Missä olin kun - - (osa 3)

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1. tammikuuta 1980 klo 00.00   (29 vuotta)

Paikka: Ravintola Eliten eteinen, Helsinki

Vuosikymmenen vaihtumishetken viettäminen kapakan eteisessä ei ollut suunnitelman mukainen. Aikomus oli mennä keskiyön hetkeksi ulos ilotulitusta katsomaan, mutta koko kapakkasalin väki oli samoissa aikeissa, ja narikkaan tuli ruuhka. Siinä odotellessa se iso hetki livahti huomaamatta ohi. 

Meitä oli neljän hengen seurue, kolme musiikinopiskelijaa ja minä, joka en ole 
musiikkiosaamista lähelläkään. Alkuilta oli mennyt Kulttuuritalon Jäähyväiskonsertissa kuuntelemassa Juicea, Kom-teatterin kuoroa Agit Prop –kvartettia, Veikko Lavia, Arkiviisu-yhtyettä, Mikko Perkoilaa, Reijo Franckia, Liisa Tavia ja monia muita. Juontajana oli Peter von Bagh punaisessa villapaidassaan niin kuin aina.

Yksi niistä seurueen kolmesta muusikosta oli äskettäin vihitty vaimoni. Olin siis yhtäkkiä

ukkomies. Olin törmännyt puolituttuun tyttöön Vappuna keskipäivän aikoihin Senaatintorilla keisarin patsaan ja yliopiston pääoven puolivälin paikkeilla. Hetki siinä ihmeteltiin, että tunnetko vielä. Kummallakaan ei ollut kiirettä mihinkään, joten kävelimme torilta ensin ravintola Kannakseen vappulounaalle ja sitten jatkoille Vanhan Kellariin. "Soma  puheiden sävy", niinpä loppuillasta muutimme yhteen asumaan.

Isompi muuttokuorma saatiin tilatuksi vasta seuraavalle viikolle. Minun pienessä vuokrayksiössäni Töölössä tuli ahdasta, kun tilaa tarvittiin pianolle, nuottikirjastolle ja klassisen musiikin LP-levyille.

Siitä asti istuin harva se päivä Sibelius-Akatemian kuppilassa odottamassa oppituntien ja harjoitusten päättymistä. Piiritykseni tepsi nuoreen musiikinopiskelijaan. Juhannusaattona kihloihin ja marraskuussa maistraattiin, joka sijaitsi Arkadiankadun Valintatalon yläkerrassa. Siellä kunnallispormestari H. Boehm  vanhempiemme todistaessa vihki meidät aviopariksi. Ei ollut kallista – lasku oli vain 9 mk.

Häälounas nautittiin ravintola Saslikissa Neitsytpolulla ja juhla isolle joukolle sukulaisia ja kavereita järjestettiin Lauttasaaressa. Jatkot parhaiden kavereiden kanssa pidettiin ravintola Bulevardian yläkerrassa.

Kaikki oli muuttunut muuksi pienessä hetkessä.

(Kuvat tekstiin liittyvää todistusaineistoa - kiusamielisesti tunnisteita piilottaen: Pääsylippu jäähyväisjuhlaan / piano / hääkakun leikkaus / vihkitodistus) 

 

Missä olin kun - - (osa 2)

 [jatkuu]

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia - muistin virkistäjinä vanhat kalenterit ja päiväkirjat

1.  tammikuuta 1975 klo 00.00   (24 vuotta) 

Paikka:  Laivan yökerho matkalla Tukholmasta Helsinkiin.  Oli tullut vahva halu palata Tukholmaan joululomaksi, vaikka olin jo viisi kuukautta asunut Helsingissä. Tukholmassa olivat kaverit. Helsingissä oli kyllä työpaikka ja opiskelu, mutta kavereista oli vielä pula.

Täsmälleen vuoden vaihtumishetkellä minuun iski ahdistunut tunnelma, sillä heti seuraavana arkipäivänä oli edessä paha paikka, kuulustelu sotilaspiirin esikunnassa siviilipalvelukseen hakemisen vuoksi. ”Vakaumus” piti todistaa tutkintolautakunnan edessä. Olin saanut Sadankomitealta valmennusta. Kuulustelulla oli paha maine.

Kuulustelussa tuli odotettu omantunnon kysymys. Lähtisinkö karkuun vai puolustaisinko, jos väkivaltainen mies uhkaisi tyttöystävääni / vaimoani kadulla.

Minulla oli siihen valmiina vastaus.  Ilmoitin ihmetteleväni asenteellista ja outoa kysymystä. Minulla oli väkivallasta tuore kokemus, jonka kerroin.  Minä itse olin hiljattain joutunut Turussa kadulla väkivallan kohteeksi,  ja minut oli siitä pelastanut nuori nainen, jolla ei tietenkään ollut armeijakoulutusta eikä pyssyä. Miksi nyt tällaista kysellään, kun asialla ei ole yhteyttä armeijan käymiseen eikä ampuma-aseisiin. Aivan hyvin voin sivarissakin opiskella tarpeelliset taidot?

Kertomukseni tiivistettynä:  Talvella 1972 matkustin Tukholmasta Turkuun viikonlopuksi. Seuralaiseni oli ruotsalainen Konstfackissa taidetta opiskeleva Marit, joka treenasi myös kiinalaista itsepuolustusta. Hän luki innokkaasti myös Kiinan puhemies Maon oppeja, ja hänen kommuunikämppänsä eteisen seinällä oli iso Mao-juliste. Turussa istuimme iltaa Foijassa ja yömyöhään kävelimme kämpille Ikituurin opiskelijakylään.  Matkalla Pinellan kohdalla eteen ilmestyi iso ruma mies, joka mitään puhumatta pamautti minua nyrkillä nenään ja aikoi selvästi pahoinpidellä lisää. Mutta hentoinen Marit osasi toimia. Hän kiepsautti ison ukon käden selän taakse pystyyn. Siitä ukko putosi polvilleen ja mahalleen maahan. Kun Marit hellitti otetta, ukko lähti lujaa menemään.  Kävi kerrasta selväksi, että tämä tyttö osaa.

Mutta siihen osaamiseen tyttö ei tarvinnut pyssyä eikä armeijaa. Tämän sanoin sotaherrojen raadille korostetun painokkaasti. Raati ei keksinyt tähän mitään kommentoitavaa. Syntyi pitkä kiusallinen hiljaisuus.

