keskiviikko 30. tammikuuta 2013

Moderni suomalainen mies



 

Syntymäpäivä lähestyy, ja sihteerini tuli kahvitauolla kysymään suostumustani lahjaan, jota ovat suunnitelleet. Kohtelias ele, ettei tule kiusallisia tilanteita.  

Kaksi vuotta sitten hän tuli kysymään, miten suhtautuisin, jos minulle hankittaisiin reikä korvaan ja siihen korvarengas. Siis vain toiseen korvaan, vasempaan. Mitäpäs minä, moderni mies, ja niin tehtiin. Rengas on edelleen paikallaan, mitä nyt kesäksi otin pois, ettei tartu mökillä mihinkään metsän risuun.  

Ja mitäpä neiti B. nyt ehdotti?  

Täytyy myöntää, että mykistyin kun kuulin. Tatuointia.  

Olisi modernia. Ajan tasalla. Komistuisin entisestään. Saisin itse valita kuvion ja paikan, johon se tehtäisiin.  

Olen kyllä selvillä, että tatuointi on muotia. Neidillä itselläänkin on sellaisia, olen nähnyt. Minun 60-lukulainen  maailmankuvani on vanhentunut, sillä sen mukaan ruusuja, ristejä, ankkureita, alastomia naisia ja muuta sellaista ottivat nahkaansa merimiehet ja vangit. Minä en ole ollut kumpaakaan - ainakaan toistaiseksi.  

Mihin kuvio voitaisiin tehdä? Poskeen ei voi, siinä on parta. Käsivarteen? Rintaan? Pakaraan? Kai sen pitäisi hieman näkyvissä olla?   

Neiti valisti, että ei mitään ruusuja tai ristejä vaan jotain modernia, ehkä ornamentteja, kalligrafiaa, ehkä jotain kiinalaisia tai japanilaisia kuvioita.   

Neiti sihteeri on selvästi ottanut elämäntehtäväkseen pitää minut kiinni nykyajan kiihkeässä sykkeessä. Hän on vienyt minut neuvotteluun hampurilaisbaariin, opettanut pelaamaan Angry Birdsejä, liittänyt Facebookiin, yllyttänyt ajamaan moottoripyörällä. Olen sydän syrjällään odotellut, milloin hän keksii ruveta yllyttämään minua Benji-hyppyyn.  

Kaikesta neiti sihteerin valistuksesta tuli sellainen olo, että vain junteilla punaniskoilla toukohousuilla kuhveloilla maalaistolloilla turvenuijilla ei ole tatuointeja. En kai minä mikään lökäpöksy halua olla.

 

tiistai 29. tammikuuta 2013

Suloinen nuoruus



 

Mikä siinä on, että jatkuvasti törmäilen kuherteleviin pareihin! Juuri syksyllä kirjoitinkin sellaisesta kohtaamisesta kotiovellani, ja nyt tuli taas samanlainen.   

Olin menossa lounaalle ravintola Virgin Oiliin. Siinä eteisaulassa, joka ennen hyvinä aikoina oli sisäänkäynti elokuvateatteri Bio Bioon, on erkkeri. Eikös siinä erkkerissä ollut nuori pariskunta suutelemassa. Poika oli sellainen tavallinen huppariheppu mutta tyttö sen näköinen, että kateeksi kävi.   

Eipä siinä mitään, kuljin muina miehinä ohi enkä yrittänyt tunkeutua väliin. Enkä edes vilkaissut - muistaakseni. Onnea heille hiljaisesti toivotin. Liitän tähän runon, jonka tekijä oli nuoruuden hurmion loistava kuvaaja Mika Waltari. Hän ja Tulenkantajat-ryhmä esiityivät pahennusta herättäen siinä viereisessä talossa, Vanhalla ylioppilastalolla.   

Kuvaksi liitän näkymän elokuvasta, jonka muistelen nähneeni juuri siinä teatterissa, Bio-Biossa. Se on Mikko Niskasen ohjaus Johannes Linnankosken nuoruuden hurmiota kuvaavasta romaanista Laulu tulipunaisesta kukasta.   

Onhan näitä ollut aina. Itse kullakin.  

*   *   *    

Ensimmäinen suudelma  

Painoit pääsi alas.
Punastuin kokonaan
ja pakenin, 
putosin portaista
enkä löytänyt lakkiani.  

Mutta nyt olen kuin voiton sankari,
suonissani soutaa suloinen hurma,
kaikki peipposet laulavat
ja minusta tuntuu kuin huoleti 
        murentaisin sormissani
kotiporttisi kivisen veräjänpylvään.  

(Mika Waltari 1925)

 

maanantai 28. tammikuuta 2013

Kaukokaipuu



 

Oli saunailta. Kuuma löyly ja kylmä hanki.  

Löylyn jälkeen istuskellessa ja hankea katsellessa puhe kääntyi etelän iloihin. Yksi oli kohtapuoliin lähdössä lomailemaan Thaimaahan, toinen Teneriffalle. Joku muisteli käyntiään Kanarian saarilla, toinen Karibialla, kuka missäkin. Kaikkialla oli koettu hienoja hiekkarantoja, upeita uima-altaita, lauhkeita laguuneja,  paratiisillisia paikkoja.  

Minä pysyin enimmäkseen hiljaa enkä muistellut menneitä. Pidättyväisyyteni ei johtunut oireilevasta dementiasta vaan siitä karusta tosiseikasta, että en ole koskaan käynyt missään rantalomapaikassa. Paljon olen matkustellut mutta hiekkarannat ja hotellien uima-altaat ovat jääneet väliin.  

Ainoa kerta, jolloin olen pari kolme päivää viihtynyt hiekkarannalla, sattui niinkin eksoottisessa paikassa kuin Vänersborg Länsi-Ruotsissa suuren Vänern-järven rannalla. Olin 19-vuotiaana kaverini kanssa liftausmatkalla ja kimppaan sattui kaksi paikallista tyttöä. Pikku pikku bikinit viettelivät viettämään rantapoikaelämää.  

Mutta siihen se loppui. Längelmäveden kesäkodissani kyllä uin, varsinkin kellun, mutta aurinkoon en jää lojumaan. Istun suuren terijoensalavan alla lukemassa ja kierrän tuolin aina varjon puolelle.  

Saunaporukka sen sijaan oli kokenutta uimarantaväkeä. Monenlaista oli koettu, myös lajia, mitä minä ja kaverini 19-vuotiaina metsästimme Vänersborgissa. Menestystarinoitakin kerrottiin. Oli eletty herroiksi, oli nautittu herkkuja ja saatu monenlaista palvelua.   

Siitä puhe kiertyi palveluammatteihin ja etelän ihmisten mentaliteettiin, joka on kovin kaukana suomalaisesta. Siinä asiassa minullakin oli kerrottavana mainio muistikuva tapauksesta kahdenkymmenenviiden vuoden takaa.  

