Yksi anarkistinen teko päivässä

 

Onpa antoisa kirja. Fiksuja juristeja on muitakin kuin Kemppinen.

Legendaarinen Wanhan valtaus tapahtui 1968. Siitä tuli 1960-luvun radikalismin symboli. Yhdellä valtaajista oli päällään frakki. Hän oli Matti Wuori (1945 – 2005), josta tuli kansalaisaktivisti ja yksi aikansa merkittävimmistä asianajajista ja myöhemmin europarlamentaarikko sekä kansainvälisen Greenpeacen puheenjohtaja..

Omien sanojensa mukaan Wuori oli kolmeatoista kieltä puhuva keikari, joka juristina oli erikoistunut ”jumalanpilkkaan, Suomen lipun ja valtakunnanvaakunan häpäisemiseen, sukupuolikurin ja säädyllisyyden loukkaamiseen, aseistakieltäytyjiin ja yllytysoikeudenkäynteihin”.  Hänen mukaansa yksi anarkistinen teko päivässä pitää mielen virkeänä. Uransa loppupuolella hänestä oli tullut jonkinlainen ”valtakunnanviisas”, miltei Haavikosta seuraava.

Oikeustieteen emeritusprofessori Kaarlo Tuorin kirja ystävästään Matti Wuoresta ja suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta julkaistiin 2023.

Wuoren oikeustapaukset ovat nimenomaan kertomuksia Suomesta. Kirja on kuvaus suomalaisen yhteiskunnan muutoksesta: yhdenlainen kertomus siitä, miten Suomesta tuli moderni oikeusvaltio, jossa perus- ja ihmisoikeudet sekä sanan- ja ilmaisuvapaus alkoivat käräjllä käydyn kiistelyn kautta rajata viranomaisten mielivaltaa. Tuori kuvaa, miten perus- ja ihmisoikeudet alkoivat Matti Wuoren työn kautta hiljalleen juurtua suomalaiseen oikeuskulttuuriin. Hän harjoitti ”strategista asianajoa”.

                                          (Aki Kaurismäki: Mies vailla menneisyyttä)

Kirja on yllättävän helppolukuinen, vaikka siinä selostetaan juridisia kuvioita. Se on täynnä tunnetta, elämää ja traagisia kohtaloita. Ja erityisen meheviä absurdeja tilanteita. Kaiken yllä leijailee Wuoren persoona – älykäs, ironinen, oikeudentuntoinen, pateettinen, narsismiin taipuva.

Käsiteltäviä käräjätapauksia ovat mm. taiteilija Harro Koskisen Sikamessias-taulu ja siitä aiheutunut jumalanpilkka-oikeudenkäynti, aseistakieltäytymiseen liittyvä yllytysoikeudenkäynti, Iranin šaahin Suomen vierailua vastustavien mielenosoitusten oikeudenkäynti sekä ensimmäisiin turvapaikanhakijoihin liittyvä oikeudenkäynti.

Kirjallisuuden ja taiteen ystävä ja suurkuluttaja Wuori oli. Hän sai jopa näytellä asianajajan roolin Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (kuva).

Fritsu

Sanalla ´fritsu´ on kaksi merkitystä: postimerkki, ja sitten se toinen, tärkeämpi. Molempia nuorena kerättiin, mutta iän myötä ne ovat jääneet.

Nyt en puhu postimerkeistä vaan siitä tärkeämmästä. Merkkejä nekin olivat, mutta niitä liimailtiin kaulalle. Murrosiässä niitä ei voinut näyttää vanhemmille vaan kotona kaula yritettiin peittää liinalla. Kaveriporukoissa liina otettiin pois. Todistusaineisto piti saada näkyviin!

Murrosikä (ja vähän ylikin) oli kivuliasta kamppailua ujouden ja pätemisen tarpeen rajoilla. Omakohtaiset muistot tulevat mieleen, kun lukee nykypolven nuorten miesten vaikeuksista, jotka ovat johtaneet konservatiivisten asenteiden ja uskonnollisuuden trendinomaiseen lisääntymiseen.

