tiistai 19. lokakuuta 2021

Hörhön seurassa


Keskustelin hörhön kanssa. Minulla tällaisiakin tuttuja on, työvuosina kertyneitä.

Aiheena oli tietysti korona ja rokotukset. Tapaaminen tuli melko sattumalta, enkä ollut siihen varautunut. Olisi pitänyt ymmärtää välttää tuota aihepiiriä, sillä tiesin kyllä, mitä miehiä hän on. "Hörhö" on kaunisteleva kiertoilmaisu, pahempiakin sanoja tietäisin.

"Keskustelu" on myös kaunisteleva kiertoilmaisu. Inttämiseksi se meni heti. Koronapassista se alkoi, hän kauhisteli moisen natsimeiningin alkamista. Hän näytti paperille printtaamansa sodanaikaisen Gesundheitspaß -kuvan. Sen hän aikoo näyttää, jos häneltä jossain koronapassia kysytään. Hänestä se aikakausi on nyt päästetty alkaman Suomessakin. Rokotusta hän ei aio ottaa.

HS kirjoitti sunnuntaina rokotevastaisuudesta. Esimerkkipaikkana oli Kauhajoki. Minulla on siellä serkkuja. En ole muutamaan vuoteen pitänyt heihin yhteyttä, mutta kun viimeksi kävin, tapasin serkkujen lapsia. Sain vaikutelman, että nämä nuoret miehet eivät mistään mitään tienneet tai ymmärtäneet, paitsi painista. Lehtijutun jälkeen heräsi epäily, että sisältyyköhän alhaisiin rokotusprosentteihin minunkin sukulaisiani.

Keskustelusta ei tullut mitään. Osaan kyllä olla verbaalisesti sarkastisen ilkeä, jos haluan. Nyt halusin. Haluaisin todella vahvasti, että yhteiskunta pääsisi palaamaan normaaliin, ja kattava rokotus on siihen ainoa tie. Kun yhteiskunta tarjoaa kaikille ilmaisen rokotuksen, on käsittämätöntä, että jotkut eivät siihen suostu ja antavat piinan jatkua.

Nyt rokotuksen vastustajat jo häiriköivät ja maalittavat maaseudulla ravintoloita, jotka ovat ottaneet passin käyttöön. Miten tämä maa on yhtäkkiä tällaiseen tilaan mennyt? En ymmärrä. Kukaan ei ketään ymmärrä.  Minkäs mahdottomalle voit.

      (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)


 

 

 

 

 

torstai 14. lokakuuta 2021

Sen vanhana oppii

Ohi vilahtaneena kesänä opettelin uudestaan ajamaan polkupyörällä.

Ei se tietenkään niin ollut, että taito olisi neljännesvuosisadassa kokonaan kadonnut. Väitetään, että pyörällä ajamisen taito ei katoa, jos sen on kerran oppinut. Tiedä sitten, olisiko kadonnut, jos tauko olisi ollut vielä pidempi, sillä aika hankalaa alkuun pääsy oli. Kömpelyys ja kankeus ovat lisääntyneet ja sen myötä luottamus omaan vartalonhallintaan vähentynyt. Pelotti, varsinkin alamäessä.

Aikoinaan olin aika haka. 1980-luvun alussa ajoimme paljon. Pisin retki oli Helsingistä kesäkotiin Längemäveden rannalle Pohjoiselle Pirkanmaalle ja edelleen Jyväskylään. Ja vieläpä takaisin Helsinkiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Kulkuväline oli peräti kolmivaihteinen. Tarakalla iso lasti, teltat, makuupussit ja kaikki leirielämään tarpeelliset varusteet. Muistini mukaan koko matkan oli vastatuuli. Sadevaruste oli hieman puutteellinen: kertakäyttösadetakki. Hyvin silti meni!

Tänä kesänä uusi alku tapahtui maalla kesäkodin lähiseudun hiekkateillä. Matkat pysyivät maltillisina. Hyvin se meni taas, mikä tällä kerralla tarkoittaa, että en kaatunut kertaakaan.


