Toisen vastuulla

Kun ensimmäistä kertaa pääsin kapakkaan, olin 16-vuotias. Ovella portsari kysyi papereita, vaikka tunsi minut. Olin hyvin valmistautunut, sillä olin lainannut täysi-ikäiseltä kaverilta teinikortin.

Ei siinä ongelmia tullut. Portsari vain totesi, että oletkos nimeä vaihtanut ja viittasi kädellään menemään peremmälle.

Tämä tapahtui Ruthin kapakassa Jyväskylässä kesällä 1967. Kapakka sijaitsee yliopiston portilla Sohvin krouvia vastapäätä. Sitä on kutsuttu myös nimillä Yla-Roth ja Sivukirjasto.

Ei taida olla kapakkaan pääsy alaikäisille yhtä helppoa nykyään. Näin luulen, en tiedä.

Riittäähän näitä, väärällä nimellä esiintyjiä, viihteessä varsinkin. Jotkut jopa kirjoittavat blogeja väärällä nimellä, näin on minulle kerrottu. Sellainen on mielestäni törkeää puskista huutelua, kun ei uskalleta omalla nimellä seisoa sanojensa takana. Suosittelen, että sellaiset jätetään lukematta.

Sitten ovat vielä väärät tuotemerkit. Osa on väärennöksiä, kuten Aarnion pallotuolin kopiot. Kerran kauan sitten Istanbulissa kohtasin  kaupustelijoita, jotka tulivat myymään minulle vaatetavaraa. Oli halpaa merkkituotetta, maailmankuuluja merkkejä. Ostin yhden T-paidan. Siinä oli tuttu logo ja varmistajafirman nimi: "Abibas". Kyllä, juuri näin, tässä ei ole näppäilyvirhettä. Painotyössä tarpeelliset pelikuvan hahmotukset ovat tunnetusti vaikeita, erityisesti luki-häiriöisille.

"Synti toisen vastuulla kuulostaa huijaukselta", kirjoitti Pentti Haanpää kuvatessaan kirkonmenoja ja papin julistamaa syntien anteeksi saamista kristinuskon lunastusopin mukaisesti kirjassa Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Sitä sopii kyllä miettiä.

Kuvassa syntiä toisen vastuulla tekee taiteilija Salvador Dali.

Isoa etsimässä

Ei pitäisi päästää itseään liian helpolla. Ei varsinkaan eläkkeellä. Voi kuulemma veltostua.

Huomaan, että minulla kohtalaisen uutena täyseläkeläisenä on taipumus päästää itseni liian helpolla. Ei niin, että kokonaan joutilas olisin. Eikä niin, että olisin sohvanpohjalle juuttumassa. Eikä edes niin, että aktiviteettien kokonaismäärä olisi kovin merkittävästi pienempi kuin ennen.

Tarkoitan sitä, että minulla ei ole mitään isoa projektia käynnissä. On vain pieniä: tänään yhtä, huomenna toista, ylihuomenna jotain muuta.

Virkavuosina oli aina jokin iso pitkän tähtäimen projekti käynnissä. Oli kirjoitustöitä, joille oli varattu aikaa vähintään puoli vuotta. Siitä sitten syntyi satasivuisia asiakirjoja.

Nyt ei ole tekeillä mitään satasivuista. Voisin tietysti alkaa kirjoittaa romaania, mutta mietin vielä. Aihe on ollut mielessä jo 40 vuotta. Ajankohtainen teema on kylläkin ehtinyt hieman vanhentua. Genre olisi nyt historiallinen romaani.

Voisin tietysti ruveta vääntämään väitöskirjaa. Siihenkin olisi aihe valmiina, ainakin melkein. Mutta mistä löytäisin motivaatio? Eikä taitaisi olla enää mahdollistakaan, kun hallituksemme opetusministeri on keksinyt hyvän keinon tehostaa yliopistojen toimintaa, varsinkin Helsingin yliopiston.

Ei siis ole ihan helppoa päästä aloittamaan uutta isoa kirjoitusaihetta.

Entä sitten lukeminen? Onhan isoja lukemisprojektejakin. Viime aikoina olen lukenut vain "pieniä", sellaisia joiden viimeinen sivu tulee vastaan päivässä tai parissa, viimeistään viikossa.

Tässä "pieni" ei tarkoita huonoa. Moni pieni on hieno lukuelämys. Tarkoitan vaativaa, pitkäkestoista urakkaa. Ei välttämättä yhteen putkeen luettavaa vaan vähitellen etenevää.

Kirjahyllyjeni suurin kirjasarja on Carl Grimbergin Kansojen historia, 24 osaa. Siihen en ryhdy, siihen uppoaisi. Toiseksi suurin on Kansojen kirjallisuus, 12 osaa. Sen olen varmaankin tullut vähitellen lukeneeksi läpi, hakuteoksena.

Koottuja teoksia on monelta kirjailijalta, Aho, Haanpää, Ibsen, Pekkanen... En usko, että niihinkään tartun. Vaativa luku-urakka olisi tietysti Volter Kilven Alastalon salissa. Sen luin aikoinaan tenttiin, pakollisena. Ei nyt uudestaan.

Katse huomaa hyllystä sinikantisen kolmiosaisen teossarjan.

