Laiskuus

Pitäisiköhän huolestua? Tai tarkemmin ajatellen, ehkä sittenkin voisin olla ihan tyytyväinen?

Vanhemmiten laiskistuu. Tai en muista tiedä, mutta ainakin minä. Aamulla herätessä tunnen ilon pilkahduksen, kun tajuan, että tänään ei ole pakko lähteä mihinkään. Kotona on niin mukava olla. Voin muhia nojatuolissa villasukat jalassa lukemassa, katsomassa elokuvia, kuuntelemassa musiikkia. Välillä tuntuu tarpeelliselta kirjoittaa, ottaa iltapäivätorkut tai katsella maailmaa ikkunasta.

Tai sitten tämä on merkki rappeutumisesta. Ihmisen kai kuuluisi olla touhukas ja aktiivinen.

Aihe nousi pohdittavaksi, kun kolusin lisää kellarivarastoa kuolinsiivouksen aloittamisaikeissa (ks. selitys viimeistä edellisestä kirjoituksesta, aiheena kellarista löytynyt herbaario). Löysin todisteita menneestä elämästä, jossa olen ollut käsittämättömän touhukas ja aktiivinen.

Löysin kellarin takanurkasta kansion, johon olen 1970–80-luvuila kerännyt yli 60 teatterijulistetta. Kävin silloin paljon teatterissa. Miten olenkaan jaksanut virkatyön ohessa! Lisäksi koko ajan elokuvia, konsertteja, taidenäyttelyitä ja tapaamisia. Ja tietysti matkoja. Koko ajan menossa!

Laskin, että tänä vuonna olen käynyt kaksi kertaa teatterissa, kolme kertaa konsertissa, muutaman kerran elokuvissa ja näyttelyssä, kaksi kertaa pienellä matkalla. En voi enää aktiivisuudella leuhkia. Noita alussa mainittuja kotihyveitä on kyllä tullut tehdyksi paljon.

Teatterijulisteeni ovat hienoja, erityisesti Måns Hedströmin Kom-teatterille tekemät, joita on eniten. Ne ansaitsisivat paikan seinällä, eivät minun kellarissani. Mutta minun seinilläni ei ole tyhjää tilaa, ne ovat täynnä kirjahyllyjä. Pitääpä kysäistä, kelpaisiko kokoelmani johonkin antikvariaattiin. Näytteeksi kuvasin muutaman.

 

Pyykkipoika

Minun sukupolveni ikäiset ihmiset tietävät taatusti, kuka oli Lenita. Hän näkyi ja kuului kauas. Pelkkä etunimi riitti.

Hän oli television alkuaikojen suuri tähti. Minun ensikohtaamiseni Lenitan kanssa oli 1960-luvun alkupuolella lauantai-iltaisin suomalaiset yhteen koonnut Laatikkoleikki, jota hän piti yhdessä Tarvan kanssa

Laatikkoleikkiin minulla liittyy henkilökohtainen muisto. Tauno A., tuttavaperheen isäntä, pääsi kerran osallistuman siihen. Tuttavan näkyminen televisiossa oli iso juttu.

Laatikkoleikki meni niin, että Tarva touhusi ja hössötti ja Lenita avusti. Tarva kyseli osallistujalta, ottaako hän sadan markan setelin vai laatikon. Laatikoita oli kymmenen, ja yhdessä niistä oli kohtalaisen arvokas palkinto, muissa jotain pientä ja hassua.

Tauno ei huolinut satasta vaan otti laatikon. Sitten hän sai valita laatikoista yhden avattavaksi. Kovan touhun ja tohinan ja fanfaarien säestyksellä Tarva avasi laatikon ja katsojat pääsivät näkemään, minkä palkinnon Tauno voitti.

Siellä oli pyykkipoikapaketti.

Kotiin palattuaan Tauno oli julkkis. Meilläkin hän kävi kertomassa kokemastaan. Erityisen vaikutuksen häneen oli tehnyt Lenita, jonka kanssa hän kertoi jutelleensa ohjelman jälkeen. 

Pyykkipojat hän jakoi ystävilleen. Meillekin hän antoi yhden. ”Lenitan pyykkipoikaa” säilytettiin lipaston laatikossa. Johonkin tuo arvoesine kuitenkin matkan varrella pääsi katoamaan.

(Samaan Lenitaan liittyvästä, Kekkosta naurattaneesta valokuvamuistosta kirjoitin vuosia sitten täällä:  klik).  

