Pahan päivän varalle

Kun vanhan kirjoituspöytäni keskilaatikon avaa, edessä on tulostuspaperinippu, kyniä ja muita kirjoitustarvikkeita, muistitikkurasia, muistilappuja ja postimerkkejä. Jos isokokoisen laatikon avaa niin, että pääsee perälle asti – kuten kuvassa – sieltä löytyy rasioita  täynnä jännittävän näköistä pikkutavaraa.

Harvoin laatikko tulee vedetyksi auki niin, että perällä olevat tavarat tulisivat näkyviin. Tänään tuli. Jäin tutkimaan, mitä aarteita  löytyykään. Tavarat ovat pysyneet samalla paikalla vuosikymmeniä. Ei sitä tiedä, tavaroita voi joskus vielä tarvita.

Ensimmäiseksi sieltä löytyi puusta tehty mustekynän varsi – siis vain varsi, ei terää. Varteen on kaiverrettu sanat ”Yli pauhun kenttien / hurmeisten näin / lippumme liehuu hulmuten.”  Kynän yläpäässä on ihmisen nyrkki, joka pitelee jotakin.

 En tunnistanut sanojen alkuperää, mutta kun kirjoitin tuon sitaatin hakukoneelle, se kyllä tiesi. Runon nimi on Jääkärimarssi, ja sen on kirjoittanut Heikki Nurmio. Tulee tunne, että pitäisihän tämän olla tuttu, sillä juuri tämän sävyisiä lauluja musiikinopettaja Toivo  Korhonen meillä laulatti oppikoulun alaluokilla laulatti. ”Syvä iskumme on, viha voittamaton - -”  Uljaaksi piti nuoriso kasvattaa.

Etsin koko laulun sanat. Huomasin taas tekoälyn hutiloineen. Kynän kaiverruksen neljä ensimmäistä sanaa ovat kyllä Jääkärimarssista, mutta siitä eteenpäin sanat kuuluvat näin: ”- - päin nousevan Suomen rantaa”. Kynän varren kaivertaja on siteerannut väärin.

Tästä kynästä puuttuu terä. Saakohan niitä enää mistään? Tarvittaisiin myös mustepullo ja imupaperi. Kansakoulussa ja oppikoulun alaluokilla oli kaunokirjoitustunteja. Siinä olin taitava. Opin kastamaan kynän kärjen mustepulloon, kirjoittamaan tahraamatta vihkoon mallin mukaisia kirjaimia ja lopuksi kuivaamaan märän musteen imupaperilla. (Kynän varressa ei kuitenkaan ollut kaiverruksia.) 

Minulla ei ole tietoa tämän kynänvarren taustoista. Sen tiedän, että se oli jo lapsuudenkodissani. Mutta mistä se sinne oli tullut? Jääkäriaate ei ollut perheessä eikä suvussa erityisen vahvoilla. Mutta minä säilytän se kyllä laatikkoni perällä pahan päivän varalle.

¤ 

P.S. Aloin ihmetellä, ovatko kaikki blogituttavani lopettaneet kirjoittamisen. Päiväkausiin ”blogilistaan” ei tullut yhtään uutta kirjoitusta. Avasin sitten niitä vanhoja kirjoituksia, jotka olin jo lukenut.  Ja sieltähän löytyi jokaiselta uusia kirjoituksia, niistä ei vaan ollut tullut merkintää listaan.

Onkohan tämä nyt Bloggerin häiriö? Vai onko vika minun asetuksissani? Onko muilla tällaista?

 

Ei ikinä enää

Vanha kaveri oli löytänyt uuden emännän. Oikein olikin eläväinen tapaus..

Vuosiin emme olleet tavanneet, ennen koronaa viimeksi. Moni muukin asia oli ehtinyt muuttua. Samoin kuin minä, kaverikin oli luopunut kesämökkeilystä. Ennen kaveri vietti kaikki kesänsä Päijänteen rannoilla, nyt tilalle olivat tulleet Välimeren rannat.

Syy noin isoon muutokseen oli uusi emäntä. Hän ei mökkeilystä pitänyt. Hän oli nuorena saanut kyllikseen kesämökkielämän epämukavuuksista: oli hyttysiä, paarmoja, puiden pilkkomista, rikkaruohojen nyppimistä, kylmällä vedellä peseytymistä, ulkokäymälä, heinänuhaa, metsässä rämpimistä marjojen perässä ja mitä kaikkea. Hän oli päättänyt, että ei ikinä enää.

Minä vähän toppuuttelin, sillä minullakin on kokemusta mökkielämän vaivoista on melkein puoli vuosisataa. Ei se niin epämukavaa minun mielestäni ollut. Hyttysiä oli, ulkokäymälä oli, mutta niihin tottui. Puiden pilkkomista pidin mukavana puuhana niin kauan kuin selkä kesti – se oli vastapainoa talven loputtomille paperitöille. Mutta rikkaruohoja ja marjojen keräämistä minulla ei ollut ollenkaan. Niistä minä sain kyllikseni lapsena ja päätin, että ei ikinä enää.

Minun lapsuudenperheeni sai joka kesä marjojenkeräyskuumeen. Isä siinä tuli aivan vimmaiseksi. Kaikki vapaa-ajat menivät Petäjäveden, Multian ja Keuruun metsissä ja soilla. Auton perä täyteen ämpäreitä, äiti teki eväät ja sitten menoksi. Mustikoita, vadelmia, lakkoja, puolukoita. Isä teki keräämisestä kilpailun, siitä oli ilo kaukana.

