Kumpi parempi?

 

Orson Wellesin ohjaama Citizen Kane (1941) on vuodesta toiseen säilyttänyt asemansa

kriitikkoäänestyksissä yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Hyvin on listalla sijoittunut myös saman ohjaajan Pahan kosketus (Touch of Evil – 1958).

Pahan kosketus tuli eilen lauantaina Yle-Teeman klassikkosarjassa (myös Areenassa). Katsoin sen taas. Olen Wellesin tuotannon vuosien varrella ennenkin katsellut ja niihin liittyvää kirjallisuutta lukenut.  Analyysit ylistävät Wellesin mestarilista taitoa. Erityisesti analyysit ovat tutkineet elokuvien syvätarkkoja kuvia, suuria lähikuvia, poikkeuksellisia kuvakulmia, pitkiä kamera-ajoja, valoja ja varjoja ja leikkauksen rytmejä. Welles oli tällaisissa teknisissä taidoissa ensimmäinen pitkälle edennyt ohjaajamestari.

Odotin elokuvan alkua epävarmoin tuntein. Jokohan nyt innostuisin? Moneen kertaan olen samoissa tunnelmissa Wellesin elokuvaa aloittanut, mutta ei vaan ole lähtenyt lentoon.

Tunnistan kyllä kuvakulmat ja syvätarkkuudet ja muut ja myönnän mestarin otteet, mutta siltikään Welles ei ole minun ohjaajani. Eikä eilinen tilannetta muuksi muuttanut. Päällimmäiseksi jää hieno tekniikka ja taiteellisuus - tunteella näihin en pääse mukaan. Kun tunne puuttuu, paljon puuttuu.

Jos minä pääsisin äänestämään, nämä elokuvat eivät hätyyttelisi kärkisijoja.

Lohdutukseksi valitsin dvd-hyllystäni Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (Smultronstället – 1957). Se hätyyttelisi. Siihen pääsee tunteella mukaan.

Ei taida olla yllätys, ettei Welles pitänyt Bergmanin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Ei taida sekään olla yllätys, ettei Bergman pitänyt Wellesin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Hiukan erikoinen

 

Huononpuoleinen elokuvaviikonloppu televisiossa. Piti siis turvautua dokumentteihin.

Dokumentteja Yle-Areenassa riittää. Ingmar Bergmania neljä osaa, Marilyn Monroe, Claes Anderson. Mihin joutuisinkaan ilman Areenaa? Kaupallisille kanavilleko? Ei kiitos.

Kaksi puoluetta kuitenkin ajaa vaaliteemakseen Ylen rahoituksen rankkaa karsimista (kas kun en nyt muista, mitkä kaksi puoluetta).

Syyt ovat selvät. Yksityinen bisnes pyörisi tuottavammin ilman Yleä. Eikä tulisi enää myötämielisiä ohjelmia ilmastonmuutoksista, ihmisoikeuksista ja EU:sta ja sen sellaisista suvakkipropagandaa.

Minä nyt vaan satun olemaan sillä tavalla hiukan erikoinen ihminen, että arvostan Ylen kulttuuri- ja taideohjelmia. Ne ovat kirjallisuuden ohella paras keino virittää ajatuksiaan puhkaisemaan itsestäänselvyyksiä ja hataria totuuksia.

Laatua saa halvalla. Muilta kanavilta ei saa.

Nytkin intouduin dokumentin jälkeen ottaman hyllystä Claes Anderssonin kirjat. Nämä voisi nyt lukea yhtenä kokonaisuutena ja hakea kirjastosta puuttuvat. Siinäpä hieno projekti tulevaksi viikonlopuksi.

================

P.S. Olen viime aikoina herätellyt pari vuotta kestäneestä koomasta toista blogiani. "Kenkä väärässä jalassa". Jospa se vielä lähtisi uuteen lentoon.

Se on niukkasanaisempi, hetken oivalluksia kirjaava, ärtyneitä ajatuksiakin noteeraava. Toivotan Töölöntorin blogin lukijat tervetulleiksi vilkaisemaan sinnekin. Linkki sinne on  tässä (click).

                       

                                                (Claes Andersson, suom. Jyrki Kiiskinen  //  Det är kallt, det brinner  //  WSOY 2003)

 

Karkaileva ajatus

Tuttu pappi soitti ja ilmoitti, ettei pääsekään tulemaan Helsinkiin. On iskenyt flunssa.  Ilo ja ylistys! Minun ei siis tarvitsekaan istua tänä iltana kapakassa kuuntelemassa hänen omituisia vitsejään!

Ajatukset ja mielleyhtymät kulkevat omituisia reittejä. Flunssaisesta papista ajatus kulki ensin suoraa reittiä Ingmar Bergmaniin. Kukapa olisi kuvannut papin flunssaa paremmin kuin hän.

Elokuva on nimeltään Nattvardgästerna (Talven valoa 1963). Siinä on päähenkilönä flunssainen pappi pienessä kylmässä kivikirkossaan. Elämä on papille silkkaa kärsimystä. Uskokin siinä joutuu koetuksella ja Jumala pysyy hiljaa. Annapa siinä sitten sielunhoitoa sitä pyytävälle naiselle.

