maanantai 30. toukokuuta 2011

Joutilaisuuden ylistys

Dessu on vastoin tapojaan ollut liikkeellä koko viikonlopun. Yleensä hän mieluummin makoilee sohvalla joutopäivät.

Aktiivisuuden syy on ollut Kaisaniemen puistossa pidetty Maailma kylässä -festivaali, jonka tarjontaan olen monipuolisesti tutustunut. Olen kuunnellut musiikkia monista maista ja nähnyt monenlaisia muita esityksiä, olen syönyt kongolaista ruokaa, olen tutustunut taiteisiin maailman ääriltä. Hieno tunnelma ja yleisöä valtavasti, kymmenin tuhansin molempina päivinä. Tämä on Helsingin alkukesän hienoimpia perinteitä.

Sunnuntai-illaksi ehdin vielä poiketa Finlandia-taloon kuuntelemaan amatöörejä johtamassa sinfoniaorkesteria. Ylen Maestro-ohjelmasarja oli finaalivaiheessa. Vaikka asiantuntemukseni musiikkiasioissa on kelvotonta tasoa, uskallan silti arvioida, että parempiakin kapellimestareita olen elämäni varrella osunut kuulemaan.

* * * 
Tämä olikin viimeinen Helsingin-viikonloppuni tällä kertaa. Olen kesäkuun alusta siirtymässä maaseudun asukkaaksi. Tavoitteena on taas kerran viettää pääosa kesästä vanhassa torpassani Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla.

Ihan täyttä kolmea vapaata kuukautta en ole ylitöilläni, projekteillani ja muilla keplotteluillani onnistunut saavuttamaan, mutta ei se kauaksi jää. Alkukesän kirjoittelen etätyönä joitakin tilauksessa olevia tekstejä ja pistäydyn muutaman päivän työmatkalla Berliinissä. Elokuun loppupuolella on myös joitakin osa-aikaisia työtehtäviä, mutta siinä ne sitten ovatkin. Muun ajan olen joutilas.

Vieraita Längelmävedellä kulkee kaiken kesää, melkein kaikkina viikonloppuina ja välillä arkipäivinäkin. Minulla on hyvät majoitustilat käytössäni. Torpan vanhassa hirsisessä aittarakennuksessa on viisi vierekkäistä ”huonetta” ja kussakin useita sänkyjä, joten isompikin porukka saa kelvollisen yöpymispaikan. Siksi olenkin voinut kutsua Vuoronvarausvirastosta koko oman osastoni väen elokuussa rapujuhlille.

Pääkaupungin lentokentälle ja satamiin minulla tulee taas monta ajoa, sillä vieraita tulee pitkin Eurooppaa, työn kautta tutuksi tulleita. Aivan äskettäin sain vahvistuksen, että Barcelonasta tulee jo kolmantena kesänä vierailulle kaksi herraa, jotka ovat poikkeuksellisen innostuneita suomalaisen kesäyön tunnelmasta. Innostuksen ydinkohta on suomalainen tanssilava ja tango. Viime kesän  tanssimenestys oli heille ikimuistoinen. Toiveena on, että kokemus toistuisi taas. Joten tässä tulee vihje pirkanmaalaisille tanssitaitoisille neidoille: paikka on mitä todennäköisimmin Rönnin lava ja aika juhannuksen jälkeinen viikko. Sillä varauksella, että siellä on silloin toiveiden mukainen esiintyjä. Muussa tapauksessa joku muu lähiseudun lava.

Käymään tulee tietysti myös teinivuosieni ihastus Sandra  Ruotsista, kuten melkein joka kesä vuosikaudet. Ensikertalaisia kävijöitä tulee kolme vierasta Birminghamista. Vaikea ennustaa, miten britit pärjäävät suomalaisessa kesäyössä.

Vieraiden listassa kunniapaikalla on tietysti tyttärentyttäreni Sofia , joka tulee Brysselistä pitkälle lomalle. Hänen kanssaan soudamme varmasti taas saareen uutta aarretta etsimään.

* * * 

Vapaa-aikanaan Dessu lukee ja hoitaa yrttimaataan. Lisäksi hän kiertää taiteen perässä pitkin ja poikin maata. Tavoite on päästä Sodankylän filmifestivaaleille, mutta onnistuminen on vielä epävarmaa. Lähiseudun taidenäyttelyt ja -tapahtumat onnistuvat varmasti.

Laidunkauden aloituskirjaksi olen jo pakannut muuttokuormaan Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistyksen. Sen idea vastaa hyvin nykyistä asennettani. Kirjassa on kutkuttavan hyvältä tuntuvia otsikoita, sellaisia kuin ”Myöhään nukkumaan”, ”Velttoile huviksi ja hyödyksi”, ”Nokoset”, ”Herääminen on työlästä” jne. Tiedä sitten, tarjoaako teos mitään uutta oivallusta. Tuollaiset tuntuvat tutuilta ilman kirjaakin.

Dessun blogi siirtyy nyt kesätauolle, joka kestää syksypuolelle. Läppäri tulee kyllä mukaan mutta en usko sitä käyttäväni, ellei kohdalle osu aivan poikkeuksellisia olosuhteita, kuten sadetta. Normaalioloissa istun mieluummin laiturilla kuuntelemassa kesäyön ääniä. Jos kesän seikkailuista hengissä selviän, palaan tänne taas.

