Näytetään tekstit, joissa on tunniste kapakat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kapakat. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 8. tammikuuta 2023

Ei nyt, ehkä joskus


Kuten hyvin tiedetään, humanistit eivät osaa ajatella loogisesti. Insinöörit osaavat. He ymmärtävät, mikä on syy, mikä seuraus.

Niinpä tässä eräänä iltana alakerran insinööri Tarmo Y. kilkutti ovikelloa ja tarjoutui seuralaiseksi kapakkakäynnille.  Eipä ollut insinöörille juolahtanut sellainen logiikka mieleen, että sovinnaisiin perinnetapoihin taipuvainen humanisti viettää tipatonta tammikuuta.

Pettymys oli lohduton. Lohdukkeeksi tarjosin kahvit. Tummapaahtoa!

Siinä Tarmo taas kerran tutkiskeli kirjahyllyjäni. Kysyi, olenko lukenut kaikki kirjat. – En tietenkään, paljon on niitä, jotka ehkä joskus luen. - No, entä aiotko lukea uudestaan kaikki ne kirjat, jotka olet jo lukenut? – En tietenkään, joitakin parhaita ehkä, suurinta osaa en.

- No, miksi niitä säilytät, vievät vaan tilaa, kun aina valitat, että hyllysi ovat täynnä? Miksi säilytät sellaista, mihin et enää koske? Heittäisit pois, ethän säilytä vanhoiksi käyneitä vaatteitakaan. Nostalgia ja sentimentaalisuus voittaa logiikan.

Siinä sitä oli insinöörin logiikkaa. Mitä tuohon olisi voinut vastaan väittää? Jäi harmittamaan, etten mitään nerokasta keksinyt.


Myöhemmin illalla Tarmon mentyä kaivoin hyllystä ainoan omistamani logiikan oppikirjan. Netistä löytyi tiivistetty ohjetaulu väittelyyn.Yhden aiheeseen paneutuvav runon sentään muistin (Eeva-Liisa Manner: Kromaattiset tasot / Fahrenheit 121). Runous taas kerran laajensi ymmärrystä parhaiten - vaikkapa nykyisestä maailmanmenosta.

Tämä von Wrightin kirja taitaa olla yksi niistä, jota en ole koskaan lukenut loppuun. Ehkä joskus luen mutta en nyt. Tähän uppoaa huppeluksiin. Mutta pois en heitä.

Oppisikohan Havukka-ahon ajattelijasta mitään tähän tarpeeseen? Tai Pekka Puupään seikkailuista – niitäkin tuossa olisi kahdeksan albumia tyrkyllä täynnä maalaisjärkeä.



 

tiistai 5. lokakuuta 2021

Teoria vs. käytäntö

Rupateltiin kaverin kanssa itsemurhasta.

Ei, ei niin että sitä mitenkään suunnittelisimme. Ei meistä kummastakaan ole sellaiseen. Olemme aivan liian pelkureita.

Asia tuli puheeksi eutanasiakeskustelun jatkeeksi. Mitä jos iskee hirmuinen sairaus eikä eutanasia olisi sallittu. Miten silloin toimisimme?

Se on paha kysymys. On paljon mukavampaa olla hyväuskoinen ja naiivi. Että eihän niin voi käydä. Tunnelmaa väljensi myös viinipullo pöydällä välissämme.

Yritimme muistella, ketkä taiteen merkkihenkilöt ovat päätyneet omakohtaiseen ratkaisuun. Onhan niitä.

Kaveri mietti, että hänellä olisi kyllä tekoon tarpeelliset ulkoiset olosuhteet valmiina. Teoreettinen perusta vain puuttuu. Pitäisi lukea lisää Schopenhaueria ja Dostojevskia. Kafkakaan ei olisi pahitteeksi.

Pyssyä miellä kummallakaan ei ole käytettävissä, vanhoilla sivareilla eli aseistakieltäytyjillä. Ei myöskään myrkkyjä, arsenikkia tai strykniiniä ja mitä niitä muita Agatha Christien kirjoittamista murhaoppaissa mainittuja olikaan.

Jäljelle jäisi kuitenkin muita keinoja. Kaverilla on pitkä köysi autotallissaan. Sitä voisi käyttää muuhunkin kuin hinaukseen. Tai voisi hypätä laiturilta tai laivasta mereen. Tai kerrostalon parvekkeelta alas. Tai junan alle.

Minä kuuntelin kaverin innostunutta ideointia mutta ikuisena ilonpilaajana en malttanut olla kääntämättä tunnelmaa puoli- tai kokolohduttomaksi. - Entä jos olet niin kipeä, että et pääse sängystä ylös autotalliisi, laiturille, laivaan tai juna-asemalle?

Joimme vielä yhdet ylimääräiset lasilliset. Sitten poistuimme kapakasta suhteellisen totisina.

(Kuva: Mihael Germashev 1920)

perjantai 14. toukokuuta 2021

Vaara vaanii

Rohkaisin mieleni ja menin hyvässä seurassa hellepäivänä krouviin. Koko ajan tuntui, että tämä taitaa olla uhkarohkeaa. Kaksi meistä oli rokotettu, kolmas nuoruuttaan ei

Turvamääräyksiä siellä noudatettiin, ahdasta ei ollut. Hyvässä seurassa aika meni nopeasti ja valomerkki tuli aikaisin. Maskeja on vaikea käyttää viiniä maistellessa. Kaksi lasillista nautittiin. Pitkän tauon jälkeen se tuntui uudelta ja ennen kokemattomalta. Mutta ei se ollut. Keskustelimme, onko tämä turvallista, varsinkin sille rokottamattomalle.

 

                                                (Jean Beraud - 1889)

Kotona aloitettiin suursiivous. Erityisen pölyisiä paikkoja ovat kirjahyllyjen ylimmät hyllyt. Minä nostin keittiöstä kolmiportaisen jakkaran olohuoneen korkean kirjahyllyn eteen kerätäkseni ylimmältä hyllyltä kiinalaiset koriste-esineet pois, jotta tyhjältä hyllyltä saisi pyyhityksi pölyt.