Olin ottanut 10-vuotiaan tyttäreni mukaan työmatkalle Ateenaan. Kokousten loputtua lähdimme laivalla Kreetan saarelle. Asuimme pienessä hotellissa ja kiertelimme katsomassa nähtävyyksiä.  

Eräänä päivänä istuimme pienen ravintolan terassille. Tytär halusi jäätelöannoksen. Kävi niin, että tarjoilija toi hänelle väärän sortin annoksen, muistaakseni sitrusta kun tytär oli tilannut suklaata.  

Alkoi kauhea hälinä, ravintolan henkilökunta juoksenteli vauhkona, anteeksipyyntöjä  sateli, tyttärelle tuotiin jättiläiskokoinen annos oikeaa lajia ja isälle tuotiin lohdutukseksi iso mukillinen jotakin viinaa. Minä vaivihkaa hienotunteisesti kaadoin pahanmakuisen lahjajuoman johonkin kukkaruukkuun. Eikä puhettakaan mistään maksusta - talo tarjosi kaiken. Toisenkin mukillisen olisin saanut. Lähtiessä vielä uusi kierros anteeksipyyntöjä ja valitteluja tapahtuneesta.  

Siihen ravintolaan palasimme vielä monta kertaa.

 

perjantai 25. tammikuuta 2013

Kieliopin viehätys



 

Tuli tarve katsoa neuvoa kieliopista. Minulla niitä on hyllyssäni paljon, vanhoja ja uusia.  

Otin esiin vanhan Setälän Suomen kielen oppikirjan (1935, neljästoista painos). Se on niin herkullinen, siihen aina juuttuu. Niin nytkin.   

Keskikoulussa minulla oli vuoden verran äikkämaikka, jolla oli tapana esittää opettajainhuoneen tapahtumat ja juorut kieliopin esimerkkilauseina. Niistä oppi asiat. Kettusen - Vaulan kielioppikirjassa oli paljon tylsempiä esimerkkilauseita. Maikka joutui kuitenkin koevuoden jälkeen lähtemään. Syytä en tiedä.  

Vanhassa Setälän kirjassa ei ole juoruja. Siellä on kuria ja nuhdetta ja jumalisuutta. Ja on jotakin nykynäkökulmasta kovin absurdilta maistuvaa. Ennakkoluulojakin. Ei ole ollut tarvetta virkistää oppilaita eikä antaa heille turhanpäiväisiä myönteisen ajattelun virikkeitä.   

Kirjan alkuperäinen omistaja on sentään rohjennut liimata etuaukeamalle kiiltokuvan. Voi helposti kuvitella pientä tyttöä katselemassa kaunista kiiltokuvaansa tiukan opiskelun keskellä.   

Lehtien yleisönosastoissa on taas viime aikoina ollut kirjoituksia, joissa ihmetellään, miksi koko ajan tarvitaan uusia koulukirjoja. Eivätkö vanhat kelpaisi?   

Mietitäänpä, kelpaisiko Setälä. Keräsin muutamia näytteitä.  
 
  • Hevonen polkaisi lapsen kuoliaaksi.
  • Tuolta mieheltä ovat kädet ja jalat poikki.
  • Ei ole kehumista ketään onnelliseksi ennen hänen kuolemaansa.
  • Vaimo, kuultuaan miehensä sairastuneen, juoksi lääkäriä hakemaan.
  • Kuka se maannee tuolla ojassa?
  • Älkööt ihmiset onnen päivinä ylvästelkö, sillä murheen päivät tulevat.
  • Ojat olisi kaivettu, jos olisi terveinä oltu. Renki teki eilen reen.
  • Älköön kukaan lähtekö synnyinmaastaan!
  • Luulen hänen kansalaisena katsovan velvollisuudekseen lähteä sotaan.
  • Suomeen muuttaneet tämän maan ruotsinkieliset asukkaat asuvat meren rantamilla ja saarissa.
  • Jumalalle kiitos olkoon siitä, että hän on antanut köyhälle Suomellemme oppineita miehiä, jotka rakastavat pienimpiäkin kansan lapsista.
  • Seppä käski hänen vain tunnustaa kaikki syntinsä, niin armo tulee aikanaan.
  • Meillä on koulu, jossa meitä opetetaan tuntemaan yhteistä suurta kotiamme, rakasta isänmaatamme, ja parempaa kotiamme, taivasta, johon pääsemistä kaikki työmme tarkoittaa. 
  • Minä olen toisinaan syönyt sokeripalan, jonka äiti on antanut lintua varten.
  • Kaupungissa naisilla oli paljon kaulassa kannettavia koristuksia.
  • He juoksivat eteenpäin kaulat kenossa ja katseet kohdistettuina ylös taivaisiin.

 

torstai 24. tammikuuta 2013

Outoja taideteoksia 3



 

[jatkoa eiliseltä ja toissapäivältä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  

Malmberg aloitti musiikista ja Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratoriosta, jota hän ei  oppinut ymmärtämään. Minun musiikinkuunteluni kehityslinjassa on samantapainen kokemus.  

Alkuhetki oli Beatles. Bändi ilmestyi maailmaani ja matkaradioooni, kun olin 14 v. Se mullisti maailmankuvani ja jätti pysyvän jäljen. Meihin rokkijätkiin iski heti puberteettinen ylemmyydentunne: tangot, humpat ja muut menneen maailman malmstenit olivat siitä hetkestä alkaen roskaa. Taidemusiikki ei ollut roskaa, se oli vain vaikeaa ja siksi sitä ei kuunneltu. Kun pop-musiikkiin ilmestyi vaikutteita klassiselta puolelta, sitä kyllä osattiin arvostaa. Sellaisia oli Beatleseilla (A Day in the Life), Jethro Tullilla (Bourrée), Ekseptionilla, Keith Emersonilla, Moody Bluesilla ja monilla muilla.  

Nyt, varttuneessa iässä käyn mielelläni sinfoniakonserteissa ja messuissa, vaikka musiikki ei ole ollenkaan leipälajini. En ole pitänyt suurtakaan väliä sillä, mihin konserttiin olen lipun ostanut. Tulee mitä tulee, "ymmärtämisellä" ei ole väliä, menen ensisijaisesti nauttimaan ja useimmiten se on onnistunut. Kovin vaikeita tai omituisia konsertteja ei ole osunut kohdalle. Erikoisimpina elämyksinä muistan Einojuhani Rautavaaran ja Per Nørgårdin teokset. Kaija Saariahon oratoriota en ole kuullut, siihen en osaa sanoa mitään.   

