perjantai 28. syyskuuta 2018

Ei tietoa


Ei kaikkea voi tietää. Välillä vaan pitää teeskennellä, että fiksuksi luultaisiin.

Viime aikoina näin on käynyt muutamaankin kertaan, mutta ei edes teeskentely auttanut. Fiksuuden vaikutelma on jäänyt saavuttamatta.

Ensin olin katsomassa kaverin uutta autoa. Vähän matkaa pääsin kyydissäkin. Myöhemmin kahvihuoneessa mainitsin tästä. Joku kysyi auton merkkiä. En minä tiennyt. En tullut katsoneeksi. Ei se ollut Kuplafolkkari, rättisitikka tai tipparellu. Ne olisin kyllä pannut merkille. Varmaankin myös Saab ysikuutosen ja Anglian ja muutaman muun, jotka tunnist
an. Ja Visan ja Yariksen, joilla ajan itse. Mutta muut? Ei mitään havaintoa. Kaikki saman näköisiä.

Värin kyllä olin pannut merkille, se oli sininen. Mutta tämän arvioin olevan epäolennainen tieto, joten jätin mainitsematta.

Hiukan olin huomaavinani, että kahvipöydän miehet loivat merkitseviä silmäyksiä. Että kyydissä istui mutta ei tunnistanut merkkiä! Heh!

Iltajuhlassa keskusteltiin viineistä. Monenlaisia makuja mainittiin: notkea, tamminen, viipyilevä, hento... Hienolta maistuvia nimiä myös mainittiin. Minä pysyin hiljaa. Aivan vieras maailma, johon minulla ei ole sanoja.

Kyläpaikassa ehdotettiin, että ennen kotiin lähtöä keräisin korillisen sieniä mukaani. Aivan lähellä oli hyvä sienipaikka, jossa kasvaa herkkuja. Sienten nimiä mainittiin ja suunta osoitettiin. Mutta ei, minä valitin kipeää polvea. Oikea syy oli se, että en tunne sieniä, en vaan kehdannut sanoa. Keräisin luultavasti myrkyllisiä.

Syön kyllä mielelläni muiden keräämiä ja valmistamia sieniä, mutta omaa keräämistä kohtaan minulla on kammo. Se tuli jo lapsena, kun isoäiti varoitteli, että ruokasieni ja myrkkysieni voivat olla aivan samannäköisiä. Sienikirjatkaan eivät ole rohkaisseet minua keräämään mitään. Kauniita ja hauskan näköisiä mutta pelottavia.





sunnuntai 23. syyskuuta 2018

Tottelevaista väkeä


Entinen kollegani rouva R. muisteli tapausta lapsuusvuosiltaan:

Vanhemmat olivat poissa, hän oli yhdeksänvuotiaan isosiskonsa kanssa kotona. Odottivat illalla televisiosta tulevaa elokuvaa, jolla oli jännittävä nimi "Noita palaa elämään". Varmaankin hauska lastenelokuva. Mutta tuli yllätys, kun kuuluttaja-Teija ilmoitti, että se on lapsilta kielletty.

Mikä pettymys! Vai voisiko sittenkin... Vanhemmathan ovat poissa ja viipyvät myöhään.

Pikaisen neuvottelun tulos oli, että ei voi katsoa. Luultavasti käry kävisi. Ehkä ne siellä Pasilassa näkevät, kenellä on televisio auki ja kertovat vanhemmille. Pettyneenä televisio suljettiin.

Myöhempinä vuosina rouva R. on korjannut vahingon katsomalla Noidan moneen kertaan. Niin aikoi tehdä nytkin, kun elokuva tuli taas Ylen vanhojen Suomi-filmien sarjassa keskiviikkona.

Katsoin minäkin, vaikka muistin, että elokuva on varsin kehno kummitustarina. Mutta katsoin sillä silmällä, mikä tuon teki 60-luvulla lapsilta kielletyksi. Nyt kielloista ei mainittu mitään.

No, olihan siinä yritetty aavemaista tunnelmaa. Pitkin suota juoksenneltiin ulvoen ja käsiä heilutellen. Alaston nainen nousi haudasta, tosin hunnun läpi kuvattuna että mitään ei näkynyt. Kuolaavia miehiä kyllä riitti. Tunnelma oli pahaenteinen. Tämän vuoksi kai viranomainen oli määrännyt ikärajan. Ja sitä toteltiin.

(Mirja Mane elokuvassa Noita palaa elämään - Roland af Hällström 1952)


Pahempaa tottelevaisuutta saimme seurata televisiosta heti seuraavana päivänä suorana lähetyksenä. Se olisi ollut syytä kieltää kaiken ikäisiltä.