Mutta ei se käynyt. Kuului käsky, että top tykkänään, tuolle jakkaralle et nouse. Putoat kuitenkin. Kiipeilyhommat luovutetaan nykyisin suosiolla juniorisarjalaisille. 


Maalle muutto lähestyy. Kyllä niitä vaaroja on maallakin, ei pelkästään kaupungissa.

Viikko sitten kävin kevään ensi käynnillä maalla. Tuli pahoja enteitä alkavalle kesälle, sillä näin kyykäärmeen. Viime kesänä niitä ei näkynyt ollenkaan. Olen käärmepelkoinen. Längelmävedellä kerran  melkein astuin käärmeen päälle pihapolulla - minä kun en koskaan ole oppinut katsomaan jalkoihini vaan tähystelen kulkiessani puun latvoihin. Tästä huonosta tavasta kirjoitin kerran täällä varoittavan kertomuksen ( tässä linkki). Ottakaapa siitä opiksenne!

*

Eräänä kesänä maalla kaaduin polkupyörällä. Oli hiekkatie ja alamäki. Soraa ja kivenmurikoita sattui renkaan alle ja niin sitä mentiin. Ei siinä minulle huonosti käynyt, sillä vauhti oli maltillinen. Vähän naarmuja kyynärpäähän. Huonommin kävi polkupyörälle, jonka etupyörä meni venkuralle. 

*

Viime kesänä maalla punkki puri. Asia jäi huomaamatta ainakin viikon ajan, sillä puremakohta oli vaikeasti havaittavassa kohdassa reiden takana. Lääkärissä käynnin se vaati ja kahden viikon antibioottikuurin. VAROITUS: tekstin lopussa oleva kuva saattaa järkyttää herkkiä lukijoita. 


 

 

 

maanantai 16. maaliskuuta 2020

Kaikenlaista harmia


Oli tarkoitus pitää neljän hengen neuvonpito Kosmoksessa, mutta se jäi vajaaksi. Yksi osanottaja oli jäänyt jumiin Tanskaan ja toinen sai nuhaoireita ja jättäytyi oma-aloitteiseen karanteeniin. Se on se virus, joka nyt sotkee kaiken.

En sentään yksin jäänyt kapakkaan, sillä minun lisäkseni toinenkin herrashenkilö pääsi paikalle. Palaveeraaminen kuitenkin kärsi osanottajapulasta. Jäimme odottamaan päivää parempaa, ja sitä odotellessa nautimme pöydän antimista ja muistelimme menneitä kunnian ja kukoistuksen päiviä.

Myöhään meni, valomerkkiin asti. Yö oli kummallisen kylmä, varmaankin miinusasteita. Sellainen arktisuus aiheuttaa täällä Helsingissä hysteriaa, ja nälkäkin iski uudestaan. Lähdimme hakemaan hiukopalaa nakkikioskilta.


Paleli vallan perhanasti, vaikka pukeutuminen oli asiallista. Kuuma koira kahdella nakilla ja sinapilla ja sipulilla auttoi häviävän hetken. Unohtui kysyä valkosipulia ja chiliä.

Kaveri lähti kävellen Merimiehenkadun suuntaan, minä ajattelin ajaa Töölöntorille raitiovaunulla. Juuri kun olin menossa pysäkin suuntaan, näin vaunun lähestyvän. Kevytmielisyyden puuskassa innostuin lähtemään juoksunpyrähdykseen, vaikka yleensä noudatan periaatetta, että herrasmies ei koskaan juokse julkisesti.

Pyrähdys ei kuitenkaan riittänyt. Ehdin vaunun ovelle juuri kun se lähti liikkeelle. Ei se jäänyt minua odottamaan. Ovet pysyivät kiinni.



Siihen aikaan yöstä vaunut kulkevat harvakseltaan. Ehkä se oli peräti viimeinen vaunu - en jäänyt tutkimaan pysäkin pienellä präntättyä aikataulukkoa. Vastoinkäymisen villitsemänä päätin kävellä kotiin. Se sentään onnistui ilman harmeja.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Kielletty katse


Olin jo oppikoulussa, ikää varmaankin 11 tai 12. Antero ja Tuomo olivat vuoden tai kaksi nuorempia. Naapurin Leena oli pari luokkaa ylemmällä, ehkä jo 14.

Illan pimeydessä hiivimme Anteron ja Tuomon kanssa Leenan ikkunan taakse kurkistelemaan. Kyllä sinne  hyvin näkikin. Tämä toistui monena iltana, sillä näkymä Leenan huoneen verhojen raosta ennen lampun sammuttamista oli ennen kokematon ja kovasti innostava.

Vuosia myöhemmin, aikuisena, tunnustin nolostellen teon Leenalle. Olin varautunut kiukkuiseen reaktioon, mutta Leena olikin lähinnä huvittunut. Anteeksipyyntöä ei tarvittu. Olisikohan peräti ollut pikkuisen imarreltu kuultuaan olleensa naapurin keskenkasvuisten koltiaisten mielenkiinnon kohteena?



Jokin outo assosiaatio palautti tämän vuosikymmeniä vanhan kielletyn katseen mieleen, kun äskettäin katselin ns. napatanssiesitystä. Vietimme porukalla tuttavan merkkipäivää turkkilaisessa ravintolassa Erikinkadulla. Tuttu paikka, hyvä ruoka ja asialliset hinnat. Ja napatanssiesityksiä.

On sille tanssille muitakin nimityksiä, kuten itämainen tanssi ja vatsatanssi. Mitenkään rivoa se ei ole, vaikka paljasta pintaa onkin näkyvissä. Taidokasta ja tyylikästä liikettä on ilo katsoa.