*   *   *     

Kirjallisuudesta Malmberg ilmoittaa vihaavansa teennäistä monimutkaisuutta ja  kunnioittavansa Veijo Merta niin ettei hänen nimeään lausu lakki päässä. Hyvä, minäkin kunnioitan. En kuitenkaan osaa pitää Merta mitenkään erityisen vaikeana kirjailijana. Jännittävänä, kekseliäänä, yllättävänä ja epäsovinnaisenakin, mutta en vaikeana. Samalla tavalla outona pidän sitä, että Malmberg liittää nimen Truffaut vaikeasti ymmärrettävien taiteilijoiden listaan.  Ei minusta. Elokuvat kuten 400 kepposta, Jules ja Jim, Morsian pukeutui mustaan ovat uuden aallon merkkiteoksia, mutta en pidä niitä erityisen vaikeina. Godard ennemminkin sopisi listalle.   

Kirjallisuudessa on kiistämättä monia teoksia, jotka kuuluvat vaikeiden klassikoiden listalle. Malmberg mainitsee James Joycen Odysseuksen ja Volter Kilven Alastalon salissa. Jälkimmäisestä hän sanoo viisaasti: " Sitä voisin hyvin pitää yöpöydälläni. Sitä pitää nauttia siivu kerrallaan kuin iltaviskiä."  

Minä en nauti iltaviskiä enkä pidä Alastalon salia yöpöydälläni, mutta asenne on oikea. Juuri niin pitää tehdä. Sillä tavalla kirjan lukemiseen menee vuosi ellei kaksikin, mutta saa mennäkin. Hyvästä pitää nauttia kauan.  

Minulla ei aikoinaan ollut mahdollisuutta nauttia siitä kauan vaan kirja piti kiitää läpi pikavauhtia, sillä se kuului tenttivaatimuksiin. Sellainen otti voimille. Sama pätee Joyceen. Yliopisto tuhoaa lukunautinnon, joskin onnistuu välillä herättämään kiinnostuksen. Minäkin menin Dubliniin viettämään Bloomsday-juhlaa (16. kesäkuuta). Aika villiä oli. Toivottavasti tulee tilaisuus mennä joskus uudestaan.  

Malmberg kehuu Saarikoskea ja Haavikkoa, hieman yllättäen. Luulen, että moni kokematon lukija voisi suhtautua Haavikkoon samalla tavalla kuin Malmberg Saariahon oratorioon. Olen itse ollut Haavikon kanssa jonkin kerran niin ymmälläni, että olisin voinut heittää kirjan ikkunasta ulos. En ole heittänyt. Töölöntorilta sitä ei kuitenkaan enää löytäisi.  

Joku sanoi: "Taideteos on taideteos, jos tekijä niin sanoo". En muista kuka, taisi liittyä dadaismiin. Ei siihen vastaanottajan ymmärtämistä tarvita, ei minun sen enempää kuin Ilkka Malmberginkään. Kiitän kuitenkin veteraanitoimittajaa kelpo puheenvuorosta. Ei se tabloidi-Hesari ihan kelvoton läpyskä ole, kun onnistuu minutkin näin provosoimaan.  

(Kuvassa James Joycen patsas Dublinissa ja detalji Tuomas Kyrön piirroksesta, jonka aiheena on Paavo Haavikko, julkaistu Parnassossa 5/2007)

 

 

 

 

tiistai 22. tammikuuta 2013

Outoja taideteoksia 2



 

[jatkoa eiliseltä, virikkeenä Ilkka Malmbergin Lauantaiessee HS 19.1.13]  


Moitiskelin tylsiksi Eduskuntatalon edessä seisovia (ja yhtä istuvaa) presidenttipatsaita. Tämä ei tarkoita, että olisin näköispatsaiden vastustaja. On niissä vaikuttaviakin - etten sanoisi karismaattisia: Runeberg Esplanadilla ja Aleksis Kivi Rautatientorilla. Eino Leino ei niinkään. En osaa selittää, mihin sympatiani ja antipatiani perustuvat. Tunteista tässä on kyse.  
Parhailta kuitenkin maistuvat muutamat harvalukuiset onnistuneet muistomerkit, jotka eivät yritäkään olla mallinsa näköisiä. Sellainen on Sibelius-monumentti (Eila Hiltunen). Sen vieressä ja alla seisoessa tuntuu kuin Finlandia alkaisi soida. Viereen lisätty kasvoreliefi tuntuu tarpeettomalta.   

Harvoin patsaat kuitenkaan onnistuvat niin että tuntuisi hyvältä. Pitkästä aikaa ensimmäinen, joka minusta tuntui hyvältä ensi katsomalla, oli viime kesänä paljastettu "Laulupuut" (Reijo Hukkanen), josta kirjoitin aiemmin  . Sitä pidän onnistuneena ja arvokkaaseen paikkaansa integroituvana (Eduskuntatalon edustalla, Musiikkitalon ja Kiasman välissä).  

Taiteilijan taidosta on paljon kiinni. Stadionin edessä Paavo Nurmi on hieno,  Lasse Viren lähinnä nolo. Molemmat juoksijatähdet ovat kuitenkin näköispatsaita.  

Sana "taide" on vaikea ja välillä harhaan johtava, erityisesti modernin kuvataiteen yhteydessä. Sana on samaa juurta kuin "taito", "taitava", "taidokas". Tämä aiheuttaa odotuksia, jotka eivät toteudu. Pitäisi keksiä jokin muu sana tarkoittamaan töitä, joissa ei ole lainkaan kyse tekijän taitavuudesta siinä merkityksessä kuin klassinen kuvataide tarkoittaa.  

Olen seurannut paljon nykykuvataidetta, varsinkin Kiasmassa ja Mäntän kuvataideviikoilla. Ristiriitaisia mietteitä ne herättävät.  Malmberg irvii esseessään esimerkkinä yhtä näkemäänsä, jota ei sanonut ymmärtäneensä: "Muistan Kiasman radioista tehdyn tornin, jota kiiteltiin kovasti. Kaikki radiot kailottivat eri aaltopituuksilta. Se kuvasi maailman moniäänisyyttä.  - Jaha."  

Minä muistan saman radiotornin. Minusta se oli hauska. Se jäi mieleen ja on pysynyt siellä. Elämykset pysyvät, turhanpäiväiset unohtuvat. Ei siinä mitään "ymmärtämisen" aineksia ollut eikä kaivattu.   

Välillä eteen tulee hienoja elämyksiä ja oivalluksia, välillä tökeröitä yritelmiä, jotka eivät olisi ansainneet näkyvyyttä. Minulle jälkimmäisestä on esimerkki Mäntän näyttelystä muutama vuosi sitten. Näyttelytilana toimivan vanhan tehdashallin lattialle oli kipattu valtava keko styroksinpalasia. Se oli siinä, nimilappu vieressä.  