Jostain uskontojen tunkkaisimmista loukoista kaivettua ajattelua edustava ulkoministeri on edustanut maailmalla minun kotimaatani aatettaan julistaen. Nyt piti saada tuki touhulle.

Ja tukihan löytyi, kun löytyi tarpeeksi tottelevaista väkeä.

Arvopuolueeksi ja sivistyspuolueeksi itsensä nimittänyt puolue jätti arvot ja sivistykset pariksi tunniksi vähemmälle huomiolle, kun piti turvata terveysalan bisneskavereille pääsy isoihin rahoihin. Siinä naisten oikeudet ovat tietysti vähäinen sivuseikka, kun ulkoministeriä ja hänen porukkaansa piti silittää myötäkarvaan, etteivät loukkaannu. Voihan sitä taas myöhemmin olla moderni ja vapaamielinen nuorten koulutettujen kaupunkilaisnaisten puolue. Varmemmaksi vakuudeksi sallittiin muutaman hieman oireilla siihen suuntaan jo nyt

Muut sen sijaan tekivät niin kuin käskettiin. Sammuttivat itsenäisen ajattelun, kun kerran korkealta käskettiin. Monesta taisi tuntua vaikealta - ei toki kaikista.

Tätä alastonta totuutta ei huntu peitä niin kuin elokuvassa. Läpi näkyy ja rumalta näyttää, oikein rumalta. Että se siitä poliitikkojen yleisestä arvostuksesta, kun kohta taas ihmettelevät, miksi sitä ei ole. Sata tottelevaista pilasi koko porukan maineen.


keskiviikko 19. syyskuuta 2018

Merkkikieli


Nuori ystävä lähetti minulle äskettäin facebookissa onnitteluviestin, jonka perässä oli rivi merkkejä: 

Vasta jälkeenpäin kiinnitin merkkeihin huomiota ja yritin tulkita niiden sisältämää viestiä. Jotakinhan ne tarkoittavat, eivät ne mitään ornamenttikoristeita ole.

En osaa niitä verbalisoida. Siinä on seassa kuvioita jotka näyttävät pieniltä värikkäiltä käsikranaateilta elleivät peräti jalkaväkimiinoilta. Mutta en usko, että nuori ystävätär mistään räjäyttämisaikeista antaa vihjeitä. Jotakin perin ystävällistä uskon niiden viestivän.

Jostain syystä minä olen ilmeisen pysyvästi jumissa kaikenlaisten merkkien kanssa. Tekstiin pistän luontevasti kysymysmerkin, kaksoispisteen ja lainausmerkit. Ajatusviiva ja puolipiste kelpaavat myös - joskin säästeliäästi käytettynä.

Huutomerkin kanssa on jo vaikeampaa. Mielestäni se pitäisi varata teinityttöjen käyttöön fanikirjeissä. Oikein suuressa fanituksessa niitä voi tulla pitkä rivi virkkeen loppuun. Minä sen sijaan olen huutomerkin käytössä erittäin pidättyväinen. Minähän en koskaan huuda. Mieluummin tarvitsisin kuiskausmerkin.

Mutta kaikki nämä hymiöt ja emojit ja sen sellaiset. Joka kerta kun tipautan sellaisen tekstiini, tunnen teeskenteleväni nuorekasta. Vähän sama kuin ottaisin lävistyskorun huuleen ja alkaisin ajaa skeittilaudalla.



maanantai 17. syyskuuta 2018

Voisinko mitenkään unohtaa?


Toimittaja X kutsui päivälliselle. Lupasi tarjota.

Kosmokseen mentiin, mihinkäpä muuallekaan. Siellä aina ennenkin istuttiin, ellei sitten Bulevardiassa, Centussa, Sikalassa, Vanhan kellarissa, Kaivopihassa tai Elitessä. Joskus myös Messeniuksessa tai Risu-Hokissa. Niistä ajoista on kauan.

Kosmoksessa kuuluisi syödä paistetut silakat, mutta siitä olen joutunut luopumaan, kun on kihti varpaassa. Hyvä korvike on toinen klassikko, Sylvesterinleipä. Se on pysynyt suosiossa vuosikymmenet. Kalle Holmbergkin muistelmissaan mainitsee, että se valittiin aina. Sylve
sterinleivässä on kyllä mätiä, joka muistaakseni on kihdille altistavaa sekin, mutta sen voi siirtää syrjään.