Tuntuu kummalliselta. Ei se noin mennyt minun aikanani.

                                          (Kuva:  Malcolm Liepke: Ujous)

Tytön pyytäminen tanssiin oli kyllä ujolle nuorelle miehelle korkean kynnyksen takana, mutta kun pientä rohkaisua huomasi saavansa, niin kyllä se siitä. Sitten ei ollut pitkä matka niihin ensimmäisiin fritsuihinkaan. (Joskus kauan sitten kirjoitinkin täällä varhaisia muistoja aiheesta: (KLIK)  

Mutta mitä ihmettä nykyisille nuorille miehille on tapahtunut. Tulee vaikutelma, että moni on suorastaan traumatisoitunut. Incel-alakulttuuri on nimi ilmiölle, joka ei ole uusi mutta joka nyt on noussut poliittiseksi kohun aiheeksi. Sillä näyttää olevan rumia vaikutuksia yhteiskunnan kiristyneessä ilmapiirissä.

Ja korservatiivis-uskonnollinen ideologia on kyllä aika toivoton suunta etsiä apua.

Pitkä rivi nollia

Talousuutisia ja pörssikursseja en lue. Sivu, jossa on paljon numeroita, tulee nopeasti käännetyksi.

Harmin häivähdys sumentaa aivot, kun joutuu laskua maksaessa näpyttelemään pitkiä tili- tai viitenumeroita. Niissä on yleensä pitkä rivi nollia. Ihmettelen, ovatko ne kaikki tarpeellisia.

Nyt kuitenkin sattumalta luin jutun, jossa oli paljon numeroita. Se oli yllättäen kulttuuripalstalla.  Siksi luin sen loppuun asti. Juttu kertoi kelpo sinimustan hallituksemme toimenpiteistä.

Jutussa kerrottiin ensimmäiseksi, että hallitus leikkaa vähälevikkisen laatukirjallisuuden tuen, joka on ollut 860000 € (hankala laskea nollien lukumäärä, piti laittaa lukulasit nenälle, että tuli oikein). Ei ole Suomella varaa sellaiseen. Ja nyt on ”hyvä hallitusohjelma”, kuten ministerit kaiken aikaa toistelevat.

Onneksi sentään hallitus on tajunnut hyvässä hallitusohjelmassaan antaa raviurheilun tukemiseen 40 miljoonaa € (tämä oli kirjoitettu näin, yhdellä nollalla!). Lisäksi huomaan, että hallitus on tajunnut tukea miljoonilla muitakin tulevaisuuden suuria megatrendejä ja menestystarinoita, kuten turkisten, turpeen ja sellun tuotantoa ja halvempaa bensiiniä.

                        (Tapio Piirainen & Harri Nykänen: RAID / Yle 2000  //  Oiva Lohtander & Kirsti Väänänen)

Ylivoimaisen vaikeaa

 

Alakerran insinööri valitti elämänsä surkeutta. Kaikki oli ennen paremmin. Enää ei uskalla edes naisia lähestyä. Siitä saa ikävää palautetta.

Niin. Mitäpä siinä mukava naapuri voi muuta kuin kuunnella naapurinsa suruja. Niin kuin monta 

kertaa ennenkin samasta asiasta. Näitä suruja hänelle ilmaantui joitakin vuosia sitten, kun hän palasi pitkän tauon jälkeen sinkkumiesten säätyyn. Päättelen, että hän tuntee kuuluvansa nykyisin kuuluisiin incel-miehiin (vaikka ei mikään nuorukainen olekaan).

Miesporukoiden kummallisuuksia on oletus, että toiselle valkoihoiselle heteromiehelle voi heittää seksististä, homofobista ja rasistista herjaa ilman että kuulija pitää puhujaa ääliönä. Joskus olen yritellyt vängätä vastaan, mutta ei sillä ole vaikutusta. Mahtaa olla vaikeaa, kun joka kerta kun naisseurassa avaa suunsa, ahdistelun tunnusmerkistö uhkaa täyttyä

Puhumisen sävystä se on kiinni, yritin joskus opettaa. Hyvät puhujat ovat aina menestyneet maailman pärjäämiskilpailuissa. Hyvät supliikkimiehet ovat aina päässeet paremmin saatille, ja niinpä luulisi, että luonnonvalinta suosi puhetaitoa.

