Huonot hoksottimet

Olen vuosikymmeniä asunut samassa talossa. Se on aivan tavallinen kerrostalo, jossa ei ole mitään kummallisia yksityiskohtia eikä silmiinpistäviä arkkitehtonisia oivalluksia.

Koko kaupunginosa on tyyliltään hyvin yhtenäinen. Vain muutamat uudet rakennukset – kuten kuvassa torin laidalla uusi koulu / kulttuurikeskus -  hieman erottuvat kaupunginosan yhtenäisestä tyylistä.

Kun sitten outojen kaupunkien kuvia katselee, huomaa, että kaikkialla ei ole yhtä yllätyksetöntä. Mutta kun on huonot hoksottimet, ei yrittämälläkään ymmärrä kaikkien yksityiskohtien tarkoitusta.

Vai onko niillä tarkoitusta ollenkaan? Koristeitako lienevät? 

Kaikille tuttu

Minusta ei ole sääprofeetaksi. Kaikki ennustukseni menevät aina pieleen. Pitäisihän se jo uskoa, nimittäin kokemusta on.

Viimeisin mönkäänmeno liittyy pakkaskauden loppumiseen. Ennustin, että kunhan helmikuun puoliväliin päästään, voin taas lähteä ulos ilman ongelmia.

En ole vuodenvaihteen jälkeen paljon nokkaani ulos pistänyt. Silmät eivät jostain syystä enää kestä pakkasta. Heti alkavat kyyneleet valua, vaikka ei itketä yhtään. Eikä vaiva sitten helpotu sisälläkään.

Alkavalla viikolla pakkanen kuitenkin jatkuu, vaikka ennustin niiden loppuvan. Ja minä hölmö varasin teatterilippuja. Nyt varmaankin joudun katsomaan teatteria sumein silmin.

Pentti Saarikoskesta kertova Ryhmäteatterin uusi esitys perustuu Tuula-Liina Variksen (Saarikosken neljäs vaimo) kirjaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994)   (ylimmässä kuvassa keskellä). Kyllä kirja pitää lukaista ennen esitystä, vaikka se on tuttu yli 30 vuoden takaa. Ja saman tien on syytä selailla aiheeseen liittyviä kirjoja enemmänkin. 

Työvuosiltani tuttu henkilö on yksi näytelmän tekijöistä, ja sattumalta minulle tuli harjoitusvaiheessa tilaisuus keskustella hetki nuoren polven teatterintekijän näkemyksestä runoilijaan, joka minun ikäpolvelleni oli päivittäisen suuren sensaatiojulkisuuden keskeinen hahmo. Mutta julkisuuden lisäksi myös kirjallisuuden monipuolinen mestaruussarjalainen.

Sitä edelleen ihmettelen, että henkilö on kiinnostavampi kuin hänen tuotantonsa. Kirjallisuuden ammattilaisten ulkopuolella harva tietää Saarikosken laajan tuotannon, mutta maineeltaan hän on kaikille tuttu. Näin se oli jo silloin minun aktiiviaikoinani, ja näin se tuntuu olevan edelleen.

Äly hoi!

Yritän vielä pysyä ajan tasalla. Olen tunnistanut vaaran, että monen nuoren mielestä tämänikäisten kuuluisi jo siirtyä pysyvästi keinutuolijoukkueeseen, kun eivät enää ymmärrä modernia meininkiä.

Ajan tasa tarkoittaa tässä kirjoituksessa tekoälyä. Olen sitä epäluuloisella myötämielellä tarkastellut, kokeillut ja ihmetellyt. Aika hyviä vastauksia se on testikysymyksiini osannut antaa – parempia kuin uskalsin toivoa, paljon parempia. Olen tehnyt sille viekkaita kysymyksiä kotimaisesta kirjallisuudesta, ja se on selviytynyt niistä paremmin kuin keskitasoinen kirjallisuustieteen opiskelija selviäisi tenttikysymyksestä.

Tekoälyä puskee nyt joka tuutista. Into on suuri. Toisaalta historia on opettanut, että innostus uudesta keksinnöstä saattaa helposti aiheuttaa vauhtisokeutta. Asiaan liittyvät ohjeet ja säädökset ja niiden taustalla olevat eettiset näkökulmat tulevat vasta jälkijunassa. Bisnes määrää vauhdin ja suunnan.

Tekoäly oudosti sekä kiehtoo että epäilyttää. Tekniikan harppaukset ovat aina olleet sellaisia. Tässäkin on aavisteltavissa huima tulevaisuudenvisio, mutta helposti tälle antaa myös moraalisen miinusmerkin eteen.

Jostain tuntemattomista mielen syvyyksistä tekoäly nostaa minulle ajatuksiin Prometheus-myytin. Se edustaa ihmiskunnan edistystä, tekniikkaa ja sivistystä, mutta myös kapinaa jumalallista järjestystä vastaan. Siinä hyvätkin aikeet voivat tahattomasti johtaa traagisiin seurauksiin.

Esimerkiksi sopii vaikkapa Internet. Miten niin loistavasta keksinnöstä onkin päässyt tulemaan valeinformaation ja häikäilemättömän poliittisen valtakamppailun tyyssija ja ihmisten välisen keskustelun likakaivo.

60-lukulaisesta näkökulmasta on vaikea hyväksyä, että ihmiskunnan kehitys ei edennytkään turvallisempaan, vauraampaan, tasa-arvoisempaan ja kulttuurimyönteisempään suuntaan. Nyt ollaankin luisumassa sivistyksen alamäkeen. Viimeiset rippeet valistuksen aikakaudesta ja niistä ihanteista, joiden varaan Ranskan vallankumous ja Amerikan perustuslaki laadittiin, ovat aikansa eläneet.

Tekoäly hoitaa asiat ihmisen puolesta. Opiskelun vaiva poistuu, kun tekoäly lukee, laskee ja kirjoittaa kaiken ja robotit tekevät työt. Taiteilijoitakaan ei tarvita, kun tekoäly kirjoittaa kirjat ja säveltää sinfoniat – nopeasti ja halvalla. Ei tarvita kuin trumpit ja putinit ja heidän nettifirmojensa miljardöörit ohjaamaan toimintaa. Ja nyt tekoäly kuulemma osaa jo kehittää itse itseään.

Luulen, että ei mene hirveän pitkää aikaa siihen, kun tämä kehitys tulee yllättämään meidät kaikki. Tai ehkä olemmekin optimisteja ja uskomme, että kyllä eduskunta osaa antaa viisaat ohjeet ja säädökset ongelmien ehkäisemiseksi?