En sentään koko kesää kaupungissa viettänyt. Pääsin melkein viikoksi maalle Vesijärven rannalle kaverin mökille kolmen äijän porukassa. Pääsin saunaan, uimaan ja soutelemaan. Sellainen on harvinaista herkkua nykyisin.
Maalla on kaunista, kauniimpaa kuin muistinkaan. Olo oli kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Vain se perinteikäs heinälatokohtaus jäi puuttumaan.
Viimeksi olimme samalla porukalla samassa paikassa silloin, kun pandemia oli pääsemässä vauhtiin. Mutta silloin ei ollut kesä. Silloin puhuimme paljon ränsistyvästä ulkomuodosta (klik) Nyt välttelimme niin ikäviä aiheita.
Uiminen pimeässä yössä kauas järvenselälle on vanha bravuurilajini. Jokin kosminen kaipaus vetää minua kellumaan keskellä järveä pimeässä yössä. Vain lyhty laiturilla saa osoittaa pimeyden keskellä suunnan, johon palata. Längelmäveden yöuinneilla ei muuta valoa missään näkynytkään, nyt vastarannalla tuikki muitakin valoja. Kelluminen saa kestää kauan, siinä saattaa jopa torkahtaa. Pitkästä aikaa pääsin senkin kokemaan
Kalastamassa kävimme soutuveneellä. Tosin minä en kalastanut. Minä lojuin perätuhdolla toinen käsi vedessä viistäen ja yritin ajatella, että elämä saisi aina olla tällaista kuin perhosella kesäpäivä.
Kalasopan ainekset siinä järvestä nousivat. Sopan sipulit ja mausteet löytyivät kasvimaalta. Muut murkinat olivat kaupasta. Nuoruusvuosiin verrattuna oli se ero, että makkara jätettiin kokonaan pois. Terveystietoisuus, nähkääs…
Siinä soudellessa kirjallisuusmieheen iski ajatus, että tästä meidän veneretkestämmehän on kirjoitettu kirja, jossa on juuri meihin sopivia ajatuksia. Eikä meiltä juuri mitään puuttunut.