Toivotan lukijoilleni hyvää kesää ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat viitsineet kirjoituksiani kommentoida. Kommentit ovat olleet suuri ilonaihe.

lauantai 28. toukokuuta 2011

Salaperäisellä tavalla kadonnut

Dessu hämmästyi suuresti huomatessaan, että tästä vasemmasta laidasta on kadonnut uljas lista blogin vakituisten lukijoiden kuvia kohdasta "Dessun blogin lukijat".

Olen ollut siitä niin ylpeä. Ovatko kaikki lukijani suuttuneet yhtäkkiä kirjoituksiini, jotka kieltämättä ovat välillä aika viisastelevia? Ovatko kaikki lukijani vetäneet kuvansa ja kontaktinsa poikki?

Osaako joku neuvoa, mitä on tapahtunut. Olenko hölmöyksissäni jotenkin tumpeloinut asetuksissa ja sillä tavalla hukannut tämän arvokkaan kuvarivin? Olen yrittänyt etsiä hukattua, mutta en ole löytänyt.

Harmistuneena, Dessu

keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Alppiruusupuisto

Dessu ajoi tänään paikallisbussilla esikaupunkiin. Bussi 41 vie Töölöntorilta suoraan Haagaan. Menin katsomaan alppiruusupuistoa, kuten aina kesän alussa.

Se on yksi mielipaikoistani Helsingissä. Helsingin yliopiston ylläpitämä puisto on kahdeksan hehtaarin kokoinen upea kokonaisuus, jota monikaan ei tunne. Jostain syystä sitä ei mainita missään nähtävyysluettelossa.

Puisto on hiljattain kunnostettu, siellä on hyvin hoidettuja käytäviä, pitkospuita ja näköalatasanteita, joita pitkin pääsee sisälle maisemaan.



Ihan vielä ei ole kukinnan aika, mutta pian on, kuten toisesta kuvasta näkyy. Täydessä kukassa tämä alue on ainutlaatuinen nähtävyys Suomalaisessa.

Rohkenen suositella alasta kiinnostuneille. Kulkuyhteydet ovat hyvät. Puiston nurkalle pääsee busseilla 40, 41, 43, 51, 56 ja Jokeri-550. Kaikki paikallisjunat, jotka pysähtyvät Huopalahden asemalla, tuovat muutaman sadan metrin päähän.

Liitän tähän vielä linkin puiston puiston esittelysivuille .

tiistai 24. toukokuuta 2011

Salaisuuksia

Dessu tuntee olevansa lähestulkoon vallankäytön ytimessä, kun hän kulkee päivittäin työmatkallaan Säätytalon editse. Siinä rakennuksessa on näinä päivinä historian havinaa, silla sisällä rakennetaan valtakuntaan uutta hallitusta. Talon tärkeys näkyy portaillakin. Siinä on laumoittain toimittajia odottamassa ohi kulkevia päättäjiä. Mitään heille ei kuitenkaan kerrota.

Muutama merkkihenkilö on Dessunkin silmiin sattunut. Säätytalon portaiden edusta on näinä päivinä varmin paikka kadunmiehelle päästä kuviin. Erään sanomalehden kuvassa huomasin jo näkyväni taustalla, kaukana päähenkilöistä. Näin ainakin arvelen, ihan varma en voi olla, sillä kuva ei ollut syvätarkka. Voi se olla joku muukin, mutta ainakin sillä oli olkalaukku.

Dessu tuntee olevansa linssilude, sen verran usein hän on huomannut päässeensä julkiseen kuvaan. Viimeksi pääsin sanomalehteen, kun istuin yleisön seassa Vanhalla ylioppilastalolla järjestetyssä vaaliväittelyssä. Sitä ennen näyin televisiouutisissa, kun istuin Kulttuurikeskus Caisassa yleisön joukossa eräässä keskustelutilaisuudessa. Kauaa ei ole siitäkään, kun televisiotoimittaja pysäytti minut kadulla ja kysyi kameran käydessä mielipidettäni susien ja karhujen metsästyksestä. Viime kesänä olin hämäläisen paikallislehden haastattelussa, kun toimittaja nappasi minut erään näyttelyn avajaisissa. Puhumattakaan niistä lukuisista haastatteluista, joihin olen vuosien varrella joutunut virastomme toimialaan kuuluvissa kysymyksissä.

* * * 

Säätytalolla siis neuvotellaan, ja jos valmista tulee, tuloksena on melkoisen epäpyhä allianssi. Jotenkin hämäräperäiseltä tuntuu, että siellä on käsiteltävänä Nato-kysymys. A-studiossa Salolainen kiemurteli asian kanssa, ja jopa uuden uljaan ulkopolitiikan ihmelapsi Stubb tiuskaisi ruman sanan (tosin englannninkielisen) asiasta kysyvälle toimittajalle Säätytalon portailla. Ei hyvä.

Harmi, ettei Nato ota henkilöjäseniä, niin että Lipposet, Häkämiehet, Ahtisaaret ja muut voisivat liittyä. Tuntuisi varmaan uljaalta. Dessu ei liittyisi.

