tiistai 19. lokakuuta 2021

Hörhön seurassa


Keskustelin hörhön kanssa. Minulla tällaisiakin tuttuja on, työvuosina kertyneitä.

Aiheena oli tietysti korona ja rokotukset. Tapaaminen tuli melko sattumalta, enkä ollut siihen varautunut. Olisi pitänyt ymmärtää välttää tuota aihepiiriä, sillä tiesin kyllä, mitä miehiä hän on. "Hörhö" on kaunisteleva kiertoilmaisu, pahempiakin sanoja tietäisin.

"Keskustelu" on myös kaunisteleva kiertoilmaisu. Inttämiseksi se meni heti. Koronapassista se alkoi, hän kauhisteli moisen natsimeiningin alkamista. Hän näytti paperille printtaamansa sodanaikaisen Gesundheitspaß -kuvan. Sen hän aikoo näyttää, jos häneltä jossain koronapassia kysytään. Hänestä se aikakausi on nyt päästetty alkaman Suomessakin. Rokotusta hän ei aio ottaa.

HS kirjoitti sunnuntaina rokotevastaisuudesta. Esimerkkipaikkana oli Kauhajoki. Minulla on siellä serkkuja. En ole muutamaan vuoteen pitänyt heihin yhteyttä, mutta kun viimeksi kävin, tapasin serkkujen lapsia. Sain vaikutelman, että nämä nuoret miehet eivät mistään mitään tienneet tai ymmärtäneet, paitsi painista. Lehtijutun jälkeen heräsi epäily, että sisältyyköhän alhaisiin rokotusprosentteihin minunkin sukulaisiani.

Keskustelusta ei tullut mitään. Osaan kyllä olla verbaalisesti sarkastisen ilkeä, jos haluan. Nyt halusin. Haluaisin todella vahvasti, että yhteiskunta pääsisi palaamaan normaaliin, ja kattava rokotus on siihen ainoa tie. Kun yhteiskunta tarjoaa kaikille ilmaisen rokotuksen, on käsittämätöntä, että jotkut eivät siihen suostu ja antavat piinan jatkua.

Nyt rokotuksen vastustajat jo häiriköivät ja maalittavat maaseudulla ravintoloita, jotka ovat ottaneet passin käyttöön. Miten tämä maa on yhtäkkiä tällaiseen tilaan mennyt? En ymmärrä. Kukaan ei ketään ymmärrä.  Minkäs mahdottomalle voit.

      (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)


 

 

 

 

 

torstai 14. lokakuuta 2021

Sen vanhana oppii

Ohi vilahtaneena kesänä opettelin uudestaan ajamaan polkupyörällä.

Ei se tietenkään niin ollut, että taito olisi neljännesvuosisadassa kokonaan kadonnut. Väitetään, että pyörällä ajamisen taito ei katoa, jos sen on kerran oppinut. Tiedä sitten, olisiko kadonnut, jos tauko olisi ollut vielä pidempi, sillä aika hankalaa alkuun pääsy oli. Kömpelyys ja kankeus ovat lisääntyneet ja sen myötä luottamus omaan vartalonhallintaan vähentynyt. Pelotti, varsinkin alamäessä.

Aikoinaan olin aika haka. 1980-luvun alussa ajoimme paljon. Pisin retki oli Helsingistä kesäkotiin Längemäveden rannalle Pohjoiselle Pirkanmaalle ja edelleen Jyväskylään. Ja vieläpä takaisin Helsinkiin muutamaa viikkoa myöhemmin. Kulkuväline oli peräti kolmivaihteinen. Tarakalla iso lasti, teltat, makuupussit ja kaikki leirielämään tarpeelliset varusteet. Muistini mukaan koko matkan oli vastatuuli. Sadevaruste oli hieman puutteellinen: kertakäyttösadetakki. Hyvin silti meni!

Tänä kesänä uusi alku tapahtui maalla kesäkodin lähiseudun hiekkateillä. Matkat pysyivät maltillisina. Hyvin se meni taas, mikä tällä kerralla tarkoittaa, että en kaatunut kertaakaan.


