Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joyce. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Joyce. Näytä kaikki tekstit

perjantai 28. huhtikuuta 2023

Itselleen armollinen

Otin kirjan hyllystä. Kääntelin, katselin, luin takakannen ja kansilehden liepeet. Luin ensimmäisen sivun. Luin loppurivit.  Katsoin sivumäärän. Luin välistä löytyneen lehtileikkeen. Puntaroin, mietiskelin, kuulostelin tuntemuksiani.

Pistin kirjan takaisin hyllyyn.

Olin itselleni armollinen. Se on kai vanhuuden merkki, muistelen jostain lukeneeni. Muistelin buddhalaisuuden viisaita sanoja sikseen jättämisestä.

Ei, tätä en enää rupea lukemaan. Lukemisen idea pulpahti mieleen, kun katsoin Yle-Areenasta hienon dokumentin tästä kirjasta ja sen tekijästä. Se oli kuin viettely kokea uudestaan nuoruuden hurmio.

Kyllä minä tuon kirjan olen lukenut, mutta siitä on kauan. Varmaankin kaikki kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan sen – ainakin kaikki professori Hannu K. Riikosen oppilaat. Tämä originelli humanistiprofessori on kirjoittanut laajoja tutkimuksia kirjasta ja hänen luennoillaan ja seminaareissaan puhe kääntyi vähän väliä tähän aiheeseen.

Vanhempi opiskelijasukupolvi ilmeisesti vältti tämän 1920 ilmestyneen kirjan lukemisen, sillä tavallisen opiskelijan kielitaito ei riittänyt. Pentti Saarikosken suomennos ilmestyi vasta 1964.

Nautintoa ja tuskaa. Sellainen muistikuva lukemisesta jäi. Kirja olisi pitänyt lukea hitaasti, mutta opiskelijan lukemisilla oli aina kiire. Väsyneenä keskittyminen toi sen tuskan. Suuri sivumäärä lisäsi tuskaa. Ja vaikka kuinka odotti, mitään ei kirjassa tapahtunut.

Juuri sopivasti samana päivänä, kun pistin kirjan takaisin hyllyyn, ilmestyi uusi Filmihullu-lehti. Sen artikkelissa kerrottiin, että Marilyn Monroekin luki Odysseuksen. Kuva vahvistaa asian. Hän oli jopa esittänyt Molly Bloomin kuuluisan monologin Actors Studion draamakoulun harjoitustyönään.

Mutta minä siis olin nyt itselleni armollinen ja hylkäsin James Joycen Odysseuksen hyllyyn. Liian suuri urakka. Onneksi sentään kohta on taas Bloomsday (16. kesäkuuta). Nimi tulee kirjan päähenkilöstä Leopold Bloomista. Kirjan vähäiset tapahtumat sijoittuvat juuri tuohon päivään vuonna 1904. Merkkipäivää juhlin yhtä railakkaasti kuin Odysseus-ihailijat ympäri maailman.


torstai 16. kesäkuuta 2022

Väärässä paikassa


Tänään pitäisi olla Dublinissa, ei Strömforsissa. Onhan Bloomsday.

Suven suureen kirjalliseen merkkipäivään olen kyllä varustautunut asiaankuuluvalla vakavuudella, kuten kuvien varusteista näkyy. Paita on kunnianosoitus vaikeatajuisuuden suurmestarille, aamukahvikin nautitaan juhlapäivän päähenkilölle omistetusta mukista. Pubiin en valitettavasti pääse. 




Perinteisillä yökävelyilläni pitkin rantoja on herännyt arvelu, että taisipa Joycekin kulkea yökävelyillä pitkin rantoja. Havainnot ovat samantapaisia. Linnut karjuvat puissa, tuuli vinkuu, lepakot suhaavat taivaalla. Yö on aavemainen. Heikkohermoisempaa pelottaisi.

Juhlapäivän kukat omasta puutarhasta. Ei maljakkoon



torstai 5. toukokuuta 2016

Yliopiston puolesta



Ensimmäinen kosketukseni yliopistoon tapahtui Jyväskylässä kesällä 1970. Filosofiaa pitkälle opiskellut kaverini ylipuhui minut tulemaan kuuntelemaan tärkeää aihetta, kybernetiikkaa. Seminaaria piti professori Yrjö Ahmavaara.

Minulla ei ollut tarkempaa tietoa, mitä kybernetiikka on. Olinhan vasta 19-vuotias ja juuri ylioppilaaksi päässyt. Mutta ei se mitään, kaveri vakuutti että kyllä kiinnostun.