Bergman on minulle yksi suurista ohjaajista, kuin metsän korkein puu. Voi kai sanoa, että meikäläisestä pohjoismaalaisesta protestanttisesta näkökulmasta on helpompi ymmärtää hänen elokuviaan kuin toisenlaisista kulttuurista tulleiden. Vilustuneen papin surkeuskin koskettaa.

Seuraavaksi ajatus karkasi teatteriin, jossa muistan monta Bergmania katsoneeni. Se on Maxim Kluuvikadulla.

Maximista taitaa tulla mahtava näyttö kansanliikkeen vaikutusvallasta. Pitkään näytti, että bisnesmiesten tuhovoima onnistuu murskaamaan tämänkin kulttuurikeitaan kuten monta muutakin Helsingin hienoa rakennusta, samoilta nurkilta vaikkapa elokuvateatteri Kinopalatsi tai hotelli Kämp. Meitä löytyi suuri joukko filmihulluja protestoimaan. Nyt olen saanut lukea lehdestä, että ilmeisesti Maxim sittenkin pelastuu.

Siellä esitettiin laatuelokuvia, Bergmania, Felliniä ja muita eurooppalaisia. Ne olivat tärkeitä sukupolvelleni, niitä katsottiin hiljaa ja tarkasti. Kukaan ei taatusti ruvennut mässyttämään popcornia tai rapisuttamaan karamellipussia. Elokuvien tunnelmat ja aihepiirit olivat tärkeä osa sitä sielunmaisemaa, jossa elimme ja kasvoimme.

Näytöksen jälkeen oli tavallista poiketa juomaan pari lasia viiniä ja puhumaan viisaita johonkin lähellä sijaitsevaan kuppilaan, kuten Vanhan kellariin, Kaivopihaan tai Kosmokseen.

Tuli Bermania televisiostakin.  Scener ur ett äktenskap (Kohtauksia eräästä avioliitosta 1973) oli moniosainen sarja, joka sai ison huomion. Se oli vielä aitoa yhtenäiskulttuurin aikaa, jolloin edellisillan televisio-ohjelmasta puhuttiin työpaikoilla ja raitiovaunuissa. Kuvitelkaapa Bergman-keskustelu nykypäivän raitiovaunuun. Mahdoton ajatus.

Vielä Bergmanista tuli mieleen myös vastakohta talvipakkasella kylmässä kirkossa tuskailevalle papille. Se on kesäisen saaren kalliolla kirmaileva kuuma Harriet Andersson elokuvassa Sommaren med Monika (Kesä Monikan kanssa 1953). Se taisi vaikuttaa niin, että pienellä porukalla lähdimme saareen puhumaan viisaita.

Näin lentää ja liihoittelee miehen mieli. Flunssaisen papin tuhmista vitseistä Ingmar Bergmaniin, kylmään kirkkoon, elokuvateatteriin, popcorniin,  kapakkaan, televisioon, raitiovaunuun, ja kuumaan saareen. Miten tämän villinä kirmaavan mielikuvituksensa saisi pysymään asiassa?

Kuvassa Maximin vanhempi sali.

"Kaikilla ihmisillä on syynsä"

Kaikkeen pitää varautua. Jopa sellaiseen mahdollisuuteen, että kesällä tuleekin sateinen ilta ja yö enkä voikaan käyskennellä yöjalassa pitkin ketoja ja niittyjä ja rantateitä enkä istuskella laiturilla.

Tällaista varsin epätodennäköistä vastoinkäymistä varten minulla pitää olla suunnitelma B, joka astuu voimaan, jos kesäkodissani ei ole edes vieraita viihdyttämässä. Jos on vieraita, silloin ei ole ongelmaa sateesta. Silloin saunotaan, uidaan ja istutaan iltaa grillikatoksessa. Yksin ollessa sellainen ei ole pitkän päälle mukavaa.

Suunnitelma B on perinteisesti elokuva. Nyt pitää vaan valita isosta kokoelmastani mukaan sopiva valikoima dvd-elokuvia. Valinta ei ole helppo. Mieli tekisi valita satoja elokuvia, mutta karsinta on tiukka. Otan mukaan korkeintaan 15 levyä. Niistäkin osa jää luultavasti katsomatta, jos ei ole sateisia iltoja.

Haluan aina jonkinlaisia teemakokonaisuuksia. Selailen elokuvahyllyjäni. En keksi. Istun lukemaan uutta Filmihullu-lehteä.

Siinä se on. Sitaatti Peter von Baghin pääkirjoituksessa: "Kaikilla ihmisillä on syynsä".

Minäpä otan mukaan nipun Jean Renoirin elokuvia! Niitä en ole aikoihin tullut katsoneeksi. Sitaatti on Renoirin elokuvasta "Pelin säännöt". von Bagh kirjoittaa, että Renoir oli "- - aidosti dionyysinen filosofi" ja että tuo siteerattu lause on "- - syvällisin ja tosin koskaan valkokankaalla kuultu lause". Täsmälleen niin.

