Näytetään tekstit, joissa on tunniste entiset heilat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste entiset heilat. Näytä kaikki tekstit

perjantai 11. marraskuuta 2022

Hameenhelma

Kati ja Ellu olivat olleet kesällä Brightonissa kielikurssilla. Paluumatkalla heillä oli tilaisuus pysähtyä muutamaksi päiväksi Lontooseen. Muotiputiikit löytyivät Sohon kaupunginosasta Carnaby Streetiltä, Oli kesä 1967.

Kotiin Jyväskylään tuli viimeisintä muotia olevat minihameet.

                                                                         (Bela Czene 1974)

Parhaille kavereille niitä näytettiin, minullekin. Kati joutui piilottelemaan hametta vanhemmiltaan, sillä isä oli sellainen suvaitsematon, korkea sotaväkiherra, joka tiesi nuorten miesten metkut. Oma 16-vuotias tytär ei sellaiselle saanut altistua.

Sitten tuli Tipulaan konva. Tetetermite soitti, vai olisikohan ollut Silvery, en muista. Paikallinen bändi joka tapauksessa. Sinne oli päästävä minihameessa.

Konva eli konventti oli nimi teinikunnan bileille lukion juhlasalissa. Jyväskylässä taisi siihen aikaan olla kuusi lukiota, joten vuorotellen järjestettäviä konvia oli harva se viikonloppu. Alussa oli ohjelmaa, lopuksi bändi ja tanssia. Teinikortti piti olla, jotta sai ostaa pääsylipun. Opettajia oli valvojina. Tipula eli Tyttölyseo oli tietysti erityisen suosittu kohde meille paikkakunnan pojille.

Katin minihameongelmalle suunniteltiin strategia. Siihen tarvittiin minuakin, vähän niin kuin yhdistetyksi kavaljeeriksi ja turvamieheksi. Tosin sotaväkiherra-isän luottamusta minun sorttiseen pitkätukkaisen lurjuksen näköiseen turvantuottajaan saattoi epäillä. Mutta parempaakaan ei siihen hätään keksitty, ja olinhan sentään perheelle tutuksi tullut.

Olin paikalla Katin huoneessa hyvissä ajoin ennen näkyviin ilmestymistä. Kati puki sinisen minihameensa ja violetit sukkahousut ja maalasi  kynällä rajauksen silmäkulmasta kaarevasti ylöspäin. Se oli tehokkaan näköinen yhdistelmä. Minuutilleen sovittuna hetkenä Ellu tuli vielä lyhyemmässä hameessa soittamaan ovikelloa ja kysymään, onko Kati jo lähtenyt.

Ja samalla sekunnilla Kati ja minä pyyhälsimme esiin ja ei muuta kuin hei, hei, ja olimme ulkona. Vanhemmat jäivät ilmeisen hämmentyneinä tapahtumien nopeasta etenemisestä vaille mahdollisuutta reagoida Katin hameeseen.

Hyvin meni. Oli se kavaljeerillekin pollea paikka talutella ja tanssittaa kahta katseita kääntävää minihameneitoa. Jälkipuhetta Katille kotona tuli, mutta ei se enää ollut merkityksellistä.


 

Jälkipuhetta hameenhelmoista tuli niinä vuosina muuallakin. Asia oli monelle taholle ongelma. Se loukkasi vanhoja arvoja, tuli moraaliongelmia, seksuaaliset ja uskonnolliset näkökohdat kasvoivat julkisessa keskustelussa. Jossain pastori oli erottanut minihametytöt rippikoulusta, perusteluna, että "huoran merkit" pitää saada pois näkyvistä. Siveyden yläraja kulki polvitaipeen kohdalla. Toisaalta kyllä se inspiroikin. Runoilijamestari Jukka Virtanen riimitteli johonkin lauluunsa mainiot säkeet.



Miksi tämä muistelu? Siksi, että luin lehdestä, että minihame on tekemässä paluuta.

 
                                                            (HS 10.10. 1968)

maanantai 13. joulukuuta 2021

Lipponen

Älkää säikähtäkö!  Otsikko ei tarkoita Paavoa. Se tarkoittaa Pekkaa.

Ei Paavolla ja Pekalla paljon yhteistä olisikaan, mutta jotain sentään. Hienoja titteleitä. Toinen on (entinen) pääministeri, puhemies ja kunniatohtori. Toinen on prinssieversti ja Rantasalmen sulttaani.

Minulla on nippu Pekka Lipposen seikkailuista kertovia kioskikirjoja 1950 -  60-luvulta. Uhkarohkeasti luin nyt yhden. Edellisestä kerrasta on puolisen vuosisataa. Nousi mieleen muistoja.


Päähenkilö on merkillisen ristiriitainen tyyppi - voisi luonnehtia vastakohtaisilla termeillä: suomalaisjuntti ja maailmanmies. Pekka seikkailee ja joutuu vaaroihin milloin missäkin päin maailmaa tehdessään "ahväärejä". Nykymaailman normien näkökulmasta hän olisi ongelmaäijä. Rehvastelevassa savolaispuheissa on rasismia, hän on kovasti nuorten naisten perään ja läpsäyttelee sorjia neitosia peffalle. Näkäräiset ja isot pihvit maistuvat. Neuvokkuus ja oveluus pelastavat monesta pulasta, vaikka kielitaitoa sopiikin epäillä puutteelliseksi.

Kirjanippuni on peräisin maalaistalosta läntisessä Keski-Suomessa, jossa vietin muutamia kesäviikkoja iäkkään sukulaispariskunnan hoivissa useana kesänä 1960-luvun alussa. Olin silloin vähän toisella kymmenellä. Kirjat löytyivät ullakolta ja lukupaikaksi vakiintui hyvä piilopaikka aitanvintillä. johon sain siirretyksi leveän patjan. Siinä selälläni luin Lipposia kaikki sadepäivät. Lukukaveriksi sain naapuritalosta samanikäisen Ellun.

Ellua voisi näin jälkikäteen ajatellen pitää ensimmäisenä tyttöystävänäni - tosin ei siinä merkityksessä kuin  seuraavia tyttöystäviä muutamaa vuotta myöhemmin puberteetin pamahdettua päälle. Lipposten lukemiseen Ellu kuitenkin liittyy niin vahvasti, että en vieläkään osaa lukea kirjaa ilman ajatusta vieressä aitanparvella makaavaa Ellua.

Uskonnollisuuteen taipuvainen emäntä taisi olla vähän epäluuloinen, mitä aitanvintillä puuhailemme. Ihan aiheetonta epäluulo ei ollut, sillä pientä vipinääkin oli. Jotain lääkärileikkiä taisi uimareissuilla olla.

Uimassa kävimme etäämmällä olevan metsälammen rannalla. Vaatteiden vaihtopaikaksi meille neuvottiin pajupöheikön takana oleva pieni näkösuoja. Emännän ajatus varmaankin oli se, että sinne näkösuojaan menisimme vuorotellen suojaan toistemme katseilta, mutta me tulkitsimme luovasti ja menimme sinne yhtä aikaa.

Siellä kai muistan ensimmäisen kerran katsoneeni mieskatseen. Tajusin, että tuohon kohtaan Ellulle kasvaa tissit. Vielä ei ollut. Mielikuvani meni jotenkin siihen suuntaan, että muilta osin Ellu pysyy aivan saman näköisenä kuin nytkin mutta tissit kasvavat valtavat kuin joillakin emännillä, joita olin nähnyt nuorempana äitini kanssa saunassa. - Pilallehan siinä menee Ellu jos niin huonosti käy.

Ei ollut minussa herännyt Lipposen meininki. Eipä oikein herännyt myöhemminkään. Ellun kasvamisesta en tiedä, sillä en ole kuullut hänestä niiden vuosien jälkeen.

 

maanantai 22. huhtikuuta 2019

Kuin silloin ennen


Otsikko on harhaanjohtava. Mikään ei ole niin kuin silloin ennen. Ei edes Eeva.

Jos jonkun niin juuri Eevan soisin olevan ennallaan, mutta ei. En olisi tuntenut häntä, jos hän olisi kadulla vastaan kävellyt. Onneksi tapaaminen oli sovittu Stockmannin kellon alle, siihen helsinkiläisten perinteiseen tapaamispaikkaan. Siinä tunnistaminen onnistui. Ei edes tarvittu niitä elokuvista tuttuja keinoja tunnistamisen varmistamiseksi (neilikka napinläpeen, knalli päähän, The Times kainaloon).

Eeva kyllä sanoi tunnistaneensa minut jo kaukaa kadun toiselta puolelta. En muka ollut muuttunut ollenkaan. Minä esitin olevani tuollaisesta vähän loukkaantunut, sillä olin toivonut hänen kehuvan minua entistäkin komeammaksi. Mutta ei kehunut. Parran sanoi harmaantuneen. Vyötärölle kertyneitä kiloja hän ei varmaankaan huomannut, kun ei mitään sanonut.

