Aina mielessä?

Löysin divarista kirjan nimeltä "Erotiikan lukemisto  -  sata tarinaa tulipunaisesta kukasta Decameronesta Emmanuelleen".

Tällaista kirjaa olen aina toivonut. Se on paksu, yli 800 sivua. Siinä riittää lukemista. Kirjan on koonnut WSOY:n entinen pääjohtaja Hannu Tarmio. Hän on myös kirjoittanut esitteleviä kommentteja mukaan valituista teksteistä.

Lukeminen alkoi heti. Tunnen itseni taas pitkästä aikaa murrosikäiseksi. Toivottavasti kukaan ei näe.

Silloin kun olin ihan oikeasti murrosikäinen, sain kerran nuhteet kaupunginkirjaston tädiltä, kun rohkenin viedä lainattavaksi Henry Millerin kirjan. Se ei käynyt. Kirja otettiin pois. Boccaccio sallittiin. Hänen Decameronensa (1353) sata tarinaa ovat hyvin keskeisessä asemassa tässä kokoelmassa, totta kai. Keskiaika loppui, renessanssi alkoi.

Poikaporukassa kiersi Carter Brownia ja muuta R-kioskista ostettavaa alan kirjallisuutta. Kansikuvat olivat lupaavia, sisältö ei niinkään. Niihin kyllästyin äkkiä.

Tässä Tarmion valitsemassa lukemistossa on vahva klassikkopainotus. Alhaalla olevassa kuvassa on vain sisällysluettelon alku ja loppu. Välissä on lisäksi Linnankoskea, Salingeria, Moraviaa, Waltaria, Tanizakia, Paavo Rintalaa ja Veijo Merta. Lisäksi on itämaista, ikivanhaa kiinalaista lemmenelämää ja japanilaista haiku-mestareiden erotiikkaa. Tarmio ei ehkä ole ollut murrosikäinen valitessaan tekstejä.

Olen jostain lukenut väitteen, että miehellä on seksi mielessä vähän väliä, ehkä kerran minuutissa. Se on kai myytti. Hakukoneella löydän linkin tutkimukseen (Journal of Sex Research), jonka mukaan miehet ajattelevat seksiä keskimäärin ainoastaan 19 kertaa päivässä. En ota kantaa, mutta ei se tietenkään mielipidekysymys ole. Oma kokemukseni viittaisi iän mukana hieman laskevaan taajuuteen. Ehkä nuo luvut on mitattu 16-vuotiailta ja 66-vuotiailta? Välissä puoli vuosisataa?

En lähde ennustamaan, onko kirjalla myönteistä tai kielteistä vaikutusta asiaan, sillä olen vasta Maupassantin Rasvapallossa (1880).

Täydennetty 12.04.16:

Sain kysymyksen, onko kirjassa ollenkaan naisnäkökulmaa.

Vastaus: On mutta aika vähän. Kirjoittajina Eeva Kilpi, Anaïs Nin, Synnöve Stigman, Anna-Leena Härkönen, Marguerite Duras, Judith Krantz ja Maria Jotuni.

Jatkokysymys kuului, ovatko kaikki tekstit heteroseksuaalisen erotiikan kuvauksia. 

Vastaus: Tähän en täysin varmasti osaa vastata, sillä en ole lukemisessa vielä pitkällä. Pääosan teksteistä tunnen kyllä entuudestaan, ja ne ovat kyllä kauttaaltaan heteroerotiikkaa. Mukana on kuitenkin minulle tuntematontakin tekstiä, ja niistä en osaa sanoa.

Tärkeitä kysymyksiä. Kiitos!

Puberteetti Here I Come Again

Muistikuva menneisyydestä


Dessu käveli tänään töistä kotiin Suomalaisen kirjakaupan läpi. Purevassa pakkasessa helpottaa hetkeksi päästä sisään. Kaivopihan puolelta sisään, Kolmen sepän puolelta ulos - reitti tarjoaa hetkeksi lämpöä.

En tiennyt, että kirjakaupan sohvalla on haastateltava vieras. Pysähdyin hetkeksi katsomaan ja kuulemaan.

Tulivat vanhat ajat mieleen. Tätä vierasta olen ennenkin katsellut, tosin vain kuvissa. Jyväskyläläisen elokuvateatterin mainosjuliste keräsi melkoista huomiota meiltä 13 - 14-vuotiailta koulupojilta joskus 1960-luvun alkupuolella. Sisään elokuviin emme päässeet - ikä ei riittänyt. Piti tyytyä mainoskuviin. 

Sama viettelevä huulen kaarre, sama hymy - vieläkin. Vuodet ovat kohdelleet häntä suopeasti.

* * * 
Täytyy sanoa, etten kaipaa murrosikää, se on nuorille miehille vaikeaa aikaa. Fantasia ja todellisuus olivat perinpohjaisesti sekaisin, mutta sitä ei siinä iässä tiedetty eikä ymmärretty. Vietit veivät. Ne elokuvateatterin mainosjulisteet olivat keskeinen osa viettien fantasioita. Oltiin muka aikuisia.

Elokuvat olivat yksi, kirjastot toinen, Rautatiekioski kolmas. Kirjaston täti ei suostunut lainaamaan meille Henry Millerin kirjoja vaan nappasi ne talteen pöytänsä alle. Piti tyytyä Decameroneen - sen hän lainasi, vaikka ilmeessä taisi siinäkin kohdassa olla epäröintiä. Joku pojista oli sitten onnistunut jostain hankkimaan Millerin The Rosy Crucifixion -kirjat englanniksi. Ilmankos meillä pojilla alkoi englannin kielen arvosana nousta koulutodistuksessa, minullakin oli yhdeksikkö. Rautatiekioskista jonkun isoveli osti Jallut ja Playboyt ja ne sitten kiersivät luokassa kädestä käteen. Vähän myöhemmin tulivat Pukki paratiisissa -elokuvat. Silloin jo ikä riitti.

* * * 
Kuka siis istui kirjakaupan vierassohvan haastattelussa? Arvaatte kyllä: Liana Kaarina. Hän on kirjoittanut kirjan.

Siellä Jyväskylän elokuvateatterin mainoskaapin edessä taisimme myös kohdata ensimmäistä kertaa sensuurin. Elokuvan alkuperäinen nimi oli ”Ota minut nuorena”, mutta sen käyttö kiellettiin liian vihjailevana. Uudeksi nimeksi laitettiin neutraali ”Jengi”. 

Mutta kuinka ollakaan, elokuvan julisteessa näkyi se kiellettykin nimi, sille oli vain pistetty paksu rasti päälle mutta ei kovin peittävästi. Osattiin sitä silloinkin kaupalliset temput - ne samat joita nykyisin näkee harva se päivä lehtien lööpeissä. Julisteen kuva oli kuitenkin se tyrmäävin - sellaista ei ollut ennen nähty.

Kirjakaupan sohvalla Liana Kaarina antoi itsestään fiksun ja herkän vaikutelman. On varmasti epäoikeudenmukaista mieltää hänet edelleen vuosikymmenien takaisten filmiroolien vampiksi. Varsinkin kun ne muinaiset kuvat olivat nykyhetken näkökulmasta varsin kesyjä.

Mutta mitenpä mies voisi unohtaa nuoruutensa merkkikokemuksia? Ei mitenkään.