Valitsin mukaan Pelin sääntöjen lisäksi Renoirin elokuvat Suuri illusioni, Elena ja miehet, Aamiainen ruohikolla ja Onnen hetkiä.

Siinä kesän elokuvateemani numero 1. Minulla on syyni Renoir-ihailuun, mutta se on liian pitkä tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

-  - 

Teemaksi numero 2 olin aikeissa valita Felliniä, mutta tulin katumapäälle. Fellinin karnevalistiset spektaakkelit - sellaiset kuin Amarcord, Rooma, Giulietta ja viettelykset, Ihana elämä ja muut - taitavat olla vähän yhteen sopimattomia pirkanmaalaisen maalaismaiseman ja kesäyön tunnelman kanssa.

Päädyin Ingmar Bergmaniin. Häneen päädyn aina, koko ajan uudestaan ja uudestaan. Hänen elokuvansa ovat minulle ehtymätön aarreaitta. Minulla on aivan erityinen syyni Bergman-ihailuun, mutta se on vielä pidempi tarina tähän. Ehkä joskus toiste.

Ylen uutisissa kerrottiin eilen, että Tukholmassa on museo, jossa on näyttely ruotsalaisesta "synnistä", tästä myytistä, jonka mukaan Ruotsi oli vapaan seksin, paljaan pinnan ja villien vaaleiden naisten tyyssija. Ohjelman mukaan Bergmanin 50-luvun elokuvilla oli osuutta myytin syntymiseen.

Nyky-näkökulmasta tuo tuntuu liioittelulta. Varsin kesyjä ovat Bergmanin elokuvat olleet tästä näkökulmasta. 50-luvulla taisi olla toisin. Täytyy käydä näyttelyssä, kun menen käymään Tukholmassa kesä-heinäkuun vaihteessa. Minut houkuteltiin sinne Rolling Stonesien konserttiin.

Bergmanin suuresta tuotannosta valitsin niitä, joita en ole aivan äskettäin katsonut. Valituksi tulivat Kesä Monikan kanssa, Viettelysten ilta, Kesäyön hymyilyä, Mansikkapaikka ja Puhumattakaan naisista.

Tuossa on vasta kymmenen. Haluan 15. Valinta jatkuu.

Kielletyt ja sallitut

Pieni uutinen 50 vuotta vanhassa sanomalehdessä (10. huhtikuuta 1962)  kiinnitti huomion. Otsikkona oli "Neidonlähde kielletty lopullisesti". Mitä hemmettiä! Neidonlähde ei voi tarkoittaa muuta kuin Ingmar Bergmanin elokuvaa (Jungfrukällan 1960). Kielletty lopullisesti? Tätä elokuvaahan pidetään yhtenä eurooppalaisen elokuvan mestariteoksista. Se sai jopa Amerikassa parhaan elokuvan Oscar-palkinnon.  

Uutisen mukaan Suomen Lääkintöhallitus on määritellyt, että "elokuvan ääniefektit ovat pornografisia". Lausunnon perusteella Korkein oikeus on päättänyt sensuroida koko elokuvan. Lieventävänä asianhaarana todetaan, että "Neidonlähdettä ei visuaalisessa mielessä voitane pitää pornografisena". Mutta se ei riitä, sillä "elokuvaan on saatu sitä vastaava selvä piirre kuuloefektin avulla".  

Pitipä kaivaa Neidonlähde esille DVD-hyllystä ja tarkistaa itse sekä kuvat että ääniefektit. Bergmania kun minulla hyllyssä riittää.  

Onhan elokuva rankka. Se perustuu 1200-luvulta peräisin olevaan balladiin, jossa nuori neito raiskataan ja surmataan. Aivan oikein, kuvassa ei näy mitään erityisen pahaa, ainoastaan tapahtumien äänet elävät.   

Mutta että pornografiaa? Kyllä pitää ihmetellä. Lääkintöhallitus ja Korkein oikeus ovat katsoneet Neidonlähteen oudolla asenteella. Elokuvan teema on syyllisyys ja kosto. Se on moraliteetti, jossa on vahvoja uskonnollisia painotuksia. Se on vakava taide-elokuva mitä suurimmassa määrin.  

*   *   *  

Vähemmän vakavasti - jotain vinoa tuli Dessulle itselleen mieleen, kun hän pääsiäispyhinä katseli sukulaispoikien kanssa elokuvia. Pojat (8- ja 10-vuotiaita) reagoivat tirskuen, kun näkivät kohtauksen, josta oheinen kuva on kaapattu (jos haluaa, sen saa suuremmaksikin, pitää vain klikata!).  

Kuva ei ole mistään pornografisesta eikä edes aikuisille tarkoitetusta elokuvasta. Se on elokuvasta nimeltä Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957). Siis yksiselitteisesti lapsille suunnatusta elokuvasta. Menisiköhän nykyaikana läpi Pikku-Kakkosessa tai muussa vastaavassa? Epäilen.

