Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste nostalgia. Näytä kaikki tekstit

maanantai 11. maaliskuuta 2024

Kyllä muistan

Eräs tuttava kertoi kirjoittavansa muistelmiaan. En ollenkaan yllättynyt.  Lisäksi hän kertoi mainitsevansa minutkin muutamassa 1970-luvun kohdassa.  Sekään ei yllätä.

Vähän kuin olisi lupaa pyytänyt. Että ei kai minua haittaa, jos mainitsee. Vielä hän ei olut varma, tuleeko nimi esiin vai ilmaiseeko hän jotenkin anonyymisti ”eräs ystävä” tai jotakin sellaista.

Ei ollenkaan haittaa. Ystäviä todellakin oltiin ja ollaan edelleen, vaikka usein ei tavatakaan. Kyllä minä ne samat muistan. Tuttavapiiri kyllä tunnistaa, kuka tämä ”eräs ystävä” on. Ja näitä ”eräitä ystäviä” riittää kirjaan isompikin joukko.

Lauantain (09.03.24) HS kirjoitti pitkän jutun ihmisistä, jotka ovat tunnistaneet itsensä tutun kirjailijan romaanihenkilön mallina. On aiheutunut riitoja ja pahaa mieltä. Kuva ei aina ole ollut kaunis. Toisaalta vääriä tunnistuksia on myös ollut. Eräs tuttu kirjailija kertoi joutuneensa hankaluuksiin tällaisessa tapauksessa. Joku kiivas lukija oli ”tunnistanut” itsensä kirjasta eikä millään suostunut uskomaan epäilyä aiheettomaksi.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat suosittuja.  Kun katselen omaa toteutunutta lukulistaani viime vuosilta, huomaan, että juuri tähän suuntaan minunkin valintani ovat painottuneet.

Aivan erityistä viehtymystä huomaan tunteneeni kirjoihin, joissa kerrotaan suunnilleen itseni ikäisten ihmisten elämästä. Tuttu aikakausi, samansuuntaiset elämänvaiheet, sukupolvikokemukset, tutut paikat, usein tutut henkilötkin. Näistä lukee mielellään – ihan kuin minä itsekin pyörisin siellä kertomuksessa mukana.

Tässä näitä sukupolvikuvauksia – seassa toki muutaman vanhemmankin kirjailijan henkilökuvia. Mutta kaikkien näiden nuorempien kanssa olen sattunut kulkemaan hyvin paljon samoja reittejä, jotka hyvin muistan.

 






torstai 28. joulukuuta 2023

Tärkeysjärjestys 2

[jatkoa edellisestä]

Alussa oli ilmapatja lattialla. Matkalaukussa vaatteita ja kirjoituskone ja muutama kirja ja julisteita ja Ruotsin-laivan tax free -tuotteita. Ei muuta. Tyhjä yksiö Vallilassa.

Pari päivää myöhemmin tuli huonekalukaupan tyttö mukanaan kaksi juomalasia ja tuhkakuppi ja Coca.Cola-pullo. Tehtiin Cuba Libre –drinkkejä ja tupakoitiin.

Siitä muutama päivä, ja alkoi tulla tavaraa:   kirjoituspöytä  ja tuoli  /  levysoitin ja Hectorin Herra Mirandos –LP,

Kun vähän yli kaksikymppisen miehen ensiasunnossa on kaikki tämä, luulisi hänen pärjäävän. Tarvitaanko vielä jotakin muuta?

Yksi tärkeä puuttui. Sinitarra. Ilman sitä julisteita ei saa seinälle.

Julisteista suuri osa on vuosien mittaan kadonnut, joten kuvaa niistä ei ole. Netistä etsin tähän kuvia. Ainakin nämä sinitarralla seinille ripustettiin. Saattoi olla muutakin – ehkä poliittisempaa.