Yksi sotaherroista sentään sai vaihdetuksi puheenaiheen. Hän löysi mapistaan paperin.

- Mutta hyvänen aika, täällähän sanotaan, että teidän isänne on aivan kunnon mies, ollut sodassa ja haavoittunutkin kaksi kertaa. Mitenkäs pojasta on päässyt tuommoinen ilveilijä tulemaan?

Tämä kysymys oli minulle kuin vakioveikkausvoitto. Sanoin, että nyt olen kysyjän kanssa samaa mieltä, isäni todellakin on oikein kunnon mies. Terveisiä vaan häneltä, tämä kunnon mies on kovasti kannustanut minua kieltäytymään aseista.

¤

Kysyin Maritilta, onko puhemies Maon kirjassa opastusta niihin taitoihin, joilla hän pelasti minut ryövärin kynsistä. Ei kuulemma ollut. Marit muutti seuraavana kesänä Saksaan taidetta opiskelemaan. Hän  antoi minulle läksiäislahjaksi Maon Pienen Punaisen kirjan. Se on tallella hyllyssäni. Alleviivauksista päätellen olen lukenut sitä kolme sivua. Myöhemmin olen tullut tietämään, että Marit kuoli Saksassa pari vuotta myöhemmin tapaturmaisesti.

¤

Sivarianomukseni hyväksyttiin. Syksyllä 1976 astuin palvelukseen opettajaksi valtion koulukotiin Mikkelissä, oppiaineina äidinkieli, ruotsi, englanti, historia, yhteiskuntaoppi, kansalaistaito ja kuvaamataito. Se oli erittäin hyödyllinen ja antoisa kokemus. Oli iso ilo olla hyödyksi isänmaalle.

[jatkuu]

Missä olin kun - - (osa 1)

- - vuosi vaihtui. Muistelen entisiä vuodenvaihtumisia

1. tammikuuta 1960 klo 00.00  (9 vuotta)

Paikka: Kotipiha Jyväskylässä. Isä oli ostanut kolme rakettia. Se oli outoa, sillä hän halveksi kaikkea hömpöttelyä. Ehkä vuosikymmenen vaihtuminen oli riittävän iso tapaus hömpötellä kerrankin myös itse.

Ampumiseen tarvittiin tyhjä pullo. Se pysyi pystyssä paksussa hangessa. Raketin ohut tikku työnnettiin pulloon ja tulitikulla sytytettiin tulilanka. Äiti ja mummu seisoivat portailla varoittelemassa. Ensimmäinen raketti lähti vinoon ja jäi pihakoivun oksiin rätisemään. Toinen ja kolmas nousivat suoraan ja suihkaisivat nopeasti muutaman kipinän. Sitten kiireesti nukkumaan. Aamulla menin mummun kanssa kirkkoon.

1. tammikuuta 1970 klo 00.00  (19 vuotta) 

Paikka:  Matkustajakoti Tampereella Kyttälänkadulla, jossa kohtaaminen Neiti A:n kanssa.  Neiti oli tullut tutuksi edellisenä kesänä lukiolaisten kielikurssilla Etelä-Ruotsissa. Sen jälkeen kirjeitä Jyväskylän ja Kotkan välillä oli kulkenut, mutta tapaaminen onnistui vasta nyt. Muutama pullo Liebfraumilchiä oli mukana, mutta keskiyöllä piti lähteä nakkikioskille. Oli kova pakkanen, ei siinä tarjennut jäädä ilotulitusta aseman eteen katselemaan. Pukeutumisessa vakavia puutteita, ei nuori mies tuollaiselle reissulle pitkiä kalsareita ota.

Seuraavana päivänä teatteriin Hair-musikaalia katsomaan. Siinä oli suurta kohua

julkisuudessa herättänyt alastonkohtaus. Kohtaus  korreloi osuvasti yöleikkiemme kanssa, vaikka matkustajakoti olikin kylmä vanha puurötiskö, jossa paleli. Seuraavaksi yöksi siirryimme lämpöisempään Emmaus-hotelliin aseman viereen. Se kävi kyllä kalliiksi, sillä hotellin ilmoittaman periaatelinjan mukaisesti kristillis-siveellisistä syistä piti maksaa kahdesta huoneesta, vaikka tarvitsimme vain yhden. 

Seuraavana aamuna junalla takaisin Jyväskylään. Oli alkamassa abi-vuoden loppusuora.

(Olen kirjoittanut tästä ikimuistoisesta Tampereeen-reissusta tarkemmin täällä: (klik 1)    

                                                       

Kuinka ollakaan, Tampereelle sijoittuva alastomuus ei minun osaltani loppunut tähän. Jatkoa seurasi puolisentoista vuotta myöhemmin. Olen kirjoittanut tarkemmin tästä kuohuttavasta tapauksesta täällä: (klik 2)

1. tammikuuta 1975 klo 00.00  (24 vuotta)

[jatkuu]

 

 

Ennustamisen vaikeus

Matematiikanopettaja tuskastui Pentin ja minun loputtomaan sähläämiseen ja ärähti, että meille käy elämässä huonosti.  Lukio on meille väärä paikka, ojankaivajiksi päädymme.

Tätä Pentti ei ole unohtanut, vaikka siitä on jo 55 vuotta. Sitä taas muisteltiin, kun iltaa istuimme. Ei käynyt meille elämässä kovin huonosti. Ei tullut ojankaivajia vaan maistereita, molemmista.

Esiin kaivettiin arkistoni kätköistä koulun vuosikertomus ylioppilasvuodeltamme. Siihen aikaan koulun vuosikertomuksessa pistettiin näytille kaikkien uusien ylioppilaiden nimet ja arvosanat. Se oli kuin juoru- tai verokalenteri; siitä uteliaat saivat katsella tuttujen ja tuntemattomien laudaturit ja improbaturit. Kateus ja vahingonilo vaihtelivat.

Olimmehan me Pentin kanssa aika huolettomia oppilaita – sellaisia tyypillisiä takarivin poikia, joita koulu ei oikein motivoinut ponnistelemaan. Oli tärkeämpääkin ajateltavaa, rokki ja tytöt erityisesti..