Edellisestä tapaamisestamme oli kulunut kuukautta vaille 49 vuotta. Ehtii siinä ajassa harmaantua. Olimme silloin 19- ja 17-vuotiaita. Siinä oli ihmettelemistä, että oudosti vei tie lukiovuosien läheiset ystävät erilleen, ettei 49 vuodessa ole ollut minkäänlaista kontaktia tai tietoa toisen vaiheista. Minun muistoissani hän on ollut kaikki nämä vuodet Jyväskylän tyttölyseon eli "Tipulan" oppilas ja Teiniteatterin runotyttö. Kunnes sitten äskettäin tuli yllättävä facebook-kaveripyyntö. Siitä kirjoitin kuvan kera täällä.

Kellon alta tie vei kadun yli Kalevankatua ylämäkeen ravintola Kosmokseen. Sinne minä vanhasta muistista aina vien tärkeimmät vieraani. Siellä on keskusteluille suotuisa akustiikka ilman häiritsevää meteliä.

Mutta ei ole Kosmoskaan niin kuin ennen. Kulta-aikaan se oli taiteilijakapakka vailla vertaa. Siellä kävivät kaikki. Tutuiksi tultiin, kalja kuohui, tupakansavu oli sakeaa. Siellä viihdyttiin. Minä olen jopa suorittanut  professori L:lle kotimaisen kirjallisuuden suullisen tentin siellä kulmalooshissa.

Nyt Kosmos on paremman puoleinen ruokaravintola, alkuperäisen miljöönsä kyllä ansiokkaasti säilyttänyt. Keskustelulle suotuisa akustiikka on ennallaan. Mutta taiteilijat ovat poissa, kaljakuohu ja tupakansavu ovat poissa.

Siellä istuimme Eevan kanssa muutaman tunnin. Muistelimme menneitä mutta menneet johtivat tietysti vähän väliä nykyhetkeen.

On jotenkin hämmentävää huomata, miten pitkäaikainen ulkomailla asuminen ilman tiiviitä kontakteja Suomeen etäännyttää Suomen asioista. Näin on tapahtunut Eevalle. Eduskuntavaalien jälkeisenä päivänä kävi ilmi, että hänellä ei ole mitään käsitystä Suomen poliittisista oloista tai niihin liittyvistä henkilöistä. Eikä Suomen julkisuudesta ylipäätään, ei edes lukiovuosien omasta kaveriporukastamme viihdejulkisuuden tai politiikan tähtikaartiin nousseista henkilöistä.

Kosmoksesta kävelimme rautatieasemalle. Kehäradan juna vei Eevan lentokentälle ja sieltä lentokone kauas pois. Erotessa mietimme, meneekö seuraavaan kertaan taas 49 vuotta.




lauantai 2. maaliskuuta 2019

Kadonnutta aikaa


"Me emme kykene muuttamaan asioita toiveittemme mukaisiksi, mutta vähä vähältä muuttuvat toiveemme."

Sitaatti on Marcel Proustin teoksesta Kadonnutta aikaa etsimässä (1913 - 27, suom. Pirkko Peltonen & Helvi Numminen & Inkeri Tuomikoski). Kirja kertoo illuusioiden katoamisesta, jos sisältö mahdollisimman tiivistetysti halutaan referoida.

Tässä itse kukin joutuu myöntämään, että kadonnutta aikaa tulee aika usein muistelluksi. Se johtuu kai siitä, että sitä kadonnutta aikaa on kertynyt aika lailla ja lisää raksuttaa. Päättyneellä viikollakin tuli kaksi muistelua.

Ensin tuli vanha koulukaveri perinteiselle talvikäynnille. Kuunneltiin vanhoja levyjä ja katseltiin valokuvia. Vanhoista luokkakuvista yritettiin muistella nimiä. Kuvista näkyi aikakauden murros. Lukiossa oli jo beatles-tukkia ja psykedeelisiä paitakuvioita ja minihameita. Minullakin jo parranhaiventa. Ja hemmetin rumat paksusankaiset silmälasit. Ja olin hoikka kuin mikäkin urheilijanuorukainen. Kaverilla oli tukka päässä.

Noista aika moni piirre voisi olla vielä tänäkin päivänä Proustin tarkoittamalla tavalla toiveiden mukainen (paitsi ne silmälasit). Kaipaamaan jäimme.

Eilen tuli facebookiin yllättävä kaveripyyntö - vielä kadonneempaa aikaa.

Luulin sen iäksi kadonneen, sillä edellisestä kohtaamisesta oli kulunut 48 vuotta ja 9 kuukautta. Päivälleen. Voin sen näin tarkasti laskea sillä se tapahtui ylioppilasjuhlassani toukokuun viimeisenä päivänä 1970.

Sain silloin onnittelupusun poskelle ja sitten sanottiin hei hei. Minä lähdin Ruotsiin, E. lähti Saksaan. Sen jälkeen hänestä ei ole kuulunut mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Olisi voinut kuolla jo vuosikymmeniä sitten, eikä minulla olisi tietoa.

E. oli puolivakituinen seuralaiseni lukioaikoina, runotyttö ja teiniteatterin tähtinäyttelijä. Kiertelimme liftausreissuilla pitkin Eurooppaa, kävimme festareilla ja luimme ja keskustelimme.

Ja nyt tämä E. ilmestyi tyhjästä ja tuli fb-kaveriksi. Ei mitään kyselyjä kuulumisista eikä haikailuja vuosien kulumisesta vaan pyyntö, voisinko lähettää hänelle erään monologikatkelman Eeva-Liisa Mannerin näytelmästä. Hän kun asuu vieraassa maassa eikä omista sitä kirjaa. Hän muisti, että minulla se on, koska sitä aikoinaan yhdessä harjoittelimme.

Toteutin pyynnön ja selasin pitkään hänen fb-sivujaan ja pääsin käsitykseen hänen elämänsä kulusta. Varmaan hän samoin minun. Ajatukset karkailevat sinne 48 vuoden taakse. Ovatko illuusiot todellakin kadonneet?


(P.S. Kiitän onnitteluista, jotka eri kanavia pitkin ovat syntymäpäiväni viettoa juhlistaneet!)





perjantai 10. helmikuuta 2017

Trenditietoinen mies

Kuten kaikki blogin pitkäaikaiset lukijat ovat varmasti havainneet, Dessu on trendien haistelijana ja noudattajana parasta ykkösluokkaa. Tuskin yksikään ajassa elävä megatrendi tai vähäisempikään virtaus pääsee livahtamaan ohitseni ilman että tartun siihen uteliaan innostuneella otteella.

Erityisen ylpeä olen sellaisista tapauksista, joissa olen onnistunut olemaan nykytrendin edelläkävijä jo vuosia ennen kuin ilmiö on puhjennut laajaan tietoisuuteen. Tässä esittelen kaksi sellaista.

1. Ravinto

Olen viime vuoden aikana kokeillut ja hyväksi havainnut uudet tuotteet nimeltä härkis ja nyhtökaura, jotka on tarkoitettu kasvispohjaiseksi lihan korvaajaksi.

En ole ehdoton kasvissyöjä, mutta painotan ruokavaliotani siihen suuntaan. Kala ja kana kelpaavat myös mutta punainen liha ei. Yksi nuotiossa tikun nokassa kärvennetty makkara kesässä kuuluu myös perinteisiin, ettei menisi liian tiukaksi.

Pääsin kasvisruoan makuun jo nuorena opiskelijakollektiivin mukana. Tästä olen kirjoittanut usein aikaisemminkin, joten en nyt toista samoja asioita. Mutta näen olevani tässä asiassa edelläkävijä. Harva 60+ ikäinen äijä tässä maassa suhtautuu samoin. Ihmettelyä ja pilkkaa olen äijäporukoissa saanut osakseni.

2. Vaihtoehtoiset faktat

Edellinen kohta hahmottuu yleisessä some-keskustelussa punavihervasemmistolaisten ituhippien haihatteluksi, joten tasapuolisuuden nimissä mainitsen toisen omakohtaisesti läheisen megatrendin sieltä poliittisen kentän toiselta puolelta, konservatiivisoikeistolaisen kristillissiveellisestä realismista.

Elämme totuudenjälkeistä aikaa, kuten moneen kertaan on julistettu. Minä hallitsin tämänkin trendin jo aikaisessa vaiheessa ja hallitsen edelleen, kuten jokaisen blogiani tarkasti lukevan on täytynyt havaita. Ellei joku ole havainnut, hän on luultavasti jonkinlainen hämysilmä. Sanotaanhan se tuossa sivun oikeassa reunassa olevassa profiiliesittelyssäkin, että olen hyvä hämäämään.

Tämänkin taidon hallitsin jo nuorena. Esimerkkejä voisin kertoa vaikka kuinka paljon. Valitsen tähän yhden.

Vuodenvaihteessa 1969 - 70 sain vanhemmiltani apurahan osallistuakseni kielikurssille Tampereella. Ylioppilaskirjoitukset olivat lähestymässä.

Olin kyllä Tampereella mutta en kielikurssilla. Vietin laatuaikaa erään ihanan Airin kanssa. Ensin asuimme hatarassa ja ränsistyneessä puutalossa sijainneessa matkustajakodissa Kyttälänkadulla. Sitten siirryimme Emmaus-hotelliin aseman viereen, koska hirmupakkasilla puutalo kävi kaikista lämmittelypuuhista huolimatta kylmäksi. Emmaus kävi kyllä kalliiksi, sillä kristillis-siveellisistä syistä siellä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden.

