Jos minulla olisi ...

Nyt se on selattu. Voin siis kommentoida.

Tuttu lehtori toi pyynnöstäni koulujen uusimman kohuteoksen. Sen verran kiire oli, että olisi liioittelua käyttää sanaa ´lukenut´, mutta kyllä ´selaaminenkin´ aika tarkan käsityksen antoi.

On sitä moni kommentoinut, vaikka ei ole edes selannut. Sitä se poliittisesti ja uskonnollisesti motivoitunut populistinen kansankiihotus teettää.  Kommentoijat ovat kyllä tuttuja, ja laajalti on kiihotus tainnut tepsiä.

Jos minulla olisi yläkouluikäisiä poikia, antaisin kyllä lukea. Enkä tytöiltäkään kieltäisi. Itse asiassa jokaisen aikuisenkin miehen pitäisi lukea tämä. Jo kirjan nimestä Respektiä voi paljon päätellä tämän kirjan sävystä ja asenteesta.

Muutama yksittäinen sana on, joiden tyylisävyä vieroksun, mutta ne ovat vähäinen sivuseikka ja minä olen vanha pieru arvioimaan murkkujen sävyjä. Muilta osin kuuluisa kääntäjä Juha Hurme on hienoa kieltä. Populistien kiihotuskirjoituksista sain käsityksen, että kirja on suoraan Sodoman ja Gomorran kirjastosta Suomeen salakuljetettu.

Mitenkähän populistien mielestä murkkupojille pitäisi seksistä opettaa? Netistä ne kuitenkin katsoisivat. Eikö kainostelematon opaskirja ole parempi? Tutkimuksen mukaan noin 30 % pojista on ollut ensimmäisessä yhdynnässä alle 16-vuotiaana, tytöistä 25 %. Seksivietti on nuorella ihmisellä hyvin voimakas, mutta monilla aikuisella tuomitsemisvietti vielä voimakkaampi.

Minun aikanani koulussa ei ollut seksivalistusta. Keskisuomalaisessa pikkukaupungissa 60-luvun puolivälissä valistukseni sain ruotsalaisista ja tanskalaisista pornolehdistä, jotka kiersivät koulussa kädestä käteen. Niistä jäi hyvin ruma muistikuva.

Seksi myy hyvin. Iltapäivälehtien lööpeissä on jatkuvasti aiheeseen viittaavia otsikoita. Netin klikkiotsikot nousevat esiin kaikkialta. Jopa näin siveän sivuston kuin Töölöntorin blogin kaikkien aikojen luetuimmat tekstit ovat aiheeseen liittyviä. Hakukone on huomannut, että teksteissä on sellaisia sanoja ja sisältöjä.

1 Kultainen nuoruus  (klik 1)               2  Alaston naku housut pois (klik 2)

Eikä seksuaalisuus ole pelkkää kaupallisuutta. Tasokas kirjallisuus käsittelee aihetta monin tavoin. Keräsin hyllystäni suomalaisten nuorten naisten esikoisteoksia vuosien varrelta. Seksuaalisuus on näissä vahvasti esillä, mutta eipä taida tällainen naisnäkökulma isommin päätyä nuorten miesten luettavaksi.

 

Maailmanloppu täällä taas?

Osuipa eteen horoskooppi. Lupasi minulle ensi vuodeksi monenlaista makeaa: rikkautta, rakkautta, terveyttä, uusia tuttavia, ihania matkoja.

Uskoisinko? – En ihan heti hyppää riemusta ilmaan. Pari kohtaa aiheuttaa pieniä epäilyjä.

Totuuden varmistamiseksi hain esiin toisen todistajan, kaikkien ennustajien supertähden, lääkäri-astrologi Nostradamuksen (1503 – 1566).  

Nostradamus pannahinen pilasi ilon. Hän ennusti vuodeksi 2025 silkkaa surkeutta: sotia, sekasortoa, kulkutauteja. Erityisesti Euroopassa elämä käy kurjaksi. Ei nyt ehkä ihan maailmanloppu, mutta melkein.

Uskoisinko? – Kieltämättä tuon suuntaisia merkkejä on ollut havaittavissa. Toisaalta olisiko Nostradamus pikkuisen erehtynyt vuosiluvuissa? Tuollaisia tapahtui jo muutama vuosi sitten.

Minulla on muistissa epäluotettavaksi osoittautunut ennustus maailmanlopusta. Joskus 1970-luvun alkupuolella luin jostakin ennustuksen (muistaakseni Nostradamus silloinkin) ja siitä tehdyn tulkinnan, jonka mukaan maailmanlopulle oli tarkka päivämäärä. Maailmanloppu oli tulossa joskus loppukesästä 197?.