Se ei minuun kolahtanut eikä tullut kuin harmistumisen tunne, että pilkkana pidetään. Ehkä joku muu koki myönteisempää. Taitoa tämän "taideteoksen" teko ei ollut tekijältä vaatinut, joten nimi taidenäyttely oli  sen osalta harhaanjohtava. Vitsailtiin siinä keon vieressä rehvakkaasti, että taideteos on täydellinen sellaisena kuin taiteilija on sen luonut, mitään yksityiskohtaa siinä ei voi muuttaa. Piruuksissamme muutimme kuitenkin: käänsimme yhden styroksinpalan eri asentoon. Pilasimmeko teoksen?  

Tässä juuri on nykytaiteen ongelma. Kaikenlaiset pilkkakirveet ovat aina liikkeellä paljastamassa turhuuksia, joista apurahataiteilijat kuuluvat pahimpiin. Populismille löytyy aineksia, välillä ihan aitojakin.  

Kuvissa mieleen jäänyttä nykytaidetta Mäntästä. Nimiä ja tekijöitä en muista, paitsi että alempi on uusi ehdotus betoniporsaaksi. Se vakiintunut ruotsalaismalli kaipaakin jo kilpailijaa.

[jatkuu]

 

 

maanantai 21. tammikuuta 2013

Outo taide 1



 

Eilisessä blogikirjoituksessani puhuin Mika Waltarista. Tekstin viereen liitin valokuvan Waltarin muistomerkistä, joka sijaitsee aivan kotini lähellä ravintola Eliten edustalla olevassa puistikossa.  

Kuinka sattuikaan, Helsingin Sanomien lauantaiesseessä   (19.1.13) toimittaja Ilkka Malmberg mainitsee saman muistomerkin: "Olen edelleenkin kiitollinen niille kriitikoille, jotka aikoinaan suostuivat kertomaan tulkintansa Mika Waltarin muistomerkistä. Ilman heidän apuaan se tuskin olisi nykyisin lempiveistokseni Helsingissä."  

Tiedossani ei ole, mitä Malmberg tarkoittaa. Ilmeisesti hän viittaa johonkin aiemmin julkaisemaansa tekstiin.  

En minäkään tuota muistomerkkiä (patsasta?) huonona pidä, siinä on näkemystä. Luulen, että se ei ole kovin tuttu suurelle yleisölle, sillä se sijaitsee syrjässä valtaväyliltä. Sijaintipaikka on varmasti valittu sillä perusteella, että Waltari asui lähellä, ulkoilutti koiraansa siinä puistikossa ja istui välillä iltaa Elitessä.  

Malmbergin kirjoitus oli jatkoa marraskuun Kuukausiliitteessä olleelle pitkälle kirjoitukselle, jossa hän kertoi käynnistään konsertissa, jossa esitettiin Kaija Saariahon La Passion de Simone -oratorio. Huolellisesta valmistautumisestaan huolimatta hän ei innostunut kokemuksestaan.   

Nyt hän jatkaa pohdiskelua "vaikeasta" taiteesta ja eliitin kummallisesta kotkotuksesta, jota moukat eivät ymmärrä. Käsittelyyn tulevat nykymusiikin lisäksi kirjallisuus, kuvataide, elokuva ja kuvanveisto.  

Aihe on mielestäni hyvä. Provosointia isolta medialta juuri kaipaankin. Kun provosoidaan, pitää provosoitua. Makuasioista on ihan kiva kiistellä. Subjektiivinen saa ja pitää olla.   

Aloitan patsaista. Malmberg jatkaa näin:  "Muistatteko kun Kekkonen sai sen kummallisen lammikkomonumenttinsa, Ryti sen sojottavan tankonsa ja Relander ne kummalliset kuutiot? Kommunikoidaanko siinä yleisön kanssa?  

Muistan oikein hyvin. Lisäksi unohtumista estää se ihmeellinen sattuma, että työmatkallani Töölöntorillta Kruununhakaan kävelen kaikkien - siis kirjaimellisesti kaikkien - Helsingin presidenttipatsaiden ohitse. Melkein heti kodista ulos astuttuani edessä ovat ne Relanderin kummalliset kuutiot, sitten Hesperiankadun toisessa päässä se Rytin sojottava tanko, sitten Finlandia-talon kupeessa se Kekkosen kummallinen lammikko, sitten Eduskuntatalon edessä Kyösti Kallion, K. J. Ståhlbergin ja P. E. Svinhufvudin näköispatsaat, sitten Kiasman vieressä Mannerheim hevosen selässä ja toisella puolella katua Paasikiven kivipaadet. Voiko arvovaltaisempaa työmatkaa edes kuvitella?  

Rytin "sojottavasta tangosta" olen jo aiemmin kirjoittanut ja liittänyt kuvan (täällä).  Pistän tähän viereen nyt kuvan Relanderin kuutioista ja Kekkosen lammikosta. Kuvat saa klikkaamalla suuremmiksi, kuten aina.  

Rytin patsas on mielestäni kuin lasten kiipeilyteline, vähän hassu. Sellainen tunne ei oikein kuvaa Rytin persoonaa eikä tekoja. Relanderin kuutiot eivät tunnu miltään, ne ohittaa ilman huomion kiinnittämistä. Sen sijaan Kekkosen lammikko reliefeineen ja lampputankoineen jollakin selittämättömällä tavalla viehättää minua - siinä on eleganssia. Tosin vain kesällä. Talveksi lammikolle pistetään kansi päälle ja vedet imetään pois.  

Lämpiminä kesäöinä lammikko on parhaimmillaan. Kansaa pysähtyy sen ympärille kapakkareissulta palatessaan. Olen nähnyt siinä spontaanin toisinnon La dolce vita -elokuvan ikimuistoisesta kohtauksesta, jossa Anita Ekberg kylpee Rooman Fontana di Trevi -suihkulähteessä. Siinä on häivähdys sekä kaupunkikulttuuria että Kekkosta.  

Lammikon haittapuoli on sen sijainti lehtipuupuiston keskellä. Syksyn lehdet tukkivat sen. Sorsatkin ovat ottaneet sen mielipaikakseen ja sen myötä ovat tulleet pullamummot. Tukkoon menevät viemärit pullanpalasistakin.  

Entä sitten näköispresidentit?  

Ehkä Mannerheimin ratsastajapatsas on niistä arvostettavin, mutta Eduskuntatalon ukkelirivi ei herätä minussa mitään. Patsaat ovat kertakaikkisen ikävystyttäviä. Se tyylilaji on minusta mennyttä aikaa. Toivottavasti taidemaultaan puritaaninen nykyaika ei keksi vastareaktiota lammikoille ja kuutioille ja vaadi näköispatsaita Koivistolle, Ahtisaarelle ja Haloselle. Ei kai Malmberg sellaista ole tyrkyttämässä? Kuvitelkaa nyt!  

[jatkuu]

perjantai 18. tammikuuta 2013

Minä en muista



 

Luin parikymppisenä Mika Waltaria paljon. Historialliset romaanit vetivät. Sittemmin Waltarin lukeminen on jäänyt.  

