Oudolla kielellä

Kalevalan päivä palauttaa mieleeni muiston vuosien takaa. Pääsin esiintymään oudon kielen osaajana.

Olin vuonna 1986 työmatkalla Amsterdamissa kansainvälisessä VVV:n kokouksessa. Kokoukseen osallistui myös paikallisten lukioiden rehtoreita. Erään rehtorin kanssa tulin paremmin tutuksi, kun istuimme pienellä porukalla iltaa.

Rehtorilla oli idea. Hänellä oli koulussaan menossa kirjallisuuden kurssi, jossa käsiteltiin kansalliseepoksia. Voisinko minä tulla hänen kouluunsa opettamaan oppilaille katkelman Kalevalaa alkukielellä?

Kyllä se minulle sopi. Saman tien keksittiin, että vieressä istuva norjalainen kollegani tulisi opettamaan Eddaa. Ja seuraavana aamuna idean kehittely jatkui: espanjalainen kollega ja El Cid ja kreikkalainen kollega ja Ilias, kaikki alkukielellä.

Ensin mietin, että opetan Kalevalan alkusäkeet, jotka tietysti osasin ulkoa. Mutta sitten ajattelin, että puhekuoroon olisi hyvä saada hieman draamaa, vaikkapa mies- ja naisäänten dialogia. Sellaista kohtaa en kuitenkaan muistanut ulkoa, joten soitin kotiin ja sain sanelusta kirjoitetuksi muistiin sopivan katkelman.

Niinpä minulla oli seuraavana päivänä edessäni puolensataa lukiolaista. Olin kirjoittanut tekstin paperille, siitä otettiin kaikille kopio, ja ei kun harjoittelemaan puhekuoroesitystä oudolla suomen kielellä nelipolvisen trokeen tahdissa. Ja naapuriluokissa samanlainen projekti norjaksi, espanjaksi ja kreikaksi.

Hyvä siitä tuli – idea toimi. Iltapäivän viimeisellä tunnilla koko koulu kokoontui eeposjuhlaan, jossa kaikki neljä puhekuoroa esiintyivät. Kalevala-esitysi kesti viitisen minuuttia, ja lopuksi pistin vielä koko yleisön toistamaan saneluni mukaan Kalevalan kaksi alkusäettä: Mieleni minun tekevi / aivoni ajattelevi. Voi olla, että joillekin jäi pysyvästi muistiin, kun monta kertaa toistettiin.

Hyvä muisto siitä jäi. Suomeen palattuani lähetin Amsterdamin kouluun lahjaksi tällaisen Akseli Gallen-Kallelan kuvittaman Kalevalan juhlapainoksen.

 

Villitys

̶   Aina pittää eppäillä, opetti kummisetä joskus 60-luvun loppupuolella.  Sillä kerralla epäilyn aiheutti  määräys asentaa autoonsa turvavyö. Siihen villitykseen kummisetä ei uskonut.

Vuosi sitten minä hieman epäilin, mutta en kertonut epäilystäni kenellekään. Sain lääkäriltä laihdutuslääkkeen reseptin. Pyysin sitä itse, vaikka sydämessäni salaa epäilin moista lääkevillitystä lääketehtaan uudeksi kepulikonstiksi, jolla rahastetaan painonsa kanssa tuskailevia ihmisiä.

Nyt vuotta myöhemmin epäily on hieman hellittänyt. 15 kiloa on kadonnut, eikä ole tarvinnut tehdä muuta kuin pistää piikki vatsanahkaan kerran viikossa. 

Syyskuuhun asti kilot katosivat nopeasti. Sitten iski polvivamma, ja jouduin viikoksi sairaalaan. Liikunta loppui pariksi kuukaudeksi eikä ole vieläkään palannut entiselleen. Laihtuminen hidastui.

Kipua polvessa ei ole, mutta pelko jäi. Liukkaalla kelillä kaatuminen voisi olla tuhoisaa. Kuntopyörää olen yritellyt, mutta ennalleen sekään ei ole palannut. Häiritsee, kun polvi naksahtaa joka kerta ojentuessaan suoraksi.

Dieettiä ei ole tarvinnut kärsiä. Toisaalta en tiedä, miten voisin dieettiä pitääkään. En ole vuosikymmeniin käyttänyt lihottavia aineita, en napostele, en syö pikaruokia, en syö tai juo sokeroituja aineita, kaikki on vähärasvaista, olen kalaa lukuun ottamatta kasvissyöjä.

Pieniä poikkeuksia on kaksi. Iltapäiväkahvin kera sallin itselleni pienen makean, useimmiten palan pullaa tai vegaanijäätelöä. Alkoholia nautin mielelläni sopivissa tilanteissa. Tipattomia kuukausia oli viime vuonna tammikuun lisäksi neljä muuta kuukautta.

Paha tässä olisi siis minkäänlaisella dieetillä saavuttaa samaa painonpudotusta kuin tällä 

 tanskalaisen lääketehtaan villityksellä. Mistä vähentäisin? Runebergintorttukin jäi tänä vuonna väliin, kun en huomannut koko juhlapäivää. Laskiaispullaa en syö koskaan, siinä hyvä pulla on pilattu tunkemalla väliin kermavaahtoa. Vapun tippaleipään en koske, se vain murenee syliin.

Haikein mielin muistelen muinaisen Eeva-lääkärin sinnikkyyttä opastaa minua omilla  konsteillaan, miten vältän joutumasta tulevaisuudessa sumo-painijaksi. Blogin vanhat lukijat saattavat muistaa, miten se meni: tässä linkki  (klik).

Kuvassa aamiaiseni: kahvi mustana, mustikoiden päälle soreroimatonta jugurttia. Ei muuta.

"Peilistä pirun näkee"

Selailin kirjastossa Roald Dahlin kirjaa The Twits (suom. Nilviöt). Siinä kerrottiin naamoista. Kuviakin oli.

Heti kun pääsin kotiin, piti päästä katsomaan omaa naamaa kylpyhuoneen peilistä. Pidin silmälasit nenällä, jotta näkisin tarkasti. Ajattelin, että nytpä kirjan innoituksen vallassa voisin varmaankin ottaa kauniin selfien. 

Kun katsoin peiliin, tuli sellainen olo, että Roald Dahlilta on tainnut mennä kaksi kuvaa ja niiden tekstit väärään järjestykseen. Minullehan ilman muuta kuuluisi tuo alemman kuvan teksti, mutta jostain syystä näin peilissä ylemmän kuvan.

En ottanut selfietä. Yleiskuva kylpyhuoneesta kamera naaman edessä tuntui kauniimmalta.