Tuota olen monesti ennenkin katsellut sillä silmällä. Kolme osaa pysyy kohtuullisuuden rajoissa, vaikka osat ovatkin paksuja. Kirjasarja on tuttu, olen sitä selaillut, lueskellut, käyttänyt hakuteoksena. Tunnen tyylin, tiedän kirjoittajan originellin asenteen. Mutta jos oikein muistan, en ole sitä koskaan lukenut kerralla alusta loppuun, kokonaisena. Tämä voisi olla kevään luku-urakkani. Uskoakseni pääsisin loppuun kesään mennessä, tai viimeistään syksyyn, hitaammallakin tahdilla. Sivuja on noin 1300. Tyyli ei ole raskasta.

Kirjasarja on Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoria I - III.

Selailen ykkösosaa. Sen motto on terävä, tätä en muistanutkaan.

"Sen seikkaperäinen kuvaaminen, mitä ei koskaan ole tapahtunut, ei ole ainoastaan historiankirjoittajan tehtävä, vaan myös jokaisen todellisen kulttuuri-ihmisen luovuttamaton oikeus."  (Oscar Wilde).

Taidanpa tarttua tähän isoon.

Terveisiä laiturilta

Elämän pitäisi olla niin kuin perhosella kesäpäivä. Silloin ei joutuisi yhtäkkiä kesken kaiken iloisen elämän lähtemään pois Längelmäveden rannoilta viettämään syksyä ja ikävää jossakin Töölössä.

Tiedä sitten, miten niillä Längelmäveden perhosilla syksy sujuu. En ole katsomassa. Läksiäisiksi luin Pentti Haanpään novellin "Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla", ikään kuin valmistautuakseni tulevaisuuteen, jossa ei ole perhosia. Napasalo tai Töölö, yksi ja sama, marraskuiset mietteet molemmissa samankaltaiset.

Kesän vietin enimmäkseen joutilaana, mitä nyt puita pilkoin, ruohoa leikkasin ja vieraita passasin. Keskellä kesää poikkesin Tukholmassa. Yöt ovat kesän parasta aikaa. Kuljeskelin rantatiellä, soutelin järvellä, saunoin ja uin, istuin laiturilla varpaat vedessä.

Lämpimät kesäyöt olivat harvinaista herkkua, kun saattoi istua pitkään laiturilla ihan saunaiholla eikä tullut kylmä, Kuunnella yölaulajia, katsella vesisiippojen lentelyä, miettiä suuria asioita, kokea harvinaisia elämyksiä.

Väittävät, että ilmastonmuutos tuntuu jo. Ensin on pirullisen kylmä kesäkuu, sitten uskomaton helleputki. Keskilämpötila nousee, eteläiset kasvi- ja eläinlajit valtaavat alaa yhä pohjoisempana. Kohta on varmaan Längelmäveden rannoillakin krokotiilejä ja virtaheposia ja minun laituriyöni muuttuvat levottomiksi. Nyt levottominta oli joutsenten huuto.

Houkutus ja torjunta

 

On kymmenen vuotta siitä, kun lopetin tupakoinnin.  

Ei se vapaaehtoinen päätös ollut. Lääkäri sen määräsi, verenpaine huiteli tappolukemissa. Lääkäri oli taitava, hän sai minut vakuuttuneeksi. Kun motivaatio oli syntynyt, siitä eteenpäin päätöksen toimeenpano oli yllättävän helppoa. Ei siihen mitään nikotiinilaastareita tai muita korvikkeita tarvittu.  

Olin kyllä jo ennen lääkäriäkin vähentänyt. Olin päässyt siihen, että poltin päivän ensimmäisen savukkeen vasta klo 22. Seuraava vaihe oli se, että se klo 22 poltettu savuke oli myös päivän viimeinen. Vain yksi savuke päivässä tuntui siltä, että en oikeastaan polttanut ollenkaan.  

Oli kuitenkin poikkeus sääntöön: silloin kun kävin kaljalla, ei ollut rajoituksia. Tämä kuitenkin osoittautui huonoksi, sillä kaljalla käynnit lisääntyivät. Ravintola Elite sijaitsi melkein nurkan takana, ja siellä tuli pistäydyttyä entistä useammin, juuri tästä syystä. Elite ei ollut silloin mikään kireä ruokapaikka vaan rento taiteilijakapakka, siellä oli aina kavereita ja tupakointi sallittu.  

Siinä vaiheessa tuli se motivaatio. Ymmärsin, että lopettaminen ei onnistu, jos en samalla lopeta kaljalla käyntejä. Niinpä tein kaljallakäyntilakon. Sen keston jätin avoimeksi - lopulliseksi en sitä aikonut. Alkoholilakko kestäköön niin kauan, että tunnen itseni varmaksi siitä, että en enää tupakkaan sorru.  

Kaljalakkoa kesti tasan yhden vuoden + yhden kuukauden + yhden viikon = 403 päivää. Siinä kohdassa tunsin, että en enää sorru.   

En vieläkään ole tupakoinnin periaatteellinen vastustaja, vain minulle se ei terveyssyistä sopinut. Viihdyn edelleen mainiosti työpaikkani salaisessa tupakkakammiossa, joka sijaitsee syvällä kellarissa vanhassa pannuhuoneessa. Siellä kokoontuvat mukavimmat ihmiset. Siksi poikkean sinne usein. Minä vain en polta. Enkä usko olevani edes passiivinen tupakoitsija, sillä voimakas imuriputki vetää savun heti pois.  

