tiistai 29. syyskuuta 2015

Vieras mies





"Olin kaikkialla vieras mies,
he katsoivat minua pitkään. 
Joka paikasta halusin paeta pois, 
mutta minne ikinä pakenin, 
olin sielläkin vieras mies. 
Koko maailman piirissä minulle 
ei ollut rauhan sijaa. 
Ja minua minussa raahasi 
joku minulle vieras mies."
          (Uuno Kailas: Vieras mies  /  Uni ja kuolema - 1931)





sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kuin kaksi marjaa



Työpaikan kuppilassa ei pelkästään juoruiltu. Siellä myös puhuttiin pötyä.

Sain kuulla, että kreikkalaistaustainen vahtimestarimme on ottanut virkavapaata. Sijainen on aivan Bratt Pittin näköinen. Tämän havainnon oli tehnyt ex-sihteerini neiti B.

Heti heräsi epäily. Neiti B:hen ei voi luottaa, sillä hän ei ymmärrä miesten päälle mitään. Hän on aikoinaan sanonut minullekin, että olen aika komea mies - - . Siihen kohtaan asti se kuulosti ihan fiksulta, mutta sitten hän lisäsi pienen rajauksen:  " - - ainakin nenästä ylöspäin". Sitä rajausta olen potenut vuosikaudet.

Pois lähtiessäni näin uuden vahtimestarin. Harmikseni minun täytyy myöntää, että neiti B:n vertauskohta ei ollut aivan väärä. Yhdennäköisyyttä oli. Ainakin nenästä ylöspäin.

Onhan näitä yhdennäköisyyksiä. Helsingin Sanomien Nyt-liite esittelee niinä joka numerossaan. Joskus osuu ihan kohdalleen, joskus en tunnista tyyppejä, erityisesti kun esille työnnetään nuoria rokkitähtiä. Kaikkien aikojen osuvimpana pidän sitä, kun yhdennäköiseksi pariksi laitettiin Claes Andersson ja Unabomber.

Kuppilassa löytyi vielä toinenkin yhdennäköisyys. Neiti B. kysyi veikeän näköisesti läsnäolijoilta, kenen filmitähden näköinen tämä meidän eläkeläis-Dessumme heidän mielestään on.

Se sytytti. Minä filmitähden näköinen? Tauno Palo ja Cary Grant voidaan suosiolla sulkea pois. Sitten tuli epäily. Tähtääköhän neiti taas johonkin samanlaiseen kuin siinä nenästä ylöspäin  -juttuun. Hän osaa olla itse ilkimys.

Miten olisi Sean Connery? Harmaa parta kyllä, mutta ei kalju. Kukaan ei keksinyt. Pitkä hiljaisuus.

Tulihan se sieltä, pitkän odottelun jälkeen. Tietysti neiti B:n suusta: 

Tippavaaran vanha isäntä.


perjantai 25. syyskuuta 2015

Pätemisen tarve



Poikkesin entisellä työpaikallani. Nyt voi sanoa entistä painokkaammin tuon ´entisellä´, sillä olen kokonaan eläkkeellä. Toisaalta teen kyllä sinne joitakin erikseen sovittavia projekteja. Yksi sellainen on jo sovittu.

Huomaan tätä kirjoittaessani, että blogin lukijat saavat vanhentunutta tietoa, jos sattuvat lukemaan tuossa sivun oikeassa laidassa olevan profiilikuvauksen. Pitääpä korjata, kunhan ehdin ja viitsin. Kiirettä pukkaa tällaiselle eläkeläiselle. Ja silloin kun ei pukkaa, silloin usein laiskottaa.

Työpaikan (siis entisen) kuppilassa minulle kerrottiin uusimmat kuulumiset ja juorut. Ne ovat aina olleet työpaikan piristysruiskeita. Minä itsekin olisin kova juoruilemaan, jos vai tietäisin juoruja. Harvoin tiedän, mutta silloin heti kuiskuttelen. Jostain syystä muut tietävät aina enemmän.

