lauantai 22. tammikuuta 2022

Ilkeys on ilomme

Tapasin loppukesällä sattumalta loviisalaisessa marketissa tuttavan menneiltä ajoilta. En olisi tuntenut mutta hän tunsi. Ensin ajattelin taas kerran, miten on mahdollista, että kaikki muut vanhenevat mutta minä en.

Työn kautta aikoinaan hieman tutuksi tullut, ei sen enempää. Nuorempana jonkin sortin taidemaalari, sen muistin. Ensin kysäisin kepeän jutustelun sävyssä, että sinultako kasvomaskit loppuneet, haluatko, minulla on ylimääräisiä.

Ei tullut kepeää jutustelua, tuli saarna.

                                              (Kuva: Marc Chagall)

Henkimaailmaa, propagandaa, eliitin keksimää huijausta, enkeleitä. Ei ole mitään koronaa, ei tarvita maskeja, ei rokotuksia. Pitkän monologin sain kuulla siinä marketin kalatiskin ääressä. Jotain pientä yritin vängätä vastaan, mutta tajusin heti, että se on hyödytöntä. Varma tieto oli hänellä hallinnassa

Paljon on puhuttu ja kirjoitettu, miten rokotekriittinen olisi viisasta kohdata. Riidan aikaansaaminen ei ole hyödyllistä, pitäisi löytää sävy, joka vaikuttaa muutoksen suuntaan. Pilkkaaminen ja tyhmäksi leimaaminen ei johda parempaan.

Mistä ihmisen "tiedon" varmuus tulee?

Auktoriteeteilta varmaankin. Onhan minulla itsellänikin varma "tieto", että rokotukset kannattaa ottaa, vaikka oikeasti en ymmärrä virusopista mitään. Olen vain katsonut, että tiede on tässä ainoa auktoriteetti antamaan oikeat tiedot, ei mikään uskonto, aate tai guru.

Tiedostan kyllä, että tavallinen ihminen on heikoilla erilaisten aatteiden ja vaikuttajien ristipaineessa. Ei minulla itsellänikään ollut mutkaton tie nuorena niiden seassa.

Ikä antaa armollisuutta, näin väitetään. Pitäisikö uskoa. Nuorena rupesin helpommin vänkäämään näkemyksistä - olin kai aika hyvä siinä. Nyt marketissa en ruvennut, vaikka luulen, että olisin edelleen aika hyvä. Mihinkäpä se poleeminen ilkeys miehestä katoaisi, jos tarvetta tulee. Ilkeys on ilomme, ainakin joskus. Myönnän.

Mutta kyllä kovin pelottava aatesotku ympärillämme velloo ja kasvaa ja hakee valtaan pääsyä - ihan eräiden suurvaltajohtajienkin ohjaamana. Kaltaiseni pessimisti aavistelee, että tässä käy vielä huonosti - enkä tällä tarkoita nyt pelkkää pandemian torjuntaa. Niin kuin vanha kunnon Bertolt Brecht sanoi: "Hyvä propagandisti tekee kaatopaikastakin retkeilykohteen."


 

 

maanantai 17. tammikuuta 2022

En oikein usko

Lehdestä luin, että korona-aikana ihmiset ovat lihoneet aika lailla. Etätyöläiset laittavat kotona makkaroita ja eineksiä ruoakseen. Työpaikan ruokalassa oli sentään salaattia. Vapaa-aikansa makaavat sohvalla ja lukevat tai katsovat ohjelmia mutta eivät enää liiku.

Olisin minä tämän huomannut ilman lehteäkin - itsessäni. Kulkeminen on vähentynyt, sohvalla makaaminen lisääntynyt. Makkarat ja einekset eivät kuitenkaan koske minua, sillä olen yhtä vahvasti kasvislinjalla kuin aina ennenkin.

Silti huomaan, että haaremihousujen kuminauha on kiristynyt. Vaakaa en käytä, vaikka kylpyhuoneessa sellainenkin turhake on. Eksakteja numeroita tuottava mittaustieto aiheuttaa ahdistusta, vyötärökuminauhan antama suuntaa antava tieto on riittävä.

Jotain pitäisi asialle tehdä. Dieetteihin en oikein usko.

Dieettiskeptisyyteni alkulähde on ystäväni ja kollegani rouva M., joka on suunnilleen puoli vuosisataa ollut erilaisilla kuureilla. Muutaman kerran vuodessa hän löytää aina uuden mullistavan dieettiohjelman. Jokaista hän on kehunut äärettömän tehokkaaksi, helpoksi ja nopeasti vaikuttavaksi ja yllyttänyt meitä muita mukaan.

