Näytetään tekstit, joissa on tunniste junassa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste junassa. Näytä kaikki tekstit

maanantai 22. lokakuuta 2018

Bakteerikammo


Junassa kaikilla tuntui olevan yskä tai nuha. Vain minulla ei.

Voiko sellaisesta selvitä ilman tartuntaa? Yhtä kröhäämistä ja räkäkurlua koko vaunu täynnä. Ravintolavaunussa oli parempaa, mutta ei sinne voinut tuntikausiksi linnoittautua kahvin ja sämpylän kanssa. Vaunusta toiseen kulkiessa joutui koskettamaan monenlaista kahvaa ja ovenavausnappulaa. Niissä vasta suuri tartuntavaara uhkasikin. Samoin vessan kahvoissa ja nappuloissa. Ei edes käsien pesusta tullut apua, sillä vettä tuli liian pienenä norona.

Minulla on ilmeistä taipumusta bakteerikammoon. Tutut vähän naureskelevat, kun pesen kädet heidän mielestään kovin usein ja aina melkein kyynärpäitä myöten. Tapa tuli käyttöön vuosia sitten sairaalassa, kun kävin usein tervehtimässä potilaana ollutta sukulaista ja oli jokin epidemia. Hoitajat opastivat minut käyttämään joka kerta sisään mennessäni ovenpielessä ollutta pesuvekotinta.

Nyt kotona on pelko päällä ja tarkkailen kurkun tuntemuksia. Vielä ei tunnu mitään. Lääkelaatikossa on  Panadolia ja nuhasuihketta ja Apteekkarin kurkkupastilleja. Kohta alkaa varmaankin taas kausi-influenssarokotus. Sinne menen taas heti kun mahdollista, mutta tähän akuuttiin huoleen se ei ehdi.

Monelta taholta olen kuullut järkyttävän väitteen, että yskänlääkkeet ovat turhia, samoin kuuma rommitoti. Kaikelta hyvältä ja luotetulta yritetään viedä maine ja kunnia! On se niin surullista. Rommitotia olen käyttänyt vuosikymmenet, hunajalla maustettuna. Hyvin on toiminut, ainakin hetken. Lapsuudessa oli käytössä oikein hyvänmakuinen yskänlääke, joka todella auttoi, muistaakseni. Se oli niin hyvää, että sitä käytiin salaa ottamassa, vaikka pullo oli yläkaapissa piilossa.



maanantai 2. huhtikuuta 2018

Reissulta palattua


Pitkällä junamatkalla kaipaa virkistystä. Sitä varten junassa pitää olla ravintolavaunu. Enää ei luonnistu, että kotoa otetaan mukaan eväät, niin kuin 50-luvulla. Silloin matkalle otettiin kahvia termospullossa ja voipaperiin käärittyjä voileipiä, välissä koskenlaskijaa, lauantaimakkaraa ja kananmunan viipaleita.

Minulla ei siis ollut eväitä. Niinpä suunnilleen Hyvinkään kohdalla pistin Evert Tauben runokirjan penkin selustassa olevaan verkkokoriin ja lähdin toiveikkaana kolmen vaunun päässä olevaan ravintolavaunuun, jonka olemassaolosta tiedotettiin kolmella kielellä lähtökuulutuksessa. Tarkoituksena oli nauttia kupillinen kahvia ja sämpylä.

Junassa kulkeminen on kohtalaisen vaativa toimenpide. Ovia avatessa pitää huomata nappula, josta painetaan. Jostain syystä se nappula on jokaisen oven kohdalla eri paikassa. Sitä ei aina heti huomaa. Vaunujen läpi kulkeminen on vähän kuin esiintymään menisi. Tuntuu kuin kaikki tuijottaisivat kulkijaa, joka yrittää olla tönäisemättä istujia hakiessaan tukea hoippuvalle menolleen tuolien reunoista.

Perillä seurasi synkkä hetki. Ravintolavaunun myyjä sanoi, että kahvia ei ole. Keitin on rikki.

Voi kurjaa elämää! Hetki, jonka odotuksessa on hekumoinut, ei tule. Unohtui siinä se sämpyläkin ja hoipuin takaisin kolmen vaunun läpi paikalleni potemaan. Edes Taube ei tarjonnut lohdutusta, vaikka omalla tavallaan hauska onkin. Tamperetta lähestyessä yritin laskea , ehtisinkö juosta muutaman pysähdysminuutin aikana ostamaan kahvin asemahallin myymälästä. En uskaltanut kokeilla.

Tampereen jälkeen hoipuin uudestaan junan ravintolaan toiveikkaana, että ehkäpä keitin on saatu korjatuksi. Ei ollut.

Ehdotin myyjälle, että eikö hän voisi kuuluttaa keskusradiossa, löytyisikö junan matkustajien joukosta korjaustaitoista henkilöä. Niinhän lääkäriäkin kuulutetaan, jos joku saa sairauskohtauksen.

Myyjää vähän nauratti. Ei taitaisi kenelläkään olla edes työkaluja mukana. Eikä mekaanikoilla tai insinööreillä ole edes valan velvoitetta tarttua toimeen.

Ei auttanut. Tavallistakin kiukkuisempana saavuin Pohjanmaan pääkaupunkiin. Lipsuvassa liukkaudessa kiskoin matkalaukkuni hotellin ohi viereiseen kahvilaan, jolla on osuva nimi, suoraan Shakespearen tragediasta: Othello. Siellä korjasin vahingon ja join nautiskellen kolme isoa kupillista kahvia. Varmemmaksi vakuudeksi kävin vielä ostamassa marketista paketin tummapaahtoista kahvia kämpille.


(Kuva: Pinterest / Robert Holewensky)

Paluumatka pelotti, mutta se oli aiheetonta. Junan keitin oli kunnossa. Jo Tervajoen kohdalla kävin nauttimassa kupillisen.

Matkasuunnitelma muuttui, Jyväskylä jäi käymättä, samoin Näsijärven mökkiretriitti. Sen sijaan pysähdyin humputtelemaan kaverin kanssa Tampereen yössä. Asuin tavalliseen tapaan Tammelan stadionin nurkalla.

Kiire ajoi Helsinkiin, sillä olisi anteeksi antamatonta menettää yksi vuoden kiertokulun tärkeimmistä tapahtumista. Entisen sihteerini neiti B:n perinteiset aprillipäivän bileet ovat sellainen harmaan elämän väriläiskä, että kukaan kutsun saanut ei niitä jätä väliin, jos suinkin henki pihisee. 


maanantai 26. maaliskuuta 2018

Reissuun lähdössä


Pidän hieman yllättävänä itsetutkiskelun havaintona, että eläkeläisenä muutuin niin helposti paikallaan pysyväksi. Työssä matkustin paljon ympäri Eurooppaa, eläkeläisenä pysyn kotona. Viime vuosina en ole Tukholmaa ja Osloa kauempana käynyt. Kaiken huipuksi tunnen syvää kiitollisuutta siitä, ettei tarvitse lähteä mihinkään.

Tämä juolahti mieleen, kun huomasin, että pääsiäinen lähestyy. Jos olisin vielä hoitamassa virkaani Vuoronvarausvirastossa, olisin erittäin todennäköisesti juuri tänään pakkaamassa matkalaukkua lähteäkseni huomenna kokoukseen Saksaan tai johonkin. Pääsiäisenalusviikolla niin tapahtui melkein joka vuosi.

Tunnen matkustaneeni tarpeeksi. Olen käynyt melkein joka paikassa. Nyt pysyn mielelläni kotona. Stressikin vähenee, kun ei tarvitse miettiä putoavia lentokoneita. Olisi liioittelua sanoa, että pelkään lentämistä, mutta en koskaan ole oppinut siitä pitämään.

x   x   x  

Pikkuisen huijasin kirjoittaessani edellistä. En paljon mutta pikkuisen. Olen nimittäin juuri pakannut matkalaukun lähteäkseni huomenna aamulla matkalle.

En kuitenkaan lentokoneella vaan junalla. En Saksaan vaan Pohjanmaalle.

