Yljä

”Mitäpä yljälle kuuluu?” kysäisin tutulta nuorelta naishenkilöltä, kun hänet pitkästä aikaa tapasin. Edellisellä Brysselin-lomallaan hän oli tuonut näytille tuoreen poikaystävänsä. Oikein mukavansorttinen nuorimies olikin.

                                                                 René Magritte

Heti huomasin, että kysymykseni aiheutti jonkinlaisen säpsähdyksen. Mieleeni välähti, että on tainnut tulla ryppyjä rakkauteen ja siksi kysymykseni on kiusallinen.

Mutta ei, sain kuulla, että suhde on kunnossa. Sen sijaan sain ihmettelyn mitä tarkoitan oudolla kysymykselläni. Vihjailenko jotain käyttämällä tuollaista sanaa?

Siis sana ”yljälle” – se maistui epäilyttävältä. Kotiseudullaan Pohjanmaalla nuori nainen oli saanut kuulla epäluuloisia kommentteja sulhasensa ihonväristä ja kulttuuritaustasta. Sellaista törinää on nyt liikkeellä kuin kulkutautia, varsinkin politiikassa. Mutta että minäkinkö, kun tällaista yljää kysyin?

Nyt ymmärsin säpsähdyksen. Selitin, että sana ei ole yljä vaan ylkä, eikä se ole hitusen vertaa pilkallinen tai vihjaileva. Päinvastoin, se on nykykäytössä ylätyylinen, juhlavalta maistuva ikivanha omaperäinen suomalais-ugrilainen sana. Vanhassa Raamatun suomennoksessa se on runsaassa käytössä. Uudemmassa käytössä se korvataan sanalla sulhanen.

Astevaihtelun heikko aste taitaa sekoittaa sanan tunnistamista: ylkä : yljän, yljässä, yljälle jne.  Tutummissa sanoissa sama astevaihtelu ei tunnu yhtä oudolta, esim.  kylki : kyljen / polkea : poljen.

Vapauduin siis porsastelija-epäilystä.  Päivittelimme yhdessä vanhan kielen katoamista. Olen aiemminkin suhtautunut nurjasti Raamatun kieliasun nykyaikaistamiseen. Minusta vanha kirkkoraamattu oli kieleltään ja lauserytmiltään suurenmoinen taideteos. Ei sellaista olisi saanut arkipäiväistää. ”Ja tapahtui niinä päivinä” tuntuu minusta jylhemmältä kuin ”Siihen aikaan”  ja ”Ja he peljästyivät suuresti” aiheuttaa eri tunnelman kuin ”Heidät valtasi pelko”.

Ei tästä ole kauan kun rahvaanomaisin rillumarei-kulttuurikin osasi operoida Ylkä-astevaihtelulla. Näytteenä Reino Helismaan nokkela riimittely laulusta Meksikon pikajuna.

 

Hilda

Mummoni Hilda opetti minulle 1950-luvulla, että hillo- ja marja-astioiden pinnalle kasvaneesta homeesta on hyötyäkin. Jos sitä syö, se parantaa lauluääntä.

Radion lauantain toivotuissa levyissä niihin aikoihin soi usein Miliza Korjusin laulama Warum (klik). Se oli minun korvissani hurjinta laulutaitoa, mitä kuvitella voi: hyvin korkealta ja kovaa. Kyllä on Milizan täytynyt syödä paljon homehtunutta marjahilloa.

Minä en tainnut syödä riittävästi. En pärjännyt ollenkaan koulun laulukokeessa. Todistukseen laulun arvosanan kohdalle merkittiin viiva. Se annettiin oppilaille, joille nelonen olisi ollut liian hyvä arvosana. Viiva ei siitä koskaan muuksi muuttunut. En myöskään päässyt alakoulun kuoroon, vaikka kovasti halusin. Halun motivaatio oli kyllä aika kyseenalainen. Halusin kuoroon, koska siellä oli muuan Leena, ja minä halusin olla siellä missä Leenakin. Laulamisesta ei ollut niin väliä. 

Hilda-mummo opetti minua alle kouluikäisenä rukoilemaan nukkumaan mennessä. Tärkeää oli panna sormet ristiin. Jos sitä ei tehnyt, rukoileminen oli turhaa, ei Jumala kuullut.

Jos muistaa rukoilla sormet ristissä joka ilta, pääsee taivaaseen, muuten ei pääse. Kaikki rukoilijat pääsevät, ei pidä uskoa naapurin Mailista, joka sanoo, että vain 144000 parasta ihmistä pääsee ja kaikki huonommat jäävät pois. Mailis on vaan sellainen vierasuskoinen.

Yhdestä asiasta minulle jäi paha mieli. Tiesin yhden mukavan miehen, joka ei voi päästä taivaaseen. Hän oli Eino, luokkatoverini Sirpan isä. Hän oli sodassa menettänyt toisen kätensä, siitä oli jäljellä vain tynkä. Kun ei ole sormia, ei voi pistää sormia ristiin.