Aina silloin tällöin joku tarjoaa tupakkaa, viimeksi tänään, kun juhlapäivä. Tuli puheeksi, enkö voisi jo kymmenen vuoden jälkeen polttaa yhden juhlatupakan ilman sortumisvaaraa.  

En sortunut houkutukseen. Luulen, että yksi johtaisi ennen pitkää toiseen. Parempi olla kokonaan ilman, sillä mitään himoa ei ole.  

Nuorena olin piippumiehiä. Se kuului hippikauteen 60-luvun lopusta eteenpäin, silloin Woodstockin ja Ruisrockin alkuaikoina. Kuva on siltä ajalta. Harmikseni sorruin vähitellen savukkeisiin. Se ei ollut yhtä tyylikästä. Lieneekö piippumiehiä enää jäljellä muita kuin yksi tämän blogin vakilukija? Piippunaisia en tiedä muita kuin yhden Pentti Haanpään kirjassa ja toisen Juha Seppälän kirjassa Super store, mutta se on kyllä muutenkin aika tuhma juttu.

 

 

 

 

Pikaistuksissa

 

Olin vielä eilen sellaisessa aikeessa, että alan lukea Stefan Zweigin kirjaa "Eilispäivän maailma: erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern: Erinnerungen eines Europäers - 1942). Otin sen jo esiin hyllystäni. Olen sen joskus nuorena lukenut ja muistan sen innostavuuden. Nyt olisi aika uudistaa ja täydentää elämystä.  

Tänään tulin toisiin ajatuksiin. Arvokkaalle, viisaalle ja poikkeuksellisen tyylitietoiselle teokselle pitää antaa sen ansaitsema lukemisrauha. Nyt minulla ei ole sellainen hetki.   

Ei pidä ottaa luettavakseen arvoteosta, jos siihen ei ehdi kunnolla keskittyä. Minua vievät nyt työ ja kotiin kannetut asiakirjamapit. Laatukirjan lukemisesta tulisi nyt silkkaa sälää - hetki nyt, ehkä hetki huomenna tai sitten vasta ensi viikolla. Ei käy!  

Tällaista tilannetta varten pitää ottaa esiin aivan toisenlaiset nautintolukemiset, sellaiset jotka eivät kärsi lyhyeksi jäävistä lukutuokioista. Lyriikka on sellaista. Voin lukea yhden runon. Parhaimmillaan siinä on antia koko päiväksi.  

Novellit ovat toinen mahdollisuus. Sellaiset lyhyet ja mehukkaat jutut kuin vaikkapa Haanpäällä. En kuitenkaan nyt kelpuuttanut Haanpäätä, sillä hänen tuotantonsa tunnen läpikotaisin.  

Selasin hyllyjäni. Sopiva löytyi vasta viimeisen hyllyn alimmaiselta tasolta. Siellä on aakkosjärjestyksen Ö.  

István Örkény: Minuuttinovelleja. Kirjassa on monta kymmentä novellia, kaikki suunnilleen yhden sivun pituisia. "Käyttöohjeen" mukaan ne on nimenomaan tarkoitettu luettavaksi kiireen keskellä. "Huono vointi tai rasittuneet hermot eivät ole esteenä." Novellin ehtii lukea vaikkapa odotellessa, kun puhelin tyyttää varattua.  

Minuuttinovelleista lähti liikkeelle mieleenmuistuma, että Juhani Peltosella oli vielä tiiviimpää novellitaidetta, olisiko ollut peräti 15 sekunnin novelleja, sellaisia joissa koko tarina tuli kerrotuksi kymmenellä rivillä ellei allekin. Kokonaisia elämäntarinoita. Etsin hyllystäni mutta en löytänyt. En muista missä niitä oli. Pitää siis pärjätä Örkényn kanssa. Niillä mennään lähipäivät. Eivät ne Zweigin tasolle yllä mutta silti.

 

"Pilvihin mä hyppäisin..."

Dessu on palannut pohjoisesta, jossa hän oli sijaiskoulutettavana. Kurssi olisi ollut hyödyllinen, jos Dessu olisi aloittelija työssään. Hän on kuitenkin vuosikausia ollut työpaikassaan Vuoronvarausvirastossa vastuullisessa esimiesasemassa, johon kuuluu juuri niitä tehtäviä, joihin Saariselällä tarjottiin tasokasta perehdyttämisopetusta.

Pakkanen oli hirvittävä mutta huimapäisenä luonteena Dessu uhmasi luonnonvoimia ja lähti kerran lainasuksilla hiihtämään. Edellisestä hiihtokerrasta ei ole kuin vajaa kahdeksan kuukautta, kuten blogistani 17. helmikuuta (”Loistava come back”) ilmenee. Sitä edellisestä kerrasta oli kuitenkin vuosikymmeniä, joten rutiinissa on lieviä puutteita.

Hiihtolenkki arktisessa maisemassa ei ollut kovin pitkä, vain viisi kilometriä, mutta siinäkin ehti nousta muistiin kotimaisen kirjallisuuden klassikko, jossa nälkäisen miehen hysteerinen hiihto kuutamoyössä hirmupakkasessa läpi Kairanmaan korpien tuli mestarillisesti kuvatuksi. Tarkoitan Pentti Haanpään postuumina (1956) julkisuuteen päässyttä romaania Noitaympyrä. 

