Armo?

HS kirjoitti pitkän jutun koulujen armovitosista (24.5.26, toim. Reetta Räty). Nykykoulu antaa usein oppilaalle arvosanaksi viitosen, vaikka osaaminen olisi kelvotonta. Tätä käytäntöä kritisoidaan varsinkin eräissä poliittisissa piireissä.

Minullakin on kokemusta asiasta. Minun kouluaikanani ei ollut armoviitosia. Oli armottomia nelosia.

Minä jäin lukion ensimmäiselle luokalle, sillä todistuksessa oli kolme nelosta (algebra, geometria, fysiikka). Luokalle jäi myös kuusi muuta poikaa samalta luokalta.

                                                                  Pawel Kuczynski

Jälkeenpäin olen miettinyt, että huonosti sujuneelle opiskelulle oli kolme ilmiselvää syytä: Eeva, Kiksa ja Beatles. Ilman näiden viekoittelevaa seuraa minulla olisi luultavasti riittänyt aikaa läksyille.  Elettiin jonkinlaista teinihippielämää. (Olen tästä vaiheesta kertonut tarkemmin täällä  KLIK). 

Onnekseni siihen maailmanaikaan ei ollut armovitosia. Jos olisi ollut, opiskeluni olisi jokseenkin varmasti ajautunut umpikujaan. Osaaminen oli hieman hataraa muutamassa muussakin aineessa. Luokan kertaaminen korjasi tilanteen.

Luokalle jääminen oli yleisesti käytössä ollut keino tasoittaa kehitysvaiheen eroja. Pojat jäivät jossakin vaiheessa luokalle, tytöt harvemmin. Lähes kaikki miespuoliset kaverini ovat jääneet luokalle. ”Lukupään” heikkoudesta se ei kerro mitään. Perhepiirini on naimakaupalla tullut kaksikin miespuolista professoria, jotka ovat mielellään esitelleet nelosia viliseviä koulutodistuksiaan. 

                                                            HS 24.05.26 / Reetta Räty

 

Mielikuvitus

                                                           Laurits Andersen Ring 

Sitä vaan tässä ulos katsellessani mietin, että…

Maailma on täynnä drooneja, ohjuksia, pommeja sekä omituisia vallanpitäjiä, jotka ylittävät kaikki mielikuvituksen rajat. En ikinä olisi osannut kuvitella tällaista aikaa.

Taiteilijat puhuvat mielikuvituksesta. Mihin tässä enää mielikuvitus mahtuisi? Katoaako maailmasta taide, kun todellisuus ylittää vilkkaimmankin mielikuvituksen rajat? Jos eräskin suuren maan päämies olisi romaanihenkilö, sellainen romaani olisi täysin epäuskottava.

Kyllä viisaan mielikuvituksen johonkin pitäisi taas mahtua. Järjen voimalla tämä ei ole korjattavissa.

Kirjailijat miettivät samaa:

 

                                                                            Ikuisia ajatuksia  (toim. Martti Haavio)

                                            Joel Haahtela Sielunpiirtäjän ilta

                                                      

                                                                          

Sopivatko yhteen?

Luin peräkkäin neljä Joel Haahtelan kirjaa (Sielunpiirtäjän ilta, Yö Whistlerin maalauksessa, Adèlen kysymys, Marijan rakkaus).

Haahtelan kirjoissa on poikkeuksellista lumovoimaa. Tajusin jo vuosia sitten, että tämän kirjailijan teoksia pitää lukea hiljaisesti keskittyen, pysähdellen, hitaasti. Nämä näyttävät vanhan eurooppalaisuuden sivistyksen sellaisena kuin sen olisi toivonut säilyvän.

Kertomuksissa on omalaatuinen yhdistelmä ajattomuutta, taiteita, henkisyyttä, viisautta, vanhenemista, luopumista, kaipuuta, rakkautta.

Jäin miettimään, löytyykö Haahtelan luomalle kertomuslaadulle rinnakkaisteoksia kirjallisuudesta. Kotimaasta en keksi, vanhasta itämaisesta saattaisi löytyä. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa Stefan Zweig, Hermann Hesse ja Thomas Mann ovat ehkä joiltakin osin sukulaissieluja.

Jostakin sielun syvyyksistä pulpahti idea, että Krzysztof Kieślowskin elokuvasarja Dekalog saattaisi sopia kumppaniksi Haahtelan kirjoille. Niinpä katsoin ne kaikki. Ja tietysti heti perään saman ohjaajan Kolme väriä – sininen, valkoinen, punainen.

– Ei ihan huono idea tämäkään ollut. Tuntui, että jollakin syvämietteisellä tasolla maistuvat samalta.