Stadiin palattuani rohkaisin mieleni kokeilemaan kaupunkipyörää. Systeemi on kätevä. Tavallisella liikennelaitoksen kuukausi- tai kertalipulla saa ottaa telineestä käyttöönsä keltaisen kaupunkipyörän ja ajaa sillä mihin haluaa. Palautus tapahtuu mihin tahansa kaupunkipyörien telineeseen, joita on joka puolella pitkin kantakaupunkia. Vähän turvattomalta ajaminen kyllä tuntui vilkkaan liikenteen seassa. Kevyen liikenteen väyliä on kyllä rakennettu mutta ei niiden verkosto ydinkeskustassa vielä kovin tiivis ole.

Tarkalla katseella olen tarkkaillut kaupunkiliikkumisen uutta välinettä, sähköpotkulautaa. Niitä ajelee kaikkialla. Mukavalta menolta se näyttää. Oppisinko? Täytyy miettiä. Ehkä ensi kesänä.

Kotimaisessa kirjallisuudessa on kaksi suurta polkupyöräilijää, Juhani Aho ja Pentti Haanpää. Innostuneet näytteet ovat Ahon teoksista a) Pyöräraivoilija (1898) ja b) Polkupyörällä Reinin rantoja / Mikä mitäkin Tyrolista (1908).


 


 

maanantai 11. lokakuuta 2021

Lista 2

[... JATKOA]  Hädin tuskin olemme ehtineet toipua Nobel-palkinnon perinteisesti tuottamasta tyrmistyksestä kun alkaa uusi odotus. Se on kotimaista perua.

Finlandia-palkinnon julkisuutta tavoitteleva lanseeraus on onnistunut yllättävänkin hyvin, vaikka kyseessä on kustantajien läpikotaisin kaupallinen kikka joulumarkkinoiden kirjamyynnin kohentamiseksi. Voittaja saa niin paljon julkisuutta, että myynti lisääntyy roimasti, ja sama pätee kohtalaisen hyvin myös muihin ehdolla oleviin.

Sama vaikutus olisi tietysti Nobel-voittajan julkisuudella, jos siis olisi jotain myytävää. Tänä(kään) vuonna ei ole mitään - voittajalta ei ole suomennettu ainoatakaan teosta. Kustannusmaailma selvästikin kaipaisi uutta Jarl Hellemannia. Tällä Tammen legendaarisella toimitusjohtajalla oli ainutlaatuinen nenä haistaa etukäteen kirjallisuuden nousevia voittajia. Niinpä Tammen Keltaisessa kirjastossa ilmestyi usein hiljattain suomennettuja uutuuskirjoja, joiden joukosta kirjakauppojen hyllyihin löytyi myytävää heti kun uusi Nobel-voittaja julkistettiin.

Finlandia-voittajien lista näyttää oikeastaan aika hyvältä. Merkittäviä teoksia sinne on löytynyt, olkoonpa etsijöinä raati, kuten alkuvuosina, tai yksinäinen diktaattori, jotka listassa on mainittu sulkeissa. Minullakin niitä löytyy hyllystä monta, vaikka aika skeptinen näin kaupallista toimintaa kohtaan olenkin. Vain aivan muutaman kohdalla herää ihmettely, että mikä tämä tämmöinen kirja olikaan.

Finlandia on kuitenkin palkinto kirjailijan uusimmasta kirjasta, Nobel koko elämäntyöstä. Suomessakin on kaksi merkittävää palkintoa, joissa palkitaan kirjailija koko tuotannostaan, ei vain uusimmasta. Näiden julkisuusarvo kuitenkin valitettavasti häviää Finlandialle, vaikka toisin pitäisi olla.

