Imartelun ihmeitä tekevä voima

Kolmen naisen lähetystö kävi kimppuuni entisen työpaikkani eläkeläisten jouluillallisella. Kehuivat niin perskuleesti, että meinasin jo luikerrella vaatimatonta teeskennellen karkuun muutaman askeleen päähän. 

Ei se yllätyksenä tullut. Arvasin syyn. Siinä oli naisellista viekkautta yhdistyneenä kehittyneeseen strategiseen ajatteluun. Piti saada minut suopealle mielelle, jotta hyväksyisin lopussa tehtävän ehdotuksen. Tiesivät, että pahalla päällä minut on vaikea ylipuhua.  

Mutta imartelun ihmeitä tekevä voima tiedetään. Se ikivanha ja aina uus, kuten laulussa luvataan.  Naiset sen ovat tietääkseni aina osanneet, mutta kyllä miehissäkin on ollut lahjakkaita yksilöitä. 

(Matti Kassila:  Niskavuori - 1984)

Siispä annoin kehujen tulla - nyökyttelin vain. Ulkomuotoani he eivät jostain syystä maininneet - odottelin turhaan sellaisia sanoja kuin komea tai salskea tai nuorekas.

Muistiin nousi Miss Moneypennyn taktisesti viisas repliikki James Bondille elokuvassa Doctor No: "Imartelusi ei johda mihinkään, mutta älä lopeta sitä."  

Aikansa kehua kesti, ja sitten tuli se ehdotus. Sana ehdotus on kylläkin kaunisteleva kiertoilmaus eli eufemismi, rehellisempi olisi määräys ellei suorastaan komento. Että aloitapa heti vuoden vaihduttua taas arkistojen penkominen, jotta historiikin kolmannen osan toimitustyö lähtisi käyntiin. 

Ykkös- ja kakkososa ovat valmiit. Niiden toimitustyöstä he siinä minua ansaitusti (joiltakin osin ansaitsemattomasti!) kehuivat. Oli siinä hommassa heikot hetkensä, kuten tarkkamuistiset blogin lukijat ehkä muistavat. 

Muodissa olevaa vaihtoehtoisen totuuden menetelmää noudattaen annoin imartelijoiden ymmärtää, että ehdotus / määräys / komento tuli täytenä yllätyksenä. Ei tullut, olin siihen jo kerännytkin aineistoa valmiiksi. Minulla on siis valmiina puoli kenkälaatikollista talteen kerättyjä papereita. Mutta sitä en tietenkään imartelijoille maininnut. Jahkailin ja pähkäilin  aika tovin, mutta sitten lopuksi armollisesti suostuin.

Luomisen tuskaa

Kun kirjoittaa runoa, alussa kangertelee pahasti mutta vähitellen notkistuu, toivottavasti. Nyt olen vasta ideaa etsimässä. Ei tämä ihan vapaaehtoista luomisen intoa ole. Tämä on tilaustyö.

Entisen työpaikkani pitkäaikainen vahtimestari jää eläkkeelle, ja hänelle järjestetään läksiäisjuhla. Yhtenä ohjelmanumerona olisi laulu, jonka sanat käsittelevät hänen persoonaansa ja työnsä sattumuksia leikkimielisessä sävyssä. Sävelmän pitäisi olla kaikille tuttu, jotta kuoroesitys onnistuisi vähäisellä harjoittelulla.

Olenhan minä näitä ennenkin tehnyt. Aina ne kääntyvät minun tehtäväkseni, milloin mitenkin onnistuen. Hankalinta on päättää, mikä olisi sopiva tuttu laulu, jolle alan vääntää uusia sanoja, travestiaa. Helposti ajautuu kaikkein tutuimpaan ja turvallisimpaan, kuten Rosvo-Roopeen tai Siniseen ja valkoiseen tai Kalliolle kukkulaan. Kun minä itse jäin eläkkeelle, sävelmä oli Rentun ruusu.

50-lukulaisen modernismin suurena ihailijana valitsisin tietysti mieluummin vapaan mitan, mutta nyt tarvitaan  sidottu mitta ja loppusoinnut, joissa vanha laulu ohjaa tiukasti menoa. Professori Unto Kupiaisen Runousopista aikanaan omaksumani näkemyksen mukaan hyväksi loppusoinnuksi ei kelpaa mikä tahansa helskyttely. Kunnon loppusointupari pitäisi muodostaa eri sanaluokista / sijamuodoista / moduksista / tempuksista.

Luomisen tuskan virikkeeksi löysin arkistostani todellisen taitajan ohjeen. Pakinoitsija Olli (Väinö Nuorteva) ohjaa loppusoinnuttelua tekstissään Sekaheittoloppusoinnuttelua. Sanomalehti, jossa tämä julkaistiin, on epäilemättä hänen vakiofooruminsa Uusi Suomi, mutta julkaisuajankohdasta en löydä tietoa. Jotain suuntaa antavaa viitettä voi kyllä saada tekstin sisällön muutamasta yksityiskohdasta. (Nykylukijalle jää kyllä myös epäselviä kohtia: Mossadek?)

Runon tekniselle osalle olisi siis onnistumisen edellytyksiä, kunhan nyt ensin löytyisivät lähtökohdat: mikä laulu? mitkä hupaisat sattumukset vuosien varrelta?). Onneksi on vielä puolitoista kuukautta luomiskautta käytettävissä.

Vanha ja viisas

Osallistuin kutsuttuna kokoukseen, jossa suunniteltiin entisen työpaikkani historiikin kakkososaa. Ykkönen on kohta valmis. Sen toimitustyö oli minun vastuullani viime talvena. Sain sen hädin tuskin määräajassa valmiiksi.

Aikomukseni oli vältellä uuden työn ottamista harmikseni. Kun puhelinsoitto loppukesästä tuli, suhtauduin torjuvasti kutsuun. Olisi minulla mukavampaakin puuhaa kuin selata loputonta määrää vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia.

Nuori osastopäällikkö kuitenkin osasi asiansa. Hän lirkutteli korvaani imartelua, kuinka minua parempaa asiantuntemusta ja osaamista ei talosta löydy.

Imartelun kyllä tunnistaa mutta silti se oudosti hivelee. Teki mieli sanoa kuin miss Moneypenny agentti 007:lle: - Imartelusi ei johda mihinkään mutta älä silti lopeta sitä. Maltoin kuitenkin mieleni enkä sanonut.

Yksi kauneusvirhe osastopäälliköttären sanoissa oli. Hän sanoi "vanha ja viisas".

Viisas toki on kohdallaan, mutta mikä vanha minä olen? Jos en nyt varsinaisesti enää nuori ja notkea, niin nuorekas kuitenkin. Ainakin omasta mielestäni.

Mietin, millaisella pukeutumisella ilmentäisin kokouksessa nuorekkuutta. Laitanko bändipaidan? Niitä olisi kaapissa monta, viimeksi Wigwamin konsertista viime viikolla ostettu. Ei nyt sentään, ei liian nuorekas. Päädyin Suomen dekkariseuran T-paitaan pikkutakin alla. Rinnassa on pieni logo, jossa on komisario Palmu Joel Rinteen hahmossa. Se on nuorekas niin kuin kuvalliset T-paidat aina mutta ei räikeä.