Mutta kovasti minua kotona kehuttiin, kun olin viitsinyt joululomanikin uhrata opiskeluun. Otin kehut nöyrästi vastaan.

Nykyisin tällaisesta käytetään nimitystä "vaihtoehtoiset faktat" (alternative facts). Tämä jos mikä on suuressa maailmassa megatrendi. Suomeenkin se on saapumassa, sillä kaksikin puoluetta kävi Amerikoissa oppia hakemassa.

Mutta minä olin edelläkävijä. Ja oppikirjakin löytyy.





keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Kielivaikeuksia



Puhuin äskettäin pitkästä aikaa norjan kieltä. Jos ihan tarkkoja ollaan, puhuin vain muutaman sanan norjaa, enimmäkseen puheeni oli ruotsia. Kuuntelin kyllä norjaa kohtalaisen sujuvasti. Minulla on norjan kieleen vanhaa kosketusta, sillä minulla oli joskus kauan sitten yhden kesän verran norjalainen tyttöystävä. Missään ei opi kieltä paremmin kuin nuorella iällä koetussa romanssissa. Hänen yllytyksestään yritin jopa lukea Hermann Hessen Arosusi-kirjaa  norjan kielellä. Tästä olen joskus kirjoittanut tässä blogissa. Löytyy täältä.

Kyllä norjan ymmärtäminen vieläkin kohtalaisen hyvin sujui. Toisaalta taisi olla niin, että keskustelukumppanini yrittivät parhaansa mukaan puhua jonkinlaista skandinaviskaa.

Suurempaan kieliongelmaan törmäsin heti kohta Helsingin rautatieaseman edessä. Minut pysäytti vanhempi pariskunta, joka selvästikin kysyi neuvoa. En vain ymmärtänyt, mitä he kysyivät. Kieli oli minulle vieras. Ainoa tutun tuntuinen sana puheessa oli ´kathedral´.

Yritin vaihtaa kielen englanniksi. Ei onnistunut. Ei myöskään saksa. Ranskaakin tarjosin, vaikka en itse sitä kummoisestikaan osaa. Ei tulosta. Yritin kuulostella heidän puhettaan ja tunnistaa kielen, mutta se pysyi aivan vieraana. Pariskunta oli kyllä aivan eurooppalaisen näköinen, joten kyllä kielenkin olisi pitänyt olla jotenkin tunnistettavaa. Germaaninen tai balttilainen se ei missään tapauksessa ollut.  Romaanisilta kieliltä se ei kuulostanut, ei myöskään slaavilaisilta. Ei kreikka. Mitä jää jäljelle. Albania? Baski? Täytyy myöntää, että eksyksiin jäin.

Jotain katedraalia he kuitenkin kysyivät. Helsingissä turisteja kiinnostaa yleensä kolme ´katedraalia`, Tuomiokirkko, Uspenskin katedraali ja Temppeliaukion kirkko. Kun rautatieaseman edessä oltiin, päätin neuvoa heidät Tuomiokirkkoon, jonne on vain muutaman korttelin matka. Kupoli melkein näkyy Ateneumin takaa.

Siihen suuntaan he lähtivät, kun sormella osoitin suunnan. Toivottavasti osui oikeaan.

Näinä ´pakkoruotsin´  hemmettiinhäätämisen aikoina ei kai muuta enää saa toivoa kuin että tulevaisuuden turistit opettelisivat suomea. Kyllä se onnistuu, tunnen useita muualta muuttaneita, jotka puhuvat suomea sujuvasti. Intonaatiossa saattaa olla pieniä puutteita mutta ei se haittaa. Kyllä suomalainen silti ymmärtää.

Vanhana naistenlehtien ystävänä löysin Eeva-lehdestä marraskuulta 1956 onnistuneen johdatuksen suomea puhuvan vierasmaalaisen ymmärtämiseen. Epätarkka intonaatio on ymmärrettävissä seuraavien ohjeiden avulla. Tarkastelussa ovat ruotsin, tanskan, englannin ja ranskan puhujat.

Oppikaa tästä. Vierasmaalaiset yrittävät kukin parhaansa mukaan sanoa tärkeitä asioita. Näin ne ovat selkeällä suomen kielellä.

1.  Minä tilaan ennakolta liput.
2. Menkäämme illalla ulos tanssimaan.
3. Haluaisin mielelläni hiukan tanssia.
4. Tanssikaamme enemmän.
5. Onko Teillä halua lähteä kanssani kävelylle?
6. Sallitteko että teen teille seuraa?
7. Sallitteko että saatan teidät kotiin?
8. Onko teillä halua mennä minun kanssani elokuviin?
9. Kiitos, mielelläni.
10. Päivän johdosta monet onnittelut.
11. Suotteko minulle kunnian viedä Teidät Kalastajatorpalle?
12. Olen viettänyt Teidän seurassanne monta hauskaa tuntia.




tiistai 11. syyskuuta 2012

Kävelykierros Helsingissä 7

 

Kohde 7: Linnanmäki  

Sattuneesta syystä - jota en tässä käy tarkemmin selvittelemään - jouduin kohta maalta palattuani käymään Linnanmäellä. Se on paikka, jota inhoan. Olen joutunut monissa huvipuistoissa käymään, Tampereen Särkänniemessä, Kouvolan Tykkimäellä, Tukholman Gröna Lundissa. Sama asenne koskee kaikkia.  

Arvelen inhoni alkusyyksi harmillista tapausta Gröna Lundissa joskus 70-luvun alussa. Minulla oli nätti tyttö kierroksessa. Ensin oli käyty juomassa tuopillinen, sitten ajettiin lemmentunnelissa joutsenten selässä, sitten käytiin tuopillisella, sitten ajettiin vuoristoradassa ja sen lopussa iski pahoinvointi, molemmille.  

Minkäänlaiseen vemputtimeen tai hölskyttimeen en ole sen koommin suostunut menemään. Katson maasta, kun muut menevät. Katsominenkin tekee häijyä.  

Linnanmäelle on rakennettu uusia vekottimia, entistä hirveämpiä. Jostain käsittämättömästä syystä jotkut - erityisesti nuoret - näyttävät nauttivan niistä.  Vielä käsittämättömämpää on, että jotkut fiksut ja järkevät ihmiset - sellaiset kuin sihteerini neiti B. - pitävät hölskyttämisestä. Minä en antanut ylipuhua itseäni vaan seisoin tukevalla maankamaralla ja katselin muualle. Kamerakaan ei tullut mukaan.  

Kuvassa Linnanmäki näkyy Töölönlahden yli Finlandia-talon viereiseltä kalliolta. Kauempaa katsoen paikka näyttää ihan siedettävältä.  

*   *   *   

Kirjoitussarjani "Kävelykierroksia Helsingissä" loppuu tällä kertaa tähän. Sarja voi jatkuakin, kunhan ehdin kävellä lisää kierroksia ja jos niillä löytyy uusia aineksia.  

Kierroksillani en ole katsellut mitään vanhaa, vaikka kierrosteni varrella sijaitsee vaikka mitä historiallista. Kyse ei ole arvostuksen puutteesta.  

Kyse on siitä, että olen halunnut katsella kotikaupunkiani uusin silmin. Olin kesän pois kaupungista, kokonaista kolme kuukautta. Siinä ajassa ehtii näköjään tapahtua valtavasti. Kuvaamiani kohteita ei ollut olemassa toukokuussa, kun poistuin paikkakunnalta. Osa oli rakenteilla, mutta ei valmiina.    

En siis voi väittää, että Helsingissä elettäisiin pysähtyneisyyden aikaa. Koko ajan tapahtuu. Mukaan ottamani kohteet sijaitsevat kaiken lisäksi lähellä toisiaan aivan ydinkeskustassa, melkeinpä vierekkäin. Uusia kaupunginosiakin on tekeillä: Jätkäsaari, Kalasatama. Länsimetro on tekeillä. Niitä en nyt kuitenkaan noteeraa, sillä niistä on vaikea näpätä havainnollista valokuvaa.  

Jos minä kohtaan hyvin tuntemassani kaupungissa näin monta uutta asiaa kolmen kuukauden poissaolon jälkeen, voi vain kuvitella miten uudelta kaupunki tuntuukaan sille, joka Helsingissä harvoin. Minulle nämä ovat muistiinpanoja ensivaikutelmasta. Se unohtuu nopeasti, kun jokapäiväiseen ympäristöönsä tottuu.  

Henkilökohtaisten kokemusten ja muistojen säilyminen on kiinni siitä, miten onnistuu arkistoimaan oman menneisyytensä tärkeät dokumentit. Kirjat, valokuvat ja äänilevyt yleensä säilyvät, mutta millaisia jälkiä jää kokemuksista ja tapahtumista, joissa oli mukana.  

Suuri osa tietysti joutaa unohtuakin, ja jonkin verran saattaa olla sellaista, minkä unhoon jääminen on jopa toivottavaa. Mutta sitten on se nostalgiaa nostattava aines. Siitä ei yleensä ole jäänyt mitään muuta kuin pään sisällä kätköissä oleva aines.  

