Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brecht. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Brecht. Näytä kaikki tekstit

perjantai 23. helmikuuta 2024

Hyvä ihminen?

 

Voiko maailmassa olla ollenkaan hyviä ihmisiä? Epäilyjä on esitetty.

Kirjallisuus tuntee yhden. Hänestä kerrotaan näytelmässä Setšuanin hyvä ihminen. Sen on kirjoittanut Bertolt Brecht (1942). Siinä kolme jumalaa päättää lähteä maan päälle etsimään, löytyykö sieltä edes yhtä hyvää ihmistä. Jos löytyy, maailma voidaan jättää ennalleen.

Yksi hyvä ihminen yllättäen löytyy. Hän on setšuanilainen ilotyttö Šen Te. Hänelle jumalat lahjoittavat rahaa, jotta hän pääsee parempaan elämään. Tyttö perustaa tupakkakaupan, mutta kohta ihmiset alkavat käyttää tytön hyväsydämisyyttä hyväkseen. Tyttö menettää siinä rahansa. Hänen on rakennettava itselleen sivupersoona, joka on kova ja tinkimätön omien oikeuksiensa puolustaja.

Brecht on toisaalla kirjoittanut:

"Koko elämämme me taistelemme toimeentulomme puolesta - toinen toistamme vastaan. Vanhemmat taistelevat lapsista, lapset perinnöstä. Pikkukauppiaat taistelevat työnantajia ja toisia työläisiä vastaan työpaikastaan. Maalaiset taistelevat kaupunkilaisia vastaan. Oppilaat taistelevat opettajien kanssa. Yleisö taistelee viranomaisia vastaan. Tehtailijat taistelevat pankkeja, yhtymät yhtymiä vastaan. Ja niin edelleen  -  mikseivät sitten loppujen lopuksi kansat taistelisi kansoja vastaan?"


Tämän perimmäisen filosofiansa Brecht puki näytelmiksi, joissa kaikissa on sama pohjavire: ihminen käyttää aina jotakuta hyväkseen ja hyväksikäytetty jää jalkoihin ja katkeroituu.

Brecht vietti vajaan vuoden Suomessa pakomatkalla natsi-Saksaa. Kesän 1940 hän vietti Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä. Siellä hän kirjoitti näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, joka oli Wuolijoen pohjustama aihe. Myöhemmin ilmestyi teos Pakolaiskeskusteluja, joka sijoittuu Helsingin rautatieaseman ravintolaan. Helsingissä ollessaan hän asui osoitteessa Köydenpunojankatu 13 – siinä maineikkaan Kannas-nimisen kapakan vieressä.


Hän sai myös aiemmin aloittamansa Setšuanin hyvän ihmisen valmiiksi Suomessa. Monet näkevät näytelmässä yhä suomalaisen kaamoksen aiheuttamaa synkkyyttä ja toivottomuutta – tätä minkä minäkin juuri nyt näes katsoessani ikkunasta ulos. Šen Te lausuu (suo. Elvi Sinervo):

Ranskalainen sarjakuva Brecht pour debutants (1982, teksti Michael Thoss, kuva Patrick Boussignac) näyttää osuvasti Brechtin Suomen-vierailun olennaiset kohdat. Hella W:n kanssa ollaan saunassa ja uimassa. Siinä Suomen luonto oli kauneimmillaan, ja sekin tarttui Brechtin teksteihin runossa Suomalainen maisema (suom. Arvo Turtiainen)












perjantai 26. marraskuuta 2021

Synkkää aikaa

 

Yksinäisyys taitaa olla pahinta.

Pandemian vaikutus alkaa näkyä nuoremmissakin. Lähipiirissäni on näkyvissä huolestuttava tapaus.

Vielä kuukausi sitten oli vahvoja viestejä siihen suuntaan, että kohta elämä normalisoituu. Ja sitten tulikin pettymys. Paha pettymys.

Kohta kaksi vuotta jatkunut sisällä pysyminen ja loputon kirjoittaminen ja lukeminen käy ymmärrettävästi psyyken päälle. Tiedostan, että pitäisi auttaa, mutta olen ymmälläni, miten sen voisi tehdä. Puhelinkontakti ei poista yksinäisyyttä, kun sekin alkaa jo aiheuttaa torjuntaa.

Totisesti me elämme synkkää aikaa (Bertolt Brecht).

(Kuva: Irina Bondareva -1920) 



 

 

lauantai 4. helmikuuta 2017

Kaiken se tietää?

Kun Bertolt Brecht kehotti, että "ota selvää, sinun täytyy tietää kaikki", hän ei tarkoittanut Google-hakua. Minulle se nykyisin aika usein tarkoittaa juuri sitä.