Vanhenemisen vaikutelmaa on vältettävä muutenkin. Tämä oli hyvä herätys. Viime päivinä pääharrastukseni ovat olleet ikkunasta katselu ja menneiden haikailu, mutta sitä vaikutelmaa on kaikin konstein vältettävä.

Ja kyllä, tämä vanha ja viisas selaa alkavan talven mittaan taas vanhoja mappeja ja vuosikertomuksia ja kirjoittaa niiden pohjalta pitkän tekstin.

(Sarjakuva Pulliainen / Akseli Halonen 1890 - 1952)

Houkutuksille altis

Kuten hyvin tiedetään, mies osaa helposti kieltäytyä kaikesta muusta paitsi houkutuksista.

Tämän ovat joutuneet myöntämään lukemattomat kirjallisuudesta tutut miehet, Sinuhesta Rhett Butleriin ja kirkkoisä Augustinuksesta Niskavuoren Aarneen. Tämä näyttää pätevän myös minuun, valitettavasti.

Tuli nainen, nuori, hoikka, notkea. Oli korkokengät ja lyhyt hame. Kysyi, lähtisinkö mukaan.

Lähdinhän minä, valitettavasti. Kyllä kaduttaa.

Suostuin kaikkeen mitä ehdotettiin. Nyt olen kiikissä. Tehtyä ei enää saa tekemättömäksi. Pistin nimen paperiin.

Erheeni vaikuttaa myös Töölöntorin blogin lukijoihin. He eivät saa kirjoituksiani luettavakseen entisessä tahdissa. Ei blogi varmaankaan kokonaan lopu mutta ilmestyy lähikuukausina harvemmin kuin ennen. En ehdi kirjoittaa.

Blogin sijaan kirjoitan muuta. Siihen minut houkuteltiin. Saan kirjoitusta varten takaisin entisen työhuoneeni Vuoronvarausviraston arkiston vieressä. Ainakin pari kolme kuukautta siihen menee.

Niille blogin lukijoille, jotka ovat addiktoituneet juttuihini, tarjoan pientä ensiapua ja helpotusta. Jos siis Dessun blogin puuttuminen aiheuttaa sinulle kouristuksia, ahdistumista, tykytystä, paniikkia tai muita vakavia terveydellisiä haittoja, minulta on alkanut ilmestyä pienimuotoinen uudentyyppinen blogi, jossa irrottelen vähemmin sanoin mutta samalla tyylillä. Se on vielä pikkuisen vaiheessa, mutta ohjaan kyllä kiinnostuneet oikeaan osoitteeseen.

Tällaista haittaa ne naiset aiheuttavat kun kiinni nappaavat. (Kuva: Marjut Alatalo: Hei komistus)

Savua ilman tulta

Puhuttiin tupakoinnista. Mistäpä muustakaan, sillä entisen työpaikkani tupakkakellarissa istuttiin.

Outoa siinä oli, että kukaan meistä ei tupakoinut, vaikka juuri sille paheelle pyhitetyssä salaisessa piilopaikassa istuttiin. Koko talo on julistettu savuttomaksi, mutta kyllä siellä syvällä maan alla pitkien portaiden päässä savuluola on, entinen pannuhuone. Siitä vaan ei kerrota ulkopuolisille.

Savuttomatkin siellä istuvat, sillä se on firman viihtyisin paikka. Jotenkin rento loukko, jossa samanhenkiset kokoontuvat. Työpaikan kireämpi väki istuu kahvihuoneessa.

Tupakkakellarissa minäkin käyn istumassa ja juoruja kuuntelemassa aina, kun firmaan poikkean. Olen eläkkeellä mutta poikkean välillä lounaalle. Joskus on oikeaakin asiaa.

Kävi taas vakuuttavasti ilmi, että jotain kulttuurista muutosta tupakoinnissa on tapahtunut. Me vanhempi väki olimme kaikki tupakoitsijoita, jotka ovat lopettaneet. Nuoriso-osasto ei ollut koskaan aloittanutkaan.

Minä olen tupakoinut nuoreta asti. Aluksi poltin piippua, myöhemmin savukkeita. Lopetin 16 vuotta sitten. Se oli lääkärin tiukka käsky. Ymmärsin ja hyväksyin, että viisasta oli totella. Ei se lopettaminen minulle mitenkään vaikeaa ollut.

Varttuneessa iässä oleva naispuolinen entinen kollegani kertoi lopettaneensa tupakoinnin kahteen kertaan. Ensimmäinen lopettaminen oli tapahtunut nelikymppisenä ja jatkunut toistakymmentä vuotta. Sitten hän oli antanut itselleen luvan polttaa yhden pikkusikarin eräässä erityisen juhlallisessa tilaisuudessa kahvin ja konjakin seuraksi.

Sitten oli tullut lisää erityisen juhlallisia pikkusikareita ja vähitellen myös erityisen juhlallisia savukkeita.

Minä erityisen viisaana miehenä en ole koskaan antanut itselleni lupaa yhteen ainoaankaan savutteluun näiden 16 vuoden aikana. Tiedän tasan tarkkaan, että se olisi uusi alku. En silti kiistä, etteikö olisi hetkiä, jolloin tekee mieli.

Tupakkakellarin nuorisojoukko ilmaisi, että tupakointi on heidän näkökulmastaan yli-ikäisten luusereiden touhua. Nuorista siihen touhuun eivät innostu muut kuin muutamat kahjot.

Jotain outoa on siis tapahtunut. Aikakausi on tässäkin vaihtunut toisenlaiseksi. Paremmaksi.

Me varttuneempi väki muistamme asian toisin. Lukioiässä tupakointi oli itsestään selvä porukkaan kuulumisen merkki. Tupakoimattomat olivat nynnyjä reppanoita, jotka eivät kuuluneet svengijengiin. Aikuisilla tupakointi oli menevän miehen merkki.

Ja naisillakin tupakointi lisäsi eleganssia ja viettelevyyttä.

Vähän sinnepäin

Joulun alla kävi siivousfirman nuori neiti Zinah tekemässä suursiivouksen. Työstä sovittaessa kielsin häntä koskemasta kirjahyllyihini. Kaiken muun sai siivota.

Epäilin tietysti, että kirjani menevät sekaisin, jos ne ottaa hyllystä pois. Mutta Zinah oli eri mieltä. - Ei tule hyvä, jää pöly, hän selitti. Hän oli sitä mieltä, että ei kannata siivota ollenkaan, jos kirjoja ja niiden takana olevia hyllytasoja ei pyyhitä kostealla.

En voinut muuta kuin suostua. Pahaa kyllä pelkäsin. Kirjoja ja hyllyjä on paljon. Viidestä huoneesta vain makuuhuone on kirjahyllytön. Zinah jäi tyhjään taloon tekemään työtään. Illalla oli siis odotettavissa iso kirjojen järjestelyurakka.

Mitä vielä! Illalla kaikki oli aivan tip top. Kaikki oli kiiltävää ja raikasta. Vaikka etsimällä etsin väärään aakkosjärjestykseen eksyneitä kirjoja, en löytänyt ensimmäistäkään. Kaikki oli kuin itse järjestämääni. Eikä pölyä missään.

Kehuin Zinahin maasta taivaisiin hänen esimiehelleen ja varasin hänet samaan urakkaan myös vuoden kuluttua. Tällaisesta kannattaa maksaa.