Junalla matkustan mielelläni. Se rauhoittaa, siinä saa rauhan mietiskellä. Siina tuntee temperamentilleen ominaisia mielentiloja, kun katselee neljä tuntia junan ikkunasta radanvarren pajukkoa kiitäessään läpi Hämeen, Satakunnan ja Pohjanmaan. Hintakin on kohtuullinen. VR laski lippujen hintoja ja eläkeläisalennuspäälle, 22,20 e Helsingistä Vaasaan.

Nähtävyyksiä on matkan varrella niukalti. Tikkurilassa näkyy Heureka, Hämeenlinnassa Hämeen linna, Tampereella Näsinneula, Seinäjoella Lakeuden risti ja Pohjanmaan lakeuksilla tuulimyllyjen komeat profiilit.



Vaasa on mukava kaupunki. Oheinen matkailujuliste lupailee mielestäni vähän liikoja, tai sitten en ole huomannut kaikkea tarjolla olevaa toimintaa. Täytyypä pitää silmät auki. Ehkä sittenkin pääsen kiitämään Vaasan vilkkaaseen yöelämään. Julisteen kuva on hieman epäinformatiivinen. Jää jotenkin epäselväsi, millaista nightlifea on tarjolla. Mielikuvitus lähtee villinä laukkaamaan.

Paluumatkani kiertää poikittaisrataa Seinäjoelta Jyväskylään.Siellä kuuluu itsestäänselvyyksiin poiketa vanhojen koulukavereiden kanssa Sohville kaljalle (paitsi minä nykyisin siiderille, kun on tuo kihtivarvas).

Rengasmatkaksi tällaista reittiä joskus 50-luvulla kutsuttiin. Muistan, kun vanhempani kiersivät rengasmatkalla sukulaisissa ympäri maata kesälomalla joskus 50-luvun lopulla. Se oli aikansa interrailia, jotenkin modernia meininkiä.

Jos suunnitelma pitää, Jyväskylän jälkeen rengasmatka kiertyy Tampereelle ja sieltä muutaman päivän yksinäiseen retriittiin kaverin syrjäiselle mökille Näsijärven rannalle, kuten monena talvena ennenkin. - Tämä on kuitenkin vielä epävarmaa.

Työvuosien Euroopan-reissaamiseen verrattuna tällaiset kotimaan rengasmatkat tuntuvat kuitenkin melkein siltä kuin kotona pysyisin.


(Kuvat Kansallismuseon Suomi - Finland-näyttelystä 2017)


maanantai 15. tammikuuta 2018

Tuntemattomia tutkimassa

Lopultakin olen päässyt itse henkilökohtaisesti kokemaan Helsingin uuden ihmevempulan. Tähän asti olen vain joutunut kuuntelemaan muiden rehvakkaita kertomuksia siitä tai lukemaan lehdestä toimittajien hämmentyneitä kuvauksia uutuudesta.

Aika lailla jännitti. Miten olisi viisasta valmistautua? Pitäisikö varautua ongelmiin? Olisiko syytä pukeutua juhlavasti, pukuun, kravattiin, damaskeihin, silinterihattuun. Onhan kyseessä juhlava ensikosketus.

Olin siis menossa ajamaan länsimetrolla.

Olin menossa Tapiolaan entisen kollegani syntymäpäiville. Siksi ostin asematunnelin kaupasta mukaan kukkapuketin.

Matkaan lähdin kuitenkin hyvissä ajoin sillä tarkoituksella, että ehdin ajaa uuden metrolinjan pääteasemalle asti, ihan vaan testaustarkoituksessa. Pääteasema on nimeltään Matinkylä.

Matka sujui rattoisasti. Ongelmia ei ilmennyt. Matinkylässä menin ulos pihaan katsomaan, millaista Matinkylässä on. En muista koskaan ennen käyneeni Matinkylässä. Ihan tavalliselta kaupunkimaisemalta näytti. Ehkä joskus palaan Matinkylään, kunhan selvitän, onko siellä kiinnostavia kulttuurikohteita tai nähtävyyksiä.

Sitten palasin metrotunneliin, ja kohta juna lähtikin kiitämään takaisin kohti Helsinkiä.  Ajoin kolme pysäkinväliä, ja niin saavuttiin Tapiolaan. Siellä olen käynyt ennenkin.

Syntymäpäiväsankarille viemäni kukkakimppu oli ruusuja. Siihen liittyi valintaongelma, sillä muistin, että jokaiselle kuukaudelle on protokollan mukaan oma nimikkokukkansa. Siitä olen kirjoittanut tässä blogissa ennenkin. Olin ennen lähtöä etsinyt vanhan kirjoitukseni ja katsonut listasta, mikä kukka on tammikuussa syntyneille oikea valinta.

Se on "Lumipisara".

Nyt on myönnettävä, että kasvitieteellinen osaamiseni on monin osin puutteellinen. En tiennyt, minkä näköinen kukka on lumipisara. Piti katsoa Wikipediasta ja puutarhasivuilta. Siitä tuli vain entistä hämmentyneempi olo. Oli kevätlumipisaraa ja kesälumipisaraa  ja ties mitä. En päässyt käsitykseen, mikä lajeista sopisi keskitalvisen tammikuun syntymäpäiväkukaksi.

Tuskin asematunnelin kukkakaupassa edes olisi sopivaa lumipisaraa myytävänä. Niinpä päädyin ruusuihin, vaikka se on ohjeen mukaan vain kesäkuun kukka, ei muiden kuukausien.

Jos blogin lukija ei muista tai tunne luetteloa eri kuukausien nimikkokukista, sen voi käydä lukemassa TÄÄLTÄ .

Aikomukseni oli laittaa tämän kirjoituksen kuvaksi lumipisara, tuo tammikuun kukka, mutta koska lajia oli niin monenlaisia, en osannut valita. Siksi kuvaksi tulee Katri Valan samanniminen runo (julkaistu kokoelmassa "Sininen ovi" - 1926), vaikka se ei taida ihan tähän kukkavalintaan liittyäkään. Mutta tämä on sentään kirjallisuutta - ei kasvioppia - painottava blogi.


(Katri Vala / Lumipisara / Sininen ovi - 1926)



maanantai 25. syyskuuta 2017

"Ikivanha, aina uus"

Ajoin junalla Keravalle. Siinä penkillä istuessani ja viereisen penkin teinityttöjen puhetta ja tirskumista kuunnellessani tulivat mieleen Sinuhen viisaat sanat. - Ei mitään uutta auringon alla.

Oikeastaan mieleen olisi pitänyt tulla Raamattu, sillä sieltä Saarnaajan kirjasta tuo sananlasku on peräisin ja ties mistä muualtakin sitä ennen ja sen jälkeen. - Nil novi sub sole.

Mutta ei hihitteleville teinitytöille parane ruveta sananlaskuja suoltamaan. Siksi vain kuuntelin. Salaa kuuntelu on tietysti rumaa, mutta minkäs teet kun vieressä kuhinä käy.

Olivat olleet bilettämässä. Känniin oli tultu, sekoiltu, oksennettukin, mutta kohta taas lisää juotu. Oli kaaduttu, kastuttu ja kuherreltu.

Kaikki oli siis mennyt niin kuin aina ennenkin, ajattelin. Tuollaisessa muistan joskus kauan sitten olleeni mukana itsekin. Korostan: kauan sitten.

Pojista puhuttiin. Kuka oli kenenkin kanssa ollut ja mitä tehnyt. Myös aiemmin koetut olemiset ja tekemiset käsiteltiin. Jutut olivat yllättävän ronskeja. Olen kai vanhakantaisesti kuvitellut, että naiset sensuroivat kokemustensa suorasukaisimmat kertomukset. Minähän olen kuullut vain Längelmäveden kesäpaikkani nuorten miesten saunaillan puheita Tampereen-reissujensa kokemuksista. Niissä ei ollut havaittavissa sensurointia.