Nyt me Pentin kanssa katselimme vuosikertomuksen nimi- ja arvosanalistaa sillä silmällä, että kenelle kävi elämässä hyvin, kenelle huonosti.

Läheskään kaikista meillä ei ollut tietoa. Meille takarivin hunsvoteille – oli siellä takarivissä muitakin kuin Pentti ja minä – kävi kuitenkin kaikille hyvin, mikäli kriteerinä pidetään myöhempää opiskelumenestystä.

Hyvin kävi myös monelle eturivin priimukselle – mutta ei kaikille. Yksi pääsi kyllä opinnoissa pitkälle mutta alkoholisoitui kohtalokkaasti. Toinen päätyi bisneksissään rikolliselle tielle. Kolmannelta loppuivat voimat kesken.

Kuvan huoneentaulussa Pentti ja minä etenimme vasenta kaistaa joiltakin osin kaksi ensimmäistä kehityspykälää, sen jälkeen hyppäsimme joiltakin osin oikean kaistan viimeiseen pykälään. Mutta kokonaisuutena kuvassa ei mikään osu kohdalleen. Tällaista se propaganda ja asennekasvatus on.

Miten menikään se vanha viisastelu ennustamisen vaikeudesta?

 

Vöyhötystä

Kun kesäloma 1962 alkoi, me 11-vuotiaat  pojat  innostuimme aivan uudesta asiasta. Oli tapahtumassa jotain ennennäkemätöntä. Päivät kuluivat uuden innostuksen parissa.

Mummoni oli meillä pitämässä minua silmällä. Äidilleni hän motkotti, että pikku-Dessu ei tee muuta kuin vöyhöttää päivät kaiket kepin kanssa.

Sitä keppiä olisi tarvittu hyötykäyttöön, ei vöyhötyksiin.  Kahden puun väliin pingotettu pyykkinaru kiikkui keskeltä liian alhaalla. Märkien lakanoiden helmat koskettivat maata. Keppi olisi tarvittu nostamaan.

Onneksi isä tajusi vöyhötyksen idean. Hän meni urheilukauppaan ja osti minulle bambuseipään. Mummo sai takaisin pyykkikeppinsä.

Vöyhötys oli viralliselta nimeltään seiväshyppy. Siitä tuli yhtäkkiä  pikkupoikien suosikkilaji. Pihaan rakennettiin telineet, sahalta haettiin säkillä sahanpuruja pehmikkeeksi. Huoneen seinälle liimasin maalarinteipillä lehdestä leikattuja seiväshyppymestareiden kuvia.

Mestareista suurin oli nimeltään Pentti Nikula. Hän hyppäsi uudenmallisella taipuvalla seipäällä ennätyksiä. Juhannusaattona peräti maailmanennätyksen 4,94 m. Maailmanennätys oli tyrmistyttävä saavutus sen ajan suomalaiselle urheilijalle.

Sattui niin, että heti seuraavana päivänä pidettiin Saarijärvellä juhannuskisat ja Nikula oli kisassa mukana. Ehkä maailmanennätys paranisi. Saimme kaverin kanssa ylipuhutuksi minun isäni kuskiksi, ja niin me kolmistaan lähdimme Vauxhallila Saarijärvelle. Nimikirjoitusvihko ja kynä oli taskussa mukana.

Maailmanennätys ei parantunut, vaikka rima siihen nostettiin – sateinen sää haittasi. Mutta maailmanennätysmiehen nimikirjoitus tuli vihkoon. Kynä harmillisesti eistasi, joten nimikirjoitus hieman himmeni loppua kohti.

Vaati aikamoista rohkeutta livahtaa vartijoiden ohi kentälle nimikirjoituksia pyytelemään. Ei sinne olisi saanut mennä. Mutta oli siellä muitakin samoissa puuhissa. Parinkymmenen urheilumestarin nimikirjoitukset ehdin saada, ja kaiken huipuksi Miss Suomen, joka toimi palkintojenjakajana.

Bambuseipäällä kesän ennätykseni oli suunnilleen 190 cm. Seuraavana kesänä siihen tuli yli puoli metriä lisää. Tarkkaa lukemaa oli vaikea ilmoittaa, sillä rmoneen kertaan katkennut ja paikattu rima oli notkollaan,

Kahden ja puolen metrin paikkeille ennätykseni jäi. Kolmantena kesänä vöyhötys vähitellen hiipui. Nikulan ja kumppaneiden kuvat huoneeni seinällä saivat väistyä. Tilalle tulivat toiset kuvat, John Lennon ja kumppanit.

Tämä kirjoitus sai virikkeen aamun lehdestä löytyneestä suru-uutisesta. Seiväshyppymestari Pentti Nikula on 30.10. poistunut keskuudestamme 87 vuoden iässä.

*

Tästä aiheesta olen kirjoittanut ennenkin, mutta toisesta näkökulmasta. Siinä keskeistä oli kaverini ja hänen äitinsä elämändraama  (klik).

 

Kävin vain kääntymässä

Tuntui, että olisi hyvä päästä pois. Koko syksyn – ja melkein koko kesän – olen pysynyt paikallani, kun on tämä polvi.

Nyt oli siis aika tempaista ja lähteä kauas pois. Olen rimpuillut irti rollaattorista. Ulos mennessä käytän vielä turvavälineenä kävelysauvoja, siis sellaisia, joita ennen käytettiin vain hiihtäessä.

Asemalla katselin junia. Päätin ostaa automaatista lipun Riihimäelle. Se on minulle kummallisen vieras paikka. Ohi ja läpi olen ajanut vaikka kuinka monta kertaa, mutta olenkohan koskaan pysähtynyt?

Riihimäen asemalaiturilla yhtäkkiä muistin. Tällä samalla laiturilla olen seisonut kerran ennenkin.

Taisi olla kesä 1966. Olin vastentahtoisesti joutumassa Kärkölän Ranta-Vaahalaan englannin kielen kurssille. Riihimäellä piti vaihtaa Jyväskylän junasta Lahden suuntaan. Se oli 15-vuotiaalle ensikertalaiselle tarkka paikka,

Kielikurssi sinänsä kiinnosti, mutta vastentahtoisuus johtui siitä, että leirin järjestäjä oli Nuorten Miesten Kristillinen Yhdistys (NMKY). Sellaisessa porukassa oli luvassa ikävä kaksiviikkoinen.

