Hiukan erikoinen

 

Huononpuoleinen elokuvaviikonloppu televisiossa. Piti siis turvautua dokumentteihin.

Dokumentteja Yle-Areenassa riittää. Ingmar Bergmania neljä osaa, Marilyn Monroe, Claes Anderson. Mihin joutuisinkaan ilman Areenaa? Kaupallisille kanavilleko? Ei kiitos.

Kaksi puoluetta kuitenkin ajaa vaaliteemakseen Ylen rahoituksen rankkaa karsimista (kas kun en nyt muista, mitkä kaksi puoluetta).

Syyt ovat selvät. Yksityinen bisnes pyörisi tuottavammin ilman Yleä. Eikä tulisi enää myötämielisiä ohjelmia ilmastonmuutoksista, ihmisoikeuksista ja EU:sta ja sen sellaisista suvakkipropagandaa.

Minä nyt vaan satun olemaan sillä tavalla hiukan erikoinen ihminen, että arvostan Ylen kulttuuri- ja taideohjelmia. Ne ovat kirjallisuuden ohella paras keino virittää ajatuksiaan puhkaisemaan itsestäänselvyyksiä ja hataria totuuksia.

Laatua saa halvalla. Muilta kanavilta ei saa.

Nytkin intouduin dokumentin jälkeen ottaman hyllystä Claes Anderssonin kirjat. Nämä voisi nyt lukea yhtenä kokonaisuutena ja hakea kirjastosta puuttuvat. Siinäpä hieno projekti tulevaksi viikonlopuksi.

================

P.S. Olen viime aikoina herätellyt pari vuotta kestäneestä koomasta toista blogiani. "Kenkä väärässä jalassa". Jospa se vielä lähtisi uuteen lentoon.

Se on niukkasanaisempi, hetken oivalluksia kirjaava, ärtyneitä ajatuksiakin noteeraava. Toivotan Töölöntorin blogin lukijat tervetulleiksi vilkaisemaan sinnekin. Linkki sinne on  tässä (click).

                       

                                                (Claes Andersson, suom. Jyrki Kiiskinen  //  Det är kallt, det brinner  //  WSOY 2003)

 

Miehellä mielessä

Pyrkimys toimia samoin kuin ennenkin. Halu toistaa samoja kuvioita.

Onkohan se merkki jostain mielen lukkiutumasta? Ehkä peräti oire kehittyvästä neuroosista? Iän lisääntyessä tämmöisiä kuulemma tulee lisää.

Kirjamessuillakin huomasin tekeväni taas kerran samoin kuin ennenkin.

Katsoin siis listasta, milloin ja missä Claes Andersson esiintyy. Sen tiedon mukaan suunnittelin aikatauluni ja reittini. Ei psykiatri-kirjailija kuitenkaan tällaisesta neuroosista mitään maininnut.

Kiinnostavia juttuja silti kuulimme. Uusi kirja "Hiljaiseloa Meilahdessa" kertoo kirjoittajansa näköisestä ja oloisesta miehestä. Päähenkilö Otto on myös psykiatri ja kirjailija ja lisäksi myös pianisti ja entinen poliitikko. Tapahtumat ovat kuitenkin pääosin fiktiivisiä, väitti Andersson. Yritetään uskoa!

Kuolema, urheilu ja erotiikka ovat miehellä mielessä. Mitkäpä muutkaan?

Vanheneva Otto on jotenkin ärtynyt. Maailmanmenoon, lisääntyneisiin sairauksiinsa, menetettyihin nautintoihinsa. Edelleen hän kokee kyvyttömyytensä tuntea häpeää. Ainakaan hän ei häpeä kertoa kirjassa intiimeistäkään asioista. Virtsaamisvaikeuksien hoitoa kuvataan  seikkaperäisesti. Eroottiset unet eivät enää ole sananmukaisesti märkiä, mikä toisaalta on helpotus, toisaalta haikeutta aiheuttava tunne taas yhdestä kadotetusta miehisestä nautinnosta. Naisista silti kirjassa puhutaan paljon, erityisesti kohtaamisten fyysisestä puolesta.