                                   (007 ja tohtori No - 1962 // Sean Connery & Ursula Andress)

Ns. miehekkyyden merkit, kuten leijonakorut ja kaljanhaju, eivät paranna menestystä. Runojen siteeraaminen parantaa. Tämänkin olen joskus naapurille ohjeeksi antanut. Ei ole tepsinyt.

Olen tullut ymmärtämään, että #metoo-liikkeellä on ollut myönteinen vaikutus. Hidas mutta myönteinen. Toksinen maskuliinisuus on ilmeisesti vähenemässä, mutta toisin kuin nämä naapurit luulevat, se ei tarkoita, etteivätkö äijäporukat saisi mennä metsästysreissulle tai juomaan kaljaa. Se tarkoittaa vain sitä, ettei kohtele alentavasti toisenlaista miehuutta tai muita sukupuolia. Ja ennen kaikkea, että lähestymiselle pitää olla suostumus. Ei luulisi olevan ylivoimaisen vaikeaa.

 

                           (Ossi Elstelä. Katariina ja Munkkiniemen kreivi - 1943  // Leif Vager & Regina Linnanheimo)

Hyvä ihminen?

 

Voiko maailmassa olla ollenkaan hyviä ihmisiä? Epäilyjä on esitetty.

Kirjallisuus tuntee yhden. Hänestä kerrotaan näytelmässä Setšuanin hyvä ihminen. Sen on kirjoittanut Bertolt Brecht (1942). Siinä kolme jumalaa päättää lähteä maan päälle etsimään, löytyykö sieltä edes yhtä hyvää ihmistä. Jos löytyy, maailma voidaan jättää ennalleen.

Yksi hyvä ihminen yllättäen löytyy. Hän on setšuanilainen ilotyttö Šen Te. Hänelle jumalat lahjoittavat rahaa, jotta hän pääsee parempaan elämään. Tyttö perustaa tupakkakaupan, mutta kohta ihmiset alkavat käyttää tytön hyväsydämisyyttä hyväkseen. Tyttö menettää siinä rahansa. Hänen on rakennettava itselleen sivupersoona, joka on kova ja tinkimätön omien oikeuksiensa puolustaja.

Brecht on toisaalla kirjoittanut:

"Koko elämämme me taistelemme toimeentulomme puolesta - toinen toistamme vastaan. Vanhemmat taistelevat lapsista, lapset perinnöstä. Pikkukauppiaat taistelevat työnantajia ja toisia työläisiä vastaan työpaikastaan. Maalaiset taistelevat kaupunkilaisia vastaan. Oppilaat taistelevat opettajien kanssa. Yleisö taistelee viranomaisia vastaan. Tehtailijat taistelevat pankkeja, yhtymät yhtymiä vastaan. Ja niin edelleen  -  mikseivät sitten loppujen lopuksi kansat taistelisi kansoja vastaan?"

Tämän perimmäisen filosofiansa Brecht puki näytelmiksi, joissa kaikissa on sama pohjavire: ihminen käyttää aina jotakuta hyväkseen ja hyväksikäytetty jää jalkoihin ja katkeroituu.

Brecht vietti vajaan vuoden Suomessa pakomatkalla natsi-Saksaa. Kesän 1940 hän vietti Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä. Siellä hän kirjoitti näytelmän Herra Puntila ja hänen renkinsä Matti, joka oli Wuolijoen pohjustama aihe. Myöhemmin ilmestyi teos Pakolaiskeskusteluja, joka sijoittuu Helsingin rautatieaseman ravintolaan. Helsingissä ollessaan hän asui osoitteessa Köydenpunojankatu 13 – siinä maineikkaan Kannas-nimisen kapakan vieressä.