Kadotettu taidelaji

Minulla oli ajastintallennuksessa perjantai-iltana Yle-Teemalta tullut elokuva ”Palaa, palaa” (Hori, má panenko - 1967). Yhtään en tiennyt / muistanut, mikä elokuva on kyseessä. Vain ohjaajan nimi (Milos Forman) antoi viitettä. Kyseessä oli siis merkittävän ohjaajan varhaisteos, jonka hän teki kotimaassaan Tšekkoslovakiassa juuri ennen traagisia tapahtumia, jotka ajoivat hänet pois maasta työskentelemään ulkomailla. Myöhemmin syntyivät mm. ”Yksi lensi yli käenpesän” ja ”Amadeus”.

Jyväskylästä palattuani aloin katsoa elokuvaa. Muutamassa minuutissa tuli muistikuvia kaukaa menneisyydestä: tämänhän olen tainnut nähdä ennenkin. Vähitellen muistikuvat tarkentuivat. Teatteri oli Bio Rex. Esitys kuului teinien elokuvakerhon sarjaan. Kävin siellä silloisen tyttöystäväni kanssa. Aika oli joskus 1970-luvun alkua.

Ei elokuva mikään suuri mestariteos ollut, ihan kelvollinen kuitenkin. Katsellessa nieleen nousi enemmänkin mietteitä elokuvakulttuurin muutoksesta. 

Vielä 1970-luvulla oli teinien elokuvakerhoja. Bio Rex on suuri sali, ja se oli täynnä helsinkiläistä teininuorisoa. Dessu ei itse silloin enää ollut teini mutta hän oli kerhon jäsen yhden sellaisen seuralaisena. Kuvitelkaa, hyvät blogin lukijat. Suuri sali täynnä teinejä katsomassa tšekkoslovakialaista tuntemattoman ohjaajan elokuvaa. Nykypäivänä sellainen olisi mahdotonta - eikä vika ole uudemman tšekkiläisen elokuvan laadussa.

Dessu muistaa käyneensä niihin aikoihin saman seuralaisen kanssa monessa kerhon esityksessä. Oli Godardin, Truffaut´n, Rossellinin, Bergmanin, Buñuelin ja monien muiden ohjaajien teoksia. Ja aina oli suuri sali täynnä nuoria katsojia.

Entä nykyisin? Onko nuorisoa menossa katsomaan elokuvaklassikkoja? Tuntevatko nuoret niitä?

Eivät varmasti.

Jos jossain niin tässä kaupallisuus on jyrännyt taiteen yli. Kyllä elokuvissa edelleen käydään, mutta tarjolla on vain amerikkalaista actionia tai uusimmalla tekniikalla täytettyä rymistelyä. Taidemuotona elokuva on hukattu. Lukion opetussuunnitelmaan elokuvan historia ei kuulu.

Surullista. Muille taiteille ei ole käynyt yhtä huonosti, ainakaan vielä, mutta varokaa. Bisnesmiehet vaanivat.

Oireita ja lievitystä

Dessu kituu edelleen flunssan kourissa. Paljon on tullut ohjetta ja neuvoa, miten olo helpottuisi. Kiitän niistä.

Dessu on vähän ristiriitaisissa tunnelmissa hoitojen kanssa. Toisaalta hän pitää tehokkaimpana menetelmänä keittää vettä, sekoittaa siihen hömpsyn verran rommia ja lieventää makua hunajalla. Musta viinimarja on myös oivallista kuumaan veteen sekoitettuna, Ei kuitenkaan siihen samaan veteen, johon rommi on sekoitettu. Viinimarjaa Dessu kasvattaa kesäkodissaan Längelmäveden rannalla, ja sitä on pakastimessa. Ei kuitenkaan mehuna vaan kokonaisina marjoina, joten sitä on paha ruveta sekoittamaan.

Dessu tunnustaa olevansa pikkuisen höpsö luontaistuotteiden kanssa. Marjat ja yrtit ovat kyllä hyviä moneen tarkoitukseen, mutta Dessulla on kertynyt kaappiin lisäksi monenlaista tippaa, salvaa ja helmeä maailman kaikkiin vaivoihin.

Nyt tietysti jokainen skeptinen lukija hörähtää halveksivasti. Dessu on siis huuhaa-miehiä! 

 En tunnusta. Tunnustan vain olevani ymmälläni. Mikään tippa, salva tai pilleri ei ole koskaan auttanut minulla mihinkään vaivaan. Akupunktio kyllä paransi kerran lukkoon menneen selän.

Mutta Dessulla on kaksikin kaveria, jotka vannovat vaihtoehtohoitojen nimeen. Ja korostan, kaksi fiksua kaveria, mielestäni. Toinen on peräti diplomi-insinööri, ja niidenhän nyt ei luulisi haksahtavan mihinkään höpsötykseen. Ovat kertoneet Dessulle omakohtaisista hyvistä kokemuksista.

Olen siis ymmälläni. Päätin tiukasti, että en ole hurmahenkien huijattavissa. 

