Kiipeän

Kun kello käännetään talviaikaan, on syytä tarkistaa myös päivittäiset rutiininsa.  Siispä vein shortsit ja sandaalit ullakkokomeron vaatelaatikkoon ja otin sieltä tilalle pitkälahkeiset kotihousut, flanellipaidan ja villasukat. Kyllä nyt taas kelpaa yökaudet sepitellä lämminverisiä juttuja blogiin.

Television ohjelmatarjontaa tutkiskelin sillä silmällä, olisiko vanhoja tuttuja tarjolla. Myrskyluodon Maijan vanhan version voisin ehkä pitkästä aikaa ottaa valikoimaan. Wallanderin ja Beckin jätän väliin. Niitä uusitaan liian usein. Ja mainoskanavia välttelen niin kuin aina.

Iltaulkoilu jää sateessa pois, ja kohta varmaan tulee liukastakin. Sen välttelyä on syytä jatkaa. Kaatumisen pelko kasvoi koronatalvena, kun luiskahdin kolme kertaa nurin. Onni oli matkassa, kun vakavia vammoja ei tullut. Kuntopyörä varmaankin taas palaa käyttöön, ainakin hetkeksi.

Kuntosalit sen sijaan arveluttavat – niissä tietääkseni tulee helposti vammoja. Ikuisen muistijäljen jätti lapsuuden Jyväskylässä tehtaan talouspäällikön rouva, joka taittoi reisiluunsa haarahypyssä arkun yli rouvainvoimistelussa eikä sen jälkeen enää koskaan ontumatta kävellyt.

Kapakan vertaistukiryhmässä päätimme, että hissin käyttö saa meiltä  loppua, kun portaatkin on keksitty. Se on hyvä idea. Minä voin ajaa hissillä alas viidennestä kerroksesta, sitten kiipeän portaita takaisin ylös, ja sitten toistan saman muutaman kerran uudestaan (minun polveni ei pidä portaista alaspäin, ylöspäin sujuu paremmin). Välitasanteilla voin pysähtyä tarpeen mukaan huohottamaan, ja kaiteesta voin pitää kiinni, jos huippaa. Kyllä tällainen kiipeily kohtuullista iltakävelyä vastaa, eikä tarvitse pelätä liukkautta.

Tärkeintä olisi kuitenkin löytää vetävää lukemista, kun sohvalla flanellipaidassa ja villasukissa loikoilen. Edellisessä blogissa luettelin kuvien kera viime aikojen onnistuneita (ja epäonnistuneita) lukukokemuksia. Fiktion rinnalle on kuitenkin noussut yhä enemmän erilaisia henkilökuvauksia ja elämäkertoja. Niitä haluan löytää lisää.

Kuvissa tämän vuoden aikana luettuja kirjoja, joissa päähenkilö ei ole fiktiivinen hahmo vaan elävästä elämästä tuttu henkilö. Kaikki tässä esitetyt kirjat olen lukenut iloisesti alusta loppuun. Yksikään ei ole jäänyt kesken.

 

Uskallatko suositella?

Kaveri suositteli minulle hyvää kirjaa luettavaksi. Tilasin sen kirjastosta ja aloin lukea. Kesken jäi, ei lähtenyt vetämään, vaikka kuului huippuarvostettuun Tammen keltaiseen kirjastoon.

Siinäpä pulma, miten kommentoin, kun kaveri myöhemmin kyseli, mitä pidin kirjasta.

Minä valehtelin, että harmillisesti minulta jäi lukeminen kesken muiden kiireiden vuoksi, kun kirjaston lainausaika loppui. Kohtelias yritin olla, etten joutuisi sanomaan, että innostunut.  

Pitäisihän tuttujen tietää, että aika kranttu olen.

Suositteleminen on vaarallista. Minä en oikeastaan koskaan suosittele mitään kenellekään. Opin läksyn, kun kerran 70-luvulla suosittelin erästä elokuvaa kahdelle keski-ikäiselle rouvalle. Monta vuotta sain kuulla pieniä irvailuja poikamiesten suosituksista.

Minulta jää nykyisin aika moni kirja kesken – samoin sarjafilmi ja elokuva. Jos ei lähde vetämään, en väkisin yritä jatkaa. Sellaisesta sain kyllikseni kirjallisuustieteen opiskelijana. Ajattelen niin, että tässä iässä jäljellä oleva aika on käytettävä kiinnostaviin teoksiin. Sellaisia kyllä riittää.