Mutta tällaiselle varttuneessa iässä olevalle herrahenkilölle tuli esityksiä katsellessa mietteitä mieleen.

Onko korrektia suunnata katse niihin nuoren naisen vartalon osiin, jota esityksessä ovat kiivaimmassa kieputuksessa, ikään kuin esityksen ydinkohtana ja katseenvangitsijana. Katseen suunnalla oli merkitystä, kun esiintyjä sijaitsi aivan edessäni, metrin päässä, niin että voisin paikaltani kättä ojentamalla koskettaa häneen. Pöytäseurueeni istumispaikat sijaitsivat niin, että he näkivät sivusta, katsonko tanssijatarta silmiin, kenkiin vai johonkin siinä välillä. Ja tanssijatar katsoi vähän väliä minua silmiin, kun siinä lähimpänä istuin. Jos esiintyjä olisi sijainnut etäämmällä, ongelmaa ei olisi. Silloin yhdellä katseella näkisi esiintyjän päästä varpaisiin.

Huomasin, että pöytäseurueeni toinen mies katseli enemmänkin ruokalistaa kuin esityksiä. Olisiko minunkin viisasta tehdä niin, ettei seurueen naisille juolahtaisi mieleen mitään dirty old man -tyyppistä epäilyä.

maanantai 20. toukokuuta 2019

Viime tingassa


Eläkeläinen ei tietenkään tarvitse kelloa. Eikä kalenteria. Mitä sellaisilla tekisi, kun ei ole aikatauluja eikä kiire minnekään?

Valitettavasti minun on kuitenkin tunnustettava, että tässä asiassa en ole vieläkään oppinut elämään niin kuin huolettoman eläkeläisen kuuluisi. Minulla on kello puhelimessa ja toinen keittiön seinällä ja kolmas tietokoneen alapalkissa. Minulla on kalenteri työhuoneen kirjoituspöydällä, tässä tietokoneen vieressä. Minkäpä sille voin, että Akava lähettää minulle aina vaan joka vuosi uuden kalenterin, sillä kuulun seniorijärjestöön. Jäsenet saavat vakuutusmaksuista alennuksen, siinä ainoa syy jäsenyydelle.

Kelloa en juurikaan tarvitse, sillä menen ja tulen, nukun ja herään niin kuin hyvältä tuntuu, en aikataulun mukaan. Kalenteriin merkitsen enemmänkin menneet kuin tulevat asiat. Kirjoitan muistiin luetut kirjat, nähdyt elokuvat, katsotut näyttelyt ja muut merkittävät tapaukset.

Mutta on siellä jotain merkintöjä tulevistakin tapahtumista. On teattereihin ja konsertteihin tehdyt lippuostokset, on hammaslääkäriajat, on kavereiden merkkipäivät.

Jotkut tärkeätkin jutut jäävät aina viime tinkaan. Sellaisissa kalenteri on hyödyllinen, ettei juttu pääse menemään kokonaan ohi.

Sellainen oli eilen. Kalenterissa oli punakynällä kirjoitettu hälytys, että Ateneumin František Kupka -näyttely on loppumassa. Sinne piti siis suunnistaa ja lykätä myöhemmäksi muutama muu vähemmän kiireellinen puuha.

Toinen punakynähälytys on vielä toteuttamatta. Se on jäähyväiskäynti Corona-baarissa. Tämä Kaurismäen ja kumppaneiden kulttuurilaitos Eerikinkadulla suljetaan lopullisesti. Uutta tilaa kyllä etsitään, mutta se ei ole sama asia.

Ken on kerran tullut tuntemaan Corona-baarin, Kino Andorran, Dubrovnik lounge & lobbyn ja Cafe Mockban muodostaman "pysähtyneisyyden ajan viimeisen valuuttabaarin" tarkoituksellisen töykeän palvelun, ei konsaan sitä unhoittaa voi. Siellä on käytävä heittämässä haikeat jäähyväiset Matti Pellonpään muotokuvan alla jukeboxin soidessa Georg Otsia, vielä viimeisen kerran.

Kalenterissa on myös kolmas lähestyvä hälytys. Alkavalle viikolle on kalenteriin merkitty tiukka komento:

Muista muuttaa Längelmävedelle!

Rohkenen arvella, että kyllä minä tämän vuosikymmeniä jatkuneen toimenpiteen olisin muistanut, vaikka sitä ei kalenterissa olisi lukenut. Mutta parempi tietysti varmistaa asia tälläkin tavalla. Viime tinka tässäkin, sillä kohta kesä on ohi.

Talvisäilössä ollut auto on jo toimitettu huollettuna pihaan, se sama Yaris edelleen, joka on palvellut jo 15 vuotta. Aina vähän jännittää, osaanko enää ajaa autoa, sillä edellisestä kerrasta on 8 kuukautta.

Blogin pito on kuluneen talven aikana jäänyt entistäkin vähemmälle. Lukijamääriin se ei yllättäen ole vaikuttanut mitenkään, pikemminkin lisäävästi kuin vähentävästi. Se johtaa miettimään, että kasvaisivatkohan lukijamäärät suorastaan valtaviin mittoihin, jos lopettaisin kirjoittamisen kokonaan.

Kirjoitusteni määrä ylitti äskettäin maagisen luvun 1000. En huomannut juhlia saavutusta ollenkaan. Yllättävän paljon se on, en olisi aloittaessani uskonut, että tällaisiin määriin yllän. Toinen, suppeiden kirjoitusten blogini "Kenkä väärässä jalassa" on sekin saavuttanut lukijoita, vaikka se on kevään kuluessa jäänyt lähes kokonaan hoitamatta.

En usko, että blogin pito kokonaan loppuu kesälläkään, harvenee toki. Toivotan silti tässä ja nyt lukijoille hyvää kesää. Uskon, että vielä palaan tähän Töölöntorin kirjoituspöytäni ääreen näihin samoihin puuhiin.