Nuorena kirjallisuudenopiskelijana olin mukana ryhmässä, joka pääsi tapaamaan mestaria ja keskustelemaan hänen kanssaan. Hänellä oli tapana ottaa vastaan opiskelijaryhmiä. Muutaman kerran näin hänet myöhemmin kadulla, sillä hän asui lähellä asuntoani Etu-Töölössä. Kuvassa on talo, jossa hän asui melkein puoli vuosisataa kuolemaansa asti. Talo on etualalla oleva punatiilinen, se jonka ovi on ylhäältä pyöreä. Waltarin asunto oli alimmassa kerroksessa, kolme ikkunaa heti oven vasemmalla puolella. Osoite on Tunturikatu 13.  

Kadulla hän kulki iltaisin pienen mäyräkoiransa kanssa. Tavallinen kulkureitti vei Runeberginkadulle ravintola Eliten edessä olevaan pieneen puistoon. Siihen hänelle pystytettiin myöhemmin muistomerkki (alempi kuva).  

Eräs suuresti arvostamani kirjallisuusihminen mainitsi minulle äskettäin, että Waltarin "Neljä päivänlaskua" oli hänelle suuri lukuelämys aikoinaan ja on vieläkin. Siihen hän sanoi palaavansa muutaman vuoden välein.  

Minä en kehdannut sanoa, että en muista mitään siitä kirjasta, vaikka olen sen aivan varmasti lukenut. Se on hyllyssäni, ja sen viimeiselle sivulle olen lyijykynällä himmeästi kirjoittanut päivämäärän 19.9. 1971. Tapoihini kuuluu kirjoittaa lukemispäivämäärä kirjojeni viimeiselle sivulle. Unohduksen hämärään on siis se kirja jäänyt.  

Juuri nyt minulla on luettavana Päivi Istalan muistelmateos Ristivetoa. Se on kuvaus aikakaudesta ja tapahtumista, jotka monella tavalla liippaavat minua läheltä. Yllättäen löydän Päivin kirjasta tiedon, että Waltarin Neljä päivänlaskua on ollut hänelle poikkeuksellisen vaikuttava teos.  

Johan nyt on helkkari! Jo kaksi arvostamaani henkilöä kehuu kirjaa, josta minä en muista mitään. Herää epäily, olenko minä ollut tajuissani sitä lukiessani.  

Siirsin jo sen kirjan hyllystä sohvapöydälleni. Luen sen kunhan ensin saan Istalan muistelmat luetuksi loppuun.

torstai 17. tammikuuta 2013

Naapurin isäntä



 

Väitetään, että me suomalaiset olemme synkeää ja matalamielistä sakkia. Täällä Pohjolan pimeydessä meistä tulee sellaisia. Hyvää sanaa emme osaa sanoa mutta aina olemme moittimassa.  

Pitänee myöntää, että väitteessä on pikkuisen perää. Ei tietenkään minussa mutta muissa. Minähän olen kova kehumaan kuten nyt juuri tässä kirjoituksessa.  

Minulla on hyvä naapuri.  

Tänään hän kävi poraamassa reikiä seinääni. Hän omistaa vehkeen nimeltä iskupora. Minä ostin ikkunaan uuden rullaverhon, mutta se olikin väärän mittainen vanhoihin pitimiin. Piti laittaa uudet, ja siihen tarvittiin pora, joka tekee reiät hyvin vankkaan vanhaan seinään.   

Viime viikolla naapuri toi minulle ison vadillisen paistamiaan kaloja. Oli tullut hyvä saalis mökkireissulla. Hänen emäntänsä on välillä tuonut itse leipomiaan herkullisia piirakoita ja sämpylöitä. Emäntä on karjalaista sukujuurta ja reseptit sieltä peräisin.  

Muutama vuosi sitten naapurini otti kunnostettavakseen vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni. Siitä tuli kuin uusi - alkuperäisessä merkityksessä. Kaikki hionnat ja puhdistukset hän teki pieteetillä, vanhaa kunnioittaen. Laatikon lukon avaimen etsiminen oli vaativa urakka, mutta jostain hän onnistui sellaisen löytämään. Alkuperäistä vastaavan pintalakan etsintä oli myös iso urakka.  
 
Kun olen reissussa tai kesäasunnollani, naapuri tarkkailee huoneistoani. Hänellä on avain ja hän käy katsastamassa postin ja soittaa, jos on jotakin erityistä.

Pienistä urakoista hän ei palkkaa suostu ottamaan. Isommista menetellään niin kuin Kivivuoren Otto, kun Koskelan Akesli tuli häneltä Elinaa vaimoksi pyytämään: - Olisko viinapullo mielestäs liikaa?   

Minä vastavuoroisesti autan naapuria kirjoitustöissä - silloin harvoin kun tarvetta on. Tietokone on viime aikoina alkanut kiinnostaa melko iäkästä naapuriani. Sellainen on nyt ostettu ja minä opastan käytössä.  

Kaikilla ei ole näin hyvää naapuria. Kuvassa on ikävien naapureiden arkkityyppi, Teppo Tulppu. Toivottavasti tuollaisia jatkuvasti riidanhaluisia Teppoja ei omalle kohdalle osu.

 

 

keskiviikko 16. tammikuuta 2013

Näkökulmat



 

Olin kerran kirjoittajakurssilla, jossa osallistujat yhdessä vaiheessa analysoivat toisiaan kirjoittamiensa tekstien perusteella. Lopputulos ei tuntunut kenenkään mielestä kovin oikeaan osuneelta - siitä käytiin pitkä keskustelu. Yksi suorastaan suuttui osakseen tulleesta arviosta.  

Muistan, että jo lukiossa tällaisesta varoitettiin. Tekstistä ei pidä etsiä kirjailijaa. Abiluokan opettaja suorastaan pilkkasi oppilasta, joka oli analysoinut ja tulkinnut Tšehovin novellia siten, että Anton siinä laski kelkalla mäkeä kauniin Nadjan kanssa mutta ei kehdannut suoraan sanoa tälle rakastavansa. Anton oli siis aika reppana.  

Välillä tekee mieli epäillä. Kyllä tekstistä voi yhtä ja toista päätellä sen kirjoittajasta.  

*   *   *    

Kun elävässä elämässä kohtaa nokikkain poliitikon ja kysyy häneltä henkilökohtaista mielipidettä johonkin asiaan, hän melkein aina vastaa käyttäen muotoa "me". Sama pätee pitkälle myös juristeihin ja aivan erityisesti yritysjohtajiin. Sieltä tulee aina niin täyttä kauppakorkeakoulua, ei mitään omaa. Ihan kuin minäkuva olisi kadonnut.  

Mutta annas olla kun kohtaa nokikkain kirjailijan. Sieltä tulee aina täyttä "minää". Sama pätee kokemukseni mukaan muihinkin taiteilijoihin - lajista riippumatta. On henkilökohtaisesti ajateltua sanottavaa. On minäkuvaa, on omintakeista näkökulmaa.  