Kesken jättäminen ei välttämättä tarkoita, että teos olisi huono. Vika voi olla myös minun senhetkisessä vireystilassani. Ajatukset voivat karata omille teilleen laatukirjaakin lukiessa. Sellaista vaan sattuu, ei voi mitään.

Tässä (yläpuolella) kesken jääneitä kirjoja muutaman viime kuukauden ajalta.

Eivät kaikki kirjat minulta kesken jää. Tässä iloisesti loppuun luettuja kirjoja samalta ajalta. Huonosti vetävät kirjat eivät tälle listalle pääsisi.

 

Mieslukija

Tuli puheeksi Daphne du Maurierin romaani Rebekka (1938) ja Alfred Hitchcockin siitä tekemä elokuva (1940). Oli pantu merkille, että YLE esittää elokuvan lauantain klassikkosarjassaan.

Keskustelun miespuolinen osallistuja totesi, että Hitchcock ei ole ihan omimmalla alueellaan tässä elokuvassa. Kauhuromantiikka goottilaisin tehostein tuntui vieraalta. Murhan syyllinenkin selviää vähän kuin oikotietä.

Keskustelun naispuolinen osallistuja ihmetteli näkemystä. - Eihän mies tietenkään kaikkea lukemaansa voi ymmärtää. Kirjan juonenkäänteethän painottuvat vahvasti muualle kuin  murhan selvittelyyn. Tarinahan kertoo heikosta naisesta vahvan miehen vallan alla.

Kirja kaivettiin esiin miespuolisen keskustelijan hyllystä, jossa se oli seisonut koskemattomana 70-luvuta asti. Mies joutui myöntämään, ettei ollut lukenut kirjaa loppuun, ei puoliväliinkään. Tämä näkyi paksun pokkarikirjan sivujen selkämyksen taittumisista. Elokuvan hän kyllä oli nähnyt, se oli jopa hänen dvd-hyllynsä Hitchcock-kokoelmassa.

Naispuolinen keskustelija kertoo, mistä kirjassa on kyse:

Tarina kertoo suuren kartanon mahtimiehen uudesta nuoresta rouvasta, joka edustaa aikansa patriarkaatin ihannoimaa naiskuvaa: hän on kokematon, alistuva, hiljainen ja epävarma. Hän yrittää epätoivoisesti sopeutua kartanon tiukkoihin sosiaalisiin kuvioihin siitä, miten kunniallisen naisen kuuluu käyttäytyä.

Häntä vertaillaan jatkuvasti edelliseen rouvaan, onnettomuudessa kuolleeseen Rebekkaan, joka oli täydellinen vastakohta, tummat hiukset, maalatut punaiset huulet,  itsenäinen, seksuaalisesti vapaa, manipuloiva ja miehensä kontrolliin alistumaton. Siis vanhakantaisessa tulkinnassa kelvoton hienoksi vaimoksi mutta uudenlaisessa tulkinnassa moderni nainen, joka ei alistunut käyttäytymisnormien painostukselle vaan oppi käyttämään miesten hallitsemaa järjestelmää hyväkseen

Kun mies sitten paljastaa murhanneensa Rebekan, asetelma muuttuu. Nuoren rouvan alemmuudentunne katoaa ja hän kokee itsensä voittajaksi Rebekkaan nähden. Loppuhuipennuksessa koko kartano tuhoutuu tulipalossa. Tuntuu kuin Rebekka voittaa haudan takaa ja mies menettää kaiken, minkä vuoksi hän on murhan tehnyt. Avoimeksi kysymykseksi jää, suostuuko nuori rouva uudessa tilanteessa suojelemaan rikollista aviomiestään.

¤

Miespuolinen keskustelija alkoi tietysti samana iltana lukea Rebekkaa uudella raikkaalla otteella, mutta ei se lähtenyt vieläkään vetämään. Syyksi hän totesi pokkaripainoksen erittäin pienikokoisen präntin ja himmentyneet lukulasit. Joskus toiste sitten uusi yritys, hän lupaa.

Elokuvan hän katsoi ja kommentoi mielessään, että kyllä Hitchcockilla vielä tätäkin parempia ohjauksia on. Mutta hän aikoo katsoa sen varmemmaksi vakuudeksi vielä toisenkin kerran, sillä siinä oli kyllä sellaisia hienoviritteisiä sävyjä, joita kaikkia ei ehkä heti kertakatsomalla huomaa.  Areenassa se pysyy jouluun asti.