Dessun tunturihiihdossa ei ollut hengenvaaraa eikä kintereillä kuulunut susilauman ulvontaa. Pahin katastrofi oli kaatuminen pitkässä alamäessä, jossa yllättäen tuli vastaan kurvi. Menin kunnolla mukkelis & makkelis. Vasempaan olkapäähän sattuu vieläkin, kun nostan käden pystyyn.

Mutta mikäpä pakko on nostaa kättä pystyyn? Selviän kyllä arkipäivästä kädet ala-asennossa.

Dessu vähän harmittelee mäenlaskussa ilmennyttä taitamattomuutta. Lapsena Jyväskylässä mäenlasku kyllä sujui. Meillä pojilla oli kelpo hyppyrimäki Kypärämäen laitamilla. Oli joukossa yksi tyttökin, se Anita, jonka raisuista otteista kerroin kirjoituksessani ”Virnuileva kiduttaja” 8. marraskuuta. 

Hyppyrimme oli jyrkässä rinteessä. Siinä pystyi lentämään kymmenmetrisiä leiskautuksia. Alastulon jälkeen oli kuitenkin pakko kaatua tahallaan, sillä kohta edessä oli pajupöheikkö. Piti jarruttaa kaatumalla ennen kuin törmäsi pajukkoon. Niissä kaatumisissa ei käynyt kuinkaan. Seuraavana talvena jotkut isät tulivat vesureiden kanssa kaatamaan sen pöheikön. Siitä homma muuttui vaarallisemmaksi, sillä lumipeitteen läpi esiin pilkisti teräviä pajun kantoja. Niiden läpi ei uskaltanut pystyssä laskea, ja kaatuminenkin oli vaarallista. Jos olisi liukunut teräviin esteisiin, olisi tullut vahinkoja. Yhdelle pojalle tulikin.

Lapsuuden hyppyritouhuissa tyylillä ei ollut väliä, pituudella oli. Näin ollen Dessun on pakko myöntää, että hän ei ole pysynyt mukana ajan riennossa. Hyppyrimäen V-tyyliä hän ei hallitse. Osaaminen valitettavasti on puutteellinen myös sellaisissa uusissa talvilajeissa kuin freestyle, kumparelasku ja lumikouru.

Samanlainen puute vaivaa muitakin lajeja, joissa kehitys on mennyt eteenpäin 60-luvun jälkeen. Korkeushypyssä Dessu ei hallitse Forsbury-floppia vaan hyppää edelleen saksityylillä, kuulantyönnössä hän ei hallitse pyörähdystekniikkaa vaan paiskaa pakittamalla. Nämä ovat kuin puutteita yleissivistyksessä.

Vakavaan harkintaan täytyy ottaa tällaisten puutteiden pikainen korjaaminen.

Voisin aloittaa mäkihypystä. Ehkä menen hyppyrimäkeen ja leiskautan. Ei se V-tyyli vaikealta näytä. Kun ruotsalainen Jan Boklöv 80-luvun alussa aloitti tyylin, se näytti rumalta, vähän kuin varis olisi lentänyt. Pilkkakirveiden vitsejä riitti. Silmä kuitenkin tottui. Vitsinvääntö on nyt saanut uusia meheviä aineksia, kun V-mäkihypystä on tulossa myös naisten laji. 

Välineetkin ovat kehittyneet. Saariselän lenkillä Dessu sai ensikosketuksen uudenmallisiin suksiin, siteisiin ja monoihin. Omat sukset 1970-luvulta taitavat olla pois muodista. Lienevätkö uudet paremmat, en osaa sanoa. Maajoukkueen mäkimiehillä on haku päällä, jonkinlaiset taikasukset on Janne Ahoselle valmistettu mutta ne hylättiin, näin olen lukenut.

Kuvassa mainos alan parhaista tuotteista vuodelta 1926 (klikkaamalla sen saa suuremmaksi).

Minkä kirjan lukisin?

Dessulla on lähes jatkuvasti häslinki päällä kirjojen kanssa. Sohvapöydällä (romaanit, esseet), yöpöydällä (lyriikka) ja kylpyhuone-WC:n pöydällä (sarjakuvat) on läjäpäin kirjoja. Osa on luettu lähes loppuun, osa on keskivaiheilla, osa on juuri aloitettu. Kaikissa on kirjanmerkki välissä osoittamassa oikeaa paikkaa.

En tiedä, onko tapa viisas, mutta näin se on aina ollut. Minulla on aina luettavana monta kirjaa. Pinoissa on myös kirjoja, joiden lukeminen ei etene. Sellaiset jäävät vähitellen pinon alimmaiseksi ja ehkä joskus päätyvät sieltä hyllyyn odottamaan uutta yritystä. Olen aika helposti luovuttava lukija. Jos kirja ei kohtuullisessa ajassa ala vetää, sitten se jää. En ole aikoihin yrittänyt lukea mitään pahalla sisulla. Kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, jolloin olin niin periaatteellinen, että kun olin päättänyt lukea Joycen Odysseuksen tai Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, niin sitten luin, väkisin.

Hyvä ystäväni ja kollegani, Vuoronvarausliiton tilastopäällikkö, ilmoitti joskus alkuvuodesta työpaikan tupakkahuoneen mukavassa vanhassa laiskanlinnassa piippua poltellessaan päättäneensä lukea Carl Grimbergin 24-osaisen Kansojen historian. Viimeksi kysyttäessä hän kertoi edenneensä jonnekin puolivälin paikkeille.