Kuvassa on risteilyohjus rantasaunan katolla jossakin kaukana Keski-Suomessa. Kuva on havainnollinen todiste Suomen puolustusvalmiudesta ilman Natoakin. Väärinkäsitysten välttämiseksi vakuutan, että kyseessä ei ole Dessun oma rantasauna eikä järvi ole Längelmävesi. Tarkemmat koordinaatit jätän ilmoittamatta, etten tulisi hölmöyksissäni paljastaneeksi sotasalaisuuksia. Sellaisesta joutuu Supon kanssa vaikeuksiin. (silti kuvan saa klikkaamalla suuremmaksi).

maanantai 23. toukokuuta 2011

Epätarkkaa informaatiota

Dessulla kävi vieras. Tuli käymään lapsuudesta asti tuttu mies, jota en kovin usein ole tavannut. Hän on polliisi savonmualta ja kova juttelemaan. Mainioita juttuja sain taas kerran kuulla, kun Elitessä iltaa istuimme. Tässä niistä yksi, tapaus viime kesän hellepäiviltä (en yritä tässä mukailla savon murretta, jota puhe sisälsi):


"Lähdin koiran kanssa iltalenkille pururadalle. Metsässä koira alkoi murahdella.


Pensaikosta kömpi polulle ukko, Savi-Leku, hyvä tuttu.Varmaan sadat kerrat olen Lekun maijan kyytiin taluttanut ja putkaan pahnoille yöksi pistänyt. Leku on viinamäen miehiä, ollut jo vuosikymmeniä, harmiton heppuli mutta poliisille ainainen vaiva. Viinarahansa Leku tienasi soittelemalla hanuria milloin missäkin kadunkulmassa.


Leku tervehti kohteliaasti vanhaa tuttavaansa. Olemuksesta näki, että Leku oli juuri herännyt. Kamppeet olivat roskaiset - tirsat oli selvästikin otettu siellä metsässä.


- Anteeks herra konstaapel, sattuiskos herra konstaapel tietämään paljonkos kello on.
- Se on kahdeksan.


Leku kiitteli kohteliaasti tiedosta ja lähti menemään kaupungin suuntaan. Ehdimme koiran kanssa ottaa muutaman askeleen ennen kuin takaa kuului Lekun ääni.


- Anteeks herra konstaapel että vielä vaivaan, jäi epäselväksi, onko aamukaheksan vai iltakaheksan.
* * *
Kun pääsimme Elitestä kotiin, alkoi tapahtua. Olen seurannut television Maestro-sarjaa, jossa amatöörejä yritetään opettaa kapellimestareiksi. Kiinnostustani on lisännyt se, että yksi kilpailijoista on hyvä tuttavani.

Kesken kapellimestarikilpailua alkoi omituinen piipitys, joka peitti ohjelman äänen. Sitten kuvaruudussa alkoi virrata hälytysteksti, että Kuopiossa ihmisiä pyydetään pysymään sisätiloissa, sillä kaupungilla liikkuu pyssymies.

Samanlainen hätäinformaatio tuli vuosi pari sitten kesken jonkin laatuelokuvan, jota olin tallentamassa DVD-levylle. Silloin varoitettiin karhusta, joka liikkui asutuksen keskellä, en muista missä kaupungissa. Tallennukseni meni pilalle.

Hälytykset ovat tietysti tarpeen, mutta vain siellä, missä uhka on päällä. Töölöntorilla ei ollut pyssymiehestä eikä karhusta vaaraa. Luulisi, että nykytekniikalla olisi mahdollista suunnata informaatio sinne, missä vaara on todellinen.
Tällä tavalla koko mahan suunnattuna tapahtumaan tulee turhaa dramatiikkaa, vähän kuin amerikkalaisissa poliisisarjoissa, joissa piipaa-autoja ja välkkyvaloja tarvitaan tolkuton määrä jokaisen näpistelijän kiinniottamisessa.

Amerikassa vaara on tietysti aina suuri, koska vapaa aselaki antaa jokaiselle oikeuden kantaa taskussaan asetta. Kyllä Suomessakin vielä jonakin päivänä voi ostaa käsiaseita R-kioskista, jos pyssymiesten järjestöjen ja eräiden poliitikkojen tahto saadaan toteutumaan. Sitten tv-hälytyksiä ja vilkkuvaloautoja riittää joka paikassa, Töölöntorillakin.

* * *
Savolainen poliisikaverini sai hälytyksen kuultuaan äkkinäisen impulssin lähteä yöjunalla kotiseudulleen, vaikka tarkoitus oli matkustaa vasta huomenna.

Kuvassa on ainoa ase, jota Dessu itse osaa käyttää. Ei vaadi vilkkuvia valoja. Voi tehdä itse.

torstai 19. toukokuuta 2011

Ennakkoaavistus

Dessu ei väitä olevansa hääppöinenkään ennustajaukko, mutta silti hänellä on nyt sellainen kutina parrassaan, että Suomi saa kohta jo toisen kansainvälisen suurkilpailuvoiton viikon sisällä. Ennakkomerkit ovat nyt sellaiset.

Edellisen voiton tapahtumapaikka oli Bratislava, tämän aavistelemani paikka on Cannes.