Olin ihan öönä, kun seuralaiseni illan loppupuolella kysyi nöyrän oloisena, voisinko unohtaa sen yhden jutun.

Minkä jutun? kysyin ihmetellen. Mieleeni ei noussut, että välillämme olisi mitään erityisempiä skismoja, jotka pitäisi unohtaa pois häiritsemästä.

- No sen, sen, siellä -- siellä - - .

Mieleen alkoi nousta asioita jostain kaukaa, vuodelta yksi tai kaksi. Nyt kun puheeksi tuli, aloin muistaa jotakin unohtunutta. Oli eräs tapahtumasarja Tampereella Tillikassa ja sen illan jatkoilla. Vierestä näin, minulla ei ollut osuutta asiaan. Nolo kokemus varmaan, mutta sattuuhan sitä lipsahduksia nuorille naisillekin, ei pelkästään miehille. Ei sen kummempaa.

Mutta en ole aavistanut, että tällainen muinainen asia on vaivannut seuralaistani vuosikymmenet. Vielä nyt, eläkeiässä, on pelko, että minä - ainoa jäljellä oleva silminnäkijä -  paljastaisin tietoni huonolla hetkellä väärässä seurassa.

Luottamus ns. armeliaasen unohtamiseen ei tainnut olla vahva.  Vakuutin, että en olisi muistanut koko tapausta, ellei hän olisi sitä ottanut puheeksi. Se taisi kyllä olla huono vakuuttelu.
Vanhojen asioiden muistaminen ei ole ongelmatonta. Äskettäin Jyväskylässä vanhan luokkani luokkakokouksessa ovella istui pyörätuolissa vanha luokanvalvojani, lähes satavuotias. Kätellessä hän heti sanoi nimeni. Sanoin, että lehtorilla on hyvä muisti, kun heti tunsi.

- Voisinko mitenkään unohtaa, hän vastasi.

Jäin miettimään hänen sanojensa tulkinnan mahdollisuuksia. Niitä on kaksi, hyvä ja huono.


(Anselm Hollo: Vaikein / Sateiden välillä 1956)



lauantai 15. syyskuuta 2018

Kyllä sellaisen muistaa


Kai siitä pitäisi huolestuakin, mutta en kuitenkaan. Vanhenemisen merkki, sanoo joku. Voi olla. Melankolikolle ominaista romanttista höpsötystä, sanoo toinen. Siinäkin voi olla pikkuisen perää.

Nostalgiaa. Kaipuuta muistojen maisemiin. Kadonneen ajan metsästystä.

Se ilmenee vaikkapa siten, että valitsen mieluummin vanhan kunnon klassikkoelokuvan, jonka olen nähnyt moneen kertaan ja tiedän hyväksi. Ostan mieluummin lipun Wigwamin konserttiin kuin johonkin uuteen ja tuntemattomaan. Tai kierrän joka kerta Tukholmassa käydessäni vähän oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa kerran kauan sitten tapahtui eräs äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Vähän kuin pyhiinvaelluksia.

Tänä kesänäkin näitä taas tuli. Tässä yksi:

1960-luvun leikekirjastani löytyy oheinen ilmoitus. Se pisti liikkeelle, vaikka matka Jyväskylästä oli toistasataa kilometriä. Pääsin kaverin kyydissä, itse olin reilusti alaikäinen.



Rantalava, sähkökitara soi haikeasti lämpimässä kevätyössä. Buffetista Jaffaa.

Ja sitten osuu viereen eräs Katri. Juteltiin  rannalla, tanssittiinkin, loppuillasta käveltiin käsi kädessä. Lähtiessä pikkuisen pussattiinkin. Se oli minulle ensimmäinen kerta.

Kyllä sellaisen muistaa.

Tänä kesänä ajoin oikotietä pidemmän kierroksen päästäkseni pysähtymään siihen paikkaan, jossa tapahtui näin äärettömän tärkeä kohtaaminen.

Rantalava oli paikallaan ja kaikki ennallaan. Vain Adventures ja Katri puuttuivat.





torstai 13. syyskuuta 2018

Ryhdyin tarvittaviin toimenpiteisiin


Kun on kesä ja siitä huolimatta väitän ryhtyneeni tarvittaviin toimenpiteisiin, se tarkoittaa selkokielellä vain yhtä asiaa -  sitä, ettei enää ole kesä. Tapoihini ei nimittäin kuulu ryhtyä toimenpiteisiin silloin, kun kesä on käynnissä.