Mutta eivät neitien bileet olleet pelkkää juhlaa, se kävi kohta ilmi. Yksi neideistä alkoi purkaa tuskaansa. Hän oli aamulla herännyt aivan väärästä sängystä. Eikä muistanut mitään. Mutta merkit viittasivat, että - - .

Tässä kohdassa putosin pikkuisen kärryiltä. Ymmärryksessä pysyminen olisi vaatinut taustatietoa henkilöiden parisuhdetilanteesta. Mutta selvästi kävi ilmi, että katastrofin ainekset olivat olemassa. - Miten mä selitän - - ?

Tässä kohdassa ei enää tullut mieleen Sinuhe. Mieleen tuli enemmänkin viime vuosikymmenten kotimainen nuorten miesten kirjoittama kirjallisuus, jota jostain syystä  nuorten miesten kasvukuvauksiksi kutsutaan (vaikka kasvamisesta ei näkynyt merkkiäkään)..

Sitten tuli mieleen vähän vanhempi kirjallisuus, nimittäin ikuinen suosikkini August Strindberg, yksi niistä kirjailijoista, jonka tuotannon uskon tuntevani perinpohjaisesti. Sopiva kuva löytyi Liv Ullmannin ohjaamasta elokuvasta Fröken Julie.

Kuvan repliikissä koko ikuinen ongelma on tiivistettynä.



tiistai 2. toukokuuta 2017

Perinteitä rikkoen

Vappuna kuuluisi ryypätä, marssia, laulaa, käydä piknikillä, kulkea valkolakki päässä Esplanadilla, kuunnella puheita, kärsiä krapulaa, käydä silliaamiaisilla ja ylihintaisilla lounailla, heitellä serpentiinejä, töräytellä pillejä, ostaa ilmapallo ja vappunenä.

Minä en tehnyt näistä mitään. Sen kun murjotin kotona ja katselin ikkunasta.

Ei ollut edes simaa eikä tippaleipää. Eikä varsinkaan krapulaa, sillä olen kokonaan kuivin suin krapulaa tuottavista aineksista. Syy ei ole puritaanisessa moraalissa eikä kansakoulun raittiuskilpakirjoituksissa. Syy on varpaassa. Siinä kun kytee kihti.

Ehkä juhannuksena sitten kokeilen, kuinka käy jos maistan. Maalla Längelmäveden rakkailla rannoilla käen kukkuessa, kerttusen yökonserttia kuunnellen. Saunan lämmön varvasta hivellessä.

Esplanadi on Vappuna kamala paikka. En  mahdu tungokseen. Mieluummin katselen kotona elokuvia, sellaisia kuin Teemalta tullut Philomena. Hidasta eurooppalaista, ei tietoakaan mistään actionista. Ketään ei ammuttu, ketään ei kidnapattu, ei yhtään takaa-ajoa. Pääosassa loistava Judy Dench. Minun makuuni sopivaa draamaa.

Kuvassa on Vappu Esplanadilla 1926. Aika väljää. Tulenkantajien ydinryhmä siinä hurvittelee. SKS:n kirja ei mainitse henkilöitä nimeltä, mutta tunnistan Erkki Valan (toinen vasemmalta, olisiko Katri Vala siinä hänen vierellään?), Lauri Viljanen (kolmas oikealta), Elina Vaara (neljäs oikealta) ja tietenkin Olavi Paavolainen (ensmmäinen oikealta, hieman epäilyttävin ottein edessä seisovaa tuntematonta daamia kohtaan).

Lähden tästä Pohjanmaan valkoisen kaupunkiin muutaman päivän visiitille. Juna hiljaista miestä kuljettaa. Palaan viikon lopulla.



tiistai 10. tammikuuta 2017

Kukoistus

Kansallisfilosofi Pekka Himanen kirjoitti raportissaan "kukoistusosaamisesta", joka täyttäköön maan.

Olen matkustanut joulutauolla valtakuntaa pitkin poikin ja vähän mennen tullen edestakaisinkin. Kukoistusta ei ole paljon näkynyt.

Tällainen tulevaisuudesta ja mikseipä nykyisyydestäkin kroonisesti huolestunut ihminen kuin minä, melankolikko, näkee asian toisin. Suomalaiskansallinen synkistely on mahtavaa. Väkinäisestä positiivisesta ajattelusta olisi syytä päästä eroon. Itsesäälissä piehtarointi on ihanaa. Voi meitä!

Matkustin junalla, sillä autoni on talviteloilla. Sopivaan tunnelmaan pääsee jo katselemalla ulos junan ikkunasta. Ei näy merkkejä kukoistuksesta, näkyy vain radanvarren pajukkoa. Kukaan vaunun matkustajista ei puhu. Kaikki selaavat facebookia. Rauhallinen tunnelma rikkoutuu vain kun joku nousee ja lähtee vessaan. Jyväskylään saavuttaessa ravintolavaunun suunnalta ilmestyi kaksi juopunutta miestä. Siinä oli kyllä ripaus kukoistusta.

Kävin myös Pohjanmaan rannikkokaupungissa. Jätän nimen mainitsematta, ettei kaupungin turistitoimisto saisi harmeja. Tällä kerralla en asunut hotellissa vaan airbnb:n kautta löytyneessä asunnossa. Se oli hyvä valinta, sain nukutuksi, toisin kuin hotellien liian pehmeissä sängyissä.

Kaupungissa on kolme  ruokaravintolaa. Kävin taas niissä kaikissa. Ranskalainen (jonka henkilökunta on kyllä aivan suomalaista) tarjoaa aina kohtuullisen maukkaita mutta isolle miehelle liian pieniä annoksia ylihintaan. Kämpille palatessa täytyy kiertää torin nakkikioskin kautta. Kreikkalaisessa (aito kreikkalainen tarjoilija ja kokki) minä olin ainoa asiakas. Niin on ollut aina ennenkin. Miten sellainen ravintola pysyy pystyssä? Ihan kelpo annos, paitsi leipä, joka oli kuiva. Kiinalainen on paras. Kevyt mutta runsas "kolmen pienen annoksen" kokonaisuus. Hintakin kohdallaan. Jäin vain miettimään, miten kiinalainen omistajapariskunta onkaan päätynyt kotimaastaan pieneen pohjanmaan kaupunkiin, hirmupakkaseen. Ihmisparat?

Tarkoitukseni oli ulkoilla paljon, jopa uhkarohkeasti hiihtää. Majapaikasta löytyvät sukset ja monot. Hiihtoon sopiva vaatetuskin minulla oli matkassa mukana.

Muuten kaikki oli siis kohdallaan, mutta suksien siteet ja monot eivät olleet yhteensopivat. Siteet olivat modernia mallia, monot vähemmän modernia.



perjantai 9. joulukuuta 2016

Matkalle lähdössä

Matkalle lähtö on aina yhtä vaivalloista ja hermostuttavaa.

Ensin piti hakea isompi matkalaukku ullakkokomerosta. Pieni laukku minulla olisi ollut eteisen komerossa, mutta se ei nyt riitä.

Pakkaaminen vaatii suunnittelua, ja se on unohduksille altista puuhaa. Kolmet kalsarit, kolme T-paitaa, kolmet sukat, kaksi pyjamaa, kaksi paitaa. Ne muistaa kyllä ja tietää määrän, kun reissun kesto on tarkkaan tiedossa.

Beautyboxin sisältö on vaikeampi. Pitää muistaa kaikkea pientä, kuten hammastikut, hammaslanka, hammastahna (pikkutuubi), kynsiviila, xylitolipurukumit, paperinenäliinapakkaus, kosteuspyyhepakkaus, sampoo (pieneen pulloon siirretty), lääkkeet, hiusharja, deodorantti, partavesi. Lukulasit ja kännykän ja tabletin latausjohto tulevat myös beautyboxiin, vaikka ne ovatkin vähän eri sarjaa.

Nämä kaikki olisivat kyllä mahtuneet pieneen matkalaukkuun. Isoa tarvitsen siksi, että mukaan tulee myös tumma puku, valkoinen paita, kravatti ja juhlakengät. Olen menossa iäkkäänä kuolleen läheisen henkilön hautajaisiin.