Minua on työpaikalla aina vähän naureskeltu turhan pedanttina luonteena. Minulla pysyivät paperit järjestyksessä ja pyydetty paperi löytyi heti mappien valtamerestä. En koskaan ollut myöhässä mistään. Tilatut työt valmistuivat sovitussa aikataulussa.

Onneksi työtehtäviini ei kuulunut minkäänlaista siivousta. Siinä en olisi pärjännyt. Pölyä olisi löytynyt.

Entinen sihteerini neiti B. kyllä yritti opastaa minua pois huonoista tavoistani. Hänen mielestään turha pedanttisuus vain uuvuttaa. Pitää osata tehdä hommat myös vähän sinnepäin. Niin pääsee helpommalla.

Yritin oppia noudattamaan viisaan sihteerini neuvoja. Hän itse oli malliesimerkki vähän sinnepäin tekemisen taidosta, ja silti kaikki tarpeellinen oli aina riittävässä kunnossa. Tämä siis koski työtehtäviä, ulkonäköasioissa - sellaisissa kuin silmäripset, huulipunat, kynsilakat - hän kyllä oli perfektionisti.

Jotain opinkin, tosin kovin myöhäisessä vaiheessa. Opin, ettei mappien järjestyksellä ole niin väliä. Voi heittää vaikka roskiin turhan näköisiä mappeja. Opin, ettei kokouksissa ole tarpeen antaa kaikkia pyydettyjä puheenvuoroja. Pääasia, että saan päätöksen nopeasti nuijituksi pöytään. Opin, että kravatti voi jäädä pois monista muodollisista tilaisuuksista. Pääasia, että saadaan vieraat viihtymään.

Opin, että neiti B:tä kannattaa kuunnella monessa tilanteessa ja unohtaa ohjesääntö.

Kirjahyllyni siivouksesta hän sanoi, että onko se järjestys todellakin niin tarkkaa.

Tätä pitää vielä miettiä.

Riehaannun ajattelemaan

Minulla on projekti käynnissä. Mahtava meininki meneillään, kuten runoilija asian ilmaisee.

Projekti on kirjoittamista. Sitä olen toki tehnyt koko ikäni, mutta nyt on tavallisuudesta poikkeava tilanne. Aika kiireellinen, harmikseni. En juuri muuta ehdi. Sentään lounaalla Elitessä, kun se on lähellä.

Aamukiire on minulle erityisen vastenmielinen asia. Jos jostakin niin kiireestä olen kärsinyt koko työurani. Aamut pitäisi voida käyttää hyödyllisemmin kuin hosumiseen. Pitäisi voida herätä hitaasti, ottaa vielä torkut, toisetkin torkut, venytellä, viivytellä, valua hitaasti unesta valveille, mietiskellä, unelmoida, haaveilla, fantasioida vaikkapa eroottisia ajatuksia. Työpäivästä tulisi tehokas.

Kirjoittamisenkin pitäisi olla hidasta, mietiskelevää. Olen kyllä joskus opetellut kymmensormijärjestelmän, mutta en useinkaan käytä sitä. Siitä tulee heti ikävä kiireen tunnelma. Hidas, mietiskelevä kirjoittaminen sujuu nautiskellen kahdella tai kolmella sormella. Sihteerit, sellaiset tehopakkaukset kuin neiti B. kirjoittavat kymmenellä.

Jos oikein kunnolla riehaannun ajattelemaan, saan tekstistä tiiviimpää. Mutta se ei ole kannattavaa, jos palkka maksetaan sivumäärän mukaan. Asiantuntijateksteissä usein näin tehdään. Kannattaisi siis lörpötellä joutavia, olla monisanainen, venyttää yksinkertaista sanottavaa, suosia toistoa. Minä kuitenkin viekkaana miehenä asetin vaatimukseksi urakkapalkan, joten voin rauhallisin mielin kirjoittaa tiiviin ja laadukkaan promemorian.

Olen siis pitkän tauon jälkeen palannut entiselle työpaikalleni tämän projektin ajaksi. Siellä on ikiaikainen houkutus tallella. Sen nimi on Tupakkahuone. Vaikka en enää itse poltakaan, sinne on silti hauska mennä tuttujen juttuja kuuntelemaan. Erityisen kiinnostavia ovat juorut. Niiden erikoismestari on palkanlaskija, rouva N. Hän on selvillä kaikesta kiinnostavasta, erityisesti niistä joista pappi käyttäisi nimitystä "haureus". Pappeja siellä ei kuitenkaan ole, vain yksi entinen suntio. Hän vain kuuntelee, ei kommentoi. Se on viisas asenne. Kaikessa on hyvä olla vähäsanainen, niin puheessa kuin kirjoituksessa.

Onneksi pääsin karkuun

Äskeisissä isoissa juhlissa entisen työpaikkani tiloissa järjestettiin tietenkin monenlaisia kilpailuja. Niin aina.

Minulta puuttuu kilpailuvietti, kuten olen ennenkin täällä kirjoittanut. Se ei koske pelkästään urheilua, se koskee myös näitä ainaisia juhlien pelleilykilpailuja.

Viimeksi taisin joutua kilpailemaan köydenvedossa. Se tapahtui mökkinaapurin syntymäpäivillä muutama vuosi sitten. Se ei ollut mukavaa hirmuhelteessä juhlapuku päällä. Myöhemmin yöllä saunan ja juhlajuomien jälkeen järjestettiin viestijuoksukilpailu. Viestikapulana toimivat uimahousut. Ne vaihdettiin juoksijalta seuraavalle aina kääntymiskepin luona. Naisvaltainen yleisö oli kerääntynyt hurraamaan juuri siihen päähän nurmikenttää. Juoksuista toteutui vain seniorimiesten kilpailu. Muihin sarjoihin ei jostain syystä löytynyt osanottajia.

Nyt työpaikan juhlissa en jäänyt seuraamaan, millaisia kilpailuja oli tulossa. Luultavasti jotain viestijuoksuja tai vastaavaa. Pakenin parin  kilpailuvietittömän naishenkilön kanssa syvälle talon kellariin, entiseen pannuhuoneeseen, jota on iät ajat käytetty henkilökunnan salaisena tupakkatilana. Kukaan meistä ei kuitenkaan tupakoinut. Tuntui vain hyvältä päästä karkuun.

Teini-iän kilpailut olivat ihan eri asia. Juhlissa oli aina pikkurohkeita kilpailuja. Piti pitää tytön kanssa vartaloiden välissä tai suusta suuhun jotain pikkuesinettä, joka aina meinasi pudota. Se meni käytännössä pussailuksi ja kopeloinniksi, ja yleisöllä oli hauskaa. Luulen, että tytöllä ei ollut yhtä hauskaa.

Suomi on omituisten kilpailujen maa. Niistä on yritetty tehdä suorastaan kansallisbrändi. Akankanto, suopotkupallo, kusiaispesässä istuminen.

Ja sitten nämä television pudotus- ja häväistyspelit. Ne ovat samaa sukua. Ihmetellä täytyy, miten kukaan suostuu sellaiseen, ihan vapaaehtoisesti. Varmaankin isolla rahalla? Kuinka isolla? Luultavasti hyvin pienellä. Muistiin nousee aihetta oivaltavasti käsittelevä kirja "Ammutaanhan hevosiakin" (They Shoot Horses, Don´t They, Horace McCoy 1935, suom. Jouni Salojärvi 1978) ja sen pohjalta tehty näytelmä "Maratontanssit", esitetty mm. Kom-teatterissa 1981.