Joissakin tapauksissa se minäkuva on pullistunut lähelle kriittistä poksahtamispistettä, mutta ei se mitään, kunhan ei tarvitse sellaisen kanssa yhdessä elää.   

Tänään kohtasin taas yhden tutun runoilijan, jolla oli vaikka kuinka paljon minä-näkökulmaa. Kapakkaan hän oli kylläkin menossa, mutta päivän säkeet oli jo kirjoitettu.   

Joskus siitä syntyy sutta ja sekundaa, mutta parhaimmillaan siitä voi syntyä kulttuuria. Kukin sitten tulkitsee tavallaan.

 

tiistai 15. tammikuuta 2013

Ain laulain työtäs tee



 

Otsikko on silkkaa irvistelyä eikä missään nimessä tarkoita itseäni. Minähän en tunnetusti ole laulumiehiä.  

Otsikko on Reino Helismaan käännös amerikkalaisesta iskelmästä Whistle while you work. Sen laulavat työhön menevät kääpiöt Lumikki-elokuvassa. Elokuva on parasta Disneytä.  

Minun pitäisi taas ryhtyä työhön, muutaman viikon tauon jälkeen. Alkaa projekti. Minua laiskottaa, vaikka en ole mikään työn raskaan raataja.  Voin komentaa muut työhön, varsinkin sihteerini, ja aina hän vaikuttaa yhtä innostuneelta. Suu käy ja peppu keikkuu. Mutta hän onkin käynyt positiivisen ajattelun kurssin kuuluisan gurun johdolla. Minä en kurssille suostunut, vaikka työnantaja olisi kustantanut lystin. En siis ajattele positiivisesti - eihän työn kuulu tuntua hauskalta. Siihen tulee suhtautua totisesti. Sen on oltava uhrautuvaa ponnistelua, jossa ahdistuu ja välillä itkettää.

Kuuleman mukaan se on Jumalallekin otollista elämää, ettei turhaan naura.  

Sihteerini on toista koulukuntaa. Hän on selvästi omaksunut toisen Helismaan kaltaisen lauluntekijän asenteen: "Älä sinä huoli tyttö nuori / paljonkos kyyneleet hyödyttää. Eivät ne surut suremalla lopu / on tanssi ja laulu tärkeämpää."  

Yritän sietää projektin tuskat, vaivat ja juoksemiset. Kolmessa viikossa pitäisi olla ohi. Sihteeri pelastaa pahimmalta. Hän ei stressaannu - olen kehunut, olen kysynyt! Hän vastasi mietelauseella, että enkelit osaavat lentää sen vuoksi, että he osaavat ottaa itsensä kevyesti.

 

maanantai 14. tammikuuta 2013

Pai pai paitaressu



 

Kylmä päivä, ulos menoa on syytä välttää. Sisälläkin on viileää. Onneksi löytyi villasukat.  

Juuri tällaisia päiviä varten olen jo kuukausia sitten suunnitellut hyödyllistä puuhaa. Nyt sitten reippaana miehenä tartuin toimeen. Aloin siivota vaatekaappeja.  

Niitä on paljon. Aloitin T-paidoista. Niitä on neljä hyllykorillista. Vain yksi niistä on vakituisessa käytössä. Niissä käyttämättömissä koreissa on sellaisia T-paitoja, jotka ovat joskus olleet vakituisessa käytössä.  

T-paidoista on erityisen vaikea luopua. Ne ovat keräilyn tuloksia. Mitä tahansa en kelpuuta. Ei sellaisia, joissa lukee jokin vitsiyritelmä. Ei sarjakuvapaitoja - poikkeuksena Muumi. Ei missään nimessä mitään Suomi-leijonaa.  

Olen keräillyt T-paitoja, joissa on jokin kirjallisuus-, kuvataide-, musiikki- tai elokuva-aihe. Niitä on kertynyt aika paljon, sillä olen vuosien varrella osallistunut jos jonkinlaiseen tilaisuuteen ja käynyt melkoisessa määrässä taidemuseoita Suomessa ja ulkomailla. Monessa paikassa on ollut myynnissä paitoja, ja niitä olen ostanut.  

Ensimmäiseksi hyllyn kätköistä tarttui käteen kuvan esittämä paita. Siinä on iso kuva Oscar Wildestä. Ostin sen joskus 1980-luvun alkupuolella Lontoosta. Paita oli silloin aika boheemi. Siihen Lontoon-reissuun ja paitaan liittyy vahvoja muistoja.   

Nyt paita on rikki, sen kainalossa on repeämä, joka on niin suuri, ettei sitä voi korjata. Valkoinen kangas on kellastunut. En ole paitaa pitänyt varmaan neljännesvuosisataan. Muistot ovat kuitenkin tallella. Siirryin vaatekaapilta tietokoneelle katsomaan matkaan liittyviä valokuvia.  

Voiko tällaisen paidan heittää menemään? Se on osa henkilökohtaista historiaani. Ripustin paidan henkariin ja otin siitä valokuvia. Jää ainakin muisto, jos päätän toimia tunteettomasti. Pitää vielä harkita muutama päivä, ettei tule hätiköidyksi. Muut komeroni paidat tarkastan sitten myöhemmin.

 

torstai 10. tammikuuta 2013

Koskeeko minua?



 

On kuulunut suuria sanoja, että ahneus on valtakunnassa lisääntynyt. On vaadittu malttia palkankorotuksiin. Yksi on jo luvannut näyttää mallia.  

Ahneus on pahasta. Siitä kirjoitti jo Dante Jumalaisessa näytelmässä 1300-luvulla. Se oli kuolemansynti numero 5 pahimmasta alkavassa laskevassa järjestyksessä. Kuva (Hieronymus Bosch) näyttää, kuinka syntisille käy. Taivaassa ei ole tilaa.  

Pistääpä mietteliääksi. Minä olen hyväosainen. Päivääkään en ole ollut työttömänä ja palkkatuloni ovat puolieläkkeelläkin selvästi yli keskitason. Pärjäisin pienemmälläkin. Taitaa Danten ja Boschin visio koskea minuakin.  

Muuan yksityiskohta kuitenkin pistää mietteliääksi.  

Miksi vaaditaan vain palkkamalttia? Mihin unohtuivat Optiomaltti, Osinkomaltti, Tulospalkkiomaltti, Sitouttamisbonusmaltti, Kultainen Kädenpuristusmaltti, Veroparatiisimaltti?   

Taitaa olla niin, että tällaiset maltit ovat vastenmielisiä jonkun ison puolueen kannattajille?

 

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Vanha kapinallinen



 

- Perusluonteelleen ei ihminen mitään mahda. Näin sanoi kerran viisas sihteerini neiti B. ja tarkoitti minua.  