Dessullakin on Grimberg hyllyssään, mutta olen vuosien varrella lueskellut sitä vain satunnaisesti luvun sieltä, toisen täältä. Vaikka teksti on tunnetusti vetävää, en kuitenkaan juuri nyt suunnittele ryhtyväni kollegani viitoittamalle tielle. Olen luonteeltani sillä tavalla lyhytjänteinen, että mahdottomat yritykset olen oppinut väistämään. Riittää kun selailen Musiikin tietosanakirjaa ja pyrin etsimään kiinnostusta herättävät musiikkikappaleet kuunneltavaksi. Siinä on minulla pitkäntähtäimen suunnitelmaa vuosikausiksi. Muut lukusuunnitelmat saavat olla lyhytkestoisia.

Toinen periaatteellinen ongelma on, kannattaako rajallista elinaikaansa käyttää lukemalla uudestaan sellaisia kirjoja, joista on joskus nauttinut. En ole varma, mutta silti teen usein niin. Tällaisia moneen kertaan lukemiani kirjailijoita ovat esim. Tšehov, Strindberg ja Calvino, kotimaisista Haanpää ja Linna. Lyriikan puolella nimiä on paljonkin. Luulen, että uusista kirjailijoista ainakin Siri Hustvedt, Paul Auster ja Kjell Westö nousevat vielä tälle listalleni, jos elinvuosia riittää.

Vaikea tapaus on Dostojevski. Luin häntä vähän yli kaksikymppisenä opiskelijana. Iän ja elämänkokemuksen karttuessa olen moneen kertaan miettinyt, ymmärsinköhän keskenkasvuisena niistä mitään. On tehnyt mieli tarttua niihin uudestaan mutta en ole tarttunut. On herännyt epäily, olenkohan riittävän kypsä vieläkään. 

Vuosikaudet mielihaluni on kiertänyt aloittaa hyllyssäni tyhjän panttina odottanut kolmiosainen Egon Fridellin Uuden ajan kulttuurihistoria, mutta aina se on jäänyt kiireellisempien tieltä. Tiedän ja tunnen sen maineen, mutta en ole saanut ryhdytyksi. Ehkä sitten, kun saan puretuksi pöydiltäni nykyiset pinot. Erityisesti WC:n sarjakuvat.

Röhönaureskelua

Dessutom on suhteellisen totinen mies. Vain harvoin hienoinen hymy valaisee hänen karuja kasvojaan. Nauruun hän puhkeaa korkeintaan silloin kun joku tulee ja kutittaa.

Huumori on vaikea laji, lähes mahdoton. Siksi sitä ei pitäisi jättää pelkästään koomikoiden tehtäväksi. Siihen tarvitaan huippuluokan taiteilijaa.

Aristoteles selittää Runousopissa, että ”Komedia on - - moraalisesti alempiarvoisten ihmisten jäljittelyä, ei kuitenkaan niin, että he olisivat kerta kaikkiaan pahoja; naurettava on pikemminkin eräs rumuuden laji. Se johtuu jostakin puutoksesta, rumuudesta joka ei aiheuta tuskaa eikä vahinkoa. Havainnollinen esimerkki on koominen naamio, joka on ruma ja muodoton mutta ei tuota tuskaa.” (suom. Pentti Saarikoski).

Olisi ollut kiinnostavaa lukea Runousopin kakkososa, jossa Aristoteles olisi syventänyt ajatuksiaan komediasta ja huumorista, mutta se on lopullisesti kadonnut. Hassu juttu, sattuuhan näitä. Uskoisimmeko Umberto Ecoa, joka Ruusun nimi -kirjassa kuvaa, miten se katosi?

Dessutom on humoristeille hankala kohde. Jo lähtökohtaisesti epäilen tarjolla olevaa tuotetta matalamieliseksi. Vain harvat huumoritaiteilijat ovat saaneet hyväksyntäni. Yksi sellainen on Chaplin.

Chaplinillakin alkutuotanto meni vielä komedialliseen melskaamiseen. Onhan se tietysti hassua, kun pieni mies, joka on huono juoksemaan, joutuu ison poliisin takaa-ajamaksi. Mestaruuteen Chaplin pääsi vasta pitkissä filmeissään. Niissä koominen elementti yhdistyy ainutlaatuisella tavalla traagiseen. Dessutom pitää elokuvahistorian parhaana koomisena kohtauksena ”Parrasvalojen” pianonsoittokohtausta. Siinä kaksi entistä mestariklovnia, joiden ura ja elämä on kääntynyt jyrkkään alamäkeen, yrittää vanhoilla päivillään paluuta loiston päivien yleisönsuosioon. Yritys näyttää ensin onnistuvan, mutta päättyy kuitenkin viime hetkellä katastrofiin. Kun klovneja näyttelevät kaksi vanhenevaa komedian mestaria, Chaplin ja Buster Keaton, katsoja ei voi välttää ajattelemasta roolihahmojen yhteyttä näyttelijöiden omaan elämään. Katsoja nauraa ja itkee yhtä aikaa. - Sellaisen tunnetilan tuottaminen onnistuu vain mestarilta.

Suomessa huumori on verkkaista ja jähmeää, juuri sellaista kuin kansakin. Siksi se on suosittua. Omaperäisyydessään sitä olisi aika mahdotonta siirtää muualle, jos sitä edes voisi kääntää vieraille kielille. Harvoin suomalainenkaan röhönaurua päästää; hyväksynnän merkiksi riittää hymähdys.

