Kyläpaikassa tarjottiin kahvin kera tuulihattuja. Enpä ole sellaista saanut vuosikymmeniin, enkä ole edes kaivannut. Kesällä 1965 sain syödä niitä liikaakin.
Olin koulun kesälomalla pari kuukautta töissä leipomossa. Tehtäväni oli kuskata lavamopolla leipä- ja pullalaatikoita kauppoihin ja kahviloihin. Leipomon tädit kutsuivat minua kuljetuspäälliköksi. Herätys oli kamalan aikaisin, sillä ensimmäiset leipälaatikot piti saada perille ennen kauppojen aukeamista.
Matkat eivät olleet pitkiä, mutta reissuja piti ajaa monta, sillä kolmipyöräisen mopon lavalle mahtui vain neljä leipälaatikkoa vierekkäin ja toiset neljä päällekkäin. Laatikkokasan yli näki kadun vain kurkottelemalla. Jos kadussa oli töyssy, laatikkokasat pomppasivat. Kerran yksi laatikko putosi ja sisältö pyöri pitkin katua. Onneksi ranskanleivät pysyivät paperipusseissaan, joten keräsin ne nopeasti takaisin kuormaan. Täytekakkulaatikon kanssa vahinko ei olisi ollut piilotettavissa.
Toinen kuljetuskierros piti saada valmiiksi ennen keskipäivää. Siinä vietiin piirakat, sämpylät, pullat ja muut kahvin kera nautittavat, Viikonlopun alla oli kolmaskin kierros täytekakuille, leivoksille ja tortuille.
Leipomon henkilökuntaetu oli, että kaikkia tuotteita sai syödä vapaasti, sellaisia huonommin onnistuneita kappaleita. Siinä minä niitä tuulihattuja söin – ja monia muitakin tuotteita. Muistelen, että sinä kesänä en paljon muuta syönytkään.
Seurauksena eräänlainen ähky, vastenmielisyys makeisiin leivontatuotteisiin. Se ei ole vieläkään mennyt ohi. Nykyisin vain runebergintorttu kelpaa. Sesonkileivosta ei ollut leipomokesäni tuotelistalla, joten se säästyi vastenmielisyydeltä.
Nyt kyläpaikassa asennoiduin uteliaan myönteisesti tuulihattuun. Muistan, että leipomon tuulihatuissa parasta oli sisällä oleva ”möhnä”, kuoresta ei ollut niin väliä.
Kaikki oli ennen parempaa, tuulihatun möhnäkin. En enää muista, mistä aineksista se valmistettiin, mutta hyvää se oli. Leipomon tädit toivat minulle lusikalla kaavittavaksi möhnäastian pohjalle jääneet rippeet.
Nyt kyläpaikan leivoksen sisällä oli pieni liru jotakin aivan muuta kuin kesän 1965 herkkua. Napisematta nieleskelin vaatimattoman tuotteen, sillä en tiennyt, oliko se emännän itsensä valmistama. Mutta minun elämäni tuulihatut saisivat nyt jäädä tähän. Toivottavasti muisti ei talleta tätä pilaamaan kaunista nuoruusmuistoa.










