Suositut

Näin divarissa tutun kuvan. Tuota katselin huoneeni seinällä monta vuotta.

Beatles-jättijuliste ilmestyi Suosikki-lehden marraskuun numerossa 1964. Lakanoiksi niitä sanottiin.

Nyt jälkeenpäin voi ihmetellä, miksi beatlespokia paheksuttiin ”pitkätukkaisiksi” heti alusta alkaen. Ei tuo nykynäkökulmasta ansainnut sellaista.

Vanhemmat määrittelivät poikien  hiusten pituuden toisella tavalla. Sotasukupolvi ei sallinut tyttömäisyyttä yhtään. Ei korvan päälle, ei otsalle. Hiukset leikattiin niskasta ja sivuilta sileiksi ja kammattiin otsalta taakse. Beatles oli sukupolvikapinan tuntomerkki ulkonäöltäänkin.

Olisi minulla ollut tarvetta ripustaa seinälle muitakin Suosikin lakanoita, mutta kaapit ja hyllyt estivät. Ystävälläni Katilla oli sama Beatles ja lisäksi Renegades. Ellulla oli Danny – valkoisessa puvussa, hiuksissa minivogue ja paita auki napaan asti.

Kesän vietin sukulaistalossa maalla. Huoneeni oli ahdas yläkerran komero, johon ei mahtunut lakanoita seinälle. Kirjepaperilehtiön kannesta otin Brigitte Bardot´n kuvan ja ripustin se nastalla seinälle. Siinäkin oli tukka pörrössä ja paita aika syvälle auki.

Sinä kesänä kävin Danny-showssa Keuruulla Hartun lavalla. Mieleen jäi valkoinen puku, hirmuinen vauhti, valoshow, go-go-tytöt minipöksyissä ja luultavasti ilman urheiluliivejä paidan alla.

Minun Beatles-kuvani vaihtui uuteen vasta 1967, kun tuli All you need is love ja hippityyli.  Silloin pitkätukkaisuus oli oikea sana, samoin pitkäpartaisuus.

Sukupolvikapina syveni. Minulla tukka kasvoi hyvin mutta parta harmillisen huonosti.

Suosikki oli monipuolinen lehti. Siellä oli 100 kärjessä –levymyyntilista. Sieltä löysin kirjeenvaihtotovereita. Siellä Jammu-setä vastaili teininuorison intiimeihin kysymyksiin. Siellä toimi levyjen arvostelijana eräs pitkätukkainen ja partainen musiikkimies, joka vuosikymmeniä myöhemmin yllättäen ilmestyi tämän blogin lukijalistalle.  

 

 

Suosikki tuotti lakanoita muuhunkin kuin kaupunkien poppariporukoiden makuun. Kun kävin Etelä-Pohjanmaalla serkkuja tapamassa, huomasin harmikseni, että sielläkin ripustetaan Suosikin lakanoita seinälle.

 

 

Ettei tarvitsisi kehua

Hesarin sivulta löytyi tänä aamuna tuttu kuva menneiltä ajoilta. Iso kuva, mustavalkoinen. Henkilöstä ei voinut erehtyä. Tätä kuvaa olen katsellut ennenkin, mutta siitä on kauan.

Brigitte Bardot. Tukka pörrössä, huulet mutrulla, paljastava paita.

Tämä kuva ja muutamia muitakin minulla oli joskus noin 14 - 16-vuotiaana piilossa kirjoituspöydän laatikossa papereiden alla. En ripustanut niitä seinälle. Ajattelin, että äiti ei ehkä pidä. Muutamassa kuvassa paita oli vielä enemmän avoin.

Hesarin tekstissä BB nousee esiin kirjailija Georges Simenonin ajatusten kautta. Siinä saankin lukea jotain aivan uutta ja yllättävää. Simenon ilmoitti (v. 1968), että hän ei missään nimessä suostu kirjoittamaan artikkelia BB:stä eikä muutenkaan halua olla missään tekemisissä tämän kanssa.  "En pidä Birgitte Bardotista näyttelijänä, enkä edes naisena. Jos olisimme viimeiset ihmiset maailmassa, ihmiskunta loppuisi siihen."

Mitä ihmettä? Minä olen aina pitänyt Simenonin kirjoista ja siksi pitänyt häntä arvossa. Miten hän tällaista on mennyt puhumaan? Hänhän tunnetusti oli naissankari, valloitustensa määrällä rehvastelevakin. Jos hän suhtautui näin nurjamielisesti minun murrosikäisen maailmani ylivoimaiseen ykköseen, niin nyt pitää ehkä arvioida ennen niin lumoava Maigret-sarja kriittisemmin.