Tottahan maailmanloppua piti juhlia. Kokoonnuimme pienellä porukalla kesämökille Keurusselän rannalle. Saunottiin, uitiin, maisteltiin jaloja juomia ja odoteltiin loppuillasta iskevää maailmanloppua. Ensimmäinen ja ainoa kerta elämässäni, kun join kammottavan makuista Karhu-viinaa. Juomiksi oli tarkoituksella valittu sellaisia kerran elämässä –tyyppisiä erikoisuuksia.

Keskiyö lähestyi, oli jo pimeää, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten kuului ukkonen etäältä, ja se lähestyi. Kohta se oli päällä. Myrsky nousi, salamoi. Kun pihassa rysähti iso puu nurin ja rikkoi terassin, sisällä istuvien juhlamieli alkoi vaimentua, yksi tytöistä jo itki. Muistan oman hämmentyneen tunnetilani siinä räiskeen keskellä: hupsista, minäkös tässä olin pilkkamielisten juhlaa päällimmäisenä järjestämässä!

Mutta kohta myrsky laantui ja juhlamieli palasi pirttiin.

Kun nyt vauhtiin olen päässyt, loppuun vielä Äiti Shiptonin ennustuksia 1400-luvulta. Kristilliseltä pohjalta hän näkee tulevaisuuden tällaisena.

 

Jokseenkin toivotonta

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun tutut nuoret naiset keskustelivat Tinderistä. Kaikilla kolmella oli siitä kokemusperäistä sanottavaa. Tuli vaikutelma, että kokemukset eivät olleet kehuttavia.

Kuuntelin vain, en osannut osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Tiedän Tinderin vain lehtikirjoituksista. On syntynyt mielikuva, että onneksi minun aikanani ei ollut Tinderiä.

Minun aikanani oli kyllä silloinkin täydessä käynnissä sama ikiaikainen pariutumisetsintä, mutta se hoidettiin jotenkin luonnollisemmin keinoin. Ei tarvittu koneita.

Epäonnistuneita yrityksiä tietenkin oli suurin osa, mutta se toteutui inhimillisemmin. Torjutuksi tuleminen tuntuu näin syrjästä katsoen aika julmalta, jos se tehdään tuosta vaan ohimennen swaippaamalla vasemmalle. Siinä ei jää yhtään tilaa yritykselle, että jospa hyvällä supliikilla sittenkin onnistaisi. Profiilimokan pehmentämiseen ei avaudu pienintäkään mahdollisuutta.

Sain kuulla, että seuranhaku on jokseenkin toivotonta. Siihen ei auta hallituksen suunnittelema iso eurosumma alle 30-vuotiaana hankitusta ensimmäisestä lapsesta. Keskustelijat olivat ehkä jo hieman myöhässä tähän projektiin.

Sain kuulla, että kaikki kelvolliset miehet ovat jo varattuja. Jäljelle on jäänyt vain sellaisia, jotka eivät täytä vaatimuksia. Kaikenlaisia outoja tapauksia oli deittaillessa tullut vastaan: reppanoita, epäsiistejä, sivistymättömiä, sovinisteja, machomiehiä, juoppoja, seikkailijoita, varattuja. Ei sivistynyt nainen sellaisten kanssa voi parisuhdetta suunnitella.

Ei lähde Suomen väkiluku nousuun hallituksen lahjontakonstilla. Tarvittaisiin koulutusta, sivistystä, työtä, osaamista, menestystä, optimismia, näköalaa kauas. Mutta miesäänestäjien enemmistö vetää vaaleissa tiukkaa linjaa vieraille vaikutteille.

 

Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.

 

Sex-kabaree

Kirja- ja äänilevyhyllyni ovat vähän kuin jalokivikaivos. Kun syvemmälle tonkii, aina joskus löytyy aarre.

Pyyhin pölyjä takimmaisen lokerikon LP-levyjen kansista. Erään levykansion sisältä pilkisti pahvinen kulma. Se oli tämä: 

En muistanut, että minulla on tällainen. Olisikohan puolisen vuosisataa siitä, kun olen tämän levyn kuunnellut. Sen sijaan muistan hyvin esityksen, josta tämä äänilevy on peräisin. Pääsin nimittäin itse paikalle yhteen esitykseen.

Helsingin teiniteatteri valmisti alkuvuodesta 1967 esityksen nimeltä Sex-kabaree. Esityspaikka oli Helsingin työväenopisto Helsinginkadulla Kalliossa. Minä olin mukana kotikaupunkini teiniteatterin retkellä katsomaan tätä esitystä. Pikkubussilla olimme matkalla ja yötä myöten palattiin kotiin.