Olen ladannut kaksi herätyskelloa soimaan, varmuuden vuoksi, etten nuku pommiin. Latauksessa on myös sähköhammasharja, puhelin ja tabletti. Ne kaikki pitäisi hoksata ottaa aamulla mukaan. Tabletti pitää muistaa pakata matkalaukun ulkotaskuun, niin että saan sen helposti kaivettua esiin viihdykkeeksi, jos junan ikkunasta näkyvä maisema alkaa kyllästyttää.

Tärkein aamun muistettavista on matkalippu. Se on sijoitettu odottamaan eteisen pöydällä. Siitä sen huomaa, ei mitenkään voi kävellä ohi ottamatta sitä mukaan.

Toivottavasti mitään välttämätöntä ei ole unohtunut.





torstai 6. lokakuuta 2016

Kaikki toistuu


Kun käyn Jyväskylässä, on aika varmaa, että poikkean yömyöhään herkuttelemassa kanakorin Lounaispuiston grillillä. Kun käyn Tampereella, on aika varmaa, että tulee poiketuksi Tammelantorilla maistamassa mustaamakkaraa. Kun käyn Vaasassa, on jokseenkin varmaa, että tulee maistettua vietnamilaista ruokaa torin laidalla. Kun käyn Münchenissa, on aivan varmaa, että työnnetään heti alkajaisiksi kouraan iso tuopillinen olutta. Kun käyn Oslossa, on varmaa, että päädyn ravintolaan syömään turskaa.

Kaikki toistuu. Ei voi sanoa, että varsinaisesti olisin päättänyt tehdä näin. Tämä vain tapahtuu, vanhasta muistista, perinteitä kunnioittaen. Ei oikein muutakaan voi.

Nämä ovat minulle taas kerran tuoreita kokemuksia päättyneeltä kesältä. Kaikki muut paitsi München. Minulla oli vuosikausien perinne matkustaa työasioissa Müncheniin aina näin lokakuussa, mutta eipä ole enää. Tämä on yksi eläkkeelle pääsyn iloista. Oktoberfest ei oikein ollut minulle mieluinen tapa viettää kokousten välistä vähäistä vapaa-aikaa isäntien innokkaassa ohjauksessa.

Oslossa kävin pikavisiitillä alkukesästä juhlimassa vanhan ystäväni merkkipäivää. Jyväskylässä, Tampereella ja Vaasassa pistäydyin useasti.

Turskan lisäksi Osloon liittyy kaksi muutakin toistuvaa kokemusta. Molemmat epämiellyttäviä.

En minä kovin usein Oslossa ole käynyt, olisikohan kymmenkunta kertaa kaikkiaan. Mutta aina sama juttu. Aina siellä sataa koko ajan. Aina minä saan siellä flunssan. Niin nytkin.

Minua on iät ajat kiehtonut ajatus matkustaa kuuluisa "Hurtigrutten", höyrylaivamatka Norjan  vuonoja pitkin. Ei välttämättä koko pitkää matkaa Trondheimista Hammerfestiin, mutta muutama päivä kuitenkin. Taas oli sellainen ajatus. Aikaa siihen minulla olisi kyllä ollut. Mutta sää oli kamala ja sellaisena se olisi jatkunutkin. Ja sitten iski flunssa.

Vain yhden vuonon näin, senkin autokyydillä. Sitten lähdin kotimatkalle junalla Ruotsin läpi, huonossa kunnossa, räkätaudissa.

Miten ollakaan, junassa alkoi muistissa soida vanha mestarirunoilijan säe:

"Mies tuli vuonolta
näyttäen huonolta
norjalaispaitoineen.
Poljennon rennon ja hennon
John Lennon
loi viehätystaitoineen - - "

Ei minulla norjalaispaitaa ollut. Mutta tabletilta kaivoin kuunneltavaksi Juice Leskisen Norjalaisen villapaidan. Lennonia olen kuunnellut aina. Kuva on Juice-näyttelystä Mäntässä 2016. Juicella näköjään oli norjalaisvillapaita.



lauantai 13. helmikuuta 2016

Salakuuntelija junassa



Junassa kuulee, vaikka ei tahtoisikaan.

Välillä ehkä jopa tahtookin. Pitkä matka, tylsät maisemat. Kukapa ei joskus kaipaisi virkistystä nuutumukseensa. Vaikka vähän salakuunnellenkin.

Takana istui nuori pariskunta, kaikesta päätellen uuden suhteen alkuvaiheissa. Kävi selväksi, että heillä on suhteen vakiintumista haittaava ongelma. Asiaa käsiteltiin kyllä hillitysti, ilman suurta draamaa, mutta ristiriita kävi selväksi edessä istuvalle salakuuntelijalle.

Pariskunnan naispuolinen jäsen oli ärsyyntynyt. Miespuolinen yritti vähätellä ongelman merkitystä mutta ei onnistunut. Kuulijalle kävi selväksi, että miehen on hoidettava asia kuntoon, jos tahtoo, että suhde jatkuu. Jos ei hoida, suhde loppuu. Ota tai jätä.

Mikä oli ongelma? Ei, ei, väärin arvasitte. Viinasta ei puhuttu.

Syynä oli miehessä jossakin paidan alla oleva tatuointi. Ellei peräti housun alla oleva, tämä ei käynyt puheesta selvästi ilmi. Mutta oli kummassa tahansa, siinä oli väärän naisen nimi. Se pitää poistaa, maksoi mitä maksoi.

Minun sukupolveni ei innostunut tatuoinneista. Fiksu sukupolvi, tässäkin.


(Kuva elokuvasta Rakkaus alkaa aamuyöstä, ohj. J. Hiilloskorpi)


maanantai 8. helmikuuta 2016

Matkan vaivat ja harmit



Jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan, olisin tänään (maanantaina) lähdössä matkalle. Tuli kuitenkin muutos suunnitelmaan.

Päämäärä oli Tukholma, ja tarkoitus oli viipyä kuukauden verran. Asunto Södermalmilla lähellä Hornstullia oli varattuna. Tukholma on minulle tuttu paikka, asuin siellä monta vuotta 70-luvulla. Lentolippukin oli ostettu.

Todellakin lentolippu, ei laivalippu. Tämä omituisuus johtuu edellisillan kiireestä. Pakollisen menon vuoksi en olisi ehtinyt iltalaivaan. Tukholmassa oli kuitenkin tarkoitus osallistua erääseen tapahtumaan jo maanantai-iltana.

Nyt tuntuu helpottavalta. Pitkäaikaiset blogin lukijat muistanevat, että en ole lentämisen ystävä. Vaikka olen paljon joutunut matkustamaan lentäen, en ole oppinut pitämään lentämisestä.

Yritin lohduttaa itseäni lieventävillä seikoilla. Lento Tukholmaan kestää vain 55 minuuttia. Siinä ajassa kone ei ehkä ehdi nousta hirveän korkealle. Jos kone putoaa, pudotaan matalammalta. Tuli mieleen myös Ikaros ja se kuinka hänelle kävi, kun lensi liian korkealle.

Kaiken siis jouduin peruuttamaan, ja se tuntuu helpottavalle. Tukholmaan lähtö toteutuu kyllä joskus myöhemmin, ja silloin toivottavasti laivalla.

Tukholman sijaan olen tiistaina lähdössä junalla Pohjanmaalle. Junasta pidän. Se ei putoa, ei ainakaan korkealta. Olen viime aikoina matkustanut vähän väliä Helsingistä Vaasaan. Siellä minua tarvitaan, voin olla avuksi. Ikävä puoli on, että joudun taas hotelliin. Niissä nukkuminen sujuu aina huonosti. Oletuksena on, että viivyn kaksi tai kolme yötä, mutta jos tilanne vaatii, voin olla pidempäänkin.

