Suhteellisen totisena

Kaverin kanssa annettiin mielikuvituksen lentää. Mitähän tapahtuisi, jos hän olisi pistänyt tahallaan rastin väärään ruutuun?

Hän oli käynyt perustamassa 15-vuotiaalla jälkeläiselleen pankkitilin. Pankki oli pistänyt täytettäväksi lomakkeen, jossa piti allekirjoituksella vakuuttaa annetut tiedot oikeiksi.

Lomakkeessa pyydettiin vakuuttamaan, ettei uuden tilin nimihenkilö ole valtionpäämies, pääministeri tai muu ministeri, keskuspankin johtokunnan jäsen, suurlähettiläs eikä kuulu kenraalikuntaan – ja paljon muuta vastaavaa.

Siis mitä jos hän olisi pistänyt rastin ruutuun, että kyllä, kenraalihan tuo nuorimies on. Olisiko 15-vuotiaalta jäänyt pankkitili haaveeksi?

¤ 

Minä sain uuden pankkikortin, vaikka entinen oli voimassa. Sain kuulla, että korttini tiedot ovat saattaneet joutua vääriin käsiin.  Siksi kortti suljettiin. 

Erityisesti kehuttiin, että pankki on nyt ryhtynyt ympäristötietoiseksi. Uusi kortti on valmistettu 84-prosenttisesti kasviperäisestä materiaalista.

Minä kysyin, voinko nyt pistää kortin biojätteeseen tai kompostiin, kun sen hävittämisen aika tulee. Pankkiherra kävi epävarmaksi ja sanoi, että niin ei pidä tehdä. Minä toruin, että pankin ympäristötietoisuudessa on vielä parantamisen varaa. Arvelin, että tällä teolla pankin on turha odottaa ympäristösertifikaattia. Pankkiherra ei selvästikään ilahtunut antamastani kehitysideasta. Minä poistuin paikalta suhteellisen totisena. 

¤

Olen pankkien kanssa aina ollut vähän sotajalalla. Tiedän, että niin on moni muukin. Vuosi sitten kirjoitin täällä tilanteesta, jossa sisäinen riitapukarius melkein pääsi valloilleen (klik).

Se ongelma on nyt onneksi ratkennut ja ongelman aiheena ollut osakekirja lähtenyt rekisteröitäväks Vaasaan. Hankalaa lähettäminenkin oli. Ennen oli postikonttoreita joka nurkalla, enää ei. Arvopaperikirje piti tietysti vakuuttaa. Jos posti hukkaa kirjeen, korvaus on maksimissaan 5000€. Se on aika vähän kirjeestä, jonka sisällä on kalliin asunnon osakekirja.  – Nyt tietysti heräsi epäily, onko kirje päässyt perille. Mitään ei ole kuulunut, vaikka lähettämisestä on jo kohta kuukausi.

Kuninkaallista ja maallista

Tarkoitus oli matkustaa vapuksi Tukholmaan, mutta tuli este. Harmi, olisin mielelläni ollut taas mukana isossa kuninkaallisessa kansanjuhlassa. Siellä nimittäin eräs Carl Gustaf Folke Hubertus, sukuaan Bernadotte, täytti sopivasti pyöreitä vuosia.

Miten niin taas?

Minäpä selitän. Asuin 1970-luvun alkuvuodet Tukholmassa. Olin paikalla valtavan kansanpaljouden seassa syyskuussa 1973, kun tämä Kaarle XVI Kustaa kruunattiin kuninkaaksi. Minähän osaan aina olla paikalla siellä missä tapahtuu.

Uusi kuningas kävi vilkuttamassa alamaisille linnan parvekkeella. Harmikseni minulla ei ollut kameraa mukana. En muista siinä eläköötä itse huutaneeni, mutta juhlallista se maalaispojalle oli.

Olin kohdannut nuoren kruununprinssin ennenkin. Olin menossa yliopiston luennolle (Frescatin alueen uusi yliopisto), kun huomasin A-talon edessä poikkeuksellisen hienon auton, jossa virkapukuinen kuljettaja odotti. Ympärillä odotteli muutama moottoripyöräpoliisi. Jäin katselemaan, että mikäs täällä on menossa.

Kohta suuren luentosalin pariovet avattiin, ja ensimmäisenä ulos astui itse kruununprinssi. Enää en muista, mikä luento siinä salissa oli ollut.

Läheltä piti, etten osunut kohtaamaan kuningasta kolmannenkin kerran. Tällä kerralla Suomessa, Mäntässä joskus parikymmentä vuotta sitten. Myöhästyin muutaman minuutin.

