perjantai 28. marraskuuta 2014

Väärässä porukassa?



Naapuri alakerrasta poikkesi kysymässä, vieläkö itsepäisesti jatkan tipatonta marraskuutani. Enkö voisi pitää yhden illan tauon, sillä hän oli käynyt risteilyllä Virossa ja tuonut tuliaisia.

Itsepäisesti jatkan. En pidä taukoa. Jäi insinööri vaille kaljakaveria.

Puheeksi tuli politiikka, niin kuin tämän Tarmo Yli-Työsteistölän kanssa aina. Tuli puheeksi huomisen, perjantain, tärkeä äänestys tasa-arvoisesta avioliittolaista. Tarmo yllätti: hän kertoi, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan. Menkööt naimisiin hänen puolestaan. Tarmo onkin siis suvaitsevainen mies!

Kysyin, eikö hän lähtisi mukaan perjantain mielenosoitukseen Eduskuntatalon edessä.

Minä lähden, minähän olen Vietnamin sodan veteraani mielenosoitustouhussa. Meitä on työpaikalta lähdössä pieni joukkue. Asia on minulle tärkeä, sillä tuttavapiiriini sattuu kuulumaan varsin paljon ihmisiä, joita laki henkilökohtaisesti koskisi. On lähisukulaisia, on hyviä kavereita, työtovereita; miespareja, naispareja, nuoria ja vanhoja, perheellisiä ja sinkkuja, professorista opiskelijaan, insinööristä taiteilijaan, teini-ikäisestä eläkeläiseen, päälliköstä sihteeriin, uskovaisesta ateistiin. Miten minulle onkin osunut tuttavapiiriin niin paljon tätä joukkoa. Mukavia ihmisiä kaikki, muutamat suorastaan ihania. Yksi vähän roistokin. Monilla on kuitenkin ollut ongelmia, sillä ympäristö kiusaa, kiihkouskovaiset etunenässä.

Kaikesta sydämestäni soisin heille kaikille sen lain, jota nyt ollaan hakemassa. En hyväksy sitä, että vielä nykyaikanakin oikeudenmukainen kohtelu on vain joidenkin etuoikeus.

Lupasiko Tarmo tulla mielenosoitukseen? Hän jotenkin hämmentyi kutsusta. Muuten kyllä, mutta mitä jos osuu median kameran eteen ja näkyy televisiossa tai lehdessä? Siitähän syntyy väärinkäsitys, että kuuluu itse siihen joukkoon, jolle oikeuksia haetaan.

Ai jaa. Tuollaiseen syy-seuraus-johtopäätös-logiikkaan minä en pysty, siihen tarvitaan insinöörimies. Ei luvannut Tarmo tulla mielenosoitukseen. Voisi mennä heteromieheltä maine.

Jäin miettimään, voiko noin oikeasti käydä ja olisiko se vakavaa. Olemmeko me valkoihoiset lihaa syövät heteromiehet noin ahdistuneita.  - Ei perhana, ei tuo logiikka kelpaa minulle. Jos joudun kameran kuvaan ja joku luulee sen perusteella jotain, minulta ei mene maine. Se on aivan merkityksetön asia. Parempi maine siitä oikeastaan tulisi.

Sen sijaan minulta menisi maine, jos joku luulee, että kuulun siihen joukkoon, joka julistaa jotain myyttistä suomalaista yhtenäiskulttuuria ja sellaisia "kristillisiä" arvoja, joilla perustellaan lakiesityksen hämmentävän kansan tervettä elämäntapaa. Sellaiseen "yhtenäiskulttuuriin" minä en suostu.

*   *   *  
Lähellä asuvat, tulkaa mukaan. Tapaamme Eduskuntatalon edessä perjantaina (28.11.) klo 12.




keskiviikko 26. marraskuuta 2014

Suloinen marraskuu




Kansanradioon soitti joku ärtyneen oloinen henkilö ja ilmoitti, että suurin osa Etelä-Suomen ihmisistä ei pidä ollenkaan siitä, että maa peittyy lumeen.

Tämä tapahtui muutama päivä sitten, juuri sinä päivänä, kun Helsingissäkin maa peittyi lumeen.

Ärtynyt puhelu jatkui: "Että tämä vaan tiedoksi meteorologeille."

En ole varma, missä määrin meteorologit voivat vaikuttaa tähän asiaan, mutta sen tiedän, että olen yksi niistä soittajan tarkoittamista Etelä-Suomen asukkaista, jotka eivät pidä siitä, että maassa on lunta.

Pientä tarkennusta. Se on aivan mukavaa, että lunta on maassa ja pakkasta riittää. Mutta niin ei Helsingissä käy kuin poikkeustalvina. Yleensä käy niin, että kun lunta sataa, niin heti seuraavana päivänä on suojaa ja sen jälkeen pikku pakkasta loputtomiin. Maassa ei ole lunta vaan jäätä. On liukasta, loputtomiin. Siitä tämä Etelä-Suomen eli Helsingin asukas ei pidä. On vaikea kävellä, on vaara kaatua.