Kerran minäkin menin mukaan, 1970-luvun lopulla. Sen nimi oli Atkins. Siinä syötiin vain lihaa. Dieettini jatkui kolme päivää, sitten tuli sen sortin ongelma, etten kehtaa tässä julkisesti kertoa. En laihtunut yhtään.

Se oli julma poikkeus ruokalinjani. Saman vuosikymmenen alkupuolella opiskeluvuosinani asuin muutaman vuoden kymmenen hengen kollektiivissa, joka oli lähes sataprosenttisesti vegetaristinen. Kerran kuukaudessa oli kalapäivä. Ruokataloutta johti kokkiopiskelija, joten laatu pidettiin korkeana.

Samalla linjalla olen pysynyt koko ajan, niitä onnettomia Atkins-päiviä lukuun ottamatta. Tosin olen aika laiska keittiössä. Se on niin vaivalloista, varsinkin perunoiden kuoriminen ja kasvisten pilppuaminen.

Ja tiskaaminen! En mielelläni ryhdy - syy on iän myötä lisääntynyt itsemyötätunto.


Uutuusdieetteihin en siis koske. Etsin tilalle vähän vanhempia - niissä kuulemma järki ja kohtuus tallella. Löysin vanhojen lehtien varastoistani kiinnostavan näin sopivasti tammikuun lopulle annetun viikko-ohjeen. (Kotiliesi 1927).

Jotenkin kummallinen tämä taulukko on. Täytyy miettiä vielä. Sitä odotellessa taidan tilata huomisen kasvislounaan läheisestä nepalilaisesta ravintolasta, hinta 8,50 / annos. Herkullista on, olen ennenkin kokeillut.


 

 

torstai 13. tammikuuta 2022

Kaikki peruttu

Ei tulekaan tapaamista Lindan ja Andrean kanssa Kosmoksessa. Emme menekään katsomaan Runaria ja Kyllikkiä Kom-teatteriin. Ei olekaan tapaamista vanhojen koulukavereiden kanssa Jyväskylässä. Ei tulekaan tutun kuoron konserttia Balderin salissa. Ei tulekaan kapakkailtaa Urmaksen kanssa, vaikka ehdin jo ostaa hänen uuden kirjansa omistuskirjoitusta varten. Ei tule vieläkään synttärikutsuja täällä Töölöntorin kulmalla.

Vähänkös tämmöiset minua haittaa!  Pikkupuutteita kaikki, voin olla ilmankin. Korvaavaa puuhaa riittää kyllä.

Toista on nuorilla.

Tässä jää kokonaiselta ikäluokalta kokonaan väliin lukioajan ja opiskelun sosiaalinen puoli, kaverisuhteet, ihastumiset, pariutumiset. Ne äärimmäisen tärkeät vaiheet, joita ei saa samassa sävyssä korvatuksi. Ne joita minä itsekin vielä näin varttuneessa iässä kaiholla muistelen.

Tässä on syntymässä kokonainen pikkulasten ikäluokka, joka ei ole kokenut elämää ilman ympärillä vellovaa tautia. Joka on ehkä vain kuullut tarinoita, että joskus on ollut aika, jolloin kukaan ei käyttänyt maskia.

Nuorilla on tietysti vielä toivoa paremman ajan tulosta. Meillä senioreilla tässä on isompi ongelma, kun aktiivivuosia on jäljellä vain rajallinen määrä. Jääkö tässä ollenkaan tilaa paremmalle ajalle? Vai pysyykö kuntokävely puistoissa ja rannoilla tärkeimpänä kodin ulkopuolisena elämänsisältönä loppuun asti?

                                              (Kuva: Marianne von Werefkin)
 

maanantai 10. tammikuuta 2022

Mitä tästä voi päätellä?

Kirjahyllysi kertoo, millainen ihminen olet. Sen sisällöstä voi päätellä paljon luonteestasi ja persoonastasi.

Varmaankin pitää paikkansa. Vaatii kyllä katsojalta aikamoista kirjallisuuden tuntemusta, mutta onhan niitä sellaisia joukossamme. Blogin lukija voi kokeilla kykyään tuossa yläpuolella näkyvästä kuvasta. Tosin siinä näkyy vain yksi hylly - minulla on kyllä enemmänkin hyllyjä.

Opiskeluvuosilta muistan, että muuan ansioitunut kirjallisuustieteilijä jatkoi ajatusta: Kerro minulle mielirunoilijasi, niin minä kerron, millainen olet luonteeltasi.

Ja siitä ajatus jatkui vielä edemmäs: Kerro minulle, ketkä ovat sellaisia runoilijoita, joiden tuotantoa tunnet laajalti mutta et vaan saa niistä otetta. Tästä minä voin aivan erityisen paljon päätellä luonteestasi.