Olin silloin taas kerran uhmannut Vuoronvarausvirastossa ylempää tullutta ohjeistusta ja vienyt oman osastoni henkilökunnan koulutuspäiväksi taidenäyttelyyn. Kun kysyin neidiltä perustelua näkemykselleen, hän sanoi että olen ikäisekseni aika anarkistinen ja auktoriteettikammoinen.
 
No, neiti ei ole elänyt 60-luvulla, joten hän ei paljon tiedä. Otin hänen lausuntonsa imarteluna, ja olen kohtuullisessa mitassa yrittänyt toteuttaa samaa myöhemminkin. Kuten tänään.  

*   *   *    

Ilma oli huono ja kadut liukkaita, joten ei ulos pidä mennä. Voi vaikka kaatua. En lähtenyt mökistäni minnekään.  

Kun on pari viikkoa reissannut ympäri Eurooppaa ja Suomea, tuntuu luksukselta pysyä kotona. Oikein uppoutua toimettomuuteen. Luin uudistuneen Hesarin. Ei se kovin pahalta tuntunut, eiköhän sen kanssa voi elää.  

Onneksi on tekniikkaa. Matkoilla ollessani tekniikka on ottanut minulle talteen monta tärkeää elokuvaa, joita on tullut televisiosta. Enimmäkseen vanhoja tuttuja, jotka ansaitsevat tulla katsotuiksi uudestaankin.  

Aloitin "Nuoresta kapinallisesta".  



Huomaan, että siitä on vuosien mittaan tullut tärkeämpi kuin ennen aavistikaan.  Se ei enää ole pelkkä uuden valovoimaisen nuorisotähden (James Dean) syttymisleffa. Siitä on tullut varhainen ja yleispätevä kuva sodanjälkeisen nuorisokulttuurin syntymisestä. Sitä kulttuuria uusin muunnoksin eletään edelleenkin. Siinä näkee klassiset syntyainekset, siinä on ripaus Romeon ja Julian tarinaa takaa ajetuista rakastavaisista yhdistyneenä myöhempään Bonnie ja Clyde -aiheeseen (joka myös on tullut matkani aikana talteen odottamaan katsomistani).  

Arkkityyppisen aiheen lisäksi on kyllä ihailtava James Deanin eksistentiaalista hahmoa. Ainekset ikuiseksi nuorisoikoniksi ovat vahvemmat kuin kenelläkään myöhemmällä näyttelijällä.  

Päivätorkkujen jälkeen siirryin  Kieslowskin Kolme väriä -trilogian osaan Sininen. Se oli tullut jostain syystä mainoskanavalta (Ava). Eikö siellä tiedetty että se on laatuelokuva?  

Oli tyrmäävä synti katkaista niin hienovireinen ja herkkä elokuva vähän väliä mainoksin. Ajattelin tallentaa elokuvan pysyvästi dvd-levylle. Se vielä onnistuu, että pistän talletuksessa tauon päälle sillä sekunnilla kun mainoskatko alkaa. Mutta sille en mahda mitään, että mainoskanava on katsonut tarpeelliseksi kirjoittaa omia puffejaan elokuvan päälle. Kuvitelkaa, miltä näyttää keskellä Kieslowskin intensiivisintä kohtausta kuvaruutuun ilmestyvä "Seuraavaksi Dallas".  

Onneksi mainosmiehet eivät ole vielä (?) päässeet taidemuseoihin ja kirkkoihin tekemään tuhojaan. Olisi varmaan Mona Lisalla paidassa firmojen logoja ja Simbergin Haavoittuneen enkelin kantajapojilla Jokereiden lippis.  

*    *    *   

Ai niin, entä se ikäisekseen anarkistinen ja auktoriteettikammoinen Dessu tänään? No näin: Muuan auktoriteetti on puhunut televisiossa matkani aikana vastustavansa "oleskeluyhteiskuntaa".   

Minä siitä heti otin idean ja ryhdyin oleskelemaan. Makasin, söin, lorvailin, katsoin elokuvia, torkuin taas. En tehnyt mitään hyödyllistä. Ja kaiken huipuksi vietän puolieläkepäiviä, vaikka en ole lähelläkään mitään vaadittua ikärajaa. Niin hyvältä lorvailu tuntui, että aion tehdä saman uudestaan, ihan kiusallakin auktoriteetille, ehkä jo huomenna, jos ulkona on aina vaan liukasta.

======== 

Kiitos kommentaattori Ninnulle, joka osasi neuvoa konstin, jolla kierrän blogiani edelleen vaivaavan kuvansiirto-ongelman. Pienestä oli kiinni. Jotkut osaavat!

 

 

tiistai 8. tammikuuta 2013

Sanomalehtikatsaus



 

Selailen tässä viimeistä broadsheet-kokoista Helsingin Sanomia. Kun aamulla tulee uusi lehti, se on tabloid-kokoinen. Olen hieman huolestunut.  

Hesari on minulle tuttu  lapsuudesta asti. Se on jonkinlainen arkielämän itsestäänselyys. Paljon olen sitä kritisoinut, mutta silti se kuuluu jokaiseen päivääni. Viime aikoina kritiikkini on lisääntynyt. Toivottavasti muutoshuoleni on aiheeton, mutta jonkinlaisen vision huonoon suuntaan siirtymisestä se aiheuttaa. Tuleeko Hesarista kuin iltapäivälehti: viihdettä, skandaaleja, isoja otsikoita...  

Toisaalta on olemassa hyvä kokemus onnistuneesta formaattimuutoksesta. Hufvudstadsbladet teki saman joitakin vuosia sitten, eikä se heikentänyt tasoaan.  

Näitä kahta lehteä luen päivittäin, paperiversiona ja nykyisin myös e-lehtenä. Aamulehdestä olen luopunut, paitsi kesäisin. Kesäasuntoni kuuluu sen vaikutuspiiriin.  

Hesari on mennyt huonoon suuntaan koko nykyisen vastaavan päätoimittajan ajan (tunnetaan myös nimikkeellä "vastaava pääkamreeri"). Erityisesti kulttuurisivut ovat laihtuneet. Ettei vaan päätoimittaja kulkisi Aamulehden entisen päätoimittajan Matti Apusen viitoittamaa tietä ja lakkauttaisi tarpeettomana koko kulttuuritoimituksen?  

Ison lehden pitäisi olla kulttuuriasioissa hereillä, edelläkävijä, keskustelun herättäjä, provokaattorikin. Jos jollakin niin isolla medialla olisi siihen resurssit. Hesari ei ole enää tätä odotusta täyttänyt. Se pelaa rutiinilla - ja sitäkin suppeasti.  

Arvelen, uskon, luulen, että kysymys on bisneksestä. On selvää, että paperimedia on heikkenemässä sähköisen median laajentuessa, mutta ei Sanoma-konsernilla heikosti mene. Katsokaapa vaikka verotilastoja, nimenomaan pääomatuottojen sarakkeesta. Ei mene konsernin suuromistajilla huonosti. Luulisi riittävän siivu kulttuuritoimituksellekin.  