Toisin kävi, leiristä tuli vähän kuin aikuistumisriitti.

Isot pojat lähtivät autolla käymään Lahden Alkossa. Minun tilaukseni oli kolme pulloa olutta. Leirillä oli yllättäen muutama tyttökin. Juomat ja tytöt ja öinen uimaranta yhdistettynä aiheuttivat niin tyrmistyttävän lopputuloksen, että kaikista maailman paikoista kristillinen leiri oli se paikka, jossa koin elämäni ensimmäisen kännin ja ensimmäisen ihokontaktin, molemmat aika lievässä muodossa.

Tällaisten muistojen hetki tuli siis koetuksi Riihimäen asemalaiturilla. Enpä arvannut, mitä oli tulossa, kun siinä viimeksi seisoin 59 vuotta sitten.

Paluumatkalla tuntui, että matka oli onnistunut ja polvi melkein kunnossa.  Hämärän jo laskeuduttua katselin junan ikkunasta radanvarren pajukkoa. Tuli sellainen lämmin sieluntunnelma, että kaikki on taas juuri niin kuin pitääkin ja että elämä on tukevasti kohdallaan.

 

Urheilumies

Blogin lukijat ovat varmasti havainneet, että Töölöntorin reunalla ei elele erityisempi urheilumies. Sen verran usein täältä kantautuu irvistelyjä, joiden kohteena ovat erityisesti ison rahan lajit, kuten kilpa-ajot ja jääkiekko. Osansa nurjamielisestä asenteesta ovat joutuneet nielemään myös kansallishurmokselliset katsojat.

Yksi laji on kuitenkin ollut poikkeus. Pahaa sanaa en ole sanonut keihäänheitosta.

Outo poikkeus johtuu omasta kokemuksesta. Sain kosketuksen lajiin 1962. Olin silloin 11-vuotias.

Siihen aikaan serkkuni perhe asui Teuvalla, Etelä-Pohjanmaalla. Teuvan urheilukentällä oli alkamassa keihäskoulu. Sitä ohjasi nuori lupaava urheilutähti nimeltä Pauli Nevala. Hän oli edellisenä kesänä heittänyt Suomen ennätyksen.

Kentällä oli iso lauma pikkupoikia. Siellä minäkin serkkuni kanssa opimme muutamassa tunnissa tukijalan, ristiaskeleet, ruoskakäden ja muut lajin salaisuudet. Nevala oli innostava opettaja. Nimikirjoituksensa ja ennätyksensä hän kirjoitti vihkoonii poikkeuksellisen tyylikkäällä käsialalla.

Nevalasta tuli myöhemmin olympiavoittaja, minusta vain kesäharrastelija. Längelmäveden kesäkotini varustukseen hankin kolme keihästä.  Niitä me kesävieraiden ja naapurin äijien kanssa heittelimme kesäyössä niityn laidalla. Välillä käytiin saunassa ja uimassa, välillä nautittiin kylmää ja kuohuvaa dopingia. Hyvin lensi keihäs kesäyössä.

Nevala ennätys oli yli 91 metriä, minun vähän alle 40 metriä. Nevalan ura loppui olkapäävammaan 31-vuotiaaana, minun urani lääkärin suositukseen 62-vuotiaana. Oli kuulemma riskialtista touhua ilman lihastreenausta.

Keihäät ovat kyllä tallella kellarikomerossa. Aina välillä mieleen juolahtaa ajatus, että kannattaisikohan kokeilla, kuinka come back kilpaniityille näin ikämiessarjalaisena onnistuisi.

Tämä muistelu sai alkunsa tiedosta, että 63 vuoden takainen oppimestarini on siirtynyt ajasta autuaammille kilpakentille.

 

Mennäänpä saunaan

Ajankohtaisia tapahtumia valppaasti seuraavana kansalaisena olen tullut ymmärtämään, että huomenna Suomi saavuttaa kaksoisvoiton Euroviisuissa. Onneksi Havis Amandan ympärille on jo rakennettu suoja-aita esteeksi kimppuun hyökkääville juhlijoille.

Bastu-laulun menestystä hieman epäilen. Mahtavatko eurooppalaiset ymmärtää saunomisen ideaa niin hyvin, että äänestävät sankoin joukoin sitä. Minun omat kokemukseni asiasta ovat hieman ristiriitaiset. Tosin kokemukseni eivät ole aivan tuoreita, ehkä epäluuloni on aiheeton.

Oli 1970-luvun alku. Kaverilleni tuli vieras Etelä-Saksasta. Menimme pienellä poikaporukalla mökille ja siellä tietysti saunaan.

Pukuhuoneessa saksalainen löi jarrut pohjaan. Hän halusi odotella pukuhuoneessa ja löylytellä yksin sitten, kun me muut olemme valmiit.  Kovin kiusaantuneena  hän kohteliaasti selitti, ettei hänellä ole mitään homoja vastaan mutta hän itse ei ole sellainen. Hän ei vaan ymmärtänyt saunakutsun saadessaan, mistä oikeasti oli kysymys.

Pitkän kulttuurikeskustelun jälkeen asia saatiin oikealle tolalle ja saunominen toteutui suomalaisen perinteen mukaisella tavalla, tosin löylyn kuumuutta säästellen. Uusi ongelma oli syntymäisillään seuraavana iltana, kun mukaan tuli muutamia tuttuja tyttöjä. Silloin yhteislöylyttelyn esteeksi meinasi tulla vieraamme Saksassa odottava tyttöystävä, jota hän ei halunnut pettää. Mutta siitäkin selvittiin. Sauna tuli vieraallemme tutuksi, ja silti moraali ja mielenrauha säilyivät puhtaina.

Kuvassa pilapiirtäjä Titun Seura-lehdessä julkaisemia ohjeita ulkomaalaisille saunavieraille. Sellaisia saattaa tulla suurin joukoin Euroviisumenestyksen innoittamina. Kuvan julkaisupäivämäärä on jäänyt merkitsemättä muistiin, mutta eiköhän se sieltä samoilta vuosilta ole kuin nuo omat muistonikin.

