Huonoja vaihtoehtoja

Hammaslääkäri kysyi, muistanko varmasti vaihtaa sähköharjani harjaspään kolmen kuukauden välein. Ilmeisesti hammaspeikko oli jättänyt merkkinsä suuhuni, ja siitä lääkäri sai aiheen epäillä.

Oikeassa lääkäri varmaankin oli. Edellisestä vaihdosta oli saattanut kulua enemmän. Kukapa tuollaisia muistiin merkitsee.

Siitä sitten kauppaan ostamaan harjaa. Kalliita mokomat ovat. Kuuden pakkaus melkein kuusikymppiä.

Kotona sitten tuli ikävä yllätys. Uusi harja ei sopinut vanhaan koneeseen. Hammasharjafirma oli vaihtanut harjan muotoilua niin, että sitä ei saa työnnetyksi kiinni koneen tappiin. – Tätä se paljon kehuttu markkinatalous teettää.

Nyt tuli mietittäväksi, kumpi kahdesta vaihtoehdosta olisi fiksumpi. a) menenkö kauppaan ja etsin vanhaan koneeseen sopivat vanhanmallisen harjan, vai b) ostanko uuden koneen, sellaisen, johon ostamani uudenmalliset harjat sopivat.

Kumpikaan vaihtoehto ei tuntunut erityisen fiksulta. a) Kuudenkympin turha ostos jäisi harmittamaan. b) uuden koneen ostaminen ei olisi järkevää, kun vanha kone on kunnossa.

Jotain oli kuitenkin tehtävä. Päädyin vaihtoehtoon a).

Löysin paketin vanhanmallisia harjoja. Ne tuntuivat halvoilta: kymmenen harjan paketti vähän yli kaksikymppiä. Ja kotona harja meni ongelmitta paikalleen koneeseeni.

Mutta yöllä tuli ikävä yllätys. Ensipesu uudella harjalla tuntui kuin olisi laittanut sirkkelin suuhun. Harjakset olivat kovia, tuntui kuin ikenet repeytyisivät. Harjasten muotoilu tuntui erilaiselta kuin entisessä.

Tutkin pakettia. Kävi ilmi, että tämä ei ole merkkituote vaan Kiinassa valmistettu halpa jäljitelmä, joka sopii kaikkien hammasharjamallien kiinnitykseen. Kun oikein tarkasti pakettia luin, valmistusmaa löytyi alanurkasta hyvin pienin kirjaimin.

Nyt minulla on siis kaksi pakettia kelvottomia harjoja. Vaihtoehdot a) ja b) ovat taas esillä.

Tutkin netistä, löytyisikö jostakin vanhanmallisen koneen harjoja,  merkkituotteita, ei jäljitelmiä. Tutkin myös. millaisia uusia koneita olisi tarjolla, siis sellaisia, joihin ensin ostamani harjat sopisivat.

Huomasin, että uudenmalliseen koneeseen ei sovi myöskään vanhanmallinen laturi. Siinäkin on erilainen tappi. Tutkin siis netistä, millaisia uuden mallin latureita on tarjolla.

Minulla on kymmenen vuotta ollut näppärä paikka laturille. Se on kiinnitetty kaksipuolisella tarralla kylpyhuoneen peilikaapin laitaan. Sen sähköjohto kiemurtelee saranapuolen raosta peilikaapin sisällä olevaan pistorasiaan.

Tämmöinen näppärä konsti ei uudessa mallissa käy. Laturia ei voi kiinnittää tarralla seinään, sillä laturit ovat pyöreitä. Laturin pitää seistä pöydällä.

Tämäpä harmi. Enää en voisi ladata hammasharjaa kylpyhuoneessa, sillä laturin sähköjohto on liian lyhyt ulottuakseen peilikaapista viereiselle pöytätasolle. Latauspiste pitäisi siirtää keittiöön mikron ja leivänpaahtimen ja kahvinkeittimen sekaan. Tai olohuoneeseen television viereen.

Menee monimutkaiseksi. Pitäisi ehkä ottaa harkittavaksi vaihtoehto c): en vaihda harjaa kolmen kuukauden välein.

 

Vaikea valinta

Kirjahyllyjä on taas pakko harventaa, sillä ne ovat täynnä. Luulisi, että jostakin löytyisi rako uudelle kirjalle, sillä hyllyjä on kolmessa huoneessa. Vain makuuhuone, keittiö ja kylpyhuone ovat hyllyttömiä.

Mutta yhtään rakoa ei löydy. Kirjapinoja on jopa lattialla.

Kaiken lisäksi nyt tarvittaisiin rako noin sadalle kirjalle. Sain  valita haluamani kirjat tuttavan kirjahyllystä ennen asunnon tyhjentämistä. Muistisairas tuttava ei hoitokodissa enää kirjojaan tarvitse.