Kirjan nimi "Hiljaiseloa Meilahdessa / Stilla dagar i Mejlans" aiheuttaa mielleyhtymiä. Henry Miller kirjoitti 1950-luvulla kirjan "Quiet days in Clichy / Hiljaiseloa Clichyssä" (suom. Seppo Loponen). Kuten Millerin kirjat melkein aina, tämäkin kuvasi naissuhteisiin liittyvää sekoilua. Herää kysymys, onko Millerin kirjan nimi  vaikuttanut Anderssonin kirjan nimeen.

Blogin lukija taitaa edellä olevasta saada käsityksen, että olen jo lukenut Anderssonin kirjan. En ole. Ehdin vähän aloittaa, vähän toistakymmentä sivua. Tämä on siis kirjoitettu Anderssonin puheen ja lehdistä luetun perusteella.

Entä muuta? Oli kirjamessuilla muutakin toimintaa kuin Andersson. Jatkuiko neuroottinen (?) kuvioni?

Ilokseni huomasin itsessäni raikkaan kyvyn uudistua ja siirtyä vanhasta tutusta kohti uutta ja ennen kokematonta. Menin kuuntelemaan kirjan "Ei saa mennä ulos saunaiholla"  tekijän haastattelua. Kirjoittaja on pitkäaikainen blogiystäväni Heidi Mäkinen. Linkki hänen samannimiseen blogiinsa löytyy tästä vierestä.

Lagom

 

Tämänpäiväisessä Hufvudstadsbladetissa joku suomenkielinen on valinnut ruotsinkieliseksi suosikkisanakseen "lagom". Siihen sisältyy hänen mielestään kokonainen elämänideologia.

Pidän valintaa osuvana ja ymmärrän ajatuksen.   

Toinen suomenkielinen valitsi sanan "junigryningen". Hän kertoi löytäneensä sen jostakin Bo Carpelanin runosta. Kolmannen valinta oli "bamse", neljännen "fredagsmys". Ymmärrettäviä valintoja nuokin.  

Vietin tänään Svenska dagenia poikkeamalla Sanomatalon alakerrassa järjestetyssä tilaisuudessa, jossa kuultiin ruotsinkielistä räppiä. Helsingin Sanomat sai toimittaja Saska Saarikosken aloitteesta alkusyksystä loistoidean nostaa ruotsin kielen arvostusta antamalla lehdessä tilaa ruotsin kielelle ja kulttuurille Ruotsalaisuuden päivän tienoilla. Tästä saisi tulla perinne.  

Viime vuosina on päästetty irti ikävä poliittinen kiihkoilu kaksikielisyyttä vastaan. Muodollisesti se keskittyy ruotsinkielen opetukseen koulussa, mutta taustalla häämöttää kyllä eräiden piirien pahantahtoisuus koko kielivähemmistöämme vastaan.   

Minulla on sisäsuomessa lapsuutensa viettäneeksi ollut poikkeuksellisen paljon ruotsinkielisiä kontakteja sekä työssä että vapaa-aikana. Isoäitini oli Pohjanmaan ruotsinkielinen ja häneltä opin jonkin verran kieltä jo pienenä. Nuorena olen asunut muutaman vuoden Tukholmassa. Äidinkielen tasolla ruotsin taitoni ei ole mutta aika hyvä kuitenkin.  

On hämmästyttävää, miten paljon huippulaatuista kirjallisuutta pieni kielivähemmistömme tuottaa. Minun suuriin suosikkeihini kuuluvat mm. Kjell Westö, Monica Fagerholm, Ulla-Lena Lundberg, Claes Andersson, Lars Sund, Bo Carpelan, Christer Kihlman, Tove Jansson, Henrik Tikkanen, Märta Tikkanen, Elmer Diktonius, Edit Södergran, vanhemmista mestareista nyt puhumattakaan. Muut taiteet sitten vielä kirjallisuuden lisäksi.   

Keskiverto suomenkielinen osaa huonosti ruotsia. Englanti jyrää muut kieliopinnot alleen. Ruotsin kieltä ei edes kuule kovin usein, ja suuri osa suomenruotsalaisista on kaksikielisiä ja he vaihtavat kieltä heti kohdatessaan suomenkielisen. Ei tule tilanteita, joissa joutuisi treenaamaan taitoaan. Siksi taito ei kehity.  