 

Selville saivat

Kalela, Akseli Gallen-Kallelan erämaa-ateljee Näsijärven rannalla Ruovedellä, tuli minulle jokakesäiseksi käyntikohteeksi kolmeksi  vuosikymmeneksi 1980-luvulta alkaen. Kesäkotini Längelmävedellä sijaitsi kohtalaisen lähellä, ja kesävieraat halusivat aina nähdä tuon kuuluisan talon. Vaikuttava paikka se olikin.

Gallen-Kallelan itse suunnitteleman kelohonkatalon rakentaminen alkoi 1894. Taiteilija perheineen asui siellä vaihtelevia aikoja vuoteen 1921 asti. Gallen-Kallela maalasi Kalelassa tärkeimmät Kalevala-aiheiset maalauksensa ja suunnitteli tekstiilit, huonekalut ja freskot vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyn Suomen paviljonkiin

¤

Ruovesi tuli minulle muutenkin tutuksi. Runebergin lähde, Vänrikko Stoolin talo, Vanhan kirkon konsertit, Vinhan kirjakauppa, Noitakäräjät, Pyynikkilän kesäteatterit, Helvetinkolu - ja lounas aina ravintola Lierassa, jonka näköalaikkunoista oli upea näköala kauas järven vastarannalle asti.

Jossain vaiheessa Kalela suljettiin yleisöltä, ilmeisesti lopullisesti. Syyksi on väitetty jonkinlaista sukuriitaa. Tämä on suuri vahinko Suomen kulttuurille ja tietysti Ruoveden matkailulle.

Ja nyt sitten yhtäkkiä huomaan, että on ilmestynyt Vinhan kirjakaupan kustantama dekkari, jonka tapahtumapaikka on juuri rakennusvaiheessa 1895 ollut Kalela ja päähenkilö taiteilija Axel Gallén itse yhdessä toisen taiteilijan, Hugo Simbergin kanssa. Dekkarin on kirjoittanut JP Koskinen, minulle entuudestaan tuntematon tekijä. Kirjan nimi on Ruoveden paholainen, ja se on aloitus moniosaiselle Ruovesi noir -sarjalle.

Pitäähän tuollainen kirja lukea, vaikka asetelma hieman epäilyttää. Lukeminen lähtee kuitenkin liukkaasti vauhtiin. Kalelaa rakennetaan, ja sitten muurari löytyy metsästä murhattuna. Axel ja Hugo ryhtyvät tutkimaan. Mukaan tulee paikallista väkeä, topakka piikatyttö, nimismies, kirkkoherra, suntio, kirjansitoja, juopottelevia kortinpelaajia ja metsässä asuva erakko. Kohta murhia ja katoamisia tapahtuu lisää ja välillä mennään mystiikan, ennustusten ja esoteriankin puolelle. Axel ja Hugo kiitävät pitkin pitäjää kuin Holmes & Watson.

Välillä epäilyt kohdistuvat taiteilijoihin itseensäkin. Vanha Ruovesi näyttäytyy ahtaan kristillisenä, perinteisenä maalaispitäjänä, josta löytyy vain muutama avarasti ajatteleva ihminen. Taiteilijat näyttävät kansan silmissä omituisilta: rakentavat metsään jumalatonta pirunlinnaa, toinen maalaa taulunsa täyteen pikkupiruja, eivätkä edes kirkossa käy. Noitavoimia he luultavasti ovat mukanaan tuoneet rauhalliseen pitäjään.

Lopussa murhat tietysti ratkeavat. Kyllä kirja ihan lukukelpoinen oli. Juoni imaisi kyytiinsä ja vauhdikkaita käänteitä riitti. Historiallisten paikkojen ja tunnettujen henkilöiden yhdistäminen fiktiiviseen murhamysteeriin  on kyllä aika outo kirjallisuuden laji. Uskottavuus ei ollut ihan vahvimmillaan, kun nämä kaksi kansallista merkkimiestä mennä huitelevat yötä myöten pitkin pitäjää milloin minkäkinlaisella kyydillä kyselemässä ja kuulustelemassa. Mutta pääasia kai on, että syyllisen selville saivat.