Epätoivoinen yritys

Hampaasta lohkesi paikka. Piti tilata aika hammaslääkärille. Sain ajan seuraavalle aamulle klo 9.00.

Se on minulle epäinhimillisen varhainen aika. Minun vakituinen nukkumaanmenoaikani on noin klo 4. Hädin tuskin ehtisin torkahtaa ennen kuin pitää nousta. Suihkussa pitää käydä ja tukka kuivattaa, sillä pakkanen on hirmuinen. Matka ei onneksi ole pitkä siihen rumaan taloon, joka rakennettiin tilalle, kun vanha hieno ”Sipoon kirkko” purettiin.

Päätin ryhtyä epätoivoisen yritykseen. Päätin mennä nukkumaan jo keskiyöllä.

Nukahtamisen apukeinoksi etsin hyllystä mahdollisimman tylsää luettavaa sänkyyn. Sellaista, jota ei kerta kaikkiaan jaksa lukea monta sivua ennen kuin silmät alkavat lupsuttaa.

Tämä näytti lupaavalta:

 

Vaan kuinkas sitten kävikään! Otsikko näytti tylsältä mutta teksti alkoi vetää. Siinä virkistyi ihan.

Äkkiä kello oli neljä eikä nukuttanut yhtään. Vakiintunut unirytmi oli mennyt sekaisin monituntisesta makoilusta. Sinä yönä en nukkunut ollenkaan. Hammaslääkärin lepotuolissa nukahtaminen oli sitten kyllä lähellä, mutta ihan ei onnistunut, kun lääkäri höpötti koko ajan.  

Tulevia aamuyön herätyksiä varten jäin miettimään, löytyisikö mitään takuuvarmaa unilukemista. Osaako joku suositella?

Akseli Gallen-Kallela 1889

Oikein hyödyllistä puuhaa

Joulun alla minulle tehtiin ehdotus.

Vanha työkaveri – nyt jo eläkkeellä hänkin – kertoi, kuinka mukava harrastus hänellä on. Sopisi minullekin. Olisi oikein hyödyllistä puuhaa eläkepäivien piristykseksi. Kuntokin siinä kohenisi. Ja miehistä on ryhmässä pulaa, naisia kyllä riittää.

Tässä kohdassa aloin jo aavistella. Sama kaveri on ennenkin ehdotellut minulle hyödyllistä puuhaa.

Olin silloin täyttämässä viisikymppisiä, ja työpaikalla olivat keräämässä kolehtia kimppalahjaan. Tämä kaveri lähetettiin kysäisemään minulta, miten suhtautuisin, jos minulle hankittaisiin lahjaksi kansallispuku. Voisinpa sitten tulla mukaan hänen tanhuryhmäänsäkin.

Muistan häkeltyneeni. Piti keksiä äkkiä hienotunteisen kohtelias tapa sanoa, että unohtakaa nyt herranen aika tämmöinen idea.

Minulle on lapsuudesta jäänyt asenne kansallispukuja kohtaan. Tuttavaperheen Paula-rouva, ison maalaistalon emäntä, kaupusteli joka vuosi kekrijuhlan aikaan pääsyliput tanhuesitykseen kansakoulun näyttämöllä. Paula-rouva itse oli ohjannut esityksen ja hyppeli kansallispuvussaan keskimmäisenä. Isä suhtautui touhuun salamielisen ivallisesti, mutta ei pääsylipuista oikein kehdannut kieltäytyäkään. Ihan mukavia tuttavia he olivat, toivat aina tuliaisiksi Paula-rouvan itse leivinuunissaan leipoman pullapitkon, ja se oli parempaa kuin kaupan pulla.

Tilaisuus oli paikallisen Maalaisliiton järjestämä. Paula-rouvan mies oli poliitikko, valtuuston jäsen ja Kekkosen valitsijamies. Ei isällä mitään Kekkosta vastaan ollut mutta Maalaisliittoa vastaan oli.

Kai minun nurja asenteeni on sieltä lapsuuden Maalaisliitosta peräisin. Kansallispuvut ja tanhut ovat minulle yhteen kuuluvaa kimppakamalaa. Asennevamma on myöhemmin vahvistunut: ei vanhaksi rokkijätkäksi itsensä mieltävä kehtaisi astua näkyviin kansallispuvussa. Sellainen vaatisi niin ison annoksen itseironiaa, ettei minulta taida vieläkään löytyä. (Kansallishenkeä ja kansankulttuuria vastaan sinänsä minulla ei tietenkään ole vastahankaa!)     