Kirjallisuudessa suomalainen huumori menee aika paljon heimopiirteiden mukaan. On savolaista suulasta kieroilua (Lassila, Tulitikkuja lainaamassa), on pohojolaasta isoottelua (Vaasan Jaakkoo ja Ilmari Turja), on Turun pualen kersantti Hietasen viisastelua jne.

Eniten Dessutom on oppinut pitämään sellaisesta salamielisestä virnuilusta, jonka parhaat edustajat ovat Pentti Haanpää ja Erno Paasilinna. Se on lähellä satiiria, ja sellaisesta Dessutom pitää, ilkeä ihminen kun luonteeltaan on. Maailmalla mestareita riittää Nikolai Gogolista Dario Fohon.

Vappu on suomalaisen elämänmenon ainoa karnevaali, ja karnevaali on yksi huumorin lajeista. Sen olemus on suomalaiselle kansanluonteelle vähän vieras, sillä suomalainen ei helposti riehaannu, paitsi joskus humalassa. Humoristi jokainen suomalainen kyllä uskoo olevansa, mutta oikeasti hän on kuitenkin pessimistinen realisti. Mutta tosissaan yrittämällä karnevaalikin kyllä luonnistuu. 

Dessutom siirtyy nyt muutamaksi päiväksi vappuviuhka kädessä hulinoimaan Helsingin karnevaalielämään. Toivotan lukijoille riehakasta vappua.

(Kuva: Terho / Helsingin Sanomat 30.4. 1992)

Siunaaminen jyrkästi kielletty

Piispojen päätös homoseksuaalien parisuhteen siunauskiellosta kuulemma hämmentää kansalaisia, kertoi Ylen uutiset. Dessutomia ei hämmennä, Dessutomia huvittaa.

Sanottakoon heti alkuun, että Dessutomilla ei ole jäsenyyteen perustuvaa oikeutta sanoa mitään kirkon tekemisiin. Ulkopuolisen näkemyksillä ei ole minkään firman tai järjestön päätöksentekoon virkaa eikä vaikutusta. Kirkko tehköön niin kuin hyväksi näkee.

Turussa kokoontuneet piispat päättivät, että kirkko ei siunaa samaa sukupuolta olevien rekisteröityä parisuhdetta. Homo- tai lesboparin liiton puolesta voi kuitenkin rukoilla. - Jopa on vapaamielistä!

Arkkipiispa ilmaisee tyytyväisyytensä, että edes jonkinlainen päätös on lopultakin onnistuttu tekemään: ” Meillä ei ole aikaisemmin ollut selvää kannanottoa taikka päätöstä näissä asioissa, niin nyt sellainen saatiin aikaan. Eihän tämä kovin paljon poikkea siitä, millainen käytäntö on kirkossa ollut. Mutta nyt asialle on perusteltu päätös ja perusteet löydetty, ja siinä mielessä tämä on merkittävä askel eteenpäin.”

Hyvä että edes joku on tyytyväinen. Dessutomin sekulaarissa mielessä herää huvituksen ohessa myös ihmettelyä. Miksi kirkot ja uskonnot eivät onnistu tulemaan luontevasti toimeen ihmisten seksuaalisuuden kanssa? Niillä alkaa ikiaikaisen loputon hämmennys ja pöhinä heti kun joku vähänkin himoa tuntee.

Kuitenkin juuri kirkkojen ja uskontojen piiristä paljastuu koko ajan skandaaleita, on pedofiliaa, salasuhteita, selibaattikiellon rikkomista, kopelointia, ympärileikkausta, huntupakkoa, lapsiavioliittoja, alistamista ja muuta noitavainoa. Eikä tarvitse mennä mihinkään vieraaseen kulttuuriin, riittää kun katsotaan Pietarsaareen, niin heti löytyy ongelmaa. Varmaan lähempääkin?

Välillä iskee sellainen inhottava epäily, että onko uskontojen seksuaalikielteisyys syy siihen, että kaikenlaista pääsee tapahtumaan - sitten yöllä pimeässä kun kukaan ei näe.

Kuka olikaan se runoilija, joka kirjoitti oivaltavasti suunnilleen näin:

Kristinusko tuli Suomeen Turun kautta. Turun kautta se myös menee Suomesta pois.

(Lainaus on epätarkka, muistinvarainen. Jäljet taitavat johtaa Pentti Saarikoskeen.)

Turussa kokoontuneet piispat ovat mahtavia miehiä, heillä olisi valtaa ohjata kirkkokansaa suvaitsevaisuuteen ja syrjinnän poistamiseen. Mutta rohkeus ei riitä, kun seksuaalisuuden eri muodoista on kysymys. Sen sijaan rohkeutta ja innovatiivisuutta riittää moneen turhaan asiaan. Monenlaista kauppakeskusta ja uimahallia käydään kyllä siunaamassa.

Ja sitten ovat nämä rokkipapit. Dessutomilla oli äskettäin sattumalta tilaisuus seurata syrjästä koululaisille järjestettyä adventtijumalanpalvelusta. Se oli mielenkiintoista. Papin esitys oli tyrmäävä: - Jesse diggaa sua hei… Hyvä ettei pistänyt twistiksi alttarilla.