Kaikki vanhat ensyklopediat olen poistanut käytöstä. Tarjosin niitä aikoinaan divareihin, mutta eivät ne tietenkään kelvanneet. Onneksi niille kuitenkin löytyi uusi koti vanhusten palvelutalon kirjahyllystä. Siellä asukkaat eivät olleet vielä laajamittaisesti siirtyneet digitaaliseen tiedonhakuun.

On minulla tietenkin tallella ja käytössä erikoisalojen laajoja tietosanakirjoja, kuten Kansojen kirjallisuus 1 - 12 ja Otavan iso musiikkitietosanakirja 1 - 5, mutta ne ovat eri asia kuin kaikkien alojen yleistietosanakirjat. Niitä ei Google korvaa.

Netistä löytää hämmästyttävän laajamittaisia tietokantoja. Minulla on runsaassa käytössä esim. IMDb, International Movie Database, jossa on yksityiskohtaiset tiedot maailman kaikista elokuvista, ohjaajista, näyttelijöistä ja muista tekijöistä tarkasti ristiin linkitettynä, niin että kaiken kuviteltavissa olevan tiedon löytää heti. Mikään paperille painettu teos ei ikimaailmassa olisi päässyt lähellekään tällaista täydellisyyttä.

Katsoin uteliaisuuttani pitkästä aikaa, mitä Google tietää minusta itsestäni. Onko se pysynyt mukana ajan riennossa?

On se pysynyt. Kaikenlaista se tietää ja huomaa. Senkin se on huomannut, että joulun alla kirjoitin lehteen nekrologin. Ja että liityin jäseneksi erääseen kirjallisuusaiheiseen yhdistykseen. Kaiken se tietää! 

Onkohan se ihan todellisesti ja pysyvästi "astunut johtoon", niin kuin Brecht laulussaan neuvoo?

Ainakin johtoon astumista internet ja (epä)sosiaalinen media on selvästi edesauttanut, kuten maailmalta näemme. Mutta kumpaa se on oikeasti lisännyt, tietoa vai luuloa?



maanantai 14. marraskuuta 2016

Synkkää aikaa

Olin yhden yön sairaalassa. Tutkimuksia tehtiin. Piikeillä pisteltiin, verta imettiin.

Ei ollut mukavaa. Nukkuminen ei  onnistunut. Niinpä nousin jo aamuneljältä ja avasin viihdykkeeksi mukaan ottamani tabletin. Juuri sinä aamuyönä oli luvassa jännittävää ohjelmaa Yhdysvalloista asti.

Ei ollut mukavaa sekään. Ohjelmasta tuli vain äkäiseksi. Kun hoitajat ja lääkäri aamulla tulivat, tuntui kuin yöllä olisi kaikkialla koettu kollektiivinen voimakas yhteinen kokemus, sellainen josta kaikki keskustelevat ja joka jää pysyviin muistoihin. Ei sellaisia usein tule: New Yorkin kaksoistornien tuho, Estonia, Dianan ja Kennedyn kuolema...

"Totisesti minä elän synkkää aikaa", siteerasi lääkäri.  Miten se jatkuikaan? Minä tietysti kiirehdin täyttämään pätemisentarvettani ja jatkoin runoa. Kyllä minä Brechtin osaan.

Mitä aikaa on tämä
jolloin puhe puista on melkein rikos
koska siinä vaietaan niin monista rikoksista.
Se joka levollisena ylittää kadun,
tuskin enää muistaa ystäviään
jotka ovat hädässä.
Minä olisin kernaasti viisas.
Vanhoissa kirjoissa kerrotaan mitä on viisaus.
Vetäydy maailman taisteluista
ja vietä lyhyt aikasi vailla pelkoa.
Tule toimeen ilman väkivaltaa.
Maksa paha hyvällä, luovu toiveistasi, unohda ne!"

Totisesti, minä elän synkkää aikaa."

Kun lisää verta oli imetty, pääsin kotiin.  Siellä tuli vielä yksi paha tieto. Vanha kaverini oli kuollut tapaturmassa. Vain kaksi kuukautta sitten tapasin hänet viimeksi.

Onneksi odottamassa oli miellyttävä konserttikokemus. Ikiaikainen suosikkini Procol Harum esiintyi Finlandia-talossa. Suhde alkoi jo 1967 kappaleesta A Whiter Shade of Pale. Konserteissa olen käynyt vuosien varrella kymmenkunta kertaa.

Jostain kummallisesta syystä nyt konsertin äänen voimakkuus oli liian kova. Miksaus ei ollut aina kohdallaan. Rummut erityisesti korostuivat liikaa. Laatuorkesterin parhaat nyanssit jäivät melun sekaan. Vahinko.

Helsingin Sanomien arvioinnissa  sunnuntaina Arto Pajukallio oli huomannut saman. Kehut tulevat laadukkaasta hittikokonaisuudesta. Kotona olen jatkanut tunnelmointia kuuntelemalla LP-levyiltä niitä tärkeimpiä:  A Salty Dog, Pandora´s Box, Conquistador, Shine on Brightly jne.