Aavistelemani suurmestari on tietysti Aki Kaurismäki joukkueineen. Kilpailulaji on elokuva. Dessu on seurannut tarkasti ohjaajan uraa aina ensimmäisestä Valehtelijat-nimisestä teoksesta alkaen ja pitänyt kovasti näkemästään. Koti-Suomessa ohjaaja ei ole saavuttanut valtavaa menestystä, mutta maailmalla hän on kulttiohjaajan maineessa. Uutuutta en tietenkään ole vielä nähnyt, sillä sen ensiesitys oli vasta muutama päivä sitten. Olen kuitenkin lukenut useitten kansainvälisten huippukriitikoiden arviointeja, ja ne ovat olleet ylistäviä.

Niinpä uskallan ennustaa: torilla tavataan suuressa kansanjuhlassa ensi viikollakin, vai kuinka? Nyt miehet esiintymislavaa pystyttämään. Entinen ehdittiin jo purkaa, huomasin työmatkallani ohi kulkiessani. Satatuhatta katsojaa ainakin tulossa.

Esiintyjiksi tulevat varmaankin Agents ja Leningrad Cowboys ja joukko iskelmälaulajia, ainakin Annikki Tähti, Reijo Taipale. Harmi että Peltsi ja Badding ja Juice ehtivät kuolla, he kuuluisivat joukkoon. Tilaisuuden juontajiksi tulevat Peter von Bagh ja Atte Blom.

Sankareita ei kuljeteta paikalle vihreällä bussilla. Heidän käyttöönsä hankitaan Volga-merkkisiä autoja.

Yleisradion kakkoskanava valmistautuu esittämään viikon tai parin ajan muutaman Kaurismäki-elokuvan joka ilta. Niitä riittää, niitä on paljon, ja Mika-veljen tuotantoa voidaan siinä sivussa esittää FST-kanavalla. Tärkeimmille elokuville, kuten Tulitikkutehtaan tytölle, on luvassa miljoonayleisö.

Turisteille järjestetään kiertomatkoja Kallion, Sörnäisten ja Sompasaaren kaupunginosiin, erityisesti baareihin, joissa on pajatso ja jukebox. Uhkarohkeimmille järjestetään hurjapäisiä seikkailusafareita, joissa matkataan vaaroja uhmaten Kalliosta Eiraan.

Ilmavoimille muistutetaan, että Hornet pitää lähettää saattueeksi, kun akateemikkoa kuljettava lentokone lähestyy kotimaata. Kulttuuriministeri lentokentälle vastaan. Presidentti lavalle.

Tietysti löytyy myös vastustajia ja pilkkaajia, jotka väittävät, ettei Kaurismäen tuotanto kiinnosta pätkääkään. Näiden hienostelijoiden mielestä ohjaaja ja hänen elokuvansa antavat väärän kuvan upeasta isänmaastamme eivätkä edistä brändityöryhmän tavoitteita. Hänhän suorastaan pilkkaa meitä kuvatessaan rahvaan puuhastelua, ikään kuin se olisi oikea kuva Suomesta. Eivät edes puhu mitään ja ihmisetkin niin rumia. Eikä siniristilippuakaan missään liehutella. Kommunismiahan sellainen on, vai ehkä persua? 

Hemmoteltujen nousukkaiden halveksuntaan olemme saaneet tottua, aina riittää itsensä ylentäjiä. Samaan sarjaan kuuluvat iltapäivälehdet, jotka kansanjuhlan jälkeisenä päivänä repivät skandaalilööppejä siitä, että esiintymislavalla tupakoitiin hillittömästi.

Tällaisia aavistelen, Suomihan on tunnetusti kulttuurimaa.

keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Karnevaali

[jatkoa eiliseltä ]


Eilisen tekstin perusteella lukija sai käsityksen, että Dessu ei ole jääkiekkomiehiä, kun ei katsonut televisiosta kultamitaliottelua vaan lähti kaupungille kuljeskelemaan ja ihasteli vielä kaupungilla vallinnutta poikkeuksellista hiljaisuutta.

Käsitys on oikean suuntainen mutta ei kokonaan oikea.

Dessu ei nimittäin istunut Elitessä pitkään vaan lähti kotiinsa, jossa tallentava digiboksi oli toiminnassa. Ehdin näkemään livenä kolmannen erän melkein alusta, eli kaiken tarpeellisen. Näin viisi maalia suorana lähetyksenä.

Ihastelemani kaupungin hiljaisuus loppui noin viisi sekuntia ottelun päättymisen jälkeen. Tuntui kuin sota olisi syttynyt Töölöntorillakin, kun kansa ryntäsi ulos. Itse en rynnännyt.

Minulla on aika ongelmallinen suhde jääkiekkoon. Olen yhden ainoan kerran vuosia sitten ollut jäähallin katsomossa, kun sain kaverilta pääsylipun. Se oli epämiellyttävä kokemus. Jäällä tapeltiin verissä päin ja juopunut katsomo käyttäytyi siivottomasti. 

Televisiosta olen kyllä seurannut isojen kisojen tärkeimmät ottelut, en muita. Myönnän, että se on parhaimmillaan ollut hyvää viihdettä, mutta häiritsevä tekijä on ollut tolkuton kaupallisuus. Miljonäärit siellä pelaavat päällystettyinä mainoksilla. Ei ihan formula-ajojen tasoa mutta sinne päin.