Stadiin palattuani rohkaisin mieleni kokeilemaan kaupunkipyörää. Systeemi on kätevä. Tavallisella liikennelaitoksen kuukausi- tai kertalipulla saa ottaa telineestä käyttöönsä keltaisen kaupunkipyörän ja ajaa sillä mihin haluaa. Palautus tapahtuu mihin tahansa kaupunkipyörien telineeseen, joita on joka puolella pitkin kantakaupunkia. Vähän turvattomalta ajaminen kyllä tuntui vilkkaan liikenteen seassa. Kevyen liikenteen väyliä on kyllä rakennettu mutta ei niiden verkosto ydinkeskustassa vielä kovin tiivis ole.

Tarkalla katseella olen tarkkaillut kaupunkiliikkumisen uutta välinettä, sähköpotkulautaa. Niitä ajelee kaikkialla. Mukavalta menolta se näyttää. Oppisinko? Täytyy miettiä. Ehkä ensi kesänä.

Kotimaisessa kirjallisuudessa on kaksi suurta polkupyöräilijää, Juhani Aho ja Pentti Haanpää. Innostuneet näytteet ovat Ahon teoksista a) Pyöräraivoilija (1898) ja b) Polkupyörällä Reinin rantoja / Mikä mitäkin Tyrolista (1908).


 


 

maanantai 11. lokakuuta 2021

Lista 2

[... JATKOA]  Hädin tuskin olemme ehtineet toipua Nobel-palkinnon perinteisesti tuottamasta tyrmistyksestä kun alkaa uusi odotus. Se on kotimaista perua.

Finlandia-palkinnon julkisuutta tavoitteleva lanseeraus on onnistunut yllättävänkin hyvin, vaikka kyseessä on kustantajien läpikotaisin kaupallinen kikka joulumarkkinoiden kirjamyynnin kohentamiseksi. Voittaja saa niin paljon julkisuutta, että myynti lisääntyy roimasti, ja sama pätee kohtalaisen hyvin myös muihin ehdolla oleviin.

Sama vaikutus olisi tietysti Nobel-voittajan julkisuudella, jos siis olisi jotain myytävää. Tänä(kään) vuonna ei ole mitään - voittajalta ei ole suomennettu ainoatakaan teosta. Kustannusmaailma selvästikin kaipaisi uutta Jarl Hellemannia. Tällä Tammen legendaarisella toimitusjohtajalla oli ainutlaatuinen nenä haistaa etukäteen kirjallisuuden nousevia voittajia. Niinpä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyi usein hiljattain suomennettuja uutuuskirjoja, joiden joukosta kirjakauppojen hyllyihin löytyi myytävää heti kun uusi Nobel-voittaja julkistettiin.

Finlandia-voittajien lista näyttää oikeastaan aika hyvältä. Merkittäviä teoksia sinne on löytynyt, olkoonpa etsijöinä raati, kuten alkuvuosina, tai yksinäinen diktaattori, jotka listassa on mainittu sulkeissa. Minullakin niitä löytyy hyllystä monta, vaikka aika skeptinen näin kaupallista toimintaa kohtaan olenkin. Vain aivan muutaman kohdalla herää ihmettely, että mikä tämä tämmöinen kirja olikaan.

Finlandia on kuitenkin palkinto kirjailijan uusimmasta kirjasta, Nobel koko elämäntyöstä. Suomessakin on kaksi merkittävää palkintoa, joissa palkitaan kirjailija koko tuotannostaan, ei vain uusimmasta. Näiden julkisuusarvo kuitenkin valitettavasti häviää Finlandialle, vaikka toisin pitäisi olla.

Aleksis Kiven palkinto on varmaankin arvovaltaisin ja yllätyksettömin. Listassa ovat varmaankin kaikki tärkeimmät. On vaikea keksiä montakaan sellaista, jonka välttämättä kuuluisi olla siellä (Pentti Haanpää, Elvi Sinervo, Väinö "Olli" Nuorteva, Hella Wuolijoki, Kalle Päätalo?). Ruotsinkieliset suomalaiset eivät ole mukana, mikä johtuu varmaankin kilpailulle nimen antaneesta kansallisesta luonteesta. Palkinto jaettiin alussa joka vuosi, myöhemmin joka toinen, nykyisin vieläkin harvemmin.