Päivän nukuin valkosipulia pyjaman rintataskussa. Nyt yön tullessa olen virkistynyt. Kirjoitan pätkän blogia. Sivelen tuoksuvaa salvaa ylähuuleen nenän alle ja otan hömpsyn sitä kuumaan veteen ja hunajaan sekoitettua rommia. Etsin hyllystäni tunnelmaan sopivan DVD-elokuvan. Sellainen löytyy. Se on Ingmar Bergmanin Nattvardsgästerna (”Talven valoa” - 1963). Siinäkin ollaan vilustuneita.

Sommaren med Sandra

(Seikkailukertomus jatkuu. Lue ensin eilinen ”Ranskan rajalla”)

Dessun toinen kirjeenvaihtotoveri löytyi Ruotsista. Hän oli Sandra Sigtunasta, ruotsalaisesta pikkukaupungista Tukholman vierestä. Tämä kontakti oli käynnissä suunnilleen samaan aikaan kuin ranskalaisen Catherinen kanssa. Aika oli 1960-luvun loppua. Oltiin 16 - 17-vuotiaita.

Kirjeenvaihto oli sen ajan kansainvälisyyttä ja kieliharjoittelua, mutta kyllä siihen siinä sivussa henkilökohtaista flirtti-intressiä sisältyi. Catherinen kanssa kirjeet kulkivat englanniksi, kun ranskaa en osannut. Sandralle kirjoitin ruotsiksi. Sitä opin koulussa, ja kielitaitoa oli tullut myös isomummolta ja hänen sisaruksiltaan, jotka olivat suomenruotsalaisia. Pikkupoikana olin isomummolassa oppinut kaikenlaista hyödyllistä, jopa ruoka- ja iltarukouksen ruotsiksi.

Sandran kanssa en rukouksille kuitenkaan uskonut olevan käyttöä. Pikemminkin snapsilaulut olisivat olleet tarpeen.

Sandra oli toista maata kuin ranskalainen Catherine, fraasin kaikissa merkityksissä. Ruotsista alkoi tulla Jyväskylään kirjeitä, jotka sisälsivät värikkäillä huopakynillä tekstattuja sekalaisia lappuja ja papereita, jotka olivat täyttä ajatuksenvirtaa, viimeistelemättömiä, suttuisia, teksti sikin sokin. Tekstien aiheina olivat enimmäkseen selostukset bailaamisesta ja bändeistä. Svensktoppen-hittilista tuli tutuksi. Valokuvassa Sandralla oli vaalea pitkä pörröinen tukka, silmissä vahvat kajalit, vaaleanpunaisiksi maalatut huulet törröllä ja paidannapit auki napaan asti.

Kyllä Ruotsin neito kiinnostavuudessa ranskalaisen voitti, ainakin jos kuvasta katsoi.
¤ 

Ruotsalainen ”vapaamielisyys” oli siihen maailmanaikaan kaikkialla kuuluisaa. Maine oli kasvanut ennen kaikkea elokuvien myötä. Vilgot Sjöman oli kuuluisin ja sensaatiomaisin ohjaaja. Elokuvat Syskonbädd, 491 ja Jag är nyfiken gul olivat herättäneet huomiota seksuaalisella suoruudellaan. Dessu oli jotain näistä nähnyt, ja siksi Sandran kirjeet ja kuvat saivat lisää merkityksiä nuoren miehen mielessä.

 Kesällä Dessu matkusti Ruotsiin Sandraa tapaamaan. Matka Jyväskylästä Turkuun sujui junalla ja sieltä Bore III -nimisellä laivalla Tukholmaan. Se oli Dessun ensimmäinen yksin suoritettu ulkomaanmatka. Siinä oltiin aika täpinöissä, kun oltiin naisiin menossa. Laivan tax freesta Sandra oli toivonut tuliaisiksi pullon Bacardia ja pullon Cinzanoa. Lisäksi Dessu ostaa umpimähkään jonkun hienonnäköisen hajuvesipullon. Ja nipun paksuja Marabou-suklaalevyjä. Niillä tuliaisilla pitäisi pärjätä.
¤

Dessutom katsoi äskettäin elokuvan ”Kesä Monikan kanssa” (Sommaren med Monika - Ingmar Bergman 1953). Sen alkukohtaus on aina tuonut elämyksellisen muistikuvan Dessun saapumisesta Tukholmaan. Elokuvan nuori mies tumpeloi pahasti kohdatessaan viehättävän naisen, joka pyytää tulta tupakkaan. Mies ei meinaa onnistua: tulitikku sammuu, tulitikku katkeaa, käsi vapisee… 

Dessu tumpeloi Tukholman Skeppsbron satamassa kohdatessaan vastaan tulleen Sandran. Tupakansytytin putoaa vesilammikkoon eikä enää syty, kassi kaatuu ja Cinzano-pullo lähtee pyörimään pitkin mukulakivistä katua. Ei oikein tiedä, olisiko halaus tai kättely paikallaan.

