Kärsivällisyys

Ihmisillä on kummallisia intohimoja.

Eräs ystäväni (nainen, insinööri, viisissäkymmenissä) pistää facebookiin kuvan aina kun on saanut valmiiksi ison palapelin. Sitten hän panee pelin kiertämään. Aina joku kavereista innostuu yrittämään.

Kerran minäkin otin häneltä 1000-palaisen pelin, kun oikein tyrkytettiin. Tunnin verran, ehkä kaksikin, yritin päästä alkuun. Viimeistään siinä vaiheessa tajusin, että tämä ei ole minun luonteelleni soveliasta puuhaa.  Minulla ei ole sen sortin kärsivällisyyttä. Vauhtiin pitää päästä siedettävän nopeasti.

Sama ongelma tuli esiin jo opiskeluaikana. Kirjallisuustieteessä tuli vastaan tekstejä, joista ei kohtuullisella yrittämisellä saanut mitään otetta. Ja sitten sellaisesta tekstistä piti kirjoittaa pitkä essee.

Eeva-Liisa Mannerin tuotannosta olisin saanut aikaan hyvinkin innostuneita tutkielmia, jos aiheena olisi ollut Poltettu oranssi, Tämä matka, Orfiset laulut, Varokaa voittajat tai Uuden vuoden yö. Mutta miksi tutkielman aiheeksi pitikin määrätä pitkä runoelma nimeltä Kromaattiset tasot – juuri se teksti, josta ei yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella saanut mitään tolkkua!

Voi tuskaa. Kärsivällisyys oli koetuksella. Muistan sen kirjoittamisen tunnelman vieläkin. Siinä taisi olla jotakin samaa kuin 1000-palaisen pelin yrittämisessä. Kai siitäkin esseestä kelvollinen tuli, kun pakko oli. Palapelin sain sentään heitetyksi huushemmettiin.

(Kuvassa Eeva-Liisa Mannerin Ikäviä kirjailijoita. Se on valikoima Mannerin laajasta kirjallisuusesseistin ja -arvostelijan työstä. Kirjan nimessä on aavistettavissa ironiaa.)

 

Umpisolmussa

Olen vuosikymmenestä toiseen umpisolmussa uskontojen kanssa. Miten on mahdollista, että kristinusko on niin näkyvästi hukannut suuren sanomansa?

Minun ymmärrykseni mukaan kristinuskolla olisi ainutlaatuiset ainekset olla maailman arvostettu omatunto. Ei tarvitsisi muuta kuin noudattaa Vuorisaarnan rakkauden kaksoiskäskyä. Siinä sanotaan kaikki tärkeä.

Mutta ei. Reaalikristinuskon päätehtävä näyttää olevan kränätä loputtomasti ihmisten makuukammaripuuhista sekä erinäisten uskonkappaleiden oikeaoppisista tulkinnoista.

Yhdessä suurvallassa uskovaisen suuri joukko on valinnut itselleen poikkeuksellisen 'hurskaan' presidentin, joka näyttäytyy kuvissa uutena Jeesuksena mutta on ahne, itsekäs ja puhuu siivottomia. Varapresidentti komentaa paavia varomaan sanojaan, jos aikoo teologisia asioita käsitellä.

Toisessa suurvallassa kirkon suuri päällikkö siunaa sotaa ja tuhoa ystävänsä presidentin rinnalla.  

Isommissa ja pienemmissä saarnamiesten porukoissa lähellä ja kaukana kuuluu jatkuvan vanha meno, jossa henkinen ja seksuaalinen väkivalta kukoistaa -  piilossa.

Virkapukujen värit ja liturgian nuotit vaihtelevat, mutta se kaksoiskäskyn sanoma pysyy poissa. Ei edes maallistunut protestanttinen kansankirkkomme saa suoraan sanotuksi, mitä se ajattelee näistä meiningeistä. Kaikenlaista kuulemma mahtuu mukaan, katto on korkealla ja seinät leveällä. Yllättäen näyttää siltä, että juuri nyt Vatikaanin uudella paavilla on muita paremmin tallella edes jonkinlainen moraalinen kompassi.

 

Tällä vuosituhannella

Olen suunnitellut alkavan kesän lukemisia. Kesäksi olisi hyvä löytää jokin isompi teema. Olen päätymässä dekkareihin, pitkästä aikaa.

Olen parina Helsingin-kesänä havainnut, että liian vaativaa kirjaa ei jaksa helteessä lukea. Toista se oli maalla, kun ison terijoensalavan varjossa lepotuolista  pääsi pulahtamaan uimaan ja jatkamaan taas lukemista. Kaupunkikodin kuumuudessa on tukalampaa. Parvekkeen lepotuoli on kuumuuden ja melun takia epäviihtyisä.

Dekkarit ovat hankala laji. Klassikot tunnen, uutuuksia en. Pitäisi tietää, minkä käteensä ottaa. Lajityyppi tarjoaa paljon myös sellaista, mihin ei aikaansa kannattaisi tuhlata.

Elokuvat ja tv-sarjat täydentävät tarjontaa. Niissä kuitenkin joutuu usein palaamaan vanhaan tuttuun. Katselin hiljattain vanhojen Beck- ja Wallander-sarjojen uusintoja. Alkuperäiset kirjat olivat laadukkaita, mutta tuttujen henkilöhahmojen myöhemmät versiot eivät ole samaa tasoa.

Elokuvahyllyssäni on kokoelma vanhoja film noir -elokuvia, yhteensä 17 itse tallettamani dvd-levyä, joissa on 49 elokuvaa. Ne voisivat olla nyt kiinnostavia. Agatha Christiestä sen sijaan tunnen saaneeni kyllikseni, tulipa millainen uusi elokuva tai sarja tahansa. Sama koskee Sherlock Holmesia.

Komisario Maigret kiinnostaa. Luin niitä joskus nuorena, mutta sitten ne jäivät. Muistikuva on hyvin myönteinen. Sarjassa on vaikka kuinka monta osaa, ja divareissa niitä näkyy olevan. Hyllyssäni on kaiken kaikkiaan niukasti rikoskirjallisuutta. Wallandereita ja Matti Yrjänä Joensuuta on täysi sarja, muut ovat yksittäisiä osumia.

len selannut hakuteoksia. Niistä ei kuitenkaan löydy uusinta tuotantoa, siis suunnilleen tällä vuosituhannella ilmestyneitä. Puutteeseen olen hakenut suosituksia täältä netistä, ja löytänytkin. Lisää saa suositella. En kaipaa kovaa actionia, rankkaa väkivaltaa, gangsterisotia yms.

Kuvissa Dekkariseuran kirjanmerkkejä, Kallion kirjaston dekkarikellarin lukunurkka, Dekkariseuran pinssi ja omasta hyllystäni pikaetsinnällä löytyneitä alan tuotteita.