Minussa taitaa olla vielä sen verran romantikkoa jäljellä, että toivoisin paroni de Coubertin olympiaihanteiden toteutuvan edes pieneltä osin. Siksi katselen mieluummin vaikkapa yleisurheilua, hiihtoa ja pesäpalloa, vaikka eivät nekään ihanteita enää täytä. Uusimpana mielilajinani mainitsen taitoluistelun. Kiira Korven ja Laura Lepistön esiintymisasuissa ei ole näkynyt mainoksia.

Jotain myönteistä jääkiekolle näyttää kuitenkin nyt tapahtuneen. Näissä kisoissa Suomen joukkue ei antanut enää yhtä miljonääriammattilasta vaikutelmaa kuin aikaisemmin. Nyt näkyi ripaus leikkimieltä ja aitoa nuoruuden innostusta. Lupaavaa!

Maanantai-iltana palasin työstä niihin aikoihin kun kauppatorilla oli kansanjuhla käynnissä. Pakko oli käydä kurkistamassa. En päässyt lähellekään, en edes näköyhteyteen esiintymislavalle. Mutta yleisömeren laidallakin kohtasin taas sitä samaa ilmiötä, joka muinoin jäähallin katsomossa aiheutti minulle allergiaa. Oltiin niin äijää, niin äijää. Oli huutoa ja uhoa, oli saatanaa ja vittua, oli puolialastomia sarvikypäräisiä ihmisiä, myös naisia. Ja siniristilippu jokaisella.

En ollenkaan väitä, että tämä on koko kuva juhlaväestä, mutta tämäKIN on osa sitä, aika iso osa.

Suomalainen karnevaali on vaikea asia. Kovin usein siitä puuttuu kepeys. Kovin usein siinä on kipeä uho, isottelu, joka helposti kääntyy rumaksi. Uusi vuosi ja vappu toistuvat samanlaisina, taiteiden yö on osittain muuttunut tyylikkäämmäksi.

Suomalaiskansallisen sielunlaadun väitetään olevan geeneissä. Maanantaiaamuna pysähdyin hetkeksi Töölöntorin laidalle katsomaan suomenruotsalaisia nuoria. Kotini vieressä on heidän koulunsa - yläaste ja lukio. Yleensä he näyttäytyvät hillittyinä ja hyvin käyttäytyvinä. Maailmanmestaruuden jälkeisenä aamuna hekin kohtasivat toisiaan koulun edessä suomalaisin geenein. Voiton tuottama ilo ilmaistiin karjahduksin, örähdyksin ja kirouksin. Eikä kielenä ollut ruotsi. (Asiaa tuntemattomille lukijoille muistutan, että suomenruotsalaiset kannustavat Suomea, eivät Ruotsia, vaikka ruotsia puhuvatkin. Tämä on fakta!).

Vahva on urheilun ilo!

Kuvassa tienviitta kesäkotini suunnalta. Oikein hyvä nimi, sopii minuun.

tiistai 17. toukokuuta 2011

Hiljaisuus ympärilläni

Dessu vietti viikon kesäkodissaan Längelmäveden rannalla. Lomaa se ei ollut vaan työtä - rankkaakin työtä, sillä kirjoittamalla nyt mahdollisimman valmiiksi erilaiset tilauksessa olevat tekstit ansaitsen itselleni lisää vapaapäiviä kesäkuukausiksi.

Valmista ja melkein valmista tulikin. Olen tyytyväinen suoritukseeni. Motivaatio ylityöhön on vahva, kun siitä koituva hyöty on näin suora. Samalla tavalla olen ansainnut vapaat kesäkuukaudet jo toistakymmentä vuotta, joten kokemusta on. Muutaman päivän kuluttua tarkoitus on mennä jatkamaan ylityöurakkaa.

Työtilani maalla on vanha saunakamari. Siinä on pieni sininen pöytä. Sillä pöydällä ja tuolilla olen kirjoittanut paljon, aina opiskeluaikojeni gradusta alkaen. Vieressä on vanha heteka, sekin siniseksi maalattu. Siihen voi heittäytyä pitkäkseen inspiraatiota etsimään. Oven takana on sauna. Löylyyn poikkeaminen on myös oivallinen inspiraation tuottaja. Paras on kuitenkin istuskelu laiturin penkillä laineita katsellen ja lintuja kuunnellen.

Tähän aikaan vuodesta lintujen laulua riittää. Olen aika huono tunnistamaan lajeja äänestä, mutta väliäkö sillä. Täyden hiljaisuuden katkaiseva linnunlaulu on luonnon tarjoamista nautinnoista suurimpia.

Saunakamarini pienestä ikkunasta avautuu näkymä pellolle. Siinä kasvatetaan kauraa. Vielä ei oraita näy, on vain kumpuileva, niskavuorelainen maisema, Hämeessä kun ollaan. Sellaista maisemaa on hyvä tuijottaa ajatuksissaan. Se on parempi kuin kaupunkimaisemani, joka avautuu Töölöntorille.

