Toukokuussa 2021 kirjoitin täällä, että minulla on luettavana iso nippu vanhoja rakkauskirjeitä. Niitä kirjoittivat toisilleen 19 - 20-vuotias herra ja 16 - 17-vuotias neiti. Ajankohta oli 1946 - 47.
Nyt kirjoitan jatkoa tuolle tekstille. Blogin lukijan
kannattaa ehkä tässä kohdassa vilkaista vanhasta kirjoituksestani, mistä
kirjenipusta on kysymys. Sinne pääsee
tästä linkistä: ( click)
Perintönä haltuuni tuli kirjeiden lisäksi iso kasa kirjoja.
Olen niitä pikkuhiljaa lueskellut. Monissa kirjoissa on tekijän
omistuskirjoitus. Joidenkin kirjojen etulehdellä on nuorenparin toisilleen osoittamia
syntymäpäiväonnitteluja, joululahjamerkintöjä tai muita muistoja.
Yksi etulehden merkintä on tässä. Päivämäärä vuonna 1947 oli nuorenparin seurusteluaikaa. Tunnistan herran käsialan. Neidin syntymäpäivä on lähellä. Kirja on klassikko 1780-luvulta, Rousseaun Bekännelser (suom. Tunnustuksia).
Käsialan ymmärtämisen helpottamiseksi kirjoitan sen tähän:
”Me oomme kaksi kulkijaa / mi yhtyy ylämäissä, / siis anna kätes yli tien, / niin mennään käsi käissä.”
Minun silmiini nuo neidille 18-vuotispäiväksi lähetetyn lahjan etusivulle kirjoitetut sanat näyttäytyvät kosinnalta – jos eivät ehkä aivan suorasanaisilta niin kosinnan esiasteelta vähintäänkin.
Sen suuntaisia aikeita heillä on täytynyt olla jo ilmassa. Henkilöhistoria kertoo, että tuosta syntymäpäivästä kihlautumiseen oli viitisen kuukautta. Yhdentoista kuukauden kuluttua papin aamenet oli jo sanottu.
Minua alkoivat kiinnostaa nuo sitaatin sanat. Mistä ne ovat peräisin? Ovatko ne nuoren herran itse sepittämiä? Kyllä hänessä runoilijantaitoa oli, julkaisi myöhemmin muutaman kokoelmankin. Vai ovatko jostakin lainattuja? Sitaattimerkit viittaisivat jälkimmäiseen.
Kunnes paljon myöhemmin sattumalta sitaatti osui silmiin, runokirjoja selaillessa.
Larin-Kyösti on nuo sanat sepittänyt runossaan Kulkijaneitonen, kokoelmassa Kulkijan lauluja (1899).
Niin se muisti pettää. Kyllä minä Larin-Kyöstin (oik. Karl-Gustaf Larson 1873– 1948) olen lukenut, tosin siitä on kauan ja tuotanto on iso. Ehkä on kohtuuton oletus, että opiskeluaikoina luetut säkeet vuosikymmeniä myöhemmin tunnistaisi.
On vähän sellainen tunne, että Larin-Kyösti kuuluu niihin runoilijoihin, jotka nykyaika on vähitellen unohtamassa. Hän oli taitava ja monipuolinen lyyrikko, jonka tuotanto ulottui ankaran historiallisista balladeista kepeisiin rallatuksiin ja pilarunoihin, välillä hieman tuhmiinkin. Vaikutteita voi nähdä mm. Bellmanilta ja Frödingiltä sekä hämäläisistä kansanperinteestä. Nykyaikanakin tunnettuja tekstejä ovat esim. näytelmä Kuisma ja Helinä sekä laulut Heilani on kuin helluntai, Suvisia suruja (”Maantien vartta ma vaellan / ja kaunis on luomakunta, / töllin töyräällä yrtit tuoksuu / ja sataa kukkaislunta”) ja Itkevä huilu (”Tein minä pajusta hilpeän huilun, / mut en ääntä ma siihen saanut; / aattelin: ei ole onneni haltia / soittajan lahjoja mulle jaannut - -”)
Mutta niinpä vaan vanha kunnon Kyösti löytyi merkittäväksi tekijäksi 75 vuoden takaisessa rakkaustarinassakin.