Minä puolestani ylipuhuin senaikaisen tyttöystäväni, 17-vuotiaan hippityylisesti pukeutuvan ihastuksen mukaan.

Täytyy myöntää, että muutaman päivän kestänyt seminaari ei riittänyt avaamaan kybernetiikan syvintä olemusta, mutta kiinnostavaa siellä kyllä oli. Ilmapiiri oli innostunut, keskustelut ja väittelyt olivat uudenlainen elämys auktoriteettikeskeisen lukion jälkeen. Tuli oivallus toisenlaisen oppimisen mahdollisuudesta.

Sellainen oppiminen sitten lähtikin vauhtiin, sillä erotuksella, että ymmärsin käsiteltävät asiat. Humanistiset aineet olivat lajini. Pääosin saamani opetus on ollut hyödyllistä ja antoisaa. Arvostukseni yliopistoa kohtaan on suurta. Se tuntuu joka kerta kun kävelen Yliopiston päärakennuksen tai Porthanian ohi.

Olen kohdannut opiskelu-urallani koko joukon mieleen painuneita persoonallisuuksia.

Yksi heistä, yleisen kirjallisuustieteen professori Hannu Riikonen piti tänään viimeisen luentonsa. Hän jää eläkkeelle. Sen luennon olisin halunnut kuulla.

Riikoselle olen tenttinyt monta kurssia ja kirjoittanut monta esseetä ja tutkielmaa. Hänelle ei meinannut kelvata mikään, aina oli jotain huomautettavaa. Se ärsytti, mutta vähitellen alkoi tajuta, mistä on kysymys. Löysät piti ymmärtää jättää pois. Piti löytää ydinasiat ja keskittyä niihin. Piti oivaltaa yhteyksiä, löytää vertailukohtia, oivaltaa merkityksiä. Ja piti olla omintakeinen ja käyttää kieltä tarkasti. Ja lukea koko ajan, lukea paljon.

Luennoilla tunsi pääsevänsä sivistyksen ytimeen. Originellin professorin lempiaiheita olivat erityisesti James Joyce ja Homeros. Niistä riitti loputtomasti tarkastelukohtia, olihan molemmilla sama teema, Odysseus ja Odysseia. Ja siihen kiilasi kolmanneksi osapuoleksi  Pentti Saarikoski.

Lehdestä luen, että Riikosen jälkeen hänen professuuriaan ei enää täytetä, säästösyistä.

Tätä en osannut odottaa. Yliopisto ja kirjallisuustiede yhtenä tärkeänä osana sitä on kulttuurilaitoksena selvinnyt vaikka millaiset historian vaiheet, sodat ja kaikki, mutta nykyhallituksen markkinahenkisestä politiikasta se ei enää ehjänä selvinnyt.

Luulen, että tällaista asennetta kansakunta vielä katuu. Sivistyksen alasajo on räikeää. Erityisesti se näyttää kohdistuvan humanistisiin aloihin. Tuskinpa  opetusministeri ampuu yhtä suoria osumia Kauppakorkeakouluun, jossa opitaan poliittisesti käyttökelpoisempia asioita, kuten vaikkapa verosuunnittelua.

Professoria näkee aika usein kadulla. Hän viuhtoo ripeää vauhtia vastaan baskeri päässä ja salkku kainalossa. Mietin, että siellä salkussa on varmaan nykyopiskelijoiden esseitä, punakynämerkintöjä täynnä. Sivistys siinä etenee. Kuinkahan tästä eteenpäin?

Kuvassa ote opintokirjastani. Professori Riikosen nimikirjoitus on tällä sivulla moneen kertaan. Tiukassa näyttivät olleen arvosanat.





torstai 24. tammikuuta 2013

Outoja taideteoksia 3



 

[jatkoa eiliseltä ja toissapäivältä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Malmberg aloitti musiikista ja Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratoriosta, jota hän ei  oppinut ymmärtämään. Minun musiikinkuunteluni kehityslinjassa on samantapainen kokemus.  

