemmin nukkumaan on paljon. Etukäteisviisas ajatukseni oli, että yhden tunnin vuorokaudessa hitaasti hivuttamalla muutos ei tunnu niin pahalta kuin neljä tuntia kertarysäyksellä.

Jo syyskuussa olin saanut viestin, että lääkärin vastaanotto on keskiviikkona 11. joulukuuta klo 8.30. Tuommoinen kellonaika on minulle yö.

Ei lääkärin katsastukseen voi mennä parin kolmen tunnin nukkumisen jälkeen. Kuusi tuntia olisi ehkä riittävä. Siksi oli pakko reivata vuorokausirytmi uuteen asentoon. (vanhoina hyvinä aikoina vastaanottoajoistakin oli mahdollista neuvotella terveyskeskuksen asiakaspalvelussa – enää ei).

Menin siis kyllä ihan suunnitelman mukaan joka yö tunnin aikaisemmin nukkumaan. Siinä oli vaan sellainen ongelma, että en nukahtanut.

                                                           (Axel Gallén 1889)

Kello neljään se nukahtaminen viipyi jokaisena yönä. Tunnin, kaksi tuntia, kolme tuntia, neljä tuntia pyörin sängyssä ilman unta. Mukavampi olisi ollut touhuta ne tunnit tietokoneen kanssa tavalliseen tapaan. Kello neljästä alkaen nukkumien sujui kyllä aina oikein hyvin.

Niinpä olin keskiviikkoaamuna klo 8.30 lääkärin katsastuksessa silmät sikkurassa kahden tunnin yöunen jälkeen.

Lääkäri taisi huomata väsymyksen ja kysyi elämäntavoistani. Selitin, että vakiintunut nukkumaanmenoaikani on klo 4. Lääkäri moitti minua epäsäännöllisistä elämäntavoista. Yritin selittää, että elämäntapani eivät ole ollenkaan epäsäännölliset. Ne ovat erittäin säännölliset, paitsi tällaisina poikkeuspäivinä kuin nyt.

Jäi sellainen käsitys, ettei lääkäri selityksiäni uskonut..

[jatkuu]

 

Tyytyväinen

Alkukesästä Juniori vinkkasi minut huomaamattomasti syrjemmälle ja kysyi mielipidettäni. Mitä mieltä olisin, jos hän järjestäisi syyskuussa ison juhlan erään merkkipäivän kunniaksi.

Minä kuuntelin ehdotuksen yksityiskohtia ja nyökkäilin tyytyväisen näköisenä. Kun suunnitelma tuli selostetuksi, katsoin nuorta miestä silmiin, pistin käden olkapäälle ja lausuin:

”Mies, haasteletpa, saakeli vie, kuin taivaan enkeli, eikä paljon puutu ettet saata minua itkemään.”

Minähän näitä sitaatteja osaan – olen niitä tieten tahtoen opetellut. Tätäkin olen lainaillut sopivissa tilanteissa, ja se tepsii joka kerta kuin taika.

Juniorin ehdotus oli minulle erityisen mieluinen, sillä lähestyvän merkkipäivän järjestelyt olivat aiheuttaneet minussa huolestuneita mietteitä.

Juniori jotenkin tyrmistyi sanoistani, sillä sen tyylilaji poikkesi oletetusta. – Mistä tuo tuli?

Minä selitin. - Aika hyvä, sanoi Juniori. - Pitäis ehkä lukea. Minä kannatin ajatusta ja kävin hakemassa kirjan hyllystä.

Nyt juhla on pidetty. Hieno ja kekseliäs juhla olikin – vaivaa oli nähty järjestelyihin. Ja on kirja luettu ja vaikutelmista keskusteltu. Oli tehnyt vaikutuksen.

Ja minä tunnen erityisen ylpeää tyytyväisyyttä onnistuneesta operaatiosta. Taitaa niitä vanhoja pedagogisia kykyjä olla tallella. Tuostahan voi lähteä käyntiin vaikka pysyvämpikin viehtymys lukemiseen. 

 

Menetetty kunnia

Lapsuudenkotini olohuoneen seinällä oli ryijy – iso ja pörröinen. Äitini oli valinnut sen ja tuntui olevan siitä ylpeä.