Nyt kävi niin, että lunta satoi ja sitten se suli. Tänään ei enää ole lunta. Ei ole liukasta. On helppo kävellä.

Marraskuu on ihana kävelykuukausi. Minä olen kävellyt melkein joka ilta johonkin suuntaan. Yleensä menen Stadionin laitaa Auroran sairaalan suuntaan ja siitä Keskuspuiston polkuja pitkin pohjoiseen päin. Tänään kävelin Taivallahden rantoja pitkin. Katselin Hietalahden autiota hiekkarantaa ja päässä soi "Katson autiota hiekkarantaa". Kiertelin viereisellä Hietaniemen hautausmaalla.

Paras marraskuun ulkoiluilma on hämärä sateen ja sumun rajamailla oleva. Tuuli saa olla aika reipas, sadesumu kastelee kasvot, lämpötila on pikkuisen plussan puolella. Tänään oli juuri sellainen. Sellainen sää korreloi täysin mielialan kanssa. Tuli hyvä olo.

Ilmeisesti samansuuntaisia kokemuksia on suomalaisilla yleisemminkin. Luin tutkimuksesta, jonka mukaan marraskuussa tapahtuu vähiten itsemurhia. Muumilaakson marraskuussakaan ei ollut erityisempiä valittamisen aiheita. Toista on sitten keväällä, huhti - toukokuussa. Silloin tehdään enimmät itsemurhat. Kevään harmit tiesi jo runoilija Thomas Stearns Eliot, joka kirjoitti: "Huhtikuu on kuukausista julmin  se työntää  / sireenejä kuolleesta maasta, sekoittaa / muiston ja pyyteen, kiihoittaa / uneliaita juuria kevätsateella". (Autio maa 1922).

Kukapa nyt huhtikuuta kaipaisi.

Ikkunasta on hauska katsella öistä autiota Töölöntoria. Katu kiiltää märkänä lamppujen loisteessa mustassa yössä. Ihmisiä ei juurikaan ole enää  liikkeellä. Takseja seisoo pysäkillä. Nakkikioski on vielä auki. Marraskuun suloinen yö.







maanantai 24. marraskuuta 2014

Logiikkaa etsimässä




Televisiosta tuli vain jotakin kilpa-ajoa. Pitkästytti. Päätin lähteä ajelulle, kun en muutakaan keksinyt.

Kolmosen ratikkalinjat (3B ja 3T) ovat olleet yksi Helsingin halvoista herkuista. Ne kiertävät kahdeksikonmuotoista reittiä läpi koko kaupungin. Kahdeksikon leikkauspiste on Rautatieaseman edessä oleva pysäkki. Siitä kahdeksikon pohjoinen lenkki lähtee Hakaniemeen, Kallioon, Alppilaan ja Töölöön. Eteläinen lenkki kiertää Bulevardin, Punavuoren, Kaivopuiston, Kauppatorin ja Aleksanterinkadun kautta. Ja nämä molemmat lenkit voi tietysti kiertää myös päinvastaiseen suuntaan, myötäpäivään ja vastapäivään.



Helsinkiä huonosti tuntevalle systeemi on ollut aina vaikea hahmottaa. Jos vieras seisoo Rautatieaseman edessä ja on lähdössä vaikkapa Eteläsatamaan Ruotsin-laivalle, valinta on voinut olla vaikea, kun kolmosia menee neljään eri suuntaan. On voinut käydä niin, että Eteläsatamaan on tullut vahingossa kierretyksi Kallion ja Töölön kautta. Kyllä niinkin perille on päässyt, mutta kestää sellainen kierros hetken.

Helsingin oma väki kyllä oppi systeemin, että 3B meni keskustasta pohjoislenkille Kallion (Berghäll)  suuntaan ja etelälenkille Kaivopuiston (Brunnsparken) suuntaan ja 3T päinvastaiseen suuntaan, Töölöön ja Tehtaanpuistoon. Ei se kuitenkaan ihan helppoa ollut. Siksi Liikennelaitos on vuosien varrella kokeillut kaikenlaisia selvennyksiä.



Uusinta selvennyssysteemiä en ole vielä oppinut. Olen kesät pois Helsingistä, ja muutos on ilmeisesti tehty kesällä. Nyt päätin käydä katsomassa, miten se nykyisin menee.

Ajoin läpi koko kahdeksikon. Reitti on entisensä, mutta kesken matkan raitiovaunun kuski vaihtaa vaunun numeron. Pohjoislenkillä Eläintarhan urheilukentän kohdalla vaunun numero vaihtui kolmosesta kakkoseen ja etelälenkillä Eiran sairaalan kohdalla takaisin kakkosesta kolmoseen.