Hän sai myös aiemmin aloittamansa Setšuanin hyvän ihmisen valmiiksi Suomessa. Monet näkevät näytelmässä yhä suomalaisen kaamoksen aiheuttamaa synkkyyttä ja toivottomuutta – tätä minkä minäkin juuri nyt näes katsoessani ikkunasta ulos. Šen Te lausuu (suo. Elvi Sinervo):

Ranskalainen sarjakuva Brecht pour debutants (1982, teksti Michael Thoss, kuva Patrick Boussignac) näyttää osuvasti Brechtin Suomen-vierailun olennaiset kohdat. Hella W:n kanssa ollaan saunassa ja uimassa. Siinä Suomen luonto oli kauneimmillaan, ja sekin tarttui Brechtin teksteihin runossa Suomalainen maisema (suom. Arvo Turtiainen)

Röhnö

Keskellä iltapäivän kauneusuniani huomasin pohtivani, että taidan olla nykyisin nahjus. Jää lähtemättä, vaikka olisi kiinnostava meno, jää tekemättä, kun pitäisi toimia, jää sanomatta, vaikka olisi kirpeää huomautettavaa.

Nahjus. Saamaton. Vetämätön. Laiska. Veltto. Mukavuudenhaluinen. Vetelä. Lorvailija. Jahkailija. Vetelehtijä. Lepsu. Röhnö.

Ennen näin ei ollut. Ammatti teki tehokkaaksi ja aikaansaavaksi, vaikka se ei mikään pöhinäekonomistien uraputkiammatti ollutkaan. Nykyisestä lyhennettyä työviikkoa koskevasta poliittisesta keskustelustakin huomaa, että pitkä työpäivä on joillekin moraalikysymys.

                                          (Mihaily Munkacsy - 1869)

Ensimmäisen kerran muistan kuulleeni itsestäni tuon suuntaisen luonnehdinnan lapsen suusta 1980-luvun alkupuolella. Viisivuotias sukulaistyttö oli vappuna yökylässä. Oli sovittu, että aamulla lähdetään ostamaan ilmapallo ja katselemaan kaupungin meininkejä. Kun minä vaan makasin sohvalla, tomera pikkutyttö tuli komentamaan: - Nouse siitä, röhnö!

Vuosisatoja on tolkutettu, että ahkera palkan saa, laiska töitään luettelee. Siinä on ns. luterilaisen työmoraalin ydinsanoma. Samoin snellmanilaisen suomalaisuusmääritelmän opettavainen ydin. Huonostihan kävi heinäsirkallekin, joka kesän vain soitteli metisellä mättähällä simakukkien seassa. Olisi kannattanut ruveta muurahaiseksi.

Satunnaisia vappuröhnöttelyjä lukuun ottamatta nahjustelu alkoi hitaasti kehittyä nykyiseen kukoistukseensa eläkkeelle pääsystä. Kai tämä on jo pysyvä osa minuutta. Pikkuisen kuitenkin piilevä luterilaisuusmoraali hetkittäin kolkuttelee, kun kaveri tai vaikkapa blogituttava kertoo ylivilkkaasta toimeliaisuudestaan.

Vaikka menneiden haikailu on yksi pääharrastuksistani, tätä on syytä kaikin keinoin välttää. Mutta vaikeaa se on.

Onkohan kukaan nahjuudesta parantunut? Kysyn vain!

 

Maailman vaikein

Olen hämmästellen seurannut, kuinka vaikea asia translaki on eduskunnalle ollut. Tähän sopii vanha ja kulunut itkeä vai nauraa –fraasi. Kyllä, molemmat.

Olen vuosien ajan nähnyt läheltä, kuinka kipeä asia yhteiskunnan suvaitsemattomuus on.Tunnen kaksi henkilöä, joita juuri tämä laki koskee, toinen entisessä työyhteisössäni, toinen lähisuvussani.