Aleksis Kiven palkinto on varmaankin arvovaltaisin ja yllätyksettömin. Listassa ovat varmaankin kaikki tärkeimmät. On vaikea keksiä montakaan sellaista, jonka välttämättä kuuluisi olla siellä (Pentti Haanpää, Elvi Sinervo, Väinö "Olli" Nuorteva, Hella Wuolijoki, Kalle Päätalo?). Ruotsinkieliset suomalaiset eivät ole mukana, mikä johtuu varmaankin kilpailulle nimen antaneesta kansallisesta luonteesta. Palkinto jaettiin alussa joka vuosi, myöhemmin joka toinen, nykyisin vieläkin harvemmin.

Eino Leino -seuran palkinto on moni-ilmeisyydessään kiinnostavampi, mikä myös johtunee kilpailun nimikkohenkilön moni-ilmeisestä elämäntyöstä. Palkittujen joukossa on kaunokirjailijoiden lisäksi myös muita kirjallisen kulttuuriväen toimijoita, toimittajia, kääntäjiä, tutkijoita. Jonkun ansiot ovat muualla kuin kirjallisuudessa, ja onpa joukossa ulkomaalainenkin, tosin Suomeen läheisissä kontakteissa toiminut. 



 

torstai 7. lokakuuta 2021

Lista 1

Tänään torstaina klo 14 Suomen aikaa avautuu - jos Ruotsin akatemia sen meille suo - Tukholmassa eräs ovi ja lehdistön eteen astuu kirjallisuuden professori Mats Malm, joka kertoo, kenen kirjailijan elämä ja maine mullisuu perinpohjaisesti. Ellei astu, se on merkki siitä, että akateemikkojen raati harkitsee vielä ja kertoo päätöksensä vasta viikon kuluttua.

Me akatemian alamaiset kirjallisuusihmiset odotamme jännittyneenä ja puhkeamme tiedon saatuamme joko innostuksen tai pettymyksen huudahduksiin. Voi käydä niinkin, että hämmennymme täysin ja kyselemme, että kuka kumma.

Tämä sama seremonia on toistunut joka lokakuu vuodesta 1901 - muutamin poikkeuksin. Kun katselee listaa, siellä on hyvin paljon tuttuja suuruuksia mutta myös aika monta vähemmän tuttua ellei peräti melkein tuntematonta.

Tarkemmin listaan perehtyessä huomaa, että sieltä puuttuu aika monta sellaista nimeä, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Listan alkupäässä on muutamia nimiä, joiden merkitys kirjallisuudelle on nykypäivästä katsoen jäänyt vähäiseksi. Mihin ovat unohtuneet kirjallisuuden jättiläiset, jotka elinvuosiensa perusteella olisivat ehtineet mukaan listan alkupäähän? Tolstoi? Tshehov? Zola? Strindberg? Ibsen, Twain?

Pidemmälle selatessa huomaa, että listalla on paljon nimiä, jotka sinne perustellusti kuuluvat. Mutta kyllä sieltä monta välttämätöntä nimeä puuttuukin. Miten olisi vaikkapa Rilke, Gorki, Conrad, Kafka, Proust, Joyce, Woolf, Zweig, Blixen, Brecht,  Ahmatova?

Raati on tietysti aina raati ja sen jäsenillä omat suosikkinsa ja ehkä myös intriginsä. Harvoin mikään raati on suorituksen arvioinnissaan yksimielinen, katsokaa vaikka mäkihyppyä tai taitoluistelua, saati sitten niin moniulotteisessa lajissa kuin kirjailijan koko elämäntyön arviointi.

Suomesta listalla on vain yksi nimi. Sillanpään kansainvälinen merkitys on ymmärrettävästi vähäinen. Paljon on ollut puhetta, että hänen palkitsemisensa perusteet löytyivät kirjallisuuden ulkopuolelta. Syksyllä 1939 Suomi oli maailman huomion kohteena poliittisista syistä. Joku suomalainen haluttiin palkita sympatian osoittamiseksi vaikeassa tilanteessa olevalle valtiolle, ja Juhani Aho oli jo ehtinyt kuolla. Niinpä Frans Emil palkittiin, ja palkintogaalasta tuli varsin omalaatuinen tapahtuma. Hyvä ettei juhlakalu pistänyt painiksi Ruotsin kuninkaan kanssa.

