maanantai 27. helmikuuta 2012

Hei hulinaa!

Dessua viedään nyt juhlasta juhlaan - onneksi ei linnasta linnaan. On meitä onneksi muitakin, joita viedään myös, joten en ole yksin huomion keskipisteessä.

Välillä tuntuu, että olisi ollut viisasta mennä viikoksi piiloon vaikkapa konttorimme takahuoneessa sijaitsevan torkkusohvan taakse. Eivät ne sieltä huomaisi etsiä. Eikö se ollut peräti Descartes, joka mietti, että hyvin elää se, joka onnistuu pysymään piilossa. Sopisi tällaiselle melankolikolle. 

Mitä minä tässä nyt juhlimaan, kun en ole vielä jäämässä kokonaiselle eläkkeelle, vain puolikkaalle. Mutta samaan aikaan tapahtuu useita henkilövaihdoksia. Yksi jää kokonaan pois, kaksi vaihtaa työpaikkaa ja sisäisiä vakanssimuutoksia tapahtuu useita. Työyhteisö hajoaa.

Itse asiassa minun kohdallani ei mikään heti muutu. Alan tehdä projektitöitä, ja ensimmäinen projektini alkaa heti seuraavalla viikolla. Se työllistää minut pari kolme viikkoa jokseenkin kokopäiväisesti. Uudenlaista joutilaisuutta pääsen ensimmäisen kerran maistamaan vasta kuukauden lopulla. Kesästä on kyllä tulossa melkein täysin joutilas. 

Bloginpitoa en nyt edes yritä ainakaan viikkoon. Ei ole rauhaa istua miettimään.

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Reviirinmerkkausta

Töölöntorin kulmalla sijaitsevan asuintaloni seinään takapihan puolella ilmestyi joskus syksyllä graffiti. Viime viikolla huoltoyhtiö maalasi sen pois näkyvistä. 

Omalla tavallaan graffiti oli taidokas. Tekijä oli selvästi osaava, mutta hänen teoksensa sijaintipaikka oli tietysti väärä. Jos sama kuvio olisi sijainnut vaikkapa jossakin alikulkutunnelin betoniseinässä, se olisi aivan onnistunut koriste, joka kaunistaisi ympäristönsä rumuutta.

Mutta kuinka kävikään? Huoltoyhtiön tuhotyöstä kului pari päivää, ja sitten samaan kohtaan ilmestyi uusi graffiti, jokseenkin samantyylinen kuin edellinen. Selvästi saman tekijän työtä.

Taitaa käydä niin, että huoltoyhtiölle tulee toivoton taistelu. Katujen tuntemattomat taiteilijat ovat mahdottomia voitettavaksi normaalein järjestyksenpitokeinoin. Sprayta riittää.

Kesäkodissani pohjoisella Pirkanmaalla olen jo vuosikymmenen verran katsellut, kuinka naapurin koira kiertää joka ikinen ilta samaan kellonaikaan makupalan toivossa minun mökilleni ja nostaa takakoipensa samojen puiden ja rakennusten nurkkien kohdalla. Uudestaan ja uudestaan, aina samat paikat. Mikään huoltoyhtiö ei pystyisi toimitusta toisenlaiseksi muuttamaan. Olen kuullut, että sama meininki koiralla jatkuu talvellakin, vaikka asukkaita mökillä ei ole.

* * * 

Kuten aiemmin olen tarkemmin kertonut, jään maaliskuun alusta puolieläkkeelle, jota näillä näkymin jatkuu vuoden loppuun asti. Muutoksen valmistelu on nyt alkanut.

Työhuoneeni vaihtuu pienemmäksi ja siirtyy ylempään kerrokseen, koska vapaudun osastoni esimiestehtävistä ja toimin pelkästään ulkomaankontaktien erityistehtävissä. Olen tyhjentämässä huonettani. Neiti B. saa pitää tuolini. Aloitin poistamalla tuomani taulut seiniltä. Ne ovat minun omiani, eivät viraston. Oveni nimikylttiä yritin irrottaa, mutta siihen tarvittiin työkalu, joten talonmies joutuu sen tekemään.