Nyt minulle kerrottiin tosi pullea juoru korkea-arvoisesta esinaisestani (siis entisestä). Se oli mukavaa kuultavaa, mutta siinä oli yksi harmillinen asia. Minä nimittäin tiesin juorun ydinkohdan jo entuudestaan, sillä olin itse viime talvena paikalla näkemässä nyt kerrotun juorun syntytilanteen. (väärinkäsitysten välttämiseksi korostan:  olin siis vain näkemässä - en itse osallisena). Enempää en tässä kerro, vaikka mieli tekisi.

Mutta kuunnellessani juorua tajusin, että minullahan on ollut hallussani pullean juorun ainekset, mutta en ole käyttänyt niitä hyväkseni. En ole kertonut näkemääni kenellekään.

Olen hölmöyttäni hukannut tilaisuuden loistaa kuppilan juorupiirin keskipisteenä.




maanantai 21. syyskuuta 2015

Petipuuhailua



Lukioikäisenä kävin ammatinvalinnan psykologin testissä. Testin tulos kertoi, että yksi vahvuuksistani oli sorminäppäryys. Siispä sain suosituksen hakeutua ammattiin, jossa tästä lahjakkuudesta olisi hyötyä.

Hakeutumatta jäi. Tai en ainakaan näe, millainen yhteys sorminäppäryydellä voisi olla suomen kielen, kirjallisuuden tai kasvatustieteen opiskeluun. Ellei sitten konekirjoitus, jota olen ammatissani harjoittanut runsaasti.

Ammatinvalinnan ohjaajan suositus nousi taas muistin kätköistä esiin, kun kesällä innostuin sorminäppäryyttä vaativasta petipuuhailusta.

Kesäkodissani sängyn vieressä on vuosikymmeniä vanha seinävaate. Sen alareunassa kiikkuu hapsuja, villalankoja, joista koko seinävaatekin on tehty. Hapsut ovat vuosikymmenien varrella rispaantuneet.

Otin asiakseni aamuisin herätessäni viivytellä sängyssä, haaveilla mukavia ja samalla harrastaa sorminäppäryyttä.

Aloin nimittäin letittää niitä seinävaatteen rispaantuneita hapsuja.

Neljä lankaa yhteen, lettipunos ihan samoin kuin pullapitkossa, ja siinä se on. 

Yksi punos aamussa riitti. Kolmekymmentä aamua, ja valmista tuli. Hieno lopputulos, eikö? Minulla ON näppärät sormet.


lauantai 19. syyskuuta 2015

Protesti



Vaikka satoi, lähdin. Raitiovaunut eivät kulkeneet, siispä kävelin. Torille piti päästä.

Valtava kansanpaljous, suuren kansanjuhlan tunnelma. Optimismi, että kyllä vääryys saadaan vielä estetyksi.

Toisaalta ihmetytti. Aika moni tästäkin joukosta oli keväällä äänestyskopissa valitsemassa niitä, jotka nyt ovat vääryyttä edistämässä. Miksi siis valitatte? "Sitä saa mitä tilaa." Tarjolla oli mm. "työväenpuolue ilman sosialismia". Silloin ihmetytti, mitä se käytännössä tarkoittaa. Nyt tiedämme.

Julkisuudessa on ollut mm. pienituloisia kätilöitä, lastentarhanopettajia, poliiseja ja opiskelijoita, joihin ehdotetut säästöt pahimmin osuvat. Se on epäoikeudenmukaista. Toisaalta julkisuudessa on ollut suurituloisia pankkikonserninjohtajia, eläköityneitä toimitusjohtajia ja jopa ministereitä, joihin ehdotetut säästöt eivät osu ollenkaan, sillä he ovat muuttaneet toiseen maahan tai kikkailleet veronmaksussa. Sekin on epäoikeudenmukaista.

