Helpon näköistä?

Eräs tuttavani osaa äidinkielensä (ruotsi) lisäksi yhtätoista muuta kieltä. Suurimman osan niistä hän on opiskellut aikuisena. Kielitaitonsa hän on osoittanut suorittamalla ylioppilastutkinnon kaikissa niissä kielissä, jotka Suomessa voi kirjoittaa (suomi, englanti, saksa, ranska, espanja, venäjä, italia, latina, portugali – ei kuitenkaan saame).

Näiden lisäksi kokoelmaan kuuluvat japani ja kiina. Arvostukseni on suuri, kun oma taitoni rajoittuu ruotsiin, englantiin ja saksaan. Latinaakin jonkin verran vielä muistan. Norjankielistä puhetta ja kirjoitusta olen luonnonmenetelmällä oppinut ymmärtämään mutta en itse puhumaan. Viron kieltä olen yliopistossa opiskellut mutta en sen jälkeen juurikaan käyttänyt, joten osaaminen on heikkoa.

Kielitaitoinen ystäväni suositteli minulle kiinan tai japanin opiskelua. Ne eivät hänen mukaansa ole ollenkaan niin vaikeita kuin kuvitellaan. Ja molemmissa olisi äärettömän hieno ja jännittäviä elämyksiä tarjoava kulttuuri löydettävissä kasvavan kielitaidon myötä.

Myönnän: minulla on aukko sivistyksessä. Japani ja varsinkin Kiina ovat minulle vieraita kulttuureita, joista tunnen vain murusia.

Opiskeluaikana Yashunari Kawabata ja Junihiro Tanizaki tulivat tutuksi, koska Jarl Hellemann löysi heidät Keltaiseen kirjastoonsa. Kiinasta ei löytynyt oikein ketään, sillä ei edes Nobel-komitea tiennyt kiinalaisesta kirjallisuudesta ennen kuin tällä vuosituhannella. Kawabatan se sentään huomasi jo 1968. Pertti Nieminen on sentään suomentanut kiinalaisia runoja. 

En kai minä mitään voinut löytää, jos eivät edes Hellemann tai Nobel-komitea.

Elokuvan puolella Akira Kurosawa kuului jokaisen itseään kunnioittavan elokuvakerhon vakituiseen ohjelmistoon jo 60-luvulla. Mutta siihen se suunnilleen jäi. Monenlaista samurai-kertomusta muistan kohdanneeni, mutta aika vieraiksi ne ovat jääneet.

Ystäväni toi minulle kiinan kielen oppikirjan, josta pääsisin alkuun. Ensimmäisen aukeaman olen nyt lukenut. Helpon näköiseksi en tätä ensi silmäyksen perusteella luonnehtisi. 

 

Jotain pysyvää

Pidettiin juhla. Paikalla kahdeksan henkilöä, joista nuorin täytti 40.

Samalla olisimme voineet juhlia seurueen vanhinta, joka täyttää kohta 80. Päätimme kuitenkin, että molemmat saavat oman juhlansa. Rationaalinen tehokkuusajattelu ja sujuva organisaatio ei ole meille soveltuva asenne.

Nuorinta juhlitaan joka vuosi, meitä varttuneita vain kun täytämme pyöreitä tai puolipyöreitä. Laskimme, että nyt oli 38. kerta, kun sama seurue oli koolla samassa paikassa samasta syystä. Kaksi kertaa jäi välistä pois, kun koronan aiheuttama pelko esti kokoontumisen. Tai ei ihan sama seurue: yksi tuli mukaan vasta kun syntymäpäiväsankari löysi itselleen puolison.    

Hiukan huvittikin katsella kuvia menneiltä vuosilta. On maailmassa sentään jotain pysyvää. Sama väki, sama sohva, samat nojatuolit, suunnilleen sama istumajärjestyskin. Miksipä sellaisia turhaan muuttelemaan!  Jotain vaihtelua sentään kuvista näkyi: yksivuotiaana päivänsankari istui sylissä, nyt nojatuolissa.