Tämä tuli mieleen, kun luin päivän lehdestä, että Katri Valasta on ilmestynyt uusi elämäkerta. Muutamassa blogissakin kirja on jo ehditty esitellä.


Katri Vala on minulle juuri sellainen rajatapaus, josta en oikein tahdo saada innostuvaa otetta. Tunnen tämän nuorena kuolleen runoilijan tuotannon hyvin, sillä ei se kovin laaja ole. Syytä en ymmärrä, sillä pitämisen edellytykset ovat kohdallaan. Mutta en vaan ole syttynyt. Tiedostan, että vika on lukijassa, ei tuotteessa.

Onko muita?

On, kaikki rajatapauksia pitämisen ja ymmälleen jäämisen epäselvällä rajalinjalla. V. A. Koskenniemi, Paavo Haavikko, Lassi Nummi, Gunnar Björling, Ezra Pound, Heinrich Heine, ranskalainen symbolismi muutamin poikkeuksin.

Näin aluksi - muitakin voisi muistua mieleen. Sopii tehdä päätelmiä luonteesta ja persoonallisuudesta.


 

 

perjantai 7. tammikuuta 2022

Keikari

Moni on kertonut yrittäneensä mutta sortuneensa. Minä voin kertoa onnistuneeni, vaikka en ole ollenkaan yrittänyt.

Kyse on tietysti uusia vaatteita koskevasta Älä osta mitään -projektista. Joillakin puolen vuoden, hurjimmilla koko vuoden ostolakko. Minulla se on jatkunut koko korona-ajan, vaikka mitään en ole missään vaiheessa päättänyt. Niin vaan kävi ihan itsestään, pyytämättä, yllätyksenä.

Minulla nyt vaan on vaatteita kaapit täynnä, liiankin kanssa. Mitään ei puutu, kalsareitakin ihan käyttämättömiä, hintalaput vielä kiinni. Ei ole tullut tarvetta mennä vaatekauppaan.

Toisaalta tällaisina aikoina kulutuskin on vähäistä kun ei ole kulkemista entiseen malliin. Mukavat kotivaatteet riittävät. Ne eivät tietenkään ole kovin tyylikkäät, mutta väliäkö sillä. Jos blogin lukija on kirjoitusteni perusteella muodostanut minusta keikarimaisen mielikuvan, niin  voin vakuuttaa, että mielikuva saattaa olla hieman epätarkka.

Arvioin, että koronan jatkuessa pärjään ilman uusia vaateostoksia vielä ainakin kolme vuotta, ehkä jopa viisi. Kriittisin kohta on sukat. Niillä on taipumus mennä rikki isovarpaan kohdalta. Kahdet olen jo heittänyt pois, kun en viitsinyt ruveta parsimaan. Erityisen harmillinen oli laaman karvoista tehdyt villasukat. Sen kantapää repesi, kun työnsin jalkaa kenkään lähtiessäni viemään roskapussia. Ilmeisesti jotenkin tavallista pehmeämpää villaa.

Kotivaatteiden on oltava mukavat. Housut ovat väljät ja joustavat. Niillä vo istahtaa sohvannurkkaan lukemaan jalat rennosti koukussa pyllyn alla. Mikähän tällaisten nimi on? Jogginghousut? Collegehousut? Verryttelyhousut? Enemmänkin kuin jonkun sulttaanin haaremihousut, sillä näissä on aikamoiset pussilevennykset lahkeiden alapäässä.

Violetinvärisiä housuja täydentävät punaiset villasukat ja Reino-tohvelit. T-paidassa tänään komisario Palmun kuva, vaihtoehtoina erilaisia taidemuseo- ja musiikkipaitoja (mm. Love records, Wigwam, Rolling Stones, Jethro Tull). Vilun yllättäessä huppari, jonka selässä Einsteinin kuva.

Voiko mukavammaksi vaatetus enää mennä!

Ei voi. Siitä muistuttamaan pistän tähän kuvan kravateistani. Joskus ehkä voi tulla taas aika, jolloin tällaisiakin taas pitäisi käyttää. Kuten yleisesti tiedetään, solmio kuristaa selkeää ajattelua, kuten kiinalainen kirjailija Lin Jutang kertoo. Vasemmassa laidassa matkamuisto Lontoosta, Beatles-kravatti, toisena vasemmalta matkamuisto Dublinista, kirjahylly-kravatti. Muut aika normikamaa.


 

 

lauantai 1. tammikuuta 2022

Eipä aikaakaan niin...