Valokuvassa ei ole kehumista, soittajat jäävät jonnekin sinne valonvälkkeen sekaan. Konsertissa oli valokuvauskielto, mutta sen verran kansalaistottelemattomuutta pitää miehen osoittaa, että kyllä yksi kuva otetaan vaikka vartija kurkisteli vähän väliä. Ei salamaa, vastavalo, pimeä sali, ilman säätöjä Lumian älykäs kuvaus -asetuksella. Kuin rosvo yössä, kamera salaa esiin taskusta, sekunnin tähtäys ja laukaisu, ja heti kamera takaisin taskuun piiloon. Tässä rikoksen tulos.





lauantai 22. lokakuuta 2016

Älä usko kuulopuheisiin


Elämme totuuden jälkeistä aikaa (post-truth politics), lehdessä kerrottiin. Varsinkin Yhdysvalloissa eletään näin presidentinvaalien alla. Vaikuttaa uskottavalta väitteeltä.

Kyllä se leviää meillekin. Onhan jo kaksi suomalaista veljespuoluetta lähettänyt valtuuskunnan Amerikkaan hakemaan mallia menestyskampanjan rakentamiseen.

Eletään totuuden jälkeistä aikaa kyllä Suomessakin, sen olen voinut aivan itse todeta. Sillä saavutetaan menestystä paremmin. Kreationismi näyttää vetävämmältä kuin evoluutioteoria. Homeopatia näyttää vetävämmältä kuin ns. koululääketiede. Tutkimuslaitos nimeltä Suomi24 näyttää pätevämmältä kuin yliopisto.

Olen minäkin altistunut. Entisessä työpaikassani oli taipumusta mm. rokotuskielteisyyteen. Kovaa vänkäystä käytiin. Kiivas vähemmistö ei suostunut rokotuksiin, vähemmän kiivas enemmistö suostui, minä mukaan lukien.

Lapsena tunsin kaivonkatsojan. Pajuvitsa kädessään hän kulki pitkin pöheikköä ja näytti, mihin kannatti kaivaa kaivo. Siihen se kaivettiin. Vettä riitti, tyytyväisiä oltiin.

Äitini haki kolmiraajahalvauksensa jälkeen apua henkiparantajalta. Tuttavani haki hoitoa korvakynttilästä. Äskettäin poliitikko kertoi televisiossa, että lepakot räjähtelevät tuulivoimaloiden ympäristössä. Kannattamiensa ydinvoimaloiden turvallisuudesta hän ei maininnut mitään eikä hidas toimittaja hoksannut kysyä. Miten esim. Fukushima?

"Älä usko kuulopuheisiin", ohjeisti meitä jo Bertolt Brecht. Se on hyvä ohje, mutta jatko menee vaikeaksi. "Sinun täytyy tietää kaikki"  /  "mitä itse et tiedä, sitä et tiedä" /  "ota selvää".

Ei se noin voi mennä. En minä voi kaikkea tietää tai ottaa selvää. Pitäähän asiantuntijoihin luottaa. Pitää vain osata tunnistaa asiantuntijat. Eikä se ole kovin vaikeaa.

Toisaalta ei tiede ole voinut kaikkea tutkia.

Viime kesänä sain kesänaapurilta kuulla ohjeen. Tämä oli siis sitä otsikon tarkoittamaa kuulopuhetta.

Sen mukaan käymälästä kärpäset kaikkoavat, jos maalaa käymälän seinät ja katon kauttaaltaan sinisiksi. Pitäisikö uskoa? Kävin katsomassa naapurin sinistä käymälää. Ei siellä kärpäsiä ollut. Minun maalaamattomassa käymälässäni on. Toisaalta en tiedä, josko naapuri olisi vaikka ruiskuttanut Raidia käymäläänsä.

Rohkenen epäillä, että tieteellistä tutkimusta sinisen värin vaikutuksesta kompostikäymälöiden kärpäsmäärään ei ole olemassa. Luottaisinko kuulopuheeseen. Kokeilisinko ensi kesänä?

Taidan pysyä skeptikkona tässäkin asiassa.





maanantai 15. lokakuuta 2012

Kaaosteoria




 

Kaaosteorian huomionarvoisin osa oli niin sanottu perhosefekti. Sen mukaan niinkin vähäpätöinen tapahtuma kuin yhden pienen perhosen siivenisku jossakin kaukana, vaikkapa Amazonilla, voi aiheuttaa valtavan ketjureaktion, vaikkapa hirmumyrskyn, jossakin maapallon toisella puolella.   

Teoria sisältää toki paljon muutakin kuin perhosefektin, mutta se on korkeampaa fysiikkaa, jota kaltaiseni humanistiretkun ei tarvitse ymmärtää.   