Ei varsinkaan tänä kesänä. Sää ei ollut suotuisa toimenpiteille. Siirsin suunnitteilla olleet toimenpiteet suoritettavaksi ensi kesänä. Sopii toivoa, että sää on silloin suotuisampi ja minä entistäkin vetreämpi.

*   *    * 
Jos nyt ihan rehellisiä ollaan - ja minähän usein olen! - niin yksi isomittainen toimenpideprojeksti minulla kyllä tälle kesälle oli. Olin jo etukäteen päättänyt lopultakin opetella heittämään tikkaa.

Tavoite oli yllättää kaikki rapujuhlan perinteisessä tikkakisassa. Siinä olen aina jäänyt viimeiseksi ja tulos on yltänyt suunnilleen kymmenen pisteen paikkeille, jos siihenkään. Se on käynyt kunniantunnolle. Nyt kaiken piti olla toisin. Olin harjoitellut paljon.

Kun siis entisen työpaikkani väkeä ja muutama naapuri kokoontui rapujuhlille, minulla oli tappamisen meininki, kuten urheilijoilla suurkisoissa kuuluukin. Saunomisen jäähdyttelytauoilla pidetty kisa on aina ollut yhden ylivoimaa. Kukaan ei ole koskaan voittanut entistä sihteeriäni neiti B:tä.

Minä ällistytin kaikki. Ensimmäisellä lämmittelykierroksella 26, toisella 22 ja ratkaisevalla kolmannella peräti 29. Mutta lyhyeksi jäi iloni. Neiti B. nakkasi tuosta vaan 39.

Mietteliääksi pisti, vaikka tulin sentään toiseksi. Fuskaako hän jollain viekkaankierolla tavalla? Käyttääkö dopingia? Minulla ei riitä usko, että minä ikimaailmassa yltäisin tuollaiseen tulokseen, vaikka kuinka harjoittelisin. Täytyy tuumailla, onko mahdollista keksiä jotain kepulikonstia?

                               (Kuva: Asmo Alho / Teksti: Mika Waltari Kieku ja Kaiku / Kotiliesi)

Ennakkomerkit kesän loppumisesta olivat jo pari viikkoa selvästi havaittavissa. Pimeys alkoi haitata iltapuuhia. Niityn kukat kävivät vähiin. Lintujen laulu vaikeni. Kaurapellon väri kävi kellertäväksi.

Kun sanomalehden sääennuste vielä muutti lähipäivien väriä punaisesta keltaiseksi, asia kävi selväksi. On tullut aika poistua Längelmäveden rannalta takaisin Töölöntorille. Johan täällä oli oltukin toistasataa päivää.

Ne otsikossa mainitut tarpeelliset toimenpiteet olivat seuraavat:

Jääkaappi sulatettava / Puucee tyhjennettävä / ulkokalusteet kannettava katon alle / mukaan tulevat tavarat kerättävä ja pakattava laukkuihin / kaapit tyhjennettävä hiirille kelvollisesta / varastosta kerättävä mukaan pyykkipussit ym. - niitä on paljon, kun vieraita on taas kulkenut kaiken kesää. / johdot irrotettava, ikkunat suljettava, lattiat laastava / laukut ja nyssykät pakattava pieneen Yarikseen / ovet lukittava ja avaimet piilotettava.

Haikein hetki on aina se, kun taittelen kasaan lepotuolin, jossa olen kaiken kesää istunut suuren puun alla varjossa lukemassa. Ennen taittamista siinä pitää istua vielä viimeisen kerran pieni hetki ja yrittää tavoittaa elämys, joka pysyisi muistissa ja olisi tavoitettavissa vielä talven synkeimpinäkin hetkinä.

Vihoviimeinen toimenpide on lykätä kottikärryt aitan terassille katon alle ja kääntää ne aisoista nojalleen seinää vasten kumipyörä eteen pystyyn. Tämä jää aina viimeiseksi siksi, että kottikärryjä tarvitsen loppuun asti painavien tavaroiden lykkäämiseen auton luokse. 60 vuotta vanhat kottikärryt ovat edelleen hyödylliset.

Sitten ajo Helsinkiin. Reitti Orivesi - Kangasala - Pälkäne - Hattula - Hämeenlinna. Siellä kahvitauko rumalla aakkosten alkupäätä nimenä käyttävällä bensa-asemalla. Sitten kolmostietä Helsinkiin. Kun Pasilan TV-linkkitorni ilmestyy näkyviin Haagan kohdalla, tuntuu kuin kesää ei olisi ollutkaan. Ja illalla Helsinki juhlistaa paluutani kunnon ukkosella, joka pimeässä illassa tuntuu ilotulitukselta.