Viimeksi Pendolinossa ei toiminut mikään, ei edes ravintolavaunu. Hirmupakkanen oli jäädyttänyt. Piti sinnitellä tablettia lukien. Junassa  oli kyllä mielenkiintoisen näköisiä matkustajia, mutta olin kai liian yrmeän näköinen, ettei kontakteja tullut. Yhtäkin herraa katsoin, että tuossa on aineksia samaan kuin Hitchcocin elokuvassa Muukalaisia junassa.

Siinä tennistähti Guy tutustuu erääseen Brunoon. Puhtoinen urheilijasankari kohtaa demonisen hahmon. Sitten alkoi tapahtua outoja asioita. Voisikohan tällaista osua minunkin kohdalleni. Minä tietysti olisin kyvykkäämpi selviytyjä kuin naiivi Guy. Ihan vaan mielen virkistykseksi, sillä hieman alan tympääntyä radanvarren pajukoiden katseluun.





lauantai 23. tammikuuta 2016

Läpi lumen ja jään




Junassa matkustaminen on kirvoittanut runoilijoita ja kirjailijoita ja elokuvan tekijöitä monenlaisiin kuvauksiin. Usein tunnelma junassa on kuvattu lupsakkaaksi. Tiedättehän: 

"Juttu siinä luisti, naurukin eli - naurukin eli.
Kiskoloella lenti siivetön peli, Lentävä Kalakukko!
Evväitäkkii syötii, rakkaas se iti - rakkaas se iti.
Ilot sekä murheet matkassa piti, Lentävä Kalakukko!" (Reino Helismaa)

"Vaunussa nyökkää päitä
niitä ja näitä
irralla juuristaan,
kaikesta irrallaan.
Päitten lomissa peli:
haitari kurnahteli." (Aaro Hellaakoski)

Minä matkustin taas junalla, mutta ei ollut lupsakkaa. Ei soinut haitari, ei lyöty korttia, ei ryypätty viinaa. En ainakaan nähnyt, en ´rakkaattakaan´. Eväitä joku söi, minullakin oli sämpylä ja vesipullo. Oli kyllä "ukkoa, akkaa, nyyttiä vakkaa" mutta juttu ei ihmeemmin luistanut eikä nauru raikunut. Kovin oli vaiteliasta porukkaa. Melkein kaikilla oli tietokone tai tabletti näppäiltävänä. Niin minullakin.

Mutta matka ei sujunut kovin mukavasti. Pakkanen aiheutti harmeja. Helismaan ja Hellaakosken sijaan todellisuus oli lähempänä Hande `Tuomari´ Nurmion runon tunnelmia:

"Kylmän kyydin tilasitte
kolkkoon kyytiin kiipesitte
kylmään kyytiin, niinpä niin
tää on pikajuna helvettiin"

Minun junani ei ollut pikajuna helvettiin eikä Lentävä Kalakukko Kuopioon vaan Pendolino Vaasaan. Aikataulut eivät pitäneet, pääosa vessoista ei toiminut, oikeanpuoleiset ulko-ovet eivät toimineet, ravintolavaunun hellat eivät toimineet. Ja tarkenemisessa oli omituinen kaksijakoisuus: ikkunapaikalla poski, kaula ja käsivarsi palelivat ikkunan kylmästä ja kylki ja reisi melkein kärventyivät lämmityspuhaltimen kuumuudesta. Ne eivät kompensoineet toisiaan.

Minä yleensä pidän junalla matkustamisesta, mutta nyt en menisi kehumaan. Pendolinossa on kyllä mukavat penkit ja riittävästi jalkatilaa. Vaasassakaan ei ollut mukavaa. Pakkasta oli yli 20 astetta. Ulkona silmät alkavat vuotaa, niin käy aina. Hotellihuoneessa lämpötilaa en saanut kohdalleen, vaikka kuinka patterin nuppia kääntelin. Liian kuumaa tai liian kylmää. Eikä Vaasassa tapaamalleni iäkkäälle pariskunnallekaan kuulu hyvää.

Kun en koko matkaa jaksanut tablettia näpelöidä, aloin kokeilla, miten Lumialla onnistuu kuvaaminen junan ikkunasta. Tässä näyte. Vauhti on varmaan lähellä kahtasataa. Aiheena Pohjanmaan lakeus. Vähän näkyy ikkunan heijastuksia. Kuu on aito.

Kotiin oli hyvä palata, myöhässäkin. Hellaakosken runossa perille pääsemien kuvataan näin osuvasti:

Matka kun loppuu, näitä
ei ole päitä
koskaan ollutkaan
irti, ei juurillaan, ovet on kiinni lyöty,
haitari halvalla myöty."




maanantai 23. marraskuuta 2015

Niin kuin aina ennenkin



Minussa tuntuu olevan outoa vetovoimaa. Hienommin siitä käytetään nimitystä charmi.

Charmini vetoaa erityisesti juopuneisiin ihmisiin. Ei aggressiivisiin vaan sellaisiin, jotka ovat juttutuulella, jotka tulevat heittämään huulta. ja taputtamaan olalle, että sinä olet hyvä jätkä. Nämä veitikat osaavat aina valita minut isostakin väkijoukosta. Se ei johdu katsekontaktista, osaan välttää sitä siinä kuin muutkin. Jotain muuta siinä täytyy olla. Olen kai oikeasti hampuusin näköinen, parta ja kaikki.

Näin tapahtui viimeksi eilen Vaasan rautatieasemalla. Olin kolmen yön reissulla Pohjanmaan pääkaupungissa. Odotin räntäsateessa junaa, kun tällainen ikäiseni känniläinen keksi minut joukosta ja tuli höpöttämään. Jotain hän selosti minulle, ehkä kertoi vitsejä. En oikein saanut selvää, mutta kovasti meitä nauratti.

Nauraa piti vaikka en ollut hyvällä tuulella. Reissu oli ollut rasittava, ja hotellissa nukun aina huonosti. Onneksi juna tuli ajoissa ja sain pätevän syyn irtautua

Junassa yritin ensin lukea tabletilta lehtiä ja facebookia mutta en kauan jaksanut. Onneksi viereinen istuin pysyi tyhjänä, ei osunut edes charmiini langennutta matkakumppania paikalle, joten ei tarvinnut seurustella.

Olen aina nauttinut junassa matkustamisesta. Valitsen aina junan jos mahdollista. Lentokonetta vältän. Junassa ei tule pelkoa putoamisesta. Junassa voi miettiä syvällisiä.

Kun nelisen tuntia katselee junan ikkunasta marraskuisen hämärän räntäsateen läpi radanvarren pajukkoa, tulee sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on juuri niin kuin pitääkin, että elämä on tukevasti kohdallaan.




torstai 26. helmikuuta 2015

Matkamies maan



Olen ankarasti miettinyt, minkä kirjan valitsisin matkalukemiseksi.

Ensin harkitsin Mika Waltarin Lähdin Istanbuliin -teosta (1948), mutta en kuitenkaan päätynyt siihen. Se on kyllä hieno kuvaus junamatkasta, jollaiselle minäkin olen lähdössä. Mutta en ole lähdössä Istanbuliin, en sinne päinkään.

Sitten ajattelin Rosa Liksomin Hytti nro 6 -teosta (2011), joka on myös upea kuvaus pitkästä junamatkasta. Mutta en valinnut sitäkään, sillä matkani ei suuntaudu Venäjälle. Luulen, että lukunautinto jäisi vajaaksi, jos kirjasta välittyvä maisema ei ollenkaan vastaa sitä, mikä näkyy junan ikkunasta.

Sitten keksin. Valitsin Antti Hyryn kirjan Junakatkan kuvaus (1958). Se on tosin novellikokoelma, ja vain yksi novelleista kuvaa junamatkaa, mutta se on sitäkin vaikuttavampi.

Siinä vieras mies matkustaa jonnekin. Ei tapahdu mitään mainitsemisen arvoista. On vain miehen mietteitä. Pitkästymistä on havaittavissa.