Perhosefekti palautui muistiini kesällä, kun tapasin kaverini "Laurin" (nimi muutettu, sillä hän ei ymmärrettävästä syystä välittäisi tulla tunnistetuksi). Hän kertoi tapauksen, joka vahvistaa perhosefektin paikkansapitävyyden.  

*   *   *   

Lauri oli 1970-luvun taitteessa ahkera ja kunnianhimoinen lukiolainen. Hän tähtäsi journalistin ammattiin. Hän näki siinä mahdollisuuden parantaa maailmaa, joka oli täynnä epäkohtia: riistoa, epäsolidaarisuutta, rotusortoa, keinottelua, korruptiota, epätasa-arvoa ja monenlaista muuta vääryyttä. Pahimpana kaikista Vietnamin sota.  Journalistin ammatissa Lauri uskoi pääsevänsä tutkimaan likaisia totuuksia ja julkisuuden avulla parantamaan maailmaa.  

Lauri halusi päästä opiskelemaan lehdistö- ja tiedotusoppia Tampereen yliopistoon. Hyvä lukion keskiarvo ratkaisi sisäänpääsyn. Erityisen tärkeä oli äidinkielen arvosana. Siihen Lauri satsasi.  

Niinpä hän oli valinnut kirjaesitelmänsä aiheeksi Bertolt Brechtin. Hän oli perehtynyt aiheeseen huolellisesti.  

Tuli esitelmäpäivä. Alkoi äidinkielen tunti. Lauri astui luokan eteen pitämään esitelmäänsä. Hän aloitti Brechtin lapsuudesta. Siitähän kaikki esitelmät alkavat.  

Mutta juuri siinä kohdassa ilkeä kaaosteoria puuttui pahaa aavistamattoman Laurin elämään ja sitä kautta maailman tulevaisuuteen.  

Kaaosteorian airueena ei toiminut perhonen vaan vaalea kaunotar nimeltä Kiksa.  

Kiksa istui etupulpetissa aivan Laurin edessä. Kiksalla oli minihame ja punaiset huulet ja kajalia silmissä ja kireä jumpperi. Lauri oli kovasti ihastunut Kiksaan ja oli hiljattain kotibileissä onnistunut yrityksessään tutustua läheisemmin Kiksaan, jopa sen kireän jumpperin peittämiin alueisiin.  

Ja nyt tämä ihanuus istuu etupulpetissa, tuijottaa Lauria ja räpyttää suuria silmiään ja lipsuttaa merkitsevästi kielellään ylähuulta.  

Lauri olisi tullut sellaisesta viestistä onnelliseksi missä tahansa muussa tilanteessa mutta ei seisoessaan siinä koko luokan edessä. Hän nimittäin tunsi kauhukseen, että hänellä alkaa jöpöttää.   

"Jöpöttää". Juuri tätä sanaa Lauri käytti kertoessaan muinaisesta kauhukokemuksestaan. Tätä deskriptiiviverbiä ei tunne Nykysuomen sanakirja eikä Suomen kielen perussanakirja. Netin  urbaani sanakirja tuntee. Sieltä voi katsoa, jos sana on outo. Täytyy joskus paremmalla ajalla katsoa, miten Google kääntää sen muille kielille.  

Jokainen, joka on joskus ollut nuori mies, tietää omakohtaisesti, kuinka kiusallinen ilmiö voi olla. Ne, jotka eivät ole koskaan olleet nuoria miehiä, saattavat muutoin olla tietoisia asiasta. Luokan edessä seisova Lauri tuli ongelmasta erittäin tietoiseksi. Hän joutui paniikkiin.  

Luokan edestä piti päästä äkkiä pois, ennen kuin kukaan huomaisi. Niinpä vanha kunnon Brecht oli hädin tuskin varttunut aikuiseksi kun hän jo kuoli, ja siihen esitelmä loppui ja Lauri pääsi livahtamaan istumaan pulpettinsa taakse piiloon katseilta.  

Opettaja ei peitellyt ärtymystään. Huonosti valmisteltu esitelmä. Olisi pitänyt puhua myös Brechtin kirjoista. Vähintään yksi teos olisi pitänyt esitellä tarkasti, vaikkapa Setsuanin hyvä ihminen.  

*   *   *   

Laurin äidinkielen arvosana putosi kahdeksikkoon. Lehdistö- ja tiedotusopin opiskelupaikka jäi yhden pisteen päähän. Ei tullut Laurista lehtimiestä. Suomi ja maailma jäi pistämättä kuntoon. Sen me kaikki nykyihmiset olemme harmiksemme huomanneet. Ei ole maailma kunnossa. Kaikki on entistäkin pahemmin levällään.  

Laurista tuli liikennesuunnittelija pieneen kaupunkiin. Tärkeää on toki sekin, viisaasti suunnitellut kiertoliittymät ja bussipysäkit parantavat elämämme laatua. Mutta kertoessaan tarinaansa Lauri myönsi, että vieläkin, vuosikymmeniä myöhemmin, häntä kismittää perhonen nimeltä Kiksa, jonka kielen lipsutus punaisilla huulilla aiheutti niin valtavan harmin, josta saa kärsiä koko ihmiskunta.  