Onneksi on ihmisiä, jotka ovat tallettaneet aikakausien sisältöjä puolestamme. Niitä kutsutaan dokumenteiksi. Yhden sellaisen katsoin äsken Yle Teemalta. Tekijä oli Lasse Naukkarinen, jonka 70-vuotisjuhlaksi filmi oli valmistunut. Teoksen nimi oli "Olipa kerran utopia".   

Olipa tärkeä dokumentti, ainakin minun henkilökohtaisen elämäntaipaleeni muistojen kuvaajana. Vaikka filmi oli tekijänsä päiväkirjaa vuosikymmenten läpi, siinä oli paljon minullekin tuttua sieluntilaa ja asenneilmapiiriä 1960-luvulta eteenpäin. Tuntui, että tuossa minäkin olin mukana. 
 
 
 

 

torstai 15. maaliskuuta 2012

Lukumiehiä

Istuttiin äijien kanssa iltaa. Puhe kääntyi kirjallisuuteen - olimmehan kaikki jonkinsorttisia lukumiehiä. Ruvettiin siinä muistelemaan, kuinka meistä oli sellaisia päässyt tulemaan. Jostain se oli aikoinaan alkukimmokkeen saanut, sillä ei se nuorilla keskisuomalaisen pikkukaupungin pojilla mikään valtavirta ollut.  

Kuultiin kummallisia alkuunpääsytarinoita. Sattumalla taisi olla kaikkien kohdalla osuutta. Toisinkin olisi voinut käydä, meistä olisi voinut tulla vaikka mopon rassaajia. Olisi voinut jäädä lukuinto löytymättä, ellei eteen olisi osunut sattuma. 

Lauri oli poikaiässä opetellut pelaamaan shakkia ja löytänyt sen myötä sattumalta Stefan Zweigin pienoisromaanin Shakkitarina. Se oli tyrmännyt niin, että pelaaminen jäi ja lukeminen alkoi.  

Reiska sattui asumaan vanhan originellin maisterin naapurissa ja tämä oli istunut puutarhassaan ja kutsunut naapurin nuoren miehen ampumaan ilmakiväärillä räkättirastaita mansikkamaaltaan. Työn palkaksi maisteri oli tarjonnut kirjoja valtavasta hyllystään, yksi kirja jokaisesta rastasvainajasta. Palkkasaaliiksi oli kertynyt nippu Agatha Christietä, Kymmenen pientä neekeripoikaa, Ikiyö ja ne muut, mutta lisäksi Reiska oli myös hoksannut napata Decameronen ja Kravun kääntöpiirin. Ne olivat jättipotti, sillä kirjaston täti ei sellaisia suostunut alaikäisille lainaamaan. 

Minun sattumani oli norjalainen tyttö, joka ilmestyi asumaan tukholmalaisen yliopistokampuksen asuntolassa minun seinänaapurikseni kesällä 1971. Tukholma oli siihen aikaan toinen kotikaupunkini Jyväskylän ohella. 

Norjalaistyttö ei vastoin ennakkoluuloja ollut pukeutunut villapaitaan ja anorakkiin. Asiaan saattoi vaikutta se, että oli kuuma kesä. Hänellä oli hörhelövaatteita, Indiskasta ostettuja. Oli otsapanta, kierroksittain kaula- ja rannekoruja, pirtanaukoja, jeesussandaalit, jenkkiarmeijan maihinnousulaukku jossa peace-merkki. 

Hänellä oli tärkeä kirja. Sen oli kirjoittanut Hermann Hesse ja sen nimi oli Steppeulven. 

Ensi alkuun erehdyin luulemaan, että kirja on sivuseikka. Läpikuultava valkoinen intianpuuvillamekko paljasti kiinnostavampia tulevaisuudennäkymiä. Mutta ei. Tie norjalaistytön tuttavuuteen ei ollut mahdollista ilman SITÄ kirjaa. 

Sain kirjan lainaksi, mutta se oli norjaksi, ja se oli kovin vaivalloista lukea, vaikka ruotsia hyvin osasinkin. Tulkkaus toimi mutta teki etenemisen hitaaksi. Kävin kaupunginkirjastosta (kuva) lainaamassa sen helpommalla kielellä. Istuimme kahdestaan puistossa Kaupunginkirjaston takana olevalla korkealla mäellä lukemassa, oli hellepäivä. Tarina alkoi vetää.  

Minä kävin töissä puistoravintolassa Södermalmilla, norjalainen naapurini kävi kesäkurssia Konstfackissa, Ruotsin taideteollisessa korkeakoulussa. Hänellä oli huoneessaan maalausteline. Kuvissa oli psykedeelisiä muotoja ja värejä. 

Siitä kirjasta lukuharrastukseni lähti vauhtiin. Suomeksi sen nimi on Arosusi (alk. Der Steppenwolf -1927). Siitä muodostui aikakauden nuorisolle jonkinlainen kulttiteos. Rockyhtye Steppenwolf otti nimensä tästä teoksesta, ja yhtyeen kappale  Born to be Wild  on yksi rockmusiikin suurista klassikoista. 

*   *   *  

Sitten kävi niin, että norjalainen naapurini katosi. Eräänä aamuna hän oli poissa, enkä koskaan sen jälkeen ole kuullut hänestä. Kirja jäi minulle.






perjantai 9. maaliskuuta 2012

Kuski



Sain ajokortin heti kun olin täyttänyt 18. Lauantaisin poikaporukka lähti naisiin, ja yleensä reissut suuntautuivat Jyväskylästä lähiseudun kirkonkylien tanssilavoille. Juomia oli mukana, mutta yhden piti olla ajokunnossa. Minä olin usein vapaaehtoisesti juoppokuskin roolissa.  

Minun Rättisitikkani ei kelvannut ajoneuvoksi näille reissuille. Ei kuulemma tehnyt vaikutusta naisiin. Niinpä käytössä oli Opel Rekord tai Anglia, kavereiden isiltä lainaksi saatu. Ne kuulemma tepsivät naisiin.  

Kuinka väärässä kaverit olivatkaan.   

Muistikuvakseni jäi, että Opelit ja muut eivät tepsineet ollenkaan. Kyytiläisteni menekki jäi vaatimattomaksi. Tai ehkä se ei johtunut autosta. Selvin päin en itse isommin osallistunut temmellykseen vaan odottelin pitkästyneenä autossa. Hoitelin sitten pettyneet juopuneet aamuyöllä turvallisesti koteihinsa.  

Sen sijaan minun Rättisitikassani riitti viehättäviä kyyditettäviä, sellaisia runotyttöjä ja teiniteatterilaisia. Mutta ne reissut eivät tapahtuneet lauantaisin aamuyöstä maaseudun tanssilavoilla. 

*   *   *    

Nyt varttuneessa iässä olen taas muutaman kerran joutunut kuskiksi.  Seuran puutteesta myös nykykuskattavani taitavat kärsiä. Onnistumisen mahdollisuudet kuitenkin ovat heiltä lopullisesti hiipumassa.   

Huomenna olen taas lähdössä tällaiselle reissulle. Kuskaan yhdeksänkymppisen sukulaismummelini Etelä-Pohjanmaalle hautajaisiin. Känniä ei kyytiläiselläni ole luvassa, korkeintaan lääketokkura, sillä reissulle tulee mukaan palvelutalon hoitaja, joka huolehtii lääkkeistä ja muusta huollosta.


Haudattava on vielä vanhempi mies. Olen saanut kuulla salaisuuden: nämä kaksi olivat joskus nuoruudessaan vähän aikaa rakastavaiset. Jostain maalaiskylän tanssiaisista sekin oli alkanut.

Tälläkin reissulla on väliä, millaisella autolla liikutaan - perustelut ovat kuitenkin muuttuneet. Nyt tärkeää on, että auto soveltuu pyörätuolipotilaan kuljetukseen. Sellaisen saamme käyttöömme. 

Taitaa taas mennä aamuyöhön ennen kuin saan matkustajani turvallisesti kotiin.

torstai 12. tammikuuta 2012

Porthanian pyöröovet

Kävin äskettäin eräässä tilaisuudessa Porthanian isossa luentosalissa. Siellä aina herää muistoja.

Samassa salissa, suunnilleen samalla paikallakin, istuin 40 vuotta sitten pääsykokeessa pyrkiessäni yliopistoon opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä. Kuva siitä salista ja omasta sijainnistani siellä jäi pysyväksi muistoksi mieleni syvimpiin sopukoihin. Silloin tuntui kuin olisi ollut kysymys suunnilleen elämän ja kuoleman jälkeen toiseksi vakavimmasta hetkestä.

Tulin hyväksytyksi. 

Olin jo pari viikkoa aikaisemmin ollut menossa pääsykokeeseen, sillä kerralla teologiseen. Olin kotona Jyväskylässä lukenutkin jonkin pääsykoekirjan. Teologista tiedekuntaa en ollut valinnut kohteekseni ollenkaan aatteellisista syistä vaan siksi, että sinne kuulemma pääsi helposti. Taktinen näkökulma hahmottui niin, että kun on sisään yliopistoon päässyt, sitten on helppo vaihtaa alaa mieleisekseen.

Yleisesti tunnetun väitteen mukaan teologisen tiedekunnan ovi avautui kaikille, jotka onnistuvat pääsemään Porthanian moderneista pyörivistä ovista sisään. Sen jälkeen loppuosa pääsykokeesta olisi leikintekoa.