Ihan heti en oivaltanut uudistuksen logiikkaa. Selkeytyykö systeemi? Mutta minä en olekaan mikään looginen tyyppi, ehkä vika on siinä.

Hieno reitti se on silti. Matkan varrella ovat melkein kaikki Helsingin perusnähtävyyden ja suuri määrä muita huomionarvoisia erikoisuuksia. Olen vuosien varrella vienyt monta vierastani tälle kierrokselle ja aion viedä vastakin, uudistuksesta huolimatta.

Jotenkin kuitenkin tuntuu, että pala aitoa kaupunkihistoriaa on taas hukattu. On se niin syvällä tietoisuudessa, että tämä kierros ajetaan nimenomaan kolmosella. Se nimi on vähän niin kuin brändi, käyttääkseni myöhempien aikojen amerikkalaiskaupallista bisnestermiä.

Jopa stadilaisrunous on ottanut käyttöön raitiolinjan 3T edustamaan kaupungin keskeisiä elementtejä, kuten näkyy liitteenä olevasta Ilpo Tiihosen runosta Stadissa sataa (Hyppyjä Helsinkiin 1989)






perjantai 21. marraskuuta 2014

Valitusta pikkuasioista




Posti on kriisissä, kun ihmiset eivät enää kirjoita kirjeitä eivätkä näin ollen osta postimerkkejäkään. Kun postiluukku kolahtaa, odotettavissa on lasku, ei kirje. Jouluna saattaa tulla muutama kortti.

Posti suunnittelee uusiksi jakelujärjestelmäänsä. Siinä onkin kummallinen kiire, kun jokaisen lähetetyn kirjeen / kortin / laskun luvataan tulevan perille kiitovauhtia, suunnilleen yhdessä vuorokaudessa. Mielestäni hitaampikin riittäisi. Minulle riittäisi, jos ne laskut tulisivat jakeluun kerran tai pari viikossa.

Kaikki mahdolliset laskut olen siirtänyt automaattiseen e-maksupalveluun, mutta silti niitä riittää tippumaan postiluukustakin. Taas minulla on näpyteltävänä yksi Solo-pankkiin, ja se antoi aiheen tälle kirjoitukselle.

Miten maailmassa yksinkertaisesta laskun maksamisesta onnistutaan tekemään niin vaivalloista? Siinä menee aikaa vaikka kuinka paljon. Äskettäin pankit vaihtoivat tilien numeroita, ja IBAN-koodit ovat entistäkin pidempiä. Useimmiten niissä näyttää olevan pitkä rivi nollia. Oliko sellainen uudistus loppuun asti ajateltu? Onko siinä nyt laitaa, että joudun lukulaseilla tihrustamaan pienellä kirjoitetusta lapusta, kuinka monta peräkkäistä nollaa näpyttelen?

Nyt näppäiltävässä laskussani on 16-numeroinen viitekoodi. Siinäkin on pitkä rivi nollia. On yhtä helvettiä näppäillä sellainen, kun pelkää, että jos teen pienenkin virheen, maksu lähtee ehkä johonkin aivan väärään suuntaan. Jos oikein huonosti käy, minä olen sen näppäilyvirheen vuoksi kohta jollakin protestilistalla ja menetän luottotietoni.

Ja pankki kehtaa vielä mainostaa Solo-palveluaan, että "laskun maksaminen sujuu kätevästi tietokoneella tai mobiililaitteella". En käyttäisi sanaa "kätevä". Minusta tuo on jonkinlaista tyypillistä insinööriajattelua.

Ymmärrän sen, että viitenumero on tarpeellinen siksi, että sen avulla laskut ja suoritetut maksut voidaan yksilöidä ja erottaa toisistaan. Mutta tarvitaanko siihen todellakin noin pitkä rivi numeroita? Kysyin asiaa ohimennen Vuoronvarausviraston tupakkahuoneessa istuneelta laskentaosaston päälliköltä. Hän räpläsi pitkän hetken laskintaan ja kertoi, että 16-numeroisella viitenumerolla voitaisiin erottaa jokaiselle suomalaiselle yli sata miljoonaa laskua.

Ei niitä niin paljon tule, ei edes siinä tapauksessa, että pääministeri Stubb puolueineen yksityistäisi koko maan kaikki hyvinvointipalvelut.







keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Raitis, rehti, reipas




Otsikon korkealentoiset sanat ovat kuin suoraan menneiden vuosikymmenten kansakoulun raittiuskilpakirjoituksista. Minäkin olen sellaisiiin osallistunut ja voittanut palkintoja.

Mutta mitä ne sanat tekevät tämän blogin otsikossa?

No, ne kuvaavat tietysti minua itseäni, Dessua.