On vaikea ymmärtää, että vielä nykyaikanakin konservatiivinen ja uskonnollinen elämänkatsomus lukitsee ajattelun heti kun mennään ihmisen herkimmälle alueelle, seksuaalisuuteen. Tuomitsemisvietti pääsee heti hallitsemattomasti valloilleen.

Olen huomannut, että sukupuolen korjaaminen muutetaan näillä tuomitsevilla tahoilla usein jonkinlaiseksi vitsiksi, muiden alapäävitsien joukkoon, halventavassa tarkoituksessa. Mies naisena, nainen miehenä on vanha takuuvarma komedia-aines.

Mutta niille, joita tämä henkilökohtaisesti koskee, tämä ei ole mitään komediaa. Se on totista totta, epätasa-arvon ja sorron väline. Siinä ei ole kyse armeijan välttelystä ja naisten pukuhuoneeseen livahtavista tirkistelijöistä, niin kuin eräät puolueet epäilevät.

Nyt on eduskunnassa taas kerran nähty outo näytelmä. Jotkut keräävät ääniä tuleviin vaaleihin, keinona kaikenkarvainen vehkeily, taktikointi, huomion herättäminen ja idioottimaiset tekosyyt. Sellaiset tiedetään tehokkaiksi – gallupit näyttävät, että sellaisiin turvautuvat puolueet menestyvät.

Aihe on ikivanha. Silmiin osui juuri lehtileike vuodelta 1966. Samasta aihekokonaisuudesta siinäkin on kyse.

Hufvudstadsbladet julkaisi nimilistan, vetoomuksen. Nimilista on kiinnostava, melkein kaikki tuttuja nimiä ikäiselleni. Kirjailijoita, taiteilijoita. tieteentekijöitä, siltä taholta yleensä uutta luovaa ajattelua voi odottaa. Tässä listassa joukossa on yllättäen yksi kirkonmieskin, tuleva arkkipiispa.

Eräs yksityiskohta vielä näyttää ilmeiseltä. Taitaa olla pitkälti samaa tuomitsijoiden joukkoa, jolta ei riitä ymmärrystä #metoo-liikkeen esiin nostamalle ongelmalle. – Enää ei uskalla edes flirttailla naisille  -asenne on osa isoa pakettia, ikiaikaista maailman vaikeinta asiaa.

KUVAT:                       

1.   Billy Wilder:  Piukat paikat -1959 / Jack Lemmon & Tony Curtis

2  Sergio Leone Huuliharppukostaja -1968 / Claudia Cardinale & Jason Robards
 

Miten kakku viipaloidaan?

Prometheus-leirin loppujuhlassa kerran kauan sitten emäntä kantoi keittiöstä hienon täytekakun ja vei sen opettajien pöytään. Sitten hän palasi keittiöön ja toi kohta seuraavan tarjottimen, joka oli täynnä korppuja. Se meni oppilaiden pöytään. Ja sama uudestaan monta kertaa, kaikkiin oppilaiden pöytiin.

Kukaan ei sanonut mitään. Mutta pidätelty tyrmistys oli ilmeinen. Opettajien pöydässä sen sijaan käytiin iloisesti kakun kimppuun. Kaikki näytti olevan niin kuin pitikin.

*  *  *

Miten tasapuolinen jako tehdään? Miten kakku jaetaan oikeudenmukaisesti? Siinä on se ikuinen kysymys, johon monet viisaat filosofit ovat hakeneet vastausta. Teorioita on, maailmanmittaiset käytännön sovellukset vain puuttuvat.

Lukion elämänkatsomustiedon kursseilla tämä on yksi keskeisistä aihepiireistä.

Pienessä mittakaavassa kelvollinen ohje menee näin. Yksi leikkaa kakun niin moneen osaan kuin pöydässä on istujia. Sitten kaikki ottavat viipaleen. Leikkaaja itse saa sen viipaleen, joka jää jäljelle, kun kaikki muut ovat ottaneet omansa.

Entä jos asiaan liittyy eriarvoisuusnäkökohtia? Tasanko pitää aina kaiken mennä? Ehkä joku voisi saada vähän (paljon?) suuremman palan, jos hän on ahkerampi kuin muut? Entä laiskat lurjukset - eikö kanttipala riittäisi?