Tässä yrityksessä minulle kävi huonosti. En selvinnyt pyöröovista, tarkemmin ilmaistuna en selvinnyt pääsykoeaamuna edes pyöröoville asti.

Olin saapunut junalla Jyväskylästä Helsinkiin pari päivää ennen pääsykoetta. Sain kortteerin erään tuttavan opiskelijakämpästä Domuksella. Pääsykoetta edeltävänä iltana menin Bottalle, ihan vaan hetkeksi pistäytymään.

Bottalla jouduin joron jäljille, jos nyt tätä sanaa voi käyttää kauniista Kaarinasta, johon Bottalla tutustuin. Teologisen tiedekunnan pääsykokeen alkaessa olin sikeässä unessa Kaarinan kämpillä jossain Kannelmäessä. Arvaa harmittiko.

Kuvassa Porthanian pyöröovet (suurenevat klikkaamalla).

maanantai 30. toukokuuta 2011

Joutilaisuuden ylistys

Dessu on vastoin tapojaan ollut liikkeellä koko viikonlopun. Yleensä hän mieluummin makoilee sohvalla joutopäivät.

Aktiivisuuden syy on ollut Kaisaniemen puistossa pidetty Maailma kylässä -festivaali, jonka tarjontaan olen monipuolisesti tutustunut. Olen kuunnellut musiikkia monista maista ja nähnyt monenlaisia muita esityksiä, olen syönyt kongolaista ruokaa, olen tutustunut taiteisiin maailman ääriltä. Hieno tunnelma ja yleisöä valtavasti, kymmenin tuhansin molempina päivinä. Tämä on Helsingin alkukesän hienoimpia perinteitä.

Sunnuntai-illaksi ehdin vielä poiketa Finlandia-taloon kuuntelemaan amatöörejä johtamassa sinfoniaorkesteria. Ylen Maestro-ohjelmasarja oli finaalivaiheessa. Vaikka asiantuntemukseni musiikkiasioissa on kelvotonta tasoa, uskallan silti arvioida, että parempiakin kapellimestareita olen elämäni varrella osunut kuulemaan.

* * * 
Tämä olikin viimeinen Helsingin-viikonloppuni tällä kertaa. Olen kesäkuun alusta siirtymässä maaseudun asukkaaksi. Tavoitteena on taas kerran viettää pääosa kesästä vanhassa torpassani Längelmäveden rannalla pohjoisella Pirkanmaalla.

Ihan täyttä kolmea vapaata kuukautta en ole ylitöilläni, projekteillani ja muilla keplotteluillani onnistunut saavuttamaan, mutta ei se kauaksi jää. Alkukesän kirjoittelen etätyönä joitakin tilauksessa olevia tekstejä ja pistäydyn muutaman päivän työmatkalla Berliinissä. Elokuun loppupuolella on myös joitakin osa-aikaisia työtehtäviä, mutta siinä ne sitten ovatkin. Muun ajan olen joutilas.

Vieraita Längelmävedellä kulkee kaiken kesää, melkein kaikkina viikonloppuina ja välillä arkipäivinäkin. Minulla on hyvät majoitustilat käytössäni. Torpan vanhassa hirsisessä aittarakennuksessa on viisi vierekkäistä ”huonetta” ja kussakin useita sänkyjä, joten isompikin porukka saa kelvollisen yöpymispaikan. Siksi olenkin voinut kutsua Vuoronvarausvirastosta koko oman osastoni väen elokuussa rapujuhlille.

Pääkaupungin lentokentälle ja satamiin minulla tulee taas monta ajoa, sillä vieraita tulee pitkin Eurooppaa, työn kautta tutuksi tulleita. Aivan äskettäin sain vahvistuksen, että Barcelonasta tulee jo kolmantena kesänä vierailulle kaksi herraa, jotka ovat poikkeuksellisen innostuneita suomalaisen kesäyön tunnelmasta. Innostuksen ydinkohta on suomalainen tanssilava ja tango. Viime kesän  tanssimenestys oli heille ikimuistoinen. Toiveena on, että kokemus toistuisi taas. Joten tässä tulee vihje pirkanmaalaisille tanssitaitoisille neidoille: paikka on mitä todennäköisimmin Rönnin lava ja aika juhannuksen jälkeinen viikko. Sillä varauksella, että siellä on silloin toiveiden mukainen esiintyjä. Muussa tapauksessa joku muu lähiseudun lava.

Käymään tulee tietysti myös teinivuosieni ihastus Sandra  Ruotsista, kuten melkein joka kesä vuosikaudet. Ensikertalaisia kävijöitä tulee kolme vierasta Birminghamista. Vaikea ennustaa, miten britit pärjäävät suomalaisessa kesäyössä.

Vieraiden listassa kunniapaikalla on tietysti tyttärentyttäreni Sofia , joka tulee Brysselistä pitkälle lomalle. Hänen kanssaan soudamme varmasti taas saareen uutta aarretta etsimään.

* * * 

Vapaa-aikanaan Dessu lukee ja hoitaa yrttimaataan. Lisäksi hän kiertää taiteen perässä pitkin ja poikin maata. Tavoite on päästä Sodankylän filmifestivaaleille, mutta onnistuminen on vielä epävarmaa. Lähiseudun taidenäyttelyt ja -tapahtumat onnistuvat varmasti.

Laidunkauden aloituskirjaksi olen jo pakannut muuttokuormaan Tom Hodgkinsonin Joutilaisuuden ylistyksen. Sen idea vastaa hyvin nykyistä asennettani. Kirjassa on kutkuttavan hyvältä tuntuvia otsikoita, sellaisia kuin ”Myöhään nukkumaan”, ”Velttoile huviksi ja hyödyksi”, ”Nokoset”, ”Herääminen on työlästä” jne. Tiedä sitten, tarjoaako teos mitään uutta oivallusta. Tuollaiset tuntuvat tutuilta ilman kirjaakin.

Dessun blogi siirtyy nyt kesätauolle, joka kestää syksypuolelle. Läppäri tulee kyllä mukaan mutta en usko sitä käyttäväni, ellei kohdalle osu aivan poikkeuksellisia olosuhteita, kuten sadetta. Normaalioloissa istun mieluummin laiturilla kuuntelemassa kesäyön ääniä. Jos kesän seikkailuista hengissä selviän, palaan tänne taas.

Toivotan lukijoilleni hyvää kesää ja erityisesti kiitän niitä, jotka ovat viitsineet kirjoituksiani kommentoida. Kommentit ovat olleet suuri ilonaihe.

perjantai 15. huhtikuuta 2011

Entinen heila

Dessu seisoi tänään Vanhan kirkon puiston ja WSOY:n kulmassa Bulevardilla odottamassa liikennevalojen vaihtumista, kun hän melkein säikähti. Tuntematon nainen tarttui hihaan ja puhkesi puhumaan: ”Onko se - - onko se todellakin Roope?”

Oli se todellakin Roope, mutta kysyjää en tuntenut. Suunnilleen ikäiseni, tyylikkäästi pukeutunut. Tuollaisessa tilanteessa mies tuntee itsensä epäkohteliaaksi, kun ei tunne toista, joka selvästikin pitäisi tuntea, koska hän tuntee minut nimeltä. Siinä yrittää pikavauhtia skannata aivosolunsa läpi: ammatin kautta tuttu? naapuri? kapakkatuttu? opiskelukaveri? koulukaveri?

Ei hajuakaan, aivan vieras. Kohteliaisuuskoodiin kuitenkin kuuluu, ettei tunnusta unohduksen syvyyttä vaan yrittää jotenkin kiemurrella ja saada johtolangan päästä kiinni. Kasvoissa oli ehkä jotakin tuttua mutta ei riittävästi. Hämmennykseni näytti huvittavan häntä.

”Et taida muistaa? Viiden pisteen vihje: muistatko kesän kerran kauan sitten, olikohan 1977?”

Tilanne oli vähän kuin elokuvassa Tyttö kuunsillalta (Matti Kassila - Hella Wuolijoki). Alkoi hieman polttaa, mutta ei riittävästi. Miten saada nostetuksi mieleen juuri se kesä kaikkien muiden entisten kesien joukosta?

”Kolmen pisteen vihje: kasvatustieteen appro.”

Just joo. Sellaisenkin olen joskus suorittanut. Se oli kesäyliopistossa, paikka oli Kauppakorkeakoulu. Nyt alkoi raksuttaa. Voiko tämä olla SE tyttö?

Kyllä se oli SE tyttö.

Onko kiire, ehditkö kahville? Ei Dessulla koskaan ole niin kiire, etteikö kahville ehtisi. Siinä on Ekberg melkein vieressä. Sinne. Muistan, että Ekbergillä käytiin silloin kesällä 77 monta kertaa, melkein joka päivä, kun Neidillä oli rahaa tarjota, minulla ei ollut. Iltaisin käytiin usein kaljalla ravintola Bulevardiassa, siinä lähellä sekin, vanhaa oopperaa vastapäätä.