Ryijyyn ja sen tekijään liittyi jonkinlainen kertomus, jonka äiti kertoi kaikille vieraille. Muistikuvani kertomuksesta on niin epätarkka, etten pysty sitä tässä toistamaan. Jotenkin se liittyi äitiin itseensä ja ryijyn taiteilijaan. Olisivatko ehkä olleet tuttavia elleivät peräti sukulaisia? En ole varma.

Vuosia myöhemmin äiti jäi leskeksi ja muutti Jyväskylästä Helsinkiin. Ryijy tuli muuttokuormassa mukana. Olin itse ripustamassa sitä pienen kaksion seinälle.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin äiti halusi ryijyn pois seinältä. Vähän ihmettelin, miksi nyt näin. En saanut suoraa vastausta. Jotenkin oudon kiusaantuneelta äiti vaikutti.

Ryijy käärittiin rullalle, suojattiin muovikääreellä ja vietiin kellarikomeroon. Siellä se pysyi vuosikaudet.

Kun äiti sairaustuttuaan muutti palvelutaloon, asunto piti tyhjentää. Tuli puheeksi, haluaisiko hän ryijyn muutossa mukaan. Ei missään nimessä halunnut. Äiti ehdotti, että minä ottaisin sen omaan kotiini. En halunnut. Minulla kaikki seinät olivat kirjahyllyjä täynnä.

Päätimme pistää ryijyn myyntiin. Sain siitä huutokaupassa 200 euroa.

Joskus myöhemmin kysyin äidiltä, miksi hän ei enää pitänyt ryijystään, josta oli ennen ollut niin ylpeä.

̶   Ei sitä kehtaa seinälleen pistää, mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos näkisivät.

̶   Miten niin ei kehtaa?

̶   No se kun sama ryijy oli siinä yhdessä elokuvassa sen tollon päähenkilön kodin seinällä.

̶   Minkä ihmeen elokuvan?

̶   No sen Turhapuron.

  

Vain arvokkaille

 

Käynti äidin haudalla. Tämä oli kymmenes äitienpäivä Maunulan uurnalehdossa.

Valkovuokkokimppu hautakiven maljakkoon, kuten aina ennenkin. Äitienpäiväkortti on kuitenkin jäänyt piirtämättä. Sen korvikkeeksi laitan tähän kortin 1960-luvun alkupuolelta. Runoa en tunnusta itse sepittäneeni. Sen opettaja kirjoitti malliksi liitutaululle, ja siitä se kopioitiin kortteihin.

Käsialani näyttää omituisen oudolta. Vuosien myötä se kehittyi aivan toisenlaiseksi. Kauniimmaksi – jos rohkenen itse kehua. Eikä kukkakaan kovin hehkeä ole. Mutta on tuossa jotain vanhanaikaista tyyliä ja arvokkuutta. Eräskin tuttu äiti kertoi muutama vuosi sitten saaneensa äitienpäiväkortin, jossa kuvana oli Batman ja vihreä yökkö.

Äidille kuului antaa lahja äitienpäivänä. Lahjan keksiminen oli vaikeaa. Isä siitä lopullisen päätöksen teki. Yksi niistä lahjoista on vieläkin tallessa astiakaapissani. Voi ihmetellä, miten 60-luvun puolivälin Jyväskylän sekatavarakauppaan oli löytänyt tiensä kiinalainen astiasto. Kuusi kuppia, kannu, kermakko ja sokeriskooli.

Vähälle käytölle astiat jäivät. Ei niitä aivan tavallisten vieraiden tullessa esiin otettu. Vain poikkeuksellisen arvokkaille vieraille niistä kahvit tarjottiin. Nykyäänkin ne ovat enemmän koristeina kuin käytössä. Täysin ehjänä astiat ovat säilyneet jo kuutisenkymmentä vuotta. Sellainen kestävyys taitaa olla aika harvinaista näiden myöhempien aikojen hienojen lahjatavaroiden kohdalla.

 

Ei onnistu

Keskustelu suomalaisten omituisesta onnellisuudesta ei ota laantuakseen. Minäkin siihen tulin osallistuneeksi, vaikka ei minulla mitään erityisempää sanottavaa ollut. Kunhan yritin antaa fiksun vaikutelman.

Pilapiirtäjä Ville Ranta (Iltalehti) löysi ilmiöstä jotain olennaista. Minä yritin kamerani kanssa vangita talteen saman tilanteen tämänaamuisessa takatalven lumimyrskyssä.