Jo vanhat tarut osasivat havainnollistaa ongelmaa. Tuttu tarina Aisopokselta sanoittaa sen näin: (monet muutkin ovat kirjoittaneet samasta aiheesta, mm. La Fontaine)  Suomeksi sen runoili Uuno Kailas.

                                                           (Aisopos)

 

Entä ne Prometheus-leirin kakku ja korput?

Tilanne korjaantui ilman protesteja ja vallankumousta hetken kuluttua. Täytekakkuja löytyi yllättäen lisää.

Eipä tarvinnut teorian kautta selvittää, mistä epäoikeudenmukaisuuden kokemus syntyy. Eikä tarvinnut teorian kautta selvittää, miten ongelman voi halutessaan korjata.

Mutta äskettäin koetulle jatkokysymykselle on tässä hyvä paikka. Miten jaetaan oikeudenmukaisesti joulukalkkuna? Siitä kun ei saa tasakokoisia paloja millään eivätkä eri kohdista leikatut palat ole yhtä herkullisia? Lopputulos ei ole tasa-arvoinen, vaikka kuinka tarkasti mittaisi.

 

 

Hillitöntä menoa

  (Jalmari Finne, Kiljusten vallankumous 1921 / kuva Rudolf Koivu / "Pojat heittelivät koiranpommeja opettajien tielle)

Tunnistatko tämän sitaatin? Tiedätkö, kuka sen on kirjoittanut?

"Mitä on tapahtumassa meidän nuorisollemme? He eivät kunnioita vanhempia ihmisiä, he rikkovat vanhempiensa käskyjä. He eivät piittaa laeista. He mellakoivat kaduilla, kiihottuneina villeistä päähänpistoista. Heidän moraalinsa on rapistunut."

Entä minä itse? Olen itsekin ollut nuori, vaikka sitä ei ehkä ole helppo uskoa. Olinko minäkin tuollainen? Mikä on "villein päähänpisto", jossa olen ollut mukana?

Aika helppo vastata nyt, kun rikos on aikoja sitten vanhentunut. Se oli viuhahdus julkisella paikalla joskus 1970-luvun alussa. Tapahtumapaikka oli eräs suurehko pirkanmaalainen kaupunki ja sen keskellä oleva kuuluisien patsaiden reunustama silta. Pienellä porukalla (kolme poikaa ja yksi tyttö) päätimme suorittaa tuon aikakauden uroteko-villityksen eräänä elokuisena yönä. Tukijoukkona oli kaksi polkupyöräilevää tyttöä, jotka huolehtivat vaatteiden kuljetuksesta ja valokuvauksesta.

Olikohan tuo nyt niin kauhean kamalaa? Kyllä viuhahdusvillitystä paheksuttiin ja kai siitä sakkoja olisi tullut, jos poliisi olisi paikalle sattunut. Mutta olen muistavinani, että harvalukuiset vastaantulijat antoivat iloisia kannustushuutoja ja aplodeja. Ihan kuin muutama olisi halunnut liittyä joukkoon, jos olisimme malttaneet pysähtyä odottamaan.

Tuon pahempaa "laeista piittaamattomuutta" ei nyt mieleeni muistu. Kai voin luokitella itseni melko kunnolliseksi kansalaiseksi.

Ja kenen onkaan tuo alun sitaatti? Vastaus: Platon 427–347 eaa.

Nykyaika on toisenlaista, koulu varsinkin. En ole enää asiantuntija, sillä kosketuksestani koulumaalimaan on jo aikaa, mutta vaikutelma on, että jokin on perinpohjin muuttunut. On vaikea arvioida, kuinka hyvin minun ja ikäpolveni koululaisten tiedot ja osaaminen olisivat riittäneet, jos olisimme eri luokka-asteilla joutuneet arvioitavaksi nykykoulun kriteerein.