Minä itsekin tunnen olevani epäoikeudenmukaisesti kohdeltu. Siksi menin mukaan torille olemaan hengessä mukana.

Minä olen aina ollut hyvätuloinen. Talouteni on erinomaisessa kunnossa. Silti hallitus ei millään tavalla suuntaa kiristysohjelmaansa minuun. Vaikka miten luen hallituksen suunnitelmaa, en löydä yhtään kohtaa, joka olennaisesti osuisi minuun.

Tämä on epäoikeudenmukaista. Tämä on moraalitonta.

Eikä tässä toimi mikään vetoomus vapaaehtoisesta mukaantulosta. Ainoa toimiva keino on verotus, progressiivinen verotus. Mutta veroprosenttini sen kun laskee. Kaikki tietävät kyllä syyn.

Paljon on ollut jälkipuintia. Optimismi tuntuisi lisääntyneen. Eipä mennyt edes Apusen Matilla esiintyminen ihan nappiin illan Pressiklubissa, vaikka kova supliikkimies onkin. Terävät naiset pistivät paremmaksi.

Miksi kätilöt, lastentarhanopettajat, poliisit ja opiskelijat pannaan kärsimään? Miksi sairaat ja työttömät joutuvat maksumiehiksi? Heidänkö yksin pitää soutaa tämä yhteinen purtemme turvallisille vesille? Miksi minua ja muita hyväosaisia ei oteta mukaan soutamaan? Emme me kaikki halua olla laiskoja lurjuksia.


(kuva:  Non sequitur  /  Hufvudstadsbladet 21.01.2014)


torstai 17. syyskuuta 2015

Laadukasta ja kelvotonta



Ennen tavarat kestivät.

Lapsuudenkotiini hankittiin ensimmäinen televisio joskus 1960-luvun alussa. Se kesti. Joskus melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin hankin äidilleni uuden. Hän kyllä vastusteli tekoani, sillä vanha oli aivan hyvässä kunnossa, eikä hänen mielestään väritelevisio ollut mitenkään tarpeellinen.

Mainostan tässä vähän:  sen laatukoneen nimi oli Helkama.

Joskus 1970-luvun alussa tulin ostaneeksi tehtaan myymälästä ison kontillisen miesten alusvaatteita, raidallisia paitoja ja kalsareita. Ne olivat laatukangasta. Niitä on käytössä vieläkin, eivätkä ole venyneet eivätkä vanuneet.

Mainostan tässäkin vähän: niiden laatukalsareiden nimi oli Marimekko.

*   *   *  

Nyt mikään ei kestä. Kaikki hajoaa.

Ensin hajosi ruohonleikkuri. Se oli kolme vuotta vanha. Se käynnistyi ja toimi muutaman minuutin normaalisti ja sitten alkoi piiputtaa ja lopulta sammui. Ei käynnistynyt uudestaan. Seuraavana päivänä käynnistyi taas normaalisti mutta muutaman minuutin päästä sammui taas. Ja sama joka päivä. Kylmänä kävi hetken mutta lämmettyään sammui.

Onneksi varastosta löytyi vanha leikkuri, joka auttoi pahimmassa hädässä. Tekniikaltaan aika yksinkertainen.



Kotimatkalla autoon tuli ongelma. Hämeenlinnan ABC-aseman kahvitauolta lähtiessä kojelautaan syttyi outo valo. Piti kaivaa lokerosta käsikirja ja katsoa, mitä se hälyttää. Löytyi yksiselitteinen vaatimus: vie auto korjaamoon.



Epäselväksi jäi, onko korjaamoon menolla kiire. Minulla oli auto täyteen lastattuna tavaraa, joten halusin päästä Helsinkiin. Ajelin maltillista vauhtia moottoritietä pitkin ja pääsin ongelmitta perille. Palava hälytysvalo aiheutti kyllä stressiä. Pelkona oli, rähähtääkö auto tai tekeekö äkkipysähdyksen ja joudun moottoritiellä jalkamieheksi.

