Veitikoita, onhan heitä

Miten sattuikaan, että käteen osui satiirimestari Veikko Huovisen kirja Veitikka (1971), Se kertoo Hitleristä.

Veitikkaa selaillessa juolahti mieleen ihmettely, miksei kukaan satiirikko ole kirjoittanut kirjoja tämän nykyisen maailmanajan veijareista. Onhan sellaisia.

[Kirjoitettu päivänä, jolloin eräässä suurvallassa pidetään presidentinvaalit ja ääntenlaskenta on parin tunnin päästä alkamassa. – Valistunut arvaukseni on, että nämä ovat viimeiset presidentinvaalit pitkään aikaan siinä maassa – valinta voidaan hoitaa kätevämminkin, kuten eräiden maiden malli osoittaa.]

 

Salatut viestit

 

Vanhassa Aku Ankassa intiaanit lähettävät savumerkeillä viestejä toisilleen. Yritin etsiä lehteä

mutta en löytänyt. Ei myöskään Sudenpentujen käsikirjasta löytynyt. Olisin yrittänyt ottaa oppia. Vain Mikki Hiirestä löytyi kuva, mutta Mikin taito tuskin ylsi intiaanien tasolle.

Seuraavaksi yritin etsiä Googlesta tietoja savumerkeistä, mutta sitäkin oli niukalti. Ei kai sitä liiemmin ole missään muualla kuin intiaanien perinteissä. Salattua tietoa! Edes Vatikaanissa ei ole opittu kuin yksi savumerkkiviesti. Valkoinen savu tupruaa piipusta, kun uusi paavi on saatu valituksi. Ja siinä kaikki.

Seuraavaksi etsin tietoa muista salakirjoituskeinoista. Niitä on vaikka mitä. Jo Caesar aikoinaan kehitti itselleen yhden. Siinä kirjain vaihtui toiseksi aakkosissa kolmen kirjaimen päähän  A:n kohdalle kirjoitettiin E jne.

Sitten muistin, että onhan Suomessakin kehitetty oma salakirjoitus. Sen teki Jalmari Finne Herrasväki Kiljusen seikkailuissa.

Onneksi minulla Kiljuset löytyvät kirjahyllystä. Ohimennen tulin lukaisseeksi koko sarjan. Eivät ne kovin paksuja kirjoja ole.

Kiljuset on mainio sarja vuosilta 1915 – 25. Lastenkirjallisuudessa oli aivan ennenkuulumatonta kuvata perhettä, joka karnevalisoi perinteisiä tapoja ja yhteiskunnan instituutioita. Kiljuset pistivät käyntiin omansorttisensa kansalaistottelemattomuuden. Isä-Kiljunen jopa käänsi koulujärjestyksen päinvastaiseksi heti kun oli päässyt presidentiksi.

Närkästystähän sellainen tietysti aiheutti arvovaltaisilla tahoilla. Satiiri oli yleensäkin vielä vierasta. Mutta lapset pitivät kertomuksista, joissa ei yritetty opettaa mitään.

Kuvassa Kiljusten salakirjoitusohjeet.

 

Pitäisikö olla huolissaan?

Tavallisesti hyvin luotettavaksi tietolähteeksi tunnettu amerikkalainen showtähti on kertonut, että Springfieldin kaupungissa Ohiossa haitilaiset pyydystävät ja syövät kantaväestön lemmikkieläimiä, kuten kissoja ja koiria.

Siitäkös mekkala on noussut. Väitteen todenperäisyyttä on jopa uskallettu epäillä. Puhuuko veitikka totta vai pilaileeko?

Eikös Suomessakin ole esitetty televisiossa ohjelmaa nimeltä Pitäisikö olla huomissaan? Ja vuosia aikaisemmin ohjelmaa nimeltä Valehtelijoiden klubi? Tyylilaji oli kai satiiri, joka on yksi huumorin lajeista. Sitä kuulemma hölmöt eivät ymmärrä huumoriksi vaan ottavat tosissaan.

Syömiseen liittyvästä satiirista mieleen nousi heti eräs Swift, etunimeltään Jonathan, ei Taylor. Tämä jälkimmäinen kuuluu suhtautuvan penseästi mainitun amerikkalaisen showtähden puheisiin. Jonathan (1667 – 1745) sen sijaan oli menestynyt angloirlantilainen kirjailija, jonka tunnetuin teos on Gulliverin retket. Näiden kahden Swiftin mahdollisesta sukulaisuudesta minulla ei valitettavasti ole tietoa. Jotain yhdennäköisyyttä olen havaitsevinani erityisesti suun ja leuan piirteissä.

                                                      Swift Taylor                Swift Jonathan

Jonathan Swift esitti aikanaan kirjoituksessa nimeltä Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen (A Modest Proposal – 1729), että lapsista voitaisiin laittaa herkullista ruokaa. (Kissojen ja koirien herkullisuudesta en löydä mistään mitään tietoa)

Monet uskoivat hänen olevan tosissaan. Swift kuitenkin pyrki osoittamaan, miten julmasti englantilaiset alistivat vihreän saaren köyhää väestöä, mutta hän sai satiiria ymmärtämättömiltä lukijoilta osakseen kannibaalin maineen. Kirjailijan mukaan hänen ehdotuksensa toteuttaminen vähentäisi katolisten määrää ja saisi miehet kohtelemaan vaimojaan paremmin, koska he tietäisivät, miten paljon rahaa vauvalla voitaisiin ansaita.

 

                                                              Jonathan Swift: Vaatimaton ehdotus, 

                                                joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen

Ei paljon naurata

”Kunnon naurut ja pitkä uni ovat lääkärikirjan parhaat ohjeet”, sanoo irlantilaisperäinen sananlasku.

Jälkimmäisen noista hallitsen erinomaisesti, edellisen huonosti. Pitäisi kai opetella tuota nauruakin.  Joskus olen yritellyt mutta huonolla menestyksellä. Mainosrahoitteisten televisio-ohjelmien viihdeohjelmat eivät ehkä ole parasta harjoitusaineistoa. Lopetin.