Virastossa tapahtuu samaan aikaan useita henkilövaihdoksia, joten nyt viikkoa ennen on käynnistynyt remontti. Useissa huoneissa seiniä maalataan ja tehdään perusteellista suursiivousta. 

Reviirini merkit poistuvat. Aluksi ne siirtyvät kymmeneksi kuukaudeksi kerrosta ylemmäksi. Katoavatko ne sen jälkeen kokonaan vai tuleeko vielä jotain jatkoa, on vielä epäselvää.

Kyllä ihmisellä olisi hyvä olla reviiri, sen myötä tuntee olevansa olemassa. Mitenkähän onnistun sen toteuttamaan sitten kun vien tauluni ja nimikylttini lopullisesti pois Virastosta? Graffiteja en osaa maalata. Kuvassa yksi idea.

(Helmikuun loppupäivät näyttävät olevan sen verran poikkeuksellisia myös iltamenojen osalta, että blogini taitaa jäädä huonolle hoidolle.)

maanantai 20. helmikuuta 2012

Numerokauhu

Koulussa matematiikka ei kuulunut suosikkeihini. En ole oikein varma, johtuiko vastenmielisyys itse oppiaineesta vai opettajista. Yhden kanssa ei oikein tultu juttuun, mutta ongelma jäi lyhytkestoiseksi. Hän sai täydellisen primitiivireaktion, kun yksi parhaista kavereistani vastasi opettajan kysymykseen ”abskoira” kun olisi pitänyt vastata ”abskissa”. 

Opettaja vaihtui moneen kertaan, mutta lentoon sen aineen opiskelu ei lähtenyt. Jotenkuten keplottelin itseni läpi, mutta taidot jäivät keskinkertaisiksi. Laiskuudesta se ei varsinaisesti ollut kiinni, sillä vaivaa näin välillä niin että hulluksi meinasi tulla. 

Matematiikassa hyvin pärjääviä pidettiin vähän erikoisina. Kieliaineet ja taideaineet tuntuivat elämän makuisilta, matematiikka ei. Ajattelin, että tuskinpa tarvitsen niitä taitoja elämäni varrella.

Arvio on pitänyt hyvin paikkansa. Olen onnellisesti unohtanut likimain kaiken siitäkin vähästä, minkä koulussa opin. En edes oikein jaksa muistaa, mikä se abskissa oli. Varmaankin vaativin matematiikan osaamisalue elämässäni on ollut veroilmoituksen täyttäminen - niinä kaukaisina aikoina kun veroilmoitus vielä piti itse täyttää. Siinä oli kohta, johon piti laskea vähennyksiä, ja se oli vaikeaa. 

Työssäni en joudu laskemaan mitään, sillä Vuoronvarausvirastossa on tietenkin laskentaosasto. Sieltä saan valmiina kaikki tilastot ja diagrammit mitkä vaan ikinä keksin raporttejani ja muistioitani varten pyytää. En ole viitsinyt edes Exeliä kovinkaan tarkkaan opiskella.

Mutta sitten asian toinen puoli. 

Minulla on aikuisiällä ollut ilo oppia läheisesti tuntemaan muutamakin matematiikan huippuammattilainen. Olen joutunut pyörtämään lukioaikaisen ennakkoluuloni siitä, että he ovat jonkinlaisia kapea-alaisia fakki-idiootteja. Kyllä heidän persoonaansa koulutusala oman jännittävän elementtinsä luo, mutta kapea-alaisiksi näitä minun tuntemiani matemaatikkoja ei voi mitenkään luonnehtia. Heillä kaikilla on harvinaisen monipuolinen taiteiden tuntemus, erityisesti klassisen kirjallisuuden ja musiikin. Ja lisäksi heillä on huomattavan selvä taipumus tarkastella elämää ja maailmaa filosofian ja aatehistorian antamista näkökulmista.

