Rienausta

Taas ilmestyi kiinnostava kirja.

Tätä onkin odotettu. Paavo Rintala näyttää joutuneen unohduksiin nykylukijoilta, joten ehkä tämä uutuus palauttaa hänet huomionarvoiseksi uusillekin lukijoille.

Näin jälkeenpäin on vaikea ymmärtää niitä kohuja ja skandaaleita, joita Rintala kirjoillaan sai aikaan. Mummoni ja Mannerheim (1960) ymmärrettiin kriittiseksi arvovaltaista sotamarsalkkaa kohtaan ja Sissiluutnantti (1963)  esitti sodassa palvelleet lotat inhimillisinä olentoina, joilla saattoi olla jopa seksuaalisia haluja.

Voiko pahempia loukkauksia enää keksiä? Sietämätöntä, että moista roskaa Suomessa saa julkaista. Närkästyneet luonnehtivat Rintalaa muun muassa kääpiösieluiseksi tyhjätaskuksi, joka koetti täyttää mahansa ja kukkaronsa marskia ja lottia herjaamalla.

Ja kohta perään kirjallinen meno ja meininki vain yltyi. Hannu Salama kirjoitti Juhannustanssit (1964).  Siitä nousi entistäkin isompi meteli, sillä ”herjaamisen” kohteena oli edellisiäkin ylempi taho, itse Isä Jumala. Käräjille siitä kirjailija päätyi.

Näiden tapahtumien värikkäistä käänteistä voi lukea tarkemmin tästä artikkelista: (KLIK)  

Tällaista hupia ei enää ole. Nämä olivat ikäisilleni kirjallisia sukupolvikokemuksia, joista jäi iso muisto.  Niistä kirjoitettiin paljon ja julkaistiin sekä pilakuvia ja pakinoita että tutkimuksia. Irvileuoille riitti aineistoa.  Asenne levisi laajalle.

Kuulun sukupolveen, joka riekkui ja rienasi ja puhui välillä läpiä päähänsäkin ärsyttääkseen itsehyväistä porvarillista asennetta ja lyödäkseen ”tuhannen p----n päreiksi” silloisen hienostelun, jossa tuhmia puhuneiden suut suljettiin tai pestiin saippualla.

Sitä vaan mietin, että onkohan se asenne ihan kokonaan loppunut vieläkään.

(Kari: Arijoutsin joulupippuri 1964)

 

Muutos suunnitelmaan

Muutin mieleni viime tingassa. En lähdekään vapuksi maalle, vaikka sellainen himokas tunne oli mieleen juolahtanut, kun sain taas mainion autoni Toyota Yariksen herätetyksi melkein puoli vuotta kestäneeltä talvilevoltaan.

Tällaista tämä nykyisin on. Tulee impulsseja ja innostumisia, joita en sitten viitsikään toteuttaa. Luonteen velttoutta? Päämäärätöntä koheltamista? Näin boheemiseksi on eläkeläisen elämäntapa luiskahtanut. Kyllä virkavuosina oli jämptimpää.

Mielessä oli siis aikomus ottaa auto alle ja ajaa pohjoiselle Pirkanmaalle Längelmäveden rannalle laittamaan kesäkotia asumiskuntoon. Pitkän talven se on siellä ollut kylmillään. Hiiret ovat perinteiseen tapaan mellastaneet huoneissa ja piha on sotkuinen syksyn lehdistä ja muista myrskyistä.

Siivousurakka on iso. Pelkästään talvikylmien huoneiden ilmatilan kuivaminen vaatii aikaa ja hermoja ja suuria liiteristä kannettavia puukuormia. Rutilaiska kroppa ei sellaiseen mielellään ryhdy. Sitä paitsi kaltaiseni vilukissa tietää kokemuksesta, kuinka epämukavaa on nukkua kylmänkosteassa huoneessa.

Aivoissa kehittyy lähitulevaisuusvisio, jossa kohta saapuva helleaalto lämmittää huoneet kuivemmaksi ja kuivattaa pihan lehdet, jotka sitten tuuli puhaltaa pois. Helppoa ja näppärää, eikö totta? Kunhan maltan vielä hetken odottaa, kaikki hoituu itsestään, ilman klapien kantamista ja haravointia. Imurointi ja moppaus jäävät joka tapauksessa vaivoikseni. Niitä ei luonto hoida, vaikka kuinka yritän kuvitella siihenkin apukeinoja.

Vietän siis urbaanin vapun. Vappuviuhka eli huiska on jo kaivettu esiin kellarikomeron laatikosta. Se on vanha, palvellut jo muutaman vuosikymmenen, sillä se on järeää tekoa. Se kädessä lähden rymistelemään kaupungille. Kuvan varustelutaso on liioitteleva: noin paljon minulla ei ole karnevaalirekvisiittaa. Huiska riittää.

                       (Kuva: Kari Suomalainen kirjassa Arijoutsi: Sillä siisti, Otava 1961)

Kari: Jeesus joulukadulla

Visavuoren museo järjesti yleisöäänestyksen Karin kaikkien aikojen merkittävimmästä pilapiirroksesta. Kilpailun voitti "Jeesus joulukadulla eli kuokkavieras syntymäpäiväkesteissä" (1954).

Kari (oik. Kari Suomalainen 1920 - 1999) oli voimiensa päivinä huippulahjakas pilapiirtäjä - omaa luokkaansa Suomessa. Helsingin Sanomat julkaisi kuvia kakkossivullaan vuosikymmeniä. Erityisesti poliittisia puolueita ja presidenttejä - varsinkin Kekkosta - irvailevat kuvat olivat riemastuttavia.

Kari liittyi valitettavasti siihen pitkään jonoon suomalaisia mestareita, jotka eivät ymmärtäneet lopettaa, kun luomiskyky hiipui. Loppuvaiheen työt olivat jonkinlaisia katkeruuden ja ennakkoluulojen näytteitä, eivät enää huumoria. Helsingin Sanomat joutui sulkemaan sivunsa vanhan mestarin uusilta tuotoksilta, kun aiheet juuttuivat kaunaisiin rotunäkemyksiin. Joku niistä kuvista tuli äänestyksessä kakkoseksi. Totta kai, onhan sillä suunnalla junttamiehiä joka äänestykseen.

Voittanut työ edustaa Karin vakavaa puolta - siinä on sanomaa, jota ei voi kiistää eikä pitää tänäkään päivänä yli puolen vuosisadan jälkeen vanhentuneena.

Dessutomilla vilahti ohimennen mieleen tämä piirros, kun hän tänään puoliltapäivin käveli Aleksanterinkatua, juuri Karin piirroksen näköisellä kohdalla. Ei siellä Jeesusta näkynyt, mutta muistuma siihen suuntaan oli ilmeinen.

Citykäytävän aukolta muutama askel Keskuskadulle päin oli jalkakäytävällä pakkasessa vanhempi nainen jalkakäytävällä polvillaan pahvimuki edessään.

Ei sinne kuppiin kukaan mitään antanut. Ei Dessutomkaan. Oli kiire päästä pakkasesta Stockmannille lahjoja ostamaan.