Lopuksi linkki aiheeseen liittyen. Havis Amandan ympärille rakennettiin yksihuoneinen hotelli 2014. Erityisenä houkuttimena oli parisänky, jonka keskellä tämä alaston kaunotar sijaitsi aivan kosketusetäisyydellä. Minäkin kävin siellä ja otin valokuvia. Kuvat ja kirjoitus löytyvät blogistani täältä: KLIK.

Ihan kiva

                                                                (offthemark.com)

Pistäydyin Tukholmassa. Siellä olivat kaikki nuoruuteni nostalgiapaikat tallella. Mitäpä vanha setä voisi muuta matkaelämystä toivoakaan.

Vähän jäin miettimään, ovatko tutut kelpo tukholmalaiset ihan oikeasti innostuneita euroviisulaulustaan, siitä Bada bada bastusta, vai vieraskoreastiko he sitä minulle ylistivät ja uskovat taas voittavansa. No, onhan se minunkin mielestäni ihan kiva.

Ruotsalaiset ovat kyllä tunnettuja ylisanoistaan. Kyllä sen lyhyellä käynnilläkin pani merkille. Kun ruotsalainen käyttää sujuvasti superlatiivia, suomalainen vähättelee, ironisoi tai lieventelee kehumisiaan sanoilla aika, melko, ihan jne.

                                                               (Maailma liekeissä)

Sopivasti kotimaahan palattua löytyi Hufvudstadsbladetista (7.5.2025) kolumni juuri tästä aiheesta. Amerikkalaista mallia siinä korostetaan.

Minä tunnen vielä vuosikymmenten jälkeenkin syyllisyyttä harkitsemattomista sanoista, joilla taisin pahentaa muutaman suomalaisopiskelijan alemmuuskompleksia. He eivät minun vuokseni saaneet kuulla superlatiiveja, vaikka olisivat niitä ansainneet. Kirjoitin kerran täällä tuosta tapauksesta. Kirjoitus löytyy täältä: KLIK.

(Hufvudstadsbladet 07.05.2025)

                

 

Uskalsin suositella

On riskialtista suositella kenellekään kirjaa tai elokuvaa, josta on itse pitänyt. Voi suositus mennä pahasti mönkään.

Opin olemaan pidättyväinen suosituksissani, kun kerran 1970-luvun alussa meni mönkään. Kaksi kollegaa, itseäni selvästi vanhempaa naista, etsi lehdestä päivän elokuvalistaa. Olin juuri nähnyt Jean Renoirin Onnen aika –elokivan ja suosittelin sitä.

Eivät osuneet kohdalleen Renoirin hyvällä tyylitajulla esitetyt herjat ja irvistelyt. Sain vuosikausien jälkeenkin kuulla vinoilua omituisesta suosituksestani. Ei ollut kertaakaan saanut nauraa.

Joskus taas suositus osuu nappiin ja aiheuttaa yllättäviä seurauksia.

Toukokuussa 1978 minulla oli kierroksessa uusi ihastus, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva tyttö. Jouduin lähtemään viikonlopuksi pois Helsingistä, ja tyttö mietti, miten tyhjäksi jäävän illan viettäisi. Rohkenin suositella juuri näkemääni uutta elokuvaa, Fred Zinnemannin ohjaamaa Muistojeni Juliaa.

                                  (Fred Zinnemann Muistojeni Julia 1977 / Vanessa Redgrave, Jane Fonda)

Ihastukseni meni ystävättärensä kanssa katsomaan, ja molemmat pitivät kovasti. Sain jälkeenpäin kuulla, että elokuvan jälkitunnelmissa he olivat ihmetelleet, että mikäpäs se sellainen mies on, joka tällaista osaa suositella. Että sellaisesta miehestä ehkä kannattaa pitää kiinni.

Tällaisia itsekehuisia muistoja nousi tänään mieleen, kun Muistojeni Julia tuli televisiosta - on myös Yle-Areenassa. Ehkä siis rohkenen lievästi suositella täälläkin. Samalla katsoja oppii, mitä tarkoittaa aika vieras termi ´pentimento´.

Kyllä se vaikuttava elokuva oli vieläkin. Hieno näyte, miten väkivaltaa voi kuvata ilman että sitä näytetään. Teoksella on myös merkittävä kirjallinen tausta, keskeisiä henkilöitä ovat näytelmäkirjailija Lilian Hellman ja rikoskirjailija Dashiel Hammett. - Onnistuin myöhemmin hankkimaan molempien pääosan näyttelijöiden omistusnimikirjoitukset kokoelmiini, siis Vanessa Redgrave ja Jane Fonda.

(Tällä kirjoituksella on linkki erääsen aiempaan kirjoitukseen. Se löytyy täältä KLIK)

 

 

Hämäys

 

Olen ennenkin täällä surkutellut kohtaloani, kun en osaa laulaa. Kansakoulussa yritin tosissani päästä kuoroon. En päässyt. Siitä asti minulla oli todistuksissa viiva laulussa. Se tarkoitti toivotonta tapausta.

Kerran kuitenkin nuorena aikuisena osasin laulaa – tai ainakin luulivat niin. Se oli elämäni hämäys.

Olin 70-luvun alussa teatterikurssilla Etelä-Ruotsissa Värnamon Folkhögskolanissa. Kurssilla oli opiskelijoita joka puolelta maailmaa, minä ainoana Suomesta.

Siellä oli myös kuorolaulua. Meinasin jättää väliin, mutta norjalainen ihastukseni houkutteli mukaan. - Heiluttelet vain huuliasi, auot suuta suurelle  ja yrität pitää naaman vakavana. Sain häneltä oivallista opastusta äänettömästi laulamiseen. Hänestä tulikin myöhemmin kotimaassaan merkittävä teatteriohjaaja.

Kolme laulua harjoiteltiin. Yksi niistä jäi erityisesti mieleen, niin että sanat ja sävel kaikuvat mielessäni vieläkin, kun tilannetta muistelen. Wikipedia kertoo nyt tarkempaa tietoa sanoista ja runoilijasta (Angelus Silesius 1624 – 1677).   

”Halt an, halt an, wo laufst du hin, 

der Himmel ist in dir;

Suchst du Gott anderswo,  

du fehlst ihn für und für.”

Pärjäsin hyvin. Vieressäni kuoron takarivissä seisova islantilainen pitkäpartainen mies ehkä

huomasi olemattoman ääneni, mutta hän itse lauloi sitäkin lujempaa.