Väinö Linnan tiedetään olleen hyvin lähellä voittoa useana vuonna 1960-luvun alussa. Aina kuitenkin joku meni edelle. Muita myöhemmin mainittuja ehkä-mahdollisia nimiä ovat olleet Paavo Haavikko, Bo Carpelan ja Tove Jansson.

 Viime vuosina palkittujen listalle on tullut muutamia lähes tuntemattomia yllätyksiä, ainakin suomalaisesta näkökulmasta katsoen. Heidän merkitystään on liian aikaista arvioida. Muutama tunnettukin yllätys on, heistä suurimpana Bob Dylan. Arvovaltaisten akateemikkojen raati haki selvästi rennompaa ja liberaalimpaa imagoa itselleen.

Tätä kirjoitettaessa on 12 tuntia oven avaamiseen (tai sitten viikko lisää). Arvauksia on paljon, vedonlyöntifirmat käyvät kuumina. Minä en muuta veikkaa kuin että yllätys taas tulee. Ehkä pitää googesta katsoa, että kuka kumma. [jatkuu...]

 




tiistai 5. lokakuuta 2021

Teoria vs. käytäntö

Rupateltiin kaverin kanssa itsemurhasta.

Ei, ei niin että sitä mitenkään suunnittelisimme. Ei meistä kummastakaan ole sellaiseen. Olemme aivan liian pelkureita.

Asia tuli puheeksi eutanasiakeskustelun jatkeeksi. Mitä jos iskee hirmuinen sairaus eikä eutanasia olisi sallittu. Miten silloin toimisimme?

Se on paha kysymys. On paljon mukavampaa olla hyväuskoinen ja naiivi. Että eihän niin voi käydä. Tunnelmaa väljensi myös viinipullo pöydällä välissämme.

Yritimme muistella, ketkä taiteen merkkihenkilöt ovat päätyneet omakohtaiseen ratkaisuun. Onhan niitä.

Kaveri mietti, että hänellä olisi kyllä tekoon tarpeelliset ulkoiset olosuhteet valmiina. Teoreettinen perusta vain puuttuu. Pitäisi lukea lisää Schopenhaueria ja Dostojevskia. Kafkakaan ei olisi pahitteeksi.

Pyssyä miellä kummallakaan ei ole käytettävissä, vanhoilla sivareilla eli aseistakieltäytyjillä. Ei myöskään myrkkyjä, arsenikkia tai strykniiniä ja mitä niitä muita Agatha Christien kirjoittamista murhaoppaissa mainittuja olikaan.

Jäljelle jäisi kuitenkin muita keinoja. Kaverilla on pitkä köysi autotallissaan. Sitä voisi käyttää muuhunkin kuin hinaukseen. Tai voisi hypätä laiturilta tai laivasta mereen. Tai kerrostalon parvekkeelta alas. Tai junan alle.

Minä kuuntelin kaverin innostunutta ideointia mutta ikuisena ilonpilaajana en malttanut olla kääntämättä tunnelmaa puoli- tai kokolohduttomaksi. - Entä jos olet niin kipeä, että et pääse sängystä ylös autotalliisi, laiturille, laivaan tai juna-asemalle?

Joimme vielä yhdet ylimääräiset lasilliset. Sitten poistuimme kapakasta suhteellisen totisina.

(Kuva: Mihael Germashev 1920)

perjantai 1. lokakuuta 2021

Saivartelu

Läheinen vanhus kuoli kesällä. Jälkeläiset kysyivät minulta, voisinko laatia perukirjan.

Katselin ohjeita ja sain selville, että kuka tahansa voi laatia perukirjan. Ei tarvitse olla juristi. Netistä löytyi  ohjeita. Luin kotihyllyni mapissa olevat omien vanhempieni perukirjat sillä silmällä, että olisiko niissä jotain sellaista, mikä tuottaisi pulmia.

Kaikki näytti helpolta. Vainaja oli jo vuosikaudet asunut palvelutalossa, ei ollut mitään vaikeasti jaettavaa, kuten taloa, osakehuoneistoa, kesämökkiä, autoa tms. Kirjoja,  tauluja, astioita ja huonekaluja oli jonkin verran. Kaikki muu omaisuus oli pankkitilillä ja rintaperillisiä vain kaksi.