Sellaista matkanteko on. Istun paikallani, väkeä kulkee käytävällä ohi. Joskus käy niin, että joku istuu viereen. Joskus harvoin vieressä istuja saattaa sanoa jotain. Se ei kuitenkaan ole tavallista. Jos olen keskittyneessä mielentilassa, lukeminen etenee. Jos en ole, katselen ikkunasta maisemaa, jossa ei näy mitään huomion arvoista. Matkanteko kestää ja kestää, ja mieleen tulee tyhjyyden tunnetta tai sitten eksistentiaalisia ajatuksia. Sellaisia tuttuja tunteita Hyryn kirjan miehelläkin päässä virtaa, kun matka alkaa uuvuttaa: 
"Hänestä tuntui, että aika kului hitaasti. Minä olen nyt tällä kohdalla, en vähän etempänä, enkä millään muulla kohdalla. Mistähän se johtuu, ettei voi olla kuin yhdellä kohdalla kerrallaan. Matka kuluu niin nopeasti kuin juna kulkee. Mitenkähän se ihminen voi aina jotenkin olla, nyt, eilen, huomenna joka hetki se on vain jotenkin."
 Luulen, että tämä novelli vastaa kokemustani paremmin kuin Waltari tai Liksom, kun huomenna lähden matkaan.

Niin, pitää tietysti vielä lopuksi paljastaa, mihin matkani suuntautuu, kun ei kerran Istanbuliin eikä Venäjälle. Alkumatka kulkee läpi Uudenmaan vauraiden seutujen, sitten mennään läpi hymyilevän Hämeenmaan, hetkeksi poiketaan pohjoiseen Satakuntaan ja loppu häämöttää, kun ikkunasta avautuvat Etelä-Pohjanmaan lakeudet. Junasta nousen, kun ollaan Vaasan asemalla.

Kaksi yötä perillä hotellissa, sitten sama matka päinvastaiseen suuntaan. Hotellihuoneen ikkunasta näkyy jääkäripatsas.




maanantai 12. tammikuuta 2015

Pessimistin pettymys



Onkohan se jokin meteorologian alaan kuuluva luonnonlaki, että isot lumisateet saapuvat Helsinkiin aina viikonloppuisin?

Niin kävi taas viime yönä. Lunta tuli taivaan täydeltä. Oli eksoottinen elämys kävellä kotiin sellaisessa säässä. Olin jo aikeissa ottaa taksin, mutta keskustan tolpalla oli niin pitkä jono, että samassa ajassa kahlaan umpihangessa perille. Hiki siinä tuli, paita kastui. Kengät olivat täynnä lunta ja housunlahkeet märät puolisääreen. Piti mennä yöllä suihkuun.

Kadun auraajille viikonloppuisin iskevä lumimyrsky on tietysti hyvä. Aura-autot liikkeellä lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ovat hyvä bisnes. Hyvin auraus toimikin. Kun aamulla lähdin käymään kaupassa, kadut ja jalkakäytävät oli ehditty jo alustavasti aurata. Taloyhtiön piha-alue oli myös siivottu niin, että pääsin kapeaa väylää pitkin viemään roskapussit keräyskatokseen. Penkat olivat kyllä korkeat, joten lumen kuljetus pois kaduilta ja pihoilta on iso urakka.

Olin puoliltapäivin lähdössä visiteeraamaan Kauniaisiin. Autoni on talvilevossa, joten matka piti suorittaa paikallisjunalla. Vanha kokemukseni on, että lumimyräkät aiheuttavat ongelmia raideliikenteelle. Olen joskus joutunut istumaan paikalleen pysähtyneessä junassa pitkään jossain asemien välissä ennen kuin se saatiin liikkeelle.

Kokemuksesta viisastuneena lähdin hyvissä ajoin matkaan. Olin melkein tunnin etuajassa asemalla ja olin varautunut hitaaseen matkantekoon. Näin pessimisti toimii. Ei juna voi tällaisen myräkän jälkeen kulkea aikataulussa luvatulla vauhdilla. Pitää siis matkustaa aikaisemmalla junalla, tai ehkä kahta vuoroa aikaisemmalla, jotta olisi sovittuun aikaan perillä.

Pessimisti pettyi. Juna oli minuutilleen aikataulussa Kauniaisten asemalla. Siinä joutui miettimään yhteiskunnan toimivuutta. Millainen lumenraivausorganisaatio (kuva) oli yön ja aamun mittaan ollut työssä tämän toteuttamiseksi.

Ei ollut mukavaa odotella kadulla Kauniaisissa. En tietenkään voinut mennä soittamaan ovikelloa melkein tunnin etuajassa vaan kuljeskelin lähikatuja edestakaisin. Siinä touhussa minuutit kulkevat aivan erityisen hitaasti. Olin aika kylmissäni, kun sitten lopultakin kello oli niin paljon, että soitin ovikelloa.

                (Kuva: Valentin Lisenkov)





lauantai 23. elokuuta 2014

Armi ja Kili




Kuten hyvin tiedetään, nykyhetki on se huono ajanjakso, joka sijaitsee vanhojen hyvien aikojen ja valoisan tulevaisuuden välissä. Nykyhetkessä mikään ei suju, paitsi keihäänheitto.

Kannattaa siis palata menneisyyteen, muistoihin, nostalgiaan. Tänään Suomi palaa. Armi on täällä taas.

Minun sukupolveni tietää, kuka on Armi. Sukunimeä ei tarvitse mainita. Armi oli minun lapsuuteni superjulkkis. Meillä kotona oli hänen kuvansa käymälän seinällä. Äiti oli sen siihen ripustanut. Kuvassa Armi seisoi totisena uimapuvussa, sellaisessa yksiosaisessa, joita ei enää näe missään. Minulle on jäänyt pysyvään muistiin tämä kuva. Olin silloin noin viisivuotias. Ensimmäisiä lapsuudenmuistoja.

Äitiä ja isoäitiä Armi kiinnosti. Meille ostettiin kirja nimeltä Kaunotar katoaa kaukoitään. Sen on kirjoittanut T. Kalervo Keranto, joka mainitaan Armin manageriksi. Kustantaja on Kustannusosakeyhtiö Kivi (1953). Tämä kirja on nykyisin minun kirjahyllyssäni, en kuitenkaan ole sitä lukenut mutta kuvat olen katsellut. Niitä on paljon.

Kirjassa on hyvin isänmaallinen asenne Armiin ja hänen menestykseensä missi- ja avioliittorintamalla. Kirjan alkusivun motto on suoraan Vänrikki Stoolista: "Jotakin ehkä tietäisin, / olinhan siellä minäkin."

Armin menestys oli suomalaiselle itsetunnolle iso juttu, samaa luokkaa kuin olympialaiset. Se antoi uskoa siihen, että suomalaiset eivät olekaan mikään metsäläisrotu, koska täältä löytyy maailman kaunein nainen. Ja suomalainen nainen kelpaa vaimoksi ulkomaalaiselle menestyneelle miehelle.

Nuorempi sukupolvi ei ehkä tunne tapausta. Tämä "Kili" oli filippiiniläinen liikemies, joka iski Armin vaimokseen. Tarkkaan ottaen nimi oli Virgilio, lyhennettynä Gil. Suomalaisilla on tunnetusti vaikeuksia näiden klusiilien soinnillisuuden ja soinnittomuuden ääntämisessä, siksi Kili. Oli siinä varmaan vähän kateellista ivaakin.

Minulle on kerrottu, että olen nähnyt Armin ja Kilin. Itse en sitä muista. Heitä kuljetettiin ympäri maata junalla ja pysähdyttiin joka asemalla, jotta rahvas pääsi katsomaan. Jyväskylän asemallakin on pysähdytty, siellä minä olen ollut äidin kanssa töllistelemässä tätä ihmettä.

Ensimmäinen muistiini jäänyt töllisteltävä ihmejuttu oli vasta muutamaa vuotta myöhemmin, kun kaupunkiin tuotiin rekka-autolla valas. Sitä pääsi katsomaan, mutta sinne oli pääsymaksu. Se ei ollut kaunis, ja hajukin oli kamala. Parempi olisi muistaa Armi, mutta kun en muista.