Ajoin kaupunkiin sunnuntaina alkuillasta. Myöhemmin lähdin käymään työpaikallani Kruununhaassa. Kotiin päin kävellessäni kaupungin tunnelma oli ihmeellinen. Kaupunki oli nimittäin tyhjä. Senaatintorilla oli muutama turisti, varmaankin japanilaisia, valokuvaamassa kirkkoa. Muuten ei ketään. Aleksanterinkatu oli tyhjä. Kolmen sedän patsaan aukio oli tyhjä. Mannerheimintiellä sentään meni raitiovaunu ja muutama auto.

Jokainen suomalainen olisi osannut sanoa syyn, miksi kaupunki oli tyhjä sunnuntaina 15. toukokuuta illalla kymmenen paikkeilla. Japanilaiset turistit tuskin tiesivät - taisivat saada kiistattoman vahvistuksen ennakkokäsitykselleen eksoottisesta maasta ja sen omalaatuisesta kansasta.

Yritin Forumin kohdalla tarkkailla lintuja. Sen katolla nimittäin pesii kolme huuhkajanpoikasta. Niistä on kirjoitettu lehdissä paljon. En kuitenkaan saanut havaintoa. Ne ovat jo lentokykyisiä. 

Töölöntoria lähestyessäni poikkesin kantaravintolaani Eliteen. Sielläkin oli epätavallisen hiljaista, vaikka se ei mikään melupaikka olekaan. Syyhiljaisuuteen oli varmaankin se, että Elitessä ei ole jättikokoista screeniä.

Ihanan hiljaista kaikkialla, maalla ja kaupungissa.
[jatkuu]

maanantai 9. toukokuuta 2011

Kesäkauden aloitus

Äitienpäivän käytin pakkaamiseen. On aika muuttaa maalle, sillä lämmintä luvataan. Kesäkoti pohjoisella Pirkanmaalla odottaa.

Vielä ei ole lomalle siirtymisen aika. Nyt on etätyöhön siirtymisen aika. Siinä työni joustaa. Ei ole väliä, missä mies fyysisesti sijaitsee, kunhan hän hengentuotteillaan toimii virkansa odotusten suuntaisesti eli tuottaa tekstiä. Tekstilajin nimi on muistio eli promemoria.

Huomenna maanantaina siis ajan täyteen pakatulla Toyota Yariksellani kolmostitetä pohjoiseen. Lounaalla poikkean varmaankin Pirkanhovissa tai vaihtoehtoisesti Aapiskukossa, jos satun saamaan impulssin poistua tylsältä moottoritieltä ja ajan Pälkäneen kautta.

Lämmintä on luvassa, mutta harmikseni en voi istua auringossa ihanassa lepotuolissani, sillä jouduin antibioottikuurille kuukauden kestäneen yskän vuoksi. Lääkäri sanoi, että kestoyskää on liikkeellä. Kuurin aikana ei saa altistua auringonvalolle. Harmi, siinä tuntisi kesän alkaneen. Symbolinen aloitusrituaali on tehtävä, mutta varovasti, vain muutaman minuutin pituisena.

Jos sää pysyy hyvänä, voin viipyä Längelmäveden rannalla viikon verran, ylikin. Jos ei pysy, palaan Töölöntorille. Kaikki on avointa - elämä on hyvällä mallilla kun ei etukäteen tiedä, teenkö noin tai näin vai ehkä ihan toisin.

Maalla periaatteisiini kuuluu, että en käytä aikaani sellaisiin sivistyneen maailman kotkotuksiin kuin blogin kirjoitteluun. Saatan lipsua sen verran periaatteestani, että lueskelen muiden kirjoituksia.

Piti tunnelman tavoittamiseksi kaivaa arkistosta esiin teksti, jonka kirjoitin syksyllä  lopettaessani edellisen laidunkauden. Se oli täynnä harmoniaa. Kunpa sellaisen tavoittaisi taas alkavanakin kautena.

Kuvassa Helsingin kevättä. Muualla asuvat eivät taida uskoa, että valkovuokkojakin on kivikaupungissa. On niiitä, kuvauspaikasta on pari kolme kilometriä ydinkeskustaan, rautatieasemalle. Keskuspuisto on täynnä tällaista. Längelmäveden rannoilla on sinivuokkoakin. Ja minun yrttimaallani kasvaa vaikka mitä eksoottisia lajeja.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Puhelinhäirikkö iski

Dessu päätti poiketa kotimatkalla Kiasmaan katsomaan uutta ARS-näyttelyä.

Raskas työpäivä oli takana ja mieli kaipasi virkistystä. Taide on hyväksi koettu keino löytää aineksia matalavireisen sielunsa kohennukseksi. Luvassa oli afrikkalaista nykytaidetta. Dessulle vieras mutta kiinnostava aihepiiri.

Takki ja olkalaukku naulakkoon ja kassalle lippua ostamaan. Vasta maksettuani huomasin, että olisin saanut Hbl-kortillani alennusta 1,50 euroa. Yhdentekevää, ehkä maksuni jotenkin koituu taiteen hyväksi. Näyttely sisältää ennakkotiedoista päätellen afrikkalaista tekotaiteellista postmodernismia, ja sitä tuen mielelläni maksamalla täyden pääsymaksun.