Silti epäröin. Ajatus kulki sitä rataa, että tällaisissa asiakirjoissa voi olla sudenkuoppia, joita amatööri ei tunnista. Vain juristi osaa metkut, joilla kiemurrellaan muotovirheiden ohi.

En suostunut pyyntöön vaan suosittelin ammattilaista. Perilliset hyväksyivät perusteluni, sillä hekin tuntevat juridisen saivartelun maineen.

Nyt se ammattilaisen laatima asiakirja tuli. Luin sen sillä silmällä, että olisiko onnistunut minulta.

Olisi!

Aivan varmasti olisi. Jokainen kohta. Itse asiassa paremman olisin laatinut, sillä siinä on kielivirhe. Juristi ei näköjään osaa pilkkusääntöjä.

Pikkuisen harmittaa, varsinkin kun katson laskua. Aikamoinen.



maanantai 27. syyskuuta 2021

Hienotunteisuus

Olen kai liian hienotunteinen. Jotkut kyllä taitavat välillä väittää päinvastaistakin.

Molemmat saattavat olla jossain määrin oikeassa - tilanne vaihtelee sen mukaan, keneen hienotunteisuus tai sen puute kohdistuu. Yksiin yhtä, toisiin toista, näin epädemokraattisesti se menee.

Nyt kyseessä on kirja, jonka lainasin muutama vuosi sitten tuttavalle. Olisi jo aika palauttaa se, mutta en saa asiasta huomautetuksi. Se on sitä liiallista hienotunteisuutta. Voisi nolostua huolimattomuudestaan, tarkka ja jämpti ihminen.

Minä itse sen kirjan hänelle lainaksi tarjosin. Hän on entinen rehtori, joka ryhtyi eläkkeelle päästyään tekemään väitöskirjaa. Minä tarkistin hänen työnsä kieliasua ja keksin, että hyllyssäni on yksi esseekirja, joka voisi sopia väitöksen lähdemateriaaliksi.

Uusi tohtori promovoitiin muutama vuosi sitten. Kyseinen kirja mainitaan lähdeluettelossa, joten ei ideani huono ollut. Olisi jo aika palauttaa kirja, mutta uusi kelpo rouva tohtori ei ole sanallakaan maininnut asiasta, vaikka olemme monta kertaa tavanneet tai puhuneet puhelimessa. Viimeksi aivan äsken. Enkä minä taaskaan onnistunut edes pientä vihjausta puuttuvasta palautuksesta antamaan.

En luule, että hän aikoo tahallaan kähveltää kirjani. Luulen, että hän on ihan oikeasti unohtanut koko asian työnnettyään kirjan hyllyynsä johonkin huomaamattomaan paikkaan muiden kirjojen sekaan. Eikä kirja aiheensa takia ole minulle tärkeä vaan siksi, että esseekokoelman toimittaja oli minulle tuttu ja siinä on henkilökohtainen omistuskirjoitus.

Mutta sitten asian toinen puoli. Aina välillä iskee synnintunto. Minulla itsellänikin on hyllyssäni palauttamaton lainakirja. Vielä paljon vanhempi, jostakin 1960-luvun loppuvuosilta.. En rupea sitä tässä tarkemmin selostamaan, sillä olen synnintunnossa kiemurrellen kirjoittanut siitä aiemmin. Sen pääsee lukemaa  tästä . Siinä kuvatussa asiassa ei ole tapahtunut mitään muutoksia kirjoituksen jälkeenkään.