Nuoret miehet ovat sellaisia sählääjiä stressitilanteessa. Vanhat miehet ovat varmempia - hiukan.
¤

Ei Sandra mikään villikissa todellisuudessa ollut, vaikka valokuva ja kirjeet ja Vilgot Sjömanin elokuvat olivat sellaisia odotuksia aiheuttaneet. Hyvinkin asiallinen ja järkevä nuori nainen. Sommaren med Sandra kesti viikon verran ja siinä ajassa kehittyi normaali teiniromanssi. Kotiin Dessu palasi peitellen fritsuja kaulalta. Tai ei niitä kavereilta peitelty, ainoastaan äidiltä. Kavereille leuhkittiin, että tuli käydyksi Ruotsissa…

Lukio-opinnoissa Sandran tuttavuus aiheutti tehostuneen asenteen ruotsin kielen opiskeluun. Opettajakin sen huomasi ja antoi palautetta. Ruotsi alkoi maittaa. Opettajan vakiovitsit alkoivat oikeasti naurattaa. Mieleen jäivät opettajan käännöslohkaisut ”Aikoihinpas on eletty - Till tidernapas har man levat” ja ”Jopas nyt jotakin - Redanpas nu någonting”.

Dessu sai ylioppilaskokeesta laudaturin ruotsin kielestä. Opiskelun motivaatio on pienestä kiinni. Vihjeeksi vaan pedagogeille. 

Ystävyys Sandran kanssa on säilynyt läpi vuosikymmenten, ja olen tavannut hänet usein, viimeksi äskettäin Tukholmassa käydessäni (ks. blogi ”Kotiin kuningaskunnasta” 6. huhtikuuta 2010). Hän työskentelee korkeassa virka-asemassa paikallisessa ministeriössä. 
Aina käydessäni vien tuliaisiksi Bacardi-pullon. Cuba Libre on ystävyytemme drinkki, ja Sandran aviomies skoolaa mukana.

Tyttö ja helmikorvakoru

Yksi vuosikymmenen (siis 00-luvun) parhaista elokuvista tuli Yle-Teemalta. Herkkä ja oivaltava kuvaus 1660-luvun Hollannista, taiteilija Johannes Vermeerin talosta ja yhden tunnetun teoksen syntyvaiheista.

Taloon pestattu piikatyttö on keskeinen. Hierarkian alimmainen joutuu kohtaamaan monenlaista nöyryytystä: kiusantekoa, ahdistelua, julmuutta, komentelua, aiheettomia epäilyjä…

Amerikkalainen Scarlett Johansson tekee pääroolissa poikkeuksellisen vaikuttavan roolityön tytönreppanana, jota muut hyppyyttävät kohtuuttomasti.

Johansson on mielestäni nuorehkojen amerikkalaisten naisnäyttelijöiden taitavin ja monipuolisin. Ulkonäkö on persoonallinen - imago ei ole missi- tai pimutyyppinen eikä seksuaalisuuteen painottunut, kuten joillakin muilla. Sensuelli kuitenkin.

Tällainen roolityö ei monelta onnistuisi - se on vaatinut nuorelta naiselta hyvää itsetuntoa. Kuva, jonka hän rakentaa, ei aina ole pelkästään kaunis. Yksi elämän vähäpätöisimmistä joutuu siinä tahtomattaan tilanteisiin, joihin hän ei ole valmis ja joissa hänellä ei ole edellytyksiä pärjätä.

Johanssonilla on moni-ilmeisyyttä. Hän aloitti lapsitähtenä (Hevoskuiskaaja), mutta onnistui toisin kuin useimmat kehittymään uskottavksi aikusnäyttelijäksi. Hänelle on osunut muutamia huippurooleja, kuten Sofia Coppolan ohjaama Lost in translation, Woody Allenin ohjaama Match Point ja Brian De Palman gangsteri-film noir Musta Dahlia. Ja tietenkin Rakkauslaulu Bobby Longille. Hyvin erityyppisiä roolitöitä - kaikki onnistuneita.

Tyttö ja helmikorvakoru on eurooppalainen kulttuurielokuva. Onneksi sellaisiakin vielä tehdään - tälläkin vuosituhannella, vaikka Ingmar Bergman, François Truffaut ja Luis Buñuel ovat kuolleet.

Postia pappi Jaakobille

Merkillinen pikku elokuva. Näin sen jo toisen kerran, ja se kesti ihan hyvin. Ensimmäinen kerta oli valkokankaalta, tämä toinen televisiosta. Valkokangas voitti.

Harvinaista on, että uskonnollista aihetta kuvaava elokuva onnistuu niin, ettei uskonnollisuus ole sille taakaksi. Pikaisesti muistellen ei tule mieleen muita kuin Ingmar Bergman, joka on siinä onnistunut. Tai kyllä Pasolini myös.

En osaa oikein sanoiksi pukea, miksi tämä nostaa muistiin Bergmanin elokuvan ”Talven valoa” (Nattvardsgästerna - 1963). Tunnelmassa on jotakin samaa. Pappi on molemmissa pääosassa, sairauskin on molemmissa, samoin kuolema. Molemmat pienimuotoisia, eleettömiä, sisäänpäin kääntyneitä, uskonnollista ajattelua avaavia mutta eivät uskontoa julistavia. Uskontoa vieroksuvakin voi ne katsoa ja arvostaa.