* * * 

Tämä pohdinta tuli mieleeni, kun katsoin televisiosta elokuvan ”Kaunis mieli” (A Beautiful Mind - ohj. Ron Howard 2001). Siinä oli aiheena huipputason matemaattinen lahjakkuus, mutta tällä todellisuuspohjaisella henkilöllä oli taipumus uppoutua kaavoihinsa ja systeemeihinsä niin totaalisesti, että alkoi nähdä harhoja ja mielen tasapaino järkkyi. Elokuva oli varsin onnistunut kuvaus poikkeusyksilön sairastumisesta ja vaikeasta kuntoutumisesta, jonka päätepisteenä oli Nobel-palkinto. Keskeisenä ajatuksena mieleeni jäi päähenkilön lause ”Osaan käsitellä numeroita paremmin kuin ihmisiä”.

Poikkeusyksilöt ovat kirjallisuuden ja elokuvan vakioainesta. Muistiin palaa myös elokuva ”Good Will Hunting” (ohj Gus van Sant 1997). Siinäkin oli päähenkilönä matematiikan ihmelapsi (Matt Damon). Hän oli sillä tavalla vaikea persoona, ettei sopeutunut koulutettavaksi vaan jatkoi puoliretkumaista elämäntapaansa. Psykiatriakin (Robin Williams) tarvittiin kesyttäjäksi, mutta tulos ei ollut vakuuttava. 

Matemaatikkoja taitaa olla moneksi. Kuvassa ei ole minun kouluvihkoni vaan erään toisen kelvottoman. Se on vuodelta 1931, jolloin Paavo L. oli 4. luokalla. Paavon vihkoja olen löytänyt kesäkotini ullakolta Längelmäveden rannalta. Paavosta minulla ei muutaman kouluvihon lisäksi ole muuta tietoa kuin että hänen elämänsä jäi lyhyeksi. Hän kaatui jatkosodassa.  

Opettajan punakynä näyttää riehuneen reippaasti. Oikeastaan olisi kiinnostavaa tutkia, mikä Paavon laskuissa on mennyt vikaan. (kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

perjantai 17. helmikuuta 2012

Onkohan se jokin neuroosi?

Kun lähden kotoa, melkein aina palaan kynnykseltä takaisin keittiöön tarkistamaan, ettei sähköhella ole jäänyt päälle. Koskaan ei ole jäänyt. Tämä tarkistus kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Ennen kuin painan kotioven kiinni ja astun hissiin, tarkistan, että avain on taskussa. Samoin bussilippu, lompakko, kännykkä ja Sisu-aski. Aina ne kaikki ovat taskussa, sillä olen tehnyt saman tarkistuksen kertaalleen jo eteisen puolella. Tämä kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Aina kun aloitan julkisen esiintymisen, tarkistan vaivihkaa jo vuoroani odotellessa, että housujen vetoketju on kiinni ja solmio on kohdallaan. Aina ne ovat. Tämä kuitenkin toistuu aina samanlaisena kuin mikäkin kirkollinen rituaali. 

Välillä huomaan, että jopa kirjoittaessani minulla on taipumus toistella samoja muotoiluja. 

(Kuvassa se Sisu-aski. Kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi.)

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Muutosvastarintaa

Tavanomainen maanantaiaamun työahdistus. Kävelen Helsingin keskustan läpi Kruununhakaan. Vihdoinkin sen verran lauha sää, että voin kävellä koko matkan. Kävellessä on helpompi miettiä alkavan viikon tehtäviä, varsinkin edessä olevia tapaamisia. Tulossa kiireinen viikko - kolme iltatilaisuuttakin.

Sihteerini neiti B on jo keittänyt kahvin, kuten aina. Riisun takin naulakkoon. Sivusilmällä näen, että sihteerin huoneessa on jotain toisin kuin ennen. En heti keksi, mikä.