Neiti opiskeli oikeustieteellisessä, minä historiallis-kielitieteellisessä kirjallisuustiedettä. Kasvatustiede oli molemmille sivuaine. Siellä kauppakorkeakoulun luennoilla sytyimme suhteeseen ja rilluttelimme kesän. Se oli villi kesä. Syksyn tullen suhde pikkuhiljaa hiipui, kun approbatur tuli valmiiksi. Sen koommin emme ole tavanneet.

Entinen ponnaripäinen farkkutyttö oli nyt tyylikäs lady. Menestynyt liikejuristi oli menestyvän liikejuristin näköinen, kalliin oloiset vaatteet, silmälasit ja korut ja kampaukset. Minua hän arvioi, että olenpa onnistunut säilyttämään vanhan tyylini. Ei hän sitä ääneen sanonut mutta tarkoitti selvästi nukkavierua pikkuboheemia olemustani.

Menneisyydestä ei siinä kahvikupin ääressä puhuttu sanaakaan. Pysyttiin nykyhetkessä. Mitä teet, mitä kuuluu? Puheet kesästä 77 olisivat tuntuneet kiusallisilta. Erosimme kohteliaasti kätellen: ”Hyvää jatkoa, ehkä joskus taas tavataan.”

En kehdannut kertoa, että ei ole kovinkaan pitkä aika siitä, kun kirjoitin hänestä ja kesällä 77 sattuneesta tapauksesta blogiini. Sen mainitseminen olisi ollut aivan liian intiimiä, vaikka kirjoitinkin sen nimettömästi. Ei tyylikkäälle juristille voi muistuttaa mieleen, että ponnaripäinen Neiti kerran kauan sitten pelasti itsensä ja minut hyvin kiusallisesta tilanteesta. Se liian intiimi teksti löytyy täältä.

tiistai 9. marraskuuta 2010

Kadotettu taidelaji

Minulla oli ajastintallennuksessa perjantai-iltana Yle-Teemalta tullut elokuva ”Palaa, palaa(Hori, má panenko - 1967). Yhtään en tiennyt / muistanut, mikä elokuva on kyseessä. Vain ohjaajan nimi (Milos Forman) antoi viitettä. Kyseessä oli siis merkittävän ohjaajan varhaisteos, jonka hän teki kotimaassaan Tšekkoslovakiassa juuri ennen traagisia tapahtumia, jotka ajoivat hänet pois maasta työskentelemään ulkomailla. Myöhemmin syntyivät mm. ”Yksi lensi yli käenpesän” ja ”Amadeus”.

Jyväskylästä palattuani aloin katsoa elokuvaa. Muutamassa minuutissa tuli muistikuvia kaukaa menneisyydestä: tämänhän olen tainnut nähdä ennenkin. Vähitellen muistikuvat tarkentuivat. Teatteri oli Bio Rex. Esitys kuului teinien elokuvakerhon sarjaan. Kävin siellä silloisen tyttöystäväni kanssa. Aika oli joskus 1970-luvun alkua.

Ei elokuva mikään suuri mestariteos ollut, ihan kelvollinen kuitenkin. Katsellessa nieleen nousi enemmänkin mietteitä elokuvakulttuurin muutoksesta. 

Vielä 1970-luvulla oli teinien elokuvakerhoja. Bio Rex on suuri sali, ja se oli täynnä helsinkiläistä teininuorisoa. Dessu ei itse silloin enää ollut teini mutta hän oli kerhon jäsen yhden sellaisen seuralaisena. Kuvitelkaa, hyvät blogin lukijat. Suuri sali täynnä teinejä katsomassa tšekkoslovakialaista tuntemattoman ohjaajan elokuvaa. Nykypäivänä sellainen olisi mahdotonta - eikä vika ole uudemman tšekkiläisen elokuvan laadussa.

Dessu muistaa käyneensä niihin aikoihin saman seuralaisen kanssa monessa kerhon esityksessä. Oli Godardin, Truffaut´n, Rossellinin, Bergmanin, Buñuelin ja monien muiden ohjaajien teoksia. Ja aina oli suuri sali täynnä nuoria katsojia.

Entä nykyisin? Onko nuorisoa menossa katsomaan elokuvaklassikkoja? Tuntevatko nuoret niitä?

Eivät varmasti.

Jos jossain niin tässä kaupallisuus on jyrännyt taiteen yli. Kyllä elokuvissa edelleen käydään, mutta tarjolla on vain amerikkalaista actionia tai uusimmalla tekniikalla täytettyä rymistelyä. Taidemuotona elokuva on hukattu. Lukion opetussuunnitelmaan elokuvan historia ei kuulu.

Surullista. Muille taiteille ei ole käynyt yhtä huonosti, ainakaan vielä, mutta varokaa. Bisnesmiehet vaanivat.

maanantai 8. marraskuuta 2010

Virnuileva kiduttaja

Anita tuli kaupungilla vastaan. Emme olleet pariin vuoteen tavanneetkaan, joten menimme kuppilaan kahville kuulumisia kyselemään. Anitan kanssa mennään aina tavattaessa kahville. Niin kiirettä ei tulekaan, ettemme ehtisi.

Anita aloitti kuten aina:      
”No, oletko ollut kidutettavana?”

Tässä kohdassa tarkkaavainen blogin lukija oletettavasti valpastuu. Jos arvoisien lukijoiden joukossa sattuu olemaan esim. Supon agentteja, voi herätä suorastaan epäluuloja Dessun henkilöllisyydestä. Siksi vannon kautta kiven ja kannon ja muunkin kunnian, että en kuulu Al Qaidaan enkä ole koskaan ollut lähelläkään Quantanamon terroristivankilaa. Joten rynnäkköä Töölöntorin kulmalla sijaitsevaan kotiini ei ole tarpeen käynnistää, Anita tarkoitti aivan muuta kidutusta.

¤ ¤ ¤

Kaupunki, jonka kahvilassa edellä mainittu kysymys esitettiin, on Jyväskylä. Dessu vietti siellä viikonlopun. Se on kotikaupunkini, asuin siellä ikävuodet nollasta kahteenkymmeneen. Anita asui kotini naapurissa. Hän oli yksi lapsuuteni leikkitovereista, minua ehkä vuoden verran vanhempi.

Anita oli tytöksi kummallinen: hän osasi urheilla ja pärjäsi pojille. Korkeus- ja pituushyppy sujuivat, jopa seiväshyppy, samoin jalkapallo. Uimalan hyppytornista hän uskalsi hypätä 10 metristä. Juoksuissa kukaan meistä pojista ei pärjännyt hänelle. Rekkitangolla hän oli hurja: kun me pojat uskalsimme heittää neljänneksen, Anita ei arkaillut vaan heitti puolikkaan. (Ovatkohan nimitykset oikeat? Neljännes tarkoitti polvitaipeista pää alaspäin kiikkumista, vauhdinottoa heilurina ja hyppäystä siitä jaloilleen maahan. Puolikas tarkoitti istumista rekkitangon päällä, siitä taaksepäin polvitaipeiden varaan heittäytymistä ja siitä vauhdista jaloilleen maahan hyppäystä.)

Yhtenä kesänä - olimme noin 12-vuotiaita - innostuimme leikkimään rosvoa ja pollaria. Minä ja naapurin Heikki olimme rosvoja, Anita oli poliisi. Juostiin pitkin pihoja, pojat karkuun ja Anita perässä. Rosvo jäi satimeen kun poliisi sai kosketuksen.

Kiinni saamansa rosvon Anita talutti päämajaan. Sellaisena toimi Heikin kodin autotallin vintti. Se oli vaikeapääsyinen ja matala loukko, jonkinlainen romuvarasto, jonne noustiin viereisen puuliiterin pinojen yli tikapuita pitkin ja pienestä luukusta sisään. Anita juoksi meidät kaksi rosvoa helposti kiinni, ja sen jälkeen ei auttanut mikään. Piti totella mitä poliisi käski.

Päämajassa poliisi luki syytteet virallisella nuotilla ja vaati tunnustuksen. Kun tunnustus oli saatu, seurasi rangaistua. Anita itse muodosti sekä tuomiovallan että toimeenpanovallan. Rangaistus oli aina kidutus.

Kidutuksessa oli kolme vaihetta 1) vaatteet pois ja huppu silmille 2) seisomaan pylvään viereen ja kädet selän takaa pylvään ympäri narulla kiinni 3) Anitan korkeimman omakätisesti suorittama julma kokovartalokidutus.
Siinä me Heikin kanssa seisoimme pylväisiin kytkettyinä kidutettavana monta kertaa sen kesän aikana. Anitan kidutus oli parasta mitä tiesin. Sitä piti saada lisää. Kulmakunnan muille pojille ei kerrottu - olisi voinut tulla tungosta rosvojoukkoon. Me halusimme hoitaa kidutukset ihan vaan omassa porukassa.

Mutta tuli päivä, jolloin olimme taas Heikin kanssa pyytämässä Anitaa leikkimään rosvoa ja pollaria. Anita ei halunnutkaan. Hän sanoi, ettei hän koko kesää jaksa kiduttaa. Lisäksi hänellä oli alkamassa uimakoulun maisteritutkinto.

¤ ¤ ¤
Kahvilassa vastasin Anitan kysymykseen, että eipä ole valitettavasti osunut kidutuksia kohdalle. Näin olen vastannut aina, kun hän on vuosien varrella saman kysymyksen esittänyt.