Ei autoni uusi ole mutta ei kolmasosaakaan siitä, mikä oli äitini television ikä. Nyt epäilen, että auto onkin jo ajonsa ajanut.

Tämä ei ole mainos:  autoni nimi on Toyota Yaris.

Nyt hajosi työtuolini, jolla istun tätä kirjoittamassa. Se on kolme vuotta vanha ja tyylikäs pyörivä ja monella tavalla säädeltävä. Sellainen kuin jokaisella johtajalla kuuluu olla.

Nyt sen tekniikka oireilee niin, että istuin hupsahtaa alas. Kirjoitan tätä leuka melkein kirjoituspöydän kannen korkeudella. Ei hyvä. En tiedä, onko tällaisen tuolin teknisille osille saatavissa varaosia.

Kirjoittaisin tähän tuolin valmistajan nimen, mutta sitä ei löydy.



tiistai 15. syyskuuta 2015

Hyötyruotsi



Törmäsin jälleen kerran tilanteeseen, jossa oli voimakasta aggressiivisuutta ruotsin kieltä kohtaan.

En voi ymmärtää, miksi asenne on niin laajalle levinnyt. Voiko kyseessä olla vielä häivähdys perisuomalaista hurriherravihaa kohtaan? Minulle ruotsin kieli on ollut tärkeä ja hyödyllinen taito.

Osaan ruotsia aika hyvin. Luen päivittäin ruotsinkielistä sanomalehteä, luen ruotsalaiset kirjat alkukielellä, olen nuorena asunut Tukholmassa melkein viisi vuotta ja minulla oli silloin ruotsalainen tyttöystävä -  ja pienen hetken myös norjalainen. Minulla on paljon ruotsinkielisiä suomalaisia ystäviä, ja heidän kanssaan pyrin puhumaan ruotsia.

Koulussa minulla taisi olla pientä etua siitä, että olin lapsena saanut kosketuksen ruotsin kieleen isoäitini kautta. Hän tosin kuoli varhain, mutta jotain jäi mieleen.

Minun sukupolveni opiskeli lukiossa ruotsia Anders Collinin oppikirjasta Ruotsin kielen käännöstehtäviä. Se ei ollut kovin mukava oppikirja.



Ykkösosa oli teksiosa. Siinä oli jokaisessa kappaleessa alussa ruotsinkielinen teksti ja perässä suomenkielinen teksti. Ne piti kääntää sanasta sanaan. Aiheet pysyivät tiukasti Ruotsin muinaisissa kuninkaissa ja heidän urotöissään, tai muissa lukioikäiselle opiskelijalle vastenmielisissä aiheissa. Kirjoissa ei ollut kuvia, pelkkää tiukkaa tekstiä alusta loppuun.

Kakkososa oli sanasto. Siinä riitti pläräämistä, sillä aihepiirin mukaisesti sanasto keskittyi ikivanhoihin aiheisiin.

Englannin oppikirjat tuntuivat Colliniin verrattuna raikkailta ja moderneilta. Niissä oli jopa omaa aikakautta ja nuorisoa käsitteleviä tekstejä. Oli väljä taitto ja paljon kuvia.

Ruotsin kielen opettaja oli vähän pahoillaan siitä, että joudumme käyttämään Collinin kirjaa. Syy oli siinä, että yliopettaja Collin laatii itse ylioppilaskokeen tehtävät, ja ne noudattavat siis kokeen laatijan omien oppikirjojen aiheita ja sanastoja. Muun kirjan käyttö olisi epäviisasta.

Minulla ovat Collinin tallella kesäkotini kirjahyllyssä, repaleisina ja täynnä rivien väleihin tehtyjä käännösmerkintöjä. 

