Kuin varas yöllä

Roskapussia viedessä huomasin katoksen nurkassa lattialla puoliksi piilossa roska-astian takana isokokoisen taulun. Sen kuvapuoli oli seinään päin, joten en nähnyt, millainen taulu se oli.

Asia jäi vaivaamaan, joten myöhään seuraavana iltana tein asiaa katokseen nähdäkseni, onko taulu tallella. Oli se.

Kiskoin roska-astian pois paikaltaan päästäkseni kääntämään taulun. Tunsin jotenkin olevani luvattomissa puuhissa. Olin sen verran myöhään liikkeellä, että ei ollut kovin suurta vaaraa joutua yllätetyksi.

Taulu oli Marc Chagall –juliste.

Löytö sytytti. Olen aina pitänyt tämän venäläis-juutalais-ranskalaisen taiteilijan töistä. Olen nähnyt teoksia näyttelyissä, olen lukenut hänestä kertovia kirjoja. Nyt joku kotikorttelini asukas on hylännyt hienon julisteen. Olisikohan luvallista ottaa se?

Menin vielä kotiin miettimään. Päätös oli kuitenkin tehtävä pian. Jo aamulla roska-auto saattaa napata taulun kyytiinsä ja pistää sen jätemyllyllä pirstaleiksi.

Menin aamuyöstä hakemaan taulun. Siinä oli luvattoman puuhan makua – vähän kuin lapsena poikaporukassa omenavarkaissa naapurin puutarhassa. Jostain syystä tuntui nololta, jos joku näkisi minut kantamassa taulua pihan poikki sisään ja hissillä ylös.

Onnistuin. Vastaantulijoita ei ollut. Ympäröivien talojen ikkunat olivat pimeinä.

Tuossa eteisen lattialla taulu nyt odottaa ripustamista. Seinillä ei ole paljon tyhjää tilaa kirjahyllyjen seassa, mutta eteisen seinälle vaatenaulakon viereen se mahtuu, jos siirrän siitä kaksi pienempää taulua vessan oven viereen.

Taulu ei ole ihan kevyt. Sitä nyt puntaroin, tilaisinko juniorin iskuporansa kanssa tekemään reiän seinään vai riittäisikö, jos itse vasaroin kolmipiikkisen taulukoukun seinään.

  

Eikä meiltä mitään puuttunut

En sentään koko kesää kaupungissa viettänyt. Pääsin melkein viikoksi maalle Vesijärven rannalle kaverin mökille kolmen äijän porukassa. Pääsin saunaan, uimaan ja soutelemaan. Sellainen on harvinaista herkkua nykyisin.

Maalla on kaunista, kauniimpaa kuin muistinkaan. Olo oli kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Vain se perinteikäs heinälatokohtaus jäi puuttumaan.

Viimeksi olimme samalla porukalla samassa paikassa silloin, kun pandemia oli pääsemässä vauhtiin. Mutta silloin ei ollut kesä. Silloin puhuimme paljon ränsistyvästä ulkomuodosta  (klik)   Nyt välttelimme niin ikäviä aiheita.

Uiminen pimeässä yössä kauas järvenselälle on vanha bravuurilajini. Jokin kosminen kaipaus vetää minua kellumaan keskellä järveä pimeässä yössä. Vain lyhty laiturilla saa osoittaa pimeyden keskellä suunnan, johon palata. Längelmäveden yöuinneilla ei muuta valoa missään näkynytkään, nyt vastarannalla tuikki muitakin valoja. Kelluminen saa kestää kauan, siinä saattaa jopa torkahtaa. Pitkästä aikaa pääsin senkin kokemaan

Kalastamassa kävimme soutuveneellä. Tosin minä en kalastanut. Minä lojuin perätuhdolla toinen käsi vedessä viistäen ja yritin ajatella, että elämä saisi aina olla tällaista kuin perhosella kesäpäivä.