Ajatus harhautuu kuvittelemaan, että minä itse joutuisin joskus BB-taloon tai Nakudeitteihin paratiisisaarelle.

Kuvassa yksi varhaisimmista noloista kilpailuista. Seremoniamestarina 60-luvun suursuosikki Niilo Tarvajärvi.

(Elokuvasta "Iloinen Linnanmäki", ohj. Jack Witikka 1960)

Kilpailu ja kateus

Eilen kirjoitin kilpailuvietistä. Väitin, että minulta se puuttuu.

Kommentissa tuntematon kirjoittaja kysyi näin:  "Jos kilpailuvietti ei ole sinua vienyt elämässä eteenpäin - niin oletko miettinyt mikä? Ei kai sentään kateus?"

Harvinaisen osuva kysymys. Pisti miettimään.

Kysyjän lähtöoletus on oikea: olen päässyt elämässä eteenpäin. Vaatimattomista oloista lähteneenä tunnen tehneeni ns. luokkaretken. Voin pitää itseäni monella tavalla hyväosaisena. On ylempi korkeakoulututkinto, arvostettu ammattiura, päivääkään en ole ollut työtön, talous on kunnossa.

Minä olen siis pikemminkin kadehtimisen kohde. En kylläkään ole huomannut, mutta eihän sellaista huomaa.

Olenko ihan oikeasti välttynyt kilpailulta?

En ole koskaan hakenut työpaikkaa. Minut kutsuttiin, vaikka maisterin-tutkintoni ei ollut vielä aivan valmis. Suostuin ja siihen jäin yli 30 vuodeksi. Ei merkkiäkään kilpailusta työpaikan saamiseksi.

Uralla etenemiseen oli useita tarjouksia, mutta niistä kieltäydyin. Tunsin viihtyväni siinä tehtävässä, missä olin. Työnantajani toimintavisioon sen sijaan en ollut tyytyväinen. sillä en oppinut koskaan arvostamaan sitä oheispuuhastelua, mikä pyöri lähipiirissä. Oppositioasenteeni ei kuitenkaan näyttänyt häiritsevän työnantajaani. En tainnut olla riittävän aggressiivinen.

Voi kyllä olla, että olisin viihtynyt paremmin, jos olisin tehnyt samaa työtä jonkun toisen työnantajan palveluksessa. Mutta kilpailua en näe tähän liittyvän. En koskaan hakenut uutta työpaikkaa, vaikka niitä oli tarjolla. (Kerran hain kyllä määräaikaista yliopistotyötä, mutta tavallisella maisterilla ei ollut mahdollisuutta kun tohtoreitakin riitti.)

Entä se kateus? Olenko tuntenut sitä?

Kun oikein tarkasti harkitsen, täytyy myöntää, että kyllä. Mutta se ei liity uralla menestymiseen.

Olen tuntenut kateutta niitä ihmisiä kohtaan, joilla on suurempaa taiteellista lahjakkuutta kuin minulla itselläni.

Olen työni puolesta ja muutenkin päässyt tutustumaan huomattavaan määrään eri alojen taiteilijoita, kirjailijoihin, teatteri- ja elokuvaväkeen, kuvataiteilijoihin, muusikoihin. Olen läheltä nähnyt kehittyvää nuorta lahjakkuutta. Olen nähnyt, miten lahjakkuus yhdistettynä intohimoiseen työntekoon on johtanut onnistumisiin.

Minulta itseltäni se ei onnistunut, vaikka nuorena yrittelin. Siitä olen tuntenut kateutta.

Pätemisen tarve

Poikkesin entisellä työpaikallani. Nyt voi sanoa entistä painokkaammin tuon ´entisellä´, sillä olen kokonaan eläkkeellä. Toisaalta teen kyllä sinne joitakin erikseen sovittavia projekteja. Yksi sellainen on jo sovittu.

Huomaan tätä kirjoittaessani, että blogin lukijat saavat vanhentunutta tietoa, jos sattuvat lukemaan tuossa sivun oikeassa laidassa olevan profiilikuvauksen. Pitääpä korjata, kunhan ehdin ja viitsin. Kiirettä pukkaa tällaiselle eläkeläiselle. Ja silloin kun ei pukkaa, silloin usein laiskottaa.

Työpaikan (siis entisen) kuppilassa minulle kerrottiin uusimmat kuulumiset ja juorut. Ne ovat aina olleet työpaikan piristysruiskeita. Minä itsekin olisin kova juoruilemaan, jos vai tietäisin juoruja. Harvoin tiedän, mutta silloin heti kuiskuttelen. Jostain syystä muut tietävät aina enemmän.

Nyt minulle kerrottiin tosi pullea juoru korkea-arvoisesta esinaisestani (siis entisestä). Se oli mukavaa kuultavaa, mutta siinä oli yksi harmillinen asia. Minä nimittäin tiesin juorun ydinkohdan jo entuudestaan, sillä olin itse viime talvena paikalla näkemässä nyt kerrotun juorun syntytilanteen. (väärinkäsitysten välttämiseksi korostan:  olin siis vain näkemässä - en itse osallisena). Enempää en tässä kerro, vaikka mieli tekisi.

Mutta kuunnellessani juorua tajusin, että minullahan on ollut hallussani pullean juorun ainekset, mutta en ole käyttänyt niitä hyväkseni. En ole kertonut näkemääni kenellekään.

Olen hölmöyttäni hukannut tilaisuuden loistaa kuppilan juorupiirin keskipisteenä.

Onneksi jano ei päässyt yllättämään

Vuodenaikojen kierron suurista perinnejuhlista arvostan korkealle aprillipäivän aaton bileet. Ne järjestää entinen sihteerini neiti B. valitulle kutsuvierasjoukolle, johon minäkin kuulun. Osallistun aina jos kiireiltäni ehdin. Eilen ehdin.

"Onneksi ei ole jano päässyt yllättämään", lauloi aikoinaan Simo Salminen, kun ensin oli valittanut, että "nälkä on meillä aina vieraanamme".  Aprilliaaton bileissä ei voinut valittaa kummastakaan.

Ruokapuolen tarjoilu oli taas kerran hämmentävän hyvää. Kasvisruoan vastustajat pitäisi kutsua neiti B:n juhliin, taatusti mielipide muuttuisi. Herkkuja löytyi pöydästä, vaikka lihaa ei ollut murustakaan. Kuvittelen, että kasvisruokabuffet sallii täysimittaisen herkutteluhetken jopa minulle, vaikka periaatteessa olen dieetillä ympärivuotisesti - siis periaatteessa. Aika usein olenkin.

Juomapuolikin oli runsasta. Siinä minä olen huonompi, en ole koskaan pärjännyt juomingeissa. Minua alkaa nukuttaa aina ensimmäisenä kaikissa juhlissa ja lähden pois, kun muu väki vasta virkistyy. Alkoholi on minulle unilääke. Se on välillä noloa.