Ja nyt tämä entinen työkaveri tuli ehdottamaan minulle oikein hyödyllistä puuhaa eli liittymistä tanhukerhoonsa. Kai se kansallispukukin tulisi taas tarpeelliseksi.

Sain kiemurrelluksi irti ehdotuksesta kertomalla alkusyksyn polvivammastani. - Ei tällä polvella vielä pysty tanhuamaan, valehtelin.  Ehkä syksyllä sitten? – Taitaa käydä niin, ettei tästä polvesta tule kalua enää koskaan, valehtelin lisää.

Silloin viisikymppisenä kansallispuku unohdettiin ja sain kimppalahjaksi Håkan Brunbergin naivistisen taulun. Se on olohuoneen seinällä. Synttärijuhlassa pidettiin paljon onnittelupuheita. Kiitospuheessani siteerasin pohjoissavolaista murrerunoa, jonka lopussa katsoin tanhumiestä silmiin, pudistelin surumielisen näköisenä päätäni ja lausuin kahteen kertaan hitaasti: - Ei tee mieli . . .  hyppyihin.

                                                                    Håkan Brunberg  

       Tanhukuvat: Sisäilmaa / YLE 2020 / ohj. Tiina Lymi / keskellä Hannu-Pekka Björkman

 

Mielenmaisema

Tuttu sana vuosikymmenten takaa kiinnitti huomion. Naapuri pyysi minua palauttamaan kirjan lainastoon, ei kirjastoon. Hän itse ei ehdi, kun tuli kiireellinen matka.

Lainastoksi sitä kansakoulun kellarikerroksessa sijainnutta huonetta 60-kuvulla kutsuttiin. Sieltä kävin lainaamassa Viisikoita, Tarzaneita, Punavöitä, Pertsaa ja Kilua, Jules Verneä ja muuta.

Lupasin palauttaa. Tuossa muutaman sadan metrin päässä Topeliuksenkatua pitkin sattuu sijaitsemaan Töölön lainasto.

Kun minä saan oudon kirjan käteeni, en tietenkään malta olla lukematta sitä. Varsinkin jos kirjailijan nimi on tuttu. Tämän kirjoittajan tiesin – hän on se tytär, joka kirjoitti elämäkerrat kuuluisista vanhemmistaan, Ritva ja Kalle Holmbergistä. Nyt hän on kirjoittanut romaanin.

Romaani kertoo neljän helsinkiläisen alakouluikäisen tytön elämänvaiheista teini-ikään ja aikuisuuteen asti, 1970-luvun alusta nykyaikaan. Kerronnan pintataso on peittelemättömän nostalgista, mutta syvemmällä on paljon tummia sävyjä.

Kerronta onnistuu luomaan tarkkanäköistä ajankuvaa, mikä miellyttää samat aikakaudet itsekin elänyttä lukijaa. Elämä ei kuitenkaan suju aina valoisia reittejä pitkin. Pikkutyttöjen optimistiset haaveet musertuvat, teini-ikäiset kohtaavat aikuisten miesten siivotonta käyttäytymistä ja nuoret naiset uupuvat paineiden alla.

Harvoin olen enää tässä iässä lukenut kirjaa, jota ei malta laskea kädestään. Tämän kirjan syytä oli, että jopa TV:n Iltauutiset kerran lipsahtivat ohi. Viihdettä? – Kyllä, mutta ei halpahintaista viihdettä. Romantiikkaa? – Kyllä, mutta ei ollenkaan sokerista.

Jotenkin jäi elämään ajatus, että tämän kirjan puberteetti-ikäisten tyttöjen kuvaukset olisi ollut hyvä lukea silloin, kun itse olin samassa iässä. Olisi ehkä hyödyllisellä tavalla avautunut ymmärrys itsensä ikäisten tyttöjen mielenmaisemaan. Ainakin minä olin sellaisesta silloin totaalisen pihalla.

Annina Holmberg ei tämän jälkeen ole minulle enää pelkkä kuuluisista vanhemmistaan kirjoittanut tytär vaan valovoimainen romaanikirjailija, jonka tuotantoa aion seurata. Jatkoa onkin luvassa. Annabel Lee on sarjan ensimmäinen osa, jonka tarina painottuu yhteen neljästä päähenkilöstä. Kolme muuta tyttöä saavat myöhemmin oman kirjansa.

Ja huonostihan kirjan palauttamisen kanssa tietysti kävi. Kirja oli myöhässä, kun luin sitä kolme päivää. Sakko tuli, ja sen kai joutuu maksamaan alkuperäinen lainaaja. Olisin minä sen maksanut, mutta Töölön lainaston palautuskoneella en osannut.