Esitys aiheutti julkisuudessa pientä kohua, kuten seksiasiat aina, varsinkin siihen aikaan. Kohu oli melko aiheetonta, sillä asialinjalla pysyttiin, vaikka koulujen häveliästä seksuaalivalistusta pilkattiinkin. Kirkon puritaanisuus sai myös osansa.

60-luvun loppupuolta nimitetään ”vapaan seksin” ajaksi. Nimi on liioittelua, mutta jonkinlaista pohjaa siihen suuntaan antoivat aikakauden uudet ilmiöt, kuten e-pillerit, nuorisomuodin minihameet sekä puritaaneja hätkähdyttänyt seksuaaliaiheita estottomammin käsittelevä julkinen puhe.

Taide oli tässä vahvasti mukana. Kirjallisuudessa sensuuri ja käräjöinti saivat skandaaleja aikaan. Ilveilyn huippu taisi olla laulaja M. A. Numminen, joka vietiin Jyväskylässä yliopiston juhlasalin näyttämöltä poliisiasemalle, kun hän oli laulanut ”Mitä nuoren aviomiehen tulee tietää” ja ”Jenkka ulkosynnyttimistä” –nimiset itse säveltämänsä laulut. Kuulustelussa kävi ilmi, että laulujen tekstit olivat suoraan sukupuolivalistuksen opaskirjasta. Ei sellaisessa kai mitään laitonta tai sensuroitavaa voi olla! Ei löytynyt lakipykälää rangaistuksen perustaksi. Omintakeinen esitystapakaan ei ollut rangaistavaa.

Mielenkiintoista on lukea Sex-kabareen tekijöiden nimilistaa. Siinä on melkoinen määrä nuoria lupauksia, joista tulevina vuosikymmeninä kuultiin paljon. Tuttuja teatterintekijöitä, muusikkoja, säveltäjiä, toimittajia, kirjailijoita. Ihan kuin Suomen kulttuurielämän yksi tärkeistä lähtöpisteistä olisi juuri tässä. – Ja luontevan seksipuheen lähtöpiste myös.

Yle Areenassa näyttää olevan muutaman minuutin pätkä tästä esityksestä ja siihen liittyneestä seminaaripuheesta. Yritin katsoa, löytäisinkö itseni yleisöstä, mutta en löydä. Kai niitä esityksiä oli monta. Katsomaan pääsee tästä:  (Klik). 

 

Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  

Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.

Häiriöitä

Tarkoitus oli matkustaa Vallilaan. Sinne vie raitiovaunulinja 8.

Seisoin pysäkillä, mutta kahdeksikkoa ei tullut.  Helsingin liikenne on sekaisin. Kadut on kaivettu auki, niin kuin aina (ks. kuva Helsingfors gator sommaren 1908, efter naturen / teckning af H. Aspelin). Raitiovaunut ja bussit ovat poikkeusreiteillä. Niitä on kyllä lehdissä selostettu, mutta ei niitä muista. (Myöhemmin selvisi, että Oopperan risteyksen kaikki linjat ovat koko kesän pois käytöstä ja kahdeksikon reitti ajetaan bussilla.)

Mitäpä minä oikeastaan Vallilassa tekisin? Ehtiihän sinne syksylläkin. Ajoin keskustaan, sillä Runeberginkatu on käytössä. Keskustassa oli paljon kansaa Elokapinan mielenosoituksessa. Jäin seuraamaan.

Vähän kateellisin mielin katselin iloista joukkoa, joka sai ohikulkijoilta paljon sympatiaa ja kannustusta.  Luultavasti olisin  itsekin  mukana, jos olisin nuori. Siinä ollaan elintärkeällä asialla.

Onkohan tuuli vihdoin kääntymässä? Takavuosina katselin ihmetellen aggressiota, jota vähäinen liikenteen häirintä ja muu kansalaistottelemattomuus eräissä ilmeisen ideologisesti suuntautuneissa piireisssä aiheutti. Niissä piireissä ilmaston ja elinympäristön tuhoutumisella ei ole niin väliä - tärkeintä on pistää huligaanit kuriin.

Asennemalli varmaankin löytyi vastakkaisen ideologian käytännöstä, jossa sujuvan liikenteen häirintään myös suhtauduttiin aggressiivisesti.

 

Ei enää

Jos jotain nuoruudesta kaipaan, niin rentoa reissaamista. Kun liftaamaan lähdettiin, ei ollut suurta väliä sillä, mihin päädyttiin. Kunhan johonkin.