Neiti B. on aina yllätyksellinen. Ikimuistoinen tapaus on muutaman vuoden takaa, kun juhlavieraana ollut iso päällikkö riehaantui hieman sopimattomasti ja neiti B. pisti herran kaiken kansan nähden niskapersotteella pihalle talosta. Hän kun hallitsee itämaiset itsepuolustuslajit. Iso päällikkö vaihtoi työpaikkaa aika pian tapauksen jälkeen, joten hän ei enää ollut mukana. Hänestä tuli vielä isompi päällikkö, sillä hän kuuluu puolueeseen.

Naisvaltainen työpaikka kun on kyseessä, illan ohjelmassa on aina naisille suunnattu osa. Siellä kuulemma esiteltiin ja myytiin jotakin naisille suunnattua tavaraa. Tarkemmin en tiedä, sillä ovi pantiin kiinni. Olisiko ollut Tupperwarea - tai sitten ei. Me harvalukuiset miehet seisoskelimme sillä aikaa pihalla rannassa tupakalla ja joimme lisää. Janoista joukkoa.

Kotiin lähtiessäni neiti B. teki minulle yllättävän ehdotuksen. Siinä oli kyllä hänelle tyypillistä vilkkusilmäistä ilkikurisuutta mukana. Hän kysyi, haluaisinko lähteä kahden nuoren naisen kanssa pitkälle telttaretkelle.

Hän on nimittäin lähdössä partnerinsa kanssa jäätikkövaellukselle johonkin pohjoiseen, ei nyt ihan pohjoisnavalle mutta melkein. Minun roolini olisi vetää pulkassa tavaroita.

Naisten viekoituksiin osaan jo sanoa ei. Kammottaa ajatuskin nukkua teltassa jossain jäätiköllä jääkarhujen seassa. Lisäksi luulen, että ehdotus liittyi jotenkin päivämäärään, sillä keskiyö oli jo ohitettu. Eikä janokaan ollut vaivannut minua niin kuin eräitä muita juhlavieraita.

*     *    *   

Lähden tästä pääsiäisen viettoon, en kuitenkaan napajäätikölle. Blogi pysyy jonkin aikaa pimeänä. Hyvää pääsiäistä.

Asentojen vertailua

Taas tuli huonoja uutisia. Paniikki tunkee niskaan.

Lehdessä kerrottiin, että istuminen on hengenvaarallista. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos oli asiaa tutkinut ja saanut selville, että 5,9 % ennenaikaisen kuoleman riskeistä johtuu liiallisesta istumisesta. Iskee diabetesta ja metabolista oireyhtymää ja ties mitä kremppaa.

Suuret firmat kuuluvat jo poistavan tuoleja konttoreissaan, jotta väki työskentelisi seisaallaan. Kokouksia pidetään kävellen.

Minä kun en juuri muuta teekään kuin istun. Ei siis tainnut paljon auttaa, että onnistuin lopettamaan tupakoinnin. Pitäisi lopettaa istuminenkin.

Työssä minulla oli huoneessani isokokoinen johtajantuoli. Kerran vuosia sitten sihteerini neiti B toi minulle "terveellisen" satulatuolin ja vei johtajantuolin pois. Minä siitä riemastuin ja löin nyrkkiä satulaan, että tähän en suostu. Kokeilin kyllä ensin. Siinä satulalla tunsi menettävänsä kaiken arvovaltansa. Neuvottelussa piti koko ajan  varoa putoamista, kun tunsi tarvetta pitää kaksin käsin pöydän laidasta kiinni. Tuntui kuin olisin villinlännen elokuvan hevosen selässä istuva rosvo, joka putoaa heti kun John Wayne saapuu.

Sain johtajantuolini takaisin ja pistin satulan neiti B:n työpöydän eteen. Hänkään ei kuitenkaan ottanut sitä käyttöön. Hän selitti, että hame oli liian lyhyt. Minusta se oli selvä tekosyy, ketä se hame muka olisi häirinnyt. Niinpä satulatuoli siirrettiin vahtimestarin koppiin, ja siellä se taitaa olla vieläkin.

Kesäasunnolla minulla on kunnon aurinkotuoli (kuva). Istun siinä lukemassa kukkakedon keskellä tuntikausia joka päivä. Sen selkänojan kaltevuus on säädettävissä.

Käytän yleisimmin melkein makuuasentoa. Makaaminen ei ole epäterveellistä eikä kuolemanvaaraa lisäävää. Ainakaan lehden uutisessa siitä ei mainittu mitään.

Jäin miettimään, missä kohdassa on istumisen ja makaamisen raja. Onkohan joku selkänojan kulman asteluku, jossa epäterveellinen istuminen muuttuu terveelliseksi makaamiseksi? Ehkä minun lukemisasentoni sijoittuikin sille terveelliselle puolelle.

Yhdessä asiassa olen kyllä toteuttanut iät ajat terveellistä seisomista. Vanhan ohjeen mukaan runoja pitää lukea seisaallaan. Sitten kun jalat väsyvät, on aika lopettaa.

Olen todennut systeemin hyväksi. Romaaneihin ja muuhun laajaan kirjallisuuteen sitä ei pidä soveltaa, mutta lyriikassa se on hyvä. Keskittymiskyky paranee, lukuvauhti pysyy maltillisena eikä tule tarvetta hosua kirjaa loppuun kertarykäisyllä. Haittapuolena on se, että runojen lukeminen jää kokonaan syrjään selkävaivojen aikaan, kuten minulla viime aikoina..

Paljasta pintaa

Kävin autokorjaamolla keväthuollossa. Öljyt ja joitakin suodattimia on kuulemma hyvä vaihtaa kun auto on seisonut kuukausikaupalla.

Se on minulle tuttu paja, kaksi ukkoa työssä. Siniset haalarit, öljylammikoita, työkalut levällään, pihassa kasa renkaita, tynnyreitä, autonraatoja. Kaikki niin tyypillistä kuin olla voi.

Ja tietysti tissityttökalenteri konttorikopin seinällä.

Ei sellaista asiakkaan sovi jäädä tarkastelemaan, etteivät luule mitään. Sivusilmällä sen noteeraa, sitten äkkiä kääntää katseensa kirjoituspöydällä olevaan paperipinoon, jossa on tekeillä lasku. Sen verran sivusilmällä huomasi, että silikonilla saattoi olla osuutta asiaan, mikäli minun puutteelliseen asiantuntemukseeni on luottamista.

Tuollaisia kalentereita on aina ollut autokorjaamoissa ja muissa verstaissa. Virastoissa ja laitoksissa sellaisia ei ole, sillä niissä kytee tasa-arvo-ongelma. Sen sijaan virastoissa ja laitoksissa on usein kahvihuoneen seinällä ilmoitustaulu, johon kiinnitetään nastalla henkilökunnan etelän rantalomiltaan lähettämiä postikortteja. Sellainen on meillä Vuoronvarausvirastossakin.

Korttien kuvissa on aika usein näkymiä hiekkarannoilta tai hotellien uima-altailta. Kuvissa on vähäpukeisia naisia tai miehiä, riippuen lähettäjän sukupuolesta. Niinpä tasa-arvo-ongelmaa ei ole. VVV on naisvaltainen työpaikka, joten monissa korteissa on poseeraamassa nuoria hoikkia karvarintaisia miehiä. Takasivulle on kirjoitettu rempseitä terveisiä.

