Kehu

Henkilöt: 1) Tuttu näyttelijä jo Keski-Suomen teiniteatterin ajoilta 60 vuoden takaa. 2) Toinen tuttu näyttelijä työn kautta parinkymmenen vuoden takaa.

Molemmat ovat myöhemmin tulleet koko kansan tutuiksi televisiorooleistaan, vanhempi päivittäissaippuasarjasta, nuorempi viihdeohjelmien sketsihahmoista.

Kummallekin olen sanonut, että en oikein osaa kehua heidän roolisuorituksiaan, sillä olen niitä vilkaissut vain satunnaisesti. Vähän noloa sellaista on sanoa, tuntuu kuin en arvostaisi ystävän työtä.

Molemmista tiedän, että heissä on paljon syvällisempi oma laatu. Näyttelijän työ van sattuu olemaan sellaista. Saa olla tyytyväinen, jos edes viihdejulkisuutta osuu kohdalle.

Nyt molemmat ovat julkaisseet kirjan, vanhempi elämäkerran, nuorempi romaanin. Olin julkistustilaisuudessa.

Nyt kehuin. Molempia.

Vanhempaa kehuin rohkeudesta. Vaatii paljon kertoa kaikelle kansalle olevansa täysi tomppeli,

joka on menettänyt omaisuutensa lähtemällä mukaan johonkin epämääräiseen ulkomaiseen nettisijoitussysteemiin. Eikä edes tajunneensa lopettaa, vaikka lisää rahaa meni mutta tuottoa ei tullut. Tätä jatkui vuosikausia, tili tyhjeni, jatkamiseen tarvittiin pankkilainaa. Ei edes vaimo saanut tietää ennen kuin kaikki oli mennyt.

Kehumiseni oli äänekästä mutta ihmettelyni hiljaista. Tiedän kaverin fiksuksi mieheksi. Miten näin voi käydä? Voisiko minullekin käydä?

Nuorempaa kehuin hienosta romaanista, paremmasta kuin kolme edellistä. Uusi on täysosuma, vaikuttava kertomus, poikkeuksellisen taitavasti rakennetut henkilöhahmot ja lukuiloa tarjoava tyyli.

Kehuminen oli aitoa, siinä ei ollut yhtään tuttavanlisää. Tätä kirjaa voin suositella psykologisen draaman ystäville. Henkilöillä on lapsuudesta asti kertyneitä rakkauden ja pettymysten kipupisteitä, ja niiden yhteentörmäykset johtavat intensiiviseen tapahtumasarjaan.

Sitä vaan mietimme, mikä vaikutus kirjailijan viihdeleimalla on lukijan odotuksiin. Onko lukijalle pettymys, kun kirjassa ei olekaan Svetlana Rönkköä, Amurin enkeliä tai Rivo-Riittaa.

 

Helpon näköistä?

Eräs tuttavani osaa äidinkielensä (ruotsi) lisäksi yhtätoista muuta kieltä. Suurimman osan niistä hän on opiskellut aikuisena. Kielitaitonsa hän on osoittanut suorittamalla ylioppilastutkinnon kaikissa niissä kielissä, jotka Suomessa voi kirjoittaa (suomi, englanti, saksa, ranska, espanja, venäjä, italia, latina, portugali – ei kuitenkaan saame).

Näiden lisäksi kokoelmaan kuuluvat japani ja kiina. Arvostukseni on suuri, kun oma taitoni rajoittuu ruotsiin, englantiin ja saksaan. Latinaakin jonkin verran vielä muistan. Norjankielistä puhetta ja kirjoitusta olen luonnonmenetelmällä oppinut ymmärtämään mutta en itse puhumaan. Viron kieltä olen yliopistossa opiskellut mutta en sen jälkeen juurikaan käyttänyt, joten osaaminen on heikkoa.

Kielitaitoinen ystäväni suositteli minulle kiinan tai japanin opiskelua. Ne eivät hänen mukaansa ole ollenkaan niin vaikeita kuin kuvitellaan. Ja molemmissa olisi äärettömän hieno ja jännittäviä elämyksiä tarjoava kulttuuri löydettävissä kasvavan kielitaidon myötä.