Näytteeksi nuorille ja nostalgiaksi omalle ikäpolvelleni pari sivua tästä sukupolvikokemuksesta.






tiistai 8. syyskuuta 2015

Filunkimies




Pelasin pasianssia. Ei mennyt läpi, ei lähellekään. Sitten vähän fuskasin, ja heti meni.

Ei olisi pitänyt. Omatunto kolkuttaa. Paheksun itseäni. Hyi minua. 




(kuva: Eeva Maria Haikala:  Elle se sentait profondement honteuse 2012)



maanantai 7. syyskuuta 2015

Ennakkoluulottomia kokeiluja



Liikuntaa pitäisi lisätä. Näin on käsky käynyt.

Koska tunnetusti olen myötämielien kaikkea uutta ja innovatiivista kohtaan, kokeilin kesän mittaan uusia urheilulajeja. Jospa innostuisin.

Kokeilin nyrkkeilyä. Koska niinkin fiksu mies kuin Kalle Holmberg on ikämiehenä innostunut nyrkkeilystä, siinä täytyy olla jotakin kokeilemisen arvoista. Viimeksi olen kokeillut lajia koulupoikana, siihen aikaan kun Ingemar Johansson ja Floyd Patterson hallitsivat otsikoita. Naapurin Jorman kanssa yritimme matkia mestareita, mutta se muuttui kunnon tappeluksi. Piti lopettaa.

Siitä pitäen olen suhtautunut nurjamielisesti väkivaltalajeihin. Nyt kokeilua edesauttoi mökkinaapurini, joka on alan ikämiesharrastaja. Häneltä sain hanskat lainaksi. Lisäksi motivaatiota lisäsivät uutiset Jyväskylästä, lapsuuteni kotikaupungista. Saatanhan minäkin osua  Suomen Sisun tai muun Vastarintaliikkeen kohteeksi. Sellaista aikaa nykyisin elämme. Että osaisin vähän pitää puoliani.

Ei mennyt nyrkkeily hyvin. En innostunut ollenkaan, kertakokemus riitti.

Vierailulle tuli vanha kaveri, jolla oli mukana auton perällä taljajousi. Hän näytti, miten sillä ammutaan. Niityn perälle vietiin heinäpaalin näköinen maalitaulu. Sain kokeilla. Hieman epäröin, onko jousiammunta vanhalle sivarille eli aseistakieltäytyjälle soveliasta puuhaa, mutta päätin tulkita väljästi. Ensimmäinen nuoli lensi kohtuullisen lähelle heinäpaalia mutta toinen karkasi metsään. Sen etsiminen kesti kauan. En kehdannut pyytää enää kolmatta. Se laji loppui siihen.

Jotain kevyempää ja rennompaa pitää minun urheiluni olla. Aitan ullakolla on vuosikymmenet ollut esine, jonka merkityksen tunnistan, koska olen sen käyttämistä 1960-luvulla nähnyt. Esineen nimi on hula-hula-vanne. Se voisi sopia minulle.



Rengas lantiolle pyörimään. lantio keikkumaan, pylly pyörimään niin että vanne pyörii ympäri eikä putoa.

Sitä yritin ihan tosissani monta kertaa ja seuraavana päivänä vielä uudestaan, mutta ei siitäkään tullut mitään. Rengas pyöri puoli kierrosta kohdallaan, toisen puoli kierrosta paljon alempana ja putosi siitä sitten maahan. Ei auttanut vaikka kuinka vanhojen elokuvien vamppinaisten tyyliin keikutin peppua. Mahdoton mikä mahdoton.


Ei auttanut muu kuin tyytyä vanhaan tuttuun kuulantyöntöön (pakittamalla, ei pyörähdystyylillä!). Kuulaa meillä maalla on aina työnnetty kylän äijien kanssa saunan jäähdyttelytauolla kuohuvaa dopingia maistellen. Se sujuu.



perjantai 4. syyskuuta 2015

Lapsuus täällä taas



Joku viisas (viisastelija?) on väittänyt, että iän karttuminen kulkee symmetrisesti kahteen suuntaan. Fyysinen suunta etenee kohti sadan vuoden kulminaatiokohtaa, henkinen suunta etenee kohti uutta lapsuutta.