¤

Hildalla on tänään syntymäpäivä. Hän täyttäisi 125 vuotta. Neljän sukupolven kuvassa Hilda seisoo oman äitinsä Emilian vieressä ja pitää minua kädestä.

 

Kädet pois taskuista

Muistikuva nuoren miehen varhaisvuosilta.

Olin vanhempien mukana kyläilemässä isän työkaverin perheen mökillä Pihlajavedellä. Oli kesä1964, minä 14v.

Mökillä oli myös perheen samanikäinen tytär. Huiskuksi häntä kutsuttiin, se oli väännös hänen sukunimestään. Olin tuntenut Huiskun pikkulapsesta saakka.

Istuimme Huiskun huoneessa ullakolla kuuntelemassa musiikkia. Huiskulla oli magnetofoni, johon hän oli äänittänyt mikrofonilla radiosta uutta rautalankamusiikkia. Radiossa oli kaksikin ohjelmaa, jotka soittivat uutta poppia: Kahdeksan kärjessä keskiviikkoiltaisin ja Kaleidoskooppi perjantai-iltaisin.

Mankka lauloi ”Close your eyes and I'll kiss you / Tomorrow I'll miss you / Remember I'll always be true - - ”. Siinä kohdassa Huisku onnistui häkellyttämään minut pahasti. Hän kysyi, olenko koskaan suudellut tytön kanssa.

Jotain kai ähkin ja änkytin. Eihän sitä voi tunnustaa, että yksinäiseksi haaveiluksi ja mielikuvaharjoitteluksi se on jäänyt.

Sitten Huisku suorastaan tyrmistytti ujon nuoren miehen. Hän kysyi, haluanko että hän opettaa.

Huisku oli toimen tyttö. Hän ei hengen haukkomistani jäänyt katsomaan vaan pisti toimeksi. Mutta touhu ei päässyt alkua pidemmälle, kun tuli katko. – Höh, ei suudellessa pidetä käsiä taskussa! Ärtyneeltä kuulostava komennus, ja sitten hän näytti, miten kädet pidetään.  - Ja silmät kiinni kun huulet koskettavat! 

Ei siinä kauan mennyt, kun edettiin fritsun tekoon ja sitten kielisuudelmaan. Sain heti kuulla, että kielenkärkien lipsuttaminen vastakkain aiheuttaa pojissa ”yhden jutun”, ja kädellä Huisku kokeili, aiheuttiko.

Koko oppimäärä tuli valmiiksi suunnilleen kymmenessä minuutissa. Huisku varmaan totesi minut täysin oppineeksi. Sitten kuunneltiin lisää musiikkia.

Jatkokurssi jäi yritykseksi. Se tapahtui seuraavana kesänä samassa paikassa, mutta se meni nolosti mönkään.

Olen vuosien varrella tavannut Huiskun muutaman kerran käydessäni kotiseudulla Jyväskylässä. Olen muistanut kiittää häntä nuorena saamastani pätevästä alkeisopetuksesta.

Saa puhua rumia

Muistikuva kansakoulusta.

Niemen Mauri sanoi opettajan kuullen ruman v-sanan. Opettaja tarttui Mauria kauluksesta, talutti pesualtaalle ja tunki suun täyteen saippuaa.

Taisimme koko luokka kerrasta oppia, mitä passaa suustaan päästää.  Ainakin pitää katsoa ympärilleen, ettei ole vääriä henkilöitä kuuloetäisyydellä.

Muistelen, että minä en tuota oppia erityisemmin tarvinnut. Olen melko varma, että suuni oli jo silloin puhdas ilman saippuoinnin uhkaakin.

Vuosia sitten täällä blogissa mietin, miten voimasanastoa kevennettäisiin. Pitkä ehdotuslista löytyikin  (klik 1).

Myöhemmin käytin kerran v-sanaa itsekin (klik 2) ja jouduin heti puolustelemaan lukijoita järkyttänyttä tekoani  (klik 3).  

Nykyisin v-puhe on arkipäiväistynyt.  Sitä kuulee kaikkialla. Kohta varmaan juhlapuheissa ja kirkonmenoissa. Teinipojat olivat pitkään alan erityisosaajia. Siitä se on vähitellen levinnyt. Nuorison esikuvaksi nostetut jalon kansan parhaat pojat eli sankariurheilijat toivat sen television urheiluruutuun. Viimeksi ”rehellisiksi ja taitaviksi Suomen kansalaisiksi tunnettujen” ministereiden kelpo edustaja laajensi käyttöfoorumiksi Ylen pääuutislähetyksen. – Kyllä sitä taas on syytä vaatia Ylen lakkauttamista. Siivottomia ohjelmia lähettävät.

Jostain muistien kätköistä yllättärn luiskahti mieleen se opettaja ja saippua.