Myönnän: minulla on aukko sivistyksessä. Japani ja varsinkin Kiina ovat minulle vieraita kulttuureita, joista tunnen vain murusia.

Opiskeluaikana Yashunari Kawabata ja Junihiro Tanizaki tulivat tutuksi, koska Jarl Hellemann löysi heidät Keltaiseen kirjastoonsa. Kiinasta ei löytynyt oikein ketään, sillä ei edes Nobel-komitea tiennyt kiinalaisesta kirjallisuudesta ennen kuin tällä vuosituhannella. Kawabatan se sentään huomasi jo 1968. Pertti Nieminen on sentään suomentanut kiinalaisia runoja. 

En kai minä mitään voinut löytää, jos eivät edes Hellemann tai Nobel-komitea.

Elokuvan puolella Akira Kurosawa kuului jokaisen itseään kunnioittavan elokuvakerhon vakituiseen ohjelmistoon jo 60-luvulla. Mutta siihen se suunnilleen jäi. Monenlaista samurai-kertomusta muistan kohdanneeni, mutta aika vieraiksi ne ovat jääneet.

Ystäväni toi minulle kiinan kielen oppikirjan, josta pääsisin alkuun. Ensimmäisen aukeaman olen nyt lukenut. Helpon näköiseksi en tätä ensi silmäyksen perusteella luonnehtisi. 

 

Jotain pysyvää

Pidettiin juhla. Paikalla kahdeksan henkilöä, joista nuorin täytti 40.

Samalla olisimme voineet juhlia seurueen vanhinta, joka täyttää kohta 80. Päätimme kuitenkin, että molemmat saavat oman juhlansa. Rationaalinen tehokkuusajattelu ja sujuva organisaatio ei ole meille soveltuva asenne.

Nuorinta juhlitaan joka vuosi, meitä varttuneita vain kun täytämme pyöreitä tai puolipyöreitä. Laskimme, että nyt oli 38. kerta, kun sama seurue oli koolla samassa paikassa samasta syystä. Kaksi kertaa jäi välistä pois, kun koronan aiheuttama pelko esti kokoontumisen. Tai ei ihan sama seurue: yksi tuli mukaan vasta kun syntymäpäiväsankari löysi itselleen puolison.    

Hiukan huvittikin katsella kuvia menneiltä vuosilta. On maailmassa sentään jotain pysyvää. Sama väki, sama sohva, samat nojatuolit, suunnilleen sama istumajärjestyskin. Miksipä sellaisia turhaan muuttelemaan!  Jotain vaihtelua sentään kuvista näkyi: yksivuotiaana päivänsankari istui sylissä, nyt nojatuolissa.

Tarjoilu kuten aina ennenkin: alkumalja, kahvia, piirakkaa, kakkua, viiniä. Yhteislaulua, sillä paikalla oli musiikin ammattilaisia. Lempeitä viisuja, vaikka paikalla oli vanhemman polven rokkijätkiäkin. All my loving, Yesterday, Sjösala vals, Änglamark, Vem kan segla förutan vind, Kun mä sinut kohtasin…

Juorut kuuluvat tilaisuuden perusasetuksiin, mutta yksi puheenaihe on kielletty. Sairauksista ei ruveta puhumaan. Jos puhuttaisiin, niin niitä sitten vatvottaisin koko ilta. Pieni poikkeus kuitenkin tehtiin, kun nuori vävypoika näytti olevan koko porukan vaivaisin. – Urheiluvammoja, totta kai. Onneksi meillä varttuneilla on viisautta välttää moisia touhuja.

Vetreää väkeä. Kello oli jo puoli neljä, kun tilattiin kaksi taksia viemään juhlavieraita kotiin. Yksi pariskunta lähti kävellen.

Niitä kahdeksankymppisiä päätettiin siirtää myöhemmäksi. Juhla Karjalohjan kesämökillä pidetään, kun mökin suuret omenapuut kukkivat.