Kalasopan ainekset siinä järvestä nousivat. Sopan sipulit ja mausteet löytyivät kasvimaalta. Muut murkinat olivat kaupasta. Nuoruusvuosiin verrattuna oli se ero, että makkara jätettiin kokonaan pois. Terveystietoisuus, nähkääs…

Siinä soudellessa kirjallisuusmieheen iski ajatus, että tästä meidän veneretkestämmehän on kirjoitettu kirja, jossa on juuri meihin sopivia ajatuksia. Eikä meiltä juuri mitään puuttunut.

 

Herättääkö pahennusta?

Miten voi yksinkertaisen lauseen kirjoittaminen olla näin vaikeaa! Mikä neuvoksi, että kirjoittaminen alkaisi kesätauon jälkeen taas vetää.

En ole juhannuksen jälkeen näppäimistöön tai someen koskenut. Tauko tekee kuulemma hyvää. Nyt olen muutaman päivän verrytellyt kankeita lauseitani, mutta eivät ne tunnut notkistuvan. Ei ole sanottavaa, ei ole ideoita. On vain näppäilyvirheitä. Tuntuu, että kirjoittaminen on epämääräistä, mihinkään johtamatonta puuhastelua.

Kirjoitanko väkisin vai annanko olla?

Olen koko ikäni kirjoittanut. Työvuosieni tyylilaji oli pykäläproosa. Siinä maistui byrokratia. Kirjoitin muistioita, pöytäkirjoja, lausuntoja, anomuksia, suunnitelmia, kannanottoja, alustuksia, taustaselvityksiä ja muuta sellaista. Mapit täyttyivät ja homma sujui.

Opiskeluvuosien kirjoitusten tyylilaji oli stiiknafuulia. Kirjallisuustieteen harjoitusesseisiin piti saada mukaan kaikki Wellekissä & Warrenissa ja sen sellaisissa  pyörineet sisäistekijät, objektiiviset korrelaatit, strukturalismit, metafiktiot, dekonstruktiot ja toiseudet. Siinä olin taitava, ja hyvästä osaamisestani jäi pysyvä todiste opintokirjaan. 

Viime talvena lueskelin vanhoja blogejani. Löytyi yllättävän hyviäkin, varsinkin kymmenen vuoden takaa. Uudemmat maistuivat pääosin väsähtäneiltä. Jäi vaikutelma, että parasta ennen -päivämäärä on jo aikaa sitten ohitettu. Harmikseni en osaa enää edes herättää pahennusta.

Mutta Töölöntorin asiat näyttävät kiinnostavan lukijoita pitkin ja poikin maailmaa. Liitän alle kolmen kesäkuukauden kävijätilaston – siis ajalta jolloin en ole kirjoittanut uutta. Yhdysvalloista 39 tuhatta lukukertaa, Saksasta 12 tuhatta, Ranskasta ja Singaporesta 8 tuhatta. Suomestakin 2 tuhatta. Ja viimeisenä listalla ties mistä tuntemattomista maista 18 tuhatta.

Miksi helvetissä tämmöinen kansainvaellus kohdistuu Töölöntorin väsähtäneeseen blogiin? Kuka selittäisi minulle? Ovatkohan nämä jotain nettirosvoja? Onko tämä vaarallista?

Mietin, että voisin ottaa tekoälyn palvelukseeni kirjoittamaan blogia. Sehän tyrkkii ihmisiä syrjemmälle joka paikassa muutenkin. Komentaisin sen kirjoittamaan sellaisia tekstejä, että aina joku närkästyisi.

Tai sitten voisin pistää pillit pussiin ja pensselit santaan ennen kuin dementia ottaa vallan ja tekstit käyvät kelvottomiksi.  Pitäisi ymmärtää ajoissa tehdä niin kuin Martti Anhavan viisas kirja neuvoo. Mutta se ajatus ei viehätä. Itsellenihän minä blogia kirjoitan enemmän kuin lukijoille. Kirjoittaminen kuulemma kaiken muun hyvän ohella ehkäisee dementiaa.

Ainutkertaiseksi

Eeva Kilpi (1928 - 2026)

Kirjailija, jonka runoja uskalsi tyrkyttää luettavaksi niillekin, jotka runokirjoihin - varsinkaan naisten kirjoittamiin - eivät vapaaehtoisesti koske.