Kuva on Ingmar Bergmanin elokuvasta Kesäyön hymyilyä. Tuollaista kun kesä maalla olisi, haaveilla sopii. Mutta voi olla niinkin, että kohta on hiki ja hyttyset.



maanantai 26. marraskuuta 2018

Helppoa ja hauskaa


Tuli poikien kanssa puheeksi, että yhteistoimintaa pitäisi tehostaa. Kovin harvoin nykyisin enää kohtaamme, edellisestäkin jo vuoden verran. Ettei opiskeluajoilta tutun veljeskunnan perinne ihan kokonaan katoaisi, kun vapaa-aikaa meillä eläkeläispapparaisilla on riittämiin.

Mitä siis tehdä? Liukkonen kertoi innostuneensa karaokesta ja suositteli sitä. Voisimme istua iltaa krouvissa ja lauleskella siinä sivussa.

Minä en innostunut. Minulta ei laulu suju. Vain kerran olen väkivallan uhan alaisena joutunut karaokeen, kun sihteerini pikkujoulussa niin päätti. Se oli kamalaa. Lauloimme (tai minä pikemminkin puhuin) "Tahdon olla sulle hyvin hellä". Sihteeri kehtasi vielä tökätä minua vatsakumpareen kohdalle pitkäkyntisellä sormellaan aina siinä kohdassa kun laulettiin "sun vartalosi on niin uskomaton". Minä en tökännyt häntä mihinkään kohtaan.

Laitinenkin oli vastaan. Häneltä kyllä laulu sujuisi, mutta hänen on syytä pysyä kokonaan poissa kapakoista. Niiden aika meni jo. Hän ehdotti, että alkaisimme käydä keilaamassa. Terveellistä ja rattoisaa! Keilahallikin olisi sopivasti ihan nurkilla, Ruusulankadulla. Lopuksi voisimme mennä kahvilaan turisemaan.

Minä ja Liukkonen emme innostuneet. Ei sitä osaa, kurssit pitäisi ensin käydä. Eikä taitaisi olla terveellistä Liukkosen kipeälle polvellekaan.

Minä keksin, että olisiko uimassa käynti mitään. Uimahalleja on joka puolella ja samalla pääsisi saunaankin. Eikä edes kipeä polvi pahaa tykkäisi. Kahvila liittyisi helposti siihenkin.

Minulla oli oma etu taka-ajatuksena. Jos jotain urheilua osaan hyvin, niin se on uinti. Nuorena suoritin maisterintutkinnon. Helsinkiin muutettuani olin jonkin aikaa mukana opiskelijoiden omalaatuisessa uimaseurueessa nimeltä H.E.P.U.L I. Se kokoontui kerran viikossa Pirkkolan uimahallissa. Nimi oli urheiluseuroille tyypilliseen tapaan lyhenne:  Helsingin Esoteerinen PikaUimariLIitto. Pika ei tarkoittanut uintivauhtia eikä esoteerinen henkimaailman hommia vaan sitä että lopetimme uinnin aika pikaisesti siirtyäksemme saunan kautta läheiseen Pirjon krouviin puhumaan henkeviä.

Uinti-idea olisi Liukkoselle ehkä kelvannut mutta Laitiselle ei. Kävi ilmi, että hän ei osaa ollenkaan uida eikä missään nimessä suostu menemään veteen ennen kuin osaa. Ei auttanut, vaikka lupasin opettaa hyvin hienotunteisesti ongelman tiedostaen.

Ikuisena kehitysoptimistina lähetin kuitenkin hänelle sähköpostitse harjoitusmateriaalia. Jospa hän kotona kaikessa rauhassa kokeillessaan huomaisi, kuinka helppoa ja hauskaa tämä olisi.





maanantai 12. marraskuuta 2018

Vanhan toistoa


Kävin äskettäin pikakäynnillä Jyväskylässä, lapsuuteni ja nuoruuteni maisemissa. Väitetään, että matkustaminen virkistää. En virkistynyt.

Toiset väittävät, että reissussa rähjääntyy. En nyt osaa sanoa, rähjäännyinkö, mutta mukava oli kotiin tulla. Onneksi pääsin kaverin autossa matkat molempiin suuntiin. Jos itse ajaa, siinä vasta väsyykin, kun pitää olla herpaantumatta tarkkaavainen. Sellainen ei ole ihmiselle luontaista, minulle varsinkaan.

Olimme menossa juhlaan, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan. Puhekin piti valmistella. Edellisen kerran sama juhla samalla porukalla pidettiin viisi vuotta sitten. Nyt päätettiin merkitä kalenteriin, että sama juhla samalla porukalla ja samassa paikassa pidetään taas viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan perinteiden kunnioittamiseksi.

Juhlan jälkeen mentiin kolmen porukalla kapakkaan, siihen samaan kuin viisi vuotta sitten, ja kymmenen vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin. Siitä ei huomattu päättää, mihin kapakkaan menemme viiden vuoden kuluttua. Tätä sanotaan impulsiivisuudeksi.



Kapakassa muisteltiin kouluaikaisia kepposia ja leuhkittiin tyttöjutuilla. Niillä leuhkittiin edellisilläkin kerroilla. Totesimme, että aika hyvin pärjäilimme aikoinaan niissä puuhissa. Siinä sivussa tiedettiin tyttöjen ja muidenkin myöhemmistä vaiheista kaikenlaista.

Myöhään meni, sillä kapakasta jatkoimme yömyssyille. Matkalla pysähdyimme vanhan koulurakennuksen edessä muistelemaan, että tuossa sitä ja tuossa tätä. Siinä puuhassa aina mieli herkistyy.

Aamulla piti olla kohtuuttoman aikaisin hyvässä vireessä, sillä jo klo 13 oli vuorossa teatteriesitys, vanha kunnon hippimusikaali Hair Kaupunginteatterissa. Aihe oli aivan sopiva meille, jotka elimme näppyläisimmän nuoruutemme hippiaikaan. Sukupolvi oli kylläkin vaihtunut. Kaveri oli saanut minulle ilmaisen lipun, sillä hänen jälkikasvunsa esiintyi musikaalissa.