 

Toisaalta kaikkea pitää epäillä, irlantilaisia sananlaskujakin. Luin Tiede.fi-palstalta, että vanha myytti on osoitettu virheelliseksi. Tutkimusten mukaan masennus ei aiheuta syöpää eikä positiivinen elämänasenne pelasta siltä. – Tähän minä mielelläni uskon. Voin siis huoletta murjottaa.

Jotakin irvokasta on tässä ajassa – ei paljon huvita harjoitella nauramista. Tiedemaailma on laajasti antanut varoitukset viime hetken lähestymisestä ilmastokriisin torjumiseksi.  Nuoret elokapinalliset yrittävät tehdä hätähuutoja. Mutta Iltalehden terhakasta kolumnistia häiritsevät vain ne hätähuudot.  Ja hallitus julistaa ilosanomaa: veroja saadaan vähennetyksi pienentämällä määrärahoja mm. luonnonsuojelulta ja tieteeltä.

Vaikka politiikassa on aina väritelty asioita, oikeistopopulismin myötä tieteestä ja faktoista on tehty pelkkiä mielipidekysymyksiä. Trumpin, Putinin, brexitin, persujen, Orbanin ja kumppaneiden myötä populistit ovat onnistuneet määrittelemään toiveikkaan, kestävän tulevaisuuden puolesta toimijat kommunisteiksi.

Naurun henkiin herättämiseksi kaivattaisiin mestaritason satiirikkoja, pilkkaajia, sellaisia kuin Chaplin, joka teki Diktaattorin juuri oikealla hetkellä. Pilkan kohteista ei nyt olisi pulaa. Sitä odotellessa tyydyn hoitamaan terveyttä tuon irlantilaisen sananlaskun jälkiosaa noudattamalla.

                                                          (Kuva: Bored Panda)

Ihan vakavalla naamalla

Missä viipyy? Nyt olisi aika. Nyt olisi momentum.

Chaplin teki sen 1940, keskellä sotaa. Se osui. Ohjuksen nimi oli Diktaattori (The Great Dictator). Pilkan kohde ei jäänyt epäselväksi.

Missä ovat osaavat satiirikot nyt? Vallanpitäjien pilkkaaminen voi toki olla pilkkaajalle vaarallista, mutta silti. Eikö kukaan uskalla? Vai eikö satiiria enää osata?

Kuka on Robin Hoodin vastakohta, minulta kysyttiin. Suomen hallitus tietenkin. Ottaa vähävaraisilta, antaa hyvätuloisille. Päinvastaista hallituspuolueet itse kyllä väittävät, ihan vakavalla naamalla.

Amerikassa on veikeä meininki republikaanipuolueessa. Ovat pistäneet presidenttiehdokkaalleen hallinnon jo valmiiksi ranttaliksi. Evankelikaaliset konservatiivit julistavat Raamattu kädessä perinteisiä arvoja ja kristinuskoa, ihan vakavalla naamalla. Ei kovin hurskaalta meno näytä, eikä varsinkaan presidenttiehdokas.

Näin hillittömiä aiheita olisi nykysatiirikolle tarjolla. Tilanne pitäisi ottaa haltuun silloin kun se on päällä. Kohta on myöhäistä, kohta tulevat uudet pilkattavat.

On tietysti myös klassikkosatiireja, jotka kestävät aikaa. Kuvassa muutamia kirjahyllystäni.

Pitkään olen pitänyt kuvassa keskellä näkyvää Nikolai Gogolin kirjaa maailman parhaana hallinnonuudistuksen oppikirjana. Mutta sekään ei enää pärjää nykymenossa. Se saisi ehkä otteen johonkin Suomen sote-uudistukseen ja ns. hyvinvointialueiden (nimi annettu ihan vakavalla naamalla) hallintokuvioihin, mutta näihin isompiin metkuihin tarvittaisiin ihan uudenlaista otetta.

 

Kannatatko vai vastustatko?

Olen muuttanut mielipidettäni. Minulle kellojen kääntely sopii oikein hyvin. Pitäähän elämässä olla absurdeja elementtejä.

Itse asiassa toivoisin, että kelloja käänneltäisiin enemmän kuin yksi tunti eteen- tai taaksepäin. Pari kolme tuntia menisi siinä samalla. Löytyisikö tukea kansanliikkeelle, joka alkaisi vaatia tätä?

Aikanaan rupesin kriittiseksi, kun kolmivuotias tytär ihmetteli kevätkäännön jälkeisenä iltana, miksi pitää mennä nukkumaan, vaikka aurinko paistaa. Ei ollut helppo keksiä selitystä.

Nyt on toisin. Mitäpä tällainen yökukkuja-eläkeläinen mistään auringonnousuista piittaisi? Pimennysverho vaan ikkunan eteen tarvittaessa.

 

 

Huumorintajuttomat

Pikkutyttö vähän kompuroi kesäkotini portaissa ja satutti kätensä. Itku siinä pääsi. Minä kun satuin tulemaan perässä, nappasin tytön syliin, istuin portaalle ja aloin puhaltaa pipiä pois.

Kohta itku vaimeni, mutta suoritukseni ei riittänyt vakuuttamaan porukan skeptikkoa, joka ihme virne naamallaan lausui:

-  Dessukin on sitten näköjään ruvennut antamaan huuhaa-hoitoja.

Minua kommentti hieman ärsytti, mikä varmaan näkyi naamasta. Porukassa syntyi keskustelua, sain puolustajia. Mutta skeptikko jatkoi epäilyjään.  - Mikä tuossa Dessun puhalluksessa sitten oli vaikuttava ainesosa. Korkeintaan vanha viina siinä tuoksahti.

Ärsyynnyin lisää mutta naurahtelin silti, että heh heh. Ei taatusti tuoksahtanut vanha viina.

Skeptikko alkoi tajuta tunnelman kiristymisen ja alkoi lieventää. - Kai te nyt satiiria tajuatte?

Ei paljon naurata

Facebookiini on pyytämättä ja yllätyksenä ruvennut pukkaamaan vitsejä. Räikeän keltaisella pohjalla ilmestyy monta kertaa päivässä uusi vitsi, yleensä navan alapuolisiin puuhailuihin liittyvä.

Ei niitä malta olla vilkaisematta, mutta pettyneenä joudun tunnustamaan, että en ole niistä erityisemmin huvittunut. Ei minusta ole humoristiksi. Totinen mies.