Sitten huomaan. Se on tuoli. Neiti B istuu erilaisessa tuolissa kuin ennen. Hänellä on tumma pehmustettu työtuoli, johtajamallia. Ennen hänen tuolinsa on ollut sellainen, johon ei kiinnitä huomiota.

Alkajaisiksi kaadan kahvia, kuten aina. Sitten kiinnitän katseen tuoliin ja sanon, että olet näköjään saanut uuden tuolin. 

Neiti sanoo, ettei ole sitä mistään saanut vaan on itse käynyt sen ottamassa. Tuolta - hän osoittaa peukalollaan olkansa yli kohti minun työhuoneeni ovea. 

Vasta nyt tunnistan tuolin. Sehän on minun huoneeni työtuoli, minun kirjoituspöytäni edessä sijaitseva tuoli, jonka olen aikoinaan itse työtuolikseni valinnut. Sellainen pehmustettu, pyörivä, kiikkuva, takakenoon lukittava, korkeudeltaan säädettävä.

Kun ymmärrys neidin röyhkeästä teosta ehtii aivoihini asti, meinaan kivahtaa, mutta neiti ehtii ensin. Hän selittää, että hänen vanhan tuolinsa reuna on röpelöinen ja siinä sukkahousut raapiintuvat rikki. Siksi hän tarvitsi paremman tuolin.

Ja sitten tuli vastaan sanomaton perustelu:



- Ethän sinä edes tarvitse tätä tuolia kun et koskaan istu siinä.
- Miten niin en istu? 
- No, sinähän olet kaiket päivät puhelimessa tai läppärillä tai neuvottelussa. Kirjoituspöytääsi et käytä vaan istut aina siinä sohvaryhmän nojatuolissa. Siinä laiskanlinnassa…




sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Viideltä saunaan ja kuudelta ...

Työmiehen lauantain aikataulusta lauloi Irwin. Lukiolaisten lauantaista hän ei tietääkseni laulanut. 

Lukiolaisen lauantain kellonajat olivat toisenlaiset jo Irwinin aikaan 1960-luvulla. Saunan osalta aikataulu saattoi päteäkin mutta sen jälkeiset vaiheet eivät. 

Tässä yksi muistikuva. Tarinan kaikkien yksityiskohtien todenperäisyydestä ei ole takeita. Itse en ollut mukana. 

* * * 

Jyväskyläläinen kaveri matkusti kesänviettoon kahden serkkupoikansa luokse läheiseen maalaispitäjään. Siellä pojat onnistuivat hankkimaan lauantaiksi korillisen alaikäisiltä kiellettyjä juomia. Niinpä saunan jälkeen lähdettiin kylänraitille rilluttelemaan, ja vähitellen kesäyön hurmio yltyi sellaisiin desibeleihin, että kirkonkylän raitti raikui. 

Maalaispoliisi on tunnetusti tympeä ja virkaintoinen eikä helposti yhdy nuorison ilonpitoon, vaikka kesäyö olisi kuinka suloinen. Ei auttanut, vaikka pojat olisivat konstaapeleillekin ilojuomaa tarjonneet. Ne kaksi paikkakunnan poikaa onnistuivat kuitenkin jotenkin livahtamaan karkuun mutta tämä Jyväskylästä tullut kaveri vietiin yöksi pahnoille. 

Sekös harmitti. Meni viikko, ja taas pojat onnistuivat hankkimaan lauantaiksi korillisen juomia. Tällä kerralla kuitenkin oltiin viisaampia ja saunan jälkeen mentiin syrjäiselle rannalle. Sinne ei poliisi tullut. 

Aamuyöstä kotimatkalla kuljettiin maalaistalon ohi ja huomattiin, että siellä on kanoja. Jollakin välähti loistoidea. Hiivittiin sisälle kanalaan ja otettiin yksi kana kainaloon ja muutama muna taskuun. 