Tarjoilu kuten aina ennenkin: alkumalja, kahvia, piirakkaa, kakkua, viiniä. Yhteislaulua, sillä paikalla oli musiikin ammattilaisia. Lempeitä viisuja, vaikka paikalla oli vanhemman polven rokkijätkiäkin. All my loving, Yesterday, Sjösala vals, Änglamark, Vem kan segla förutan vind, Kun mä sinut kohtasin…

Juorut kuuluvat tilaisuuden perusasetuksiin, mutta yksi puheenaihe on kielletty. Sairauksista ei ruveta puhumaan. Jos puhuttaisiin, niin niitä sitten vatvottaisin koko ilta. Pieni poikkeus kuitenkin tehtiin, kun nuori vävypoika näytti olevan koko porukan vaivaisin. – Urheiluvammoja, totta kai. Onneksi meillä varttuneilla on viisautta välttää moisia touhuja.

Vetreää väkeä. Kello oli jo puoli neljä, kun tilattiin kaksi taksia viemään juhlavieraita kotiin. Yksi pariskunta lähti kävellen.

Niitä kahdeksankymppisiä päätettiin siirtää myöhemmäksi. Juhla Karjalohjan kesämökillä pidetään, kun mökin suuret omenapuut kukkivat. 

 

Ei mies eikä mikään

Luin äitini muistelmia elämästään. Niitä on iso pahvilaatikollinen vinttikomerossa. Löysin laatikon äitini jäämistöstä hänen kuoltuaan. Sitä ennen en tiennyt hänen kirjoituksistaan muuta kuin ne, joita oli julkaistu paikallislehdessä ja kirjoittajapiirin julkaisuissa..

Nyt yritän lopultakin lukea kaikki kerralla. Selailevaa lukemista olen kyllä yrittänyt ennenkin. Lukemisen hankaluus on siinä, että paperit ovat päiväämättömiä. Tapahtumien kronologiaa voi vain arvailla. Tarinat ovat irrallisia, niistä ei muodostu yhtenäistä kertomusta.

Mielenkiintoisia yksityiskohtia perheeni menneisyydestä tulee vähän väliä esiin. Asenneilmapiirin tavoittaminen onnistuu hyvin. Kaikkea en ole tiennyt ennen tätä. 

On mielenkiintoista pohtia, missä määrin asenteet periytyvät vanhemmilta lapsille.

Ei ole kauan siitä, kun nauratin paria kaveria kertomalla, että kesäkotini naapuri houkutteli vuosia sitten minua liittymään hirvenmetsästysseurueeseensa.  Kavereita tämä huvitti kovasti. – Ei voi idea pahemmin mönkään mennä. Eipä ollut naapurilla häävi ihmistuntemus.

Eipä ollut, niin. Tosissaan hän kuitenkin yritti. Minä yritin hienotunteisesti kiemurrella ja ohjata ajatuksia muuhun suuntaan, mutta ei auttanut. Pakko oli sanoa tiukasti. Siihen sentään taivuin, että pistin nimen paperiin, jolla seurue saa luvan metsästää minunkin nelihehtaarisessa metsässäni.

Isältäkö pyssyasenteeni on siirtynyt minuun? En muista, että asiasta olisi koskaan keskusteltu. Sivariin menoni hän hiljaisesti hyväksyi. Isä oli muutenkin vaitelias mies, puuhasi enimmäkseen omiaan yksin. Kuoli 57-vuotiaana. Sodan rikkoma mies, sen olen vasta aikuisena ymmärtänyt.

Kesänaapurille asiasta taisi jäädä jotain hampaankoloon. Vuosien varrella jotain pikkuletkautuksia kuulin. Eihän se ole mies eikä mikään, joka ei metsästä. (Kuva sarjafilmistä Babylon Berlin.)