Kuvassa ohjeita asianmukaiseen kirjojen lainaamiseen. Tämä lappu on tuttu  ikäpolveni kirjaston käyttäjille vuosikymmeniä sitten. Vain yhtä kohtaa näistä on nyt rikottu, muilta osin uskon kaiken olevan kunnossa, jopa kulkutaudin osalta.




torstai 23. syyskuuta 2021

Kaikki on kamalaa

Vanhoja ikuisuuspelkojani:

Huvipuistot. Minkäänlaiseen härveliin tai kieputtimeen en suostu menemään. 1968 eräs tyttö viekoitteli minut Tukholman Gröna Lundissa sellaiseen ja sain ikuisuustrauman. (Vaikutukseltaan lyhytkestoinen pikahelpotus tuli siitä, kun seuraavaksi menimme lemmentunneliin lipumaan joutsenen selässä romanttista virtaa pitkin.)

Ukkonen aiheuttaa aina ahdistusta ja tykytystä. Tämä on kotoa opittu sukurasite, sillä 1938 salama tappoi isoisäni.

Lentäminen. Koskaan en täysin tottunut vaikka virkatehtävät veivät usein matkoille. On huojentava ajatus, että tästä vaivasta olen aivan ilmeisesti lopullisesti vapautunut. Mihin muka vielä matkustaisin? Jos matkustan niin junalla ja laivalla pääsen.

Korkeat paikat. Tämä on noloa. Ei onnistu mökin katolle kiipeäminen. Ei onnistu, että kiipeäisin keittiötikkailla vaihtamaan kattolampun. Siedätyshoitoa joskus yritettiin mutta ei helpottanut.

Uusin pelko: luotanko liikaa koronavaaran hiipumiseen? Vaikka olen kahdesti rokotettu, pitäisikö sittenkin vielä sinnitellä sisällä ja odotella, että tauti takuuvarmasti on väistynyt? Tähän asti olen noudattanut huipputiukkaa varovaisuutta, ja olisi kohtalon ivaa, jos nyt loppusuoralla sattuisi vahinko. Minulle ei edes ole ollut vaikeaa pysytellä vapaaehtoisessa karanteenissa kotona.

Pikkuisen pelkään käärmeitä, isoja koiria, hissiä, humalaisia yökulkijoita ym.

Kuka mitäkin pelkää: suljettuja / avoimia / pimeitä paikkoja. En minä sellaisia. Kirjailija Raymond Carver kirjoitti pelosta pitkän runon, jossa on minulle vaikeasti käsitettäviä kohtia (2, 6, 8, 16, 19). Tuota listaa kun lukee, niin vahvistuu vakaumus, että melkein kaikki elämässä voi olla kamalaa.

(Kuva: Michelangelo: Viimeinen tuomio  //  Runo: Raymond Carver: Pelko, suom. Lauri Otonkoski)


 

 

maanantai 20. syyskuuta 2021

Risukasa

Kävin maalla kesäkodissa pistämässä kesän lopullisesti pois näkyvistä. Mielestä se ei ihan yhtä helposti poistu.

On se aina haikea ja surullinen hetki, vaikka tämä oli hankala kesä. Silloin kun kaikkien aikojen helleputki oli päällä, mielessä pyöri ajatus, että eikö tämä koskaan lopu. Tukalaa oli.

Kesä lähti pois näkyvistä konkreettisesti sillä hetkellä kun taittelin puutarhatuolit kasaan ja nostin ne talliin. Katselin niitä ja mietin, että aika monta tuntia siinä tuli istuttua ja katseltua pilviä ja pääskysiä ja ylle kaartuvia puita. Aikaa oli, mitään erityisempää ei ollut tekeillä. Lukeakaan ei helteessä aina jaksanut.


Niinä kuumina päivinä vietti tallinnalaisessa sairaalassa elämänsä viimeisiä päiviä suuresti arvostamani kirjailija ja filosofi Jaan Kaplinski. Tätä en tietenkään Suomenlahden vastarannalla omenapuuni alla tiennyt. Kaplinskin elämä päättyi jokseenkin yhtä aikaa helleputken kanssa.

Kaplinskilla on runo, johon tunnen juuri tämän kesän perusteella yhtäläisyyttä. Siinäkin maataan kesällä pihalla ja katsellaan pilviä ja pääskysiä. Vähäistä eroakin on: Kaplinskin minäkertoja makasi risukasassa, minä aurinkotuolissa. Kaplinskin kertoja kaipaisi risukasaansa takaisin mutta ei ehdi. Minulla - joutilaalla ja laiskalla eläkeläisellä - ei ole ajasta pulaa.