Vitsailu ja muu matalamielinen meno on tietysti yksi huumorin ilmentymä, mutta harmillisesti se näyttää monille olevan myös ainoa. Jos et naura kanssamme, et kuulu joukkoon. Televisiossa näyttää harva se päivä istuvan vierekkäin rivi hauskoja ihmisiä vitsailemassa ja viisastelemassa määrämuotoisesti. Isoeleinen naurunremahdus toistuu noin 20 sekunnin välein.

Tuollaista varmankin tarkoitti filosofi Immanuel Kant selittäessään "esteettisten ja älyllisten ajatusleikkien" olevan huumorin raaka-ainetta. Niiden oivallus heijastuu fyysisenä reaktiona pallean seudulla ja aiheuttaa keuhkoissa nopeasti toistuvia kouristuksia, jotka työntävät ilmaa ulos suun kautta. Näin syntyy nauru, ja se jos mikä on terveellistä!

Vastapainoksi puritaanikristillisen talonpoikaisetiikan mukaan tyhjän naurajasta ei kasva kunnon miestä, ja yhtä tyhjän kanssa on myös naisen nauru. Naurusta seuraa itku.

Minulle vahvinta taiteesta löytyvää huumoria edustavat mm. Aleksis Kivi ja Charlie Chaplin. Molemmissa, vahvemmin Chaplinissa pitkissä elokuvissa, nauru ja itku ovat mukana yhtä aikaa, rinnakkain. Eivät peräkkäin, niin kuin tuossa puritaanikristittyjen ajatuksessa. Hienointa tunne-elämystä katsoja / lukija saa, kun hän nauraa surun kyyneleet silmissä.

"Huumori ei ole leikkiä leikin vuoksi eikä naurua vakavan vaihteeksi, vaan korkeimmillaan se on terveeseen ja väkevään maailmannäkemykseen pohjautuva suojakeino elämän musertavaa, kaikkialla uhkaavaa tragediaa vastaan",  tähdensi aikoinaan prof.  Unto Kupiainen.

"Rakkaus ja huumori ovat sikäli sukulaisia, että molempia on iät ajat ylistetty yhtä monisanaisen raikkaasti kuin myös tunkkaisesti ja latteasti. Huumorintajua on yleisesti pidetty ihmisen kärkiominaisuutena, sillä siihen yhdistyy suurpiirteisyys, joustavuus, elämänmyönteisyys, empaattisuus ja harmittomuus. Aito humoristi on pitkämielinen ja lempeä, hän ei kadehdi, ei kerskaa, ei muistele kärsimäänsä pahaa."  Näin on miettinyt kulttuurintutkimuksen professori Seppo Knuuttila.

Myhäilyn ja hymähtelyn rinnalla huumorilla on myös muita puolia.  On klovneja ja hullunkurisia hattuja ja karikatyristin koomisiin mittoihin venyttämiä neniä. Ilkeä puoli, ironia, satiiri ja pilkka, on ikivanha mutta poikkeuksellisen vaikea laji.

"Oi Herra, tee vihamieheni naurettaviksi", huokaili aikoinaan Voltaire, ja hän tiesi mitä tahtoi. Sosiaalinen rankaisu on tehokas keino jopa vallanpitäjiä kohtaan. Siihen ei kuitenkaan tarvita taiteilijaa, sillä useimmiten he tekevät sen itse. Surkuhupaisa on yksi ilkeän huumorin laji.

Katsokaapa vain viime päivien suomalaista politiikkaa. Pääministerin luottamuksen menetys ja sen syyt, luottamuksen poikkeuksellisen nopea osittainen palautumien, erilaiset kantelut, paljastukset, välikysymykset, taktikoinnit, taklaukset, pelit ja puliveivaukset joka puolella nimiä mainitsematta. Ja vielä ihmettelevät, miksi poliitikko ammattihierarkiassa on vajonnut jonnekin kulkukauppiaan ja paimenen kanssa samaan sarjaan.

Yleensä arkitodellisuuden arvoista, normeista ja tavanomaisuuksista poikkeamista on totuttu pitämään komiikan toimintamekanismin olennaisena piirteenä.

On myös liian ilkeää huumoria. Julkinen moraali ei oikein salli, että kurjuuden kustannuksella pilaillaan. Chapliniin varhaisiin lyhytfilmeihin viitaten Veijo Meri väittää: "Kun ihminen on arka ja heikko ja huono juoksemaan ja siitä huolimatta häntä pahoinpidellään ja ajetaan takaa, se on huumoria."  Onko se suurta huumoria? Riippuu kai siitä, miten kärsimysteoriaa tulkitaan.

Hurskas toive, että ihmiset oppisivat nauramaan itselleen ja omille kotkotuksilleen, on komiikan syvimmän olemuksen vastainen. Itselleen naurava ihminen on melkein yhtä outo kuin itsekseen naurava. Sepä vasta lystiltä kuulostaisi.

Facebook-vitsien lisäksi tämä kirjoitus sai virikkeitä, kun löysin mappivarastostani muistiinpanot Urjalan Pentinkulman päivien kirjallisuusseminaarista 6. elokuuta 1982, jossa prof. Seppo Knuuttila piti aiheesta esitelmän. 

 

(Kuva elokuvasta Kunnioittaen - Edvin Laine 1954)

Ilkeily on ilomme

Tuttu poliitikko meinasi saada ns. hepulin, kun pysähdyin vähän virnuilemaan. Tiedän, onhan se tuhmaa lyödä lyötyä, mutta en malttanut.

Aluksi ihan naama vakavana kerroin kuulleeni, että teillähän kamalia tapahtuu siellä eduskunnassa. Yhteiskunta on menossa ihan romahduksen partaalle.

Hän ei heti käsittänyt tarkoitustani, joten jatkoin. - Kun kaiken maailman huligaanit kiipeilevät talonne pylväisiin vaatimaan ties mitä ilmastonpelastamista. Loppuhan tuollaiselle anarkismille on saatava. Lisää mellakkapoliiseja ja panssariautoja, eikö? Kuri ja järjestys olla pitää, sinun puolueesi on siinä hyvä.