Eino Leino -seuran palkinto on moni-ilmeisyydessään kiinnostavampi, mikä myös johtunee kilpailun nimikkohenkilön moni-ilmeisestä elämäntyöstä. Palkittujen joukossa on kaunokirjailijoiden lisäksi myös muita kirjallisen kulttuuriväen toimijoita, toimittajia, kääntäjiä, tutkijoita. Jonkun ansiot ovat muualla kuin kirjallisuudessa, ja onpa joukossa ulkomaalainenkin, tosin Suomeen läheisissä kontakteissa toiminut. 



 

torstai 7. lokakuuta 2021

Lista 1

Tänään torstaina klo 14 Suomen aikaa avautuu - jos Ruotsin akatemia sen meille suo - Tukholmassa eräs ovi ja lehdistön eteen astuu kirjallisuuden professori Mats Malm, joka kertoo, kenen kirjailijan elämä ja maine mullisuu perinpohjaisesti. Ellei astu, se on merkki siitä, että akateemikkojen raati harkitsee vielä ja kertoo päätöksensä vasta viikon kuluttua.

Me akatemian alamaiset kirjallisuusihmiset odotamme jännittyneenä ja puhkeamme tiedon saatuamme joko innostuksen tai pettymyksen huudahduksiin. Voi käydä niinkin, että hämmennymme täysin ja kyselemme, että kuka kumma.

Tämä sama seremonia on toistunut joka lokakuu vuodesta 1901 - muutamin poikkeuksin. Kun katselee listaa, siellä on hyvin paljon tuttuja suuruuksia mutta myös aika monta vähemmän tuttua ellei peräti melkein tuntematonta.

Tarkemmin listaan perehtyessä huomaa, että sieltä puuttuu aika monta sellaista nimeä, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Listan alkupäässä on muutamia nimiä, joiden merkitys kirjallisuudelle on nykypäivästä katsoen jäänyt vähäiseksi. Mihin ovat unohtuneet kirjallisuuden jättiläiset, jotka elinvuosiensa perusteella olisivat ehtineet mukaan listan alkupäähän? Tolstoi? Tshehov? Zola? Strindberg? Ibsen, Twain?

Pidemmälle selatessa huomaa, että listalla on paljon nimiä, jotka sinne perustellusti kuuluvat. Mutta kyllä sieltä monta välttämätöntä nimeä puuttuukin. Miten olisi vaikkapa Rilke, Gorki, Conrad, Kafka, Proust, Joyce, Woolf, Zweig, Blixen, Brecht,  Ahmatova?

Raati on tietysti aina raati ja sen jäsenillä omat suosikkinsa ja ehkä myös intriginsä. Harvoin mikään raati on suorituksen arvioinnissaan yksimielinen, katsokaa vaikka mäkihyppyä tai taitoluistelua, saati sitten niin moniulotteisessa lajissa kuin kirjailijan koko elämäntyön arviointi.

Suomesta listalla on vain yksi nimi. Sillanpään kansainvälinen merkitys on ymmärrettävästi vähäinen. Paljon on ollut puhetta, että hänen palkitsemisensa perusteet löytyivät kirjallisuuden ulkopuolelta. Syksyllä 1939 Suomi oli maailman huomion kohteena poliittisista syistä. Joku suomalainen haluttiin palkita sympatian osoittamiseksi vaikeassa tilanteessa olevalle valtiolle, ja Juhani Aho oli jo ehtinyt kuolla. Niinpä Frans Emil palkittiin, ja palkintogaalasta tuli varsin omalaatuinen tapahtuma. Hyvä ettei juhlakalu pistänyt painiksi Ruotsin kuninkaan kanssa.

Väinö Linnan tiedetään olleen hyvin lähellä voittoa useana vuonna 1960-luvun alussa. Aina kuitenkin joku meni edelle. Muita myöhemmin mainittuja ehkä-mahdollisia nimiä ovat olleet Paavo Haavikko, Bo Carpelan ja Tove Jansson.

 Viime vuosina palkittujen listalle on tullut muutamia lähes tuntemattomia yllätyksiä, ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Heidän merkitystään on liian aikaista arvioida. Muutama tunnettukin yllätys on, heistä suurimpana Bob Dylan. Arvovaltaisten akateemikkojen raati haki selvästi rennompaa ja liberaalimpaa imagoa itselleen.