Kirkonkylän raitilla - siinä poliisiaseman kohdalla! - jyväskyläläinen kaveri sai vielä loistavamman idean. Poliisiaseman ikkunoissa ei ollut valoa ja poliisiauto oli parkkeerattu talon viereen. Serkkupojat jänistivät mutta jyväskyläläinen osoitti kaupunkilaista rohkeutta. Oli koston paikka. Hän hiipi kokeilemaan ja huomasi, että auto ei ollut lukossa. Ei kun kana sisään ja muna penkille ja äkkiä karkuun. 

Aamulla virkavalta saapui hakemaan kuulusteluun. 

Oli käynyt niin, että konstaapeli oli mennyt autoon. Oli käynyt vahinko, jossa likaantui valtion omaisuutta: konstaapelin virkahousut ja virka-auton istuin. Oli myös löytynyt poliisiauton varusteisiin kuulumaton eläin autosta. 

Oli käynyt myös niin, että joku kirkonkylän asukas oli sattunut katsomaan yöllä ulos ikkunasta ja tunnistanut kana kainalossa kulkeneen nuoren miehen seuralaiset. 

Ja taas oli Jyväskylän poika putkassa, vain viikko edellisestä. 

Syksyllä koulun alkaessa saimme me jyväskyläläiset luokkatoverit kuulla tämän tapahtumasarjan moneen kertaan sankarin itsensä kertomana. Se jäi muistiin. Kenelläkään meistä muista ei ollut lähellekään yhtä sankarillista kerrottavaa kesäloman kohokohdista.  

* * *  

Vuosikymmeniä myöhemmin silmääni sattui asiaan väljästi liittyvä lehtikirjoitus. Selailen mielelläni vanhoja lehtiä, joita on kertynyt isot pinot kesäasunnolleni. Vuoden 1955 kesäkuun Viikko-sanomissa oli pääkirjoitus juuri tämän pienen keskisuomalaisen kirkonkylän putkatilanteesta (oheisen tekstin saa klikkaamalla suuremmaksi.)

Ilmankos! Reilu vuosikymmen aikaisemmin pitäjässä ei ollut putkaa ollenkaan, ja siitäkin koitui nuorisolle harmillisia ongelmia, kuten tekstistä ilmenee. Kun puute sittemmin saatiin korjatuksi, pitihän poliisin toki uusi putkansa pitää ahkerassa käytössä, aina kun tilaisuus ilmeni. 

* * *  

Kuinka sitten kävi tälle kanasankarille? Hyvin tietysti. Pienet sakot hän kyllä sai, mutta isä maksoi ne. Myöhempinä vuosinakin hän on ollut paljon tekemisissä eläinten kanssa. Hän on nimittäin tehnyt menestyksekkään uran eläinlääketieteen alalla. Mahdollisista myöhemmistä putkareissuista minulla ei ole tietoa.

torstai 9. helmikuuta 2012

Tärkeätä touhua

Blogini lukijoita on useita kymmeniä, parhaimmillaan toista sataa päivässä. Tämän tiedon saan laskurista, joka naksahtaa yhden numeron eteenpäin jokaisesta kävijästä. 

Virkatyökseni kirjoittamiani tekstejä ei lue kukaan. Ei ole tarkoituskaan. Sen toteamiseksi ei ole laskuria, mutta tieto on silti ehdottoman varma. 

Blogia kirjoittelen omaksi ilokseni silloin kun viitsin. Siitä ei makseta mitään. Tosin Google ilmoittaa, että mainoksista voisi saada rahaa. En ole viitsinyt perehtyä.

Virkakirjoittamisesta minulle maksetaan palkkaa, aika hyvää oikeastaan, kuten päälliköille aina.

Aikamoista ilveilyä. Mutta virkatyö on aika usein ilveilyä. Ahkera siinä ilveilyssä pitää kyllä olla. Kirjoitan paljon erilaisia muistioita, selvityksiä, esityksiä, yhteenvetoja, toimintakertomuksia, suunnitelmia, johdantoja, katsauksia, ohjelmia, perusteluja, kannanottoja, arvioita, lausuntoja, artikkeleita, anomuksia, liitteitä, huomautuksia, aloitteita, mielipiteitä, eriäviä mielipiteitä, lähetteitä, tiivistelmiä - joskus jopa päätöksiä. Mutta ei niitä kukaan lue, ne on tarkoitettu pantavaksi mappiin ja mappi viedään arkistoon sitten kun se on täynnä.