Tästä yhden puolueen ylläpitämästä valtakunnan ykkösongelmasta

siirryin vähäpätöisempiin. - Miten meni noin niin kuin omasta mielestä tuo sote? Ette nyt saakaan niitä espereitä ja terveystalomehiläisiä rahastamaan. Muistatkos, mitä minä ennustin jo viime kesänä?

Ja tällä kohdalla väläytin hänelle oikein itsetietoisen hammastahnahymyn. Se ei ollut edes kovin  teeskentelevä, vaikka hymyily on yleensä minulle vierasta.

Todellakin, minä viime kesänä ennustin hänelle ja parille muulle tämän tapahtuvaksi. Tulevaisuuden ennustaminen taitaakin olla helppoa, päinvastaisista hokemista huolimatta. Sen sijaan muistaminen taitaa olla  vaikeaa, erityisesti menneiden asioiden muistaminen, sillä keskustelukumppanini ei näyttänyt ollenkaan muistavan viime kesän keskustelua.

Tässä kohdassa aavistin, että se hepulin uhka jo koholla, joten päätin armahtaa poloisen pahemmalta. Lupailin, että kyllä elämä taas joskus hymyileekin, tulee vaalit ja kaikki. Ja pistin peukkua ja lähdin menemään.

Vierasta vaikutusta

Juhlajulkaisun toimitusryhmän kokouksessa tähdennettiin, että teksteissä pitäisi välttää akateemisia maneereita. Ei mutkikkaita rakenteita, ei lähdeviitteitä, ei ammattiterminologiaa  - julkaisun kohderyhmä kyllästyy nopeasti lukemaan sellaista.

Heti aloin katsoa omaa tekstiäni sillä silmällä. Heti toisella sivulla on ´hermeneuttinen´ ja ´konteksti´. Pitäisiköhän ne poistaa? Miten korvaisin? ´Renessanssi´ saa kyllä jäädä, sitä en missään nimessä poista.

Matti Kassilan Kaasua, komisario Palmu antaa oivallisen opetuksen sivistyssanojen vaikeudesta. Veljentytär kertoo poliiseille, että murhattu setä oli innokas filatelisti. Ahaa, siis lahkolaisia, tietää heti etsivä Kokki (Leo Jokela).

Vierasperäiset sanat voivat olla vaarallisia. Luokkatoverini Jouko P. tarkoitti kirjoittaa aineeseensa sanan organismi, mutta jostain syystä - ehkä vahingossa, ehkä tiedon puutteessa - sanasta jäi -ni- pois. Opettaja hekotteli virhettä isoon ääneen, ja Jouko raukka sai kestää kauan virnuilua ajatustensa suuntautumisesta.

Ylittämätön mestarinäyte sivistyssanojen hallinnasta löytyy niinkin kaukaa kuin vuodelta 1532. Ranskalainen lääkäri François Rabelais kirjoitti hilpeät veijariromaanit Suuren Gargantuan hirmuinen elämä ja Pantagruel, Dipsodien kuningas. Ne ovat pistämättömiä satiireita aikansa teologiaa, filosofiaa ja yleistä tekopyhyyttä vastaan. (Näyte Pantagruelin 6. luvusta, suom. Erkki Salo)

Lääkäreillä on tunnetusti vaikeaselkoinen ammattikielensä, ja latina sujuu, kuten Rabelais näyttää. Minun latinani on kovin puutteellista. Silti kokouksessa mieleeni nousi välittömästi ilkimyksellinen ideaa Rabelais´n malliin. Näin minä osuuteni kirjoitan. Onnistuisinkohan?

Ruotsalaista kalakukkoa

- Osaatko laittaa ruokaa nimeltä kalakukko?

Näin kysyi ruotsalainen ystäväni Sandra, joka oli tullut Tukholmasta käymään Töölöntorilla. Hän tiesi kyllä, että en ihan avuton keittiöpuuhissa ole.

Nyt kuitenkin täytyi myöntää, että kalakukon laittamiseen keittiötaitoni eivät riitä. Ihmettelin, mistä hän, aito riikinruotsalainen, oli saanut tiedon tästä savolaisesta erikoisuudesta.

Hän kertoi nähneensä elokuvan, jossa laulettiin kalakukon valmistamisesta, ja siitä oli kiinnostus herännyt, että sitäpä pitäisi päästä maistamaan. Laulusta hän oli tullut käsitykseen, että kalakukko on aivan nopea ja yksinkertainen valmistaa.

En tuntenut sellaista elokuvaa tai laulua. Sandra vähän yritti hyräillä, mutta suomenkieliset sanat eivät sujuneet. Sävelkään ei tuntunut tutulta.

Pitihän Sandralle kalakukkoa hankkia maistettavaksi. Onneksi Stockmannin herkkuosastolta löytyi. Vaikutelmaksi jäi, että ei Sandra hirveästi innostunut tästä ruokalajista. Se varmaankin tuli selväksi, että ei se aivan yksinkertainen valmistettava ole.

Myöhemmin kyseinen elokuva ja laulu ovat tulleet minulle hyvinkin tutuiksi. Se on Tage Danielssonin ja Hans Alfredsonin huikean kekseliäs farssi nimeltä Picassos äventyr (1978).

Elokuva kertoo surrealismia lähestyvin kabareen keinoin Pablo Picasson kasvusta ja kohelluksesta mm. Pariisin taiteilijapiireissä. Väkeä on vaikka minkä verran, suuri määrä maailman merkittävimpiä taiteilijoita ja poliitikkoja (Hemingwaysta Toulouse-Lautreciin ja Churchillistä Hitleriin tulee vastaan karikatyyrisin hahmoin. Kaikkia kieliä puhutaan, välillä ties mitä siansaksaa. Eikä suomen kielikään jää huomiotta. Sitä puhuu ja varsinkin laulaa hienojen taiteilijaseurapiirien tähti nimeltä Sirkka. Tähän hempukkaan polvihousuinen Picasso ihastuu silmittömästi. Ja juuri tämä Sirkka laulaa juhlissa kalakukkolaulun silkalla suomen kielellä. Tosin ääntämisestä herää vahva epäily, että näyttelijä (Lena Olin) ei taida suomea osata yhtään enempää kuin tämän laulun sanat.