Älkää nyt viitsikö naureskella. Tarkoitan täyttä totta. Olen vakavissani. Vietän nimittäin tipatonta marraskuuta. Nyt sen uskallan julkistaa, kun kuukausi on yli puolivälin. Hyvin menee, kestää varmasti.

Tiedän toki, että tipattoman kuukauden tulisi yleisen käytännön mukaan olla tammikuu, mutta olen huomannut, että se sopii minulle huonosti. Siihen kuukauteen osuu aina useita juhlatilaisuuksia, joista olisi paha kieltäytyä. Marraskuu sopii minun kuvioihini paremmin. Ei ole juhlia, en käy edes minkäänlaisissa pikkujouluissa.

Olen myös ollut äärettömän reipas. Olen käynyt ahkerasti iltalenkillä siitä asti kun flunssa parani. Välillä joka ilta, joskus joka toinen ilta reipasvauhtista kävelyä ensin Stadionin vieritse ja sitten Auroran sairaalan ohi kauas Keskuspuistoon.  Vähintään viisi kilometriä. Sadeiltoina olen polkenut työhuoneeni nurkkaan nostettua kuntopyörää. Eivätköhän liikakilot vähene. Jo nyt olen päässyt kiristämään vyötä yhdellä reiänvälillä.

Ruokailutapojanikin olen kohentanut. Minulla on ollut vuosia kolesteroliarvot siinä hyvän ja huonon rajamailla. Se on kummallista, sillä ruokavalioni on vahvasti kala- ja kasvispainotteinen. Nyt olen jättänyt pois ne viimeisetkin heikkoudet, juustot ja jäätelön. Eiköhän tepsi, sekä kolesteroliin että vyöhön.

Mistä moinen intoilu, saattaa joku ihmetellä.

Syy on selvä. Näköpiirissä on tapaaminen lääkärin kanssa. Se motivoi kummasti.

Ai niin, otsikossa on myös sana rehti.

Sille en nyt oikein löydä mainitsemisen arvoista uutta sisältöä. Olkoon se siinä allitteraation vuoksi.






maanantai 17. marraskuuta 2014

Karvat




Tähtitieteen professori Esko Valtaoja menetti partansa suorassa TV-lähetyksessä. En itse nähnyt kyseistä ohjelmaa, mutta järkytyin silti. Pelkään, että professori menettää nyt karismansa.

Valtaojan parta oli hieno, sellaista ei monella ole. Suomesta muistuu mieleen vain F. E. Sillanpää ja joulupukki, maailmalta Z Z Top, Fidel Castro, seitsemän kääpiötä sekä joukko erilaisia ortodokseja ja terroristeja sekä entisaikojen kirjailijoita, taiteilijoita ja filosofeja ja jumalolentoja. Pitkä parta on miehen kunnia.


 Minullakin on parta, tosin ei pitkä. Alle sentin sänki riittää. Aloin kasvattaa partaa jo lukioikäisenä, samoin kuin Valtaoja. Ylioppilaskuvassani on viiksenhaiventa ja tupsu leuankärjessä. Isäni suuttui, kun en suostunut ajamaan sitä pois, enkä edes käymään parturissa lyhentämässä tukkaa pois korvien päältä. Häntä hävetti lähettää sellainen kuva sukulaisille.

Lyhyt tukka ja karvaton naama oli sodan käyneen sukupolven mieskuvan normi. Muu antoi jotenkin retkumaisen vaikutelman, epäisänmaallisenkin. Hippihommaa. Vähän samanlainen asenne on minun sukupolvellani nykynuorten tatuointeihin ja lävistyksiin.

Olen tullut käsitykseen, että Valtaojan karvatonta naamavärkkiä on kehuttu, vaimo ainakin. Kun minä kerran vuosia sitten harkintakyvyn heikkona hetkenä innostuin ajamaan partani pois, sitä ei kehunut kukaan, eivät naiset vallankaan. Sihteerini neiti B. kiukustui kovasti. Hän sanoi, että olen kohtalaisen komea mies, mutta vain nenästä ylöspäin. Murskakritiikin vuoksi kasvatinkin parran äkkiä entiselleen. Sihteeri yllytti minua kasvattamaan pitkän parran, sellaisen jonka voisi punoa rusetille. Hänen mielestään minussa olisi vartalon muilta osin valmiit ulkonäköainekset prätkäjengin jäseneksi, kunhan vielä hankkisin Harrikan ja jengiliivin.