Alkuhetki oli Beatles. Bändi ilmestyi maailmaani ja matkaradioooni, kun olin 14 v. Se mullisti maailmankuvani ja jätti pysyvän jäljen. Meihin rokkijätkiin iski heti puberteettinen ylemmyydentunne: tangot, humpat ja muut menneen maailman malmstenit olivat siitä hetkestä alkaen roskaa. Taidemusiikki ei ollut roskaa, se oli vain vaikeaa ja siksi sitä ei kuunneltu. Kun pop-musiikkiin ilmestyi vaikutteita klassiselta puolelta, sitä kyllä osattiin arvostaa. Sellaisia oli Beatleseilla (A Day in the Life), Jethro Tullilla (Bourrée), Ekseptionilla, Keith Emersonilla, Moody Bluesilla ja monilla muilla.  

Nyt, varttuneessa iässä käyn mielelläni sinfoniakonserteissa ja messuissa, vaikka musiikki ei ole ollenkaan leipälajini. En ole pitänyt suurtakaan väliä sillä, mihin konserttiin olen lipun ostanut. Tulee mitä tulee, "ymmärtämisellä" ei ole väliä, menen ensisijaisesti nauttimaan ja useimmiten se on onnistunut. Kovin vaikeita tai omituisia konsertteja ei ole osunut kohdalle. Erikoisimpina elämyksinä muistan Einojuhani Rautavaaran ja Per Nørgårdin teokset. Kaija Saariahon oratoriota en ole kuullut, siihen en osaa sanoa mitään.   

*   *   *     

Kirjallisuudesta Malmberg ilmoittaa vihaavansa teennäistä monimutkaisuutta ja  kunnioittavansa Veijo Merta niin ettei hänen nimeään lausu lakki päässä. Hyvä, minäkin kunnioitan. En kuitenkaan osaa pitää Merta mitenkään erityisen vaikeana kirjailijana. Jännittävänä, kekseliäänä, yllättävänä ja epäsovinnaisenakin, mutta en vaikeana. Samalla tavalla outona pidän sitä, että Malmberg liittää nimen Truffaut vaikeasti ymmärrettävien taiteilijoiden listaan.  Ei minusta. Elokuvat kuten 400 kepposta, Jules ja Jim, Morsian pukeutui mustaan ovat uuden aallon merkkiteoksia, mutta en pidä niitä erityisen vaikeina. Godard ennemminkin sopisi listalle.   

Kirjallisuudessa on kiistämättä monia teoksia, jotka kuuluvat vaikeiden klassikoiden listalle. Malmberg mainitsee James Joycen Odysseuksen ja Volter Kilven Alastalon salissa. Jälkimmäisestä hän sanoo viisaasti: " Sitä voisin hyvin pitää yöpöydälläni. Sitä pitää nauttia siivu kerrallaan kuin iltaviskiä."  

Minä en nauti iltaviskiä enkä pidä Alastalon salia yöpöydälläni, mutta asenne on oikea. Juuri niin pitää tehdä. Sillä tavalla kirjan lukemiseen menee vuosi ellei kaksikin, mutta saa mennäkin. Hyvästä pitää nauttia kauan.  

Minulla ei aikoinaan ollut mahdollisuutta nauttia siitä kauan vaan kirja piti kiitää läpi pikavauhtia, sillä se kuului tenttivaatimuksiin. Sellainen otti voimille. Sama pätee Joyceen. Yliopisto tuhoaa lukunautinnon, joskin onnistuu välillä herättämään kiinnostuksen. Minäkin menin Dubliniin viettämään Bloomsday-juhlaa (16. kesäkuuta). Aika villiä oli. Toivottavasti tulee tilaisuus mennä joskus uudestaan.  

Malmberg kehuu Saarikoskea ja Haavikkoa, hieman yllättäen. Luulen, että moni kokematon lukija voisi suhtautua Haavikkoon samalla tavalla kuin Malmberg Saariahon oratorioon. Olen itse ollut Haavikon kanssa jonkin kerran niin ymmälläni, että olisin voinut heittää kirjan ikkunasta ulos. En ole heittänyt. Töölöntorilta sitä ei kuitenkaan enää löytäisi.  

Joku sanoi: "Taideteos on taideteos, jos tekijä niin sanoo". En muista kuka, taisi liittyä dadaismiin. Ei siihen vastaanottajan ymmärtämistä tarvita, ei minun sen enempää kuin Ilkka Malmberginkään. Kiitän kuitenkin veteraanitoimittajaa kelpo puheenvuorosta. Ei se tabloidi-Hesari ihan kelvoton läpyskä ole, kun onnistuu minutkin näin provosoimaan.  

(Kuvassa James Joycen patsas Dublinissa ja detalji Tuomas Kyrön piirroksesta, jonka aiheena on Paavo Haavikko, julkaistu Parnassossa 5/2007)