Tukholman eteläpuolelta moottoritien liittymästä liftaus onnistui helposti. Kerran päädyin Berliiniin, kerran Amsterdamiin, kerran K:n ja E:n kanssa vain Kööpenhaminaan. Pari kertaa lähdettiin näiden teiniteatterin runotyttöjen kanssa rättisitikalla isommalle kierrokselle, mutta Amsterdamin Dam-aukiolle taas päädyttiin.

Teltta oli mukana, mutta kun sopivaa telttailupaikkaa ei aina reitille osunut, yhtä hyvin voitiin yöpyä asemilla tai puistonpenkillä. Välillä yöuni saattoi jäädä kokonaan väliin kaupungilla kulkiessa. Ei tarvittu aikatauluja eikä hotellivarauksia. Ei niihin olisi ollut varaakaan. Interrail-kokemukset jäivät minulta aika vähiin, sillä ikärajat eivät siihen aikaan osuneet ihan kohdalleen.

Reissuilla kohtasi jännittäviä ihmisiä. Kaikki tämä palautui mieleen, kun muutama päivä sitten katsoin televisiosta vanhan tutun Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, ohj. Richard Linklater 1995). Siinä nuori amerikkalainen poika (Ethan Hawke) ja ranskalainen tyttö (Julie Delpy) kohtaavat sattumalta junassa, kiinnostuvat toisistaan ja päättävät viivyttää eronhetkeä nousemalla junasta Wienissä. Siellä he kulkevat kesäyössä pitkin kaupunkia, tutustuvat toisiinsa ja ihastuvat aika lailla. Aamulla eron hetken tullessa he hätäilevät, jääkö tämä yö heinän ainoaksi kohtaamisekseen.  He päättävät palata samalle asemalaiturille tasan puolen vuoden kuluttua. – Toteutuuko suunnitelma, sen katsoja saa tietää kakkososassa, joka valmistui yhdeksän vuotta myöhemmin.

Pakko myötää, että kaikki tuollainen reissaaminen on kaukaista menneisyyttä.

Mieli tekisi, mutta ei onnistu enää. Minäkö liftaamaan moottoritien liittymään? Minäkö telttaan nukkumaan? Yön yli kuljeskelu saattaisi vielä onnistua – olenhan viime vuosiin asti vaellellut kesäyöt linnunlaulua tarkkaillen Längelmäveden rantapolulla ja Strömforsin kyläteillä.

Mutta kyllä se on pientä kateutta tuntien myönnettävä, että ”Nuoruus on mänt”, niin kuin Elämänmeno-sarjan päähenkilö (Ritva Oksanen) karjalan murteella suree Åke Lindmanin ohjaamassa ja Pirkko Saision kirjoittamassa teoksessa.

Kyllä muistan

Eräs tuttava kertoi kirjoittavansa muistelmiaan. En ollenkaan yllättynyt.  Lisäksi hän kertoi mainitsevansa minutkin muutamassa 1970-luvun kohdassa.  Sekään ei yllätä.

Vähän kuin olisi lupaa pyytänyt. Että ei kai minua haittaa, jos mainitsee. Vielä hän ei olut varma, tuleeko nimi esiin vai ilmaiseeko hän jotenkin anonyymisti ”eräs ystävä” tai jotakin sellaista.

Ei ollenkaan haittaa. Ystäviä todellakin oltiin ja ollaan edelleen, vaikka usein ei tavatakaan. Kyllä minä ne samat muistan. Tuttavapiiri kyllä tunnistaa, kuka tämä ”eräs ystävä” on. Ja näitä ”eräitä ystäviä” riittää kirjaan isompikin joukko.

Lauantain (09.03.24) HS kirjoitti pitkän jutun ihmisistä, jotka ovat tunnistaneet itsensä tutun kirjailijan romaanihenkilön mallina. On aiheutunut riitoja ja pahaa mieltä. Kuva ei aina ole ollut kaunis. Toisaalta vääriä tunnistuksia on myös ollut. Eräs tuttu kirjailija kertoi joutuneensa hankaluuksiin tällaisessa tapauksessa. Joku kiivas lukija oli ”tunnistanut” itsensä kirjasta eikä millään suostunut uskomaan epäilyä aiheettomaksi.

Muistelmat ja elämäkerrat ovat suosittuja.  Kun katselen omaa toteutunutta lukulistaani viime vuosilta, huomaan, että juuri tähän suuntaan minunkin valintani ovat painottuneet.