Minulla on kesäasuntoni aitan ullakolla suuret kasat vanhoja sanoma- ja aikakauslehtiä. Selailen niitä aina joutessani ja skannaan talteen aarteita. Äskettäin löysin Seura-lehden numeroita vuodelta 1953. Ne olivat hyvin huonokuntoisia, pölyisiä, repaleisia, hiirien nakertamia, ehkä homeisiakin. Kiinnostavinta niissä oli jatkokertomus Armista nimellä "Löysin onneni Manilasta". Skannasin sen talteen, yhteensä 24 sivua. Liitteenä kuva yhdestä sivusta.

Armi on täyttänyt 80, ja tänään lauantaina hän on lehtitietojen mukaan menossa nykyisen miehensä ja lapsiensa kanssa katsomaan lapsuutensa maisemia Muhoksella. Siellä hänelle järjestetään kansalaisjuhla. Tässä on aistittavissa jonkinlaista suomalaista historian  havinaa, josta minäkin sain kokea lapsena pienen häivähdyksen. Tämä ei ollut sellaista pintaviihdettä kuin voisi päätellä nykyajan missijulkisuudesta. Siinä oli aikamoinen ensiaskel suomalaisen kansansielun kääntymistä kohti uutta aikaa.




maanantai 2. joulukuuta 2013

Hullu kuski



 

Vuoden kiertokulku eteni tänään siihen kulminaatiopisteeseen, jossa pitää vaihtaa autoon talvirenkaat. Jos ei vaihda, saa sakot.  

Minä en vaihtanut, mutta en aio saada sakkojakaan. Perinnettä noudattaen ajoin nimittäin autoni viettämään ansaittua talvilomaa kaverini tilavaan tallirakennukseen Vantaalle. Siellä se saa levätä rauhassa talven yli aina siihen saakka kunnes uusi kevät taas sulattaa liukkauden. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, se tapahtuu joskus huhtikuussa.  

Poistan auton myös vakuutuksesta, kunhan ehdin.  Saavutettava säästö on ihan merkittävä. Minä en juurikaan tarvitse omaa autoa talvikuukausina. Siitä on pelkkää haittaa, jos lunta tulee niin kuin kahtena edellisenä talvena. Kadulle tai torille pysäköinti jättää auton lumipenkkojen alle. Töölöntorilta pääsen kaikkiin suuntiin julkisilla liikennevälineillä. Jos pidemmälle on matka, kuljen mielelläni junalla. Jos aivan välttämättä tarvitsen autoa, onnistun kyllä saamaan ajoneuvon käyttööni työpaikaltani Vuoronvarausvirastosta. Sieltä saan jopa yksityisen autonkuljettajan käyttööni, sillä sihteerini neiti B. on ilmoittanut olevansa milloin tahansa halukas siihen tehtävään. Tosin silloin reissu pitää naamioida virkamatkaksi, mutta kyllä sekin yleensä onnistuu.  

Viimeinen oma ajoreissuni ennen auton talvilevolle siirtämistä tapahtui lauantaina ja sen piti suuntautua Hämeenlinnaan. Mutta toisin kävi. Lähtiessä Helsingissä on vielä aivan kesärengaskeli, mutta ei tarvinnut ajaa kauankaan kolmostietä, kun kävi selväksi, että väärillä renkailla olen liikkeellä. Ajo alkoi tuntua huteralta, ja Hyvinkään kohdalla järki voitti. Ajoin rautatieasemalle ja jatkoin matkaa junalla. Palatessa ajaa köröttelin hiljaista vauhtia suoraan kaverini tallin eteen ja huokasin helpotuksesta, kun pääsin ehjänä perille. Moitin hiljaisesti itseäni hölmöydestä, että ylipäätään olin autolla matkaan lähtenyt, kun helppo vaihtoehtokin oli olemassa. Mutta kun Helsingissä keli ei vaan näyttänyt huonolta.  

Kuva ei ole Hämeenlinnan / Hyvinkään reissultani, vaikka voisi olla. Tuollaiselta meno tuntui. Kuva on eräästä klassikkoelokuvasta. Liukasta näyttää siinäkin olevan - ehkä mustaa jäätä. Koska tiedän, että blogin lukijoissa on monia valistuneita elokuvaihmisiä, jätän elokuvan nimen ja ohjaajan mainitsematta ja kysyn arvauksia lukijoilta. Kultaa ja kunniaa ensimmäiselle oikein vastanneelle.


 

maanantai 8. huhtikuuta 2013

Matka Osloon



Pistäydyin ohimennen Oslossa. Laivalla meren yli ja sitten junalla. Vältän lentämistä aina kun mahdollista. Mikäpä hoppu minulla - puolieläkeläisellä.  

Kun matkustaa junalla pitkän matkan, jää aikaa miettiä ja katsella ikkunasta outoja seutuja. Se on mielenkiintoista. Pitää pitää varansa, ettei unohdu lukemaan, vaan todellakin katselee maisemia. Lukea ehtii sitten kotonakin.  

Tätä tavoitetta palvelemaan päätin jo kotona lähtiessä etsiä matkalukemiseksi mahdollisimman tylsän näköisen opuksen. Työpaikaltani sellainen löytyi, kuten oletinkin. Se oli tutkimusraportti "Palvelujen saatavuus muutoksessa".  

Tavoite toteutui. Lukematta raportti jäi, mitä nyt vähän selailin. Mukavampi oli katsella junan ikkunasta Värmlannin maisemia ja miettiä, onko palvelut siellä ajettu yhtä kurjaan tilaan kuin Suomen syrjäseuduilla - ja aika pitkälle kaupungeissakin.  

*    *     

Menin Osloon vanhan ystäväni ja kollegani jälkikasvun hääjuhlaan. Hauskaa oli, vaikka ei tapeltukaan. Ei erityisemmin edes juopoteltu, mikä tuntui suomalaisen hääperinteen näkökulmasta omituiselta.  

Mutta Norja onkin tunnettu urheilumaa. Häissäkin puhuttiin urheilusta. Siinä maistuu terve elämä.   

Norjalaiset ovat hienotunteista väkeä. He välttivät pahoittamasta suomalaisen vieraan mieltä eivätkä ottaneet keskustelun aiheiksi sellaisia urheilulajeja, joissa suomalaiset eivät pärjää. Sellaisia kuten hiihto ja mäkihyppy.  

Sen sijaan keskusteluun nostettiin sellaisia lajeja, joissa suomalaiset pärjäävät. Sellaisia kuten jalkapallo.  

Tällainen huomaavaisuus tietysti ilahdutti minua, vaikka en jalkapallosta paljon ymmärräkään. Olen kuitenkin nyt tullut tietämään, että Suomi on aivan maailman kärkeä siinä lajissa. Maailmanmestarin kanssa tuli juuri tasapeli.  

Norjalaiset ihailivat suuresti Suomen taktiikkaa kyseisessä pelissä. Kentällä oli ollut kymmenkunta maalivahtia ja yksi hyökkääjä. Uutta, luovaa ajattelua, joka tuotti tulosta.  

Minulta oli jotenkin päässyt lipsahtamaan ohi kyseinen ottelu, mutta norjalaisilta sain tarkan raportin pelin tapahtumista. Minulla oli kyllä täydentävää historiallista tietoa suomalaisen jalkapallon suurenmoisesta menestyksestä. Jossakin trivial pursuit -pelissä muistiini on takertunut tieto, että Suomen jalkapallojoukkue oli lähellä maailman kärkeä jo niinkin aikaisin kuin 1912. Sen vuoden olympialaisissa Suomi oli vahvasti mukana mitalipeleissä, mutta jäi neljänneksi. Ei taida Norjalta löytyä vastaavaa sadan vuoden menestyssarjaa.  

Kuva on jalkapallo-ottelusta noin vuodelta 1900 - tekijä tuntematon englantilainen taiteilija. Toisen joukkueen sinivalkoinen peliasu antaa mahdollisuuden aavistella, minkä maan joukkue siinä on vauhdissa.
 