Kaiken huippu oli esiintyminen pienessä valkoisessa kivikirkossa täyden salin edessä. Siinä hämilläni mutta asiallisen totisena suuta aukoessani mietin kyllä, että ihmeellisiin tilanteisiin sitä ihminen voi joutuakin.

Sen koommin en ole laulanut julkisella paikalla. Kerran kieroluonteinen sihteerini kiskoi minut kapakassa karaokeen, mutta ei siinä oikeastaan minun tarvinnut laulaa, enemmänkin lausua runoa. ”Tahdon olla sulle hyvin hellä - - ”. Kun tuli kohta ”sun vartalosi on niin uskomaton”, sihteeri naputti sormellaan vatsakumpuani. Siitä kannan hänelle kaunaa vieläkin.

Mene metsään

”Minkä neuvon antaisit 20-vuotiaalle itsellesi?”

Tämä kysymys on esitetty usein HS:n syntymäpäivähaastatteluissa ihmisille, jotka ovat aikapäiviä sitten ohittaneet tuon iän. Kaikenlaisia ohjeita, rohkaisuja ja yllytyksiä on saatu lukea. Yleisvaikutelmaksi on jäänyt, että jonkin asian tekemättä jättäminen jäi harmittamaan.

Olen tehnyt saman kysymyksen itselleni. ”Minkä neuvon antaisin… ”  Ensimmäinen mieleen tullut vastaus on, että en antaisi mitään neuvoa. En kuitenkaan olisi kaksikymppisenä noudattanut neuvoja, sillä olin siinä iässä mies viisaimmillani.

Jos jotain olisi kuitenkin pitänyt neuvoa, niin olisin sanonut: ”Mene metsään.”

Aikuisen ikäni kestoharmi on ollut, etten nuorena ollenkaan innostunut luonnon ilmiöistä. Opastajia olisi kyllä löytynyt.

Ainoan luontovaellukseni tein sivarina 1976, kun olin koulukodin tyttöjen valvojana puolikkaalla Karhunkierroksella. Oli vähän noloa, kun en saanut edes nuotiota syttymään. Polkuja pitkin siellä mentiin, ei umpimetsässä. Polkua pitkin olen myös vaeltanut Ruoveden Helvetinkolulle. Siellä oli onneksi kioski.

En ole kerännyt marjoja (paitsi lapsena liian kanssa), en tunne sieniä, joten en uskalla kerätä. Kesäkodin viinimarjatkin jätin suosiolla räkättirastaille.

Koulussa sentään opin herbaarion kasvien nimet, myös latinaksi. Aika hyvin muistan vieläkin. Kesäkotiaikoina asensin linnuille pönttöjä ja hyönteisille hotellin. Yrttejä viljelin kasvimaassa. Rantapoluilla kuljin öisin kuuntelemassa linnunlaulua. 

Mutta metsään en monta askelta mennyt. Sinne neuvoisin kaksikymppistä itseäni menemään. Tuntuu, että jotain olennaista on tämän myötä jäänyt puuttumaan. Nyt on myöhäistä.

Tällaisia aatteita nousi mieleen kun katsoin Virpi Suutarin ohjaaman hienon dokumentin Havumetsän lapset. Jos nyt olisin kaksikymppinen, voisin hyvin kuvitella haluavani osallistua juuri sellaiseen toimintaan. Sopi hyvin katsottavaksi juuri Runebergin päivänä.  ”Ej sänks en dal, ej sköljs en strand / Mer älskad än vår bygd i nord / Än våra fäders jord /  - - / För oss med moar, fjäll och skär / Ett guldland dock det är.”

Ylen luonto-ohjelmat ovat varsinainen aarreaitta. Niitä olisi nyt syytä kiireesti kahlata Arenasta läpi, kun vielä voi ennen näköpiirissä olevaa Ylen lakkauttamista. Sen jälkeen Twitterissä ja TikTokissa tarjonta lienee suppeampaa.   

 

Jos minulla olisi ...

Nyt se on selattu. Voin siis kommentoida.

Tuttu lehtori toi pyynnöstäni koulujen uusimman kohuteoksen. Sen verran kiire oli, että olisi liioittelua käyttää sanaa ´lukenut´, mutta kyllä ´selaaminenkin´ aika tarkan käsityksen antoi.

On sitä moni kommentoinut, vaikka ei ole edes selannut. Sitä se poliittisesti ja uskonnollisesti motivoitunut populistinen kansankiihotus teettää.  Kommentoijat ovat kyllä tuttuja, ja laajalti on kiihotus tainnut tepsiä.

Jos minulla olisi yläkouluikäisiä poikia, antaisin kyllä lukea. Enkä tytöiltäkään kieltäisi. Itse asiassa jokaisen aikuisenkin miehen pitäisi lukea tämä. Jo kirjan nimestä Respektiä voi paljon päätellä tämän kirjan sävystä ja asenteesta.

Muutama yksittäinen sana on, joiden tyylisävyä vieroksun, mutta ne ovat vähäinen sivuseikka ja minä olen vanha pieru arvioimaan murkkujen sävyjä. Muilta osin kuuluisa kääntäjä Juha Hurme on hienoa kieltä. Populistien kiihotuskirjoituksista sain käsityksen, että kirja on suoraan Sodoman ja Gomorran kirjastosta Suomeen salakuljetettu.

Mitenkähän populistien mielestä murkkupojille pitäisi seksistä opettaa? Netistä ne kuitenkin katsoisivat. Eikö kainostelematon opaskirja ole parempi? Tutkimuksen mukaan noin 30 % pojista on ollut ensimmäisessä yhdynnässä alle 16-vuotiaana, tytöistä 25 %. Seksivietti on nuorella ihmisellä hyvin voimakas, mutta monilla aikuisella tuomitsemisvietti vielä voimakkaampi.

Minun aikanani koulussa ei ollut seksivalistusta. Keskisuomalaisessa pikkukaupungissa 60-luvun puolivälissä valistukseni sain ruotsalaisista ja tanskalaisista pornolehdistä, jotka kiersivät koulussa kädestä käteen. Niistä jäi hyvin ruma muistikuva.