Pimeä tyyppi. Kirjoitti jopa etunimenkin väärin. Minun ajatukseni BB:stä olivat silloin täsmälleen päinvastaiset. Joka kohdassa. "...ja Jumala loi naisen" (ohj. R. Vadim 1956) oli ollut tyrmäävä kokemus. Sen myötä alkoi ymmärtää ihan uusia ulottuvuuksia itsestään ja tulevaisuudesta.

Saattaa tietysti olla jotain merkitystä sillä, että Simenon oli kaikesta päätellen tavannut BB:n. Minä olin vain nähnyt kuvia. Ehkä tämä on lieventävä asianhaara.

Mutta oli tämä Simenonin näkemys silti harmillinen yllätys. Vähän samanlainen kuin silloin, kun on suositellut kirjaa tuttavalle varmana siitä, että kohta keskustelemme innostuneina mahtavasta lukukokemuksesta. Ja sitten käykin niin, että kaveri ei ole jaksanut lukea edes puoliväliin.

Tai elokuva. Teatteri, Taidenäyttely. Viini. Ravintola. Lomakohde. Onhan näitä, joista itse joskus innostuu ja suosittelee. Ei ehkä pitäisi. Ei myöskään kuunnella toisten suosituksia, ettei joudu kiusaantuneena kehumaan.

Saattoi iälläkin olla merkitystä. Kun nyt katsoin oikein ajatuksen kanssa BB:n kuvaa, huomaan ehkä sittenkin hitusen verran tajuavani Simenonin ajatusta.

BB:n PALJAS PEPPU

On elokuvia, joista muistiin on jäänyt vain yksi kohtaus. Yle-Teemalta tuli äsken yksi sellainen: Jean-Luc Godardin ohjaama ”Keskipäivän aave” (Le mépris - 1963). (Esitetty myös nimellä ”Sen täytyi tapahtua”.

Alussa Brigitte Bardot makoilee alastomana sängyllä vatsallaan ja juttelee joutavia Michel Piccolin kanssa. Mitään muuta siinä kohtauksessa ei tapahdu.

Se kuva jäi pysyvästi nuoren Dessutomin mieleen, kun hän näki elokuvan elokuvakerhojen kulta-aikana joskus lukioikäisenä. Muilta osin elokuva oli helposti unohdettava eli Godardille tyypillisesti moderni eli asetelmallinen ja poseeraava. Filmihulluille jäi lisäksi muistiin, että siinä esiintyi omana itsenään saksalainen mestariohjaaja Fritz Lang.

Hieman samantapainen muistiin pysyvästi jäävä kuva on elokuvan ”…ja Jumala loi naisen” alussa (Vadim: Et Dieu…crea la femme - 1956). Siinä Curd Jürgens löytää Bardot´n vaatteettomana lakanapyykkinarun takaa.

Brigitte Bardot´n vaikutus nuoren pojan elämään oli 60-luvulla voimakas Suomessakin. Ulkonäkö oli tyrmäävän seksikäs. Amerikassa Marilyn Monroe oli vaikuttava myös, mutta BB oli luonnollisempi, eurooppalaisempi; hänessä oli annos tavallista keskenkasvuista naapurintyttöä vailla irstautta. Sellaisen saattaisi tavata ihan oikeastikin.

Bardot´hon liittyy Dessutomin kehityshistoriassa yksi suorastaan eksistentialistisesti käänteentekevä kokemus. Isoveljelläni oli 60-luvun puolivälissä kirjeenvaihtotovereita. Kirjepaperilehtion kansikuvana oli BB, kiiltopaperinen A4-kokoinen värikuva. Pörheä iso tukka, mutrusuu, suuret silmät ja suuri kaula-aukko, hyvin suuri.

Siihen aikaan Dessutom (eikä varmaan kukaan muukaan) ei tiennyt sovinistisesta katseesta mitään, joten tämä annettakoon anteeksi.

Dessutom muistaa noin 13-vuotiaana usein yksin huoneessaan katselleensa tätä kirjelehtiön kiiltävää kuvaa. Niihin asti naissukupuoli oli koostunut monenlaisista äideistä, mummoista, tädeistä, rouvista, akoista ja likoista. Nyt BB antoi oivalluksen, että on niissä vielä jotain muutakin…