 

 

maanantai 19. marraskuuta 2012

Juna hiljaista miestä kuljettaa



 
 

Kävin Jyväskylässä. Juna kuljetti hiljaisen miehen. Olin varannut kiinnostavan kirjan matkalukemiseksi.   

Kirjani oli Johan Wreden kirjoittama Tikkanens blick. Se on Tikkasen läheisesti tunteneen kirjallisuusprofessorin kuvaus lankomiehestään, suomenruotsalaisesta kauhukakarasta Henrik Tikkasesta.  

Olin etukäteen iloinnut matkasta, kun ei tarvitse itse ohjata. Junassa on hyvä lukea.  

Menomatkalla lukeminen ei edistynyt.   

Vika ei ollut kirjassa vaan viereeni istuneesta matkustajasta. Sattui nimittäin viereeni istahtamaan varsinainen pälpättäjä, suunnilleen ikäiseni mies. Hän ei ollut hiljainen vaan selosti asioitaan koko matkan Tampereelle asti, jossa hän jäi pois.  

Hänellä meni huonosti. Kaikki asiat olivat päin helvettiä: vaimo oli karannut, työpaikka oli saneerattu ja pomo kiusasi, rahaa ei ollut, kaveri oli petkuttanut, naiset eivät anna, auto oli rikki,  Ilves ei pärjännyt, maksa oli sökönä, krapula vaivasi ja muutenkin vitutti ankarasti. Poliitikotkaan eivät tehneet mitään, eivät edesi SEN yhden. Kaikkialla oli pelkkää kelvottomuutta, osaamattomuutta, epäpätevyyttä, laiskuutta, turhuutta.   

Mietin matkan jatkuessa, missä olen hiljattain lukenut kuvauksen tämän herran sielunveljestä. Löytyihän se, ja kotiin palattuani tarkistin asian.  

Kyllä. Aleksander Kuprinin kertomuksessa "Häät" on alivänrikki Slezkin, joka on raivoissaan kaikelle:    

"Ryökäleitä, Slezkin ajatteli. Hän halveksi kaikkea, mikä ei sisltynyt hänen ahtaan elämänsä arkipäivään tai mitä hän ei ymmärtänyt. Hän halveksi tiedettä, kirjallisuutta, kaikkia taiteita ja kulttuuria, halveksi pääkaupungin elämää, vielä enemmän ulkomaita, halveksi peruuttamattomasti kaikkia sivistyshenkilöitä, halveksi reservivänrikkejä, , mikäli niillä oli ylempi sivistys kuin hänellä, halveksi kaartia ja pääesikuntaa, vieraita uskontoja ja kansallisuuksia, hyvää kasvatusta ja jopa tavallista siisteyttä, halveksi syvästi raittiutta, kohteliaisuutta ja siveyttä."  

Vippasin kaverille vitosen, että pääsisi kaljalle. Varmaankin asemaravintolaan. Tuli mieleen, että Tikkanen oli oikeassa kirjottaessaan aforismin "Tyytymättömyys antaa perehtyneisyyden vaikutelman".    

Paluumatka sujui rattoisasti. Kirjakin eteni.  

Tikkanen (1924 - 1984) oli uskomaton tyyppi. Hän piirsi kuvia lehtiin ja kirjoihin, hän kirjoitti kirjoja, jotka shokeerasivat paljastuksillaan. Hän kirjoitti armottomia aforismeja. Ja hänen vaimonsa Märta Tikkanen kirjoitti miehensä vimmaisesta alkoholismista mestariteoksen "Vuosisadan rakkaustarina".  

Minulla oli kerran tilaisuus seurata läheltä, kun Henrik piirsi maisemaa Helsingin keskustassa. Hänellä on Helsinki-kuvia vaikka kuinka paljon. Samoin kuvia Tukholmasta, Oslosta, Roomasta, vaikka mistä. Kuvassa Henrik on piirtänyt näkymän Senaatintorilta. Vasemmassa laidassa on Suomen hallituksen palatsi. Siellä istuvat ministerit, siis ne jotka eivät tee mitään. "Pieni talo", josta näkyy vain osa hallituspalatsin nurkan takaa, on Sederholmin talo. Tämän päivän Helsingin Sanomista luin, että siitä on lähiaikoina tulossa Lasten museo. Hieno idea.   

Kuva on kirjasta Pohjolan pääkaupungit (WSOY 1966)
 
 

 

 

keskiviikko 7. marraskuuta 2012

Matkamies maan



 

Eilen luvattiin isoa lumisadetta eteläänkin. Kävin kiireesti viemässä auton talvisäilöön.  

Näin olen tehnyt jo monena talvena. Minulla on hyvä säilöpaikka kaverin tallissa naapuripitäjässä. En edes vaihda talvirenkaita vaan pistän auton kerta kaikkiaan pois liikenteestä lumiseksi ajaksi. Vakuutuksetkin pistän katkolle, kun sen voi tehdä netissä.  

Ei kuitenkaan tullut lunta vaan loskaa, joka näyttää sulavan pois. Jospa talvi ei tulekaan. Odotan vielä vakuutuksen kanssa.  

Olen tympääntynyt siihen, että kaupungissa ei ole parkkitilaa talvisin senkään vertaa kuin kesällä. Kadunvarrella seisova auto jää aina lumikasojen alle - kuten kuvassa. Esiin kaivaminen aurauspäiväksi on rasittavaa ja sitä paitsi turhaa. En tarvitse autoa mihinkään talviaikana, kun en käy kesäasunnollani.  

Kaupungissa kävelen aina kun mahdollista. Pidemmät matkat ajan raitiovaunulla, bussilla tai metrolla. Helsingissä julkinen liikenne toimii hyvin, ainakin kantakaupungissa. Ihmettelen niitä, jotka viitsivät ajaa omalla autolla vaikkapa Töölöntorilta keskustaan. Matka ei ole pitkä, mutta se on huomattavan vaivalloista. Pitää ajaa parkkiluolaan ja maksaa siitä. Kuskilla pitää olla jonkinlainen asenneongelma, sillä raitiovaunu veisi ovelta ovelle.  

Maaseudulla ja esikaupungeissa asiantila on kokonaan toinen. En yritä ehdottaa autottomuutta muualle kuin toimivan joukkoliikenteen alueille. Polkupyöräilijät ovat kyllä minun silmissäni erityisen kunnioitettava ihmislaji, mutta se ei sovellu kaikille.  

Jos kauemmaksi Helsingistä talvella lähden, menen junalla. Se on mieluisin matkantekovälineeni. Olen interreilannut nuorempana pitkin Eurooppaa ja yöpynyt milloin missäkin, kuten asemahalleissa. Olen junaillut myös Venäjällä. Oli herkkua lukea Rosa Liksomin junamatkakirja Hytti nro 6 aiheesta, josta minullakin on kokemusta, tosin vain Euroopan puoleiselta Venäjältä. Lentokone on minulle vastenmielinen matkustustapa, mutta siitä olen työni vuoksi pääsemättömissä. Lentokone on matkustamiselle sama kuin hampurilaisbaari kulinarismille.  

Oikein odotan, että saan taas matkustaa junassa. Niissä näkee kiinnostavia ihmisiä. Ravintolavaunut ovat hyvä havaintopaikka, samoin käytävillä kuljeksijat. Joskus osuu jännittävä kohtaaminen viereiselle tuolillekin.  

Aika usein junamatkalla osuu kohdalle se lapsuudesta asti tuttu näköharha. Minun juna pysähtyy asemalle. Viereen pysähtyy vastakkaiseen suuntaan menevä juna. Ikkunasta näen vain viereisen junan seinän. Siinä seisomme vierekkäin. Sitten minun junani lähtee liikkeelle. Viereisen junan seinästä näen, kuinka hitaasti vauhtini kiihtyy.  

Sitten yhtäkkiä tulee hämmentävä silmänräpäys, kun viereisen junan seinä loppuu ja avautuu avarampi näkymä. Minun junanihan seisoo paikallaan. Se oli naapurijuna, joka liikkui.  

Hieno hämmennyksen elämys. Ihan kuin jossakin M. C. Escherin näköharhakuvassa.