Olin käymässä Mäntän nykytaiteen näyttelyssä Pekilossa. Näyttelyn jälkeen oli tarkoitus mennä syömään viereiselle Mäntän klubille. Juuri ennen tuloamme klubin pihasta oli lähtenyt metsästysseurue. Seuraavan päivän iltapäivälehdessä oli jonkun sattumalta paikalle osuneen paikkakuntalaisen näppäämä kuva, jossa Ruotsin kuningas oli tunnistettavissa. Hän oli yksityisellä (julkisuudelta salatulla) metsästysretkellä Mäntässä Serlachius-suvun mailla. Hän ilmeisesti asui Mäntän klubin hotellissa.

¤ 

Nyt varmaankin blogin lukijat epäilevät minua kiivaaksi rojalistiksi. Epäilyn torjumiseksi kerron, että en minä Tukholmaan ollut menossa kuninkaan juhlapäivän vuoksi.  Aivan yksityisille asioille minä olin menossa.

Jotain korviketta piti vapunviettoon keksiä. Onneksi sain järjestymään vähän perinteellisempää vapputoimintaa. Ison kansanjuhlan tunnelma oli täälläkin.

 

 

Viisaammaksi

HS:n uusi kirjallisuusosasto ilmestyi ensimmäisen kerran lauantaina (25.4.). Uudistukseen kohdistuu odotuksia, sillä taidekritiikkiä on lehdessä luvattu kehittää paremmin lukijoita palvelevaksi ja taiteen tekijöitä kuuntelevaksi.

Ensivaikutelma ei ollut mitenkään mullistava, paitsi yhdessä asiassa, Uutuuskirjojen esittelyjen seassa oli yksi vanhan kirjan esittely.

Siitä pidin. Toivottavasti käytäntö jatkuu.

Kunnian oli saanut suomalaisen proosan merkittävä uudistaja Veijo Meri ja hänen pieni romaaninsa Tukikohta (1964) (klik 1).

Tukikohta ei ole millään tavalla ajankohtainen kirja. Silti sen valinta lehtikirjoituksen aiheeksi juuri nyt on oivaltava. Tällaisena sotaisana aikana se näyttää matalasta perspektiivistä, kuinka sota alkaa. Alkutohinan keskellä eräs upseeri ei meinaa ollenkaan ehtiä mukaan sotaan, kun ei löydä housujaan. Toinen mies ehtii samassa tohinassa jopa rakastua.

Mutta ei kirja mitään halpaa tilannekomiikkaa ole. Se kertoo satunnaisista ihmisistä äkillisessä tilanteessa, jossa arkielämä mullistuu. Koko ajan tapahtuu kummallisia asioita. Kirjallisuuden modernistit eivät kertoneet, he näyttivät.

Teatterissa ja musiikissa katsotaan ja kuunnellaan uudestaan vanhoja klassikkoja, taidemuseoitta katsomme vanhoja tuttuja maalauksia. Sen sijaan kirjallisuudessa kuulee sanottavan, että ’tuon teoksen olen jo lukenut’, mikä yleensä tarkoittaa, että samaa kirjaa ei ole tarkoitus koskaan enää lukea uudestaan.

Tätä asennetta hieman ihmettelen. Kaikki kunnia uutuuskirjoille; niiden esittely lehdissä on tärkeää. Vanhempiin kirjoihin ei liity samanlaisia kaupallisia intressejä, mutta vanha tuttu kirja voi tarjota lukijalle aivan uudenlaisen elämyksen kuin edellisellä kerralla. Siinä huomaa itse muuttuneensa viisaammaksi, ja sen huomaaminen tuntuu hyvältä.

Samana päivänä HS:n lukuvinkin kanssa sain toisenkin vinkin, joka johti kirjahyllyn selailuun. Pitkäaikainen blogikaverini kommentoi kirjoitustani (klik 2).  Poikkeuksellisen sytyttävän kommentin jälkeen en mitenkään voinut jättää avaamatta Eeva-Liisa Mannerin runokirjaa Tämä matka (1956). Aikakautensa modernismia sekin. Edellisestä lukukerrasta on jo ainakin 40 vuotta. Tämä täytyy lukea hitaasti.

Ja vielä. Lauantai-iltana Yle lähetti klassikkosarjassaan uuden aallon merkkiteoksen Tarkoin vartioidut junat, ohj. Jiří Menzel 1966. Nyhverön nuorenmiehen seksuaalisen ekakerran kipuilu tsekkoslovakialaisessa elokuvassa näyttäytyi minulle nyt selvempänä poliittisena allegoriana kuin joskus kauan sitten. Areenasta löytyy, jos kiinnostaa.