Minun partani kasvoi entiselleen viikossa, Valtaojalla siihen menee vuosi ellei kaksikin. Minä joudun olemaan ahkerampi, sillä partani vaatii huoltoa viikon välein, kahdessa viikossa se menisi jo takkuiseksi. Jostain syystä kasvuvauhti ei ole joka kohdassa sama. Kaulassa kasvu on nopeinta, alahuulen alla hitainta. Peruslaiskana ihmisenä minä en onnistuisi ylläpitämään sellaista järjestystä, että joka aamu pitäisi ryhtyä silottelemaan leukaa. Se olisi vaativa toimenpide, varsinkin kun kaulalla on luomia, joiden kiertäminen partahöylällä olisi tarkkuutta vaativaa sorminäppäryyttä.

Valtaojan partakarvat käytetään perhokalastuksen syötteihin. Se on aivan sympaattinen idea, samoin kuin nenäpäivä koko idean alkulähteenä. Mutta nähtäväksi jää, miten käy hänen uskottavuudelleen. Avaruustähtitiede on niin vaikeasti ymmärrettävä ala tavallisille tallaajille, että sen selittämiseen tarvitaan Valtaojan kaltainen persoonallisuus. Hän on onnistunut vakuuttamaan meidät niin, että hän kyllä tietää, millaiset olot vallitsevat avaruudessa, aina avaruuden takimmaista peränurkkaa myöten.


perjantai 14. marraskuuta 2014

Eivät miehet syö pullaa



Tuttu nuoripari oli muuttamassa yksiöstä kaksioon. Menin apumieheksi kantamaan tavaroita muuttokuormaan.

Ei minusta paljon apua ollut. Kannoin muutaman mustan jätesäkin, joissa oli pehmeää tavaraa. Huomasin heti, että minun on syytä olla tarkkana, etten ole tiellä, kun riuskat nuoret miehet kantoivat painavan näköisiä huonekaluja kolmannesta kerroksesta portaita pitkin alas. Minä livahtelin säkkieni kanssa siinä seassa hissillä.

Ohimennen kehaisin nuorta rouvaa - sukulaistani - että kyllä hän on löytänyt riuskaan tuntuisen miehen. Muuttotouhu näytti todella tehokkaalta ja vauhdikkaalta. Siihen nuori rouva ensin vähän myöntelikin mutta totesi sitten:

- Kyllä se kuitenkin samanlainen peruslaiska on, niin kuin miehet aina.

Jaaha, niinkö? Siihen en harmikseni keksinyt mitään terävää kommenttia. Mitäpä siihen voisi keksiä?

Termoskannusta minulle tarjottiin kahvia ja paperipussista munkkipossuja. Kahvi kelpasi, possu ei. Syy tuli ymmärretyksi ilman sanojakin, kun vähän käytin merkkikieltä.

- Olisihan minulla tavallista pullaakin pakkasessa, hän pahoitteli. Mutta eiväthän miehet syö pullaa.

Niin. Emmehän me. Mitäpä siihen sanoisi? Ei yksittäisen faktatiedon saa antaa pilata hyvää teoriaa




keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Huimaava menestys




Tapahtui kympin raitiovaunussa muutama päivä sitten sitten.

Nousin kyytiin päätepysäkillä Tarkk´ampujankadulla Ullanlinnassa. Tarkoitus oli nousta pois Töölön kisahallin pysäkillä. Satoi kaatamalla, poutasäällä olisin moisen matkan kävellyt. Mutta matkalla sattui niin mielenkiintoinen asia, etten malttanut nousta pois Töölössä vaan jatkoin matkaa aina toiselle päätepysäkille asti Pikku-Huopalahteen.

Kirurgisen sairaalan pysäkillä kyytiin nousi kaksi naista, ehkä neli-viisikymppisiä. He istuivat edessäni olevalla penkille. Toinen otti heti tablukan esille ja alkoi selata. Minä kun olen luonteeltani tällainen salaa olkapään yli kurkistelija, en voinut vastustaa kiusausta katsella, mitä kuvaruudulle ilmestyi.

Tunnistin, että blogeja siinä selattiin ja luettiin, ensin luki yksi, sitten toinen, ja sitten sanottiin keskusteltiin ennen kuin siirryttiin seuraavaan.  Oli ruuhka-aika, vaunu eteni hitaasti. Sokoksen pysäkin paikkeilla näytölle ilmestyi yllättävän tutun näköinen sivu. Hemmetti, sehän on minun blogini! Se jossa on lasten piirtämiä kuvia presidenteistä.

Ei voi olla totta. Hetken ajattelin, että pitäisikö minun ilmoittautua tekijäksi. Koputtaisin vain olkapäähän ja sanoisin, että minä olen tuon kirjoittanut. Maltoin kuitenkin mieleni.

Ensin luki toinen, sitten toinen. Sitten he kuiskivat jotakin ja vilkuilivat Eduskuntatalon edessä seisovia ja istuvia patsaita. Toista nauratti. Harmitti etten kuullut. Pilkkasivat varmaan minua. Hesperianpuiston paikkeilla siirryttiin edelliseen kirjoitukseeni, siihen jonka kuvana on piirroskuva miehestä nelilehtinen apila suussaan. Se luettiin nopeammin eikä se naurattanut. Kisahallin pysäkki oli kuitenkin jo ohi. Katselin, luetaanko minun aikaansaannoksiani enemmänkin, mutta ei. Siirryttiin vieraan näköisiin sivuihin.

