Saa puhua rumia

Muistikuva kansakoulusta.

Niemen Mauri sanoi opettajan kuullen ruman v-sanan. Opettaja tarttui Mauria kauluksesta, talutti pesualtaalle ja tunki suun täyteen saippuaa.

Taisimme koko luokka kerrasta oppia, mitä passaa suustaan päästää.  Ainakin pitää katsoa ympärilleen, ettei ole vääriä henkilöitä kuuloetäisyydellä.

Muistelen, että minä en tuota oppia erityisemmin tarvinnut. Olen melko varma, että suuni oli jo silloin puhdas ilman saippuoinnin uhkaakin.

Vuosia sitten täällä blogissa mietin, miten voimasanastoa kevennettäisiin. Pitkä ehdotuslista löytyikin  (klik 1).

Myöhemmin käytin kerran v-sanaa itsekin (klik 2) ja jouduin heti puolustelemaan lukijoita järkyttänyttä tekoani  (klik 3).  

Nykyisin v-puhe on arkipäiväistynyt.  Sitä kuulee kaikkialla. Kohta varmaan juhlapuheissa ja kirkonmenoissa. Teinipojat olivat pitkään alan erityisosaajia. Siitä se on vähitellen levinnyt. Nuorison esikuvaksi nostetut jalon kansan parhaat pojat eli sankariurheilijat toivat sen television urheiluruutuun. Viimeksi ”rehellisiksi ja taitaviksi Suomen kansalaisiksi tunnettujen” ministereiden kelpo edustaja laajensi käyttöfoorumiksi Ylen pääuutislähetyksen. – Kyllä sitä taas on syytä vaatia Ylen lakkauttamista. Siivottomia ohjelmia lähettävät.

Jostain muistien kätköistä yllättärn luiskahti mieleen se opettaja ja saippua.

Uusi villi länsi

 

Ajoin taksilla rautatieasemalta kotiin. Ilman sitä olisin kastunut. Kuski oli oikein höveli nuori mies Turkista. Puhui suomea yritteliäästi ja osasi reitin ilma navigaattoria. Auttoi oma-aloitteisesti turvavyön kiinnittämisessä. Nousi perillä kaatosateessa avaamaan auton oven ja piteli sateenvarjoa niin että pääsin kuivana sisään. Itse hän kyllä siinä kastui.

                                                                             Takemasa Ryo

Kotimaisilta kuskeilta harvoin saa tällaista palvelua – ei ainakaan vanhemmilta mieskuskeilta. Minulla on kokemusta. Persukset eivät penkistä nouse ellei ole aivan pakko. Äskettäin jouduin kuuntelemaan vanhemman kantasuomalaisen mieskuskin persupuhetta maahanmuuttajakuskien kelvottomuudesta, kunnes sanoin mieluummin kuuntelevani radiota. Sieltä tulikin sopivasti suomi-iskelmää:  ”- - tänä yönä / onni suosii rohkeaa - -”

Käytän aina samaa taksifirmaa, jos vain mahdollista valita. Aina ei ole. Aseman taksitolpasta tuli varsinainen villi länsi, kun Juha Sipilän hallitus (kepu & ps & kok) ministeri B:n johdolla romutti hyvin toimineen taksijärjestelmän vapaan kilpailun siunauksellisuuden vuoksi. Nyt samalla perusteella on käynnissä julkisen terveydenhuollon romuttaminen. Minäkin jouduin vastoin tapojani käyttämään yksityistä lääkäriasemaa ajokortin uusimisessa, kun julkisella puolella ei enää riitä resursseja tällaiseen. Uutisista olen havainnut, että erilaisista vanhusten hoitofirmoista on nyt kasvamassa uusi villi länsi.

 

Pahan päivän varalle

Kun vanhan kirjoituspöytäni keskilaatikon avaa, edessä on tulostuspaperinippu, kyniä ja muita kirjoitustarvikkeita, muistitikkurasia, muistilappuja ja postimerkkejä. Jos isokokoisen laatikon avaa niin, että pääsee perälle asti – kuten kuvassa – sieltä löytyy rasioita  täynnä jännittävän näköistä pikkutavaraa.

Harvoin laatikko tulee vedetyksi auki niin, että perällä olevat tavarat tulisivat näkyviin. Tänään tuli. Jäin tutkimaan, mitä aarteita  löytyykään. Tavarat ovat pysyneet samalla paikalla vuosikymmeniä. Ei sitä tiedä, tavaroita voi joskus vielä tarvita.

Ensimmäiseksi sieltä löytyi puusta tehty mustekynän varsi – siis vain varsi, ei terää. Varteen on kaiverrettu sanat ”Yli pauhun kenttien / hurmeisten näin / lippumme liehuu hulmuten.”  Kynän yläpäässä on ihmisen nyrkki, joka pitelee jotakin.

 En tunnistanut sanojen alkuperää, mutta kun kirjoitin tuon sitaatin hakukoneelle, se kyllä tiesi. Runon nimi on Jääkärimarssi, ja sen on kirjoittanut Heikki Nurmio. Tulee tunne, että pitäisihän tämän olla tuttu, sillä juuri tämän sävyisiä lauluja musiikinopettaja Toivo  Korhonen meillä laulatti oppikoulun alaluokilla laulatti. ”Syvä iskumme on, viha voittamaton - -”  Uljaaksi piti nuoriso kasvattaa.