Seksi myy hyvin. Iltapäivälehtien lööpeissä on jatkuvasti aiheeseen viittaavia otsikoita. Netin klikkiotsikot nousevat esiin kaikkialta. Jopa näin siveän sivuston kuin Töölöntorin blogin kaikkien aikojen luetuimmat tekstit ovat aiheeseen liittyviä. Hakukone on huomannut, että teksteissä on sellaisia sanoja ja sisältöjä.

1 Kultainen nuoruus  (klik 1)               2  Alaston naku housut pois (klik 2)

Eikä seksuaalisuus ole pelkkää kaupallisuutta. Tasokas kirjallisuus käsittelee aihetta monin tavoin. Keräsin hyllystäni suomalaisten nuorten naisten esikoisteoksia vuosien varrelta. Seksuaalisuus on näissä vahvasti esillä, mutta eipä taida tällainen naisnäkökulma isommin päätyä nuorten miesten luettavaksi.

 

Maailmanloppu täällä taas?

Osuipa eteen horoskooppi. Lupasi minulle ensi vuodeksi monenlaista makeaa: rikkautta, rakkautta, terveyttä, uusia tuttavia, ihania matkoja.

Uskoisinko? – En ihan heti hyppää riemusta ilmaan. Pari kohtaa aiheuttaa pieniä epäilyjä.

Totuuden varmistamiseksi hain esiin toisen todistajan, kaikkien ennustajien supertähden, lääkäri-astrologi Nostradamuksen (1503 – 1566).  

Nostradamus pannahinen pilasi ilon. Hän ennusti vuodeksi 2025 silkkaa surkeutta: sotia, sekasortoa, kulkutauteja. Erityisesti Euroopassa elämä käy kurjaksi. Ei nyt ehkä ihan maailmanloppu, mutta melkein.

Uskoisinko? – Kieltämättä tuon suuntaisia merkkejä on ollut havaittavissa. Toisaalta olisiko Nostradamus pikkuisen erehtynyt vuosiluvuissa? Tuollaisia tapahtui jo muutama vuosi sitten.

Minulla on muistissa epäluotettavaksi osoittautunut ennustus maailmanlopusta. Joskus 1970-luvun alkupuolella luin jostakin ennustuksen (muistaakseni Nostradamus silloinkin) ja siitä tehdyn tulkinnan, jonka mukaan maailmanlopulle oli tarkka päivämäärä. Maailmanloppu oli tulossa joskus loppukesästä 197?.

Tottahan maailmanloppua piti juhlia. Kokoonnuimme pienellä porukalla kesämökille Keurusselän rannalle. Saunottiin, uitiin, maisteltiin jaloja juomia ja odoteltiin loppuillasta iskevää maailmanloppua. Ensimmäinen ja ainoa kerta elämässäni, kun join kammottavan makuista Karhu-viinaa. Juomiksi oli tarkoituksella valittu sellaisia kerran elämässä –tyyppisiä erikoisuuksia.

Keskiyö lähestyi, oli jo pimeää, mutta mitään ei tapahtunut. Sitten kuului ukkonen etäältä, ja se lähestyi. Kohta se oli päällä. Myrsky nousi, salamoi. Kun pihassa rysähti iso puu nurin ja rikkoi terassin, sisällä istuvien juhlamieli alkoi vaimentua, yksi tytöistä jo itki. Muistan oman hämmentyneen tunnetilani siinä räiskeen keskellä: hupsista, minäkös tässä olin pilkkamielisten juhlaa päällimmäisenä järjestämässä!

Mutta kohta myrsky laantui ja juhlamieli palasi pirttiin.

Kun nyt vauhtiin olen päässyt, loppuun vielä Äiti Shiptonin ennustuksia 1400-luvulta. Kristilliseltä pohjalta hän näkee tulevaisuuden tällaisena.

 

Jokseenkin toivotonta

Kuuntelin tarkkaavaisena, kun tutut nuoret naiset keskustelivat Tinderistä. Kaikilla kolmella oli siitä kokemusperäistä sanottavaa. Tuli vaikutelma, että kokemukset eivät olleet kehuttavia.

Kuuntelin vain, en osannut osallistua keskusteluun, sillä minulla ei ollut siihen mitään sanottavaa. Tiedän Tinderin vain lehtikirjoituksista. On syntynyt mielikuva, että onneksi minun aikanani ei ollut Tinderiä.

Minun aikanani oli kyllä silloinkin täydessä käynnissä sama ikiaikainen pariutumisetsintä, mutta se hoidettiin jotenkin luonnollisemmin keinoin. Ei tarvittu koneita.

Epäonnistuneita yrityksiä tietenkin oli suurin osa, mutta se toteutui inhimillisemmin. Torjutuksi tuleminen tuntuu näin syrjästä katsoen aika julmalta, jos se tehdään tuosta vaan ohimennen swaippaamalla vasemmalle. Siinä ei jää yhtään tilaa yritykselle, että jospa hyvällä supliikilla sittenkin onnistaisi. Profiilimokan pehmentämiseen ei avaudu pienintäkään mahdollisuutta.

Sain kuulla, että seuranhaku on jokseenkin toivotonta. Siihen ei auta hallituksen suunnittelema iso eurosumma alle 30-vuotiaana hankitusta ensimmäisestä lapsesta. Keskustelijat olivat ehkä jo hieman myöhässä tähän projektiin.

Sain kuulla, että kaikki kelvolliset miehet ovat jo varattuja. Jäljelle on jäänyt vain sellaisia, jotka eivät täytä vaatimuksia. Kaikenlaisia outoja tapauksia oli deittaillessa tullut vastaan: reppanoita, epäsiistejä, sivistymättömiä, sovinisteja, machomiehiä, juoppoja, seikkailijoita, varattuja. Ei sivistynyt nainen sellaisten kanssa voi parisuhdetta suunnitella.

Ei lähde Suomen väkiluku nousuun hallituksen lahjontakonstilla. Tarvittaisiin koulutusta, sivistystä, työtä, osaamista, menestystä, optimismia, näköalaa kauas. Mutta miesäänestäjien enemmistö vetää vaaleissa tiukkaa linjaa vieraille vaikutteille.

 

Finnejä puristellessa

Kävin Jyväskylässä. Oli iäkkään sukulaisen hautajaiset, joten piti ottaa pyhäpuku mukaan.

En minä Jyväskylässä ole viime vuosina juuri muusta syystä käynytkään kuin hautajaisissa. Luokkakokouksiakaan ei ole pidetty. Mitäpä minä siellä muuten.