Valmista kuvaa tarkastellessani huomaan, että kuvassani on virhe. Valokuvan bussipysäkillä on katos ja katoksen seinillä kaupallisia tiedotteita, piirroksessa ei. 

Tämä taitaa olla onnellisuuden kannalta tärkeää. Herkkänahkaiset kaupunkilaiset katoksessaan eivät altistu luonnon ja vuodenaikojen vaihtelulle. Nahka ei karaistu, vaatteet eivät kastu, aistimukset jäävät vajaiksi ja onnellisuutta antava tunnetila puutteelliseksi, sillä kontrasti kesähelteisen bussipysäkin kanssa jää katoksen vuoksi aistimatta. Epävarmempaa on, lisäävätkö kaupallisista tiedotteista saatavat ostoideat onnellisuutta.

Onnellisuuden odotukselle ei pidä asettaa liikaa vaatimuksia (Kamala luonto / HS / Vehniäinen & Lappalainen).. Muinaisilla kiinalaisilla näyttäisi olevan erilainen kulttuuri tässäkin. Ykköskohdan vielä ymmärrän mutta noista muista en oikein osaa sanoa.

Terveyskirjasto Duodecim siteeraa tutkimusta, jossa on outoja kohtia. ” - - osaavat nauttia elämän nautinnoista” /  ” - - on selviytymiskykyä elämän kriiseissä ja tragedioissa” /  ” ovat optimistisia tulevaisuuden suhteen”. 

Varmaankin onnellisuus lisääntyy niillä, joille mainitut asiat ovat mahdollisia. Aika suuri osa ihmisistä kuitenkin rajautuu ulos onnellisuudesta jo syntymästään saakka, kun ei ole eikä tule elämän nautintoja eivätkä kriisit ja tragediatkaan jakaudu tasapuolisesti. Tutkimus voisi huomauttaa, että onnellisten ihmisten määrää voisi lisätä poliittisilla päätöksillä. Nykymenolla se ei onnistu.

  

Pahan päivän varalle

Mentiin juniorikansalaisen kanssa kellarikomeroon katsomaan, löytyisikö elektroniikkaromua. Hän oli luvannut viedä autonsa peräkärryssä minun romuni omien romujensa mukana sorttiasemalle kierrätykseen.

Löytyihän sitä paljonkin: leivänpaahdin, kahvinkeitin, sähköhammasharjoja, pölynimuri, digiboksi.

Kaikesta raaskin luopua. Mutta siinä tuli stoppi, kun hän meinasi napata mukaansa tallentavan dvd-soittimen. Sitä en antanut.

Se on kyllä vanha mutta toimiva. Sen kylkeen olen liimannut tarralapun, jossa lukee punaisin tikkukirjaimin: EHJÄ! (Huomatkaa, arvoisat lukijat, että perässä on huutomerkki, vaikka se on välimerkki, jonka käyttöön olen aina suhtautunut ynseästi. Mutta tähän se sopii!)

Tallentavat dvd-soittimet ovat arvotavaraa. Sellaisia ei ole vuosikymmeneen valmistettu, joten tämä on lajinsa viimeisiä yksilöitä. Minulla on niitä kaksi, toinen on työhuoneessa television vieressä hyllyssä käyttövalmiina. Kellarissa oleva on varakappale.

On minulla pino tyhjiä dvd-levyjäkin. Jokaiseen levyyn mahtuu kuusi tuntia ohjelmaa. Joskus harvoin televisiosta tulee vielä sellainen klassikkoelokuva, jota ei ole suuressa kokoelmassani. Silloin tallentimelle on käyttöä.

Junioria selitykseni vähän huvitti. Jotain epäselvää hän mutisi vhs-soittimista ja tietokoneen disketeistä, korpuista ja lerpuista. En maininnut, että on minulla avokela-magnetofonikin tallella – se on ullakkokomerossa. Siihen ei kuitenkaan ole yhtään nauhaa, sillä minä hölmö lainasin koko nauhakokoelmani 80-luvun alussa kaverilleni, joka sitten kohta meni ja kuoli.

Lisää pilkkaa ja virnistystä tuli, kun hän katseli ympärilleen ja huomasi komeron hyllyllä muuta tavaraa. - Tuollaisiakin sitten olet pannut talteen pahan päivän varalle, hän sanoi ja osoitti vanhaa hienoa kameraani ja polkupyörän dynamoa.