Tilkan pysäkillä naiset jäivät pois. Minä jatkoin päätepysäkille ja palasin samalla vaunulla Töölöön.

-    -   - 

Blogini on hiljattain saavuttanut merkittävän rajan, kuten vieressä olevasta lukijalaskurista näkyy. Sata tuhatta on paljon. Olen otettu.

Vauhti oli pitkään sellainen, että lukijoita oli 100 - 150 niinä päivinä kun uusi kirjoitus ilmestyi, muulloin suunnilleen 50 - 60.  Kesän pitkän tauon aikana kävijämäärä laski pariinkymmenen päivässä.

Suosituin yksittäinen sivu on ollut pornografista ainesta tarjoava sivu, tämä .  (VAROITUS! Ei suositella lukijoille, joiden tuomitsemisvietti on ylikehittynyt.)

Mutta tänä syksynä on tapahtunut kummallinen asia, jota en ymmärrä. Päivittäinen lukijamäärä on moninkertaistunut. Päivässä on ollut jopa 400 lukijaa.  Lisääntymisen kohteena ei kuitenkaan ole ollut uusin kirjoitukseni vaan vanha, tämän vuoden toukokuun lopussa ilmestynyt kirjoitus, tämä .

En ymmärrä, mikä siinä kirjoituksessa vetää lukijoita. Siinä ei ole pornografiaa, ei mitään erityistä. Silti se saa mittarin mukaa jopa satoja lukijoita päivässä. Jossakin täytyy olla linkki siihen, sellainen linkki, joka houkuttelee ihmisiä klikkaamaan ja vilkaisemaan, mitä sieltä löytyy. - Jostain syystä käynnissä oleva laskuri Statcounter ei huomaa tätä vierailijajoukkoa ollenkaan. Osaisiko joku lukijoista valaista, mistä tässä on kysymys?






sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Kaikenlaisia harmeja



Ostin uudet kengät. Kaupan sovituksessa ne tuntuivat mukavilta, mutta pessimismiin taipuvaisena luonteena ounastelen harmeja. Niin kuin yleensä aina ennenkin uusien kenkien kanssa.

Uusilla kengillä on taipumus tuottaa rakkoja tai hiertymiä jalkoihin. Useimmiten se tulee akillesjänteen kohdalle tai pikkuvarpaan ulkoreunaan. Minun jalkani on leveää maatiaismallia, niin kuin suomalaisella kuuluu ollakin. Italialaistyyppiset kapeat kengät eivät sovi ollenkaan. Tämän totuuden jouduin tunnustamaan jo 60-luvun alussa, kun piti kiiltävillä ja suippokärkisillä kengillä yrittää päästä tyttöjen suosioon. En päässyt, mutta rakkoja tuli.

Perinnetietoisena miehenä luin vanhoja kansanviisauksia, miten uusien kenkien aiheuttamat harmit vältetään. Tässä sitaatti.
  


En ole vielä pistänyt ohjeita käytäntöön. Hieman arveluttaa tuo kananmunakohta ohjeessa. Pitäisikö olla "vapaan kanan" munia vai käyvätkö häkkikanat? Kysynkin lukijoita, onko kokemuksia. Voiko joku suositella?


Kotitaloni hissi on jo kolmatta päivää korjauksessa. Asun viidennessä kerroksessa. Vanhan talon kerrokset ovat aika korkeita, joten portaita on paljon.

Ylöspäin portaita kiivetessä ei ole isoa ongelmaa. Olen ymmärtänyt välttää raskaita kantamuksia. Alaspäin meno on vaikeampaa. Jostain omituisesta syystä minun vasen polveni kipuilee alaspäin kulkiessa, ei ylöspäin. Tämä on vanha vaiva ja osasin varautua siihen. Helpotan polven taakkaa kulkemalla toispuoleisesti, vasen jalka joka portaalla suorana edellä, jolloin se ei rasitu.

Löytyi porraskävelyynkin vanhaa viisautta. Liitän sen tähän lukijoille ohjeeksi ja hyödyksi.







torstai 6. marraskuuta 2014

Outoja vehkeitä





Vuoden kiertokulku on taas edennyt siihen pisteeseen, jolloin pistin autoni talviteloille. Ajoin Yariksen tänään Vantaalle kaverini ystävällisesti käyttööni antamaan vanhaan varastoon, jossa se saa uinua käyttämättömänä kevääseen asti. Herätys tapahtuu sitten, kun lumi on sulanut ja uusi kesä antaa merkkejä tulosta.