Aivan erityistä viehtymystä huomaan tunteneeni kirjoihin, joissa kerrotaan suunnilleen itseni ikäisten ihmisten elämästä. Tuttu aikakausi, samansuuntaiset elämänvaiheet, sukupolvikokemukset, tutut paikat, usein tutut henkilötkin. Näistä lukee mielellään – ihan kuin minä itsekin pyörisin siellä kertomuksessa mukana.

Tässä näitä sukupolvikuvauksia – seassa toki muutaman vanhemmankin kirjailijan henkilökuvia. Mutta kaikkien näiden nuorempien kanssa olen sattunut kulkemaan hyvin paljon samoja reittejä, jotka hyvin muistan.

 

Kiiltävä olla pitää

Vanha kaveri kävi kylässä. Niin kuin aina, nautimme virvokkeita ja katselimme vanhoja valokuvia. Erityistä huomiota kiinnitettiin kuviin, joissa näkyi lapsuuden autoja.

Minun perheeni hankki ensimmäisen autonsa 1956. Sen nimi oli Ifa F8. Muistan kun se tuli pihaan. Se oli tosi hieno. Elämä muuttui heti herraskaisemmaksi. Ifan kyljet olivat jonkinlaista pahvia; kun siihen koputti, kuului jännittävä kumahdus.

Kuva on hämäystä. Siinä isä istuu kuskin paikalla. Ei se niin mennyt. Ajokortin ajoi äiti. Isä rakensi Ifalle autotallin tuohon saunan ja liiterin jatkeeksi. Siitä tehtiin niin suuri, että ikkunan kohdalla oli tilaa höyläpenkille. - Ajokortin isä hankki vasta pari vuotta myöhemmin. Äiti pelkäsi peruuttaa Ifan talliin, vaikka tehtiin leveä ovi. Isä hoiti peruuttamisen ilman ajokorttia.

En koskaan tullut kysyneeksi, miksi ajokorttien järjestys oli näin epätavallinen.Isän kantti kesti istua naiskuskin vieressä. Ehkä oudon järjestyksen syy oli työmatkojen pituus. Äidillä oli matkaa pari kilometriä, isällä vain puoli kilometriä. Äiti ajoi Ifalla töihin hyvällä ilmalla, mutta sateella hän meni polkupyörällä. Ifaan olisi tullut tahroja.

Seuraava automme oli Folkkari. Sitäkin varjeltiin sateelta. Autotalli oli valmis, kuten kuvasta näkyy. Sähköpylväskin pystytettiin oven pieleen johtoa varten. Valoisassa tallissa oli mukava vahata Folkkaria kiiltäväksi – minäkin opin.

Seuraava auto oli Vauxhall Victor.  Sillä retkeiltiin kesälomilla pitkin maailmaa eli Ruotsissa ja kerran jopa Tanskassa. Isä ajoi, äiti vahti vieressä, ettei nopeusrajoitus ylity. Minä olin vähän toisella kymmenellä ja luin takapenkillä kirjoja. Takakontissa oli teltta, ilmapatjat, retkipöytä ja jakkarat sekä priimuskeitin. Ja trasselia ja vahaa. Ulkomailla pitää näyttää siistiltä!

Sitten tuli Opel Rekord. Telttaretket jatkuivat mutta minä enimmäkseen onnistuin rimpuilemaan niistä vapaaksi. Kun olin 17, isä hommasi opetusluvan. Opetus oli usein suhteellisen sopuisaa. Inssiajon suoritin samana päivänä kun täytin 18. Opelilla ajelin  abivuoteen asti. Punaisessa pinnassa pöly ja kura näkyi harmillisen hyvin. Sitten ostin omilla tienesteilläni vanhan Rättisitikan ja yo-tutkinnon jälkeen muutin Tukholmaan. Sitikkaa ei tarvinnut vahata ollenkaan. Kyljissä oli kukkatarroja ja muita koristeita.

Autotallin ovi kävi kapeaksi jo Vauxhallilla, ja Opelilla teki jo tiukkaa. Äiti ei uskaltanut yrittääkään ajaa sisään. Leskeksi jäätyään hän luopui Opelista. Seuraavan auton valinnan keskeinen kriteeri oli kapeus. Kapea auto löytyikin. Sen nimi oli Lada. Äiti rohkaisi mielensä ja oppi peruuttamaan talliin. - Toinen kriteeri oli, että Ladaa ei tarvinnut kaiken aikaa vahata.

 

Aivomato

 

”Kateus on arvostuksen ylin muoto.”

Jostain sitaattikirjasta tämänkin löysin ja kirjoitin muistiin. Siitä tuli koko päiväksi aivomato, jota ei saanut häädettyä päästä pois. Noinko se oikeasti on? Vai onko tuo ilkeämielistä viisastelua? Löytykö esimerkkejä omasta kokemuspiiristä?