Etsin koko laulun sanat. Huomasin taas tekoälyn hutiloineen. Kynän kaiverruksen neljä ensimmäistä sanaa ovat kyllä Jääkärimarssista, mutta siitä eteenpäin sanat kuuluvat näin: ”- - päin nousevan Suomen rantaa”. Kynän varren kaivertaja on siteerannut väärin.

Tästä kynästä puuttuu terä. Saakohan niitä enää mistään? Tarvittaisiin myös mustepullo ja imupaperi. Kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla oli kaunokirjoitustunteja. Siinä olin taitava. Opin kastamaan kynän kärjen mustepulloon, kirjoittamaan tahraamatta vihkoon mallin mukaisia kirjaimia ja lopuksi kuivaamaan märän musteen imupaperilla. (Kynän varressa ei kuitenkaan ollut kaiverruksia.) 

Minulla ei ole tietoa tämän kynänvarren taustoista. Sen tiedän, että se oli jo lapsuudenkodissani. Mutta mistä se sinne oli tullut? Jääkäriaate ei ollut perheessä eikä suvussa erityisen vahvoilla. Mutta minä säilytän se kyllä laatikkoni perällä pahan päivän varalle.

¤ 

P.S. Aloin ihmetellä, ovatko kaikki blogituttavani lopettaneet kirjoittamisen. Päiväkausiin ”blogilistaan” ei tullut yhtään uutta kirjoitusta. Avasin sitten niitä vanhoja kirjoituksia, jotka olin jo lukenut.  Ja sieltähän löytyi jokaiselta uusia kirjoituksia, niistä ei vaan ollut tullut merkintää listaan.

Onkohan tämä nyt Bloggerin häiriö? Vai onko vika minun asetuksissani? Onko muilla tällaista?

 

Ei ikinä enää

Vanha kaveri oli löytänyt uuden emännän. Oikein olikin eläväinen tapaus..

Vuosiin emme olleet tavanneet, ennen koronaa viimeksi. Moni muukin asia oli ehtinyt muuttua. Samoin kuin minä, kaverikin oli luopunut kesämökkeilystä. Ennen kaveri vietti kaikki kesänsä Päijänteen rannoilla, nyt tilalle olivat tulleet Välimeren rannat.

Syy noin isoon muutokseen oli uusi emäntä. Hän ei mökkeilystä pitänyt. Hän oli nuorena saanut kyllikseen kesämökkielämän epämukavuuksista: oli hyttysiä, paarmoja, puiden pilkkomista, rikkaruohojen nyppimistä, kylmällä vedellä peseytymistä, ulkokäymälä, heinänuhaa, metsässä rämpimistä marjojen perässä ja mitä kaikkea. Hän oli päättänyt, että ei ikinä enää.

Minä vähän toppuuttelin, sillä minullakin on kokemusta mökkielämän vaivoista on melkein puoli vuosisataa. Ei se niin epämukavaa minun mielestäni ollut. Hyttysiä oli, ulkokäymälä oli, mutta niihin tottui. Puiden pilkkomista pidin mukavana puuhana niin kauan kuin selkä kesti – se oli vastapainoa talven loputtomille paperitöille. Mutta rikkaruohoja ja marjojen keräämistä minulla ei ollut ollenkaan. Niistä minä sain kyllikseni lapsena ja päätin, että ei ikinä enää.

Minun lapsuudenperheeni sai joka kesä marjojenkeräyskuumeen. Isä siinä tuli aivan vimmaiseksi. Kaikki vapaa-ajat menivät Petäjäveden, Multian ja Keuruun metsissä ja soilla. Auton perä täyteen ämpäreitä, äiti teki eväät ja sitten menoksi. Mustikoita, vadelmia, lakkoja, puolukoita. Isä teki keräämisestä kilpailun, siitä oli ilo kaukana.

Kotona sitten marjojen siivoamista, purkittamista ja mehumaijalla sotkemista. Ja muutaman päivän kuluttua sama alusta uudestaan. Ja välissä vielä takapihan viisi mustaviinimarjapensasta, jotka jäivät yksin minun vaivakseni.

Kyllä niitä marjoja ja mehuja talven mittaan käytettiinkin, mutta ei tarpeeksi. Joka vuosi kellarista kannettiin tunkiolle parin vuoden takaisia homehtuneita mehuja ja hilloja, kun tarvittiin uusille tyhjiä astioita.

Kaverin uusi emäntä ei oikein ottanut uskoakseen, että kesämökkielämästä voi selvitä ilman marjametsässä (ja sienimetsässä) rämpimistä. - Mistä sitten on peräisin tarjolla oleva marjaherkku?

Kyllä, tarjolla oli herkku, jossa oli mustikoita ja mansikoita. Lisäksi päälle oli ripoteltu kaurakeksin murusia ja kaadettu vaniljakastikettä. Tätä minä nautin kesät talvet iltapäiväkahvin kera. Talvella mansikka jää pois, sillä se ei ole pakasteena yhtä hyvää kuin tuoreena.

Mutta marjat eivät ole metsässä itse rämpimällä hankittuja. Mustikat ovat Alepan pakastehyllyltä ja mansikat torilta.