(Laurin kuvaa en saa tähän liittää, Kiksan kuvaa minulla ei ole, joten ainoa mahdollisuus on liittää tähän tapahtumasarjan kolmannen syyllisen, Bertolt Brechtin kuva. Kummallisesti nuo patsaan kädet... Patsas sijaitsee Berliinissä Brechtin oman teatterin, Berliner Ensemblen edessä.)



 

maanantai 19. syyskuuta 2011

Moraalidilemma

Dessu on pankinomistaja.

Jotta lukijalle ei syntyisi epätarkkaa käsitystä, täytyy tähdentää, että en omista yksin koko pankkia. Siinä on muitakin. En ole edes suurin omistaja, mutta aika ison osuuden kuitenkin. Niin iso on omistamani lohkare, että viime vuonna huhtikuussa tililleni rojahti 405,49 euroa osinkoa.

Se ei ole kovin valtava summa, mummonmarkoiksi muutettunakin vain kaksi ja puoli tonnia. Virkatyössäni Vuoronvarausviraston ulkomaansuhteista vastaavana osastopäällikkönä raadan saman summan palkkaa parissa päivässä.

Pankista raha tulee kuitenkin tekemättä mitään, kunhan olla möllötän ja odotan.

Omistamani pankin nimi on Nordea. Sain osakkeet isänperintönä joskus vuosikymmeniä sitten, silloin kun pankilla oli vielä suomenkielinen nimi, tosin hankalasti kolmisanainen ja yhdysviivat välissä.

Nyt olen lehdestä lukenut, että pankkini uusi johtokunnan puheenjohtaja Björn Wahlroos, vanha tuttu muista yhteyksistä, on ryhtynyt tehokkaisiin toimenpiteisiin osinkoni kasvattamiseksi. Siihen tepsii saneeraus. Viimeksi  kun aiheesta kirjoitin, se oli vasta suunnitteilla.

Kun parituhatta pankkivirkailijaa saneerataan ulos, niin jopas Dessunkin tilille rojahtaa seuraavalla osinkokierroksella ainakin viisi euroa suurempi saalis. Ehkä peräti kymppi. Näin pankki meistä omistajista huolehtii!

Kyllä Dessua nyt naurattaa, kun hän huomenna maanantaina marssii asioille Kaivokadun ja Mannerheimintien kulmassa sijaitsevaan konttoriin. Voinpa vaikka vilkuttaa kaikille tiskin takana istuville virkailijoille - ikään kuin läksiäisiksi, jos vaikka sattuisi se saneeraus käynnistymään pikapuoliin.

= = = 

No niin, mielenhäiriötä, josta sievistellen käytetään myös nimitystä ”musta huumori” , on viime päivinä ollut liikkeellä, ja Dessu näyttää saaneen taudista tartunnan. Pitää yrittää parantua ennen kuin maine menee.

Oikeasti Dessu on pankkiasiasta vimmastunut eikä haluaisi olla missään tekemisissä tällaisen pankin kanssa. Wahlroos on yksiselitteisesti julistanut, että yrityksillä ei voi olla moraalia eikä käsityksiä oikeasta ja väärästä. Yrityksen ainoa tarkoitus on tuottaa omistajilleen mahdollisimman suurta varallisuutta.

Wahlroos on antanut runsaskätisesti vaalirahaa nykyiselle pääministeripuolueelle, joka onkin perinteisesti arvostanut Wahlroosin ja hänen kaltaistensa arvoja ja näkemyksiä hyvin korkealle. Kun pankki nyt saneeraa virkailijoita, siitä syntyvä sotku siirtyy pääministerin johtaman yhteiskunnan, siis veronmaksajien, maksettavaksi. Monenlaista avustusta ja tukitoimenpidettä tarvitaan, jotta tuhotyöstä selvitään. 

Veronmaksajat hoitavat siis sen moraalipuolen, kuten aina.

*   *   * 



Mitä minä voisin tehdä? En halua olla osallinen tällaisessa kyynisessä pelissä. Voisin tietysti hankkiutua eroon osakkeistani, mutta entä sitten? Ne ostaisi joku, joka olisi ehkä hyvinkin tyytyväinen tilanteeseen ja antaisi tukensa Wahlroosille. Minä sentään vastustan ja rähisen.     

Nyt ymmärrän entistäkin syvällisemmin, mitä Bertolt Brecht tarkoitti Kerjäläisoopperan repliikissä, että pankin ryöstäminen on pieni rikos verrattuna pankin perustamiseen.

(Kuvassa minun ja meidän muiden rosvojen luola.)

tiistai 29. maaliskuuta 2011

"Opi, kuusikymmenvuotias..."