Taitaa löytyä.

Teiniteatterivuosieni parhaasta kaverista tuli valtakunnallinen teatterijulkkis. – Taisi siitä iskeä ripaus kateutta, sillä minullakin oli ollut harkinnassa pyrkiminen teatterikouluun.

Toisesta lukiovuosieni kaverista tuli ensin huippupoliitikko ja myöhemmin korkean tason virkamies. – Taisi siitäkin iskeä ripaus kateutta, vaikka itselläni ei koskaan ollut aikeita suuntautua sellaisiin.

Kolmas lukioaikainen kaverini voitti valtakunnallisen esikoiskirjailijakilpailun. – Taisi siinäkin iskeä ripaus kateutta, sillä niihin aikoihin itsekin kirjoittelin tosissani.

  *   *   *

 Entä alussa esitetyn mietelauseen kääntöpuoli. Pitääkö tämäkin paikkansa vai onko ilkeämielistä viisastelua? Aivomato ahertamaan!

 Vahingonilo on sitä kaikkein vilpittömintä iloa.

Tuon poliitikko-virkamieskaverini ura ei ollut loppuun asti menestyksekäs. Tuli mokailuja ja ikävää julkisuutta. – Taisi siitä iskeä ripaus vahingoniloa, sillä kaveri oli menestysvuosiensa huumassa ylpistynyt niin, että oli hylännyt meidät nuoruudenkaverinsa. Siitäs sai, leuhkimus!

(Kuva: Seitsemän kuolemansyntiä / Kirkko ja kaupunki)

 

Parempaakaan tekemistä

On vaaalipäivän aamuyö. En ole paljon ehdokkaiden televisioväittelyitä katsellut enkä vaalikoneita kokeillut. Tiesin ilmankin, ketä äänestän.

Äänestin ennakkoon. En taktikoinut, vaikka selvää oli, että ehdokkaani ei pääse toiselle kierrokselle. Luotin, että toissijainen ehdokkaani pääsee. Sitten äänestän häntä.

(Kuvassa entisiä vaalien voittajia Neitsytpolulla sijaitsevan  ravintola Saslikin Presidentti-kabinetin seinällä. Siellä olin äskettäin viettämässä erästä vuosijuhlaa.)

Viime hetkillä on kuitenkin noussut epävarmuutta. Entä jos toissijainen ehdokkaani ei pääsekään jatkoon?  Voiko käydä niin, että joudun kakkoskierroksella äänestämään ehdokasta, joka ei ole edes kolmossijalla arvostuslistallani estääkseni kaikkein kammottavimman vaihtoehdon nousun presidentiksi?

Taitaa käydä niin, että illalla katson televisiosta vaalitulosohjelman, vaikka parempaakin tekemistä olisi tarjolla.

Parempaa tekemistä on ollut myös noiden runsaiden vaalikeskustelujen aikaan. Olen katsellut elokuvia ja dokumentteja.

Kaija Saariahosta kertovan Universumin kaiut katsoin kahteen kertaan – niin antoisa se oli tällaiselle musiikin tumpelolle. Ohjelma auttoi ymmärtämään.

Taas kerran muistuu mieleen, että monenlaisessa minäkin olen osunut olemaan paikalla. 1970-luvun loppupuolella istuskelin usein Sibelius-Akatemian kuppilassa. En minä siinä talossa ollut oppia saamassa vaan riiustelemassa. Odottelin oppituntien päättymistä ja riiustelukumppanin vapautumista illan rientoihin.

Juuri niinä vuosina nämä myöhempien aikojen maailmanluokan mestarisäveltäjät ja kapellimestarit olivat tavallisia opiskelijoita ja istuskelivat tauoilla samoissa pöydissä. Naamat tulivat tutuiksi. Kerran jouduin avec-ominaisuudessa jopa Korvat auki –yhdistyksen kokoukseen ravintola Eliten kabinettiin. En suoraan sanoen paljon ymmärtänyt, mistä puhuttiin, mutta ehkä se ei päällepäin näkynyt.

Selma Lagerlöfistä kertova dokumentti oli hämmentävän hyvä kuvitukseltaan. Mistä ovatkin löytäneet niin moni-ilmeistä ja tarkkaa materiaalia aikakaudesta, paikoista ja henkilöistä. Lagerlöfiä henkilönä olen ennen tätä tuntenut huonosti. Gösta Berlingin tarun, Jerusalemin ja Peukaloisen retket olen lukenut. Olen valokuvien perusteella luullut häntä Mårbackan totiseksi tädiksi, mutta nyt käsitys muuttui. Hänhän olikin aikamoinen emansipaattori ja seksuaalisten tabujen rikkoja.