 

Erot eivät taida olla kovin merkittäviä. Vahva elämys molemmilla. Joukostamme poistuneen virolaiskirjailijan muistoksi luen nyt keskustelukirjaa suomenruotsalaisen esseisti-kirjailija Johannes Salmisen kanssa. Sivistynyttä ja ajatuksia herättävää kulttuurikeskustelua.


 

 

torstai 16. syyskuuta 2021

Tarpeeton mutta hyvä

Kaksi vuotta sitten lääkäri antoi minulle lähetteen uniapneakokeisiin. Vähän yritin vastustella, sillä tiesin oireet eikä minulla ollut sellaisia, kuorsausta lukuun ottamatta. Ei ollut havaintoja hengityskatkoksista, ei mitään päivätorkahtelua tai väsymystä. Nukkumisessa ei ole koskaan ollut ongelmia, en ole tarvinnut uni- tai nukahtamislääkkeitä. Iltapäivätorkut otan kyllä aina jos mahdollista mutta ilmankin pärjään.

Sen tosin myönsin lääkärille, että nukkumisaikatauluni on hieman epäsovinnainen, klo 3 - 10, mutta se on vakiintunut ja aina sama. Elämäntapaani voi siis pitää säännöllisenä.

Tutkimukseen kuitenkin menin. Sain kotiin yhdeksi yöksi laitteen, joka mittasi kaikkea mahdollista nukkumiseen liittyvää. Antureita ja remmejä piti kiinnittää joka puolelle. Voi sanoa, että se yö oli vuosikausiin aina, jonka nukuin huonosti.

Kuinkas sitten kävikään! Mittarit kertoivat että minulla on "vaikea obstruktiivinen uniapnea", jota hoitamaan minulle annetaan Cpap-laite. Tätäkin vastaan pikkuisen yritin vängätä. Onko mittaustulos luotettava, kun nukuin niin huonosti?

Ei auttanut vänkäys, laite tuli. Olen sitä käyttänyt puolitoista vuotta. Se on kuulkaa hyvä laite!

Opin sen käytön heti. Ensimmäinen yö meni yhtä hyvin kuin kaikki yöt, vaikka alkuunpääsyn vaikeudesta varoiteltiin. Vähäisintäkään ongelmaa ei ole ollut missään vaiheessa.

Nukkumaan mennessä laitan sierainmaskin nenälle ja remmin niskan taakse ja painan nappulasta koneen käyntiin. Kone alkaa puhaltaa ilmaa nenään. Se tehostaa hengitystä. Olisi toisenlaisiakin maskeja, isompia, koko nenän ja suun peittäviä kuonokoppia, mutta niitä en ole kokeillut, sillä pieni ja pehmeä sierainmaski ei ole minulla pudonnut paikaltaan. Enkä ole nukkuessa edes ilmaletkuun sotkeutunut.


 Välillä olen ihmetellyt, teenkö jotain väärin kun on niin helppoa. Liityin facebookin uniapnea-ryhmään, ja siellä tuntuu kaikilla olevan mahdottomia vaikeuksia laitteen käytössä. Minä en ole edes muuttanut laitteen säätöjä, kaikki on siinä asennossa kuin käyttöön ohjauksessa laitettiin. Näyttöruutu kertoo joka aamu  unen keston js puhalluksen häiriöt ja pistää perään hymynaamoja. Unihoitaja kaukolukee kerran vuodessa sim-kortin ja kehuu, että hyvin olen huolehtinut hoidosta.


 Jonkinlaisesta hyötyfilosofian eli utilitarismin näkökulmasta olen kuitenkin miettinyt asiaa. Nukuin hyvin ennen Cpap-laitetta, nukun laitteen kanssa ihan yhtä hyvin. Nukkumisen laatu ei siis ole parantunut - kuinka voisikaan? En tuntenut erityisempää päiväväsymystä ennen laitetta, eikä tilanne ole laitteen myötä miksikään muuttunut. Onko laitteen käytöstä siis jotain hyötyä?

