Dessu on viettänyt hiljaiseloa. Mikään ei ole maittanut, ei edes blogin kirjoittaminen. Jotkut lukijat näyttävät huolestuneen. Huonolle tunnelmalle on syynsä – palaan asiaan lähipäivinä.
Eipä silti, kroonisesti ärtynyt olen ilman ylimääräisiä ongelmiakin. Minua ei sytytä intoon edes vuotuinen karnevaaliaika eli euroviisut. Tavallisen happamana olen karsintoja katsellut. Edes vähäpukeisia esiintyjiä ei ole entiseen malliin stimuloimassa piilotettua mieskatsetta esiin kätköistään.
Suomi on perinteisesti joka vuosi ollut voittajasuosikki – ainakin jos eräiden lehtien otsikkoja on uskonut. Olen tullut ymmärtämään, että tänä vuonna on keskimääräistä enemmän syytä uskoa. Siksi katsoin Suomen edustuskappaleen tavallista tarkemmalla silmällä.
Musiikkipuoleen en sano mitään – olen yli-ikäinen boomeri ja ajan virtauksista tipahtanut. Sanoituksen genreä vieroksun myös, mutta eräänlainen miehisyyden haparoivaa olemusta oivaltava eetos sieltä taitaa löytyä. Esityksen visuaalinen ilme on omintakeinen ja kerrasta mieleen jäävä – täytyy myöntää.
En kuitenkaan toivo Suomen voittavan. Toivon, että Suomi tulee toiseksi Ruotsille yhden sadasosapisteen hävinneenä. Saisimme lopultakin nykyaikaisen Juha Miedon sen loppuun kuluneen miehisen uhon tilalle.
Ikiaikainen ideani Suomen euroviisuedustajaksi taitaa jäädä toteutumatta. Olen esittänyt , että valitsemme M. A. Nummisen. Vakavailmeinen mies frakki päällä, filosofissävyinen laulu. Kaikki showmeininki pois, ei mitään koreografiaa. Uskon, että tällä konseptilla menestys olisi varma.
Onneksi saivat Havis Amandan patsaan siirretyksi turvaan. Lähiaikoina taitaa tulla toinenkin vaara patsaan turvallisuudelle. Euroviisuväen juhlinnasta en tiedä, mutta humalaisen alastoman jääkiekkoväen hyökkäys hennon patsaan kimppuun saattaisi koitua turmioksi. Ehkä he voisivat siirtyä kiipeilemään Mannerheimin patsaaseen?