Karen Blixen ei myöskään ole ollut minulle kovin tuttu. Pari kirjaa olen joskus lukenut ja elokuvan Minun Afrikkani nähnyt. Nyt löytyi elokuva, joka antaa hänestä aika oudon käsityksen yrityksessä luoda suhdetta nuoreen mieheen. Elokuva yllyttää minua paremmin perehtymään Blixenin tuotantoon.

Suosittelen: katsokaa kun ei ole parempaakaan tekemistä. Hienoa tavaraa on  tarjolla Ylen Areenassa.

 

Kehitystä havaittavissa

Joululoman loppupuolella tuli WhatsApp-viesti, jonka paikkamerkintä oli ”Suvarnabhumi Airport”

Tuonniminen paikkakunta on minulle vieras, joten pistin hakukoneen töihin. Kävi ilmi, että se on Bangkok International Airport. – Enpä muista siellä käyneeni. Enkä missään muuallakaan sillä ilmansuunnalla. Iso paikka näytti kuvista päätellen olevan.

Viestin lähettäjä sen sijaan oli hyvinkin tuttu 17-vuotias nuori neiti. Hän pahoitteli, ettei pääsekään käymään Töölöntorin kulmilla sovittuna päivänä. Hän on paluumatkalla Suomeen joululoman vaellusretkeltään ja päätti välilaskullaan pysähtyä pariksi päiväksi Bangkokiin katselemaan nähtävyyksiä. Jatkolennon siirto onnistui helposti.

Sanotaan nuorisosta mitä sanotaan, mutta kyllä kehitystä on havaittavissa. Tuossa iässä minä tunsin ylpeyttä, kun onnistuin virheettömästi vaihtamaan Jyväskylän junasta Helsingin junaan Haapamäen asemalla.

Täynnä yllätyksiä

 

Voiko olla mielenkiintoisempaa tekstiä kuin päiväkirja? Varsinkin jos se on minun itseni vuosikymmeniä sitten kirjoittama päiväkirja. Sellainen näyttää olevan täynnä yllätyksiä.

Olen edennyt uudenvuodenpäivään 1978.  On kuulkaa käänteitä, draamaa, mutkikkaita juonenkulkuja, paljastuksia, aatteita, juonikkaita aikeita. Paikoin tulee epäily, olenko oikeasti tällaisessa ollut mukana. Vai olenko kirjoittanut fiktiota.

Luen innostuksen vallassa kuvausta sekasortoisesta poikamieselämästä kapakkakäynteineen ja tyttöjuttuineen, opiskelusta, luetuista kirjoista, katsotuista elokuvista, päivän uutistapahtumista, politiikasta. On elämä ja meininki ollut virkeää. Ei uskoisi, että minusta on ollut sellaiseen.

Päiväkirjani ovat 80-luvun loppuun mustekynällä kirjoitettuja. Sen jälkeen digi vei mennessään. Kirjoissa riittäisi luettavaa koko talveksi.

Päiväkirjojen perusolemus on yltiösubjektiivisuus. Niissä on joka sivu täynnä minä minä -juttua. Ne ovat häpeilemättömiä. Niitä ei kehtaisi muille näyttää.

Oscar Wilde taisi kaivata suurempaa objektiivisuutta päiväkirjoihin, kun hän lausui: "Kaikkien tulisi pitää jonkun toisen päiväkirjaa".

Unohtuneita muistoja palaa. Ällistelin uudenvuodentekstissäni ihmisen muuttuvaisuutta. Olin sattumalta tavannut luokkatoverini, jonka muistin kouluajoilta kovin vastahankaisena tyyppinä. Hän ei suostunut koskaan ottamaan lakkia pois päästään, ei edes ruokailussa. Jumppatunneilla urheilukentällä hän suostui juoksemaan rataa ympäri ainoastaan myötäpäivään. Ja nyt tämä opettajien mieliharmi oli valmistunut reserviupseerikoulusta! Ja minä, tottelevainen ja kuuliainen koululainen, olin juuri valmistunut siviilipalveluksesta.

Näissä teksteissä olisi aineksia isoonkin romaaniin tai draamaan ja komediaan, ettei peräti autofiktioon.

Eivät unohdu

Kävin Jyväskylässä, lapsuuteni kotikaupungissa.

Sinne veri vetää aina uudelleen, vaikka kaupunki ei ole entisellään. Jotenkin näyttää, etten siellä viihtyisi. Kaikki on erilaista.