Olen ollut epäilevä jälkimmäistä kohtaan, mutta kuluneena kesänä sain aihetta pieneen hyväksyvään nyökyttelyyn. Palasin nimittäin asioihin, jotka olivat  lapsuusvuosieni merkkitapauksia.

Yksi niistä oli Pekka Puupää.

Ensimmäinen näkemäni elokuva oli Pekka Puupää. En tosin muista, mikä sarjan elokuvista oli se ensimmäinen, sillä niitä tuli jyväskyläläisen elokuvateatterin sunnuntain iltapäivänäytöksissä koko ajan. Välillä tuli myös Tarzaneita. Jossain suunnilleen seitsemännen ikävuoden paikkeilla tämä tapahtui.

Muistan elävästi hetken, kun luin sanomalehdestä, että Pätkä (Masa Niemi) oli kuollut. Se tapahtui toukokuussa 1960. Olin silloin yhdeksänvuotias. Muistan hätäännyksen tunteen: miten käy nyt Puupää-elokuvien? Ei mennyt kauaa kun löysin teatterin ilmoitustaululta helpottavan julisteen. Tulossa oli elokuva, jonka pääosassa oli tuttu Esa Pakarinen ja kaverina tuntematon Reino Helismaa. On siis löytynyt uusi Pätkä.

Kotona pyysin rahaa mennäkseni katsomaan elokuvan Pekka ja Pätkä Rovaniemen markkinoilla.

Tuli stoppi. Isäni tiesi, että se ei ole Puupää-elokuva eikä ollenkaan sovelias minun ikäiselleni.

Minulle oli aivan uusi ajatus, että Esa Pakarinen voi esiintyä muissakin elokuvarooleissa. Täytyi myöntää, että siinä mainosjulisteessa ei todellakaan mainittu Pekkaa ja Pätkää, oli pelkkä "Rovaniemen markkinoilla".

Nyt kesämökillä innostuin Puupää-sarjakuva-albumeista. Hyllyssäni niitä on monta.

Paluu lapsuuteen. Sitten sattui vielä, että aitan ullakon isoista lehtinipuista nousi esiin Kuluttajain lehti. Se oli Ola Fogelbergin piirtämän sarjakuvan alkuperäinen foorumi. Tässä näyte. Kellastunut ja repaleinen lehti on vuodelta 1934.





torstai 3. syyskuuta 2015

Kaikki sekaisin



Kodissani on kesän mittaan tehty remonttia. On laitettu laminaattilattia. Onneksi minun ei ole tarvinnut olla auttamassa, sillä selkäni ei varmaankaan enää kestäisi konttaamista. Lattiaremonteissa pitää olla koko ajan polvillaan. Tiedän koska olen nuorena ollut mukana.

Nyt on kaikki sekaisin. Aivan kaikki, en liioittele. Lattia on kyllä valmis. Kirjahyllyni sen sijaan ovat tyhjät. Kaikki kirjat odottavat hyllyihin sijoittamista yhdessä huoneessa, joka saatiin valmiiksi jo ennen maalle muuttoani. Niitä on paljon, hyvin paljon.

Kirjaröykkiöt eivät ole niin sekaisessa järjestyksessä kuin ensi vilkaisulla voisi luulla. Onnistuin keväällä siirtämään kirjat järjestelmällisesti. Kun avaan kirjahuoneen oven, edessä lattialla on seinästä seinään ulottuva toista metriä korkea röykkiö kirjoja, mutta kun katsoo tarkemmin, huomaa, että päällimmäisenä ovat kirjailijat Aapeli, Aho, Aisopos jne.