Jossan vaiheessa aloin ymmärtää, että omat ruokailuvälineet voisivat olla hyödylliset. Niitä en kuitenkaan ostanut. Matkustin lapsuudenkotiini Jyväskylään. Äiti antoi kattilan, paistinpannun, lautasia ja muuta tarpeellista.

Suunnilleen samaan aikaan aloin kyllästyä ilmapatjaan. Jostain löytyi levitettävä laverisänky ja siihen kirkkaanpunainen vakosamettipatja. Taitettava selkänoja muuttui päivällä sohvan selkänojaksi ja yöllä patjaksi, jos sattui tulemaan yöseuraa, Lakanatkin tulivat äidiltä, filtin ostin itse. Niitä varten sängyn alla oli pyörillä vedettävä laatikko.

Kevättalvella äiti tuli käymään. Hän kauhistui kun näki huushollini. Kolme elintärkeää puuttui: ikkunaverhot, matto ja lampunvarjostin. Julisteiden tilalle hän ehdotti ryijyä. Kotoa olisi löytynyt - en huolinut.

Hankintoihin kuului myös pöytälamppu kirjoituspöydälle, pieni pöytä sohvan eteen ja kirjahylly. Sen valinta osoittautui pahasti alimitoitetuksi. Lattialla seisova kolmihyllyinen lastulevytekele täyttyi nopeasti ja hyllyt painuivat notkolle.

Huonekalukaupan tyttö katosi näkyvistä heti alkuvaiheiden jälkeen. Kävin joskus kaupassa etsimässä mutta ei löytynyt. Varmaankin hän keskittyi latinan kielen opiskeluunsa ja valmistautui kesällä pyrkimään oikeustieteelliseen. – Jännittävä aineyhdistelmä, täytyy myöntää!

Vaan annapas olla! Etsivä löytää, jos ei muuten niin sattumalta. Muutama vuosi myöhemmin tämä Ellu osui kohdalle eräällä kesäyliopiston kurssilla. Siitä alkoi hieman pidempään kestänyt yhdessäolo.  jota olen täällä blogissakin muistellut. Vapaamielisille lukijoille on linkki muistoihin   TÄÄLLÄ 1 ja  TÄÄLLÄ 2  . (Kristillissiveellisiä ja puritaanisia lukijoita varoitan näitä linkkejä klikkaamasta, sillä niissä on hieman arveluttavaa sisältöä. + vilkasta kommentointia)

Vallilan kohtaamista Ellu hädin tuskin muisti, sillä siitä oli jo vuosia. Enkä minä enää asunut Vallilassa. Olin muuttanut keskelle kauneinta Rööperiä, Merimiehenkadulle.

 

                                                     Kuva: Google Maps)


tiistai 15. elokuuta 2023

Eivät unohdu

Kävin Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa.

Sinne veri vetää aina uudelleen, vaikka kaupunki ei ole entisellään. Jotenkin näyttää, etten siellä viihtyisi. Kaikki on erilaista.

En osaa edes autolla siellä ajaa, vaikka siellä olen ajokortinkin ajanut 18-vuotiaana. Silloin osasin kadut läpikotaisin. Ne eivät unohdu. Nyt olen aivan eksyksissä. Vanhasta muistista meinaan vähän väliä lähteä ajaman yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Parkkeeratakaan ei saa siinä missä ennen.

Kolmisen tuntia sinne kestää ajaa Helsingistä. Ajaessa mietin, että olisi kannattanut lähteä matkaan junalla. Se on rennompaa, voi vaikka lukea tai tarkkailla ihmisiä. Itse ajaessa pitää olla koko ajan valpas, eikä sellainen sovi minulle.

Matkan varrella pitää pysähtyä syömään. Tarjolla ei ole juuri muuta kuin bensa-asemat. Ne ovat nykyisin tympeitä laitoksia. Onkohan missään muualla kuin Kaurismäen elokuvissa enää sellaisia hämyisiä kievareita, joissa menneinä vuosikymmeninä pysähdyttiin syömään lehtipihvi ranskalaisilla? Rasvankäry ja tupakansavu täyttivät tilan ja jukeboksissa soi Frederik ja Tapani Kansa. Pöydässä valmiina sinappi, ketsuppi ja suola.

Olen kai parantumaton nostalgikko. Kaupungilla kulkiessa pitää pysähtyä katselemaan ja kaivamaan mielestä muistoja. Tuossa kävin koulua. Tuossa oli baari, jossa käytiin koulun jälkeen limsalla ja tupakalla. Tuon ikkunan takana asui K., ja siellä ensilempi leimahteli. Tuossa oli Väinönkadun levykauppa, josta kävin ostamassa Beatlesien uudet LP-levyt. Noita portaita pitkin juoksimme Ilokivessä istutun illan päätteeksi Pekka K:n kanssa kilpaa Harjulle ja reppuselässä oli Helinä-keijun näköinen tyttö.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Minä olen juuri tuollainen kuin Tommi Kinnunen kuvaa romaanissa Lopotti. Eivät ne asiat unohdu, ja hyvä niin.

tiistai 14. helmikuuta 2023

Suositut

Näin divarissa tutun kuvan. Tuota katselin huoneeni seinällä monta vuotta.

Beatles-jättijuliste ilmestyi Suosikki-lehden marraskuun numerossa 1964. Lakanoiksi niitä sanottiin.

Nyt jälkeenpäin voi ihmetellä, miksi beatlespokia paheksuttiin ”pitkätukkaisiksi” heti alusta alkaen. Ei tuo nykynäkökulmasta ansainnut sellaista.

Vanhemmat määrittelivät poikien  hiusten pituuden toisella tavalla. Sotasukupolvi ei sallinut tyttömäisyyttä yhtään. Ei korvan päälle, ei otsalle. Hiukset leikattiin niskasta ja sivuilta sileiksi ja kammattiin otsalta taakse. Beatles oli sukupolvikapinan tuntomerkki ulkonäöltäänkin.

Olisi minulla ollut tarvetta ripustaa seinälle muitakin Suosikin lakanoita, mutta kaapit ja hyllyt estivät. Ystävälläni Katilla oli sama Beatles ja lisäksi Renegades. Ellulla oli Danny – valkoisessa puvussa, hiuksissa minivogue ja paita auki napaan asti.

Kesän vietin sukulaistalossa maalla. Huoneeni oli ahdas yläkerran komero, johon ei mahtunut lakanoita seinälle. Kirjepaperilehtiön kannesta otin Brigitte Bardot´n kuvan ja ripustin se nastalla seinälle. Siinäkin oli tukka pörrössä ja paita aika syvälle auki.

Sinä kesänä kävin Danny-showssa Keuruulla Hartun lavalla. Mieleen jäi valkoinen puku, hirmuinen vauhti, valoshow, go-go-tytöt minipöksyissä ja luultavasti ilman urheiluliivejä paidan alla.

Minun Beatles-kuvani vaihtui uuteen vasta 1967, kun tuli All you need is love ja hippityyli.  Silloin pitkätukkaisuus oli oikea sana, samoin pitkäpartaisuus.


Sukupolvikapina syveni. Minulla tukka kasvoi hyvin mutta parta harmillisen huonosti.

Suosikki oli monipuolinen lehti. Siellä oli 100 kärjessä –levymyyntilista. Sieltä löysin kirjeenvaihtotovereita. Siellä Jammu-setä vastaili teininuorison intiimeihin kysymyksiin. Siellä toimi levyjen arvostelijana eräs pitkätukkainen ja partainen musiikkimies, joka vuosikymmeniä myöhemmin yllättäen ilmestyi tämän blogin lukijalistalle.  

 

 

Suosikki tuotti lakanoita muuhunkin kuin kaupunkien poppariporukoiden makuun. Kun kävin Etelä-Pohjanmaalla serkkuja tapamassa, huomasin harmikseni, että sielläkin ripustetaan Suosikin lakanoita seinälle.


 

 

maanantai 12. joulukuuta 2022

En kadu


Kirjahyllyt – loputon ilo ja ongelma.

Iloa ei tarvitse perustella, mutta mikä on se ongelma?

Minulla ongelma on siinä, että hyllyt ovat tupaten täynnä, mutta lisää kirjoja tulee ja niille pitäisi löytyä tilaa. Uusille hyllyille ei missään huoneessa ole tilaa, ellen sitten luovu olohuoneen tauluista tai keittiön kaapeista.

Voisikohan uusille kirjoille raivata tilaa niin että luopuisi joistakin vanhoista kirjoista?

Olisiko sellainen luopuminen perusteltavissa jotenkin? Olisiko pätevä syy esim. se, että tietää satavarmasti, että tuota kirjaa en enää ikinä lue? Entä jos siihen kirjaan liittyy rakkaita muistoja lapsuudesta?

Entä miten luopuminen käytännössä tapahtuisi? Divariin? Roskiin? Kirpputorille? Kirjaston kierrätyshyllylle? Kierrätyskeskuksen? Emmauksen myymälään?

Parikymmentä vuotta sitten onnistui vielä sellainen, että kysyin vanhusten palvelutalosta, huolisivatko kirjastoonsa 24-osaisen tietosanakirjan. Ilomielin ottivat vastaan, sillä talon asukkaat eivät olleet vielä isommin innostuneet internetistä. – Ei taitaisi tuokaan enää onnistua.

Äskettäin minulle tapahtui kummia. Kirjahyllyyni raivautui äkkiarvaamatta parikymmentä senttiä tyhjää tilaa. Tuttavaperhe oli kylässä ja heidän vähän toisellakymmenellä oleva tyttärensä huomasi hyllyssä kiinnostavaa luettavaa. Pyysi niitä lainaksi.

Minä lupasin, että saat ne omaksi. Tuollainen impulsiivisuus ei ole minulle tyypillistä. Ihmettelin jälkeenpäin, mistä tuollainen riehaantuminen tuli.

En kadu. Pääsivät hyvään kotiin.

Viisikoilla on tunnearvoa, mutta luettavaksi ne eivät enää kelvannet. Ne olivat lapsuuden kesälomien lukemista. Siitä harvinaisia, että ne kelpasivat niin tytöille kuin pojillekin.

Kai ne jonkinlaisia vanhanaikaisia ikivihreitä ovat, sillä uusiakin painoksia on otettu. Sisarukset Leo, Dick ja Anne lähtevät Lontoosta viettämään lomaa maalle serkkunsa Paulan luo. Paula on raisu poikatyttö ja haluaa itsestään käytettävän nimeä Pauli. Viides jäsen on Tim-koira.

Viisikko joutuu aina sattumalta seikkailuihin milloin minkäkinlaisten rosvojen kanssa. Nokkeluudellaan he aina selviytyvät. Nälkäisenä he eivät seikkaile. Poikkeuksellisen  herkullisia eväitä syödään joka käänteessä.

Viisikkoja on nykynäkökulmasta perustellusti moitittu snobistisista ja rasistisista asenteista ja pölyttyneiden sukupuoliroolien vahvistamisesta. Englannissa uusia painoksia onkin näiltä osin tietojeni mukaan editoitu. Jopa nimiä on ikävien mielleyhtymien välttämiseksi muutettu. Dickistä on tullut Rick.

Tarkemmin Viisikon herkullisiin eväisiin voisi tutustua uuden reseptikirjan Five Go Feasting (2018) avulla. Sitä minulla ei kuitenkaan ole. Ehkä se pitäisi hankkia, koska nyt hyllyssä olisi tilaakin.

maanantai 20. joulukuuta 2021

Nostalgian kaipuu

Helsingin Sanomien välissä tuli tänään (su 20.12.21) Aku Ankka -lehti. Sen kerrottiin olevan joululahja lehden tilaajille.

En muista ikiaikoihin törmänneeni uusiin Akkareihin - tuskinpa kertaakaan tällä vuosituhannella. Lapsena olen kyllä lukenut. Olen sitä sukupolvea, joka niitä luki. Aikuisena olen lukenut Carl Barks -kokoelmia ja muita klassikkouusintoja menneiltä vuosikymmeniltä. Kuvassa nippu kirjahyllystäni. Lisää löytyy kesäkodistani.

Niinpä uteliaisuus pisti lukemaan uutuuden heti, ennen sanomalehteä. Ei se ihan kokonaan uusi ollut, sillä aloituksena oli Barks-klassikko vuodelta 1959. Muut olivat uusia - eivätkä ihan huonoja nekään. Kokonaisuus oli parempi kuin arvasinkaan.

Mielikuvani Barksin aikakauden jälkeisistä lehdistä on aika epäilevä. Jossain vaiheessa 90-luvulla tutustuin uuden mestariksi luokitellun Don Rosan tuotantoon mutta en innostunut. Muiden piirtäjien tuotanto näytti vielä vaatimattomammalta. Oikea henki puuttui. Klassikot ovat ylittämättömiä. Tässäkin lajissa.

Suhtautumiseni Disney-kulttuuriin on aika kompleksinen. Maailmankuva on mitä on, täyttä americanoa. Toisaalta lehti ja klassikkoelokuvat ovat mitä suurimmassa määrin sukupolvikokemus. Niiden mukana kasvettiin lapsesta aikuiseksi.

Ja sitten on vielä Aku Ankan suomen kieli.

Siihen on satsattu Suomessa paljon, ja se on huomattu. Vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitos (minun opiskeluvuosieni kotipesä) palkitsi Aku Ankan toimituksen lehden luovasta ja persoonallisesta kielenkäytöstä. Tiedän, että palkinnosta päättäminen ei ollut ihan helppo juttu. Amerikkalaistaustainen sarjakuvalehti oli aika epäsovinnainen kohde suomenkielisen akatemialaitoksen palkinnolle. Mutta myönnän minäkin, palkinto osui kohdalleen. - Myöhemmin myös Suomen Mensa on palkinnut lehden "älykkäästä kielenkäytöstä".

Kovin epäpyhä yhdistelmä: lapsille tarjotaan samassa paketissa heppoista kaupallista amerikkalaista viihdettä tasokkaalla suomen kielellä.

Hesarin joululahjassakin oli kaupallinen juoni. Lehden olisi nyt saanut tilata erikoishintaan. Tähän koukkun en tartu. Pysyttelen siellä Barks-tuotannossa. Kunhan Saision uutuuskirjalta ehdin, taidan lukaista nämä hyllyni aarteet. Nostalgiassa on säteilyä.

Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin. Kerran löytyi jopa Roope-kaiman rahasäiliö Töölöntorilta. Nämä kirjoitukset löytyvät, kun klikkaat tästä vierestä oikealta puolelta alempaa otsikon "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" alta kohtaa Disney (12).


 

 

 

torstai 17. kesäkuuta 2021

Viisaat istuvat varjossa

Eeva Joenpelto on jotenkin oudosti päässyt unohtumaan. Sitä hän ei ansaitsisi. 

Luin aikoinaan monet hänen teoksensa heti tuoreeltaan. Niistä jäi kirkas muistijälki. Niissä oli erityisen kiinnostavia vahvojen naisten muotokuvia, vähän kuin myöhempien aikojen Niskavuorelaisia.

Joenpelto oli äitini suosikkikirjailijoita. Monena jouluna ostin hänelle lahjaksi juuri ilmestyneen Joenpellon uutuuden. Onnistuin usein hankkimaan kirjaan myös tekijän omistuskirjoituksen. Nyt nuo kirjat sijaitsevat omassa hyllyssäni. 

Joenpelto syntymän 100-vuotispäivä tänään (17.6.2021) antaa virikkeen ottaa nuo kirjat hyllystä käteen ja istua lepotuoliin vanhan omenapuun alle lukemaan. Tällaisina alkavan hirmuhelteen päivinä siinä tulee noudatetuksi kirjaimellisesti Joenpellon kirjan nimessä ilmaistua viisautta, tuota jonka olen nostanut tämän kirjoituksen otsikoksi.




lauantai 5. kesäkuuta 2021

Haaveet

Huomenna sukulaistytöllä on suuri päivä. Pääsee ylioppilaaksi. Pihajuhla, onneksi sää suosii.

Ylioppilasjuhla viettelee ajatukset aina kauas menneisyyteen, omaan juhlaan. Siitä on nyt 51 vuotta. Aika paljon, täytyy vastahakoisesti myöntää. Juhla meni perinteitä noudattaen. Kiusallisen kankea lakitus koulun juhlasalissa, kotona talo täynnä sukulaisia. Lahjoja tuli, erityisesti muistan kaksi solmioneulaa ja yhdet kalvosinnapit, sillä ne ovat vieläkin tallella. Olenkohan kertaakaan käyttänyt?

Jäykistelevä iltajuhla hienossa ravintolassa, tyttöystävä Kotkasta seuralaisena. Pois ravintolasta heti kun mahdollista, taksilla kaverin mökille. Lopultakin rentoutuminen, neljän porukka, jaloja juomia, saunomista ja uintia aamuun asti.

Valkolakki säilyi täysin puhtaina vastoin perinteitä. Lakki on tallella edelleenkin, puhtaana, hieman kellastuneena, sen koommin käyttämättömänä.

Vuosi sitten tuli kutsu 50-vuotiskunniavieraaksi koulun juhlaan, mutta pandemian vuoksi juhla peruutettiin. Sääli, olisin mennyt. Olen käynyt muutaman kerran luokkakokouksissakin.

Kouluvuodet eivät unohdu, kaverit, opettajat, seikkailut, romanssit. Erityisen kutkuttavaa on tavata lukioaikaisten romanssiensa toisia osapuolia.

Muistikuva on vahva - juhla meni aika tarkasti Riku Korhosen kuvaamissa tunnelmissa. Haaveita oli, tärkeintä oli päästä heti irti kodin ahtaasta ja rajoittavasta ilmapiiristä, vaikkapa Helsinkiin. Minä pääsin Tukholmaan asti. 

                                   (Pekka Mandart: Virtaset ja Kekkonen)

Aika moni ei päässyt Jyväskylästä minnekään. Luulen, että aika monen haaveet eivät toteutuneet.

Luulen, että huomenna kruunattavalla uudella ylioppilaalla ja hänen koulutovereillaan on samansuuntaiset mietteet. Eivätköhän tällaiset aatteet ja haaveet ole ikuisia.


 

 

torstai 4. maaliskuuta 2021

Topeliuksenkadun toisessa päässä

Tavallisesti kävelen Töölön kirjastoon ja käännyn siitä takaisin. Tänään ei kuitenkaan ollut enää liukasta ja jatkoin Topeliuksenkadun toiseen päähän asti.

Siellä on tämä talo, Tullinpuomi. Sen kohdalla tulee välillä tarve pysähtyä ja hakea katseella eräs ikkuna. Sen löytäminen vaatii vähän kerrosten laskemista. Sivusuunnassa ei tarvitse laskea, sillä se on laitimmainen.

 

Mitään muuta ei ole enää jäljellä kuin se ikkuna. Poissa on sen asukas, poissa kattokerroksen ravintola, poissa elokuvateatteri Sininen kuu, poissa rautakauppa, poissa jäätelöbaari siellä vähän kauempana.

Tallella on muistoja. Tukholmankatu siitä edestä Seurasaaren suuntaan. Ravintola Risu-Hokki Kuusitiellä - tosin uudella nimellä Meiccu mutta vanhalla sisustuksella. Lääkärikadun aurinkoiset kalliot. Ja muutama poikkeuksellisen tärkeä kirja kodin kirjahyllyssä.

(Runot:  Satu Koskimies:  Villiviinitie, Tullinpuomi / Sanasato 2015.

Kirjan kansikuvana Tove Janssonin lasille tekemä maalaus Tullinpuomi vuodelta 1941. Maalaus oli osa lasiovea hississä, joka vei Ravintola Tullinpuomiin, joka sijaitsi yhdeksännessä eli kattokerroksessa. Lasiovi ja Tove Janssonin maalaus ovat sittemmin tuhoutuneet.)



 

 

torstai 30. huhtikuuta 2020

Pienistä asioista


Näin ei ole koskaan ennen ollut. Maailmassa on virhe.

On tulossa vappu, mutta mitään ei ole tekeillä eikä suunnitteilla. Mihinkään en ole lähdössä, ketään ei ole tulossa käymään.

Voisiko mitään vielä keksiä? Tilaisinko tippaleipiä? Perunasalaattia ja nakkeja? Pullo samppanjaa ja naisten kenkä?

Ylioppilaslakki? Jossain kellarikomeron kätköissä sellainenkin ilmeisesti on. Koskaan en ole sitä sieltä esiin kaivanut, Luulisi että on puhtaana pysynyt, kun ei ole käytetty.


Vuodenvaihteen paikkeilla, vähän ennen kuin maailma meni rikki, tuli viesti, jossa kerrottiin, että vanhan kouluni perinne osuu nyt minuun ja luokkatovereihini. On kulunut puoli vuosisataa ylioppilaaksi tulostamme. Sen kunniaksi vanha koulumme kutsuu koko porukan kunniavieraaksi uusien ylioppilaiden lakkiaisjuhlaan.

Virallisen osan lisäksi olisi ollut iltajuhla. Ylioppilaslakki käskettiin kaivaa esiin. Ilman muuta olisin mennyt, mutta kaikki peruutettiin. Ei ole tietoa, korvataanko vahinko jotenkin. Esimerkiksi viettämällä 51-vuotisjuhla.

Vähän nuutunut olo tässä tulee, ei voi mitään. Olisin jo valmis muuttamaan maalle, mutta säätilan pitäisi parantua. Kävin siellä äskettäin päiväreissulla ja suunnittelin.

Heti alkajaisiksi tulee kaksi urakkaa. Siellä ei ole vaatimusten mukaista jätevesisysteemiä, joten olen tilannut urakoitsijan tekemään sen. Pikkujuttu, koska siellä ei ole vesivessaa. monttu saunaveden puhdistuspöntölle kuitenkin pitää kaivaa.

Samalla kaivurilla tilasin kaivettavaksi ojan myös rantamökille. Siitä aion tehdä vierasmajan, mutta sinne ei ole sähköä. Nyt kaivetaan likavesimontun lisäksi oja sähköjohtoa varten. Kaksi kärpästä kahdella iskulla.

On myös tiedossa päivämäärä lopulliselle muuttokuormalle Längelmäeltä. Nuoret reippaat apurini ajavat sinne muuttoautolla, kantavat valitsemani huonekalut ja suuren määrän kirjoja autoon ja ajavat ne uuteen kesäkotiini. Sen jälkeen en usko enää koskaan palaavani Längelmäveden rantakotiini. Uudella omistajalla on suuret suunnitelmat uudistaa kaikki. Tulisi vain paha mieli katsella sellaista. Vielä pahempi mieli kuin mitä nyt muutoinkin on.

Nyt pitäisi osata iloita pienistä asioista. Kaverini E. soitti aamulla ja sanoi, että taitaa olla tulossa hyvä päivä. Meni USB-piuha ekalla oikein päin.