Tärkeintä on touhu. 

Touhun pitää olla sen näköistä, että se vaikuttaa tarpeelliselta, hyödylliseltä ja ahkeralta. Toimettomana seisoskelu on pahinta, mihin voi syyllistyä. Sellaista on tämä vallitseva luterilainen työmoraali. 

* * *  

Olen hekotellen lueskellut Minna Lindgrenin kirjaa ”Sivistyksen turha painolasti”. Sieltä löytyy sitaatti, joka havainnollisesti kuvaa tätä touhukkuuden tärkeyttä. Lindgren on löytänyt vanhasta tietosanakirjasta termin ”danaidityö” kuvaamaan turhanpäiväistä touhua. Termi perustuu antiikin taruun Argoksen kuninkaan tyttäristä. 

Lindgren kuvaa tunnistettavasti, kuinka meille opetetaan danaidityön moraali jo koulussa.

Tällaisen danaidismin mielekkyydestä saimme aavistuksen koulun kotitaloustunneilla. Kun määrärahoja vähennettiin, työryhmiä suurennettiin, ja niin meitä oli kahdeksan tyttöä yhden kasarin äärellä valmistamassa vispipuuroa. Joutilaisuudesta rangaistiin. Joutilaisuuden merkki oli toimeton seisominen.  


-Kello käy, työtä ei näy! huusi opettaja, ja me aloimme heilutella käsiämme, siirrellä esineitä, läpsytellä rättiä, valuttaa vettä, nousta tikapuille, avata kaapinovia ja pyöriä ympyrää näyttääksemme tehokkailta vispipuuron keittäjiltä.” 


* * *  

Kuvassa on ensimmäinen kirjoituskoneeni, joskus 60-luvun alussa äidiltä perimäni amerikkalainen Royal. En käytä sitä enää näiden danaiditöiden kirjoittamiseen. Se on jo päässyt joutilaisuuteen, toisin kuin minä. (Klikkaamalla kuvan saa suuremmaksi).

keskiviikko 8. helmikuuta 2012

Kilpola

Muutama päivä sitten astuin ulos raitiovaunusta Mannerheimintiellä Oopperan pysäkillä. Oli kaksikymmentä pakkasastetta, ja minua ahdisti ajatus kävelymatkasta pysäkiltä kotiini Töölöntorille. Matkahan on useita satoja metrejä, ja vieläpä ylämäkeen. 

Pysäkillä seisoi valtava kansanpaljous. Heti näki, etteivät ihmiset olleet oopperasta tulossa. He olivat tulossa Stadionilta. Tiesin, että siellä oli ollut jääkiekkopeli. 

Pisti mietteliääksi. Ihmiset ovat kummallisia. Minua ei mikään mahti saisi menemään istumaan tuntikausia ulkona Stadionilla kireässä pakkasessa. Mutta minähän olen välillä vähän reppana, kuten teräväkielinen sihteerini neiti B. kerran sanoi, kun en suostunut menemään saunasta avantoon, vaikka hän itse meni.

Olen kyllä käynyt silloin tällöin Stadionilla, mutta aina kesällä. Viimeksi kävin toissa kesänä Suomi - Ruotsi-maaottelussa, kun sain ilmaisen lipun. Enemmän olen käynyt konserteissa, sellaisissa kuin Rolling Stones ja Mestarit.

Tänään uutisissa kerrottiin, että Stadion pistetään täysremonttiin. Se on pahasti rapistunut, ikään kuin muuttumassa muinaismuistoksi. Voin vahvistaa. Ei rappio vielä kovin selvästi ulospäin näy, mutta sisätilat ovat kaameassa kunnossa. Jopa Museovirasto puoltaa uudistuksia. 