Dessu kävi Moskovassa työmatkalla ja joutui jälleen kerran harmittelemaan, ettei ole koskaan elämänsä varrella tullut opiskelleeksi venäjää. Toinen samanlainen sivistysaukko on ranskan kieli.

Kuinka paljon enemmän maasta ja kulttuurista ymmärtäisikään, jos siihen pääsisi kiinni kielen kautta. Ei yhtään lohduta, että Venäjälläkin aletaan jo kohtalaisen laajasti osata englantia. Työasiat ja yksityiskontaktit sujuvat kyllä, mutta syvempi taso jää saavuttamatta.

Dessu pärjää hyvin toisella kotimaisella, englannilla ja saksalla. Virokin käy jos ei tarvitse kovin monimutkaisia selittää. Muut kielet ovatkin sitten turistitasoa.

Mietintämyssyssa on suuria aikeita. Dessulla häämöttää vuoden kuluttua eläkkeelle siirtyminen. Päätöstä en ole vielä tehnyt, pakko ei ole. Mitä puuhaan sitten jos siirryn? Olisiko aika opiskella? Vai siirtyisinkö rentoon elämänmuotoon? Oppisinkohan vielä uuden kielen, vaikkapa venäjän tai ranskan? Käytännön tarvetta ei tietenkään ole, mutta ihan omaksi iloksi.

Joskus poikien kanssa tuumailtiin tuopin yli, mitä kaikkea voisi. Houkutusta oli ryhtyä johonkin sellaiseen, mikä olisi totaalisen vierasta ja ennen kokematonta. Uuden kielen opiskelu ei olisi uutta, kun olen kieliä ennenkin opiskellut. Pitäisi olla aivan outoa ja omituista. Suorittaisinko lentolupakirjan? Hyppäisinkö laskuvarjolla? Ryhtyisinkö vuoristokiipeilijäksi? Vaeltaisinko pohjoisnavalle?

Taitavat olla vähän rankkoja tässä iässä ja tällä kunnolla. Ehkä jotain hillitympää. Toteuttaisinko lopultakin nuorena kesken jääneen projektin ja tekisin väitöskirjan? Vai opettelisinko lukemaan nuotteja, sitten soittamaan jotakin instrumenttia, vaikkapa banjoa tai balalaikkaa, ja sitten kun osaisin, lähtisin kiertueelle? Vai opettelisinko pelaamaan Angry birdsiä ja pyrkimään mestaruuskisoihin? Vai liittyisinkö FaceBookiin ja raportoisin jokaisesta kyljenkääntämisestäni?

Tässä on nyt vuosi aikaa miettiä. Innoittajana B. Brechtin Oppimisen ylistys, josta kirjoituksen otsikko on lainaus.
"Johtoon" en kuitenkaan aio siirtyä.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Tulkaa, uudet ilveilijät

Dessutom kävi pääsiäisen aikoihin Kansallisteatterissa katsomassa ”Galilein elämän”. Esitys ei ollut aivan parhaiden veroinen - parempiakin olen samasta kappaleesta nähnyt. Mutta Bertolt Brechtin teksti on sen verran tärkeitä systeemeitä hoksaava, että esitys oli hyvinkin katsomisen arvoinen ja suositeltava.

Dessutom on aina pitänyt Galilein elämää allegoriana vapaan tieteellisen tutkimuksen puolesta. Tähän tulkintaan johdattaa näytelmän valmistumisen ajankohta 1939. Silloin oli saanut suurta julkisuutta tieteellinen vallankumous: uraanin atomin halkaiseminen. Keksinnön taustalla oli Einstein, ja hän oli juutalaista syntyperää. Sellainen tiede oli natseille kelvotonta.

Einsteinin keksintöä vainosi natsismi ja Galilein keksintöä kirkko ja inkvisitio. Sen vuoksi Brechtin näytelmä sisältää kätketysti ivaa natsismia vastaan. Galileon piti pysyä vaiti tutkimuksistaan, jotka väittivät kirkon julistamaa dogmatiikkaa vastaan.

¤

Miten on nyt? Onko nykytiede vapaa ulkopuolisista painostajista?

Monien muiden tavoin Dessutom pelkää, että nykyinen yliopistosysteemi ”halutaan valjastaa kiskomaan kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun vankkureita”, kuten Helsingin yliopiston entinen rehtori Kari Raivio asian harvinaisen selvästi onnistui ilmaisemaan. 

Sellaisessa ilmapiirissä ei taida jäädä paljon tilaa ainakaan humanististen ja taidealojen opetukselle ja tutkimukselle.

Kun yliopistoihmiset joutuvat yhä lisääntyvässä määrin tekemään monenlaisia tehostamis- ja tuottavuussuunnitelmia ja itsetarkkailuraportteja, tilaa vapaalle tutkimukselle jää yhä vähemmän. Galilei kamppaili viimeiseen asti ulkopuolisten vaatimuksia vastaan.