Hairin olen nähnyt vaikka kuinka monta kertaa. Ylittämätön oli ensimmäinen, Tampereen pop-teatterin esitys 1969. Sen näin kahdesti, ja voi sanoa, että se kuuluu elämäni muistettavimpiin teatterikokemuksiin vieläkin. Myöhempinä vuosina olen nähnyt Hairin Tukholmassa, Amsterdamissa, Helsingissä, Oslossa, Lahdessa, olisikohan vielä muitakin. Ja Milos Formanin keskinkertaisen jenkkiläinen elokuva.

Musiikki miellyttää aina, niin nyt Jyväskylässäkin. Mutta esityksenä tämä maistui hieman väljähtyneeltä. Pitäisi tulla hippiajan renessanssi, uusine Vietnameineen. Nyt siitä puuttui ajankohtaisuuden maku, vaikka yritystä oli.

Ei edes ruoka innostanut. Mennen tullen syötiin ison bensa-asemaketjun baarissa lautasellinen lisäaineita, niin kuin aina matkalla. Pari viikkoa on jo matkasta kulunut, ja vasta nyt alan olla taas kotiutunut helsinkiläiseen normaalinuokkumiseen.


maanantai 17. syyskuuta 2018

Voisinko mitenkään unohtaa?


Toimittaja X kutsui päivälliselle. Lupasi tarjota.

Kosmokseen mentiin, mihinkäpä muuallekaan. Siellä aina ennenkin istuttiin, ellei sitten Bulevardiassa, Centussa, Sikalassa, Vanhan kellarissa, Kaivopihassa tai Elitessä. Joskus myös Messeniuksessa tai Risu-Hokissa. Niistä ajoista on kauan.

Kosmoksessa kuuluisi syödä paistetut silakat, mutta siitä olen joutunut luopumaan, kun on kihti varpaassa. Hyvä korvike on toinen klassikko, Sylvesterinleipä. Se on pysynyt suosiossa vuosikymmenet. Kalle Holmbergkin muistelmissaan mainitsee, että se valittiin aina. Sylve
sterinleivässä on kyllä mätiä, joka muistaakseni on kihdille altistavaa sekin, mutta sen voi siirtää syrjään.

Olin ihan öönä, kun seuralaiseni illan loppupuolella kysyi nöyrän oloisena, voisinko unohtaa sen yhden jutun.

Minkä jutun? kysyin ihmetellen. Mieleeni ei noussut, että välillämme olisi mitään erityisempiä skismoja, jotka pitäisi unohtaa pois häiritsemästä.

- No sen, sen, siellä -- siellä - - .

Mieleen alkoi nousta asioita jostain kaukaa, vuodelta yksi tai kaksi. Nyt kun puheeksi tuli, aloin muistaa jotakin unohtunutta. Oli eräs tapahtumasarja Tampereella Tillikassa ja sen illan jatkoilla. Vierestä näin, minulla ei ollut osuutta asiaan. Nolo kokemus varmaan, mutta sattuuhan sitä lipsahduksia nuorille naisillekin, ei pelkästään miehille. Ei sen kummempaa.

Mutta en ole aavistanut, että tällainen muinainen asia on vaivannut seuralaistani vuosikymmenet. Vielä nyt, eläkeiässä, on pelko, että minä - ainoa jäljellä oleva silminnäkijä -  paljastaisin tietoni huonolla hetkellä väärässä seurassa.

Luottamus ns. armeliaasen unohtamiseen ei tainnut olla vahva.  Vakuutin, että en olisi muistanut koko tapausta, ellei hän olisi sitä ottanut puheeksi. Se taisi kyllä olla huono vakuuttelu.
Vanhojen asioiden muistaminen ei ole ongelmatonta. Äskettäin Jyväskylässä vanhan luokkani luokkakokouksessa ovella istui pyörätuolissa vanha luokanvalvojani, lähes satavuotias. Kätellessä hän heti sanoi nimeni. Sanoin, että lehtorilla on hyvä muisti, kun heti tunsi.

- Voisinko mitenkään unohtaa, hän vastasi.

Jäin miettimään hänen sanojensa tulkinnan mahdollisuuksia. Niitä on kaksi, hyvä ja huono.


(Anselm Hollo: Vaikein / Sateiden välillä 1956)



maanantai 5. maaliskuuta 2018

Huonoja suomalaisia


Kalsarikänni on suomalaisen mentaliteetin alkuvoimainen ja laajalle levinnyt ilmenemismuoto. Nyt se on saavuttamassa kansainvälistä kuuluisuutta. Se on suorastaan syrjäyttämässä tanskalaisperäisen "hygge"-nimisen ihanneolomuodon, joka on näihin asti edustanut pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan tavoitelluinta käyttäytymismallia maailmalla.

Tiedä sitten, pystyvätkö muiden kulttuureiden ihmiset oivaltamaan kalsarikännäilyn syvintä olemusta. Sopii epäillä, on se sen verran omintakeista kulttuurielämää. Se vaatii onnistuakseen sopivat olosuhteet. Pitää olla pimeä talvikausi ja sen lisäksi ympärivuotinen henkinen pimeys. Molempiin on Suomessa otolliset olosuhteet. Siinä olotilassa puhuminen käy tarpeettomaksi.

Lentokänni sen sijaan tapahtuu täysissä pukeissa, ja siihen tarvitaan valoa, niin sisäistä kuin ulkoistakin. Aleksis Kivi kuvaa sitä mestarillisesti kirjassaan Nummisuutarit. Mikko Vilkastus juottaa hyvää aavistamattoman Eskon sellaiseen vauhtiin, että tämän selkään kasvavat siivet ja hän huutaa "tilulii". Sen syvällisempää filosofiaa ei tule mieleen ruveta viisastelemaan.