Tapasin tietysti taas muutaman vanhan kaverin. Kaikki toistui niin kuin aina ennenkin, niin hautajaisissa kuin kavereiden kanssa. Sama kappeli, sama krouvi. Samat jututkin molemmissa, sama puheiden sävy.

Yksi poikkeama tavallisesta sentään.

Tapasin K:n. Edellisestä kerrasta taisi olla melkein puoli vuosisataa.

Kun nyt tavatessa kysyin, miten hänellä menee, vastaus tuli metkan ilmeikkäästi:

- Siinähän se mukavasti menee, tupakkaa poltellessa ja finnejä puristellessa.

Vieläkin K siis muisti sen yhden jutun:

Lukioikäisenä K kerran löysi niskastani mustapäisen finnin. Hän halusi puristaa sen pois. Minua nolotti – se tuntui vähän liian intiimiltä. K vakuutti osaavansa. 

Kyllä, hyvin se onnistui. Hän oli harjoitellut paljon.

 

Sex-kabaree

Kirja- ja äänilevyhyllyni ovat vähän kuin jalokivikaivos. Kun syvemmälle tonkii, aina joskus löytyy aarre.

Pyyhin pölyjä takimmaisen lokerikon LP-levyjen kansista. Erään levykansion sisältä pilkisti pahvinen kulma. Se oli tämä: 

En muistanut, että minulla on tällainen. Olisikohan puolisen vuosisataa siitä, kun olen tämän levyn kuunnellut. Sen sijaan muistan hyvin esityksen, josta tämä äänilevy on peräisin. Pääsin nimittäin itse paikalle yhteen esitykseen.

Helsingin teiniteatteri valmisti alkuvuodesta 1967 esityksen nimeltä Sex-kabaree. Esityspaikka oli Helsingin työväenopisto Helsinginkadulla Kalliossa. Minä olin mukana kotikaupunkini teiniteatterin retkellä katsomaan tätä esitystä. Pikkubussilla olimme matkalla ja yötä myöten palattiin kotiin.

Esitys aiheutti julkisuudessa pientä kohua, kuten seksiasiat aina, varsinkin siihen aikaan. Kohu oli melko aiheetonta, sillä asialinjalla pysyttiin, vaikka koulujen häveliästä seksuaalivalistusta pilkattiinkin. Kirkon puritaanisuus sai myös osansa.

60-luvun loppupuolta nimitetään ”vapaan seksin” ajaksi. Nimi on liioittelua, mutta jonkinlaista pohjaa siihen suuntaan antoivat aikakauden uudet ilmiöt, kuten e-pillerit, nuorisomuodin minihameet sekä puritaaneja hätkähdyttänyt seksuaaliaiheita estottomammin käsittelevä julkinen puhe.

Taide oli tässä vahvasti mukana. Kirjallisuudessa sensuuri ja käräjöinti saivat skandaaleja aikaan. Ilveilyn huippu taisi olla laulaja M. A. Numminen, joka vietiin Jyväskylässä yliopiston juhlasalin näyttämöltä poliisiasemalle, kun hän oli laulanut ”Mitä nuoren aviomiehen tulee tietää” ja ”Jenkka ulkosynnyttimistä” –nimiset itse säveltämänsä laulut. Kuulustelussa kävi ilmi, että laulujen tekstit olivat suoraan sukupuolivalistuksen opaskirjasta. Ei sellaisessa kai mitään laitonta tai sensuroitavaa voi olla! Ei löytynyt lakipykälää rangaistuksen perustaksi. Omintakeinen esitystapakaan ei ollut rangaistavaa.

Mielenkiintoista on lukea Sex-kabareen tekijöiden nimilistaa. Siinä on melkoinen määrä nuoria lupauksia, joista tulevina vuosikymmeninä kuultiin paljon. Tuttuja teatterintekijöitä, muusikkoja, säveltäjiä, toimittajia, kirjailijoita. Ihan kuin Suomen kulttuurielämän yksi tärkeistä lähtöpisteistä olisi juuri tässä. – Ja luontevan seksipuheen lähtöpiste myös.

Yle Areenassa näyttää olevan muutaman minuutin pätkä tästä esityksestä ja siihen liittyneestä seminaaripuheesta. Yritin katsoa, löytäisinkö itseni yleisöstä, mutta en löydä. Kai niitä esityksiä oli monta. Katsomaan pääsee tästä:  (Klik). 

 

Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  

Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.

Häiriöitä

Tarkoitus oli matkustaa Vallilaan. Sinne vie raitiovaunulinja 8.

Seisoin pysäkillä, mutta kahdeksikkoa ei tullut.  Helsingin liikenne on sekaisin. Kadut on kaivettu auki, niin kuin aina (ks. kuva Helsingfors gator sommaren 1908, efter naturen / teckning af H. Aspelin). Raitiovaunut ja bussit ovat poikkeusreiteillä. Niitä on kyllä lehdissä selostettu, mutta ei niitä muista. (Myöhemmin selvisi, että Oopperan risteyksen kaikki linjat ovat koko kesän pois käytöstä ja kahdeksikon reitti ajetaan bussilla.)

Mitäpä minä oikeastaan Vallilassa tekisin? Ehtiihän sinne syksylläkin. Ajoin keskustaan, sillä Runeberginkatu on käytössä. Keskustassa oli paljon kansaa Elokapinan mielenosoituksessa. Jäin seuraamaan.

Vähän kateellisin mielin katselin iloista joukkoa, joka sai ohikulkijoilta paljon sympatiaa ja kannustusta.  Luultavasti olisin  itsekin  mukana, jos olisin nuori. Siinä ollaan elintärkeällä asialla.

Onkohan tuuli vihdoin kääntymässä? Takavuosina katselin ihmetellen aggressiota, jota vähäinen liikenteen häirintä ja muu kansalaistottelemattomuus eräissä ilmeisen ideologisesti suuntautuneissa piireisssä aiheutti. Niissä piireissä ilmaston ja elinympäristön tuhoutumisella ei ole niin väliä - tärkeintä on pistää huligaanit kuriin.

Asennemalli varmaankin löytyi vastakkaisen ideologian käytännöstä, jossa sujuvan liikenteen häirintään myös suhtauduttiin aggressiivisesti.