Viime syksynä lomalta palattuani ilmoitustaululla oli yllätys. Päällimmäisessä kuvassa oli kolme vähäpukeista (tarkemmin sanottuna kokonaan pukeutumatonta) miestä. Minä ja kaksi ruotsalaista kollegaani kesäasuntoni saunalaiturilla.

Tiesin kuvan. Olin saanut sen sähköpostiini, mutta en tiennyt, että se oli myös ilmoitustaululla. Liikkeissään vikkelä sihteerini neiti B. poikkesi moottoripyörällään Längelmäveden kesäkotiini tapaamaan tuttavia. Iltahämärissä saunoimme miesporukalla ja kävimme jäähdyttelyuinnilla. Neiti B. oli hoksannut tilaisuutensa ja jostakin puskan takaa napannuti kuvan, kun nousimme uimasta laiturille.

Kortin etusivulla luki: "Hot life in Lake Langelma", ja takana oli jotain rempseitä juttuja.  Nappasin kortin pois.

Tähän blogikirjoitukseen ei poikkeuksellisesti tule kuvaa. Ei ollut komea.

Vapauden kaiho

En ole enää aivan vasta-alkaja osa-aikaeläkkeellä olemisessa. Sitä on jatkunut jo kohta kolme vuotta. Olen vähitellen oppinut olemaan piittaamatta siitä, mitä työpaikalla puuhataan. En enää johda mitään, en ole esimies kenellekään. Riittää kun vain hoidan omat erikseen sovittavat projektini.

Ero entiseen on kuitenkin pienempi kuin kuvittelin. Vapaa-aikani on kyllä lisääntynyt mutta ajatukseni eivät ole samalla tavalla vapaalla kuin fyysinen osa minua.

Suurimmillaan ero on niinä hetkinä, kun voin livistää kaikkein ikävimmistä tilanteista. Sellainen oli taas tänään. Tunsin suorastaan ilkimysmäistä hilpeyttä, kun poistun paikalta ja toivotin lähtiessäni hyvää päivänjatkoa.

Oli nimittäin alkamassa koulutustilaisuus.

Niistä minä en pidä. Sillä tavalla olen hankala ihminen, että en erityisemmin usko konsulttifirmojen järjestämiin koulutuksiin, joiden tavoitteena on organisaation kehittäminen.

Tiedän kyllä, ettei niihin usko juuri kukaan muukaan. Silti niitä järjestetään kaiken aikaa. Niihin on budjetoitu määrärahaa, siksi niitä välttämättä kuuluu järjestää. Miltä kuulostaisi organisaatio / työyhteisö, jonka vuosikertomuksessa ei mainittaisi dynaamista koututtautumista?

Listasta luin, että menossa oli kolmas vaihe projektissa, jonka tavoitteena on pitkäjänteinen ja systemaattinen kehittyminen, muutosvastarinnan esteiden tunnistaminen ja voittaminen. Vuorovaikutuistaitoja on tarkoitus parantaa, jotta yhteishenki kääntyisi nousuun ja yhteinen tahtotila löytyisi. Prosessikonsultoinnin kerrotaan auttavan organisaation uudistumisessa  ja työinnovaatioiden löytymisessä ja työtä ohjaavien  ja tukevien puitteiden tarkoituksenmukaistamisessa.

Tehdään siellä jotakin omitustakin. Listassa on yllättäviä sanoja, kuten coaching. Olen luullut, että sitä tehdään vain jääkiekossa. Implementaatio, Fail - fast-periaate. Mitähän ne ovat?

Minä en siis jäänyt koututtautumaan vaan lähdin pois. Tein niin kuin viisaassa mietelauseessa suositellaan. Puolieläkeläiseläisellä ei ole velvollisuutta osallistua tällaiseen. Harmikseni en onnistunut pelastamaan entistä sihteeriäni neiti B:tä karkuun tilaisuudesta, sillä hänelle oli määrätty jokin työtehtävä siellä. Sen sijaan menin Akateemisen kirjakaupan Aalto-kahvilaan ja tilasin herkkuja. 

Menen sitten viimeistään perjantaina työpaikalle katsomaan, onko kehitystä tapahtunut ja visio selkiytynyt.

Poikkesin kotimatkalla vielä divariin. Löysin Trimalkion pidot -kirjan (Petronius Arbiter suom. Edwin Linkomies). Se on antiikin Roomasta ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta, keisari Neron ajalta.

Kotona huomasin, että suunnilleen puolet kirjasta on vielä auki leikkaamatta. Vanhojen kirjojen tapaan painoarkit pitää paperiveitsellä leikata reunoista auki ennen kuin sivut saa auki yksi kerrallaan. En vielä ryhtynyt leikkaamaan, se tuntuu vähän julkealta, suorastaan rivolta. Jos kirja on vuosikymmenet ollut neitseellisessä tilassa, mikä minä olen sitä avaamaan. Harkitsen vielä. Kansikuva on kyllä kiinnostusta herättävä. Siitä on aistittavissa ikiaikainen vapauden kaiho, jota minäkin kai poden.

Valoa ja vaaroja

- Montako Dessua tarvitaan vaihtamaan työhuoneen kattolamppu?

Vastaus: ei yhtään, sillä kyllä neiti B. vaihtaa sen.

Kulunut vitsi tuli ajankohtaiseksi, kun astuin joulutauon jälkeen työhuoneeseeni, eikä sohvaryhmän yläpuolella kiikkuva kattolamppu syttynyt. Tärkeä vieras oli tulossa istumaan siihen lampun alle, joten minulle tuli kiire korjata vika.

Kiiruhdin hakemaan vahtimestaria, mutta hän ei ollut kopissaan. Päätin vaihtaa lampun itse ja hain keittiötikkat, sellaiset joissa on putkijalat, kaksi porrasta ja taso, jolla täpärästi mahtuu seisomaan.

Juuri silloin siihen saapui entinen sihteerini neiti B ja ihmetteli puuhaani. Selitin ongelman. Siihen hän sanoi nuo alussa siteeratut vitsin sanat ja jatkoi: - Työturvallisuus ennen kaikkea!

Olen ennenkin havainnut, että neiti jostakin syystä pitää minua kömpelönä. Epäili selvästi, että putoaisin.

Keittiötikkaat eivät kelvanneet, piti päästä korkeammalle, sillä vanhan talon huoneet ovat korkeat. Hain varastosta pitkät tikkaat. Neiti riisui korkokenkänsä, kiipesi ensimmäiset askelmat ja komensi minut kääntymään selin ja katselemaan ikkunasta ulos. Lyhyehkö kolttu, ei saa tirkistellä. Ja juuri olin ajatellut pyytää lupaa ottaa kännykkäkameralla kuvan julkaistavaksi sarjassa Vuoronvarausviraston sihteerien monipuoliset työtehtävät.

Mutta tuli toinenkin ongelma. Huoneessa oli hämärää eikä neiti nähnyt. Tarvittiin taskulamppu. Sellainen oli laatikossa. Sain uuden käskyn seisoa tikkaiden vieressä ja näyttää lampulla valoa ylös

Hirvitti kyllä. Neiti keikkui tikkailla korkealla ja tarvitsi molemmat kädet työhön. Varauduin nappaamaan kopin, jos hän putoaisi. Toisaalta tiesin, että hän on taitava apinanhommissa, hän on käynyt sirkuskoulun, pärjää trapetsilla, osaa heittää voltteja ja kävellä käsillään. Olen nähnyt.