 Kansat ja kulttuurit joutuvat elokuvassa satiirin kohteiksi. Suomi on umpiharmaa ja puhumaton maa. Sirkan kotona istuvat Lasse Pöysti ja Birgitta Ulfsson pirtin pöydän ääressä eivätkä puhu mitään. Kuva on harmaa mutta muuttuu värilliseksi kun sirkka astuu huoneeseen laulamaan. Kun hän lähtee, kuva muuttuu taas mustavalkoiseksi. Lasse ja Bisse saavat sentään itsetuntoa kohoamaan sanomalla suomalaisittain maagiset sanat: "Paavo Nurmi". Eikä sitten muuta.

x   x   x

Tämä kalakukkotapaus vuosikymmenten takaa nousi mieleen, kun luin lehdestä, että Hans Alfredson on muutama päivä sitten kuollut 86-vuotiaana. Olen nuorena Tukholmassa asuessani nähnyt monta hänen ja Tage Danielssonin (yhteisnimellä Hasseåtage) tuottamia revyy-teatteriesityksiä. Sekin aikakausi on nyt lopullisesti poissa. Samoin Sandra.

Muistoja vain jää.

Tästä  linkistä voit katsoa tuon herkullisen hehkeän kalakukkolaulun. Laitan tähän vielä sanatkin, jos joku haluaa kokeilla reseptiä.

Näin laitat kalakukkoa
nyt otat vettä ja suolaa
sen jälkeen voita, jauhoja.
Sen jälkeen vaivataan,
sen jälkeen vaivataan.
Nyt raakaa kalaa, silavaa
jo pannaan taikinalle, rakas!

Ei paljon naurata

Kiitän onnitteluista. Juhlaa vietettiin arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Kahvit juotiin ja laskiaispullia syötiin. Kermavaahtoa tursusi viiksiin. Runebergintorttu olisi ollut parempi, mutta niitä ei Alepassa enää ollut.

Sukkelia puhuttiin ja paljon naurettiin. Tai tarkemmin sanoen yksi nauroi isoon ääneen, toinen vähän hymähteli. Muut ehkä korkeintaan hieman vinosti hymyilivät, minä kohteliaasti muiden mukana.

Olen tietysti hieman jäävi arvioimaan, olenko huumorintajuinen. Jos naurun määrästä voi mitään päätellä, niin en ole. Nauru ei raiu, hymy ei kihoa karuille kasvoille. Hymykuopatkin ovat parran alla piilossa.

Äskettäin tapasin tutun näyttelijän, joka loistaa tähtenä television sketsiohjelmassa. Hän kysyi, mitä pidän hänen uusimmasta hahmostaan. Valittelin, että olin nähnyt vain yhden osan. Naurattiko? Vastasin, että pitäisihän hänen tietää, että minua ei naurata mikään. Korkeintaan silloin nauran, jos joku tulee ja kutittaa. Vähän toivoin, että hän kokeilisi, mutta ei.

Sketsiviihde on kyllä vaikea laji. Omituisten hahmojen esittäminen on näyttelijän taidonnäyte, mutta ongelma on toistaminen. Taitavakaan näyttelijä ei selviä hahmon loputtomasta toistamisesta.

Lapsuudesta muistan kyllä muutaman onnistujan: Tippavaaran isäntä, G. Pula-aho.

Vitsi on vaikea laji, en harrasta sitä. Jotkut ovat koko ajan rehvakkaalla vitsailupäällä. Kesällä katselin halpaketjun myymälässä T-paitoja, mutta siellä oli vain sellaisia, joissa oli rasvaisia vitsilauseita printattu isolla rintaan. Entisen työpaikkani kuppilassa kuuntelin, kun nuori naiskollega kertoi tanssipaikan punakkaasta casanovasta, joka pörräsi ympäriinsä paidassa, jossa luki jotain sellaista, että "en ole gynekologi, mutta voisin silti vilkaista". Sain käsityksen, että flaksi ei käynyt. Miksiköhän?

Tämän päivän (28.2.) Helsingin Sanomissa oli Aalto-yliopiston taiteellisen tutkimuksen professorin poikkeuksellisen ilmeikäs haastattelu. Siinä hän sanoi rakastuvansa ihmisiin, joilla on itseironian tajua ja lisäsi, että "Nauru on paras anarkian laji".

Siinä se on sanottu! Ajatellaanpa, miten Chaplin pistää pitkissä elokuvissaan ihan kuin ohimennen päreiksi modernin teknologian, amerikkalaisen kaksinaismoraalin tai saksalaisen natsismin ja tekee samalla katsojan tunne-elämälle niin suuria elämyksiä. Komedia ja tragedia limittäin ja lomittain, nauru ja itku. Tai Marx-veljekset, jotka pistävät päreiksi aivan kaiken, mikä ylevältä tai asialliselta näyttää. Tai Jacques Tati, joka armollisen pisteliäästi näyttää meille peilin siitä maailmankäsityksestä, jota meille yritetään myydä. Sellaisista löytyy se suuri huumori ja nauru, ei Uutisvuodon alapäävitseistä.

Pidän Chaplinin elokuvaa Diktaattori yhtenä kaikkien aikojen tärkeimmistä taideteoksista. Siinä hän jo sodan alkuvaiheessa (1940) näytti tyrmäävästi osuvan pilakuvan natsismista. Hitlerin ja Mussolinin tunnistettavat hahmot joutuvat armottoman pilkan kohteeksi.

Samanlaista visionääristä anarkiaa tarvittaisiin taas nykyaikana, kun suuressa lännessä tapahtuu outoja asioita. Uusi presidentti mouhuaa silmät kiiluen samanlaisilla teemoilla kuin Saksassa mentiin 30-luvulla. Mistä löytyisi uusi Chaplin?

Ihan kuin mestari Chaplinin visionäärisyys ulottuisi nykypäivän Amerikkaan asti. Varhaisvaiheen lyhytelokuvassa "Pilgrim" (1923) kulkurihahmo on Meksikon ja Yhdysvaltain rajalla, siellä, mihin presidentti suunnittelee nyt uutta Berliinin muuria. Siinä kulkuri kävelee  muurittomalla rajalla, toinen jalka Meksikon, toinen Yhdysvaltain puolella. Näin ei enää kauan voi tehdä.

Anarkistista pilkkaa piippuun, elokuvantekijät!