 

Huomenna hän ehkä tulee

Menin lentokentälle hyvissä ajoin ennen lentokoneen saapumista. Sinne on ihan mukava mennä katselemaan kulkijoita, kun tietää, että itse ei tarvitse lähteä matkaan.

Tanskalainen tuttava lähetti joulun alla viestin, jossa kysyi, ehtisinkö avustaa hänen nuorta tuttavaansa lentokentältä Rovaniemen junaan. Kun on outo kaupunki, arvaamattomat kelit ja muut yllätykset, tiedäthän - -

Ehdinhän minä, joutilas mies. Kirjoitin uuteen kalenteriin muistiin päivämäärän ja kellonajan. Tänään se päivä tuli.

Lentokentällä kaikki on muuttunut muutamassa vuodessa niistä ajoista, kun itse olin usein lähdössä. Löysin sentään tuloportin.

Kööpenhaminan lento tuli. Siinä seisoin ja tarkkailin tuntomerkkeihin sopivaa tulijaa.

Ei tärpännyt. Huolestuminen kasvoi. Olenko väärällä portilla, väärään aikaan, väärällä lennolla? Pistin viestiä Tanskaan.

Eihän se tänään ole. Det er ikke i dag! I morgen, kære ven!

Olo oli kuin Vladimirilla ja Estragonilla kuuluisassa näytelmässä. Huomiseen valmistaudun lukemalla Beckettiä. Että osaisi asennoitua rauhallisesti odotteluun - -

Samuel Beckett: En Attendant Godot (1949) //  Huomenna hän tulee (suom. Aili Palmen 1964)  //  I väntan på Godot (sv. Lill-Inger Eriksson 1957) 

Loma loppuu

Otsikkoon on haudattu niin sanottu koira. Teeskentelen siinä hyötykansalaista vaikka olen joutomies.

Ei minulla lomaa ole. Tai toisesta näkökulmasta:  olen pysyvästi lomalla.

Mutta siitä en vieläkään ole päässyt irti, että tähän aikaan vuodesta iskee loman loppumisen ahdistus. Niin vahvasti se tunnelma tarttui muistiin. Ei varmaankaan edes dementia pelasta sellaiselta tuntemukselta.

Sunnuntaiahdistus kuului kuvioon. Jo iltapäivällä oli pakko kaivaa laukusta pino papereita ja ruveta lukemaan. Edellisen viikon tuotokset piti saada valmiiksi palautettavaksi ja alkavan viikon aineisto kerätyksi laukkuun. Sunnuntai oli melkein aina täysi kotityöpäivä.

Solidaarisuutta tunnen nykykollegoja kohtaan. Eivät nämä ahdistukset ole voineet vähentyä. Katkotonta stressiputkea se työ on toukokuun lopuille asti.

Aina on kaikki kesken ja sekaisin. Parhaiten pärjäävät ne, joilla on kyky sietää epäjärjestystä. Sellaisista käytetään nimitystä luova ihminen.

On se tavallaan niinkin, että kyllä kannatti ikääntyä ja päästä eläkkeelle. (Tähän keksin kyllä monta pätevää vastaväitettäkin.)

 

Jos

Tuli vieras. Tuttu opiskeluvuosilta asti. Virkasisko naapurikaupungista, oppikirjojakin kirjoittanut. Eläkeläisenäkin aktiivinen ammattilainen, toisin kuin minä.

Tarkoitus oli istua iltaa, niin kuin monet kerrat vuosien varrella. Edellinen oli joskus ennen koronaa. Olin hankkinut mieluisaa viiniä. Odotuksissa mukavaa juttelua niin kuin aina. Maailmaa järjestykseen, koulua kuntoon, muistoja mieleen.

Mutta ei mennyt niin kuin olin toivonut. Tulikin aivan toisenlainen tuttu. Kalpea, laihtunut, säikähtänyt.

Oli juuri saanut tiedon.

Lääkäri oli tutkinut koetulokset ja sanonut pahat sanat. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä aivan toisenlaiselta.

Hetki istuttiin, sitten vieras lähti. Tilkka viiniä, ei maittanut. Ei pantu maailmaa järjestykseen. Siihen jäin viinipulloni kanssa.

Ovella erotessa kuitenkin pilkahdus tuttua tahdonvoimaa: ”Otetaan tämä joskus paremmalla ajalla uusiksi. Jos - - ”

Jos.