Känniasiat nousivat keskeiseksi puheenaiheeksi, kun lähdin pitkästä aikaa rilluttelemaan Helsingin yöhön. Yksin en ollut liikkeellä. Vanha hyvä kaveri kävi jokatalvisella Helsingin-vierailulla. Perinteeseen kuuluu lähteä baanalle.

Suunnitelmat olivat suuret, kuten aina. Vähän pohjia kotona, sitten Kosmokseen, sitten ties mihin soittoruokalaan ja yökerhoon. Todellisuus osoittautui toisenlaiseksi, kuten aina. Päädyimme Helsingin rautatieaseman Elielinaukion puoleisella kauppakujalla sijaitsevaan amsterdamilaistyyppiseen kapakkaan, josta emme jatkaneet mihinkään, koska oli niin kylmä, ettei innostanut lähteä ulos lämpöisestä paikasta.

Kolme siideriä, sen voimalla ei vielä tilulii lentänyt. Vähän tunsin kateutta kaverin kolmesta kaljasta. Hänellä kun ei ole kihtiä.

Valomerkin jälkeen ajoimme mittariautolla kotiin Töölöntorille. Katseltiin tietokoneelta vuoden mittaan kertyneet valokuvat ja otettiin yhdet vielä. Sitten kaveri luki uudet runonsa, ja otettiin yhdet vielä.

Runot johdattelivat pohtimaan syvällisempää filosofiaa. Onko surun kyyneleillä ja ilon kyyneleillä kemiallista eroa? Emme päässeet selvyyteen. Pitäisi pyytää kemistin lausuntoa, mutta kumpikaan ei tunne sellaista.

Kalsarikänniä tai lentokänniä ei tullut. Huonoja suomalaisia?

Monk drinking in a wine cellar XIX



torstai 1. helmikuuta 2018

Tahdonvoimalla

Paistetut silakat on aina ollut minulle itsestään selvä valinta, kun menen syömään ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan". Juomaksi tietysti olutta, keskikeppanaa.

Ravintola on maailmankuulu silakka-annoksestaan. Amerikkaa myöten on nähty tv-ohjelma tästä herkusta. Erityisen vaikutuksen Sikalan silakat tekivät aikoinaan jazzmuusikko Dizzy Gillespiehen, joka söi yksin koko muusikkoseurueensa silakat ja meni sen jälkeen keittiöön paistamaan lisää.

Silakat mielessä siis menin hyvässä seurassa tähän kuuluisaan ravintolaan Kapteeninkadulla Ullanlinnan kaupunginosassa.

Vasta sisällä pöytään asettuessa karmea totuus valui tietoisuuteen. Ensin yritin huitoa sen pois ajatuksista ikään kuin likaisen mieleenjuolahduksen, jollaisia herrasmiehellä ei saa olla, ei ainakaan sivistyneessä seurassa.

Mutta pakko se oli päästää tulemaan. Jos sen torjuisin, seuraus voisi olla kamala.

Minähän en saa syödä silakkaa. Enkä juoda olutta.

Kun on tuo kihti.

Silakat ja olut ovat kihdille alttiiden henkilöiden kiellettyjen aineiden listan kärjessä. Ihan niin kuin epo ja huulirasva hiihtäjille tai Aatamille omena. Ei käy, vaikka kuinka mieli tekisi.

Legendat ravintolan muinaisista arvovieraista eivät kerro, onko kihti estänyt muiden herkkuvalintaa. Vieraslista on kyllä mahtava, Andy McCoysta Martti Ahtisaareen, Jean-Paul Sartresta Pablo Nerudaan.

Nobel-kirjailija Neruda on jopa maininnut Sikalan runossaan (millaisessa yhteydessä, siitä ei ole tietoa). Tällaisen runonpätkän olen merkinnyt muistiin sitaattikokoelmaani:

"Hei vaan, Pikku-Vallila,
jää hyväst Stadin tähti.
On leposijain nyt Sikala.
Huikkas hän kun etelään lähti."
(Pablo Neruda, suom. Pentti Saaritsa)

On siellä Skalassa tarjolla herkullinen ja kuuluisa sipulipihvikin. Vaati kyllä poikkeuksellista tahdonvoimaa valita se ja lasillinen jäävettä.
  
(Sea Horsen nurkilla tapahtuneesta kirjailijoiden villistä menosta ja surullisista tapahtumista olen kirjoittanut ennenkin. Teksti ja kuvat ovat katsottavissa  täältä .)





lauantai 27. tammikuuta 2018

Huithapeli ja hepsankeikka

Istuin iltaa hienossa ravintolassa entisen sihteerini neiti B:n kanssa. Niin hienossa, että piti pukea pyhäpuku.

Nyt on pakko myöntää, että olen vanhaan kangistunut. En osaa ottaa käyttöön muutoksia, joita on tapahtunut mainitun henkilön uralla ja yksityiselämässä. Hän ei ole enää kenenkään sihteeri vaan osastopäällikkö eikä hän ole enää neiti. B-kirjain on kyllä entisensä. Jatkan itsepäisesti entisin epiteetein hänestä puhumista. Uuteen on vaikea tottua tässä iässä.

Uuden asemansa vuoksi hän jopa maksoi ravintolalaskun firman luottokortilla.

Nyt kun oleen suostunut ottamaan vaivakseni firman historiikin toimittamisen pyöreitä vuosikymmenjuhlia varten, neiti B. on minun esinaiseni, jolle raportoin työn edistymisestä. Toivottavasti hän ei käy ylpeäksi.

Ylpeäksi käymisestä on pieniä huolestuttavia oireita. Hän nimittäin käytti minusta julkisesti tuota otsikon sanaa: "Näyttää Dessusta tulleen eläkkeellä aikamoinen huithapeli."