¤

Mutta mikäpä Dessutom on estämään, jos Turun piispat välttämättä aikovat tehdä kirkollisen itsemurhan hirttäytymällä munistaan vanhojen lähi-idän paimentolaisheimojen asenteisiin.

Dessutom ei vastusta uskontojen ihanteita, mutta kirkon pöyhkeyteen hän tuskastui jo 1970-luvulla. Näkemykseni on, että kirkko ei toteuta kristinuskon kauniita ja humaaneita ihanteita. Kirjailija Pentti Haanpää sen ilmaisi osuvasti:

”Jeesus ei missään nimessä mainitse, että sellainen vahva järjestö olisi luotava ja koreanimiset kirkkoherrat ja arkkipiispat päästettävä valtaan. He tuskin olisivat sen yksinkertaisen ihmisen ystäviä, joka aikoinaan kävellä läpsytteli Palestiinan pölyisillä teillä ja puhutteli kalastajia ja maanviljelijöitä - - "

(Kaiken vanhan kohtalo / Kierros - 1954)

Kauan on kärsitty vilua ja...

Dessutom ajoi tänään autollaan ojaan.

Tapaus sattui aamupäivällä sakeimman lumipyryn aikaan pikkutiellä Karjalohjan suunnalla. Turma ei aiheuttanut vahinkoja, ei edes naarmuja autoon.

Dessutomilla on ollut ajokortti 40 vuotta, mutta en voi väittää olevani erityisen kokenut talviautoilija. Olen asennoitunut niin, että vältän liukkaita kelejä. Se ei ole ollut vaikeaa, sillä minulla ei ole paljon välttämättömiä ajoja. Käytän mielelläni julkista liikennettä aina kun mahdollista.

Auto lähti käsistä metsäisellä pikkutiellä, vastasataneessa lumessa. Vauhtia oli ehkä 35 - 40 km/t. Oli alamäki ja mutka oikealle, johon piti jarruttaa. Auto meni suoraan.

Lumipenkka oli vastassa. Ei se iso tyssähdys ollut, mutta sen verran molemmat vasemmanpuoliset pyörät upposivat penkan piilossa olleeseen ojaan, ettei auto omin voimin irronnut, eikä lykkäämälläkään. Lapiota olisi tarvittu.

Oli kylmä, noin 20 miinusastetta ja kova tuuli. Olin huonosti varustautunut. Samettihousut, ei pitkiä kalsareita, ei päähinettä. Toppatakki kyllä ja siinä huppu, mutta se ei ollut kätevä lykkäämisessä. Ohuet sormikkaat. Lenkkitossut. Aivan niin kuin umpikaupunkilaiselta sopii odottaakin.

Lykkäysyrityksissä tuli hiki ja lunta meni tossuihin. Kun lopetti, tuli vilu ja hyytävä kylmyys. Tiellä ei ollut liikennettä. Kännykkä oli mukana, mutta kenelle soittaisin?

Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden loistavin kuvaus talvisesta hädästä: Pentti Haanpään ”Noitaympyrä”. Siinä päähenkilö Pate Teikka joutuu yksin Kairanmaan korpeen arktisessa kylmyydessä. Loputon hiihtotaival umpihangessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä kuuluu susien ulvonta. Siinä on hengenhätä.

Onneksi minun tilanteeni Karjalohjan pikkutiellä ei ole yhtä paha. Kohta paikalle ajaa auto, avolava-Corolla. Riuska nuorimies pysähtyy, ottaa hytistään köyden, kiinnittää sen vetokoukkuun ja pelastaa minut hädästä. Eikä edes suostu ottamaan korvausta.

¤

Dessutomin on pakko myöntää, ettei hän ole asianmukaisesti varustautunut talviseen poikkeustilanteeseen - eikä oiken normaalitilanteeseenkaan. Lumeton ja lauha talvi on muodostunut normiksi, ja nykyinen tuntuu saavutetun edun menetykseltä.

Dessulla ei ole lakkia eikä pitkiä kalsareita. Lapsuuden vuosina Jyväskylässä sellaiset olivat itsestäänselvyys. Oli myös välihousut - ”raappahousut” - joita pidettiin kaiket talvet. Isoäiti kutoi paksuja villapaitoja, -lapasia ja -sukkia. Sellaiset tuntuvat nyt kaukaiselta menneisyydeltä. Parhaat talvijalkineet olivat pitkävartiset huopasaappaat eli töppöset. Niitä kyllä koulussa vähän pilkattiin, mutta silti kaikilla oli sellaiset. Hiihtoreissut Tuomiojärven taakse Laajavuoreen sujuivat notkeasti, kun yllä oli anorakki. Ei haitannut hirmupakkanenkaan.

Kun Dessu nuorena miehenä muutti Helsinkiin, hänellä oli lippalakki, korvaläpät ja duffelitakki. Muistikuva on, että ne olivat lämpimiä ja tyylikkäitäkin. Napit olivat kuin pieniä sarvia, ja vastakappale oli väljä lenkura, joka oli helppo saada kiinni. Oli lämmin huppukin ja isot taskut. Saakohan sellaisia enää mistään?

Talvisaappat olivat 80-luvulla mukavia - pehmeitä, väljiä, helppoja vetää jalkaan - joskaan eivät ehkä kovin tyylikkäitä. Ne eivät olleet nahkaa vaan jotain sinipintaista toppakangasta. Mihin ja miksi nekin katosivat?