Jaakobista voisi oikeastaan sanoa, että se on jossain mielessä enemmänkin panteistinen kuin uskonnollinen elokuva. Vanha hauras pappi elää täydessä harmoniassa umpeen pusikoituvassa pihassaan koiranputkien seassa. Näkymä alkaa maistua sydänsuven parhaalta idylliltä: juuri tuollaisen miljöön minäkin haluaisin. Takaisin luontoon, kuin Rousseau. Siellä olisi hyvä.

Ränsistyneessä pappilassa aika on pysähtynyt mutta eetos on vahva. Juoni ei ole juurikaan tärkeä, referoituna jopa tylsältä kuulostava. Varmaan juuri se tekee Jaana Makkosen käsikirjoituksesta hienolla tavalla persoonallisen.

Pisteitä tai tähtiä en koskaan suostu elokuvalle - tai muullekaan taideteokselle - antamaan. Minusta se on vulgääri amerikkalainen tapa yksinkertaistaa moniulotteisia asioita. Mutta Klaus Härö on selvästi nousemassa omaa tietänsä kulkevaksi ohjaajaksi persoonallisilla valinnoillaan. Sillä perusteella hän on vähän kuin Aki Kaurismäki - tosin aivan toisessa tyylilajissa. Hänen tyylilajinsa on vaikea ja riskialtis. ”Äideistä parhain” kompuroi vähän turhan sentimentaalisuuden kanssa. ”Näkymätön Elina” oli jo itsetuntoisempi ja varmempi. Pappi Jaakobin olisin valmis määrittelemään omaleimaiseksi mestarityöksi.

Samoin näyttävät tekevän monet muutkin. Jopa Variety-lehti kehuu ”eurooppalaiseksi laatuelokuvaksi”, mitä voi pitää huomattavana saavutuksena. Monia festivaalipalkintoja on tullut. Tällä elokuvalla näyttää olevan kansainvälisen menestymisen mahdollisuus. Sen se ansaitsisi. Siinä olisi aineksia yhdeksi pieneksi palaseksi Suomi-brändin isossa palapelissä Esa-Pekka Salosen, Joulupukin, Aki Kaurismäen, Miina Äkkijyrkän ym. rinnalla.

Mutta kaupallista menestystä tälle ei voi helposti kuvitella. Tällaisten persoonallisten töiden kohdalla näkyy vahvimmin elokuvien jakautuminen kahteen ryhmään. Valtavirta ei Jaakobia huoli. Hän saa pysyä pihallaan koiranputkien seassa. Siellä ei popcorn tuoksu.

Casablancan lumo

Jos joku niin Casablanca ansaitsee nimityksen ”elämää suurempi elokuva”. Tänään se tuli taas televisiosta. Taas se piti katsoa, taas se teki vaikutusen aivan samoin kuin joskus kauan sitten ensimmäisellä kerralla.

Kylmät väreet hivelevät selän ohellä aivojen mielihyväkeskusta aivan kuin eroottinen kosketus, kun Ingrid Bergman astuu ensimmäistä kertaa Rickin kapakkaan. Teho perustuu - jo Aristotelen Runousopissaan korostamaan seikkaan - siihen, että katsoja tietää enemmän kuin kohtauksen henkilöt.

Katsoja tietää, tai ainakin aavistaa, että tulossa on kohtaaminen, jossa on paljon vanhaa latausta. Kohtaus etenee vähitellen hivuttamalla. Siinä käytetään samaa hitaan etenemisen nautiskelua kuin kuopiolaisen jääkiekkojoukkueen lentävässä lauseessa ”älä laakase, naatitaan!”.

Ensin tulee musiikki, kaikkien sentimentaalisten laulujen isoäiti, As Time go by. Siinä tuoksuu neworleansilainen karkeakurkkuinen musta jazz, melankolisen itsesäälinen whiskyhumala hämyisessä tupakansavuisessa kellariklubissa. Siinä tuoksuu kadotettu onni, jonka soisi palaavan.

Sitten tulee lähestyminen mutta ei vielä havaintoa siitä, kuka lähestyy.

Sitten tulee tunnistava katse.

Ingrid Bergman, Ruotsin toiseksi suurin lahja maailman elokuvakulttuurille, on osassaan loistava. Ainakin jokainen mieskatsoja osaa eläytyä Humphrey Bogartin menetyksen tuskaan ja uuden mahdollisuuden epäröintiin. Takautuma Pariisissa koettuun lyhyeen onneen on näyttelijätaidon mestarinäytteitä.

Yhteinen ajelu Pariisissa avoautossa Ingridin tukka hulmuten tekee pienin elein suuren vaikutuksen. Lähikuvan ilmeissä näkyy nuoren rakastumisen onni ja tulevaisuudentoivo. Muuta ei tarvita. Katsojalla on mihin samastua.

Yleensä yrmeä Bogart onnistui kerrakin näyttämään onnelliselta. Hän hymyilee ja on täynnä valoisuutta kuin murrosikäinen poika palattuaan ensikuhertelultaan ja saatuaan luvan tulla toistekin.

