Huonoon suuntaan

Kävin yökylässä vanhan kaverin mökillä Näsijärven rannalla. Saunomista, siideriä, seurustelua. Sellaisen sanotaan virkistävän kaavoihinsa kangistunutta kaupunkilaista.

Seurustelu oli kuitenkin aika synkkäsävyistä. Se ei johtunut seurustelijoista vaan maailmanmenosta. Elämme synkkiä aikoja, siteeratakseni erästä viisasta mietiskelijää.

Valtavia rahasummia lisää aseistukseen, lisää hyökkäyssotia, demokratian kadottava suurvalta, vaaliviekasteluja, nousevia ääriliikkeitä, bisnesmiehet politiikkaa johtamassa, ilmastotuho, ydinaseen tuontilupa Suomeen.

Eihän tässä näin pitänyt käydä. Me 60-lukulaiset luulimme, että me oikeasti parannamme maailman viat.

Mutta huonoon suuntaan se vaan kääntyi. Saa nähdä, ehdimmekö poistua, ennen kuin räjähtää.

Kiirettä piti, mutta onneksi ehdin palata Helsinkiin naistenpäivän mielenosoitusmarssille. Meitä oli paljon, yli 20000. Jos jostain, niin siitä ilmapiiristä voisi vielä kasvaa muutospaine tälle hulluudelle.

Marssin jälkeen pienessä lounasporukassa nepalilaisessa ravintolassa mietimme, miten toimisi nykyaikainen vastine sellaiselle menetelmälle, jota Aristofanes kuvaa näytelmässä Lysistrate. Antiikin Kreikassa se tepsi  (klik)

 

                                         (Aristofanes:   Lysistrate, suom. Pentti Saarikoski)

Poikkeamat kaavasta

Huushollissa on vain yksi kello näkyvillä. Se sijaitsee makuuhuoneessa oven päällä. Siitä sen näkee, kun unen ohentuessa alkaa miettiä, kannattaisiko jo ruveta heräilemään vai jatkanko vielä.

Eläkkeelle siirtymisen luksusta oli, kun pääsin heti alussa eroon rannekellosta. Se oli orjuuttava vekotin.

Olen tullut vakuuttuneeksi, että hyvin harvoin on oikeasti väliä tietää, paljonko kello on. Se on tarpeen vain kun olen lähdössä teatteriin, junaan tai tapaamiseen, eikä sellaista tapahdu läheskään joka päivä. Muulloin ei mitään väliä.

Päivämäärän tietäminen on useammin tarpeellista. Siihen löytyy nopeasti vastaus sanomalehden sivun ylälaidasta. Puhelin tai tietokone tarjoavat myös tiedon, mutta ne pitää erikseen menna avaamaan. Kalenteri on paras – nytkin heräsi kysymys, joko pitäisi siirtää makuuhuoneen seinäkello kesäaikaan.

Joitakin helppoja asioita on kummallisen vaikea oppia. Minulle yksi sellainen on kuukausien pituus. Jostain syystä en ole koskaan oppinut luottamaan itseeni. Aina pitää varmistaa tieto koulussa opetetulla konstilla, jossa rystyset näyttävät kuukauden pituuden. Vain helmikuun muistan ilmankin, koska se on ainoa, joka poikkeaa joukosta. Poikkeamat aina kiinnittävät huomion joka asiassa.

                                                         (Karilas: Pikku jättiläinen)

Löysin järkevältä tuntuvan ehdotuksen (kuva kirjoituksen lopussa). Jos ehdotus toteutuisi, poistuisi kuukausien pituuksiin liittyvä epäselvyys. Poistuisi myös rystyskonsti.

Filosofisempi kysymys on, olisiko näin kätevä uudistus sittenkään tavoittelemisen arvoinen. Eräänlainen elämänasennekysymys minulla on iän karttuessa vahvistunut, että epäloogiset ja sekavat systeemit ovat elämälle välttämättömiä ja huomiota kiinnittävät poikkeamat kaavasta – sellaiset kuin helmikuu – suorastaan elintärkeitä.

 

Ei ole mielipuuhiani

Kävin fysioterapeutilla. Tavoitteena oli saada ohjeita, joilla polvi ja alaselkä tulisivat parempaan kuntoon.

Jos tavoite toteutuisi, voisin palata taas tauon jälkeen kävelykierroksilleni. Ehkä vielä tulisi uusia lukuja blogiin tunnisteella ”Kävelykierros Helsingissä”. Entisiä kirjoituksia tällä tunnisteella näyttää olevan yhteensä 132. Kaikenlaista outoa ja eriskummallista niillä retkillä onkin löytynyt kirjoitettavaksi ja valokuvattavaksi

Terapeutti oli nuori ja notkea nainen. Siinä minä vanha ja kankea ukko jumppasin hänen työhuoneessaan käskyjen ja mallin mukaisesti. Olisi ollut parempi tulla verryttelyhousuissa kuin mustissa farkuissa. Kauluspaitaa en sentään ollut pukenut, vaan t-paita löytyi hupparin alta.

Jumppaaminen ei ole kuulunut mielipuuhiini koskaan. Heti tuli mieleen pahoja muistoja kouluajoilta. Liikuntatunnit ja erityisesti salivoimistelu oli kamalinta mitä koulussa joutui tekemään. Se voitti kamaluudessa jopa musiikin laulukokeet..

Oppikoulun ja lukion jumppamaikka oli sadisti. Pukin yli hyppääminen ei kaikilta onnistunut – ei vaikka kuinka monta kertaa komennettiin uuteen yritykseen. Köyttä pitkin kiipeäminen ei onnistunut eikä rekkikieppi. Kyykkykävely salin ympäri kädet niskan takana aiheutti jalkavamman, joka esti kävelyn moneksi päiväksi.

Nyt fysioterapian tyttö oli lempeä (anteeksi tytöttely, mutta tällaisen ikämiehen näkökulmasta hän näytti korkeintaan lukioikäiseltä). Missään jumppaliikkeessä ei menty liiallisuuksiin. Ei tullut revähdyksiä, kramppeja, nyrjähdyksiä eivätkä lihakset menneet hapoille.

Tämän ohjelman kanssa minut pitäisi nyt elää kotona. Koko sarja vähintään kerran päivässä, mieluummin monta kertaa. Kuukauden kuluttua kontrollikäynti. Näin minusta tulee jos ei nyt nuori niin ainakin notkea ja vartaloltani uimarantakelpoinen.

Kuvissa muistoja kouluajoilta ja kauempaakin.