Ensin halusin kuitenkin istahtaa hetkeksi kuppilaan ja juoda kahvit. Kiasma on jännittävä paikka, pidän rakennusta kohtalaisen onnistuneena enkä oikein ymmärrä siihen kohdistettua ivaa. Kuppilan sisustus on sellainen kuin nykytaiteen pesäpaikassa kuuluukin olla. Siellä on aina myös hauska tarkkailla ihmisiä. Paljon nuoria - varmaankin taideopiskelijoita? Nuorena istuin usein joutilaina hetkinä Tukholman Moderna museet -kahvilassa. Siellä tapasi kiinnostavia ihmisiä paremmin kuin missään muualla. Nykyisin vain katselen.

Juuri kun olen noussut pöydästä ja lähdössä näyttelyyn tunnen värinää taskussa. Puhelin piru. Sihteerini soittaa.

Tiedän, että sihteeri ei turhaan soita. Vastaan. Saan kuulla kiireellisestä tapaamisesta, joka pitäisi hoitaa. Tunnen asian, mutta senhän oli tarkoitus tulla vasta huomenna.

Ei auta, pitää lähteä takaisin työpaikalle Kruununhakaan. Tekisi mieli heittää puhelin seinään. Miksi hemmetissä minun ja meidän kaikkien pitää olla koko ajan tavoitettavissa? Toisaalta oma syy, en ole koskaan oppinut pistämään puhelinta kiinni, ainoastaan äänettömälle mutta värisevälle.

Mutta toisaalta, minähän olen koko talven kerännyt ylityötunteja, tämä on hyvä lisä siihen listaan. Jokainen edustustilaisuus lasketaan mukaan. Tavoitteenani on mahdollisimman pitkä lista ylityötunteja, jotka vaihdan vapaapäiviksi kesäkuukausina. Näin olen tehnyt aina ennenkin ja saanut kesän vapaaksi. Mitä tahansa suostun kärsimään, kunhan voin viettää taas kerran kesäkuukaudet Längelmäveden kesäkodissani. Siihen kuuluvat kesäloman lisäksi ylityövapaat, etätyöt, rokulit ja muut pekkaspäivät, ja niinpä selviän kolmisen kuukautta muutamalla poikkeamisella työpaikalla.

Menen lähipäivinä uudestaan Kiasmaan. Epäselvää on, kelpaako maksamani täyshintainen pääsylippu vielä vai pitääkö ostaa uusi.

Kuvassa Kiasma pari viikkoa sitten (klikkaamalla suuremmaksi).

tiistai 3. toukokuuta 2011

Vaakasuorassa

Dessun työpaikalla Vuoronvarausvirastossa yritetään joissakin asioissa olla edelläkävijöitä Yksi parhaimmista edellä käymisen välineistä sijaitsee laitoksen kirjaston takana sijaitsevassa pienessä hämärässä varastohuoneessa. Siellä sijaitsee soffa.

Dessu ihmettelee, miksi ihmisen olennainen perustarve pistää hetkeksi pitkälleen ei ole mahdollista juuri missään muualla kuin kotona. Työpaikoilla se ei käy, ei myöskään kaupungilla. Ikään kuin siinä olisi jotakin hävettävää.

En tarkoita sammumista. Jos kadulla kulkija sattuu sammumaan julkiselle paikalle, paikalle rynnistää heti reippaita vartijanuorukaisia hätistelemään ressukan matkoihinsa. Tarkoitan ihmisen halua vetäytyä hetkeksi pois hälinästä omaan rauhaansa, halua hiljentyä. Se onnistuisi parhaiten vaakasuorassa asennossa, niin kuin meidän takahuoneen soffallamme. Se ei ole sammumista.

Väsähtäminen on hyvin demokraattinen kokemus, se on yhteinen kaikille ikäryhmille, eivätkä brutto- tai nettotulot vaikuta asiaan. Jokaiselle tulee tunne, että olisipa mahdollisuus pistää pieneksi hetkeksi pötkölleen ja antaa ajatuksilleen mahdollisuuden harhailla vapailla aavikoilla.

Muutama minuuttikin riittäisi, ja tehokkuus kohenisi. Mutta näin emme saa tehdä. Dessun työpaikka on harvinainen poikkeus.

Katsokaapa levähdykseen tarkoitettuja paikkoja, kuten kaupunkien puistonpenkkejä. Ne on suunniteltu niin, ettei niillä voi torkahtaa. Lentokenttien odotussaleissa tuolien kädensijat on suunniteltu esteiksi, ettei kahdelle tuolille voi oikaista. Kauppakeskuksissa ja tavarataloissa ei ole tuoleja ollenkaan, paitsi pieniä jakkaroita kenkäosastolla, koska kenkien sovittaminen seisaallaan olisi kovin vaikeaa.

Tavaratalossa asiakkaan kuuluu ostaa tavaroita ja häipyä sitten kiireesti pois. Työpaikalla kuuluu tehdä hullun lailla työtä koko työaika, poikkeuksena tuokio, joka on tarkoitettu ruoan hotkaisuun. Meiningistä käytetään ylevältä maistuvaa nimitystä markkinatalous. Sellaisessa väsähtää ja tulee mielihalu vetäytyä hetkeksi, edes istahtaa, mutta mukavaa tuolia ei ole. Se veisi kallista pinta-alaa eikä olisi investointina tuottoisa.