Vähäpätöinen pieni alistuskonjunktio. Mutta iso sisältö.

                                                      (Kuva: Bernard Buffet 1955)
 

 

 

Lahja

Olen tullut siihen tulokseen, että yksi korkeimpia rakkauden muotoja on, kun lahjoittaa toiselle kirjan, jonka haluaisi itsekin omistaa.

 

Ken ilman jää

                                                       (Albert Dorne - 1948)

Paljon on porua noussut Helsingin Sanomien  (28.2.23) Vieraskynä-palstan tutkijatohtori Joona Räsäsen kirjoituksesta ”Seksuaalinen yksinäisyys on myös yhteiskunnallinen ongelma”  (click)  –  maksumuuri).  Syytä poruun onkin, sillä kirjoitus lähestyy tärkeää aihetta omituisen yksisilmäisestä näkökulmasta. 

Kirjoitus painottuu sillä tavalla oudosti, että ongelmasta kärsivät (nuoret) miehet ja sen aiheuttavat naiset. Seuraukset voivat olla kamalat: turhautumista, naisvihaa, väkivaltaa.

Naisviha rehottaa siellä, missä kilpailu naisista on kovaa. Keskivertomies voi tulla deittisovelluksissa torjutuksi yhdessä illassa useammin kuin aiemman sukupolven miehet koko elämänsä aikana. [ - - ] Torjutuksi tuleminen lisää usein ahdistusta ja pahaa oloa, eikä uusi teknologia välttämättä tepsi seksuaaliseen yksinäisyyteen.

Nuorten miesten katkeruus ja naisviha rehottavat tutkimusten mukaan erityisesti siellä, missä kilpailu naisista on kovaa ja miehillä on suuria vaikeuksia löytää itselleen kumppania. [ - - ]  Kun nuori mies ei löydä ainuttakaan naista, hän saattaa äärimmäisissä tapauksissa yrittää löytää mahdollisimman monta naista, joiden kanssa kuolla.

Ohimennen tulee kyllä mainituksi, että nyky-yhteiskunnassa jokainen saa valita seksikumppaninsa vapaasti eikä kenelläkään ole velvollisuutta harrastaa seksiä sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa seksiä ei halua. Kokonaiskuvaksi kuitenkin jää, että nainen on valta-asemassa, josta seksiä joko annetaan tai ei anneta, ja mies joko saa tai jää ilman. Tässä ajattelussa miesten seksittömyys johtuu naisten vallankäytöstä ja on naisten syy. Mies, joka jää ilman, kärsii naisten vallankäytön seurauksista ja purkaa turhautumisensa väkivaltaisesti.

Yksinäisyys on oikeasti iso ongelma. Tutkijatohtori ei kuitenkaan huomaa, ettei se ole pelkästään miesten ongelma. Eikä edes pelkästään heteroiden ongelma. Miksi siis väkivaltaan turvautuvat kirjoituksen mukaan vain miehet? Entäpä miksi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa käyttävät usein myos sellaiset miehet, joita tämä ongelma ei lainkaan koske?

Miettimättä kirjoituksessa jää, olisiko ilman jäämisen taustalla mitään omaa syytä. Miten vaikkapa käytös?

Aikanaan pienessä poikaporukassa mietittiin, miksi eniten menestystä naisten keskuudessa näytti saavan porukkamme ainoa rokkikukko, epäsiisti ja juopotteluun ja uskottomuuteen taipuvaisin. Emme keksineet parempaa selitystä kuin sen, että hän oli myös meistä sulavakäytöksisin vilkkusilmä, keskusteleva, imarteleva, iloinen veijari. Me mököttäväisemmät otimme tietysti hänestä oppia.

Miksi naiset aina rakastuvat renttuihin?
Rakastuvat pitkätukkahulttioihin,
Petollisiin kulkureihinkin.
Ja pilvilinnan rakentajiin,
Unelmoiviin työnvieroksujiin.
Ja sehän tässä huolestuttaa,
Että kuinka meidän kunnon miesten käy,

       (Juliet Jonesin sydän)

Musiikkilyriikassakin tämä osuvasti osattiin sanoittaa. Osa menestyksestä selittynee sankaruudella, joka liittyy vaikkapa esiintyviin taiteilijoihin tai urheilijoihin. Kuvassa yksi alan menestyneimmistä vilkkusilmistä, ”kreivi” Pertti Ylermi Lindgren. Naisnäkökulman tärkeään aiheeseen tuo tuttuun tyyliinsä runoilija Arja Tiainen.

