Jos jotain nuoruudesta kaipaan, niin rentoa reissaamista. Kun liftaamaan lähdettiin, ei ollut suurta väliä sillä, mihin päädyttiin. Kunhan johonkin.
Tukholman eteläpuolelta moottoritien liittymästä liftaus onnistui helposti. Kerran päädyin Berliiniin, kerran Amsterdamiin, kerran K:n ja E:n kanssa vain Kööpenhaminaan. Pari kertaa lähdettiin näiden teiniteatterin runotyttöjen kanssa rättisitikalla isommalle kierrokselle, mutta Amsterdamin Dam-aukiolle taas päädyttiin.
Teltta oli mukana, mutta kun sopivaa telttailupaikkaa ei aina reitille osunut, yhtä hyvin voitiin yöpyä asemilla tai puistonpenkillä. Välillä yöuni saattoi jäädä kokonaan väliin kaupungilla kulkiessa. Ei tarvittu aikatauluja eikä hotellivarauksia. Ei niihin olisi ollut varaakaan. Interrail-kokemukset jäivät minulta aika vähiin, sillä ikärajat eivät siihen aikaan osuneet ihan kohdalleen.
Reissuilla kohtasi jännittäviä ihmisiä. Kaikki tämä palautui mieleen, kun muutama päivä sitten katsoin televisiosta vanhan tutun Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, ohj. Richard Linklater 1995). Siinä nuori amerikkalainen poika (Ethan Hawke) ja ranskalainen tyttö (Julie Delpy) kohtaavat sattumalta junassa, kiinnostuvat toisistaan ja päättävät viivyttää eronhetkeä nousemalla junasta Wienissä. Siellä he kulkevat kesäyössä pitkin kaupunkia, tutustuvat toisiinsa ja ihastuvat aika lailla. Aamulla eron hetken tullessa he hätäilevät, jääkö tämä yö heinän ainoaksi kohtaamisekseen. He päättävät palata samalle asemalaiturille tasan puolen vuoden kuluttua. – Toteutuuko suunnitelma, sen katsoja saa tietää kakkososassa, joka valmistui yhdeksän vuotta myöhemmin.
Pakko myötää, että kaikki tuollainen reissaaminen on kaukaista menneisyyttä.
Mieli tekisi, mutta ei onnistu enää. Minäkö liftaamaan moottoritien liittymään? Minäkö telttaan nukkumaan? Yön yli kuljeskelu saattaisi vielä onnistua – olenhan viime vuosiin asti vaellellut kesäyöt linnunlaulua tarkkaillen Längelmäveden rantapolulla ja Strömforsin kyläteillä.
Mutta kyllä se on pientä kateutta tuntien myönnettävä, että ”Nuoruus on mänt”, niin kuin Elämänmeno-sarjan päähenkilö (Ritva Oksanen) karjalan murteella suree Åke Lindmanin ohjaamassa ja Pirkko Saision kirjoittamassa teoksessa.
2 kommenttia:
Ritva Oksasen roolisuoritus on tosiaan mahtava. ”Kaik män” viittaa myös Karjalan menetykseen. Sitä aina välillä siteeraan.
Muinaisia liftireissuja on mukava muistella, vaikka ei todellakaan koskaan enää. Sekin hampurilainen hurjastelija, joka ajoi tuntuvaa ylinopeutta, ja hiljensi vasta kun ajoi kiellettyyn ajosuuntaan… Kyllä olimme helpottuneita kun kyyti loppui! Tai se oopperalaulaja, joka tunsi Dieter Fischer-Dieskaun. Ei millään olisi suostunut laulamaan meille, mutta sitten keksin ruveta hiljaa viheltämään jotain aariaa, jolloin hän ei enää voinut vastustaa kiusausta. Oi niitä aikoja! Liftikaverikin on jo tuonilmaisissa.
S.
S.
Se liftaaminen oli taitohommaa. Onnistuminen oli varmempaa, kun tien reunaan näkyvimmälle paikalle meni tyttö minihameessa ja minä vähän syrjempään. Pysähtynyt autoilija ei sitten enää kehdannut kieltää kyytiä, kun ymmärsi, ettei tyttö ollutkaan yksin.
Kaikenlaista kuitenkin sattui. Tuttu kaveri joutui Gotlannissa onnettomuuteen. Volvo pyörähti katolleen ojaan. Kävi ilmi, että ajokortiton kuski oli juovuksissa ja auto varastettu. Pienillä naarmuilla siitä onneksi selvisi.
Lähetä kommentti