Kotona sitten marjojen siivoamista, purkittamista ja mehumaijalla sotkemista. Ja muutaman päivän kuluttua sama alusta uudestaan. Ja välissä vielä takapihan viisi mustaviinimarjapensasta, jotka jäivät yksin minun vaivakseni.

Kyllä niitä marjoja ja mehuja talven mittaan käytettiinkin, mutta ei tarpeeksi. Joka vuosi kellarista kannettiin tunkiolle parin vuoden takaisia homehtuneita mehuja ja hilloja, kun tarvittiin uusille tyhjiä astioita.

Kaverin uusi emäntä ei oikein ottanut uskoakseen, että kesämökkielämästä voi selvitä ilman marjametsässä (ja sienimetsässä) rämpimistä. - Mistä sitten on peräisin tarjolla oleva marjaherkku?

Kyllä, tarjolla oli herkku, jossa oli mustikoita ja mansikoita. Lisäksi päälle oli ripoteltu kaurakeksin murusia ja kaadettu vaniljakastikettä. Tätä minä nautin kesät talvet iltapäiväkahvin kera. Talvella mansikka jää pois, sillä se ei ole pakasteena yhtä hyvää kuin tuoreena.

Mutta marjat eivät ole metsässä itse rämpimällä hankittuja. Mustikat ovat Alepan pakastehyllyltä ja mansikat torilta.

Kuin varas yöllä

Roskapussia viedessä huomasin katoksen nurkassa lattialla puoliksi piilossa roska-astian takana isokokoisen taulun. Sen kuvapuoli oli seinään päin, joten en nähnyt, millainen taulu se oli.

Asia jäi vaivaamaan, joten myöhään seuraavana iltana tein asiaa katokseen nähdäkseni, onko taulu tallella. Oli se.

Kiskoin roska-astian pois paikaltaan päästäkseni kääntämään taulun. Tunsin jotenkin olevani luvattomissa puuhissa. Olin sen verran myöhään liikkeellä, että ei ollut kovin suurta vaaraa joutua yllätetyksi.

Taulu oli Marc Chagall –juliste.

Löytö sytytti. Olen aina pitänyt tämän venäläis-juutalais-ranskalaisen taiteilijan töistä. Olen nähnyt teoksia näyttelyissä, olen lukenut hänestä kertovia kirjoja. Nyt joku kotikorttelini asukas on hylännyt hienon julisteen. Olisikohan luvallista ottaa se?

Menin vielä kotiin miettimään. Päätös oli kuitenkin tehtävä pian. Jo aamulla roska-auto saattaa napata taulun kyytiinsä ja pistää sen jätemyllyllä pirstaleiksi.

Menin aamuyöstä hakemaan taulun. Siinä oli luvattoman puuhan makua – vähän kuin lapsena poikaporukassa omenavarkaissa naapurin puutarhassa. Jostain syystä tuntui nololta, jos joku näkisi minut kantamassa taulua pihan poikki sisään ja hissillä ylös.

Onnistuin. Vastaantulijoita ei ollut. Ympäröivien talojen ikkunat olivat pimeinä.

Tuossa eteisen lattialla taulu nyt odottaa ripustamista. Seinillä ei ole paljon tyhjää tilaa kirjahyllyjen seassa, mutta eteisen seinälle vaatenaulakon viereen se mahtuu, jos siirrän siitä kaksi pienempää taulua vessan oven viereen.

Taulu ei ole ihan kevyt. Sitä nyt puntaroin, tilaisinko juniorin iskuporansa kanssa tekemään reiän seinään vai riittäisikö, jos itse vasaroin kolmipiikkisen taulukoukun seinään.

  

Eikä meiltä mitään puuttunut

En sentään koko kesää kaupungissa viettänyt. Pääsin melkein viikoksi maalle Vesijärven rannalle kaverin mökille kolmen äijän porukassa. Pääsin saunaan, uimaan ja soutelemaan. Sellainen on harvinaista herkkua nykyisin.

Maalla on kaunista, kauniimpaa kuin muistinkaan. Olo oli kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Vain se perinteikäs heinälatokohtaus jäi puuttumaan.

Viimeksi olimme samalla porukalla samassa paikassa silloin, kun pandemia oli pääsemässä vauhtiin. Mutta silloin ei ollut kesä. Silloin puhuimme paljon ränsistyvästä ulkomuodosta  (klik)   Nyt välttelimme niin ikäviä aiheita.

Uiminen pimeässä yössä kauas järvenselälle on vanha bravuurilajini. Jokin kosminen kaipaus vetää minua kellumaan keskellä järveä pimeässä yössä. Vain lyhty laiturilla saa osoittaa pimeyden keskellä suunnan, johon palata. Längelmäveden yöuinneilla ei muuta valoa missään näkynytkään, nyt vastarannalla tuikki muitakin valoja. Kelluminen saa kestää kauan, siinä saattaa jopa torkahtaa. Pitkästä aikaa pääsin senkin kokemaan

Kalastamassa kävimme soutuveneellä. Tosin minä en kalastanut. Minä lojuin perätuhdolla toinen käsi vedessä viistäen ja yritin ajatella, että elämä saisi aina olla tällaista kuin perhosella kesäpäivä.

Kalasopan ainekset siinä järvestä nousivat. Sopan sipulit ja mausteet löytyivät kasvimaalta. Muut murkinat olivat kaupasta. Nuoruusvuosiin verrattuna oli se ero, että makkara jätettiin kokonaan pois. Terveystietoisuus, nähkääs…

Siinä soudellessa kirjallisuusmieheen iski ajatus, että tästä meidän veneretkestämmehän on kirjoitettu kirja, jossa on juuri meihin sopivia ajatuksia. Eikä meiltä juuri mitään puuttunut.