Ei pudonnut. Enkä tirkistellyt! Lamppu tuli vaihdetuksi ja valo syttyi.

Vanha lamppu oli ollut vanhaa mallia, uusi oli uutta mallia, raskas ja iso pötikkä. Mielestäni ei kovin kaunis sohvaryhmän yläpuolella, ei edes virastossa saati sitten kodissa. Energiaa se kyllä säästää, ja se on tietysti pääasia. Ihmettelen, eikö noita voisi tehdä myös esteettisesti kelvollisiksi.

Otin kuvan vasta kun työ oli valmis ja neiti mennyt. Kuten kuvasta näkyy, lamppurakennelman ylin kupu jäi vähän vinoon. Ei se noin voi jäädä. Jonkun pitää kiivetä oikaisemaan.

Sitten tuli vielä tieto, että tärkeä vieras ei päässytkään tulemaan vaan tapaaminen siirtyi.

Paita pois

 

Iskelmän historia kertoi äsken ajasta, jolloin Danny-show kiersi maata. Minäkin muistan käyneeni 60-luvun loppupuolella katsomassa jollain rantalavalla Jyväskylän lähellä. Muistikuvan kirkkain yksityiskohta on Danny vetämässä East Virginiaa hikisenä ilman paitaa ja Koivistolaiset tanssimassa ympärillä mikropöksyissä. Oli se komeaa.  

*   *   *     

Edellä kirjoitettu on tietysti pelkkä aasinsilta, jolla pääsen siirtymään siihen yllättävään tosiasiaan, että minä riisuin tänään paitani julkisesti. En toisin rokannut eikä kukaan tanssinut, mutta muutoin oli villi meininki.  

Yleisönä strippaukselleni oli Vuoronvarausviraston väki, tarkemmin sanoen oman osastoni kymmenkunta henkilöä, yhtä vaille kaikki naisia. Heille piti esitellä, mitä heidän lahjarahoillaan oli saatu aikaan.  

Vakituiset blogin lukijat muistanevat, että kirjoitin alkutalvesta  suunnitteilla olevasta syntymäpäivälahjasta. Osastoni väki oli keksinyt, että esimiehen nahkaa pitäisi koristella tatuoinnilla.   

Näin on nyt tapahtunut, vaikka pitkään emmin ja kauhistelin. Painostus kävi kuitenkin ylivoimaiseksi.  

Yksin en uskaltanut tatuointiliikkeeseen mennä vaan pyysin sihteerini neiti B:n tueksi ja turvaksi. Miten minä olisin osannut asioida sellaisessa paikassa, kun en tunne alaa ollenkaan. Mitä olisin pyytänyt? Varmaankin siellä olisi ympäripuhuttu minut ottamaan jotain kamalaa, pääkalloja tai lohikäärmeitä tai ristejä ja ankkureita.   

Ennen menoa vannotin sihteerini irtisanomisen uhalla pitämään huolta siitä, että maltti ja tyylitaju säilyy. Kuvan pitää olla pienikokoinen eikä siinä saa olla mitään maskuliinista uhoa eikä alatyylistä. Paikaksi valittiin vasen olkapää niin alhaalla, ettei mitään pilkistä näkyviin vaatteiden alta.  

Lopputulos näkyy kuvasta. Se on aika pieni, vähän yli 5 cm.  Viimeiseen asti vaihtoehtona säilyi jin & jang -kuvio. Perhonenkin olisi minulle kelvannut, mutta neiti B:n mielestä se on naisten juttu. Samoin Pikku Myy, jota myös harkitsin.  

Kuvan tekeminen olkapäähän ei ollut niin kivulias juttu kuin olin kuvitellut. Tuska pysyi siedettävänä ja toivuin nopeasti.  

Nyt siis riisuin paidan ja näytin tuloksen lahjan maksajille. Vaikuttivat melko tyytyväisiltä. Juuri kun siinä kekkuloin ilman paitaa ja kiitin huomionosoituksesta syntymäpäivänäni, neiti B. heitti "raikkaan" ehdotuksen. Ensi vuonna uusi tatuointi, pakaraan.

 

 

Vaaroja uhmaten

 

Pitkäaikainen ystäväni ja kollegani Oslosta soitti ja kutsui käymään. Tällä kerralla ei olisi kyse VVV:n toimialaan kuuluvista asioista vaan yksityisestä perhetilaisuudesta. Siellä on tytär on menossa naimisiin ja olisin tervetullut juhlaan.  

Mikäpä siinä, olen joutilas. En ole Oslossa muutamaan vuoteen käynytkään. Sinne on aina mukava mennä. Toisaalta kollegani vähän ilkikurisesti epäili, uskallanko enää Norjaan tulla. Siellä kun ei ole ollenkaan pidetty inhottavista doping-paljastuksista, joita on kohdistettu Norjan maineikkaaseen hiihtourheiluun. Suomalaiset ovat syyllistyneet inhottavaan tekoon: pyhä asia on joutunut epäilyksenalaiseksi.  

Uskallanko mennä? Kyllä varmaankin, ei norjalaisten kanssa voi nyrkkitappeluun joutua, ja muusta kyllä selviän. Pärjään kohtuullisesti kielelläkin. Kaksikymppisenä minulla oli puolen kesän mittainen romanssikin norjalaisen hippitytön kanssa. Olen myös vuosikymmenet aikonut lähteä joskus ajamaan laivalla Hurtigruten-retken rannikkoa pitkin Jäämereltä Bergeniin. Sitä on moni suositellut. Aikomukseksi se on jäänyt, mutta kyllä se vielä joskus toteutuu.  

Myöhemmin keväällä olen lähdössä työmatkalle. Kohteena on Malta. Siellä en ole koskaan käynyt, vaikka Eurooppaa olen työni vuoksi ristiin rastiin vuosikymmenet kiertänyt. Ostin jo Maltaa esitteleviä kirjoja mutta en ole vielä ehtinyt aloittaa. Malta ei liene vaarallinen suomalaiselle matkailijalle, sillä siellä ei tietääkseni harrasteta hiihtourheilua. Tavoitteeni on järjestää matka niin, että voisin viipyä saarella viikon verran työkokousten jälkeen. Sama tavoite on pohjoismaisilla kollegoillani, kuten usein ennenkin, kun olemme pitäneet kokousta etelän kulttuurikohteissa, viimeksi Milanossa.  

Huomaan, että tietoni Maltasta ovat niukan puoleiset. Henkilökohtaiset kontaktini taitavat rajoittua Roomassa Aventino-kukkulalla sijaitsevan korkean muurin avaimenreikään. Siihen reikään kun kurkistaa, näkee kolmen valtakunnan alueelle. Etualalla näkyvä puisto kuuluu Maltan suvereenille ritarikunnalle, sen takana muurin yli näkyy Italian pääkaupunkia ja kaukana taustalla näkyy Pietarinkirkon kupoli, paavi Franciscus I:n toimipiste Vatikaanissa.  

Sitten on vielä yksi matka suunnitteilla. Edellisiäkin vaarallisempi, vaikkakaan ei hiihdon vuoksi. Syksyksi olisi nimittäin kutsu lähteä pienellä porukalla Egyptiin. Täytyy ottaa harkintaan.