*   *   *    

Toisaalta ei pidä olla kritiikissä kohtuuton. Kun selaan viimeistä isokokoista Hesaria, löydän sieltä monta laajaa ja ansiokasta juttua. Vaikkapa seuraavat:  
 
  • Wienin porteilla tavataan (Islamin väkivaltaisuutta tarkastelevan kirjan esittely - Ville Similä)
  • Rajkumas, Bessarion, Ernesto ja Ali (Tommi Nieminen)
  • Pohjoisen Helsinki (Reportaasi Oulusta - Anna-Sofia Berner)
  • Atlaksen harteilla ( Atlas Saarikosken henkilökuva - Asta Leppä)
  • Visio tekisi Suomelle terää (tulevaisuudentutkija Risto Linturin vallankumouksellisia ideoita - Pekka Mykkänen)
  • Feminismin ja työelämän ravistelija (Anne-Marie Slaughterin henkilökuva - Tuomas Niskakangas)
 Kulttuuria ja taidetta on kuitenkin niukasti, kuten tavallista. Saman päivän Hbl:ssä on paremmin:  

En Nobelpristagares bitterljuva värld (laaja esittely Mo Yanin romaanista Vitlöksballaderna)
  • Sensibelt om saknad och sorg (laaja esittely Colm Toibinin kahdesta romaanista)
  • Dygdernas comeback (Merete Mazzarellan kirjoitus hyveitä käsittelevästä kirjasta)  

Ei tällaisia Hesarissa ole ollut aikoihin. Hbl on tässä jo kauan ollut parempi.  

Hesarin kuukausiliite on kyllä jatkuvasti varsin tasokas. Viikkoliite on sen sijaan kovin puberteettinen, paria kolumnistia lukuun ottamatta. Ehkä sillä kosiskellaan nuorisoa lukemaan. Tiedä sitten, onnistuuko. Onneksi Hesari näyttää jo lopettaneen(?) yhden kummallisen pinttymänsä. Vuosikausia kyseltiin viihdehaastatteluissa: Maksalaatikko, rusinoilla vai ilman? Kuinka karvainen on takapuolesi?  

Viimeisen broadsheet-Hesarin pistän talteen ja vien kesäkotini aitan ylisille "arkistoon". Sinne olen kerännyt ison nipun lehtiä, joissa on jokin erityisen suuri uutinen: tsunami, Estonia, koulumurhat, Dianan / Kekkosen / Palmen / Juicen kuolema, olympialaisten kultamitalit yms. Ehkä tällaisilla on sadan vuoden kuluttua antikvaarista arvoa.  

Aamulla sitten näkee, millainen lehti luukusta tipahtaa.  

============  

P.S. Bloggerini on lopettanut vastaanottamasta kuvia. Sain eilisissä kommenteissa Kariav:ltä vihjeen ongelman korjaamiseksi, kiitän siitä. Noudatin sitä mutta ei auttanut. 

Ongelman kuvaus: kun avaan bloggerin Uusi blogiteksti -sivun, siinä on yläreunassa työkalurivi ja siinä nappula "lisää kuva". Kun painan sitä, ei enää tule esiin nappulaa "selaa".  Aikaisemmin tuli. Sillä pääsin selaamaan tietokoneeni kovalevyä, ulkoista kovalevyä, muistitikkua - missä milloinkin kuvani sijaitsivat. Enää en pääse, kun puuttuu nappula. 

Jos joku viisas osaa neuvoa, olisin kiitollinen, sillä mieluusti kuvittaisin edelleen kirjoituksiani.

 

 

maanantai 7. tammikuuta 2013

Joulureuhan lopetus



 

Tervehdys, hyvät lukijat. Olen palannut joulukiertueeltani. Rymysin ympäri maita ja mantuja joulunpyhien ajan. Nyt on aika rauhoittua. Julistan siis Suomen Töölöntorilta joulureuhan lopetuksen. 

Hauskaa oli, enimmäkseen. Ei kuitenkaan lentokoneessa menomatkalla Brysseliin. Se tärisi ja nytkähteli niin että pelkäsin sen hajoavan pirstaleiksi. Ties mitä turbulensseja ja ilmakuoppia osui reitille. Onneksi lentotäti möi juomia, se helpotti oloa - pikkuisen, ei paljon.  

Turbulenssit ja ilmakuopat ovat nyt ilkeämielisesti seuranneet minua Töölöntorin reunalle asti. Kotitaloni hissi (kuva) on nimittäin ruvennut tärisemään ja nytkähtelemään. Huomautin häiriöstä huoltoyhtiölle, mutta eivät he ainakaan vielä ole poistaneet ilmakuoppia.   

Hississä ei valitettavasti ole hissitätiä myymässä helpottavia juomia, joten joudun käyttämään muita konsteja säilyttääkseni mielenrauhani. En mene hissiin vaan kävelen portaita pitkin. Viidenteen kerrokseen on paljon portaita,  mutta mieluummin sen teen kuin ajan turbulenssi-hississä. Ylöspäin kävely menettelee, mutta alaspäin on vaikeampaa, sillä polvi kiukuttelee vastaan. Ateneumin pitkissä portaissa se vaiva alkoi, nyt se häiritsee jo kotiportaissakin. Mutta onneksi vain alaspäin.  

On muitakin terveydellisiä harmeja Belgian-tuomisina. Tai ehkä pikemminkin esteettisiä harmeja. Brysselissä en nimittäin koskaan onnistu välttämään paikallista suklaata, vaikka hyvin tiedän mitä siitä seuraa: finnejä naamaan.   

Nyt niitä taas on, onneksi parta peittää suurimman osan. Vanhastaan tiedän, että kestää melkein kuukauden ennen kuin viimeinenkin muisto herkullisesta belgialaisesta suklaasta on poistunut. Onneksi herkullisesta belgialaisesta oluesta ei jää näkyviä muistoja kotiin tuotavaksi.  

Kotiin päin en matkustanut lentokoneella vaan junalla Tukholmaan asti. Siitä pidän. Pysähdyin Kööpenhaminassa yöksi, mutta en yöpynyt aseman penkillä niin kuin nuorena interreilaajana 70-luvulla. Harmi sekin, siinä aseman yötunnelmassa oli oma romantiikkansa.   

Tukholmassa viivähdin pari päivää tuttavissa, sitten tulin kotikunnaille, jossa junamatkustelu jatkui vielä.

Nyt olen kotiutunut enkä ihan heti suostu lähtemään Helsingistä minnekään. On rauha maassa.

=========

P.S. Jotain merkillistä on Bloggerissa tapahtunut poissa ollessani. Se ei enää antanut minun siirtää kuvaa tietokoneeltani tähän tekstiin. Mikä uudistus tämä on? Protestoin!
 

 


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...