Positiivinen asenne

Minua on usein moitittu hapannaamaksi. Ilme kuulemma on niin vihainen, että ihmiset pelkäävät, varsinkin lapset. En hymyile, en naura, korkeintaan virnistelen pilkallisesti heitellessäni ilkeyksiä.

On aika tehdä parannus. Uusi vuosi tuokoon positiivisen elämänasenteen!

Olen jo kuusi päivää ajatellut pelkkää hyvää kolmesta hallituspuolueestamme ja varsinkin niiden puheenjohtajista. Lupsakkaa väkeä! 

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen television kaupallisten kanavien ohjelmatarjontaan. Parhaat ohjelmat ovat Nakudeitit ja Aatami etsii Eevaa. Kyllä niitä kelpaa katsella!

Olen jo kuusi päivää ollut aivan innoissani kaupungin uudesta arkkitehtuurista, varsinkin Töölönlahden alueella. Hieno homma!

Olen jo kuusi päivää ollut tyytyväinen Helsingin Sanomien kulttuurisivuihin. Varsinkin siihen sunnuntainumeron viisisivuiseen bikinivartalo-juttuun. Minä aion kokeilla samaa. Pian alkaa taas beach-aika. Hesarin ohjeilla pääsen timmiin kuntoon.

Tarkkaavainen lukija varmasti huomaa edellisen kappaleen huutomerkit. Niihinhän olen aikaisemmin suhtautunut nurjamielisesti. Tästä eteenpäin lupaan sirotella niitä tekstiini useammin. Vielä kun löytäisin, mistä niitä hymiöitä ja irviöitä saa siroteltavaksi.

Hymyn ja naurun kanssa on vaikeampaa.

Annoin kerran vuosia sitten vinkin sihteerilleni neiti B:lle, että minut saa iloiseksi kutittamalla jalkapohjista tai kainaloista. Hän kokeilikin sitä ja se tepsi. Sihteerin huomattavan pitkät kynnet kyllä hillitsivät iloa, kun hän iski sormensa kylkiluihin. Nauru oli hieman teeskentelevää.

Kirjallisuudessa olen aikeissa ottaa lukulistalleni Paulo Coelhon, Jari Sarasvuon ja Norman Vincent Pealen teoksia. Valitut Palat kuuluu myös listalle.

Yhdessä kohdassa pääsin jo pitkälle uudessa myönteisyysprojektissani. Sain vihjeen, että tänään on syytä katsoa televisiosta jääkiekkoa. Heti innostuin. Aiemmin en ole juurikaan hyvää sanaa urheilusta sanonut.

Siellä pelasivat Suomi ja Venäjä. Kiekkoa lyötiin ränniin. Käynnistettiin vastahyökkäyksiä. Vietiin kiekkoa omalta alueelta pois. Veskari oli hyvin hereillä. Päätöserässä kiekkoja meni reppuun, kun ylivoima ei tepsinyt ja tuli takaiskuja. Pula-aho lunasti lupaukset. Tasoitus niitattiin valotaululle pienestä kulmasta.

Hauskaa oli katsoa, jännitystä riitti. Presidenttikin oli paikalla. Jenni-rouvan koltusta ei kukaan sanonut mitään. Torille en kuitenkaan lähtenyt ottelun päätyttyä, sillä ulkona on pirun kylmä. Niin pitkälle ei uusi positiivinen asenteeni ole vielä yltänyt. (Tori tarkoittaa tässä Kauppatoria, ei Töölöntoria).

Loppukevennys.

Vaikka nyt on kylmää, lupaan, että kohta lämpenee. Vappuun ei ole enää neljääkään kuukautta eikä juhannukseen kuin vähän yli viisi. Lähellä ovat. Silloin pääsemme taas nauttimaan kuvassa näkyvästä säätilasta. Malttakaamme vielä hetki ja elämä muuttuu ihanaksi.

Parpaarimaista

- Sinä se aina jaksan natkuttaa. Näin minulle sanoi hyvä ystäväni ja kollegani, kun kahvihuoneessa kerroin kuulleeni radiosta, kun kuuluttaja juonsi alkavan musiikkinumeron. Se oli "Karl Maikl Belmänin" tuotantoa.

Ystäväni sanoi kommenttinsa kaikessa lempeydessä. Hänen mielestään ei ole mitenkään kummallista, että ihmiset ääntävät vierasperäisiä nimiä ja sanoja miten sattuu. Ei joutavasta kannata nipottaa, jos ääntäminen on sen verran kohdallaan, että asia tulee ymmärretyksi.

Niinpä. Kai asian voi niinkin nähdä. Ehkä minä olen nipottaja. Ja hyvähän minun on sivusta huudella, mun en itse joudu ääntämiseni vuoksi enää kriittisen arvioinnin kohteeksi. Joskus kun aikoinaan jouduin, minun erityinen heikko kohtani oli ranskan kieli. Kun tekstissäni oli ranskankielisiä nimiä, hankin ajoissa kieltä osaavan henkilön ääntämistä opastamaan.

Mutta tuollainen toisen kotimaisen kielen kääntyminen englantilaiseksi - tai pikemminkin amerikkalaiseksi - ääntämykseksi  ärsyttää, varsinkin jos se tapahtuu niin julkisella foorumilla kuin radiossa. Ei kai ruotsin kielen osaaminen vielä voi niin heikoissa kantimissa olla? Toisaalta huonoja merkkejä on näkyvissä. Jopa YLEn uutisissa on joskus käynyt niin, että toimittaja on haastatellut ruotsalaista henkilöä englanniksi. Minusta se on noloa.

Suomalaisten ääntäminen on sinänsä jännittävä juttu, kun vastaan tulee sanoja, joissa on g, b tai d. Soinnillisten ja soinnittomien konsonanttien erillään pitäminen on suomalaiselle vaikeaa. Kenen suusta tahansa voi aivan luontevasti tulla näitä pelkialaisia parpaareita kolkatalla. Se on osa suomalaisuutta. Nuo soinnilliset vaan sattuvat olemaan vieraampia kuin vastaavat soinnittomat. D:kin, joka on astetta tutumpi, on alkuperältään kirjakielessä aikamoinen erehdys. Muistattehan Agricolan soinnillisen dentaalispirantin alkuperäisen tavoitteen?