Huonolle ruotsin kielen taidolle on suomalaisilla ikivanhat perinteet. Katsokaa vaikka kuvaa. Se on kirjasta Lasten Aarre-Aitta. Lähde on Kanteletar, runo 233. Tätä kohtaa Topelius lainasi Välskärin kertomuksissa. Ei kovin hääviä kieltä mutta yritys ihan hyvä, lagom.

 

 

 

 

Tunnelmia tungoksesta

Kävin kirjamessuilla, niin kuin arviolta noin puolet suomalaisista. En voi kehua erityisemmin viihtyneeni. 

Messuista on paisunut valtava kaupallinen viihdetapahtuma. Tungos on sietämätön. Mihinkään ei pääse jonottamatta. Tarvittaisiin jääkiekkomatsista tuttuja menetelmiä, jos aikoo päästä niin lähelle kirjoja, että saisi sellaisen käteensä. En pärjää, varmaankin siksi, että en seuraa jääkiekkoa.

Siellä on liikaa tarjontaa. Miksi on katsottu tarpeelliseksi järjestää samaan aikaan ruokamessut? Nyt on uutena vielä musiikkimessut. Kaikki samassa tilassa rinnakkain ja lomittain. Oli varmasti nautinto seisoa ruokamessujen tungoksessa viiniosastolla maistelemassa muovimukista vuosikertaviinejä. Minä en maistellut. Yritin pysyä kirjojen puolella, mutta ruuhkan virta vei välillä väärään suuntaan.

Tuttuja siellä kyllä näkee, mutta niitä näkee ilman messujakin. Yhdenkin tapasin pois lähtiessä pihassa. Hän vähän ihmetteli itseään. Oliko ollut järkevää maksaa 14 euroa pääsymaksua ja kaksi euroa naulakkomaksua siitä ilosta, että oli päässyt tungeksimaan Akateemisen kirjakaupan ja Suomalaisen kirjakaupan osastoille. Niissä häneltä oli kulunut useampi tunti, eikä pidemmälle tungoskierroksella sen jälkeen enää jaksanut lähteä.

Ihmettely oli aiheellinen. Minä olin vapaalipulla, joten taloudellinen järkevyysnäkökohta ei painanut. Minun strategiani on välttää suurten kirjakauppojen ja kustantajien kojuja ja keskittyä pieniin, sellaisiin joita ei päivittäin kohtaa. Isot kirjakaupat ja kustantamot ehdin kyllä kiertää muutenkin, kun Helsingin keskustassa päivittäin liikun.

Kiinnostavia esiintyjiä oli paljon, mutta niidenkin kuuloetäisyydelle oli vaikea päästä. Tasavallan presidentin esiintymisestä luovuin, kun näin tungoksen jo puoli tuntia ennen alkua. Edellisen presidentin esiintyminen oli kohtuullisempi. Parhaimmin pääsi kuulemaan Timo Harakan & Pekka Haaviston, Kjell Westön, Ralf Långbackan, Peter von Baghin, Don Rosan, Diana & Victoria Websterin, Antti Tuurin ja Claes Anderssonin sanomisia. Erityisesti jäi mieleen, kun Andersson kertoi tunteistaan. Hän tunnusti nieleskelevänsä kyyneleitä katsellessaan Huippumalli haussa -ohjelman putoajia. Samalla hän nolosteli, kun täten vahingossa tuli paljastaneeksi katsovansa tätä ohjelmaa. Minä en ole tätä ohjelmaa tähän mennessä tullut katsoneeksi, mutta taidanpa nyt aloittaa. 

Minä puolestani nolostellen tunnustan, että ostin messuilta vain yhden kirjan. Syy ei ollut kelvollisten kirjojen puute vaan kotini tilanne. Minulla ei ole yhtään tilaa uusille kirjoille. Kaikkien huoneiden kaikki hyllyt ovat tupaten täynnä. Kirjapinoja on lattioillakin pitkin nurkkia. Ensin pitää tyhjentää, vasta sitten hankkia uusia. Se yksi armon saanut oli ”Suuren Gargantuan hirmuinen elämä” (Franqois Rabelais 1532). Tämä mestariteos (kuva) on ollut hyllyssäni aikaisemminkin, mutta johonkin se on kadonnut).

