Yhä useammin käy niin, että blogin kirjoittaminen siirtyy myöhemmäksi, kun edelle kiilaa muuta puuhaa – tärkeämmältä tuntuvaa. Kun tärkeämmältä tuntuvaa puuhaa on jatkunut useamman päivän, blogitekstin hienolta tuntunut idea ei enää tunnukaan hienolta.
Pitkän linjan blogisti tuntee mieliharmia, jos menee kokonainen viikko, ettei synny yhtään tekstiä. Tulee houkutus huitaista ohimennen edes jonkinlainen teksti, vaikka hieno idea puuttuisikin.
Tekosyitä on helppo keksiä mutta vaikeampi hyväksyä. Yksi kuitenkin minulle kelpaa: hyvä kirja.
Kun löytyy vetävä kirja, kirjoittaminen saa väistyä. Niin kuin nyt on tehnyt.
Kirjailija on taas vanha tuttu Merete Mazzarella. Tuttu jo 1970-luvun alkupuolen Tukholmasta, kun yliopiston kirjallisuustieteen laitoksen ilmoitustaululta löytyi ilmoitus oudon nimisen nuoren naisen luennosta suomalaisesta nykykirjallisuudesta. Pitihän sitä mennä kuuntelemaan.
Myöhemmin hänestä tuli Helsingin yliopiston pohjoismaisen kirjallisuuden professori. Hän asuu tässä Töölöntorin lähellä ja häntä näkee näillä kaduilla ja kuppiloissa. Nyt hän on taas kirjoittanut kirjan, joka vei ajan ja tilan kaikelta muulta pääsiäispuuhailultani. Kun kirjan alku näyttää tällaiselta, ei sen lukemista voi viivytellä.