Tätä kirjoitettaessa on 12 tuntia oven avaamiseen (tai sitten viikko lisää). Arvauksia on paljon, vedonlyöntifirmat käyvät kuumina. Minä en muuta veikkaa kuin että yllätys taas tulee. Ehkä pitää googesta katsoa, että kuka kumma. [jatkuu...]

 




tiistai 5. lokakuuta 2021

Teoria vs. käytäntö

Rupateltiin kaverin kanssa itsemurhasta.

Ei, ei niin että sitä mitenkään suunnittelisimme. Ei meistä kummastakaan ole sellaiseen. Olemme aivan liian pelkureita.

Asia tuli puheeksi eutanasiakeskustelun jatkeeksi. Mitä jos iskee hirmuinen sairaus eikä eutanasia olisi sallittu. Miten silloin toimisimme?

Se on paha kysymys. On paljon mukavampaa olla hyväuskoinen ja naiivi. Että eihän niin voi käydä. Tunnelmaa väljensi myös viinipullo pöydällä välissämme.

Yritimme muistella, ketkä taiteen merkkihenkilöt ovat päätyneet omakohtaiseen ratkaisuun. Onhan niitä.

Kaveri mietti, että hänellä olisi kyllä tekoon tarpeelliset ulkoiset olosuhteet valmiina. Teoreettinen perusta vain puuttuu. Pitäisi lukea lisää Schopenhaueria ja Dostojevskia. Kafkakaan ei olisi pahitteeksi.

Pyssyä miellä kummallakaan ei ole käytettävissä, vanhoilla sivareilla eli aseistakieltäytyjillä. Ei myöskään myrkkyjä, arsenikkia tai strykniiniä ja mitä niitä muita Agatha Christien kirjoittamista murhaoppaissa mainittuja olikaan.

Jäljelle jäisi kuitenkin muita keinoja. Kaverilla on pitkä köysi autotallissaan. Sitä voisi käyttää muuhunkin kuin hinaukseen. Tai voisi hypätä laiturilta tai laivasta mereen. Tai kerrostalon parvekkeelta alas. Tai junan alle.

Minä kuuntelin kaverin innostunutta ideointia mutta ikuisena ilonpilaajana en malttanut olla kääntämättä tunnelmaa puoli- tai kokolohduttomaksi. - Entä jos olet niin kipeä, että et pääse sängystä ylös autotalliisi, laiturille, laivaan tai juna-asemalle?

Joimme vielä yhdet ylimääräiset lasilliset. Sitten poistuimme kapakasta suhteellisen totisina.

(Kuva: Mihael Germashev 1920)

perjantai 1. lokakuuta 2021

Saivartelu

Läheinen vanhus kuoli kesällä. Jälkeläiset kysyivät minulta, voisinko laatia perukirjan.

Katselin ohjeita ja sain selville, että kuka tahansa voi laatia perukirjan. Ei tarvitse olla juristi. Netistä löytyi  ohjeita. Luin kotihyllyni mapissa olevat omien vanhempieni perukirjat sillä silmällä, että olisiko niissä jotain sellaista, mikä tuottaisi pulmia.

Kaikki näytti helpolta. Vainaja oli jo vuosikaudet asunut palvelutalossa, ei ollut mitään vaikeasti jaettavaa, kuten taloa, osakehuoneistoa, kesämökkiä, autoa tms. Kirjoja,  tauluja, astioita ja huonekaluja oli jonkin verran. Kaikki muu omaisuus oli pankkitilillä ja rintaperillisiä vain kaksi.

Silti epäröin. Ajatus kulki sitä rataa, että tällaisissa asiakirjoissa voi olla sudenkuoppia, joita amatööri ei tunnista. Vain juristi osaa metkut, joilla kiemurrellaan muotovirheiden ohi.

En suostunut pyyntöön vaan suosittelin ammattilaista. Perilliset hyväksyivät perusteluni, sillä hekin tuntevat juridisen saivartelun maineen.

Nyt se ammattilaisen laatima asiakirja tuli. Luin sen sillä silmällä, että olisiko onnistunut minulta.

Olisi!

Aivan varmasti olisi. Jokainen kohta. Itse asiassa paremman olisin laatinut, sillä siinä on kielivirhe. Juristi ei näköjään osaa pilkkusääntöjä.

Pikkuisen harmittaa, varsinkin kun katson laskua. Aikamoinen.