Kielitaidossa olisimme epäilemättä huonoja, ainakin suullisessa ilmaisussa, sillä sitä ei harjoiteltu lainkaan. Mutta entä yleistieto?

Varsin uskottavalta taholta luin äskettäin, kun perheenisä kertoi tapauksesta kotonaan. Ruokapöydässä perheen 16-vuotias järkyttyi pois tolaltaan, kun tuli ymmärtämään, että ruokapöydän liha on peräisin eläimestä.

Toinen tapaus.  Uimahallin pukuhuoneessa pojat pohtivat, paljonko kello mahtaa olla. Seinällä oli viisarikello. Ihmettelivät, miksei ole selkokelloa, että saisi selvän.

Onko todella niin, ettei missään vaiheessa enää opita viisarikelloa? Onko teoria unohtanut tosielämän niin, ettei ruokapöydän antimien tausta tule ymmärretyksi? Vai onko kyse vain yksilötason lipsahduksista?

Pisa-tutkimukset näyttävät vakuuttavasti, että äidinkielen käyttötaidot ovat heikentyneet. Tämä ainakin on laajasti ilmenevä ongelma. Kouluun kohdistuneet säästöt ja resurssien leikkaukset näkyvät kyllä murrosikäisten kielenkäyttötaidoissa laajemminkin.

 

Mikä on muuttunut?

Joskus kauan sitten, myyttisellä 1970-luvulla, oli yleistä, että kirjailijat ja taiteilijat ottivat kantaa maailman tapahtumiin. Jotkut suorastaan protestoivat. Syitä protestointiin kyllä löytyi.

Sitä tietysti paheksuttiin. Taiteen ei pidä olla osallistuvaa.

Nyt olen huomannut, että taas taiteilijatkin protestoivat. Syitä kyllä löytyy.

Jääköhän tästäkin vuosikymmenestä jäljelle vain huono maine?

Joskus, ei kovinkaan kauan sitten, oli joillakin tahoilla yleistä vastustaa pakolaisia ja turvapaikanhakijoita. Protestit olivat äänekkäitä, jopa polttopulloja heiteltiin.

Nyt olen huomannut, että vastustus on yhtäkkiä kaikonnut.

Mikähän on muutoksen aiheuttanut? Ettei vaan...

(Kuva: Benetton  / Teksti: Pekka Parkkinen: Jos minä maatani rakastaisin -1967)

 

Kielletty katse

Olin jo oppikoulussa, ikää varmaankin 11 tai 12. Antero ja Tuomo olivat vuoden tai kaksi nuorempia. Naapurin Leena oli pari luokkaa ylemmällä, ehkä jo 14.

Illan pimeydessä hiivimme Anteron ja Tuomon kanssa Leenan ikkunan taakse kurkistelemaan. Kyllä sinne  hyvin näkikin. Tämä toistui monena iltana, sillä näkymä Leenan huoneen verhojen raosta ennen lampun sammuttamista oli ennen kokematon ja kovasti innostava.

Vuosia myöhemmin, aikuisena, tunnustin nolostellen teon Leenalle. Olin varautunut kiukkuiseen reaktioon, mutta Leena olikin lähinnä huvittunut. Anteeksipyyntöä ei tarvittu. Olisikohan peräti ollut pikkuisen imarreltu kuultuaan olleensa naapurin keskenkasvuisten koltiaisten mielenkiinnon kohteena?

Jokin outo assosiaatio palautti tämän vuosikymmeniä vanhan kielletyn katseen mieleen, kun äskettäin katselin ns. napatanssiesitystä. Vietimme porukalla tuttavan merkkipäivää turkkilaisessa ravintolassa Erikinkadulla. Tuttu paikka, hyvä ruoka ja asialliset hinnat. Ja napatanssiesityksiä.

On sille tanssille muitakin nimityksiä, kuten itämainen tanssi ja vatsatanssi. Mitenkään rivoa se ei ole, vaikka paljasta pintaa onkin näkyvissä. Taidokasta ja tyylikästä liikettä on ilo katsoa.