Tällä hän viittasi myöhästymiseeni aamupalaverista. Myöhästyin 55 minuuttia. En viitsinyt selostaa, että teko oli tahallinen. Minä tiedän nuo aamupalaverit. En nykyisin herää niin aikaisin, että ehtisin mihinkään klo yhdeksäksi. Viisi minuuttia riitti oikein hyvin raportin antamiseen.

Suomen kieleen on tarttunut on noita h-kirjaimella alkavia ilmeikkäitä haukkumasanoja:  huithapeli, hanttapuli, hunsvotti, hampuusi, hamppari, heittiö, hulttio, hempukka. . .

Ravintolasta lähtiessä hän kysyi, huomasinko, että naapuripöytien herraseurueista luotiin meihin arvioivia katseita.

Huomasin toki. Oikein polleana paistattelin katseiden kohteena. "Katselivat vaan kateellisena, että on siinä äijällä käynyt flaksi, kun tuollaisen hepsankeikan on pyydystänyt" 

Neiti B. ei näyttänyt ollenkaan loukkaantuvan käyttämästäni sanasta. Olin ajatellut, että sana olisi pieni kosto siitä huithapelista. Päin vastoin, hän vaikutti ilahtuneelta. Kadulla hän vihelteli "Ranskalaisia korkoja" ennen kuin nousi taksiin.


(Kuva: Joseph Engelhardt)

(Lisätty 14. huhtikuuta 2018: Tälle sivulle on tullut jälkeenpäin huomattavan suuri määrä lukijoita, ilmeisesti jostakin linkistä Facebookissa. En ole onnistunut selvittämään, mistä tällainen kiinnostus on peräisin. Viitsisikö joku uusista lukijoista pistää kommenttiosastoon (tai privaattisähköpostiini) viestin ja kertoa, mistä lähteestä "Huithapeli ja hepsankeikka" on tällaisen huomion kohteeksi päässyt. KIITOS! )

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Me ituhipit

Aprillipäivän juhlaa vietettiin jälleen perinteisiä menoja noudattaen arvovaltaisen kutsuvierasjoukon läsnä ollessa. Juhlamenoja johti totuttuun tapaan ex-sihteerini neiti B.

Tarjoilu oli hyvää ja monipuolista. Kuten aina, se oli emännän itsensä valmistamaa ja tietysti vegetaarista ja puhe feminististä.


Ei meistä kukaan kai totaalivegetaristi ole, ei edes neiti B. itse, sillä hän syö kyllä joskus hampurilaisen. Minä olen nuorena ollut melko vegetaarinen parin vuoden ajan. Nykyisinkin olen lievästi kallellaan siihen suuntaan mutta varsinkin kala kyllä maittaa. Feminismin kannattajaksi kyllä lukeudun. Olen kielitieteellisiä alan kurssejakin käynyt.

Jossain vaiheessa iltaa naisväki vetäytyi suljettujen ovien taakse omiin tuote-esittelyihinsä. Ei se Tupperwarea ollut vaan jotakin naisten tavaroita. Me kolme miestä jäimme keskenämme nautiskelemaan terveellisiä tehosekoittimen tuottamia juomia. Parempiakin juomia kyllä tiedän.

Kasvisruoka pysyi keskustelun aiheena loppuillasta. Esiin tuotiin aika mykistävä lista tunnettuja vegetaristeja eli ituhippejä. Siteeraan listaa tähän. Tietojen paikkansapitävyyttä en ole tutkinut, mutta ei minulla ole aihetta sitä epäilläkään. (Huomaan, että Wikipediasta löytyy paljon pidemmät listat hakusanalla "Luettelo tunnetuista kasvissyöjistä".

Buddha, Konfutse, Pythagoras, Platon, Aristoteles, Leonardo da Vinci, Vincent van Gogh, Thomas Edison, Benjamin Franklin, Immanuel Kant, Isaac Newton, Jean-Jacques Rousseuau, Mathama Gandhi, Charles Darwin, Adolf Hitler, Albert Einstein, Ilja Repin, Antonio Gaudi, Leo Tolstoi, George Bernard Shaw, Mark Twain, Franz Kafka, Isaac Bashevis Singer, Rainer Maria Rilke, Albert Schweitzer, Yehudi Menuhin, John Lennon, Paul McCartney, Bruce Sprinsteen, Clint Eastwood, Paavo Nurmi, Carl Lewis, Bill Clinton, Bob Dylan.

Tilaisuuden päätyttyä Kapteeninkadulta oli vain pieni pyrähdys (minulla ontuen, kun on tuo varvas!) ravintola Sea Horseen eli "Sikalaan" nauttimaan tuopillinen vielä parempaa juomaa.


keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

Karkaileva ajatus

Tuttu pappi soitti ja ilmoitti, ettei pääsekään tulemaan Helsinkiin. On iskenyt flunssa.  Ilo ja ylistys! Minun ei siis tarvitsekaan istua tänä iltana kapakassa kuuntelemassa hänen omituisia vitsejään!

Ajatukset ja mielleyhtymät kulkevat omituisia reittejä. Flunssaisesta papista ajatus kulki ensin suoraa reittiä Ingmar Bergmaniin. Kukapa olisi kuvannut papin flunssaa paremmin kuin hän.

Elokuva on nimeltään Nattvardgästerna (Talven valoa 1963). Siinä on päähenkilönä flunssainen pappi pienessä kylmässä kivikirkossaan. Elämä on papille silkkaa kärsimystä. Uskokin siinä joutuu koetuksella ja Jumala pysyy hiljaa. Annapa siinä sitten sielunhoitoa sitä pyytävälle naiselle.

Bergman on minulle yksi suurista ohjaajista, kuin metsän korkein puu. Voi kai sanoa, että meikäläisestä pohjoismaalaisesta protestanttisesta näkökulmasta on helpompi ymmärtää hänen elokuviaan kuin toisenlaisista kulttuurista tulleiden. Vilustuneen papin surkeuskin koskettaa.

Seuraavaksi ajatus karkasi teatteriin, jossa muistan monta Bergmania katsoneeni. Se on Maxim Kluuvikadulla.