Näin on tapahtunut jo vuosikymmeniä joka syksy siinä vaiheessa kun ensilumi uhkaa sataa ja pitäisi vaihtaa talvirenkaat. Minä en tarvitse autoa talvisin, sillä en aio lähteä kesäkotiini pohjoiselle Pirkanmaalle. Helsingissä on erinomainen joukkoliikenne. Töölöntorillta on helppo matkustaa joka suuntaan raitiovaunulla tai bussilla. Kuukausilippu maksaa vähän yli neljäkymppiä, ja sillä saa matkustaa Helsingin sisällä niin paljon kuin haluaa raitiovaunuilla, metrolla, busseilla ja paikallisjunalla.

Mutta se auton laittaminen talviteloille ei taaskaan onnistunut aivan niin sujuvasti kuin olisin halunnut. Minä en ole mikään tekniikan ihmemies, sen kaikki blogin vakituiset lukijat ovat jo moneen kertaan tulleet tietämään.

Piti irrottaa akun johdot. Ensin piti avata konepelti. Se ei ole aivan helppo tehtävä, kun sen tekee vain kerran vuodessa. Tai itse asiassa kaksi kertaa vuodessa, sillä avaanhan minä sen taas keväällä, kun pitää kiinnittää akun johdot. No, aukesi se, kun hetken olin kopeloinut sitä loukkoa kuskin vasemman polven yläpuolisessa tilassa. Pellin tukikepin sain paikalleen ihailtavan helposti.

Sen sijaan johtojen irrottamiseen tarvittavan työkalun löytyminen oli vaikeaa. Kyllä tallissa työkaluja oli vaikka kuinka paljon, mutta oikeaa kokoa ei meinannut löytyä. Lisäksi pelkona oli sähköisku. Muistan kaverini varoitukset, että ensin pitää irrottaa punainen johto, vai oliko se sittenkin musta johto. Jompikumpi joka tapauksessa se oli. Eikä työkalu saa osua kahteen kohtaan yhtä aikaa.

Avaamatta jäi. Pitkän yrittämisen jälkeen piti hakea kaveri seinän takaa apuun, niin kuin melkein aina ennenkin. Häneltä homma sujui. Työkalu löytyi heti ja johdot irtosivat suunnilleen kymmenessä sekunnissa.

En voi muuta kuin kunnioittaa ammattimiehiä, joilta verstashommat sujuvat. Toinen samanlainen kunnioituksen kohde ovat rakennusmiehet. Minä olen molemmissa täysi tumpelo. Välillä tulee näitä tilanteita, joissa osaamattomuus hävettää. Kyllä tällaiset käytännöllisten alojen osaamiset ansaitsevat kunnioituksen ja ovat täyin rinnastettavissa akateemisen koulutuksen antamaan osaamiseen.

Jäin hetkeksi katselemaan kaverini työtä verstaassaan. Hänellä on siellä oudon näköisiä vehkeitä. Jotkut niistä olivat korjattavana, jotkut työkaluja. Minulla ei ole aavistustakaan vehkeiden käyttötarkoituksesta. Olisi oikeastaan pitänyt ottaa niistä valokuvia, mutta en hoksannut. Netistä löysin vähän samannäköisiä. Liitän tähän yhden. Kovasti tarpeellisen näköinen vehje, mutta ei aavistustakaan, mikä on sen käyttötarkoitus. Ehkä joku lukijoista tietää?




tiistai 4. marraskuuta 2014

Kotisokeus





Kotisokeus on harmillinen tauti. Se on vähän samankaltainen kuin itsekseen naureskelu eli hiipivä hulluus. Kumpaakaan ei itse huomaa.  Mutta ulkopuolinen huomaa.

Olen kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan vuosien mittaan tuhansia kertoja. Matkaa on parisen kilometriä, ja olen siihen niin tottunut, ettei paljon tule katselluksi kadunvarsien näkymiä. Aivan tuiki tavallinen työmatka, kaikenlaisia taloja katujen varsilla, paljon autoja, paljon jalankulkijoita.

Herättäjäksi tarvittiin vieras Ruotsista, jonka kanssa kävelin reitin viime keväänä. Hän pysähteli vähän väliä ja kyseli ja kiinnitti huomiotani kadunvarsien yksityiskohtiin. Siinä olivat peräkkäin Finlandia-talo, Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskuntatalo, Kiasma, Rautatieasema, Kansallisteatteri, Ateneum, Yliopiston päärakennus, Tuomiokirkko, Valtioneuvosto, Suomen pankki ja Säätytalo. Melkoinen määrä valtakunnan tärkeimpiä ja monumentaalisimpia rakennuksia. Kaikki siinä minun "tavallisen" työmatkani varrella.