Kaupunkitilan lepopaikat ovat maksullisia. Voit poiketa kahvilaan istumaan, mutta istuinpaikan lunastaaksesi sinun pitää tilata jotakin, esimerkiksi kupillinen lattea ja munkkipossu, yht 7 euroa. Kirkot ja kirjastot ovat ainoat epäkaupalliset tilat, joissa voi istahtaa ilmaiseksi, ehkä jopa torkahtaa. Kirkon penkit eivät kuitenkaan ole mukavat, ne on suunniteltu syntisille. Kirjaston tuolit voivat olla hyvinkin mukavat, kuten Helsingin Kymppikirjastossa. Narinka-aukiolle on tulossa jonkinlainen kirkollinen hiljentymiskappeli. Idea voi olla hyvä, ellei siihen tungeta mukaan liiallista ideologista velvollisuusvaivaa.

Jokainen kirjojen lukemista harrastava tietää omasta kokemuksestaan, että vaakasuora asento on mitä suositeltavin lukemiselle, erityisesti jos käsillä on kirja, joka vie ajatukset miellyttäviin elämysmaailmoihin. Vaivihkainen siirtyminen unen puolelle saattaa moninkertaistaa nautinnon.

Kuvassa on se soffa työpaikkani takahuoneessa. Siinä otan harva se päivä varttitunnin tirsat lounaan jälkeen. Sitten jaksan taas.

maanantai 2. toukokuuta 2011

Ei meinaa mahtua

Dessun touhuissa on talven mittaan kasvanut näkyviin kaoottinen perusvire, kuten joku lukijakin on huomauttanut. Sen siitä saa kun suostuu ilman itsekritiikkiä milloin mihinkin houkutukseen.

Tulin suostuneeksi vuoden alusta äitiyslomasijaiseksi Vuoronvarausviraston ulkomaankontakteista vastaavalle toimistopäällikölle. Suostumiseen vaikutti se, että olen aikaisemmin hoitanut hommaa vuosikaudet ja osaan sen ja kontaktiverkosto on tallella.

Suostuessani en kuitenkaan osannut arvata, kuinka paljon se juoksuttaa. Ei olisi pitänyt suostua. Alituinen reissaaminen pitkin Eurooppaa ei sovi näin melankoliselle miehelle. 

Nytkin vapun alla tuli pienellä varoitusajalla lähtö Tallinnaan. Se on tietysti rasituksista vähäisimpiä, kun ei tarvitse edes lentokoneeseen nousta. Tallinnassa tapasin vanhoja tuttavia, joiden kanssa oli hauska istua iltaa ja kokeilla, vieläkö pärjään viron kielellä. Olen sitä nuorena jonkin verran opiskellut. Kankeaa oli.

Dessu tunnustautuu romanttiseksi sieluksi ja monarkian leppymättömäksi ihailijaksi. Niinpä ei ole ihme, että hääkuume iski kesken Tallinnan-reissun ja järjestin itseni television ääreen, kun lähetys Lontoosta alkoi. Kaunista oli, kyynelhelmet valuivat pitkin Dessun parransänkisiä poskia sitä onnea ja hurmiota seuratessa. Kuningatarkin oli pirteä ja keltainen kuin kanarialintu.

Mieleen palasi muisto, että Williamin isän ja äidin häitä seurasin aikanaan myös työmatkalla. Istuin silloin hotellin valuuttabaarissa suuren neuvostomaan osavaltiossa, josta käytettiin silloin nimeä Gruusia, kaupungissa nimeltä Tbilisi. Williamin äidin hautajaissaattoa seurasin työmatkalla amsterdamilaisessa hotellissa. 

Yhdessä kohdassa vihkimisseremoniaa Dessulle palasi vielä yksi henkilökohtainen muisto, tosin vain parin vuoden takaa. Olin silloin menossa Jyväskylään vanhan luokkani luokkatapaamiseen. Kutsukirjeessä toivottiin, että laitamme luokkasormuksen sormeen. Dessukin yritti tehdä niin, mutta laittamatta jäi.

Tämä vilahti mieleen sillä hetkellä, kun televisiossa Lontoon ylkämies alkoi pujottaa sormusta morsionsa nimettömään. Eipä meinannut mahtua, niin kuin ei luokkasormus Dessun sormeen. Oliko Kate lihonut? Dessun sormi oli. Vai oliko Kirkossa kuuma ja Katen verenpaine pullistanut sormea. Onneksi William on käytännön mies eikä hätääntynyt vaan osasi pikkuhiljaisella nytkytyksellä ruuvata sormuksen luiskahtamaan nivelen yli paikalleen. Kuvitelkaapa, mikä vaikutus juhlatunnelmaan olisi ollut, jos hän ei olisi onnistunut. Dessun luokkakokouksessa asiasta ei ollut haittaa, mutta Lontoon kuninkaallisissa häissä olisi varmaankin koko juhlayleisö puhjennut itkuun ja monarkian kannatus romahtanut. 

Häiden lisäksi Dessu ei kaivannut muuta vappuhumua. Minulla ei ollut ilmapalloa, serpentiiniä, ylioppilaslakkia, tippaleipää eikä simaa. Ei edes vappuviuhkaa. Töölöntorilla yksi puolue piti kokousta, mutta pistin ikkunan kiinni enkä kuullut meuhkaamista. 

Kuvassa se sormusongelma (kaapattu television lähetyksestä). Klikkaamalla kuva suurenee.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...