Mutta tällaiselle varttuneessa iässä olevalle herrahenkilölle tuli esityksiä katsellessa mietteitä mieleen.

Onko korrektia suunnata katse niihin nuoren naisen vartalon osiin, jota esityksessä ovat kiivaimmassa kieputuksessa, ikään kuin esityksen ydinkohtana ja katseenvangitsijana. Katseen suunnalla oli merkitystä, kun esiintyjä sijaitsi aivan edessäni, metrin päässä, niin että voisin paikaltani kättä ojentamalla koskettaa häneen. Pöytäseurueeni istumispaikat sijaitsivat niin, että he näkivät sivusta, katsonko tanssijatarta silmiin, kenkiin vai johonkin siinä välillä. Ja tanssijatar katsoi vähän väliä minua silmiin, kun siinä lähimpänä istuin. Jos esiintyjä olisi sijainnut etäämmällä, ongelmaa ei olisi. Silloin yhdellä katseella näkisi esiintyjän päästä varpaisiin.

Huomasin, että pöytäseurueeni toinen mies katseli enemmänkin ruokalistaa kuin esityksiä. Olisiko minunkin viisasta tehdä niin, ettei seurueen naisille juolahtaisi mieleen mitään dirty old man -tyyppistä epäilyä.

Viikunanlehteä etsimässä

Minun kai pitäisi olla kiitollinen facebookille ja muille somesysteemeille siitä, että ne ovat niin sensuurihenkisiä, että karsivat pois tuhmat kuvat. Ilman sitä olisi nimittäin suuri vaara, että holtiton ja vastuuttomasti käyttäytyvä entinen sihteerini neiti B. laittaisi erään hieman arkaluonteisen valokuvan kaikkien nähtäväksi.

Siinä valokuvassa on kolme miestä, yhtenä minä. Se on sillä tavalla tuhma kuva, että olemme saunomisen jäähdyttelytauolla nousemassa järvestä, eikä sellaisessa tilanteessa ole tapana olla pukeutunut. Ja sihteeri pirulainen oli piilossa puskan takana ja nappasi kuvan.

Olen kirjoittanut kuvan ottamiseen johtaneesta tilanteesta aikaisemmin, joten en toista sitä. Sen voi käydä lukemassa    täältä...

Se kuva on nimittäin taas ilmestynyt postikortin näköisenä entisen työpaikkani kahvihuoneen ilmoitustaululle. Miksipä ei siis facebookiinkin!  Teksti siinä kortissa on kuin mistäkin kansainväliseltä jet set -bailuista: Hot life in Lake Langelma.

Olen tullut ymmärtämään, että facebook on tullut yliherkäksi paljaalle pinnalle, joten se kai on pelastanut minut joutumasta julkisuuteen. Eräs kaveri kertoi, että hänen varsin viaton uintikuvansa oli poistettu. Itse olen ihmetellyt, että blogger ei ole mitenkään reagoinut ainoaan tahallisen provosoivaan nakukuvan sisältävään tekstiini, tähän . Lukijoita tälle kirjoitukselle on kyllä riittänyt. Tämä on lukijamäärällä mitattuna kaikkien aikojen tilastossani kakkosena. Google löytää tämän, kun hoksaa laittaa muutaman suositun hakusanan.

Väittävät, että sensuurin kynsiin joutuu nykyisin ilman kuvaakin, jos teksti sisältää viitteitä eräisiin intiimeihin puuhiin. Olisikohan noin? Minulla on yksi tällainenkin teksti, tämä, mutta ei ole sensuurista tullut havaintoja. Sen sijaan lukijoilta on tullut epätavallisen paljon myönteisiä kommentteja.

Kuvaksi en laita sitä noloa kuvaa, ymmärrettävistä syistä. Sen sijaan laitan varoitukseksi ja ohjeeksi ymmärtämättömille lukijoille, miten pitää menetellä, jos aikoo pistää paljasta pintaa näyttävän kuvan esiin.

(alkuperäinen kuva: William Ressam: The Oreeds - 1902)