maanantai 23. maaliskuuta 2026

Jotain pysyvää

Pidettiin juhla. Paikalla kahdeksan henkilöä, joista nuorin täytti 40.

Samalla olisimme voineet juhlia seurueen vanhinta, joka täyttää kohta 80. Päätimme kuitenkin, että molemmat saavat oman juhlansa. Rationaalinen tehokkuusajattelu ja sujuva organisaatio ei ole meille soveltuva asenne.

Nuorinta juhlitaan joka vuosi, meitä varttuneita vain kun täytämme pyöreitä tai puolipyöreitä. Laskimme, että nyt oli 38. kerta, kun sama seurue oli koolla samassa paikassa samasta syystä. Kaksi kertaa jäi välistä pois, kun koronan aiheuttama pelko esti kokoontumisen. Tai ei ihan sama seurue: yksi tuli mukaan vasta kun syntymäpäiväsankari löysi itselleen puolison.    

Hiukan huvittikin katsella kuvia menneiltä vuosilta. On maailmassa sentään jotain pysyvää. Sama väki, sama sohva, samat nojatuolit, suunnilleen sama istumajärjestyskin. Miksipä sellaisia turhaan muuttelemaan!  Jotain vaihtelua sentään kuvista näkyi: yksivuotiaana päivänsankari istui sylissä, nyt nojatuolissa.

Tarjoilu kuten aina ennenkin: alkumalja, kahvia, piirakkaa, kakkua, viiniä. Yhteislaulua, sillä paikalla oli musiikin ammattilaisia. Lempeitä viisuja, vaikka paikalla oli vanhemman polven rokkijätkiäkin. All my loving, Yesterday, Sjösala vals, Änglamark, Vem kan segla förutan vind, Kun mä sinut kohtasin…

Juorut kuuluvat tilaisuuden perusasetuksiin, mutta yksi puheenaihe on kielletty. Sairauksista ei ruveta puhumaan. Jos puhuttaisiin, niin niitä sitten vatvottaisin koko ilta. Pieni poikkeus kuitenkin tehtiin, kun nuori vävypoika näytti olevan koko porukan vaivaisin. – Urheiluvammoja, totta kai. Onneksi meillä varttuneilla on viisautta välttää moisia touhuja.

Vetreää väkeä. Kello oli jo puoli neljä, kun tilattiin kaksi taksia viemään juhlavieraita kotiin. Yksi pariskunta lähti kävellen.

Niitä kahdeksankymppisiä päätettiin siirtää myöhemmäksi. Juhla Karjalohjan kesämökillä pidetään, kun mökin suuret omenapuut kukkivat. 



 

torstai 19. maaliskuuta 2026

Ei mies eikä mikään

Luin äitini muistelmia elämästään. Niitä on iso pahvilaatikollinen vinttikomerossa. Löysin laatikon äitini jäämistöstä hänen kuoltuaan. Sitä ennen en tiennyt hänen kirjoituksistaan muuta kuin ne, joita oli julkaistu paikallislehdessä ja kirjoittajapiirin julkaisuissa..

Nyt yritän lopultakin lukea kaikki kerralla. Selailevaa lukemista olen kyllä yrittänyt ennenkin. Lukemisen hankaluus on siinä, että paperit ovat päiväämättömiä. Tapahtumien kronologiaa voi vain arvailla. Tarinat ovat irrallisia, niistä ei muodostu yhtenäistä kertomusta.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia perheeni menneisyydestä tulee vähän väliä esiin. Asenneilmapiirin tavoittaminen onnistuu hyvin. Kaikkea en ole tiennyt ennen tätä. 

On mielenkiintoista pohtia, missä määrin asenteet periytyvät vanhemmilta lapsille.

Ei ole kauan siitä, kun nauratin paria kaveria kertomalla, että kesäkotini naapuri houkutteli vuosia sitten minua liittymään hirvenmetsästysseurueeseensa.  Kavereita tämä huvitti kovasti. – Ei voi idea pahemmin mönkään mennä. Eipä ollut naapurilla häävi ihmistuntemus.

Eipä ollut, niin. Tosissaan hän kuitenkin yritti. Minä yritin hienotunteisesti kiemurrella ja ohjata ajatuksia muuhun suuntaan, mutta ei auttanut. Pakko oli sanoa tiukasti. Siihen sentään taivuin, että pistin nimen paperiin, jolla seurue saa luvan metsästää minunkin nelihehtaarisessa metsässäni.

Isältäkö pyssyasenteeni on siirtynyt minuun? En muista, että asiasta olisi koskaan keskusteltu. Sivariin menoni hän hiljaisesti hyväksyi. Isä oli muutenkin vaitelias mies, puuhasi enimmäkseen omiaan yksin. Kuoli 57-vuotiaana. Sodan rikkoma mies, sen olen vasta aikuisena ymmärtänyt.

Kesänaapurille asiasta taisi jäädä jotain hampaankoloon. Vuosien varrella jotain pikkuletkautuksia kuulin. Eihän se ole mies eikä mikään, joka ei metsästä. (Kuva sarjafilmistä Babylon Berlin.)

 

maanantai 16. maaliskuuta 2026

Kukaan ei kuole

En jaksa älykkyystestejä. Facebook tunkee niitä minulle koko ajan. Keskittymiskyky ei riitä miettimään, mikä numero tulee tyhjään kohtaan tai mikä kuvio täydentää puuttuvan sarjan. Rubikin kuution veivaaminenkin loppui aikoinaan lyhyeen.

Mensan jäseneksi en kelpaisi enkä suostuisi sitä edes tavoittelemaan – testit vaikuttavat jo ensisilmäyksellä toivottomilta. Toisaalta tuntuisi pelottavalta päästä jäseneksi. Luultavasti lankeaisin ylpeyteen ja ylimielisyyteen, sillä itsetunto on kohonneessa tilassa ilman Mensan jäsenyyttäkin.

Ja sitten viisas kaveri tuli ja löysi jostain testin ja pisti minut miettimään. Ja minulla osui olemaan heikko hetki ja suostuin.

Kysymys kuului: Kuka kuolee, jos E pistää kiven pyörimään?

Minä tutkin ja mietin ja mittailin.

D ei kuole, sillä hänen päänsä osuu täsmälleen pyörivän kiven tyhjään koloon (mittasinkohan oikein?). Ja kyllä kai hän varmemmaksi vakuudeksi ymmärtäisi kyykistyä, kun huomaa ison kiven pyörivän kohti.

C ei kuole, sillä keinulauta ei hänen puolellaan painuisi alas. Toisessa päässä oleva täysikokoinen kivi on painavampi kuin pyörivä kivi, eikä laudan pieni nystyrä pysäytä pyörimistä.

B ei kuole, sillä keinulauta ei nosta täysikokoista kiveä esteen yli.

A ei kuole, sillä mikään vaara ei uhkaa häntä.

Vastaukseni kysymykseen on, että kukaan ei kuole.

Kolme epävarmuutta herättävää kohtaa päättelyssäni oli.  1) Voisiko käydä niin huonosti, että pyörivän kiven terävä kohta putoaisi täsmälleen keinulaudan ja muurin väliseen rakoon ja pysäyttäisi kiven?   2) Voisiko käydä niin huonosti, että pyörivän kiven paino rikkoisi B:n ja C:n välisen ohuen muurin?   3) Voisiko käydä niin huonosti, että ohuen näköinen keinulauta katkeaisi kahden kiven painosta?   – Kaikissa vaihtoehdoissa C:lle kävisi huonosti, vaihtoehdossa 2) ehkä myös D:lle.