Maximista taitaa tulla mahtava näyttö kansanliikkeen vaikutusvallasta. Pitkään näytti, että bisnesmiesten tuhovoima onnistuu murskaamaan tämänkin kulttuurikeitaan kuten monta muutakin Helsingin hienoa rakennusta, samoilta nurkilta vaikkapa elokuvateatteri Kinopalatsi tai hotelli Kämp. Meitä löytyi suuri joukko filmihulluja protestoimaan. Nyt olen saanut lukea lehdestä, että ilmeisesti Maxim sittenkin pelastuu.

Siellä esitettiin laatuelokuvia, Bergmania, Felliniä ja muita eurooppalaisia. Ne olivat tärkeitä sukupolvelleni, niitä katsottiin hiljaa ja tarkasti. Kukaan ei taatusti ruvennut mässyttämään popcornia tai rapisuttamaan karamellipussia. Elokuvien tunnelmat ja aihepiirit olivat tärkeä osa sitä sielunmaisemaa, jossa elimme ja kasvoimme.

Näytöksen jälkeen oli tavallista poiketa juomaan pari lasia viiniä ja puhumaan viisaita johonkin lähellä sijaitsevaan kuppilaan, kuten Vanhan kellariin, Kaivopihaan tai Kosmokseen.

Tuli Bermania televisiostakin.  Scener ur ett äktenskap (Kohtauksia eräästä avioliitosta 1973) oli moniosainen sarja, joka sai ison huomion. Se oli vielä aitoa yhtenäiskulttuurin aikaa, jolloin edellisillan televisio-ohjelmasta puhuttiin työpaikoilla ja raitiovaunuissa. Kuvitelkaapa Bergman-keskustelu nykypäivän raitiovaunuun. Mahdoton ajatus.

Vielä Bergmanista tuli mieleen myös vastakohta talvipakkasella kylmässä kirkossa tuskailevalle papille. Se on kesäisen saaren kalliolla kirmaileva kuuma Harriet Andersson elokuvassa Sommaren med Monika (Kesä Monikan kanssa 1953). Se taisi vaikuttaa niin, että pienellä porukalla lähdimme saareen puhumaan viisaita.

Näin lentää ja liihoittelee miehen mieli. Flunssaisen papin tuhmista vitseistä Ingmar Bergmaniin, kylmään kirkkoon, elokuvateatteriin, popcorniin,  kapakkaan, televisioon, raitiovaunuun, ja kuumaan saareen. Miten tämän villinä kirmaavan mielikuvituksensa saisi pysymään asiassa?

Kuvassa Maximin vanhempi sali.



maanantai 6. helmikuuta 2017

Raitille rilluttelemaan

Kaveri kaukaa Mikkelistä tuli käymään. Edellisestä käynnistä olikin jo vuosi. Perinteisiin kuuluu lähteä kiitämään Helsingin yöhön. Niin nytkin.

Ajoimme raitiovaunulla keskustaan. Jäimme pois Sokoksen pysäkillä. Väkeä oli liikkeellä valtavasti, olihan lauantai-ilta. Vakiokuppilani Kosmos oli täynnä. Samoin Primula (sillä on jokin uusi nimi, jota en muista). Virgin Oiliin oli pitkä jono, samoin Zetoriin. Vanhan Kuppilaa ei enää ole, Vanhan kellariin emme halunneet. Asemaravintola (silläkin on uusi nimi) oli kohta jo sulkemassa. Mihin sitten? Muut lähistöllä olevat ovat ruokaravintoloita, emmekä me nyt sellaisiin. Joudummeko olemaan kuivin suin?

Löytyi sentään aseman Elielinaukion puoleisesta siivestä kuppila, jossa oli nurkkapöytä vapaana. Tuopillisen siellä nautimme. Sitten päätimme lähteä kotiin, sillä keskustelu melun keskellä ei oikein luistanut.

Matka Töölöntorille ei ollut ylivoimaisen pitkä, joten päätimme kävellä. Matkalla poikkesimme kuuluisalle Jaskan nakkikioskille. Se tuntui eksoottiselta pimeässä talviyössä. Minulta nämä nakkikioskikäynnit ovat jääneet.



Kotona avasimme tietokoneen ja katselimme valokuvia yhteisestä nuoruudesta Jyväskylässä. Niitä olen skannannut talteen suuret määrät. Erityisen kiinnostavia olivat luokkakuvat. Yritimme muistaa kaikkien luokkatovereittemme nimet. Se ei oikein onnistunut. Paremmin onnistui muistelu, keiden tyttöjen kanssa pääsimme pikkuisen läheisempään tuttavuuteen. Väistämättä ajauduimme myös siihen, ketkä koulutoverimme ovat jo poistuneet tästä maailmasta. Aika moni.

Aamuyön puoli viiteen siinä meni. Päätimme ottaa tämän rilluttelureissun uusiksi taas vuoden kuluttua.


perjantai 20. tammikuuta 2017

Viimeinen ilta

Istuttiin iltaa Kosmoksessa. Tunnelma oli apea.

Professori yritti nostaa mielialaa puhumalla valtiosäännöstä. Siitä voisi ehkä olla apua. Hän itse oli toiveikas.

Ei se meitä muita oikein vakuuttanut.  Valtiosäännöt voidaan unohtaa kun sille päälle satutaan. Viraston Suuri Päällikkö näki yhtymäkohtia 1930-luvun tapahtumiin. Minä kerroin, mitä kirjailija Stefan Zweig kirjoitti teoksessaan "Eilispäivän maailma - erään eurooppalaisen muistelmia" (Die Welt von Gestern - Erinnerungen eines Europäers -  1942). Neiti B. pysyi epätavallisen vaisuna.

Vaikka ilta eteni, vaisu tunnelma säilyi. Tuntui vahvasti, että menossa oli viimeinen ilta ennen kuin - -