                                   

Sekaisin

Sataa vettä. Sataa paljon. Sataa joka päivä. Lumi on sulanut, vain penkat jäljellä. On tammikuun puoliväli. Näin ei kuuluisi.

Yritin lähteä kävelylle, mutta ei siitä mitään tullut. Sateenvarjo pystyssä on paha kävellä. Lopetin lyhyeen.

Muutenkin vanha leipälajini kaupunkikävely on ollut sekaisin. Liukkaalla en lähde ollenkaan. Sen verran neuroottiseksi olen tullut kaatumisille.

Mutta on siihen tullut muutakin ongelmaa. Alaselkä ja lonkka eivät jostain syystä enää pidä kävelystä. Jos tämä jatkuu, pelkään pahoin, että blogini kohta Kävelykierros Helsingissä ei enää isommin täydenny (nyt 117 kirjoitusta, ks. sivun oikeassa laidassa vähän alempana olevaa tunnisteluetteloa).

                                                             (Paul Cadmus 1934)

Kävin juhlissa. Kaveri täytti pyöreitä kymmeniä.

Olisi ollut viisaampi jättää menemättä, kun minä nyt itsepäisesti vietän tipatonta tammikuuta. Muut eivät viettäneet.

Ei tuntunut mukavalta seurueelta, varsinkaan yömyöhään. Aina ennen on tuntunut oikein mukavalta.

*

Kymenlaakson kesäkotini uusi omistaja kyseli, onko minulla tallella lisää tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimia.

On minulla, paljonkin. Nyt on kuitenkin sellainen ongelma, että avaimia on jos vaikka mihin, varmaan toista sataa. Miten erotan kasasta kesäkotini tallien ja liitereiden ja arkkujen avaimet? Kaikki ylimääräiset avaimet vuosikymmenien varrelta ovat sekaisin. isossa kenkälaatikossa. Sinne olen myös vienyt suuen määrän tyhjiä avainrenksujen nimilappuja odottamaan päivää, jolloin otan kaikki avaimet mukaan joka paikkaan ja kokeilen yksi kerrallaan jokaiseen lukkoon.

 

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.

Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia? Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 

Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.

 

 

Väärinkäyttäjä

Tarvitsin muutaman paksun kirjan.

Onhan niitä hyllyissä – sopii valita. Paksuin olisi vanha perheraamattu, paksuus melkein parikymmentä senttiä. Se on kuitenkin vanhuuttaan hauras, joten en valitse sitä.

Valituiksi tulivat seuraavat:

Ylikangas Heikki, Tie Tampereelle (569 sivua)

Salokannel Juhani (toim.), Kirjojen kirja (686 sivua)

Schneider Steven (toim.), 1001 elokuvaa jotka jokaisen on nähtävä edes kerran eläessään (959 sivua).

Yhteensä näiden kolmen paksuus on 14 cm. Se riittää. Neljättä paksua ei tarvita.

Tuo elokuvakirja vähän arveluttaa, sillä se on pehmeäkantinen. Muut kaksi ovat tukevarakenteisia ja sopivia tarkoitukseen.

Kannan painavat kirjat keittiöön ja pinoan ikkunan eteen lattialle. Nousen seisomaan kirjapinon päälle.  Siitä ulotun kurkottamaan ikkunan yläpuolella olevaan verhotankoon. Vaihdan kesäisen verhomallin pois ja laitan tilalle jouluisen.

Tämä on jokajouluinen perinne. Joskus talven mittaan sama toistuu mutta päinvastaiseen suuntaan. Jouluvalmistelut ovat nyt tämän huushollin osalta valmiit. Vielä jos muistaisin ostaa kaupassa käydessäni piparkakkuja.

Vähän häpeillen kannan kirjat takaisin hyllyyn. Tämä tuntuu aina kirjojen väärinkäytöltä, mutta mitäpä korviketta sille keksisin, kun en tästä nykyistä pidemmäksikään taida enää kasvaa.

Kirjat ovat viisaan ja toimeliaan miehen parhaat ystävät. Hänen kirjastonsa on hänelle nautinnon, itsensäunohtamisen ja mietiskelyn tyyssija, lyhyesti: hänen ajatustensa pyhättö. (Cicero)