Kansallisteatterin esityksessä trubaduurit ja ilveilijät irvailevat Galilein kauhistuttaville opeille. Nykytrubaduureilta voisi odottaa irvistelyä kaikenkattavalle kaupalliselle kilpailukyvylle.

Niinköhän se menee, että uudessa paljon kehutussa innovaatioyliopistossa insinöörien tehtäväksi asetetaan keksiä ihmevempuloita, taideteollisten tehtäväksi designata niille trendikkäitä ulkokuoria ja kiinnostusta herättäviä pakkauksia ja kauppakorkealaisille tehtäväksi maailmanlaajuisesti tykittäviä myyntikampanjoita. 

Missä ovat uudet Brechtit nyt, kun heitä todella tarvittaisiin?




(Kuva: Hans Jürgen Kallmann 1955 - Köln, Wallraf-Richartz Museum)

perjantai 12. maaliskuuta 2010

Helsinginkadulta Raaseporiin

Dessutom kävi teatterissa. Paikka oli Ryhmäteatterin näyttämö Helsinginkadun urheilutalossa, siinä missä 80-luvulla esityksiä piti Jouko Turkan Teatterikorkeakoulu. Kyseessä oli näytelmän ”Euroopan taivaan alla” ensi-ilta. Ohjaus Esa Leskinen.

Dessutom piti kovasti näkemästään. Siinä oli älyä, ajankohtaisuutta ja oivallusta nykymaailman menosta. Povaan esitykselle yleisömenestystä.

Uudessa uljaassa Euroopassa hyvinvointia riittää yhä harvemmalle. Miksi niin, unioninhan piti tuottaa hyvinvointia yhä suuremmalle joukolle. EU myytiin meille eurooppalaisten kansojen kulttuurisena yhteenliittymänä, mutta me saimme markkinatalouteen keskittyvän liberalistisen systeemin, joka jakaa voittoja yksille ja pistää toiset maksamaan pelureiden aiheuttamat tappiot. Rikkaus ja köyhyys karkaavat yhä kauemmaksi toisistaan. Ei sellaisen pitänyt olla unionin idea. Meitä vedätetään, sanoo Ryhmäteatteri.

Tässä oli uutuusnäytelmän teema. Harvinaisen tarpeellinen teema, ajattelee Dessutom, joka on perinteisesti ollut brechtiläisen kantaa ottavan teatterin ystävä.

Dessutom äänesti 1994 Euroopan unioniin liittymisen puolesta, tosin aika epävarmana. Hän näki kuitenkin hyödylliseksi kansojen ja kulttuurien yhdistymisen ja raja-aitojen poistamisen.

Saimmekin systeemin, joka taloudellisin perustein ajaa alas julkista taloutta, erityisesti uusilta jäsenmailta. Nyt tilaston mukaan joka kuudes eurooppalainen elää köyhyysrajan alapuolella. Tänä vuonna, köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena teemavuotena 2010, budjetti tähän tarkoitukseen on 17 miljoonaa euroa.

Eipä ole paljon, kun vertaa pankkien kriisitukemiseen käytettyihin rahoihin. Sinne uppoaa 312 miljardia euroa. Molemmat veronmaksajien rahoja.

Tällaista Eurooppaa esitys kuvaa. Siirtotyöläisiä vaeltaa maasta toiseen, jokunen romanialainen Suomeenkin. Siellä hän kohtaa globalisaation ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn asettamat haasteet, eikä siitä hyvä seuraa.

Aineksista syntyi hyytävä komedia työvoiman liikkuvuudesta. Pilkan kohteena on systeemi, eivät sen uhrit. Pieni ihminen systeemin rattaissa.

¤  ¤  ¤ 

Dessutom siirtyy huomenna, perjantaina, yhdessä sihteerinsä kanssa Vuoronvarausliiton edustuskämpälle Raaseporin rannikolle valmistelemaan lauantaina alkavaa suunnittelu- ja kehitysseminaaria. Sinne on tulossa arvovieraita.

Seminaarin aiheena on vuoronvarausjärjestelmien muutospaineet. Perinteinen Suomessa käytetty pohjoismainen linjaus, joka pohjautuu alueelliseen tasa-arvoon ja korostuneeseen yksilöiden oikeudenmukaisen kohteluun, on viime aikoina poliittisin perustein joutunut kritiikin kohteeksi. Tilalle tarjotaan anglosaksisissa maissa yleisempää linjausta, jossa kaupallistaloudelliset näkökohdat saavat suurempaa painoarvoa.

Dessutom ja sihteeri valmistelevat seminaarin onnistumista. Asiakirjat ja asiantuntijoiden lausunnot jaetaan valmiiksi pöydille, esitystekniikka varmistetaan ja Power point -systeemit laitetaan käyttövalmiiksi, ruokahuollon palveluntuottajan valmius tarkastetaan ja huoneiden kunto kontrolloidaan.