Mutta eiköhän tämä nykyinen jää taas pitkäksi aikaa viimeiseksi pakkastalveksi, joten varustautuminen toiseen samanlaiseen olisi pessimististä liioittelua. Toivoa sopii.

Sanovat sitä satiiriksi

Dessutom on suurin odotuksin katsonut Ylen uutta lauantaisarjaa ”Ministerin tytär”. Ohjelmatiedoissa ja kuulutuksessa sitä sanottiin poliittiseksi satiiriksi.

Aika paljon luvattu. Pahat ennakkoaavistukset näyttävät toteutuvan, kun muutama osa on tullut nähdyksi. Satiiri on huippuvaikea laji. Dessutomilta itseltään sellaisen kirjoittaminen ei onnistuisi ollenkaan.

Helppo on muita moittia. Ministerin tyttären kirjoittajana näyttää olevan Jyrki Lehtola. Sama mies kirjoitti jo edellistä ”satiiria” nimeltä Presidentin kanslia.

Tunnetuksi Lehtola tuli surullisenkuuluisalla ”Sianhoito-oppaalla” 1980-luvulla. Se oli jonkinlainen uuden polven nuorten vihaisten miesten yritys pilkata edellisten sukupolvien kirjallista perinnettä ja julistaa uusi kirjallinen kulttuurikausi avatuksi. Sen lukeminen tuottaa lähinnä myötähäpeää. Olavi Paavolaisen ”Suursiivous” (1932) teki sen paljon tyylikkäämmin.

Sittemmin Lehtola on herättänyt huomiota tympeillä kolumneillaan iltapäivälehdissä. Niitä voi luonnehtia jonkinlaisiksi gonzo-journalismiksi Mattiesko Hytösen viitoittamalla tiellä. Pääsisältönä tuntuu olevan matalamielinen vittuilu julkisuuden henkilöille.

Eivät erityisempiä suosituksia ykköskanavan lauantai-illan prime time -viihdeohjelman käsikirjoittajaksi.

¤

Ministerin tyttäressä on taas kerran yritystä korvata käsikirjoituksen ideoiden puute kovalla vauhdilla, meuhkaamisella ja käsien heiluttelulla. Eivät ne korvaa.

Vertailukohdaksi tuli sopivasti Yle Teeman arkistoista esiin kaivetut Iltalypsy-sarjan jaksot 15 vuoden takaa. Sitä sarjaa pidän - monien muiden tavoin - parhaana kotimaisena poliittisena satiirina. Se oli ilkeä, mutta antoi kohteen häpäistä itse itsensä Karjakko-tytön haastattelussa. Joskus ilkeily meni kyllä mauttomuuksiin (Ahtisaaren pariskunta), mutta enimmäkseen terävyys oli oikealla tavalla politiikkaa ja poliitikkoja sohivaa.

Hyvässä satiirissa ydinkysymys ei ole pelkkä naurattaminen ja hekottelu. Naurun takaa pitää löytyä jotain muutakin. Pitäisi avautua uusia yhteyksiä ja löytyä oikoteitä oivaltaa ajan kummallisuuksia.

Suomalaisia pidetään vakavana kansana, vaikka toisaalta valtakunta on puolillaan hilpeitä veikkoja. Se hilpeys on kuitenkin yleensä naurua hampaat irvessä. Kovin moni suomalainen ei osaa nauraa iloisesti, sillä tunteiden piilottelu on kansallinen luonneominaisuus. Itkettäminen sujuu helpommin.

Terveydenhuollon viranomaisten kannattaisi kiinnittää huomiota tähän siinä kuin tupakan, rasvan ja suolan käyttöön. Tämä on kansanterveydellinen ongelma. Ettei ilo kääntyisi kokonaan kyynisyyden puolelle.

Kirjallisuudessakaan ei usein törmää yhteiskunnalliseen nauruun, mutta muutamia onnistujia on Suomessakin. Listan kärkeen pistän pakinoitsija Bisquitin. Veikko Huovinen osui heitoissaan välillä tikkataulun keskelle. Molemmilta löytyy anarkistista asennetta vakaviin asioihin.

Erinomainen irvistelijä oli Pentti Haanpää. Hänen ”Juttunsa” olivat aikaansa edellä lapualaisaikana ja sodan kytemisvaiheessa. Saman lajin ja oivalluksen maailmanennätyksen teki Chaplin Diktaatorin maapallotanssissa.

Jari Tervo pitää tässä yhteydessä mainita. Hänen uusinta teostaan ”Koljatti” on nimenomaan luonnehdittu poliittiseksi satiiriksi. Dessutom luki mutta ei innostunut. Parempi luonnehdinta olisi politiikkaan linkitetty äijähuumori. Paikoitellen kyllä nokkelaa verbaaliakrobatiaa mutta ei isompaa oivallusta ajan kummallisuuksista.

Maailmalla satiiri on ollut aina hurjaa Aristofaneesta alkaen. Mieluisimmiksi Dessutomille ovat tulleet Rabelais, Gogol ja Mark Twain. Televisiossa mielisarja on ollut Monty Python.

Suomessa satiirin tila näyttää nyt huonolta - on näyttänyt jo pitkään. Ministerin tytär ei tuo uutta lupausta. Käsikirjoittajasta se on kiinni. Kyllä ohjaaja ja näyttelijät homman hoitaisivat, jos olisi kunnon teksti.