 

Pullaruuhka

 

 

Hädin tuskin ehdin varistella runebergintortun muruset pois pois takinrintamukselta kun partaan jo pursusi kermavaahtoa laskiaispullasta. Ei voi muuta kuin protestoida: miksi tällaiset juhlat pitää järjestää aivan peräkkäin? Eiko viisaampi olisi toinen talvella, toinen kesällä?  

Työnantaja ilahdutti meitä työn raskaan raatajia tarjoamalla laskiaispullat ja kahvit lounaan jälkiruoaksi. Sitä varten minä työpaikalle menin, ei minulla siellä tänään muuta tekemistä ollut. Olisin voinut työskennellä kotona.  

Pulla oli pettymys. Se oli kuivakka. Pullat oli selvästi hankittu jostain marketista, jossa niitä myydään pakattuna muovikantisiin askeihin. Kermavaahto ja mantelimassa on sellaisissa kangistunut. Pölysokeri oli raapiintunut pullan hatusta askin pohjalle.  

Lounaan jälkeen vinkkasin vaivihkaa sihteerilleni, että mitä jos pistäytyisimme neuvottelukokoukseen Fazerille. Niin tehtiin, mutta siellä oli jonoa. Jatkettiin matkaa Bulevardin Ekbergille. Siellä pidimme neuvottelukokouksen ja samalla nautimme ensiluokkaisen laskiaispullan. Sihteeri - joka yleensä on kranttu - halusi toisen samanlaisen. Se hänelle suotiin. Minä maltillisena pidattäydyin.  

Vielä ihanamman laskiaispullan olen saanut muutama vuosi sitten Tukholmassa. Siellä jossakin Södermalmilla oli kuppila nimeltä Chic. Ruotsissa elää perinne. Pistän tähän linkin sivustolle, jota pitää "Semmelmannen  ". Hän on kiertänyt kaikki Tukholman kuppilat ja arvostellut niiden tarjoamat pullat ja muut sämpylät. Hyödyllistä tietoa kaikille Tukholmaan joskus matkaaville.

 

Arkistojen aarteet

 

Päivä kului kokouksessa ja lounaalla hotelli Marskissa. Enpä ole siellä vuosiin enää tullut käyneeksikään. Joskus kauan sitten se oli pressiklubin paikka. Nyt paikka oli ikävystyttävän tuntuinen, sellainen kuin hotellit kaikkialla ovat.  

Kokouksessa otin taakakseni uuden projektin - en voinut olla ottamatta. Vuoronvarausvirasto siirtää vanhat arkistonsa digitaaliseen muotoon - siihen on nyt määräraha. Se tarkoittaa, että laaja mappiarkistomme tyhjennetään ja kaikki tarpeellinen skannataan ja sitten turha tuhotaan ja säilyttämisen arvoinen tarjotaan Valtionarkistoon.  

Minä otin vaivakseni vanhimman aineksen. Sen vuoksi minun pitää selata läpi suuri määrä Mercantil-mappeja. Niiden sisältöä tuskin kukaan on koskaan käynyt läpi. Nyt minä käyn. Niissä tuskin on paljonkaan skannaamisen arvoista.   

Alustavasti arvioin, että jos selaan läpi kaksi mapillista viikossa, työni kestää vuoden. Voin tehdä urakan kotonani, konttorille ei sitä varten tarvitse vaivautua. VVV hoitaa kuljetukset. Kesällä en selaa.   

Pohdittavaksi jäi, kannattaako selaaminen aloittaa vanhimmasta vai nuorimmasta mapista. Molemmilla on puolensa - hyvät ja huonot. Jos aloitan vanhimmasta, en pysty arvioimaan eri projektien myöhempiä vaiheita. Voin heittää roskiin vähäpätöiseltä tuntuvia aloitteita, joista onkin myöhemmin tullut jotain merkittävää. VVV:n vanhoista diaareista ei voi nähdä, onko jokin projekti edennyt vai sammunut.  

Luultavasti on viisasta edetä takaperin. Uusimmasta mapista näen lopputuloksen. Sitä vanhemmista mapeista löydän lopputulosta edeltävät vaiheet. Jos mitään lopputulosta ei ole, ei liene tarpeellista säilyttää edeltäviä vaiheitakaan - siis sellaisia loputtoman runsaita aloitteita, ehdotuksia, suunnitelmia ja tavoitteita, jotka eivät ole johtaneet mihinkään.   

Onneksi en joudu itse kiipeilemään arkistokammion korkeilla hyllyillä oikeaa mappia etsien. Kiipeilyn hoitaa sihteerini neiti B. Hän on muun pätevyyden ohella käynyt sirkuskoulun ja kelpaa vaikka akrobaatiksi.

 

Moderni suomalainen mies

 

Syntymäpäivä lähestyy, ja sihteerini tuli kahvitauolla kysymään suostumustani lahjaan, jota ovat suunnitelleet. Kohtelias ele, ettei tule kiusallisia tilanteita.  

Kaksi vuotta sitten hän tuli kysymään, miten suhtautuisin, jos minulle hankittaisiin reikä korvaan ja siihen korvarengas. Siis vain toiseen korvaan, vasempaan. Mitäpäs minä, moderni mies, ja niin tehtiin. Rengas on edelleen paikallaan, mitä nyt kesäksi otin pois, ettei tartu mökillä mihinkään metsän risuun.  

Ja mitäpä neiti B. nyt ehdotti?  

Täytyy myöntää, että mykistyin kun kuulin. Tatuointia.  

Olisi modernia. Ajan tasalla. Komistuisin entisestään. Saisin itse valita kuvion ja paikan, johon se tehtäisiin.  

Olen kyllä selvillä, että tatuointi on muotia. Neidillä itselläänkin on sellaisia, olen nähnyt. Minun 60-lukulainen  maailmankuvani on vanhentunut, sillä sen mukaan ruusuja, ristejä, ankkureita, alastomia naisia ja muuta sellaista ottivat nahkaansa merimiehet ja vangit. Minä en ole ollut kumpaakaan - ainakaan toistaiseksi.  

Mihin kuvio voitaisiin tehdä? Poskeen ei voi, siinä on parta. Käsivarteen? Rintaan? Pakaraan? Kai sen pitäisi hieman näkyvissä olla?   

Neiti valisti, että ei mitään ruusuja tai ristejä vaan jotain modernia, ehkä ornamentteja, kalligrafiaa, ehkä jotain kiinalaisia tai japanilaisia kuvioita.   

Neiti sihteeri on selvästi ottanut elämäntehtäväkseen pitää minut kiinni nykyajan kiihkeässä sykkeessä. Hän on vienyt minut neuvotteluun hampurilaisbaariin, opettanut pelaamaan Angry Birdsejä, liittänyt Facebookiin, yllyttänyt ajamaan moottoripyörällä. Olen sydän syrjällään odotellut, milloin hän keksii ruveta yllyttämään minua Benji-hyppyyn.  

Kaikesta neiti sihteerin valistuksesta tuli sellainen olo, että vain junteilla punaniskoilla toukohousuilla kuhveloilla maalaistolloilla turvenuijilla ei ole tatuointeja. En kai minä mikään lökäpöksy halua olla.