Mietin, millä perusteella valitsen ne kirjat, jotka joutuvat nyt omasta hyllystäni väistymään.

Luokittelen mielessäni kirjat viiteen kategoriaan.

1) Tärkeät. Näitä rakastan, näitä luen luultavasti uudestaan. Näitä katselen ylpeänä ja haluan, että vieraatkin huomaavat. Identiteettiä rakentavat.

2) Hyödylliset. Näitä selailen, kun etsin tärkeää kohtaa tai tarpeellista tietoa

3) Lukemista odottavat. Ehkä joskus

4) Nostalgiset. Taakse jäänyttä elämää – ei paluuta.

5) Yhdentekevät ja hylätyt. Näitä ei hyllyssäni taida olla.

Päätän keskittyä ryhmän 4. Aloitan kirjoituspöytäni viereisestä hyllystä. Sen keskellä – ikään kuin kunniapaikalla – on vuosikymmenet ollut opiskeluaikojen tenttikirjoja.

Otan käteen kaksi kirjallisuustieteen perusteosta, Wellek & Warrenin ja Fjord Jensenin. Jokainen 70-luvun opiskelija on taatusti  joutunut tekemisiin näiden kanssa. 

Muistikuva on jotenkin epämiellyttävä. Kirjat ovat täynnä alleviivauksia, ja oppineisuutensa piti osoittaa tenteissä ja harjoitusesseissä. Viisaan tuntuisia teorioita, mutta muistijälki on sellainen, että tulkintateoria nousi pääasiaksi ja itse kirjallisuus jäi sivuseikaksi. Tarkasteltava teos piti välillä runtata väkisin tulkintateoriaan sopivaksi.

Näihin kirjoihin en taatusti enää koskaan palaa. Joutaisivat pois hyllystäni.

Mutta entä se nostalgia? Voiko sen noin vain heittää roskiin? Olenhan sentään nämäkin kirjat kultaisessa nuoruudessa päähäni päntännyt ja tentistä selviytynyt. Henkilöhistoriani ydinkokemuksia!

 

Suhteellisen totisena

Kaverin kanssa annettiin mielikuvituksen lentää. Mitähän tapahtuisi, jos hän olisi pistänyt tahallaan rastin väärään ruutuun?

Hän oli käynyt perustamassa 15-vuotiaalla jälkeläiselleen pankkitilin. Pankki oli pistänyt täytettäväksi lomakkeen, jossa piti allekirjoituksella vakuuttaa annetut tiedot oikeiksi.

Lomakkeessa pyydettiin vakuuttamaan, ettei uuden tilin nimihenkilö ole valtionpäämies, pääministeri tai muu ministeri, keskuspankin johtokunnan jäsen, suurlähettiläs eikä kuulu kenraalikuntaan – ja paljon muuta vastaavaa.

Siis mitä jos hän olisi pistänyt rastin ruutuun, että kyllä, kenraalihan tuo nuorimies on. Olisiko 15-vuotiaalta jäänyt pankkitili haaveeksi?

¤ 

Minä sain uuden pankkikortin, vaikka entinen oli voimassa. Sain kuulla, että korttini tiedot ovat saattaneet joutua vääriin käsiin.  Siksi kortti suljettiin. 

Erityisesti kehuttiin, että pankki on nyt ryhtynyt ympäristötietoiseksi. Uusi kortti on valmistettu 84-prosenttisesti kasviperäisestä materiaalista.

Minä kysyin, voinko nyt pistää kortin biojätteeseen tai kompostiin, kun sen hävittämisen aika tulee. Pankkiherra kävi epävarmaksi ja sanoi, että niin ei pidä tehdä. Minä toruin, että pankin ympäristötietoisuudessa on vielä parantamisen varaa. Arvelin, että tällä teolla pankin on turha odottaa ympäristösertifikaattia. Pankkiherra ei selvästikään ilahtunut antamastani kehitysideasta. Minä poistuin paikalta suhteellisen totisena. 

¤

Olen pankkien kanssa aina ollut vähän sotajalalla. Tiedän, että niin on moni muukin. Vuosi sitten kirjoitin täällä tilanteesta, jossa sisäinen riitapukarius melkein pääsi valloilleen (klik).

Se ongelma on nyt onneksi ratkennut ja ongelman aiheena ollut osakekirja lähtenyt rekisteröitäväks Vaasaan. Hankalaa lähettäminenkin oli. Ennen oli postikonttoreita joka nurkalla, enää ei. Arvopaperikirje piti tietysti vakuuttaa. Jos posti hukkaa kirjeen, korvaus on maksimissaan 5000€. Se on aika vähän kirjeestä, jonka sisällä on kalliin asunnon osakekirja.  – Nyt tietysti heräsi epäily, onko kirje päässyt perille. Mitään ei ole kuulunut, vaikka lähettämisestä on jo kohta kuukausi.