Passi ja henkilöllisyyskortti olivat päässeet vanhentumaan. Mitäpä minä sellaisilla korona-aikana. Passilla tuskin enää parempinakaan aikoina.
Piti siis mennä ottamaan virallinen valokuva. Musta maski vaan naamalle ja bussilla Kannelmäen kauppakeskukseen, jossa on valokuvaamo. Siellä kävin viimeksikin samalla asialla viisi vuotta sitten.
Valokuvaamon nuori mies ohjasi minut verhon taakse jakkaralle istumaan. Yritin olla vitsikäs ja kysyin, pitääkö maski ottaa pois passikuvaa varten.
Valokuvaajaa ei naurattanut yhtään. Naamasta näki, että tuota hän osasi odottaa. Saman repliikin on tainnut esittää moni ennen minua.
Eikö hyvään asiakaspalveluun pitäisi kuulua, että kauppias teeskentelisi riemastuvansa asiakkaan kuluneistakin oivalluksista? Jäisi asiakkaalle hyvä mieli ja tulisi toistekin vitsailemaan.
Toisaalta ajattelin itseäni. Minullahan ei ole huumorintajua ollenkaan eikä mikään naurata minua, paitsi kutittaminen. Eivät edes kotimaisen viihdeohjelman sketsit. Samojen repliikkien loputonta toistoa nekin ovat, milloin minkinlaisen pölvästihahmon esittäminä.
Onnistuikohan edes valokuva? Sen näkee vasta kun passi valmistuu. Siinä ei saanut hymyillä, huulet oli pidettävä yhdessä. Silmälasit oli riisuttava. Se on minulle paha juttu: en tarvitse muuta kuin lukulaseja, mutta käytän silti muulloinkin, sillä ne parantavat ulkonäköä.
Mikähän siinä on, että passikuvat ovat kuin julman ryövärin etsintäkuulutuskuvia? Minulle on usein sanottu, että osaan poseerata ja näytän valokuvissa paremmalta kuin luonnossa. Olen hieman samaa mieltä, mutta se ei päde passikuviin.
Sain nuorena hieman poseerausopastusta alan ammattilaiselta. Ehkä siitä tarttui jotain pysyvämpääkin taitoa, en ole varma. Sain huomata, että leikkimielinen harjoittelu oli ihan hauskaa, kunhan se ei ole ammatti. Siitä touhusta oli hymy kaukana, paitsi että hymyä piti teeskennellä. - Se olisi ehkä asiakaspalvelussakin hyödyllinen taito?
(Sarjakuva: Maurinen / Rontticomics.wordpress.com)