Kukapa kiduttaisi, kun Anita lopetti. Heikki poistui jo pari vuosikymmentä sitten autuaampiin kidutuskammioihin - ehkä siellä enkelit hoitavat homman? Päämajakin on purettu. Mutta Anita sen kun jaksaa virnuilla.

(Kuva: Aulikki Oksanen kuvitusta kirjassa Piispa Henrikin sormi.

tiistai 12. lokakuuta 2010

Kultainen nuoruus

Dessu luki Ilta-Sanomista skandaaliuutisen. Oikeuskanslerimme oli hurjassa nuoruudessaan joutunut kerran Tampereella juoppoputkaan. Junassa oli tullut kallistelluksi kuppia.

Tapaus tarjoaa pakinoitsijoille ja pilkkakirveille herkullisen aiheen. Jossakin joku jo irvisteli, että taitaa tapaus mennä kokemattomuuden piikkiin, sillä osaava alan mies humaltuisi pohjoisen junassa vasta Oulun ja Kemin välillä. Dessun silmissä uutinen luo vähän hissukan oloiseen kansleriin uutta särmää.

Juristikoulutuksen saaneen miehen ammattipätevyys sen sijaan joutuu epäilyksen alaiseksi. Yleinen käsityshän on, että juristi puhuu niin itsensä kuin asiakkaansa kuiville vaikka minkälaisesta pinteestä, oli kunto mikä hyvänsä. Dessulla on tästä henkilökohtaista kokemusta.

¤ ¤ ¤ 

Liisankadulla, samassa talossa kuin Mikko Monosen ruumisarkkuliike, asui ammoisella 1970-luvulla alivuokralaiskämpässä oikeustieteellisessä opiskeleva Neiti. Dessu vähän yritteli lähempää tuttavuutta.

Eräänä loppukesän iltana Dessu ja Neiti istuskelivat ravintola Bulevardian yläparvella. Kun valomerkki tuli, Neiti muisti, että kämpillä taisi olla avaamaton pullo Egri Bikaveria. Lähdettiin kävellen rantakatuja pitkin kohti Liisankatua. Matka oli pitkä, mutta mikäs kiire, yö oli lämmin.

Kaivopuiston laiturille istuttiin huilaamaan. Keksittiin, että kuutamouinti olisi nyt poikaa. Mikäpä siinä, vaatteet pois ja mereen. Uinnin jälkeen kuivateltiin ihoa siinä laiturilla vaaka-asennossa ja tilanne muuttui ns. intiimiksi, totta kai. Sellaisessa mielentilassa käy niin, että tietoisuus suuntautuu yhteen ainoaan lähellä sijaitsevaan kohtaan eivätkä aistit pysty havaitsemaan ympäristön tapahtumia.

Kunnes tuli herätys:


- Jaahas. Hajaannutaanpas!
Kaksi isoa ja rumaa poliisisetää seisoi siinä vieressä ja heidän mustamaijansa seisoi kadun laidassa. Suusta kuului tämä mellakkapoliisin klassinen repliikki. Intohimon merkit lakastuivat sillä sekunnilla. Pääsisikö pakoon? Ehkä uimalla Suomenlinnan suuntaan?

Komennettiin pukeutumaan ja sitten sisälle maijaan. Mainittiin sanoja kuten siveettömyys, säädyttömyys, sukupuolikuri, julkinen paikka, sakkorangaistus, kuulustelu, putka. Taisi tulla mainituksi esiaviollisuuskin.

Mutta onneksi paikalla oli juristi, tosin vasta opiskelija mutta ilmeisen osaava. Neiti selvitti konstaapeleille, miksi tuon ja tämän mainitun rikkomusnimikkeen tunnusmerkit täyty. Lisäksi Neiti alkoi suoltaa sekaan tarinaa, kuinka kaksi rakastavaista tässä viettää viimeistä iltaa yhdessä ennen pitkää pakollista eroa, joka johtuu siitä ja tästä velvollisuudesta, kuinka ymmärtämättömät perheet ja sukulaiset vainosivat rakastavaisia, kuinka sijaa läheisyydelle ei kodin kielteisyyden vuoksi löytynyt, varattomille nuorille. Ilmiselvä muunnelma Veronan kuuluisasta rakkausdraamasta. - Ymmärtäväthän herrat konstaapelit, ovathan herrat kai olleet nuoria ja rakastuneita itsekin?

 Mikään tässä tarinassa ei ollut totta, mutta vähitellen konstaapelit pehmenivät, ymmärsivät, suorastaan liikuttuivat melodramaattisesta tarinasta. Ei tullut Dessulle ja Neidille sakkoa, ei putkaa. Jos tarinaa olisi vielä pidemmälle jatkettu, olisimme varmaankin päätyneet kuutamouinnille kaikki neljä yhdessä, niin liikuttunut oli tunnelma.

Konstaapelit lähtivät autollaan, Dessu ja Neiti jatkoivat aamun jo sarastaessa matkaa kävellen käsi kädessä rantakatuja pitkin sinne Liisankadulle, jossa odotti pullo Egri bikaveria.

Hyvät juristit eivät joudu putkaan.

keskiviikko 5. toukokuuta 2010

Sommaren med Sandra

(Seikkailukertomus jatkuu. Lue ensin eilinen ”Ranskan rajalla”)

Dessun toinen kirjeenvaihtotoveri löytyi Ruotsista. Hän oli Sandra Sigtunasta, ruotsalaisesta pikkukaupungista Tukholman vierestä. Tämä kontakti oli käynnissä suunnilleen samaan aikaan kuin ranskalaisen Catherinen kanssa. Aika oli 1960-luvun loppua. Oltiin 17 - 18-vuotiaita.

Kirjeenvaihto oli sen ajan kansainvälisyyttä ja kieliharjoittelua, mutta kyllä siihen siinä sivussa henkilökohtaista flirtti-intressiä sisältyi. Catherinen kanssa kirjeet kulkivat englanniksi, kun ranskaa en osannut. Sandralle kirjoitin ruotsiksi. Sitä opin koulussa, ja kielitaitoa oli tullut myös isomummolta ja hänen sisaruksiltaan, jotka olivat suomenruotsalaisia. Pikkupoikana olin isomummolassa oppinut kaikenlaista hyödyllistä, jopa ruoka- ja iltarukouksen ruotsiksi.

Sandran kanssa en rukouksille kuitenkaan uskonut olevan käyttöä. Pikemminkin snapsilaulut olisivat olleet tarpeen.

Sandra oli toista maata kuin ranskalainen Catherine, fraasin kaikissa merkityksissä. Ruotsista alkoi tulla Jyväskylään kirjeitä, jotka sisälsivät värikkäillä huopakynillä tekstattuja sekalaisia lappuja ja papereita, jotka olivat täyttä ajatuksenvirtaa, viimeistelemättömiä, suttuisia, teksti sikin sokin. Tekstien aiheina olivat enimmäkseen selostukset bailaamisesta ja bändeistä. Svensktoppen-hittilista tuli tutuksi. Valokuvassa Sandralla oli vaalea pitkä pörröinen tukka, silmissä vahvat kajalit, vaaleanpunaisiksi maalatut huulet törröllä ja paidannapit auki napaan asti.

Kyllä Ruotsin neito kiinnostavuudessa ranskalaisen voitti, ainakin jos kuvasta katsoi.
¤ 

Ruotsalainen ”vapaamielisyys” oli siihen maailmanaikaan kaikkialla kuuluisaa. Maine oli kasvanut ennen kaikkea elokuvien myötä. Vilgot Sjöman oli kuuluisin ja sensaatiomaisin ohjaaja. Elokuvat Syskonbädd, 491 ja Jag är nyfiken gul olivat herättäneet huomiota seksuaalisella suoruudellaan. Dessu oli jotain näistä nähnyt, ja siksi Sandran kirjeet ja kuvat saivat lisää merkityksiä nuoren miehen mielessä.

 Kesällä Dessu matkusti Ruotsiin Sandraa tapaamaan. Matka Jyväskylästä Turkuun sujui junalla ja sieltä Bore III -nimisellä laivalla Tukholmaan. Se oli Dessun ensimmäinen yksin suoritettu ulkomaanmatka. Siinä oltiin aika täpinöissä, kun oltiin naisiin menossa. Laivan tax freesta Sandra oli toivonut tuliaisiksi pullon Bacardia ja pullon Cinzanoa. Lisäksi Dessu ostaa umpimähkään jonkun hienonnäköisen hajuvesipullon. Ja nipun paksuja Marabou-suklaalevyjä. Niillä tuliaisilla pitäisi pärjätä.
¤

Dessutom katsoi äskettäin elokuvan ”Kesä Monikan kanssa” (Sommaren med Monika - Ingmar Bergman 1953). Sen alkukohtaus on aina tuonut elämyksellisen muistikuvan Dessun saapumisesta Tukholmaan. Elokuvan nuori mies tumpeloi pahasti kohdatessaan viehättävän naisen, joka pyytää tulta tupakkaan. Mies ei meinaa onnistua: tulitikku sammuu, tulitikku katkeaa, käsi vapisee… 

Dessu tumpeloi Tukholman Skeppsbron satamassa kohdatessaan vastaan tulleen Sandran. Tupakansytytin putoaa vesilammikkoon eikä enää syty, kassi kaatuu ja Cinzano-pullo lähtee pyörimään pitkin mukulakivistä katua. Ei oikein tiedä, olisiko halaus tai kättely paikallaan.