Melkein kaksi vuotta kulkutauti kukoisti tiedotusvälineissä mutta yhtään tartuntaa ei osunut tuttavapiiriini. Melkein ehdin luulla, että jossain kauempana se kiertää mutta minun kaverini osaavat olla tarkkoja.

Ja kuinkas sitten kävikään! Nyt yhtäkkiä joulun jälkeen kolme fb-kaveriani on ilmoittanut saaneensa positiivisen testituloksen.

Kaikki tällaisia minun ikäisiäni, kaksi naista, yksi mies. Eivät taatusti mitään yökerhoissa bailaajia tai muita riskinottajia. Kaikki vähintään kaksi kertaa rokotettuja. Kaikki ikänsä puolesta riskiryhmäläisiä, yksi suorastaan vaarallisesti riskiryhmäläinen äskettäin päättyneiden leukemiahoitojensa heikentämänä.

Miten tässä nyt yhtäkkiä näin kävi? Vielä marraskuussa näytti siltä, että valoisa tulevaisuus ja pitkästä piinasta vapautuminen ovat tuossa tuokiossa täällä. Nyt läheltä ja kaukaa kuuluu huonompia uutisia kuin koskaan.

On herännyt mietteitä, voiko tämä sittenkin osua myös minuun.

Olen ollut koko ajan vakuuttunut, että ei voi. Olen ollut yltiövarovainen.

Nelinkertaisena riskiryhmäläisenä (ikä, paino, verenpaine, uniapnea) olen pitänyt tiukkaa linjaa kulkemisissani. En ole käynyt muualla kuin ruoka- ja juomakaupoissa ja kävelyllä lähipuistoissa. Ruoka-ainekset tulivat pääosin netistä tilattuina kotiovelle kerran viikossa.

Ehdin kyllä hyvältä näyttäneen syksyn aikana lieventää tiukkaa linjaani. Kun tartuntaluvut olivat lupaavasti hiipumassa. Ajoin bussilla esikaupungin isoon markettiin, ajelin raitiovaunulla keskikaupungilla, kävin yhden kirjan julkistamistilaisuudessa, pistäydyin kerran kapakassa, kävin sukulaisen siunaus- ja muistotilaisuudessa Keravalla, kävin kahdessa taidenäyttelyssä ja kirkkokonsertissa.

Ne olivat riskin paikkoja, mutta selvisin.

Nyt toistaiseksi en käy missään muualla kuin puistossa kävelyllä.

On kerrottu, että jokainen tulee kohtaamaan viruksen ennemmin tai myöhemmin. Sitä tässä on mietitty, että onko kolmasti rokotetulla nyt maksimaalinen suoja eikä se tästä paremmaksi enää tule. Vai voiko suoja tulla vielä tätäkin paremmaksi. Keksitäänkö ehkä lääke, joka parantaa sairastuneen eikä edes riskiryhmäläisen tarvitse olla huolestunut, että rokotuksista huolimatta voi käydä huonosti?

Minua tällainen rajoitusten alainen elämä ei isommin haittaa. En pääse tylsistymään - virikkeitä ja mielekästä puuhaa riittää kyllä. Mutta tiedän ja ymmärrän, että monille tämä on ahdistava taakka.


Ja sitten on suorastaan järkyttäviin mittoihin yltynyt hulluus, jota olen netistä hieman syrjästä seurannut. Viimeksi olen tyrmistyneenä seurannut, millaiseen tolkuttomaan kiihkoon rokotteen vastustajat ovat itsensä ajaneet. Siellä laaditaan kanteluita ja ilmiantoja ihmisoikeusviranomaisille kansanmurhan valmistellusta. Murhasyytteeseen ovat joutumassa mm. kaikki kansanedustajat, jotka ovat äänestäneet hoitohenkilökunnan rokotuspakon puolesta.

Nimilistoja kerätään syytteen nostamiseksi, ja ne listat ovat jo pitkiä ja kasvavat koko ajan. Operaatioilla näyttää olevan kytkentöjä tiettyihin poliittisiin ja aatteellisiin suuntauksiin niin Suomessa  kuin Yhdysvalloissakin. Tällainen vimmautuminen näyttää olevan hyvää kasvualustaa ihmisille, jotka rajoitusten ja vaikeuksiensa keskellä ovat ahdistuneessa tilassa osuneet likaisen nettimaailman pyydyksiin.

Ei tällaista ole Suomessa ennen ollut. Suomen kansassa on perinteisesti ollut vallalla jonkinasteinen järkevyys. On se tietysti nytkin  valtaosassa, mutta kyllä tässä hulluudessa korjaamista riittää pitkäksi aikaa.

(Runo: P. Mustapää, Koiruoho, ruusunkukka -1947, Kuva: Baba Corneliu: The Fear -2012)