Kirjojen oheistuotteita sen sijaan tarttui enemmänkin mukaan, sellaisia kuin seinäkalenteri, kirjanmerkkejä, vanhoja lehtiä ja postikortteja, dekkariseuran tyynyliinoja, joissa vihjailevia tekstejä: ”The Big Sleep”, ”Pimeyden kutsu”, ”God natt, min älskade”, ”Muistoja pimeästä”, ”Nukkuva kaunotar”. Listan viimeisimmän pistin heti käyttöön itselleni.

Jouduin Manalaan

Dessu istui iltaa äskettäin ravintola Manalassa. Kyseessä oli ns. sidosryhmätapaaminen, suomennettuna korruptiokeikka eli lasku firman piikkiin. Manala on sellaiseen hyvä paikka. Lisäksi Dessulla on sieltä lyhyt kotimatka. Töölöntorin nurkalle sieltä kävelee viidessä minuutissa.

Lehdistä olen huomannut viime aikoina monia juttuja, joissa Manala on mainittu. Olen tullut ymmärtämään, että siellä on rillutellut moni muukin epämääräinen asiakas.

Yksi Manalan vakioasiakas, varattomaksi miljonääriksi luokiteltu liikemies, vangittiin juuri viime viikolla. Hän piti kuulemma hovia Manalassa poliitikkojen kanssa, ja siellä niitä kuuluisia vaalirahoja suhmuroitiin.
Toisen uutisen mukaan muutama päivä sitten Manalan naapuritalon pomomies oli tullut ravintolaan nauttimaan ”tavalliset ruokajuomat” ja sitten alkanut huudella naapuripöytään sopimattomia. Siinä naapuripöydässä sattui istumaan saman naapuritalon vähän pienempi pomomies, joka aiemmin oli työmaalla pitänyt puheen, jossa oli irvinyt sitä isompaa pomoa.

Iltapäivälehtiinhän sellainen huutelu päätyy, kun se naapuritalo sattuu olemaan aika merkittävä laitos, enkä nyt tarkoita Kansallismuseota vaan sitä toisella puolella sijaitsevaa taloa, jossa on kadun puolella 14 pylvästä. Ja Manalassa päivystää aina joukko journalisteja, jotka kyllä kuulevat kaikki huutelut, saati sitten muut kuiskutukset.

Dessu ei ole Manalan vakioasiakas. Ilmapiiri ei ole aivan hänen makuunsa. Dessu viihtyy paremmin toisessa töölöläiskapakassa, Elitessä, joka ei ole kaukanakaan. Manalan talolla on kuitenkin melkoinen historia, siellä on tehty muutakin politiikkaa kuin vaalirahoja ja naapuripöytiin huutelua, esim. perustettu aikoinaan jääkäriliike. Talon nimi on Ostrobotnia eli Botta. Sen juhlasalissa opiskelijat ovat bailanneet vuosikymmeniä ja siellä Dessukin nuorena miehenä kävi monta kertaa tyttöseuraa pyydystämässä. Samassa talossa sijaitsee myös kuuluisa St. Urho´s Pub, jonka Urkki itse kävi aikoinaan avaamassa. Vieressä on myös jazz-kapakka Storyville, jossa olen muutaman kerran käynyt kuuntelemassa mm. Claes Anderssonin trion soitantoa.

Manalassa korruptiokeikalla käytyään ja lehdet luettuaan Dessu tunsi pienen hetken itsensä tärkeäksi: hän oli käynyt lähellä valtaa ja julkisuutta ja paikkaa, jossa tapahtuu suuria asioita, valtakunnan politiikan ja liike-elämän keskiössä. Sellainen hivelee hiljaisen ja vetäytyvän miehen mieltä.

Manalan mainoslause on ”Pirulliseen nälkään, helvetilliseen janoon”. Hyviä soppalounaita siellä tarjotaankin, ja sopuhintaan, niin kuin opiskelijoiden paikassa kuuluukin. Ilta-aikaan, ja erityisesti yöaikaan, varsinainen ruokahoukutus sijaitsee kuitenkin Manalan vieressä, heti ovesta ulos astuessa. Siinä nimittäin sijaitsee yksi Helsingin - ja Suomen - kuuluisimmista ravitsemuslaitoksista nimeltä Jaskan grilli. Siitä kirjoitti pitkän jutun jopa New York Times.

Palaan Jaskan grilliin lähipäivinä. Se ansaitsee oman kirjoituksen.