Nuoret miehet ovat sellaisia sählääjiä stressitilanteessa. Vanhat miehet ovat varmempia - hiukan.
¤

Ei Sandra mikään villikissa todellisuudessa ollut, vaikka valokuva ja kirjeet ja Vilgot Sjömanin elokuvat olivat sellaisia odotuksia aiheuttaneet. Hyvinkin asiallinen ja järkevä nuori nainen. Sommaren med Sandra kesti viikon verran ja siinä ajassa kehittyi normaali teiniromanssi. Kotiin Dessu palasi peitellen fritsuja kaulalta. Tai ei niitä kavereilta peitelty, ainoastaan äidiltä. Kavereille leuhkittiin, että tuli käydyksi Ruotsissa…

Lukio-opinnoissa Sandran tuttavuus aiheutti tehostuneen asenteen ruotsin kielen opiskeluun. Opettajakin sen huomasi ja antoi palautetta. Ruotsi alkoi maittaa. Opettajan vakiovitsit alkoivat oikeasti naurattaa. Mieleen jäivät opettajan käännöslohkaisut ”Aikoihinpas on eletty - Till tidernapas har man levat” ja ”Jopas nyt jotakin - Redanpas nu någonting”.

Dessu sai ylioppilaskokeesta laudaturin ruotsin kielestä. Opiskelun motivaatio on pienestä kiinni. Vihjeeksi vaan pedagogeille. 

Ystävyys Sandran kanssa on säilynyt läpi vuosikymmenten, ja olen tavannut hänet usein, viimeksi äskettäin Tukholmassa käydessäni (ks. blogi ”Kotiin kuningaskunnasta” 6. huhtikuuta 2010). Hän työskentelee korkeassa virka-asemassa paikallisessa ministeriössä. 
Aina käydessäni vien tuliaisiksi Bacardi-pullon. Cuba Libre on ystävyytemme drinkki, ja Sandran aviomies skoolaa mukana.

torstai 11. maaliskuuta 2010

Mrs. Robinson

Dessutom katseli äskettäin taas kerran Mike Nicholsin elokuvan Miehuuskoe (Graduate, 1967). Se kestää yhä katsomisen.

”Puuma” on yleiseksi noussut nimitys kypsään ikään ehtineelle naiselle, joka pyydystää kumppania nuorista miehistä. Termi tulee englannin cougar-sanasta. Ilmiö näyttää muodikkaalta, suuren luokan maailmantähtiä on mukana liikkeessä. Perustajajäsenet ovat kuitenkin kaukana historiassa, joten ilmiö ei ole uusi. Asenteet vain näyttävät muuttuneen.

Miehuuskokeen hurmaava rouva Robinson (Anne Bancroft) nappaa sänkyynsä tuttavaperheen nuoren pojan, Benjaminin (Dustin Hoffman), joka hämmentyy ja sählää niin kuin epävarma nuori mies vain voi. Konflikti syntyy siitä, kun Benjamin ottaisi mieluummin rouvan kauniin tyttären.

Vanhemmat herrat ovat ikiajoista asti hakeneet nuorta naisseuraa. Se ei koskaan ole ollut tabu, mutta käytäntö on osoittanut, että onnistuminen on vahvasti sidoksissa miehen valta-asemaan ja lompakon paksuuteen. Puuma-suhteissa tämä ei näyttäisi olevan yhtä keskeistä.

Jostain luin, että nelikymmpiset naiset ovat mielipidemittauksen mukaan lähes kaikki potentiaalisia puuma-naisia. Jos niin oikeasti on, se kertoo kyllästyttävistä parisuhteista. Tunnettua on, että mies on parhaassa kunnossaan alle parikymppisenä, nainen yli nelikymppisenä. Siinä on riittävä selitys ilmiölle - naisen näkökulmasta.

Entä sen nuoren miehen näkökulma? Dessutomilla itsellään oli 60-luvun lopussa muutaman kuukauden kestänyt suhde, jota voi verrata Miehuuskokeeseen ja puumaan. Se oli kielletyistä kielletyin suhde pienessä Jyväskylässä, ja yhtä hämmentävä kuin Benjaminin. Suhde ei päättynyt erityisen sopuisasti, lähdin ovet paukkuen. Mutta jännittävä se oli eikä koskaan unohdu.

Tunnen kyseisen naisen edelleen. Tuttavuus on täysin neutraali, ja olemme voineet keskustella asiallisesti menneistä tapahtumista. Olen sanonut, että nykynäkökulmastani pidän suhdetta tärkeänä aikuistumisriittinä. Se teki nuorelle miehelle hyvää. Se poisti pysyvästi aloitteleville nuorille miehille ominaisen kukkoilun ja rehvastelun seksikokemuksistaan. Se toi uuden näkökulman elämän monimutkaisuuteen.

Nykyisestä väsähtäneen miehen näkökulmasta voisin suositella jokaiselle nuorelle miehelle Mrs. Robinson -kokemusta. Erityisesti ujoille ja estyneille.

Mutta silloin kun tilanne oli päällä, en kokenut näin. Silloin siinä oli vain hullu nainen, jota yhtäältä teki mieli ja jolta toisaalta halusi päästä nopeasti karkuun.

Ottakaapa siitä selvää, puumat.

“And here's to you, Mrs. Robinson
Jesus loves you more than you will know (Wo, wo, wo)
God bless you please, Mrs. Robinson
Heaven holds a place for those who pray”
(kuva: Henrik Tikkanen)

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kuin Jules ja Jim

Lehdessä kerrottiin, että Vantaalla nuoret miehet olivat tapelleet naisesta kuin kollikissat maaliskuisessa yössä.

Kilpakosintaa esiintyi itse kullakin nuoruudessaan. Se on nuorten miesten laji, kun testosteroni jyllää, rahaa ei ole mutta koko ajan panettaa. Siinä ei kaverille soisi siivuakaan siitä, mikä itselle olisi ehkä saatavilla. Tuntemattomalle vielä vähemmän.

Mutta tappelu?

Eikö parempaa keinoa löydy? Siinä täytyy nuorella uroksella olla sielussaan jättiläiskokoinen alemmuuskompleksi. Pelko siitä, että jää ilman iloa, pysyvästi, lopullisesti.

Naiset tunnetusti valitsevat kumppaaninsa tarkoin, ainakin useimmat. Fyysinen voimakkuus on vain yksi ominaisuuksista. Vain pieni osa naisista asettaa sen ainoaksi valintakriteeriksi, toisin kuin metsolintujen soidinmenoissa.

Voiko joku nainen olla otettu siitä, että hän on tappelun voittosaalis?

Ei kai? Naisethan ovat kehittyneempiä ja kypsempiä olentoja kuin miehet. Aivan erityisesti tämä pätee nuoruusvuosina, mutta myös iän karttuessa. Tämän Dessutomkin myöntää avoimesti ja vailla vilppiä, sillä hänellä on elämänkokemusta. Ja tämä pätee myös häneen itseensä, vaikka hän onkin omasta mielestään sellainen (harvinainen?) mies, joka on kasvanut aikuiseksi ja jättänyt murrosiän kauas taakseen.

Mieleen nousee alan suurin mestariteos elokuvan maailmasta, Françoise Truffaut´n Jules ja Jim. Siinä kaksi nuorta miestä kosiskelee samaa naista, jota esittää unohtumattomasti Jeanne Moreau. Ja molemmat saavat suosiota, fiksuja kun ovat.

Niin sen pitäisi mennä. Vähän siihen tapaan se meni nuorena Dessutomilla itselläänkin.

Hippikesänä 1970 hän lähti interrailille Eurooppaan ja tapasi junassa Ihanan Neidin Kotkasta. Muutama viikko reissattiin yhdessä. Erityisesti muistiin jäi telttailuviikko Dam-aukiolla Amsterdamissa.

Syksyllä kotona molempia odotti lukion viimeinen vuosi ja ylioppilaskokeet. Ihanalla Neidillä oli vakikumppani Kotkassa, niitä kuuluisia Kotkan poikii. Seuraavana syksynä Ihana neiti ja Dessu muuttivat Helsinkiin opiskelemaan yliopistossa. Tutuksi tuli myös Kotkan poika.

Monen monta kertaa kaikki kolme tapasivat. Istuttiin viini-iltoja, saunottiin, käytiin leffoissa, luettiin, opiskeltiin. Ihanan neidin suosio vaihteli, Dessu kyllä tunsi olevansa useammin etusijalla, oli pari vuotta kihloissakin Neidin kanssa.

Lopputulos oli, että kumpikaan ei saanut Ihanaa Neitiä omakseen. Hän katosi muutaman vuoden jälkeen  ruotsalaisen taiteilijan perään, eikä hänestä ole sen jälkeen kuultu.

Mutta Dessun ja Kotkan pojan kaveruus on säilynyt. On yhteisiä muistoja.