tiistai 28. toukokuuta 2024

Kaikenlaista sattuu

Laidunkausi avattu. Kolmen äijän perinteelliseksi muodostunut mökkireissu toteutui viikonloppuna kamalan kuuman sään vallitessa. Onneksi perillä oli järvi, jossa pääsi vilvoittelemaan. Saunaa ei olisi tarvinnut lämmittää, mutta silti lämmitettiin.

 ”Perinteelliseksi muodostunut” tarkoittaa tässä sitä, että sama kokoonpano on samassa paikassa ennenkin retkeillyt ja olen siitä täällä ennenkin kirjoittanut.

 Kun samasta aiheesta kirjoittaa uudestaan, uhkaa toistamisen vaara. Se on kirjoittajalle paha virhe. Yritän välttää toistoa liittämällä tähän linkin (KLICK ), josta blogin lukija voi käydä vilkaisemassa, miten edellisellä keralla neljä vuotta sitten kävi. Nyt melkein kaikki kävi samalla tavalla. 

Ruokahuolto tähtäsi edelleen terveellisyyteen. Ei makkaraa!. Isäntä halusi näyttää erityisosaamistaan, mikä tarkoitti karjalanpiirakoiden leipomista. Hän väitti oppineensa joskus jollain kurssilla jopa piirakoiden oikeaoppisen rypytyksen.


Hyvin rypytys onnistuikin. Jotain muuta pientä vikaa piirakoihin tuli, mutta emme me olleet nirsoja emmekä ottaneet asiaa puheeksi. Kaikenlaista sattuu itse kullekin - pääasia oli onnistunut rypytys.

Kyykäärmeitä näkyi runsaasti. Yksi oli noussut mökin portaalle. Niiden kanssa minä en ole tottunut elämään, mutta isäntä oli. Häntä ne eivät häirinneet ollenkaan. Käski vaan katsomaan jalkoihin pihassa kulkiessa. Minun piti tarkkaan tutkia makuukamari sängynalusia myöten nukkumaan mennessä, ja silti pelotti. 

Hyttysiäkin oli runsaasti. Näyttää tulevan hyvä hyttyskesä - suorastaan erinomainen.

Puolikirjallisen blogin odotusten mukaisesti liitän tähän ainoan juuri nyt muistamani hyttysrunon.

Sisältövaroitus on kuitenkin tarpeen herkkiä ja puhdassieluisia lukijoita varten. Larin-Kyöstin kirjailijakuvaan kuuluu välillä jonkinasteinen kurittomuus. Tämä on juuri sellainen pikkuisen tuhma runo..



perjantai 24. toukokuuta 2024

Melkein ainoa mies

Luulin osaavani strategian, jolla pääsen aina haastattelun loputtua signeerausjonon kärkipäähän. Tänään taitoni kuitenkin petti.

Jono oli pitkä ja hidas. Se kiersi Akateemisen kirjakaupan hyllyjen seassa melkein koko salin ympäri. Minä olin suunnilleen puolivälissä. 40 minuuttia kesti ennen kuin pääsin perille.

Jonon hidas eteneminen tuli siitä, että kirjailija tuntui olevan puheliasta sorttia. Melkein jokaisen nimikirjoituksen pyytäjän kanssa hän aloitti juttelun. Minun kanssani hän ihmetteli, että olen vasta jonon kolmas tai neljäs mies, ja niistäkin kaksi oli vaimonsa seuralaisena.

Siis vain kaksi yksin jonottavaa miestä. Eivätkö suomalaiset miehet lue kirjoja? Vai eivätkö he lue naisten kirjoittamia kirjoja? Vai lukevatko suomalaiset miehet jonkun toisen kirjailijan kirjoja, mutta eivät hänen? Olenko siis minä, suomalainen mies, tiennyt, mihin jonoon olen tullut?

Selitin, että Olive Kitteridgestä minun kiinnostukseni alkoi, siis erinomaisesta tv-sarjasta. Sen jälkeen olen lukenut kaikki kuusi suomennettua kirjaa.

Hän pyysi minua tavaamaan nimeni omistuskirjoitusta varten. Viikonloppu on nyt pelastettu. Tulkoonpa millainen helle tahansa, minä istun nojatuolissani pöytätuulettimen hellässä hyväilyssä ja luen Elizabeth Stroutin uusinta kirjaa. Samalla esitän arvostavat onnitteluni kustannusosakeyhtiö Tammelle Keltainen kirjasto -sarjan täyttäessä 70 vuotta. 

 


sunnuntai 19. toukokuuta 2024

Uusi yritys

 

Helluntai ja kaatuneiden muistopäivä – jotenkin epäsuhtainen pari samalle sunnuntaille. Toisaalta yllättävät ja yhteen sopimattomat rinnastukset antavat usein ajattelulle ja taiteelle uutta oivallusta.

Helluntaihin liittyy alkusoinnullisia sanoja, kuten heleä ja heila. Tänä vuonna myös helle. Jostakin luin, että nyt pitää nauttia kauan kaivatusta helteestä.

Nauttikoon ken voi. Minulta ei onnistu. Helle on silkkaa tukaluutta. Ulkona nääntyy, pitää pysyä sisällä. Pöytätuulettimet hain jo kellarikomerosta. Vielä nytkin yöllä yksi puhaltaa ja puhkuu työtuolini takana.

Herää huolestuneita aavistuksia, että tätä saattaa jatkua koko kesän. Ilmastonmuutos lisää sään ääri-ilmiöitä. Kaksi (vai peräti kolme?) edellistä kesää olivat aika äärimmäisiä.

Viime kesä oli melkein puoleen vuosisataan ensimmäinen, jota en viettänyt maalla. Syynä oli harmillinen sairastuminen. Toukokuun lopussa olin leikkauksessa. Pari viikkoa myöhemmin jouduin uudestaan sairaalaan, sillä leikkaushaava tulehtui. Vasta juhannuksena tämä alkoi olla kunnossa. Sitten iski korona. Se oli kohtalaisen lievä, mutta maalle meno ei kaiken jälkeen houkutellut. Vuokramökki olisi ollut käytettävissä, mutta sen sai peruutetuksi.

Nyt on uusi yritys viettää kaupunkikesä. Terveys on kunnossa, paitsi oikutteleva alaselkä ja lonkka. Pitkät kävelyretket - vanha mielipuuhani – eivät oikein luonnistu. Helteellä eivät senkään vertaa. Puiston penkit houkuttelevat istumaan ja kävelykilometrit jäävät vähäisiksi.