Illalla esitarkastukseemme joutuvat myös saunan lämpötila ja juomien aromi.

¤

Toivotan lukijoilleni rattoisaa viikonloppua. Palaan viikonlopun jälkeen.

tiistai 9. maaliskuuta 2010

Irvistelkää vapaasti

Ystävät jaksavat irvistellä Dessutomille pinttyneestä tavasta pistää talteen kaikkea mahdollista vanhaa ja käyttökelvotonta tavaraa.

Virnuilulle on perusteita.

Taidan olla luonteeltani jonkinlainen kierrätysaatteen esioppimestari. Mistä sitä koskaan tietää, mille esineelle vielä joskus tulee käyttöä. Jos esine on rikki, voin korjata sen, kunhan ehdin. Jos vaate ei mahdu päälle, luultavasti laihdun - viimeistään ensi kesänä.

Vakuuttuakseni luoneenpiirteestäni tarkastan tässä ja nyt kirjoituspöytäni laatikoita. Löytyy kaksi vanhaa kinofilmikameraa, kolme vanhaa yölamppua, taskulamppu, kaksi vanhaa paperinrei´itintä, kolme vanhaa paperinnaittajaa, tyhjä purukumipurkki, taskukokoinen soitin C-kaseteille + kuulokkeet johtoineen, imukuppi, aski täynnä teroitusta vaativia lyijykynänpätkiä, kymmenkunta taskukokoista muistilehtiötä, kymmenkunta taskukalenterin liitteenä tulevaa osoitemuistivihkoa, kaksi teippirullan telinettä, kaksi koteloa tietokoneen diskettien tarralappuja, kolme opettajan muistikirjaa, kaksi käytöstä poistettua tietokoneen hiirtä jne.

Löytyy hyödyllistäkin: kolme rullaa teippiä, kaksi jeesusteippiä, maalarinteippiä, kolmet pelikortit, useita rullia narua, mittanauha, kotelollinen klemmareita ja kumirenksuja, pinsetit, kynsiviiloja, ruuvimeisseleitä, linkkuveitsi, kruunukorkinavaaja, verenpainemittari, kuutio Post-it-lappuja, putkilo Erikeeperiä, kaksi taskulaskinta ja kaikki mahdolliset kirjoitus- ja toimistotarvikkeet.

¤

Uskon kohtalaisen vakaasti keksiväni vielä käyttöä vanhoille tavaroille. Rei´ityskoneet vaativat terien viilausta, naittajat jotain, millä saa piikit lävistämään paperin niin etteivät mene lyttyyn, lamput uuden polttimon, kynät teroittamisen, kamerat korjaamoon viennin. Korppujen tarralaput taitavat kyllä olla tarpeettomia, sillä tietokoneessani ei enää ole korppuasemaa. Opettajan muistikirjalle pitää yrittää keksiä muuta käyttöä, sillä en anna kenellekään arvosanoja.

Mutta vanhoista tavaroista on vaikea luopua. Tuntuu häväistykseltä heittää roskiin tavara, jota olen käyttänyt, joitakin suorastaan vuosikymmeniä, kuten reikäkonettani ja naittajaa. Ne ovat melkein kuin ystäviä. Vielä pahempaa on heittää pois kirjoja. Mutta pakko on, kun hyllyt ovat viimeistä sijaa myöten täynnä eivätkä divarit ota vastaan eikä nettihuutokauppa vedä.

Jo vanha kunnon Bertolt Brecht tunsi ongelman kuvasi sitä osuvasti:

KAIKISTA ESINEISTÄ (Bertolt Brecht)


Kaikista esineistä rakkaimmat
ovat minulle käytetyt.
Kuhmuiset reunoistaan litistyneet kupariastiat,
veitsien ja haarukoiden monissa käsissä kuluneet puiset varret
ovat minusta jaloja muotoja. Myös laakakivet
vanhojen talojen pihoilla ovat
onnekkaita asioita,
monien jalat ovat hioneet niitä
monet askeleet tallanneet maahan ja
ruoho kasvaa raoissa.


Monien käytössä
ne muuttuvat jatkuvasti,
parantavat muotoaan ja
tulevat arvokkaiksi
niin kuin monien kokeilujen tulos.
Minä rakastan jopa veistoksia
joista on katkottu kädet. Nekin elivät minulle.
Vaikka ne on kaadettu niin ne kerran pystytettiin.
Vaikka niiden kimppuun hyökättiin
eivät ne olleet liian iloisia.


Ja puoliksi sortuneet rakennukset
ovat kuin keskeneräiset suuret suunnitelmat:
kauniit suhteet voidaan jo
aavistaa, vaikka ne vielä
tarvitsevat ihmisten ymmärrystä. Toisaalta
ne ovat palvelleet, ovat jo aikansa eläneet.
Tämä kaikki
tekee minut onnelliseksi.

(suom. Brita Polttila)