Mutta paha maailma jyrisee taustalla ja lähestyy. Katsojalla on siinäkin mihin samastua. Toisin näillä kahdella erityisen paha maailma, pahempi kuin useimmilla samastujilla. Se erottaa rakastavaiset. Tämäkin useimmille katsojille tuttu kokemus omasta menneisyydestä.

Sitten uusi kohtaaminen Casablancassa. Maailma on tullut hulluksi, ja menneet rakkaussurut ovat siinä myllytyksessä sivuseikka. Tai eivät kuitenkaan. Lataus on jäljellä.

Maailma on täynnä petosta, kieroilua, poliittista juonittelua ja väkivallan pelkoa. Vain kyynisellä asenteella voi selvitä. Vain viekkaimmat pärjäävät. Miten sellaisessa maailmassa voisi luottaa edes entiseen rakastettuun, joka hänkin petti keskellä kauneimpia odotuksia silloin kerran siellä Pariisissa.

Casablancan mestarillisuus syntyy erityisesti siitä, että siinä liittyvät yhteen yksilökeskeinen rakkausjuoni ja uhkaava historiallinen tositilanne. Ja samassa kapakassa istuvat sekä hyvä että paha, varstarintamies ja natsit. Ja jokunen epätoivoisesti puolueetonkin.

Ja lopun kuolematon repliikki: ”Luulenpa, että tämä on kauniin ystävyyden alku, Louis.” Siinä miesten välinen luotettava kaveruus - olkoonkin viekkaiden pelien pohjustama - nousee epäluotettavien ja hämmentävien naissuhteiden tilalle.

Katsokaa vain ympärillenne, nykyhetkessäkin.
- - - 
Tervehdin uutta lukijaa, Päiviä. Toivottavasti viihdyt. Huomaan, että olemme vanhoja tuttuja.

Taide ja viihde - osa 2

(jatkoa eilisestä)

On vahinko, että koulu ei ole huolinut opetussuunnitelmaansa elokuvakasvatusta. Musiikki, kirjallisuus ja kuvataide siellä ovat. Nykynuori menettää koko taidelajin, sillä siihen kaupallisuus iskee kaikkein tehokkaimmin. Elokuvankin klassikot olisi hyvä oppia tuntemaan.

Kaikista taiteista juuri elokuvan klassikot olisivat helpoimmin koettavissa. Chaplin, Eisenstein, Hitchcock, Fellini, Kurosawa, Truffaut, Ford, Bergman, Bunuel, Tati, Welles ja monet muut ovat kohta kadonnutta kulttuurihistoriaa, jos nuoremmat sukupolvet eivät löydä niitä popcornin seasta. Kotimaisista ainakin Kassila, Niskanen, Jarva ja Kaurismäki kuuluisivat samalle listalle.

Aikanaan kulttuurin häpeätahraksi luokiteltiin rillumarei-genre. Helismaan ja kumppaneiden tekeleet olivat taiteen näkökulmasta sietämättömän kehnoja. Myöhempi aikakausi on (lähinnä Peter von Baghin ansiosta)  alkanut katsoa niitä toisestakin näkökulmasta: kuvana suomalaista sodanjälkeistä mielenmaisemaa.
Dessutom hyväksyy muutoksen ja katsoo Rovaniemen markkinat ja Lentävän kalakukon ja muut tarkalla silmällä ja näkee niissä kuvan, jonka ymmärtäminen ja tunnistaminen on osa suomalaisuutta. Rillumarein liepeiltä löytyi lastenkulttuurikin ennen televisiota ja Pikku-Kakkosta. Kokonainen sukupolvi meistä suurista ikäluokista sai lastenohjelmansa Pekka ja Pätkä -elokuvista.

Koulu on ymmärtääkseni parhaiten onnistunut musiikin ”ylhäisen” ja ”alhaisen” hyväksymisessä. Dessutomin omana kouluaikana musiikkitunnit täyttyivät virsistä, maakuntalauluista ja isänmaallisista hymistyksistä. Nyt ohjelmaan näyttävät kuuluvan kaikki osa-alueet klassisesta musiikista rokkiin. Siitä kehut peruskoululle ja lukiolle - tosin tuntimäärä on nolostuttavan pieni.
Kuiskaaja siteeraa amerikkalaista Las Vegasin yliopistpn professoria Dave Hicleyta: ”Populaarikulttuuri muistuttaa meitä siitä, että on olemassa meille kaikille yhteisiä asioita ja että olemme yleisesti ottaen OK. Korkeakulttuuri muistuttaa meitä siitä, että olemme yksin, emme erityisen hyveellisiä ja että meidän on pakko kuolla.”

On tässä pikkuisen perää, mutta vähän turhan kategorisesti ilmaistuna. Ydinasia on mielestäni siinä, että merkittävän teoksen äärellä lukija / katsoja huomaa, että tässähän puhutaan minusta / minun maailmastani.

Jos ei puhuta, se on sitten viihdettä. Ja sekin voi joskus olla ihan tasokasta ja hyödyllistä.