 

Ihan fiksu ajatus

Tuttu näyttelijä kertoi aloittaneensa kotonaan kuolinsiivouksen. Ei kuolema hänelle mitenkään ajankohtainen ole, hän vain aikoo tyhjentää huushollistaan tarpeettomat tavarat jo nyt, ettei tyhjentäminen jää sitten aikanaan muiden vaivaksi. Ikään kuin kohtelias ele jälkeenjääville.

Tuo taitaa olla ihan fiksu ajatus. Vaikutteille alttiina miehenä menin kellarikomeroon katsomaan, olisiko siellä jotain, mistä aloittaa. Ei minullakaan kuulu suunnitelmiin ihan heti kuolla, mutta mistäpä sen tietää, millaisia juonia ns. kohtalo on osakseni punonut.

Tiedostan kyllä, että jos edes kohtuullisen helpotuksen jälkeenjäävilleni aion järjestää, siihen menee kymmenen vuotta. Vähintään. Syytä olisi aloittaa heti ja olla ahkera. Rompetta on kertynyt paljon, varsinkin kirjoja.

Kellarikomeron takahyllyltä huomasin heti sopivan aloitusesineen. En muista, miten se on haltuuni joutunut, sillä se on ollut minulla lähes puoli vuosisataa. Mihinkään en ole sitä koskaan tarvinnut, ja aika isokokoinenkin se on. Mutta ei sitä roskiin raaskisi heittää. Sille pitäisi etsiä uusi omistaja.

Se on neljäsluokkalaisen Paavo Pystysen keräämä herbaario 1930-luvun loppupuolelta.

Nimilapuista näkee, että Paavo on kerännyt kasvit Savon suunnalta. Kasvit ovat pääosin erinomaisessa kunnossa, mutta muutama on kuivunut ja murentunut rikki.

Minulla ei ole aavistustakaan, kuka on Paavo Pystynen. Hakukone tuntee sen nimisen kilpajuoksijan, ja syntymäpaikka viittaa myös Savon suuntaan, Hirvensalmelle.  

Tästä herbaariosta voisin ensimmäiseksi luopua, jos vain joku huolii.

 

Ennen

Lapsena jouduin viettämään kekriä joka vuosi samalla tavalla. Perhe meni katsomaan tanhuesitystä kansakoulun juhlasaliin. Pidettiin siellä puheitakin ja laulettiin ja soitettiin, mutta ne tanhut olivat pääasia.

Se oli Maalaisliiton juhla, ja sinne meneminen oli isälle kiusallista, sillä hän ei ollut Maalaisliiton kannattaja. Mutta perhetuttavan rouva oli, ja hän ohjasi esityksen ja pyöri itse helmat hulmuten keskimmäisenä. Pääsyliput koko perheelle oli kohteliaasti häneltä ostettava. Muistan, kuinka isä puolipilkallisesti kommentoi jälkeenpäin tilaisuuden antia.

Nyt ei vuosikymmeniin ole kekriä (murteissa myös köyri, keyri, keuri) juhlittu; lieneekö koko vuosisatoja vanha perinne unohtunut? Hoitaako edes Keskustapuolue tätä? Olihan perinteellä toisenlaisiakin ilmenemismuotoja, kuten perinneoppaan sivuilta saamme lukea.

Tilalle on tullut Halloween. Sitä en suostu millään tavalla viettämään. Amerikasta levinnyt haitallinen vieraslaji, joka ei täällä sovi maisemaan. Lapset näyttävät kyllä innostuvan siihen sisältyvästä bisnespelleilystä.

Kekri ja pyhäin(miesten)päivä ovat sijainneet vierekkäin ja näyttäytyneet kai yhdeltä ja samalta kokonaisuudelta. Halloweenin ja pyhäinpäivän osuminen yhteen näyttää ainakin minun katsannossani aika irvokkaalta. Haudoille vietäväksi varmaankin myydään pääkallokurpitsan muotoisia kynttilälyhtyjä?

On kekrissä tainnut olla jotain maailmanlaajuisestikin pätevää. Satuin juuri selailemaan ikivanhoja kiinalaisia runoja, ja sieltä osui silmiin vuoden yhdettätoista kuukautta kuvaava runo. Kun tarkkaan lukee, siinä huomaa jotain samaa asennetta kuin vanhassa suomalaisessa kekrikulttuurissa.