Stadion on mielestäni ulkoapäin Helsingin kauneimpia rakennuksia, ainutlaatuinen kokonaisuus historiallisena muistomerkkinä ja nähtävyytenä. Vähän harmittaa, että asuntoni ikkunat ovat väärään suuntaan niin että ei näy edes tornin huippua, vaikka lähellä asun.

Mutta Stadionin pitäisi olla myös toimiva suurtapahtumien foorumi. Ei kai siitä uusittunakaan talvilämminta tilaa voi tulla, mutta hyvä jos muita parannuksia saadaan aikaan. Olen nähnyt, kuinka onnistuneella tavalla Berliinin vanha Olympiastadion on korjattu nykyaikaiseksi, silti vanhoja arvoja kunnioittaen. Samaan pitäisi täälläkin pyrkiä. Vähän kuitenkin hirvittää, kun muistaa, kuinka monta vanhaa hienoa paikkaa Suomessa on uudistettu pilalle - kaupallisen voitontavoittelun verukkeella.

Otsikon ”Kilpola” on peräisin 1930-luvulla pidetystä kansalaiskilpailusta, jossa yritettiin keksiä suomenkielinen nimi, jolla korvattaisiin vieraskielinen sana. Stadion (stadium) ehdotettiin korvattavaksi tällä sanalla. Ehdotus ei lähtenyt leviämään yleiseen käyttöön, onneksi, kuten ei toinenkaan sana, ”sätiö”, jolla ehdotettiin korvattavaksi olympialaisten tärkein tiedotusväline, ”radio”.

Kuvassa Kilpola viime syksynä, jolloin torni oli pintaremontissa ja siksi telineiden peitossa.

maanantai 6. helmikuuta 2012

Yksi puuttuu

Lehdestä luin, että tunnettu ruotsalaisomisteinen huonekalukauppaketju uusii käytäntöjään valitusten vähentämiseksi. Kyseinen ketju on tullut tunnetuksi siitä, että asiakas joutuu itse kokoamaan ostamansa huonekalun. Kaupasta hän saa mukaansa laatikollisen kapuloita, pussillisen ruuveja ja kokoamisohjeen. 

Valituksia on tullut siitä, että pussissa on aina yksi ruuvi liian vähän. Tällainen herättää tietysti kauppiaassa epäilyn, että asiakas on itse toheloinut ruuvien kanssa. Luultavasti hänen puuttuva ruuvinsa on vain pyörähtänyt johonkin maton alle piiloon. Nyt firma aikoo ruveta punnitsemaan ruuvipussit. Näin saadaan kiistämätön dokumentti siitä, että ruuveja todella on oikea määrä, ja asiakkaan on turha tulla vaatimaan uutta. 

Jopa on ovelaa! Huijarit ja hutilukset, tällaiset kuin Dessu, saadaan näin järjestykseen. Minun täytyy tunnustaa, että olen kerran itse ollut tällaisella asialla. En tosin ollut hakemassa ruuvia vaan puutappia. Eikä sitä yhtä puutappia pussista puuttunut, vaikka niin väitin. Se katkesi, kun vasaroin sitä reikään.

Mutta ei tämä huonekalukauppa ole ainoa. Vähän väliä minulta puuttuu yksi, milloin mitäkin. Tässä muutamia esimerkkejä viime ajoilta:

* * * 

Päätin pitkästä aikaa lukea Mämmilä-sarjakuva-albumit. Ne ovat loistavaa ajankuvaa suomalaisesta yhteiskunnasta 1970-luvun lopulta alkaen. Lukunautinnon kruunaa se, että tapahtumat sijoittuvat oikeasti tunnistettavan näköiselle paikkakunnalle, Orivedelle. Kesäkotini sijaitsee siinä lähellä, Längelmävedellä.

