"Kello
lyö. Kaikki."
Näin
väitti kuuluisa puolalainen aforistikko Stanislaw Jerzy Lec. Saattoipa osua
oikeaan.
Asia kävi
minulla ajankohtaiseksi kahteenkin kertaan. Ensiksi siinä, että en ole
vielä(kään) onnistunut siirtymään kesäaikaan. Toiseksi siinä, että kävin
katsomassa näytelmän "Luolasto" Kansallisteatterissa. Oikeastaan
tähän voisi liittää kolmannenkin kohdan: menin käymään aprillipäivän kemuissa,
joita vieteltiin perinteellisin menoin. Kekkerimme tunnetaan myös nimellä
Pikkuvappu. Mutta en jaksanut pitkään vaan lähdin pois. Kello löi. Siksi olen
jo nyt kotona kirjoittamassa blogia.
Kesäaikaan
siirtyminen on minulle vaikeaa, ilmeisesti monelle muullekin. On tämä
"biologinen kello", joka ei meinaa siirtyä. Mutta en minä sitä
tarkoita vaan ihan mekaanista kelloa. Minun huushollini ainoa kello on
sellainen, josta on vuosia sitten kadonnut se ruuvi, josta kellon viisareita
käännetään eteen- tai taaksepäin.
Ainoa
keino siirtää viisareita tunnin eteenpäin on pysäyttää kello ja odottaa.
Pysäytin kellon sunnuntai-iltana näyttämään lukemaa 20.30 (pysäytyshetkellä
kello oli oikeasti jo tunnin enemmän, kesäaikaa). Aikomus oli, että käynnistän
kellon maanantai-iltana iltauutisten alkaessa. Helppo hetki muistaa asia.
Aamuisin klo 8.30 en kuitenkaan olisi hereillä, se on realistinen oletus.
Mutta ei
onnistunut maanantai-iltana. En ollut kotona.
Tiistai-ilta.
Ei onnistunut, sillä olin teatterissa.
Näyttää
siltä, että ei onnistu huomennakaan, keskiviikkona. Kelloni seisoo. Kesäaika
virtaa täysillä ohi, mutta minä en pääse siitä osalliseksi. Näin käy aina, joka
ikinen vuosi. Talviaikaan siirtyminen sen sijaan sujuu vaikkei niin olisi
väliksi. Pysäytän kellon vain yhdeksi tunniksi ja sitten käynnistän uudelleen.
_ _
_
Luolasto
(kirjoittanut ja ohjannut Laura Ruohonen) kertoi syvästä luolasta, johon
aiotaan haudata ydinvoimalan jätteitä. Siellä niiden pitäisi säilyä turvassa
satatuhatta vuotta. Ei saa tulla kelloihin tai muihin systeemeihin vikoja.
Insinöörit hoitavat, että homma pelaa. Turistioppaita, arkeologeja, vartijoita
ja asiantuntijoita touhuaa seassa.
Vanha
väite on, että miesten ja naisten ajatusrakenteet poikkeavat toisistaan yhteen
sovittamattomasti. Tämä näytelmä esittää toisen, vielä sovittamattomamman
ajatusrakenteen poikkeaman. Se on insinöörin ja humanistin välinen ero,
sukupuolista riippumatta. Ero kärjistyy, kun arkeologi löytää luolasta
ikivanhoja arvokkaita kalliomaalauksia, mutta insinöörin mielestä ne ovat
sotkuja, jotka haittaavat rakenteiden mittausmerkkien tekemistä.
Näytelmä
oli poikkeuksellisen ansiokas onnistuessaan yhdistämään vakavan ja koomisen.
Missään vaiheessa ei kuitenkaan unohdu, että tässä ollaan todellisuuden
jäljillä - juuri tätä on meillä Suomessa juuri nyt suunnitteilla ja tekeillä,
ihan oikeasti.
Enpä
muista toista taideteosta, jonka aikajänne ulottuisi esihistoriasta huimaavan
kaukaiseen tulevaisuuteen. Esityksen kieli ottaa tämän ulottuvuuden hienosti
huomioon.
Päällimmäiseksi
jää tämä teknologiausko. Kaikki muka toimii, nyt, aina ja iankaikkisesti. Missään
vaiheessa ei käy niin kuin minun kellolleni. Ei katoa nuppi, jota tarvittaisiin
vääntämään kesäaika päälle.