Taitaa tätä soinnillisen ja soinnittoman ongelmaa olla kyllä joskus ulkomaillakin. Kuva on muistaakseni Roomasta, vuosien takaa. Mihin me pojat olimmekaan menossa?

Toinen ääntämisongelma suomalaiselle on vokaalisointu, tai pikemminkin sen puute. Miten olenkaan ollut huomaavinani, että sattuneesta syystä vokaalisoinnussa on viime aikoina esiintynyt tiedotusvälineissä erästä hyvin tuttua häiriötä. En ryhdy kuvailemaan sitä tässä, sillä olen esitellyt sen aikaisemmin, aika tarkalleen neljä vuotta sitten. Vanha postaukseni löytyy  täältä . Vanha mutta hyvin säilynyt teksti. Klassikko.

Väärä puoli

 

Varttuneessa iässä olevat lukijat ehkä muistavat ajan, jolloin rakkaassa naapurimaassamme oli vielä vasemmanpuoleinen liikenne.  

Muutosta valmisteltiin pitkään, mutta moni myös vastusti sitä. Asiasta tuli suorastaan valtiollisten vaalien ykkösasia.  Muutosta kannattava puoli voitti. Muutos toteutettiin 1967. 

Varttuneessa iässä oleva lukija ehkä muistaa myös asiaan liittyvän tarinan: 

Ruotsissa päätettiin siirtyä oikeanpuoleiseen liikenteeseen mutta pelättiin muutoksen seurauksia. Asiantuntijat arvioivat kolarimäärän ja niiden myötä kuolonuhrien määrän moninkertaistuvan, kun autoilijat vanhasta muistista ajavatkin väärää puolta. Liian iso muutos!

Onnettomuuksien välttämiseksi pohdittiin keinoja. Esillä oli mm. ehdotus oikeanpuoleiseen liikenteeseen siirtymisen porrastamisesta. Ensimmäisenä vuonna siirtyisivät kokeneet ammattikuskit, kuten bussit, rekat ja kuorma-autot. Toisena vuonna siirtyisivät taksit, paketti- ja farmariautot. Lopuksi kolmantena vuonna siirtyisivät henkilöautot, moottoripyörät, mopot ja polkupyörät. 

*   *   *    

Tarina muistui mieleen, kun reilu viikko sitten siirryin oikeakätisyydestä vasenkätisyyteen (syyt ovat luettavissa edellisestä blogikirjoituksestani).  

Ei ollut helppoa, hitto vieköön! (banne mig!). Maailma on suunniteltu oikeakätisille. 

Pahinta oli tietysti kipu olkapäässä, mikä esti nukkumisen. Ei auttanut edes Burana. En saanut nostetuksi hiirikättä pöydänreunan yli. En saanut otetuksi kahvikuppia ja -pannua kaapista. En saanut puetuksi paitaa ja takkia. En saanut harjatuksi hampaita vasemmasta laidasta.  

Kaikki on suunniteltu oikealla kädellä käytettäviksi: sakset, ovenkahvat ja avaimet, auton startit ja vaihteet, tietokoneen hiiret. Vaihdoin kyllä hiiren suunnan, mutta osuminen kävi hankalaksi. Ei sellaista viitsi. 

Nyt on elämä alkanut voittaa. Hiirikin on palannut vanhalle paikalleen.

 

Sanovat sitä satiiriksi

Dessutom on suurin odotuksin katsonut Ylen uutta lauantaisarjaa ”Ministerin tytär”. Ohjelmatiedoissa ja kuulutuksessa sitä sanottiin poliittiseksi satiiriksi.

Aika paljon luvattu. Pahat ennakkoaavistukset näyttävät toteutuvan, kun muutama osa on tullut nähdyksi. Satiiri on huippuvaikea laji. Dessutomilta itseltään sellaisen kirjoittaminen ei onnistuisi ollenkaan.

Helppo on muita moittia. Ministerin tyttären kirjoittajana näyttää olevan Jyrki Lehtola. Sama mies kirjoitti jo edellistä ”satiiria” nimeltä Presidentin kanslia.

Tunnetuksi Lehtola tuli surullisenkuuluisalla ”Sianhoito-oppaalla” 1980-luvulla. Se oli jonkinlainen uuden polven nuorten vihaisten miesten yritys pilkata edellisten sukupolvien kirjallista perinnettä ja julistaa uusi kirjallinen kulttuurikausi avatuksi. Sen lukeminen tuottaa lähinnä myötähäpeää. Olavi Paavolaisen ”Suursiivous” (1932) teki sen paljon tyylikkäämmin.

Sittemmin Lehtola on herättänyt huomiota tympeillä kolumneillaan iltapäivälehdissä. Niitä voi luonnehtia jonkinlaisiksi gonzo-journalismiksi Mattiesko Hytösen viitoittamalla tiellä. Pääsisältönä tuntuu olevan matalamielinen vittuilu julkisuuden henkilöille.

Eivät erityisempiä suosituksia ykköskanavan lauantai-illan prime time -viihdeohjelman käsikirjoittajaksi.

¤

Ministerin tyttäressä on taas kerran yritystä korvata käsikirjoituksen ideoiden puute kovalla vauhdilla, meuhkaamisella ja käsien heiluttelulla. Eivät ne korvaa.

Vertailukohdaksi tuli sopivasti Yle Teeman arkistoista esiin kaivetut Iltalypsy-sarjan jaksot 15 vuoden takaa. Sitä sarjaa pidän - monien muiden tavoin - parhaana kotimaisena poliittisena satiirina. Se oli ilkeä, mutta antoi kohteen häpäistä itse itsensä Karjakko-tytön haastattelussa. Joskus ilkeily meni kyllä mauttomuuksiin (Ahtisaaren pariskunta), mutta enimmäkseen terävyys oli oikealla tavalla politiikkaa ja poliitikkoja sohivaa.

Hyvässä satiirissa ydinkysymys ei ole pelkkä naurattaminen ja hekottelu. Naurun takaa pitää löytyä jotain muutakin. Pitäisi avautua uusia yhteyksiä ja löytyä oikoteitä oivaltaa ajan kummallisuuksia.

