Ei ole
aivan harvinaista, että joku kysyy minulta, mitä kirjaa suosittelisin hänelle
luettavaksi. Mielelläni annankin vinkkejä, jos vain tunnen kysyjän tarpeeksi
hyvin. Kovin uusia kirjoja en suosittele, sillä en yleensä itsekään tunne
niitä.
Viimeksi
minulle esitettiin hieman epätavallinen kysymys. Hyvä ystäväni kärsii nukahtamisongelmasta
eikä halua käyttää apteekkikemikaaleja ongelman hoitamiseen. Niinpä hän kysyi
minulta, olisiko minulla ehdottaa sellaisia kirjoja, joita lukiessa silmiä
alkaa lupsuttaa.
Meninpä
hiljaiseksi. Siis kirjoja, joita ei jaksa lukea?
Mietin
omia uuvuttavia lukukokemuksiani. Onhan niitä: Alastalon salissa, Kadonnutta
aikaa etsimässä, Mies vailla ominaisuuksia...
Kyselin vähän, millainen hänen mielestään on kirja, jota lukiessa nukahtaa. Onko kokemusta?
Vastaus
oli yksiselitteinen: kirjassa ei tapahdu mitään.
Päädyin
ehdottamaan Antti Hyryn kirjaa Uuni. Siinä kyllä pikkuisen tapahtuu, nimittäin
mies muuraa uunia, tiili tiileltä, sementtiä sekoittaen. Ei juuri muuta.
Toin
kirjan hänelle hyllystäni. Saa nähdä, toimiiiko. Ehkä blogin lukijat osaavat
antaa minulle seuraavaa kertaa varten lisää vinkkejä omista uuvuttavista kokemuksistaan?
Että ei
tapahdu mitään... Mielenkiintoinen
näkökohta. Muistuu mieleen kauan sitten tapaamani amerikkalainen mies, joka käytti samaa
ilmaisua moittiessaan eurooppalaisia elokuvia. Hän oli nähnyt Bergmania ja
Truffaut´ta. Ei jaksanut katsoa.
Eipä
varmaan niin. Ei takaa-ajoja, räjähdyksiä, murhia. Mahtaako Yhdysvalloista
löytyä Woody Allenin lisäksi toista, joka olisi innostunut Ingmar Bergmanista?
Että ei
tapahdu mitään... Seko tekee
taideteoksesta tylsän? Muistuu mieleen itse kokemani taideteos, jossa ei
todellakaan tapahtunut mitään. Minulla oli aikanaan ilo olla kutsuvieraana
paikalla näyttelijä Tarmo Mannin jäähyväisnäytännössä Kansallisteatterissa. Esityksen
oli ohjannut Jukka Kajava. Sisältö oli suuri salaisuus. Täysi katsomo jännitti,
mitä suuri diiva oli keksinyt tarjota.
Yllätys
onnistui täydellisesti. Äänekkäänä taiteilijana tunnettu Manni istui tunnin
verran hiljaa paikallaan keskellä näyttämöä ja katseli yleisöä ja kuunteli
taustalla soivaa Gustav Mahlerin ensimmäistä sinfoniaa. Eikä tapahtunut mitään,
ei kerta kaikkiaan mitään.
Eikä ollut
tylsää.
(Kuvassa
pääsylippu varustettuna taiteilijan nimikirjoituksella)