Nyt on pakko kovettaa luonteensa ja kylmäpäisesti ja viekoituksia uhmaten siirtää kirjat aakkosjärjestykseen hyllyyn vilkuilematta kirjojen sivuille. Ensimmäinen yritys ei kuitenkaan ollut rohkaiseva. Juutuin Juhani Ahoon.

Juhani Ahon Koottujen teosten ykkösosan alussa oli nuoren Juhanin ensimmäisiä novelleja. Juutuin lukemaan niitä.

Näin ei saa käydä. Jos luen kirjat sitä mukaa kuin siirrän niitä varastohuoneesta hyllyyn, urakkaan menee arviolta sata vuotta. Juhani Ahon Kootuissakin on yhdeksän osaa, ja ne ovat paksuja kirjoja.

Työ ei tänään siis juurikaan edennyt.  Miten onnistuisin karaisemaan itseni tunteettomasti vain kantamaan kirjoja hyllyyn?  Huonolta näyttää.

Kuvassa ei ole minun kirjahyllyni. Valitettavasti.





keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Se oli siinä se kesä



Kun on viettänyt kolme kuukautta maalla, paluu Helsinkiin suorastaan hermostuttaa. Osaankohan vielä?  Olenkohan ihan tumpelo...?

Lähtö kesäkodin pihasta tuntuu pahalta. Siinä viivyttelee vielä, siirtää irtautumisen hetkeä. Kiertää muka tarkastamassa, että kaikki välttämätön tuli tehtyä. Että jokainen sähköjohto tuli vedettyä irti. Että sähkö tuli katkaistua ja pääproppu ruuvatuksi irti  Että saunan vesipumppu tuli tyhjennettyä. Että kaikki pihakalusteet on kannettu varastoon. Että tupaan ja saunaan on kannettu polttopuita siltä varalta, jos innostuisi poikkeamaan talvella mökille. Että kaikki laukut ja nyssykät on siirretty autoon. Että ovet on lukittu ja avaimet laitettu piilopaikkoihinsa.

Kun sitten kaikki on tarkastettu ja hyväksi havaittu, ei mitään ole enää tehtävissä. Pitää istua autoon. Yaris on täynnä tavaraa, se on pieni auto. Erityisen paljon on lakanapyykkiä, sillä yövieraita kävi.

Kun auto käynnistyy ja kytkin nousee, tulee jotenkin oudon eksistentiaalinen olo. Peruutuspeilistä näkee mökin etääntyvän ja lopulta katoavan. Se oli siinä se kesä. Tuleekohan vielä uutta?

Se oli hyvä kesä. Säät suosivat, kunto koheni, ystäviä kävi, taide-elämyksiä riitti, luonto kukoisti. Valoisa kesäyö oli taas kerran se minun yksityinen huippukokemukseni. Kesäyötä ei pidä tuhlata nukkumiseen. Harmittamaan jäi vain eräs toteutumatta jäänyt tapaaminen.

Ajo Orivedeltä Tampereelle sujuu vielä menneessä tunnelmassa, eikä se helpota vielä moottoritielläkään. Tuntuu kuin leijailisi epätodellisuudessa. Kahvitauko Hämeenlinnan ABC-hallissa alkaa hieman herätellä, mutta lopullinen herääminen tapahtuu vasta lähellä perille pääsyä.

Se on kuin hätkähdys unesta. Se tapahtuu aina samassa kohdassa, joka syksy, ja näitä samanlaisia hätkähdyksiä kesän päättymisen vuoksi minulle on tapahtunut 1970-luvun puolivälistä saakka. Se tapahtuu suunnilleen Haagan ja Pirkkolan kohdalla moottoritiellä, kun loivassa alamäessä mutkan takaa ilmestyy näkyviin Pasilan televisiotorni. Siitä on matkaa kotiin Töölöntorille enää muutama kilometri.

Se näkymä tuo kesän tilalle syksyn ja Helsingin. Ikään kuin kesää ei olisi ollutkaan.

Onkohan Helsinki vielä entisensä?






Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...