Suomalaisia pidetään vakavana kansana, vaikka toisaalta valtakunta on puolillaan hilpeitä veikkoja. Se hilpeys on kuitenkin yleensä naurua hampaat irvessä. Kovin moni suomalainen ei osaa nauraa iloisesti, sillä tunteiden piilottelu on kansallinen luonneominaisuus. Itkettäminen sujuu helpommin.

Terveydenhuollon viranomaisten kannattaisi kiinnittää huomiota tähän siinä kuin tupakan, rasvan ja suolan käyttöön. Tämä on kansanterveydellinen ongelma. Ettei ilo kääntyisi kokonaan kyynisyyden puolelle.

Kirjallisuudessakaan ei usein törmää yhteiskunnalliseen nauruun, mutta muutamia onnistujia on Suomessakin. Listan kärkeen pistän pakinoitsija Bisquitin. Veikko Huovinen osui heitoissaan välillä tikkataulun keskelle. Molemmilta löytyy anarkistista asennetta vakaviin asioihin.

Erinomainen irvistelijä oli Pentti Haanpää. Hänen ”Juttunsa” olivat aikaansa edellä lapualaisaikana ja sodan kytemisvaiheessa. Saman lajin ja oivalluksen maailmanennätyksen teki Chaplin Diktaatorin maapallotanssissa.

Jari Tervo pitää tässä yhteydessä mainita. Hänen uusinta teostaan ”Koljatti” on nimenomaan luonnehdittu poliittiseksi satiiriksi. Dessutom luki mutta ei innostunut. Parempi luonnehdinta olisi politiikkaan linkitetty äijähuumori. Paikoitellen kyllä nokkelaa verbaaliakrobatiaa mutta ei isompaa oivallusta ajan kummallisuuksista.

Maailmalla satiiri on ollut aina hurjaa Aristofaneesta alkaen. Mieluisimmiksi Dessutomille ovat tulleet Rabelais, Gogol ja Mark Twain. Televisiossa mielisarja on ollut Monty Python.

Suomessa satiirin tila näyttää nyt huonolta - on näyttänyt jo pitkään. Ministerin tytär ei tuo uutta lupausta. Käsikirjoittajasta se on kiinni. Kyllä ohjaaja ja näyttelijät homman hoitaisivat, jos olisi kunnon teksti.

Puolustuksella puheenvuoro

Sain eiliseen tekstiini "13000 naista" palautetta. Kiitän ja kumarran - on mukava huomata, että joku lukee ja reagoi.

Sähköpostiin tuli muutama kiukkuinen kommentti. Niissä näkyi ärtymys tekstini sovinistisesta asenteesta ja amerikkalaisen filmitähden seksisaavutuksen aivottomasta ihailusta ja omakohtaisesta aikeista yltää samaan.

En tiedä, oliko vika kommentoijan kyvyssä lukea ja tunnistaa ironiaa vai kirjoittajan kyvyssä kirjoittaa sitä. Tekstinhän voi aina kirjoittaa paremminkin - jos osaisi.

On totta, että tekstini ilmaisu jätti hämäräksi yhden olennaisen seikan. Se tulee tässä.

Kyseisessä kahvihuonekeskustelussa oli paikalla kymmenkunta naista ja kaksi miestä, Dessun lisäksi Tarmo, tekninen johtaja. Me molemmat miehet olemme kuuttakymmentä lähestyviä. Naiset olivat parikymppisistä viisikymppisiin. Vanhoja tuttuja koko porukka.

Kaikki blogitekstissä kirjoittamani oli naisten puhumaa. Beatty-uutinen synnytti naisissa hilpeää leukailua ja muka-ihailua Amerikan aikaansaaviin miehiin. Me kaksi suomalaista ikämiestä saimme toimia - kaikessa ystävyydessä - mallitapauksina päinvastaisesta.

Tilastoja laskeva matemaatikko on myös nainen, kolmikymppinen. Saimme tilastoihin pohjautuvaa kannustusta ja yllytystä keskittyä olennaiseen, kunhan eläkepäivät alkavat.

Beattyn puheita en puolusta, vain omaa ja Tarmon vaiteliaisuutta

Kari: Jeesus joulukadulla

Visavuoren museo järjesti yleisöäänestyksen Karin kaikkien aikojen merkittävimmästä pilapiirroksesta. Kilpailun voitti "Jeesus joulukadulla eli kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä" (1954).

Kari (oik. Kari Suomalainen 1920 - 1999) oli voimiensa päivinä huippulahjakas pilapiirtäjä - omaa luokkaansa Suomessa. Helsingin Sanomat julkaisi kuvia kakkossivullaan vuosikymmeniä. Erityisesti poliittisia puolueita ja presidenttejä - varsinkin Kekkosta - irvailevat kuvat olivat riemastuttavia.

Kari liittyi valitettavasti siihen pitkään jonoon suomalaisia mestareita, jotka eivät ymmärtäneet lopettaa, kun luomiskyky hiipui. Loppuvaiheen työt olivat jonkinlaisia katkeruuden ja ennakkoluulojen näytteitä, eivät enää huumoria. Helsingin Sanomat joutui sulkemaan sivunsa vanhan mestarin uusilta tuotoksilta, kun aiheet juuttuivat kaunaisiin rotunäkemyksiin. Joku niistä kuvista tuli äänestyksessä kakkoseksi. Totta kai, onhan sillä suunnalla junttamiehiä joka äänestykseen.

Voittanut työ edustaa Karin vakavaa puolta - siinä on sanomaa, jota ei voi kiistää eikä pitää tänäkään päivänä yli puolen vuosisadan jälkeen vanhentuneena.

Dessutomilla vilahti ohimennen mieleen tämä piirros, kun hän tänään puoliltapäivin käveli Aleksanterinkatua, juuri Karin piirroksen näköisellä kohdalla. Ei siellä Jeesusta näkynyt, mutta muistuma siihen suuntaan oli ilmeinen.

Citykäytävän aukolta muutama askel Keskuskadulle päin oli jalkakäytävällä pakkasessa vanhempi nainen jalkakäytävällä polvillaan pahvimuki edessään.

Ei sinne kuppiin kukaan mitään antanut. Ei Dessutomkaan. Oli kiire päästä pakkasesta Stockmannille lahjoja ostamaan.