Puhumattakaan patsaista ja muistomerkeistä. Matkan varrella ohitetaan kaikki kuolleet presidentit. Relander on heti nurkan takana, kun kävelen Runeberginkatua alamäkeen Hesperiankadulle.  Ryti Hesperiankadun toisessa päässä. Kekkonen Finlandia-talon nurkalla, Kallio, Svinhufvud ja Ståhlberg Eduskuntatalon edessä, Mannerheim Kiasman vieressä ja Paasikivi kadun toisella puolella. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä keisari Aleksanteri II keskellä Senaatintoria.

Arvioimme samalla näkemäämme. Tuntui kummalliselta, että yksikään presidenttipatsaista ei tee erityisempää vaikutusta. Relander on rykelmä kummallisia kivikuutioita, Ryti on kuin leikkipuiston kiipeilyteline. Kekkosen muistomerkissä on aineksia vaikuttavuuteen, mutta ongelma on käytännöllinen. Lammikko on näyttävä vain kesällä. Syksyllä puiden lehdet sotkevat veden kierron ja talvella vesi jäätyy.

Eduskuntatalon edustan kolme näköispatsasta ovat omalaatuinen haamugalleria. Kallio istua nököttää vähän kuin vessanpöntöllä, Ståhlberg ja Svinhufvud seisovat sentään suorassa mutta eivät erityisen vaikuttavina. Molemmilla on housut jääneet haaroista kiikkumaan kummallisen alas, vähän kuin myöhempien aikojen teinipoikamuodissa. Mannerheim hevosen selässä on kyllä uljas, mutta kyllä Marcus Aurelius Roomassa on vaikuttavampi. Pilkkakirveet nostavat aina vappuisin heinäpaalin hevosen eteen, ja hevosekspertit ovat huomanneet hevosen askelluksessa virheen. Sen sijaan Paasikivi on kyllä oikein onnistunut, mutta Alli on liian lihava, kuten pilapiirtäjä Kari aikoinaan arvioi.

Siitä asti olen tiedostanut, että työmatkani taitaa olla ainutlaatuinen. Olen oppinut katselemaan ympärilleni.

Harmaata joukkoa muistomerkeistä päätellen nämä entiset presidentit. Liitän tähän vähän nuorempaa ja dynaamisempaa näkemystä.




lauantai 1. marraskuuta 2014

Onnellinen mies




Onnen määrää yritetään mitata lompakon paksuudella, asunnon sijaintipaikalla, yhteiskunnallisella arvoasemalla ja monenlaisella muulla. Ei taida onnistua.

Onnen aikamuoto on preesens. Jos onnesta puhutaan imperfektissä, silloin ei pitäisi käyttää nimitystä onni. Oikeampi nimi olisi nostalgia. Sillä tasolla kai jokainen meistä on joskus ollut onnellinen. Tai onneton? Kokonaisuuden ratkaisee, ovatko nämä kaksi tiliä tasan tai jommankumman eduksi.

Antiikin Kreikan filosofi Epikuros mietti asian sillä tavalla, että onni on tuskan poissaoloa. Sen enempää ei voi edes odottaa saavansa.

Enpä nyt oikein tiedä, uskoisinko Epikurosta. Jos ajatus viedään loppuun asti, se tarkoittaa, että ihminen tulee onnelliseksi vasta kuollessaan.

Minä tunsin epätavallisen voimakasta onnellisuutta alkuviikosta, enkä ollut kuolemaisillani. Olin poikkeuksellisen vahvasti elossa. Onnellisuuden puuska iski töölöläisellä kadulla, kun astuin ulos hammaslääkärin ovesta.

Sitä hammaslääkärikäyntiä olin odottanut kauhu sydämessä, kuten aina. Kertaalleen jouduin käyntiä siirtämään myöhemmäksi  flunssakuumeen vuoksi. En minä hammaslääkäriä poraamisen tai muun rassaamisen vuoksi pelkää. Pelko tulee siitä, että lääkäri työntää suuhuni liikaa tavaraa. Hetken sitä sietää, mutta jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin ensin alkaa hädissään työntää kielellä tavaraa ulos suusta, ja kun se ei onnistu, tulee yökötys. Se on kamalaa, äänekästä ja noloa. Näin käy aina. Onpa herkkä nielu, ihmettelee lääkäri.

Näin kävi nytkin. Lääkäri havaitsi alkavan paniikin ja käski pistämään silmät kiinni ja ajattelemaan jotain oikein mukavaa. Minä pistin silmät kiinni ja ajattelin jotain oikein mukavaa. En kerro, mitä. Kyllä se hetken auttoikin. Sitten paniikki iski uudestaan. Pakotin itseni ajattelemaan uudestaan jotain oikein mukavaa. Se auttoi taas.

Selvisin hengissä. Kun astuin ulos kadulle, tunsin olevani epätavallisen onnellinen mies. Aikamuoto oli preesens.







Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...