Ihan mielelläni sitä kuitenkin käytän. En tiedä, osaisinko ilman sitä enää nukkuakaan. Ihan kuin olisin tullut siitä riippuvaiseksi.

 

maanantai 13. syyskuuta 2021

Kuva vai sana?

Kuva ensin, kirja sitten. Nyt minulla on taas se aika.

Kuvalla tarkoitan tässä elokuvaa ja televisiota. Kun katselu lähtee vauhtiin, siitä ei ihan heti tule loppua. Mikäpä siinä, antaa mennä vaan.

Minulla ei ole yhtään kaupallista suoratoistokanavaa käytössäni, vaikka niilläkin näyttäisi olevan kiinnostavaa tarjontaa. Yle Areena on toistaiseksi riittänyt. Rakasta mua, Kolmekymppiset, Rahti, Koston kierre, Sisäilmaa, The Fall, Tyttö joka huusi sutta, Puukkoa selkään, Yhden yön juttu, Pembrokenshiren murhat, Lumienkelit, Murhat maalaistalossa, Life - elämässä eksyneet, Ohuella langalla, Pala sydämestä jne. Varsin kelvollista draamaa enimmäkseen. Näiden seurassa on kesä ja alkusyksy mennyt mukavasti.

Ja sitten elokuvat. Capote, Pianisti, Kärpästen herra, Lastentarhanopettaja, Uhrilampaat, Pitsinnyplääjä, Stefan Zweig - jäähyväiset Euroopalle, Blow out, You will meet a tall dark stranger, Aurinko sisälläni, Kuoleman jälkeen, Rivien välissä jne. Melkein kaikki Yleltä. Erinomaista tasoa, paljon. Eipä siis ihme, että parin poliittisen puolueen taholta tulee tiukkaa vaatimusta Ylen rahoituksen kiristämiseksi. Miksi veromaksajienpitää kustantaa tällaista?

Ja sitten vielä erityisen painokkaasti mainittava Hitchcock, joka on pitkästä aikaa palannut televisioon. Ikiaikainen ykköskastin suosikkini. Takaikkuna ja Vertigo. Kuvissa niiden ydinkohtia. Ensi viikolla Psyko.




Näissä on jokin salaperäinen vetovoima, joka ei tunnu vähenevän uusien katsomiskertojen myötä. Kuluneet vuoden eivät ole vieneet  näiltä voimaa. Olisi näitä enemmänkin - ehkä joskus myöhemmin. Minulla ne ovat kyllä kaikki myös DVD:nä hyllyssä.

Entä sitten se alkulauseessa mainitsemani loppuosa, kirja? Se näkyy alla olevassa kuvassa. Pitäähän tärkeään kokemukseen perehtyä myös kirjallisuuden kautta. Toinen ikiaikainen suosikkini, mestariohjaaja Franqois Truffaut istui aikoinaan viikon haastattelemassa Hitchcockia ja kirjoitti siltä pohjalta poikkeuksellisen antoisan kirjan.


 

 

keskiviikko 8. syyskuuta 2021

Muutoin mukava mies mutta...

Juhlittiin nuoren tuttavapariskunnan uuden kodin tupaantuliaisia. Tuntui aika oudolta ja uhkarohkealta. Yhtään sisätiloissa tapahtuvaa yksityisjuhlaa ei ole tunnetusta syystä osunut kohdalleni puoleentoista vuoteen.

Etukäteen oli kyllä puhelimitse puhetta terveysturvallisuudesta, sillä vieraiden joukossa oli kaksi hyvin iäkästä ja huonokuntoista. Itsestään selvänä pidimme, että koko porukka on kahteen kertaan rokotettuja.

Kun sain isäntäväeltä kuulla vieraiden nimilistan, minussa heräsi epäily. Erään vieraan taustasta tiesin sen verran, että kuinkahan sen rokotuksen kanssa mahtaa olla. