Espalle takaisin

Ei sen nyt noin pitäisi mennä.

Olenkohan sittenkin perinteiden orja, kun vierastan tätä uutta? En olisi uskonut – tavallisesti minä olen suhtautunut hieman pilkallisesti siihen vanhaan. Mutta nyt kun se vanha on poissa, uusi ei kelpaa minulle senkään vertaa.

Vuosikymmeneen en ole suostunut menemään Espan tungokseen vappuaattona. Mantan lakituksen olen katsonut televisiosta, jos sieltäkään. Mutta nyt kun Manta on poissa ja Espa tyhjä, kaipaan Espalle takaisin. Kansalaistori ei kelpaa korvikkeeksi. Siitä puuttuu ilmapiiri ja tyyli.

Menin siis ihan kiusallani tyhjälle Espalle. Pysähdyin siihen kohtaan, jossa ennen oli Mantan patsas.

Kai se patsas joskus tuodaan siihen takaisin. Nyt se on korjaamolla. Silloin lakitusjuhla luultavasti palaa myös. Jääkiekon mestaruusjuhla saisi siirtyä pysyvästi kansalaistorille. Tai vielä mieluummin jääkiekon mestaruudet saisivat jäädä tulematta. Lakituksen Mantan patsas kestää, sillä se tehdään nosturilla. Humalaisten jääkiekkofanien kiipeilyä se ei kestä.

Kävin minä joskus nuorena katsomassa Mantan lakitusta. Sillä on perinteitä. Uuno Kailaskin oli jo 1920-luvun lopun keväänä kuljeskellut Mantan patsaalla ja kirjoittanut runon, jossa kaikuu hänelle harvinaisia onnellisuuden sävyjä.

Minä klenkkasin vappua hulinoimaan lonkkavaivaisena Baanaa pitkin vanha vappuviuhka olkalaukussa. Baanan kuilusta piti kuitenkin nousta pois ennen Mannerheimintietä, etten joutuisi sinne kansalaistorin ruuhkaan. Kuulokkeissa soi Kaj Chydeniuksen säveltämä ja Jukka Virtasen sanoittama Minä kaipaan Espalle takaisin. Se on niitä lauluja, jotka jäävät päähän pyörimään ja nostavat nostalgian kyynelhelmen silmäkulmaan. Tästä linkistä sen pääsee kuuntelemaan:  (Klik) 

 

 

 

 

Tänään tässä ja nyt

2023 luin vain 59 kirjaa. Se on vähemmän kuin ennen. Näin siinä käy kun somessa yöt roikkuu.

Aika monta paksua ja raskasta tietokirjaa siinä kuitenkin oli mukana (tämä on selittelyä vähän niin kuin epäonnistuneella urheilijalla: varvas kipeä, juntturainen olo, tyhmä tuomari, vastatuuli!)

Vielä huonommin meni kävelykilometrien ja muun liikunnan kanssa. Ne suorastaan romahtivat kuin mitkäkin pörssikurssit. Alkukesän leikkaus, selkävaivat, vesilammikko polven sisässä ja korona pistivät hommat tauolle. Aikaisin tullut liukkaus jatkoi. Keskiyön aerobiccaus tietokoneen määräämässä tahdissa on sentään päässyt taas vauhtiin, tosin selkää ja polvea varoen.

Elokuvia sentään ihan hyvä lukumäärä: 190. Laskennassa mukana kaikki formaatit; teatterit, televisio, suoratoisto, dvd..

Tämä oli aikuisikäni ensimmäinen ja ainoa vuosi, jolloin en muuttanut kesäksi maalle. Omaa kesäkotia ei enää ole. Saa nähdä, jääkö pysyväksi. 

Längelmäveden koti meni myyntiin 2019. Uusi löytyi Strömforsin suunnalta, mutta kolmessa vuodessa se osoittautui liian isoksi ja työlääksi, varsinkin suuren perinnepuutarhansa osalta. Se olisi mennyt pilalle puutteellisen osaamisen ja laiskan luonteen vuoksi. Talon myynti onnistui viime tingassa ennen kiinteistökauppojen ja hintatason romahdusta.

Ei kaupunkikesäkään erityisen onnistunut ollut. Nuo sairaudet ja krempat tulivat kaikki jonossa loppukeväällä ja alkukesällä, joten kunto pääsi kohdalleen vasta elokuussa. Kaupunki oli täynnä tapahtumia, mutta moni kiinnostava jäi käymättä.

Vuoden vaihtumista katselin ikkunasta. Pauketta ja mellakkaa oli tavallista vähemmän, joten siltä osin vuosi alkoi hyvin. Pakkanen on kuitenkin kamala. -15 astetta on liikaa silmilleni. Sisällä on pysyttävä. Maailman tapahtumat ja kotimaan politiikka aiheuttavat kauhunväristyksiä alkavalle vuodelle. En osaa olla optimisti, vaikka henkilökohtainen  tilanteeni onkin hankalan vuoden jälkeen taas hyvässä kunnossa. 

Karnevaaliaika

Dessu on viettänyt hiljaiseloa. Mikään ei ole maittanut, ei edes blogin kirjoittaminen. Jotkut lukijat näyttävät huolestuneen. Huonolle tunnelmalle on syynsä – palaan asiaan lähipäivinä.

Eipä silti, kroonisesti ärtynyt olen ilman ylimääräisiä ongelmiakin. Minua ei sytytä intoon edes vuotuinen karnevaaliaika eli euroviisut. Tavallisen happamana olen karsintoja katsellut. Edes vähäpukeisia esiintyjiä ei ole entiseen malliin stimuloimassa piilotettua mieskatsetta esiin kätköistään.

Suomi on perinteisesti joka vuosi ollut voittajasuosikki – ainakin jos eräiden lehtien otsikkoja on uskonut. Olen tullut ymmärtämään, että tänä vuonna on keskimääräistä enemmän syytä uskoa. Siksi katsoin Suomen edustuskappaleen tavallista tarkemmalla silmällä.

Musiikkipuoleen en sano mitään – olen yli-ikäinen boomeri ja ajan virtauksista tipahtanut. Sanoituksen genreä vieroksun myös, mutta eräänlainen miehisyyden haparoivaa olemusta oivaltava eetos sieltä taitaa löytyä. Esityksen visuaalinen ilme on omintakeinen ja kerrasta mieleen jäävä – täytyy myöntää.

En kuitenkaan toivo Suomen voittavan. Toivon, että Suomi tulee toiseksi Ruotsille yhden sadasosapisteen hävinneenä. Saisimme lopultakin nykyaikaisen Juha Miedon sen loppuun kuluneen miehisen uhon  tilalle.

Ikiaikainen ideani Suomen euroviisuedustajaksi taitaa jäädä toteutumatta. Olen esittänyt , että valitsemme M. A. Nummisen. Vakavailmeinen mies frakki päällä, filosofissävyinen laulu. Kaikki showmeininki pois, ei mitään koreografiaa. Uskon, että tällä konseptilla menestys olisi varma.

 

Onneksi saivat Havis Amandan patsaan siirretyksi turvaan. Lähiaikoina taitaa tulla toinenkin vaara patsaan turvallisuudelle. Euroviisuväen juhlinnasta en tiedä, mutta humalaisen alastoman jääkiekkoväen hyökkäys hennon patsaan kimppuun saattaisi koitua turmioksi. Ehkä he voisivat siirtyä kiipeilemään Mannerheimin patsaaseen?

Juuri sopivasti

Erehdyin.

Siinä ei tietenkään ole mitään epätavallista. Erehtyminen on normijuttu. Ei se yleensä edes harmita niin kuin nyt.

Pistin talvitakin ja -kengät kellarikomeroon. Niin kuuluu tehdä, kun kesäaika alkaa. Se on vähän kuin alkumerkki muutokselle: lyhythihainen paita, sortsit, sandaalit…

Ei se niin mennytkään. Olin lähdössä äänestämään jalka kipeänä. Lääkäri löysi viime viikolla polvesta nivelrikon ja imi vettä polvesta ja tunki tilalle kortisonia. Jalka on sen verran turvoksissa, että kenkä ei mahdu. Olin ajatellut kävellä äänestyspaikalle crocseisssa. Ne ovat väljät.

Tuoretta runoilijaa siteeratakseni: ”Vittusaatanaperkele.”  Ja toista - vanhempaa -  runoilijaa heti perään:  ”Lunta tulvillaan, oli raikas talvisää.” Kuvassa todisteena näkymä Kolmen sepän patsaasta Stockmannin tavaratalon edestä tänä aamuna.

No, crocseissa menin kun en muuta voinut. Vähän liukkaat ne olivat. Kotona piti vaihtaa kuivat sukat. Äänestys tuli kuitenkin hoidetuksi.

Juuri sopivasti eilen olin lukenut tilanteeseen sopivan runon. (Aaro Hellaakoski 1952).

Hellaakoski on nyt luettavana laajemminkin. Alkuvirikkeenä on uusi Pekka Tarkan elämäkerta Nuori Aaro. Tarkka se jaksaa vaikka alkaa jo olla ikämies.

Erityisen hauskaa on aina tällaisissa uutuuksissa lukea uusia ja vanhoja rinnakkain, tässä tapauksessa vanhaa Unto Kupiaisen kirjaa Aaro Hellaakoski – Ihminen ja runoilija (1952). Tulee jännittävästi erilaisia näkökulmia samoihin tapahtumiin. Ja tietysti rinnalla pitää lukea käsiteltävänä olevat runot ja muut aineistot.

 

Oikein- ja väärinkäyttöä

En mennyt mihinkään, vaikka oli vappuaatto. Katselin vain ulos ikkunasta.

Kaikenlaiset väenpaljoudet ovat kauhistus. Ruuhkan sekaan en suostu - siellä voisi iskeä paniikki tai korona. Ruuhkan reunalla voisin kyllä katsella, mutta siitä voisi vahingossa tempautua sekaan. Esplanadilla ei nyt vappuna ole väljää, niin kuin Marcus Collinin maalauksessa (1938).

Sama pätee jopa elokuviin, teattereihin ja konsertteihin. Ostan aina laitapaikan, mieluiten takaa. Täyden rivin keskeltä ei pääsisi muita häiritsemättä pois, jos tulisi tarve vaikkapa vessaan.

Uuno Kailaan runo on kummallinen. Mikä aiheuttaa tuollaisen onnen? Runoilija ei elämässään hahmottunut onnellisuuden julistajana.

Havis Amanda on viehättävä patsas, mutta sitä pitäisi päästä katsomaan rauhassa, ei minkään teekkarihulinan tai jääkiekkoreuhan  seassa. Se on arvokkaan taideteoksen väärinkäyttöä.

Minäpä olen päässyt aivan kosketusetäisyydelle Mantan patsaasta, vaikka en teekkari tai jääkiekkofani olekaan.

Mantan ympärille rakennettiin kahdeksan vuotta sitten yhdeksi kesäksi hotellihuone. Minä kävin siellä ja kirjoitin siitä tänne kuvaraportin ("Rietasta ja ruokotonta", 28. elokuuta 2014). Se oli yksihuoneinen hotelli, huoneessa parisänky ja Mantan kurvikas patsas sängyn keskellä. En minä yövieraaksi hotellihuoneeseen päässyt, huonevarauksia kesän mittaisessa performanssissa oli liikaa. Mutta pääsin päiväkäynnille turistivirran mukana. Katselkaapa kuvat ja raportti täältä: (click).

Se oli taideteoksen oikeinkäyttöä.

Aina ajan tasalla

Minäkö muka ajastani jäljessä?

Tällaisenkin väitteen olen saanut kuulla, kun en suostunut vaihtamaan Yaris-autoani (vuosimalli 2004) uudempaan, jossa olisi sentään ollut automaattivaihteet ja peruutustutka. Enkä suostunut edes asentamaan Yarikseeni navigaattoria, sillä minä löydän kyllä perille ilmankin, ja jos en löydä, eksyminen on oikeastaan aika hauskaa.

Tuollaiset väitteet ovat pelkkää pahaa puhetta ja panettelua. Sen todistaakseni kirjoitan tällä kerralla pelkästään ajankohtaisista asioista.

1) Sote. En saanut äänestää aluevaaleissa, koska Helsingissä ei äänestetty. Seurasin silti tuloslaskentaa. Olisin kyllä halunnut nostaa äänestysprosenttia, jos olisin saanut, sillä sote on tärkeä. Ydinkysymys näytti olevan, pitäisikö budjetista riittää rahaa myös yksityisten terveysfirmojen osakkeenomistajille.

- Mieluummin ohjaisin rahat julkisen terveydenhuollon työolojen ja palkkojen kohentamiseen, mutta niin ei nyt näytä käyvän.

2) Korona. Rajoituksia vähennetään vaikka tartuntaluvut huitelevat pilvissä. Parin viikon päästä rajoitukset luvataan lopettaa kokonaan. Näin tehtiin myös puolisen vuotta sitten,  ja huonosti siinä kävi.

- Olisin pidättyväisempi, mutta ymmärrän, että hallitukselle on elinkeinoelämän taholta pahoja paineita. Tukea kyllä pitäisi lisätä pahimmin kärsineille, kuten esiintyville taiteille ja ravintoloille. Pahaa pelkään, että viimeistään syksyllä tauti lähtee taas lentoon, ja sitten kadutaan.

3) Hymypoika. Rehdin hymypojan / -tytön patsaalle on suunniteltu sukupuolineutraali versio. En kannata. Pikemminkin tämmöinen kilpailu ja patsaiden jako pitäisi lopettaa kokonaan.

Minä voitin hymypojan kansakoulun 4. luokalla, varmaankin ihan ansaitusti. Ei siihen minun kohdallani mitään kiusaamista liittynyt. Mutta 10-vuotiaan pojan imagoposeeraukselle tyttöjen suuntaan se ei tehnyt hyvää. Nolotti hirmuisesti tulla valituksi mammanpojaksi. Olisin halunnut olla aivan toisenlainen, villimpi, karskimpi. Siitä eteenpäin olinkin

4) Olympialaiset. Taitavat kisat mennä pahasti pilalle koronan vuoksi. En seuraa, kiinnostukseni loppui johonkin Mäntyrantaan ja Kankkoseen.

- Kiinnostavia ulkourheilullisia yksityiskohtia: Leikistähän urheilussa kuulemma on kysymys - ihanko totta, penkkiurheilijat ja toimittajat?  // Löytyykö mistään rohkeutta protestointiin isäntävaltion ihmisoikeustilannetta kohtaan? // Miten onnistuu vokaaliharmonian poikkeus selostajilta, haastatelluilta? 

 

 

Sanomalehtikatsaus

Sanomalehteä lukiessa tulee usein tunne, että mieluummin pitäisi lukea kirjaa, jotta aika tulisi käytetyksi hyödyllisemmin.

Tunne jäi kai kytemään alitajuntaan nuoruusvuosilta, jolloin se piti paikkansa. Luin nimittäin iltapäivälehtiä. Sittemmin olen moisesta huonosta tavasta rimpuillut irti, joten enää ei pitäisi olla aihetta kovin voimakkaaseen kriittisyyteen.

Sanomalehteen ei koskaan voi olla täysin tyytyväinen - aina löytyy aihetta moittimiseenkin. Luen päivittäin kahta pääkaupungissa ilmestyvää lehteä, Helsingin Sanomia ja Hufvudstadsbladetia. Niitä pidetään laatulehtinä. Se pitää siltä osin paikkansa, että ne eivät kovin usein sorru joutavanpäiväiseen sensaatiojournalismiin tai repäiseviin klikkiotsikoihin.

Toisaalta niiden asialinjaisuutta voi moittia hampaattomuudesta vallan vahtikoiran tehtävässä. Myönteisiä poikkeuksia kyllä löytyy aina välillä. Molemmissa lehdissä näyttää olevan kykyä tehdä laadukasta tutkivaa journalismia. Kun sellainen skuuppi osuu kohdalleen, siinä on kyllä skandaalin ainekset, mutta ei joutavanpäiväisen skandaalin.

Tänäänkin luin lehtiä monta tuntia. Skuuppeja ei ollut mutta ansiokasta journalismia kyllä. Aloitan lukemisen aina Hbl:sta. Sen kulttuuripalstoja ja kolumneja pidän virkeämpinä kuin HS:n. Tänään luin kiinnostavia laajahkoja juttuja mm. Brysselin kaupunkikävelykohteista, maailman kasvien siemenien turvavarastosta ("frövalvet") ja Helsingin liikennesuunnittelusta. Muutama kiinnostava kirja- ja teatteriesittely löytyi myös.

HS:n aloitan aina takaperin. Ensin sää, televisio ja sarjakuvat. Sitten kuolinilmoitukset, joita sunnuntaisin on paljon. Kai se on ikä, joka on kääntänyt uteliaan ja hieman pelonsekaisen huomion tällaiseen. Nimen lisäksi tulee katsotuksi syntymävuosi. Jatkuvasti joutuu toteamaan, että paljon on ikäisiäni ja nuorempiakin. Tuttuja  löytyy aika usein, tänäänkin eräs ikäiseni naishenkilö, jonka 47 vuotta sitten hetkellisesti tulin tuntemaan. Ja toissapäivänä nekrologi  henkilöstä, jonka kanssa olin hyvinkin paljon tekemisissä lähinnä ammatillisissa asioissa.

Päivän HS sisälsi tavallista enemmän kiinnostavaa. Peruskiinnostavan Usko Siskoa -palstan lisäksi ansiokasta juttua löytyi tekoälystä, kuninkaallisesta protokollasta, rintaliivimyymälästä, Ruotsin akatemian kriisistä ja kirjailija Sara Stridsbergistä, etätyöstä, mormonipojista ja Hilja Pärssisestä.

On päivän HS:ssa kyllä turhanpäiväistäkin aineistoa, kuten näinä päivinä kaikissa tiedotusvälineissä Yleä myöten. Mediataitoiset temppumiehet ovat perustamassa uudenlaista pöhinää politiikkaan luovaa liikettä. Julkisuustyrkkyiset sankarit, jotka tähän asti ovat keränneet suurimmat otsikot lähinnä parisuhdepärjäämisellään, ovat nyt uudistamassa poliittisen venkuloinnin menetelmiä. Porukasta ei puutu muita kuin Tuurin kyläkauppias, jotta epäuskottavuus olisi täydellinen.

Henkilökohtaisesti kiinnostavin oli juttu säveltäjä Toivo Kuulan kuolemasta. Olen ollut väärässä käsityksessä. Olen luullut, että Kuulan kuolema 1918 oli sotatoimien aiheuttama, samoin kuin esim. Maiju Lassilan ja Juhani Siljon. Näin ei ollutkaan, vaan Kuula kuoli sotatoimien jo päätyttyä valkoisten voitonjuhlassa käsistä riistäytyneessä juopottelussa. Lehtijutussa kerrotaan Kuulan ja ampujaksi arvellun jääkärin jälkeläisten kahdenkeskisestä tapaamisesta nyt, 100 vuotta tapahtuman jälkeen..

Kuula on vuosien varrella noussut minua kiinnostavaksi henkilöksi, jonka tuotantoon olen jo pitkään ollut aikeissa perehtyä paremmin. Osaltaan tähän on vaikuttanut usein toistuva vierailuni Vaasaan. Asun siellä paikassa, jonka ikkunasta näkyy Toivo Kuulan muistomerkki (kuva 1). Lähellä sijaitsee myös Tikanojan taidemuseo, jonka nimikkotaiteilija Eemu Myntti on maalannut omaleimaisen muotokuvan Toivo Kuulasta (kuva 2).   

Höpöjä mielessä?

HS ja Hbl  julkaisivat tänään laajat kuvakertomukset eduskunnan työkauden alkamisesta. Päähuomio kohdistui kuitenkin taloon, ei talon väkeen. Hyvä niin.

Talon remontti on valmistunut ja väki siirtynyt pois väistötiloista Sibelius-Akatemiasta. Hienolta näyttikin, kun kuvia katselin. Kyllä siellä nyt kelpaa päätöksiä tehdä. Toivottavasti entistäkin viisaampia.

Väistötiloissa tehdyt päätökset eivät kaikilta osin olleet mielestäni viisaita, osittain kaukana siitä. Mielenilmaisuja ja protesteja on esitetty. Minäkin olen joihinkin osallistunut, kuten olen täällä aiemmin kirjoittanut. Huonojen päätösten syyksi taidetaan nyt selittää ahtaan ja epäviihtyisän väistötilan luomaa tukalaa tunnelmaa. Sopii toivoa, että arvio on oikea. Nyt kaikki varmaankin kääntyy hyväksi taas.

Täytyypä järjestää ensi tilassa itselleni kutsu päästä tutustumaan remontin tuloksiin. Minulla kun on luonteenomainen taipumus pyrkiä loistamaan lainavalossa, niin loistakoon tässäkin. Laajaan ja arvovaltaiseen tuttavapiiriini kuuluu kaksi edustajaa, jotka järjestävät pyydettäessä kutsun, jolla pääsen käymään tuossa tarkoin vartioidussa talossa. On siellä ainakin ihan kiva kuppila, olen sen aiemmilla käynneilläni todennut.

Mutta ei se kuppila ole läheskään yhtä kiva kuin Sibelius-Akatemian kuppila. Siellä olenkin aikoinaan usein istunut, eikä sinne tarvittu kutsua.

Nyt oudompi blogin lukija luultavasti päättelee, että olen musiikkimiehiä. En ole. Minulla on viiva laulusta kansakoulun todistuksessa. En edes päässyt koulun kuoroon, vaikka halusin. Sibelius-Akatemia kuppiloineen, konserttisaleineen ja harjoitusluokkineen tuli tutuksi ihan muista syistä. Niitä voisin tässä lyhyesti luonnehtia sanalla privaattielämän romanssihakuisuus.

Lehdet kertoivat, että eduskunnan istuntosalissa on palautettu alkuperäiseen asuunsa Wäinö Aaltosen veistokset. Tässä välissä ne ovat olleet jotenkin poispilatussa tilassa.

Mutta eivät kai nämä veistokset nyt kelpaa kaikille edustajille ilman kiivaita protesteja? Niistähän voi tulla edustajille ja television katsojille vaikka kuinka höpöjä mieleen.

Vaadin, että perinteitä on kunnioitettava. Kolmen hallituspuolueen (ja parin pikkusirpaleen oppositionkin puolelta) olisi meneteltävä niin kuin kunnollisten kristillis-siveellis-konservatiivien kuuluu eli tehtävä niin kuin ennenkin on tehty. Kuva pilalehti Kurikasta vuodelta 1932 näyttää, miten.

Unohtakaa ne ahtaissa väistötiloissa tehdyt huonot suunnitelmat ja siirtykää taas käsittelemään näitä olennaisempia aiheita.

Perinteitä rikkoen

Joskus nuorena kävin vappuaamuna piknikillä Ullanlinnanmäellä, mutta yhteen kertaan se muistaakseni jäi. Ravintolan vappulounaistakin luovuin vuosikymmeniä sitten. Ne olivat silkkaa rahastusta. Ylikalliit hinnat jokseenkin yhdentekevistä annoksista.

Havis Amandaa en ole käynyt lakittamassa sitten opiskeluvuosien. Sellainen kansanpaljous on pelottava paikka.

Omaa ylioppilaslakkiani en ole tainnut käyttää kuin kerran lakkiaisten jälkeen. Tallella se kyllä on, kellarivarastossa alkuperäisessä laatikossa. Ihan siistissä kunnossa.

Vappumaljoja olen kyllä käynyt nostelemassa. Erityisesti muistoissa on ravintola Salve Hietalahdenrannassa. Se, joka on nyt ollut paljon julkisuudessa lakkautusuhan vuoksi.  Myös ravintola Kannas Eerikinkadulla on keskeinen paikka vappumuistoissa. Kannas saa lisänostetta kuuluisasta asukkaasta samassa talossa. Kirjailija Bertolt Brecht asui talossa ollessaan Suomessa natseja paossa.

Valkolakkien lisäksi vappuna ovat juhlineet vasemmistopuolueet. Paikkana on ollut Hakaniemen tori. Olen ollut paikalla, mutta siitäkin on kauan. Nyt luin lehdestä, että paikka vaihtuu. Uusi juhlapaikka on Kansalaistori. Syytä perinteisen paikan hylkäämiseen ei kerrottu.

Lehdestä luin myös, että poliittisten vappujuhlijoiden seuraan liittyy uusi tekijä. Tekeillä on Jeesusmarssi Senaatintorille. Pääpuhujana on itse ulkoministeri Soini. Ohjelmasta luen, että rukousten lisäksi tarjolla on aasilla ratsastamista. Todella hyvä ajatus, niinhän Raamatussakin tehtiin.

Harmillisesti ilmoitus on informaatioltaan puutteellinen. Ei käy ilmi, ratsastaako itse ulkoministeri. Jos ratsastaisi, pitäisi vakavasti harkita paikalla pistäytymistä. Ehkä onnistuisin ottamaan kuvan ja pistämään sen Facebookiin. Voisi tulla kansainvälinen skuuppi: näin Suomessa ulkopolitiikka.

Idealle voisi ehdottaa myös jatkokehittelyä. Siinä kun on meri vieressä, voisivat vaikka Pohjoisrannan laiturista kokeilla vetten päällä kävelyä.

Päivän lehdestä luin vielä sellaisenkin uutisen, että Helsingissä katuturvallisuutta valvovassa Soldiers of Odin -porukassa on nyt mukana ulkomaalaisvahvistusta Virosta. Olen itsekin törmännyt tällaiseen joukkoon. Pelotti niin että piti vaihtaa toiselle puolelle katua. Olen jyrkästi vastaan, mutta olen huomannut että kannattajiakin on runsaasti. Nyt heille varmaankin aukeaa entistäkin turvallisempi visio ulkomaalaisvahvistusten myötä. Esimerkiksi Venäjältä on varmasti helposti saatavissa suuretkin määrät riskejä miehiä katuturvallisuuttamme valvomaan.

Minun muutenkin vähäinen perinnevappuni sai lisähäiriön, kun lääkäri määräsi antibioottikuurin. Rohto on sellaista sorttia, että lääkäri moneen kertaan korosti, että alkoholi ei käy nyt ollenkaan. Samaa korostettiin tuoteselosteessa. Vaikutus olisi samantapainen kuin antabuksella.

Ei sitten käytetä. Ostin kyllä jo kuohujuomat, mutta vieraat saavat nauttia kaiken.

Minun perinnevappuni sisältää nyt pelkän vappuviuhkan. Se on onneksi hyvin vanha. Espalla saatan käydä kävelemässä viuhka kädessä. Vappulauluista kuuntelen ainakin sitä kauneinta, melankolisinta.  Tätä. 

Olemisen sielua hivelevä alakulo

Missään ei rauhoitu niin kuin hautausmaalla. Kävelykierrosta Hietaniemessä voi pitää terapeuttisena kokemuksena.

Minä olen kuljeskellut siellä jo vuosikymmenet, seuralainen oli ensimmäistä kertaa. Opas tietysti haluaa johdattaa vieraansa nähtävyyksien luokse.

Siinä on taas yksi epätasa-arvon ilmentymä. Tasa-arvo ei kukoista tuonpuoleisessakaan. Hautakiviä on tuhatmäärin, mutta suurin osa niistä on mielenkiinnottomia. Vain merkkihenkilö saa pysähtymään. Hietaniemessä merkkihenkilöitä riittää. Ne houkuttavat pysähtymään, muistamaan jonkin mieleen nousevan yksityiskohdan merkkihenkilön elämästä, jonkin tapauksen, jutun, teoksen, kaskun.

Eino Leinon hauta nosti ääneen lausuttavaksi muutaman säkeen: "Haihtuvi nuoruus / niin kuin vierivä virta - - ".  "- - Rotkoni rauhaan / kuin peto kuoleva hiivin." Muutama muistikuva elämäntyylistä - juoruiksikin niitä voisi mainita jos henkilö olisi elossa.

Topeliuksen korkean muistomerkin kohdalla kerroin  hautajaisten suuresta juhlallisuudesta puheineen ja esityksineen.

Ella Erosen muistomerkki kirvoitti puhumaan loistavan diivan runonlausuntaesityksistä.

George de Godzinskyn hauta pisti muistelemaan sympaattisen kapellimestarin sävellyksiä. Ensimmäisenä muisti löysi "Sulle salaisuuden kertoa mä voisin". Kohta jälkeenpäin löytyi "Katupoikien laulu".

Mika Waltarin hautakivi ihmetytti vaatimattomuudellaan. Ihan kuin olisi unohdettu koko mies.

Alvar Aallon rapistunut marmorilaatoitus sai hyväksyntää - sopii oikeastaan aika hyvin.

Tarmo Mannin muistomerkki antoi aiheen muistella jäähyväisnäytännön erikoista ideaa. Juhlakalu vain istui näyttämöllä eikä sanonut tai tehnyt mitään.

Jussi Jurkan kivi nosti muistikuvan tuttujen teinityttöjen romanttisista tunteista tunnettua näyttelijää kohtaan.

E. N. Setälän iso muistomerkki  vei puheet kielitieteen historian kummallisiin koukeroihin, jotka eivät ihan kaikilta kohdin ole aivan rehtiäkään.

Mannerheimin muistomerkillä oli kaksi seppelettä. Piti tietysti tutkia, kenen laskemia ne olivat. Vieressä laaja sodassa kaatuneiden kenttä vei ajatukset sotasukupolven kokemuksiin ja omien vanhempiemme vaiheisiin.

Kekkonen pysäytti tehokkaimmin. Olimme molemmat sitä sukupolvea, joka eli nuoruutensa ja pitkälle aikuisuuttaankin Kekkosen valtakunnassa. Ja homma sujui. Vieressä lepäsi muitakin aikakauden johtajia: Paasikivi, Sorsa, Holkeri...

Menneiden ihmisten muisteleminen on tunnelmallista. Ei voi välttyä syvällisiltäkään ajatuksilta. Tulee aika jolloin minä itsekin... Pysähtyykö kukaan vaeltaja siinä kohdassa. Tuskinpa. Itsesääli on ihana tunne. Siinä piehtaroi perusteellisesti ja hyvin. Voi meitä.

Kuvassa kartta Hietaniemen merkkihenkilöistä. Nimilista ei ole lähelläkään täydellistä, mutta ehkä joku hautausmaavaeltaja löytää kartan avulla samanlaista olemassaolon sielua hivelevää alakuloa.

Kotisokeus

Kotisokeus on harmillinen tauti. Se on vähän samankaltainen kuin itsekseen naureskelu eli hiipivä hulluus. Kumpaakaan ei itse huomaa.  Mutta ulkopuolinen huomaa.

Olen kävellyt työmatkani Töölöntorilta Kruununhakaan vuosien mittaan tuhansia kertoja. Matkaa on parisen kilometriä, ja olen siihen niin tottunut, ettei paljon tule katselluksi kadunvarsien näkymiä. Aivan tuiki tavallinen työmatka, kaikenlaisia taloja katujen varsilla, paljon autoja, paljon jalankulkijoita.

Herättäjäksi tarvittiin vieras Ruotsista, jonka kanssa kävelin reitin viime keväänä. Hän pysähteli vähän väliä ja kyseli ja kiinnitti huomiotani kadunvarsien yksityiskohtiin. Siinä olivat peräkkäin Finlandia-talo, Kansallismuseo, Musiikkitalo, Eduskuntatalo, Kiasma, Rautatieasema, Kansallisteatteri, Ateneum, Yliopiston päärakennus, Tuomiokirkko, Valtioneuvosto, Suomen pankki ja Säätytalo. Melkoinen määrä valtakunnan tärkeimpiä ja monumentaalisimpia rakennuksia. Kaikki siinä minun "tavallisen" työmatkani varrella.

Puhumattakaan patsaista ja muistomerkeistä. Matkan varrella ohitetaan kaikki kuolleet presidentit. Relander on heti nurkan takana, kun kävelen Runeberginkatua alamäkeen Hesperiankadulle.  Ryti Hesperiankadun toisessa päässä. Kekkonen Finlandia-talon nurkalla, Kallio, Svinhufvud ja Ståhlberg Eduskuntatalon edessä, Mannerheim Kiasman vieressä ja Paasikivi kadun toisella puolella. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä keisari Aleksanteri II keskellä Senaatintoria.

Arvioimme samalla näkemäämme. Tuntui kummalliselta, että yksikään presidenttipatsaista ei tee erityisempää vaikutusta. Relander on rykelmä kummallisia kivikuutioita, Ryti on kuin leikkipuiston kiipeilyteline. Kekkosen muistomerkissä on aineksia vaikuttavuuteen, mutta ongelma on käytännöllinen. Lammikko on näyttävä vain kesällä. Syksyllä puiden lehdet sotkevat veden kierron ja talvella vesi jäätyy.

Eduskuntatalon edustan kolme näköispatsasta ovat omalaatuinen haamugalleria. Kallio istua nököttää vähän kuin vessanpöntöllä, Ståhlberg ja Svinhufvud seisovat sentään suorassa mutta eivät erityisen vaikuttavina. Molemmilla on housut jääneet haaroista kiikkumaan kummallisen alas, vähän kuin myöhempien aikojen teinipoikamuodissa. Mannerheim hevosen selässä on kyllä uljas, mutta kyllä Marcus Aurelius Roomassa on vaikuttavampi. Pilkkakirveet nostavat aina vappuisin heinäpaalin hevosen eteen, ja hevosekspertit ovat huomanneet hevosen askelluksessa virheen. Sen sijaan Paasikivi on kyllä oikein onnistunut, mutta Alli on liian lihava, kuten pilapiirtäjä Kari aikoinaan arvioi.

Siitä asti olen tiedostanut, että työmatkani taitaa olla ainutlaatuinen. Olen oppinut katselemaan ympärilleni.

Harmaata joukkoa muistomerkeistä päätellen nämä entiset presidentit. Liitän tähän vähän nuorempaa ja dynaamisempaa näkemystä.

Tyttöjen tyylillä

[Jatkoa Kauppatorin nähtävyyksille]

Edellisessä kirjoituksessa kävin Kauppatorin kahviteltassa ja Katajanokan sillalla lemmenlukkoja katsomassa. Aiemmin olen käynyt katsomassa Havis Amanda -patsasta, joka on päässyt osaksi uuden yksihuoneisen hotellin sisustusta.

Eivät uudet nähtävyydet tähän lopu. Samalla kun kävin kuvaamassa lemmenlukot, pysähdyin ihailemaan Presidentinlinnan eteen pystytettyä uutta patsasta.  Sen nimi on Bad, bad boy, ja tekijä on nimeltään Tommi Toija. Suurikokoinen mieshahmo pissaa laiturin reunan yli mereen. Kuvassa pään päällä istuva lokki ei ole osa taideteosta. Taustalla näkyy Katajanokan uusi maailmanpyörä.

Taideteos on tilapäinen, mutta melkoinen kansanliike on innostunut vaatimaan sitä pysyväksi. Vaatimuksen tueksi kerätään adressia, johon on saatu jo ties kuinka monta tuhatta allekirjoitusta. Minä aion allekirjoittaa myös, jos vielä ehtii.

Seurailin aika pitkään patsaan aiheuttamia reaktioita ohikulkijoissa. Helsinki on edelleen täynnä turisteja, ja Kauppatorin seutu on erityisen vilkas. Harvoin näkee niin iloisia ilmeitä ja innostunutta valokuvaamista minkään patsaan äärellä kuin tässä. Eivät pärjää Keisarinnan kivi ja Runeberg tälle uudelle.

Alan yhä vahvemmin muuttaa vanhaa totista käsitystäni uudesta taiteesta. Havis Amandan hotelli ja tämä Bad bad boy ovat nokkelia, karnevalistisia ja kieli poskessa tehtyjä yllätyksiä keskellä arvokkaita perinteitä. Katsojat ovat ilmiselvästi innostuneita. Kuvat leviävät maailmalle, muistiin jää, että Helsinki on rento ja hyväntuulinen kaupunki.

Äijäasennetta vierastavana miehenä mietin kuitenkin yhtä korjausehdotusta pissapatsaaseen. Eikö olisi ollut vielä parempi laittaa patsas pissaamaan tyttöjen asennossa? Muistan jostain lehdestä lukeneeni, että asento olisi terveellisempikin. Välttyisi kuulemma vanhemmiten eturauhasvaivoilta (en tiedä tämän tiedon paikkansapitävyydestä, varmaan blogia lukevat lääkärit korjaavat, etten tule levittäneeksi väärää tietoa).

Mutta ainakin se lisäisi patsaskokemuksen hilpeyttä ja Helsingin mainetta uudenlaisen ajattelun tyyssijana.

Rietasta ja ruokotonta

Tänään onnistui se mikä eilen ei. Menin katsomaan Havis Amanda -patsaasta tehtyä hotellia.

Olin etukäteen perehtynyt Manta-patsaan historiaan. Se ei ole aivan ongelmaton. Itse asiassa patsaan paljastamisen jälkeen 1908 siitä nousi melkoinen skandaali. Niinhän se aina uudenlaisista taideteoksista.

Rähinä alkoi, kun Helsingin Suomalainen Seura ilmaisi paheksuntansa: "Vallgrenin ´naikkonen` yllytti toriyleisön siveettömiin ajatuksiin naisia kohtaan [ - -] pienistä poikapahasista ja rantajätkistä alkaen totiseen maalaiskansaan - - ". Joukko kansanedustajia ja naisasialiikkeen edustajia pelkäsi siveettömyyden ja prostituution leviävän, erityisen kiivas oli tunnettu koulunjohtaja Lucina Hagman, jonka mielestä patsas esitti rietasta katunaista ja kokottia, jonka alastomuus julkisella paikalla kauhistutti.

Kritiikkiä esittivät myös ihmisvartalon asiantuntijat, nimittäin lääkärit. Heidän mielestään patsaan anatomia ei ollut oikea. Lantio oli liian leveä ja asento täysin mahdoton.

Naisten ääni -niminen lehti kiivaili patsaan tilannutta ´miesklikkiä` ja ´taide-intelligentsijaa` vastaan. Työmies-lehti piti veistosta ruokottomana ja tolkuttoman kalliina (80000 mk), jolla hinnalla olisi voinut pelastaa monta hädänalaista naista inhimilliseen elämään. Perussuomalaista puoluetta ei siihen aikaan ollut vielä keksitty, joten emme tiedä, millaisen kannan siltä taholta olisimme saaneet - arvata kyllä voimme.

Vain ruotsinkieliset kosmopoliitit ja heidän lehtensä Hufvudstadsbladet arvostivat Vallgrenin patsasta mutta totesivat sen kauneuden ja moderniuden ja urbaaniuden olevan ´helmiä sioille`. Sen sijaan fennomaanien taholta nähtiin, että naisfiguuri liian keimailevana perinteisen kalevalaisen Suomi-neidon ja suomalais-ugrilaisuuden kuvaksi. Totta onkin, että Vallgrenin mallit eivät kuuluneet suomalais-ugrilaiseen heimoon. Malleina toimi kaksi pariisilaista 19-vuotiasta mademoisellea,  Marcelle Delquini ja Leonie Tavier. Fennomaaneille myös suihkulähteen merileijonat olivat epäkansallisia elementtejä.

-  -  - 

Nyt siis Manta on siivottu pois näkyvistä. Sen ympärille on rakennettu huone, yksihuoneinen hotelli. Japanilainen taiteilija Tazu Nishi ideoi Hotel Manta of Helsinki -teoksen osaksi Helsingin juhlaviikkoja. Se toimii 12. lokakuuta asti. Huonevarausta on turha yrittää, sillä hotelli on varattu koko ajaksi. Sen sijaan yleisö pääsee tutustumaan huoneeseen päiväsaikaan (klo 11.30 - 17.30), pääsymaksu on 3 euroa. Minä kävin siellä tänään. Kävijöitä oli ruuhkaksi asti, varsinkin turisteja. Yleisö keskusteli epäsuomalaisen vilkkaasti, ja ilmapiiri oli innostunut. Täytyy myöntää, että minunkin penseä ennakkoasenteeni lauhtui. Idea osoittautui hauskaksi.

 Manta seisoi keskellä parisänkyä. Huone oli asiallinen, siellä oli myös kylpyhuone. Tapeteissa oli piirroskuvia suomalaisen kirjallisuuden merkkihenkilöistä. Sieltä oli hieno näkymä kauppatorin suuntaan. Minibaari puuttui. Televisio oli - en tiedä, näkyikö aikuisviihdekanava. Ehkä se ei ollut tarpeen, kun oli tämä Manta?

 Mantaa pääsi tarkastelemaan hyvin läheltä ja aivan uudesta näkökulmasta. Varttunut miehinen katse jätti mietteliääksi. Lääkäri en ole, mutta minusta anatomia on kohdallaan. Tuliko siveettömiä ajatuksia? Enpä tiedä, tokkopa, mutta jätän jokaisen blogia lukevan poikapahasen, rantajätkän ja totisen maalaiskansalaisen sekä naisasianaiset ja kansanedustajat muutkin asiasta kiinnostuneet arvioimaan itse tätä rietasta ja ruokotonta veistosta.

-  -  - 

Sää on parantumassa, selkäkin on kelvollisessa kunnossa. Olen aikeissa lähteä maalle pistämään kesäasunnon talviteloille.  Laiturikeli ei taida enää jatkua, joten uskoisin viikossa selviäväni takaisin Töölöntorille.

Tähän on nyt tyydyttävä

Paluu maalta Helsinkiin ei ole sujunut odotusten mukaisesti. Tarkoitukseni oli vanhaa tapaa noudattaen kierrellä kameran kanssa Helsingin kesäkohteita, sellaisia, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Näin olen tehnyt joka vuosi ja kirjoittanut niistä tänne blogiin.

Nyt en ole kierrellyt, sillä selkävaiva on tehnyt kävelyn epämiellyttäväksi. Onneksi monena päivänä on myös satanut, joten minulla on ollut kaksi syytä rikkoa perinnettä. Helpottaa harmia.

Tänään vihdoin olin lähdössä. Sää näytti sopivalta ja selkä tuntui siedettävältä. Tarkoitus oli lähteä katsomaan Havis Amandaa, sillä lehdestä lukemani perusteella se ei enää ole patsas vaan hotelli.

Ajoin raitiovaunulla keskustaan, ja kuinkas sitten sattuikaan. Tuli sade, ukkonen, melkein myrsky. Ei mitään mahdollisuutta säilyä kuivana. Oli paettava lähimpään suojaan. Se sattui olevaan Vanhan ylioppilastalon nurkalla sijaitseva Suomalainen kirjakauppa. Kiertelin siellä aikani ja alkoi olla lounasnälkä ja ulkona satoi aina vaan.

Siinä kirjakaupan Kaivopihan puoleisen ulko-oven vieressä on vanha tuttu ravintola, Vanhan Kellari. Livahdin noin kahden metrin matkan ovelta ovelle pahemmin kastumatta. Lounaslistalla oli lihapullia, makkarakeittoa ja silakkapihviä. Valitsin silakat. Siellä ei ole noutopöytää vaan annokset saa tiskiltä.

Täytyy sanoa, että annos oli vaatimaton sekä kooltaan että maultaan. Valitettavasti tämä ravintola "kotiruokineen" häviää mennen tullen vaikkapa lähialueen etnisille ruokapaikoille. Mutta sateessa ei oikein voinut kauemmaskaan lähteä.

Vanhan kellari oli suosikkipaikkojani joskus muinoin 70-luvulla. Siellä tapasi tuttuja, se oli yksi aikakauden tärkeistä opiskelija- ja taiteilijakapakoista. Itsepalvelupuolella ja Karhu-kabinetissa tuli istuttua monet mukavat istunnot. Valitettavasti kabinetin ovi oli nyt lukossa, olisin käynyt kuvaamassa sisällä. Nyt pitää tyytyä oveen.

Kellarin yksi osasto oli tunnetusti homojen kohtauspaikka. Minulle jäi mielikuva, että kellarissa vallitsi suvaitseva ilmapiiri, vaikka aikakausi yleisesti ei sitä ollut. Tämä tuli erityisesti mieleen myöhemmin illalla, kun katsoin Yle Fem-kanavalta Jonas Gardellin erinomaisen elokuvasarjan ykkösosan Torka aldrig tårar utan handskar (Älä pyyhi kyyneleitä paljain käsin). Suosittelen, löytyy Yle Areenasta. Hesarin lauantaiesseekin, josta kirjoitin viimeksi, mainitsee tämän kyyneleitä aiheuttavana katsomiskokemuksena. Sortoa oli silloin, sortoa on aina vaan - nykyisin näkyvimmin eduskunnassa ja kirkoissa.

Kun ei tullut kuvia hotelli Havis Amandasta, pistän halvaksi korvikkeeksi kuvia ravintola Vanhan Kellarista. Tähän on nyt tyydyttävä.

Helmi Helsingin 1

Perinnetietoisen kunnon kansalaisten kuuluisi vaeltaa vappuaamuna kuohupullo kädessä Tähtitorninmäelle laulamaan leivosista ja nostamaan maljaa. Se on vähän samanlainen velvollisuus kuin vaeltaa itsenäisyyspäivän pimeydessä soihtu kädessä sankarihaudoille laulamaan siniristilippua.

Minä en ole koskaan oikein innostunut tällaisista. Väiin ovat jääneet. Kiertelen kyllä mielelläni Tähtitorninmäellä ja Hietaniemessä ja muissakin puistoissa, mutta hiljaisempaan aikaan. Puistot ovat Helsingin helmiä, niin kuin vanhassa laulussa sanotaan. Aivan hiljattain vaeltelin kamera kädessä kahdessakin puistossa, joilla on yhtymäkohta kirjallisuuteen.

Katajanokalla, aivan Uspenskin katedraalin kupeessa, on pieni puisto, jonka nimi on juuri muuttumassa Tove Janssonin puistoksi. Pidän päätöstä hienona oivalluksena. Helsinki todellakin ansaitsee tälle maailmanmaineeseen nousseelle kirjailija-taiteilijalle omistetun paikan.

Paikka on hyvä. Toven lapsuudenkoti on siinä lähellä Luotsikadulla. Turistivirtojakin on odotettavissa, sillä viereinen ortodoksinen katedraali (kuvassa se vähän pilkistää puiden ja talon takaa) on yksi Helsingin suosituimmista nähtävyyksistä. Kauppatorikaan ei ole kaukana. Helsingin uusi uljas maailmanpyörä, josta kirjoitin aivan äskettäin ("Huvinsa kullakin 25.4.2014), sijaitsee myös nurkan takana.

Hyvä vaihtoehto olisi ollut Ullanlinnankadun nimen muuttaminen Tove Janssonin kaduksi. Siellä sijaitsi hänen torniateljeensa (siihen paikkaan liittyvä kirjoitukseni ja kuvat löytyvät  täältä ).

Katajanokan puisto ei ole kovin näyttävä, ei ainakaan näin keväällä, lehdettömään aikaan. Pari puistokäytävää ristiin, puita harvakseltaan. Varhaiskevään kukkia. Puiden tunnistaminen onnistuisi paremmin lehtien perusteella, paljaista rungoista se on minulle vaikeaa. Patsas on nimeltään Vedenkantaja (Viktor Malmberg 1923). Puisto vaatisi kyllä kohennusta, sillä tällaisena turistille jää aika vaisu elämys. Jotain nimikkohenkilöön viittaavaa pitäisi saada.

[jatkuu]

Kesän oireita

Sattui tyypillinen vuodenaikavirhe: en uskonut, että ulkona voisi olla niin lämmintä.

Lähdin päiväkävelylle, ajattelin mennä Ullanlinnaan ja Kaivopuistoon. Pukeuduin niin kuin tapana on tähän vuodenaikaan. En ymmärtänyt, että on +20 astetta ja silloin päällystakki on liikaa. Lyhythihainen paita olisi riittänyt. Tuli hiki, kävely muuttui epämukavaksi.

Mustat farkutkin olivat liikaa, ruskeat samettihousut olisi ollut vilpoisempi valinta. Mutta sihteerini on moittinut niitä - eivät ole kuulemma muotia enää. Hänen mielestään minun pitäisi lisäksi käyttää farkkujen kanssa buutseja, mutta ne ovat epämukavat pitkällä kävelyllä. Lisäksi tunnen niissä itseni vähän liikaa rokkikukoksi.

Sortsit olisivat riittäneet, mutta sellaisia minulla ei ole kaupungissa. Maalla on. En oikein voi sallia itselleni sortsikoodia kaupunkioloissa. Toisaalta pukeutumiskoodit näyttävät menevän heti sekaisin kun tulee lämmintä. Tänäänkin jo nuoret naiset olivat laajalti siirtyneet avonaisiin toppeihin ja mikropöksyihin. Ihan hyvä niin.

Jäät ovat lähteneet, kävelin eilen rannoilla varmistumassa asiasta. Itse asiassa jäitä ei ole juuri ollutkaan. Alkaisi olla aika lähteä ensikäynnille kesäkotiini Pohjoisella Pirkanmaalla. Soitin ja kysyin kesäasuntoni naapurilta, joko Längelmävesi on vapaa. Vapaa on, ainakin suurimmalta osalta.

Mutta mikä siinä on, että Suomen keskeisimmällä paikalla sijaitseva nähtävyys ei vielä ole vapaa talviturkistaan?

Kävelyni etenee Töölöstä Hesperianpuistoa pitkin Finlandia-talon viertä pitkin. Siinä on Urho Kekkosen muistomerkki. Sen vesiallas on vieläkin kannen anna (kuva). Ei hyvä, sillä kaupungissa kiertää jo turisteja. On se kummallista, että Längelmävesikin avautuu kesäkuntoon aikaisemmin kuin Suomen paraatipaikalla sijaitseva allas.

Kekkosen muistomerkki ei ole oikein toiminut niin kuin pitäisi. Vesiallas on välillä tukossa puiden lehdistä ja muusta roskasta. Välillä se on täynnä sorsia, kun Töölön mummot käyvät heittelemässä niille pullanpaloja. Ja talvet se on kannen alla.

Välillä se kyllä toimii myös hyvin - niin kuin Rooman Fontana di Trevi. Olen ilokseni sattunut joskus lämpimänä kesäyönä todistamaan, kun paikalliset kaunottaret käyttävät sitä samalla tavalla kuin Anita Ekberg Fellinin klassikkoelokuvassa La dolce vita.

Tukalan kävelyn tulos: en jaksanut talvisissa varusteissani Ullanlinnaan tai Kaivopuistoon. Keskeytin matkantekoni. Menin lounaalle Sanomatalon kiinalaiseen ravintolaan. Siellä on asiallinen noutopöytälounas. Tuttuja ei onneksi sattunut paikalle, vaikka siellä niitä usein on. Sain rauhassa haaveilla siirtymisestä kesälaitumille.

Ihan vielä se ei käy. On keskeneräinen työprojekti. On maksettu pääsylippu kahteenkin tilaisuuteen. On sovittuja tapaamisia. Aikaisintaan vappuna pääsen liikkeelle.

Ruotsinkieliset

 

Lähdin sakeassa lumisateessa Kruununhaasta kotiin päin. Esplanadilla mieskuoro (Akademiska sångföreningen)  lauloi Runebergin patsaalla. Tuli mieleen, että pitää käydä kahvilassa - on SE juhlapäivä. 

Runeberg on ollut minulle kaksijakoinen runoilija. Koulussa luettiin Vänrikki Stool. Suomenkielistä koulua kun kävin, teos luettiin suomeksi - Otto Mannisen käännös. Se jätti vastenmielisyyden.  

Paljon myöhemmin luin kirjan ruotsiksi. Siitä jäi toisenlainen vaikutelma. Enää ei maistunutkaan yletön vanhakantaisuus, ei ollut loppuheittoisuutta, ei rytmin kummallisuuksia,  ei omituisia sanajärjestyksiä. Se oli kepeää.  

Varhaiset fennomaanit olivat vaatineet eurooppalaisten runomittojen siirtämistä suomeen. Tätä Manninen ja Cajander käännöksissään tiukasti toteuttivat. Yksi sellainen oli nouseva runomitta, jambi, jota Runeberg käytti runsaasti. Käännösten ongelma oli se, että jambi ei aina ole kovin luonteva suomenkielisessä runossa. Tulee rytmiongelma, sillä suomenkielessä pääpaino on ensimmäisellä tavulla.  

Mannisen ja Cajanderin käännökset kuitenkin vakiintuivat ja kivettyivät ja hallitsivat pitkät vuosikymmenet. Notkeaa nykykieltä ne eivät olleet. Niissä maistui eräänlainen sotilaallinen uho, siksi ne saivat turhankin hurmahenkistä sävyä.  

Mutta alkuperäinen ruotsinkielinen runo ei vanhentunut lainkaan, paitsi joissakin oikeinkirjoituksen yksityiskohdissa. Suomenkielinen lukija harhautui luulemaan sellaistakin, mitä alkuperäisissä runoissa ei ollut. Laskeva runomitta, varsinkin trokee, olisi ollut suomen kielelle ominaisempi.  

Esimerkki:

(1. Runebergin alkuperäinen "Molnets broder)   2. Mannisen käännös 1909   3. Juhani Lindholmin käännös 2007)  

• 1.  Ej kom den vän, som kunde få / hans sista avskedsord, / ej var den jord, han blödde på, / en älskad fosterjord. / Hans hembydg Volgas bölja skar; / en hatad främling här han var.  
• 2. Ei ystävä hält´ yksikään / jäähyväissanaa saa, / Maa jota kastoi verellään, / ei ollut synnyinmaa; / kotonsa Volgan äärell´ on, / tääll´ on hän vieras suomaton.  
• 3.  Ystävä ei kuulla saisi  / viime sanojansa; / hän ei verin kostuttaisi / maata rakkaintansa. / Synnyinmaataan Volga halkoi, / täältä vihan rannat alkoi.  

Kokeilkaapa käännösten rytmiä vaikkapa sormella pöytää naputtaen. Mannisella iskukohta osuu sanassa monta kertaa ikään kuin vääriin kohtiin, Lindholmilla ei. Ero on siinä, että Lindholm on hylännyt jambin ja ottanut tilalle trokeen.   

Häviääkö runosta jotain olennaista? Väärentääkö Lindholm taideteoksen? Siinäpä aihe kiisteltäväksi. Minä olisin valmis väittämään, että Runeberg nykysuomeksi antaisi koulukäytössä myönteisempiä lukukokemuksia kuin vanha.  

*   *   *    

Patsaalta kävelin Esplanadin puistoa toiseen päähän ja poikkesin Akateemiseen kirjakauppaan. Selailin pitkään Jörn Donnerin vasta ilmestynyttä muistelmateosta Mammuten (suomeksi Mammutti). Olin aamulla lukenut arvostelun sekä Helsingin Sanomista että Hufvudstadsbladetista. Molemmat olivat hieman pidättyviä kehuissaan.   

Teos on varsinainen järkäle - sivuja pitkälti toista tuhatta. Hintakin melkoinen. Pohdiskelin, ostaisinko. Olen lukenut Donnerin tuotantoa aika paljon, en kuitenkaan kaikkea. Uusi järkäle ei mahtuisi kirjahyllyyni. Ainakin kolme kirjaa pitäisi poistaa antamaan tilaa.  

Lueskelin keskivaiheilta muutaman sivun. Aika ilkeästi - etten sanoisi hävyttömästi - Donner siinä käsittelee erästä tuttua henkilöä. Ilkeys on kritiikin mukaan koko teokselle ominainen sävy. Kaikkein armottomimmin hän kuvaa omaa itseään. Mietin ostamista vielä.  

Televisiosta tulee torstaisin Donnerin elokuvien sarja. Aikanaan moni niistä oli skandaalinkäryinen. Enää ei. Eivät ne mitään mestariteoksia ole mutta katsomisen arvoisia hyvinkin. Suomalaista uutta aaltoa.  

Kirjakaupasta kävelin lumisateessa Bulevardia pitkin Ekbergin kahvilaan ja ostin kahvin ja runebergintortun. Perinnettä kunnioittaen. Oikeammin fredrikan, sen kosteamman. Hyvää oli.  

Kuvassa on Donnerin talo Pohjoisrannassa. Siellä on se kuuluisa kirjasto, josta olemme nähneet kuvia vaikka missä, varsinkin kirjakerhon mainoksissa. Siellä kirjahyllyjen edessä on otettu myös viimeisimmän Suomen kuvalehden kuvat. Niissä ikuinen itsensäpaljastaja-Jörn on taas kerran ilkosillaan, aivan kuin nuorempana omissa elokuvissaan. Jotenkin sympaattisempaa kahdeksankymppiseltä.