Albumeita ilmestyi kaikkiaan yhdeksän. Mutta minun kirjahyllystäni löytyi vain kahdeksan. Osa 6 puuttui, sen nimi on ”Rakennemuutos rassaa”. Mihin hemmettiin se on voinut joutua? Onko täällä käynyt varas?

* * * 

Poikkesin kulman takana olevaan kauppaan. Oli tulossa vieras, joka juo siideriä. Ostin kolme pulloa, hinta tasan 9 euroa. Lompakkoni pikkutasku on kolikoita täynnä ja siksi painava kuin punnus. Ajattelin keventää - kyllä kolikoista 9 euroa varmaan kertyy. Perässäni kassalla ei ollut pahasti jonoakaan.

Kertyi 8,90 e. Yksi pieni kolikko puuttui. En saanut armoa. Piti kerätä kolikot takaisin kukkaroon ja maksaa kympin setelillä. Nyt lompakkoni on yhden euron verran entistäkin painavampi.

* * * 

Lajittelin pyykkiä. Kertyi kuusi sukkaparia, seitsemäs jäi parittomaksi. Jotain yhteistä minulla ja tulevalla presidentillä. Arvostukseni nousi. 

* * *  

Pidettiin tietokilpailua. Kysyttiin seitsemän kääpiön nimiä. Aloin luetella: Viisas, Vilkas, Lystikäs, Nuhanenä, Unelias, Jörö. Yksi vielä? 

Ei tullut mieleen. Tarjosin korvikkeeksi John Lennonin seitsemän hääpiön nimiä, jotka muistan taatusti, vaikka niitä on yksi liikaa: Unikäki, Rujo, Kikkelä, Virne, Liisa, Koira, Ylermi ja Valionbaari (suom. Anselm Hollo). Ei auttanut, sillä kysyttiin Disneytä, ei Lennonia. 

* * *  

Välillä ihmettelen, onko alituinen yhden puuttuminen minun henkilökohtainen taipumukseni. Vai onko kyseessä jonkinlainen luonnonlaki, joka koskee muitakin?

torstai 2. helmikuuta 2012

Huono kauppa

Pari vuotta sitten ostin uuden sängyn. Kävin Kehä-kolmosen varrella sijaitsevassa huonekalumyymälässä ja löysin mieleiseni, aika nätin eikä kovin kalliin. Myymälän nimen jätän tässä mainitsematta, mutta vihjeeksi kerron, että se on maailmanlaajuisesti menestynyt ruotsalainen huonekaluketju.

Taisi tulla tehdyksi huono kauppa. Nyt sänky kitisee ja natisee, sillä pohjasta on irronnut kiinnike. Se on murtanut reunan, joten sitä ei voi korjata, ei ainakaan minun taidoillani ja työkaluillani.  Sängyssä pitäisi maata hiljaa ja heilumatta, mutta eihän sellainen käy...

Nyt jälkeenpäin olen miettinyt ostoksen järkevyyttä. Mikä tarve minulla oli antaa hinnan vaikuttaa ostospäätökseen? Ei minun talouteni olisi hunningolle joutunut, vaikka olisin kalliimmankin ostanut. 

Selitykseksi en keksi muuta kuin ihmisluonteen kyltymättömän ahneuden, joka jostain käsittämättömästä syystä koskee joskus myös minua, vaikka en tahtoisi. Kai minuun osui idea, että rahaa säästyy johonkin tarpeellisempaan. 

Toisaalta valintaani ei vaikuttanut pelkkä hinta. Esteettinen puoli vaikutti myös, sillä sängyn päätyjen ja reunojen ulkonäkö miellytti. - Tämä selitys miellyttää minua enemmän kuin edellinen.

Nyt pitää hankkia uusi sänky. Samaan huonekalukauppaan en taida enää mennä. Oheisessa kuvassa olisi mukavan näköinen vaihtoehto. Vieläköhän niitä valmistetaan? Sattuisivatko Lahden suunnalla asuvat blogini lukijat tietämään? (klikkaamalla hienon sängyn kuvan saa suuremmaksi)