En osaa edes autolla siellä ajaa, vaikka siellä olen ajokortinkin ajanut 18-vuotiaana. Silloin osasin kadut läpikotaisin. Ne eivät unohdu. Nyt olen aivan eksyksissä. Vanhasta muistista meinaan vähän väliä lähteä ajaman yksisuuntaista katua väärään suuntaan. Parkkeeratakaan ei saa siinä missä ennen.

Kolmisen tuntia sinne kestää ajaa Helsingistä. Ajaessa mietin, että olisi kannattanut lähteä matkaan junalla. Se on rennompaa, voi vaikka lukea tai tarkkailla ihmisiä. Itse ajaessa pitää olla koko ajan valpas, eikä sellainen sovi minulle.

Matkan varrella pitää pysähtyä syömään. Tarjolla ei ole juuri muuta kuin bensa-asemat. Ne ovat nykyisin tympeitä laitoksia. Onkohan missään muualla kuin Kaurismäen elokuvissa enää sellaisia hämyisiä kievareita, joissa menneinä vuosikymmeninä pysähdyttiin syömään lehtipihvi ranskalaisilla? Rasvankäry ja tupakansavu täyttivät tilan ja jukeboksissa soi Frederik ja Tapani Kansa. Pöydässä valmiina sinappi, ketsuppi ja suola.

Olen kai parantumaton nostalgikko. Kaupungilla kulkiessa pitää pysähtyä katselemaan ja kaivamaan mielestä muistoja. Tuossa kävin koulua. Tuossa oli baari, jossa käytiin koulun jälkeen limsalla ja tupakalla. Tuon ikkunan takana asui K., ja siellä ensilempi leimahteli. Tuossa oli Väinönkadun levykauppa, josta kävin ostamassa Beatlesien uudet LP-levyt. Noita portaita pitkin juoksimme Ilokivessä istutun illan päätteeksi Pekka K:n kanssa kilpaa Harjulle ja reppuselässä oli Helinä-keijun näköinen tyttö.

Ihmisiä on kahdenlaisia. Minä olen juuri tuollainen kuin Tommi Kinnunen kuvaa romaanissa Lopotti. Eivät ne asiat unohdu, ja hyvä niin.

Ulkonäköpaineita

Muutama tuttava vuosien takaa oli löytänyt Facebookissa kuvan, jossa minä olen paikalla pienessä seurueessa. Päivittelivät kommenteissa, että Dessu se ei ole muuttunut yhtään. Että ihmeen nuorekkaana on pysynyt, vaikka näin paljon on vuosia vierinyt.

                                                     (Kuva: Jan Olis 1670)

Hädin tuskin tunnistin päivittelijöiden nimet. Muistikirja kuitenkin auttoi. Löysin nimet listasta. Päivittelijät olivat 19-vuotiaita, kun olin viimeistä vuotta 2001 työn merkeissä tekemisissä heidän kanssaan.

En malttanut olla tekoärtyneesti kommentoimatta kommentteja. Ettenkö muka yhtään muuttunut? Masentava väite. Eivätkö he todellakaan huomaa lisääntynyttä harmaan parran charmia?

No, huomasivathan he lopulta tämän, kun tarkemmin kuvaa katsoivat. Vähän epäselvä kuva, hämärä juhlatila, väkeä ympärillä. Mutta muilta osin mies pysynyt yhtä komeana kuin ennenkin.

Se oli kauniisti sanottu. Yritin itse katsoa kuvaa sillä silmällä. Meneekö tämä niin kuin vanha viekastelija Mark Twain sanoi: - Se että tuttavasi alkavat imarrella sinua nuorekkaaksi ulkonäöltäsi, on varma merkki siitä, että ikääntyminen näkyy.

Kuvassa minä taisin kyllä olla aika samanlainen ulkoisesti kuin silloin 22 vuotta sitten. Tukka pitkänpuoleinen, eikä se ole harventunut. Pyöreäpokaiset rillit. Mustat farkut, maripaita ja saman firman olkalaukku. Musta t-paita, jonka rinnassa kirjallinen kuva.

Suunnilleen näinhän minä olin silloin kauan sitten – sitäkö tarkoittivat muuttumattomuudella? Kertyneet kilot eivät kuvassa näy, sillä osaan poseerata kilot piiloon. Huolirypytkään eivät näy. Hymykuopat ovat kyllä piilossa parran seassa, mutta en minä juuri koskaan hymyile.

Tulevia valokuvia ja tapaamisia jäin fundeeraamaan. Valmistaakohan mikään firma irtofinnejä meitä varten, jotka haluaisimme näyttää entistäkin nuorekkaammilta?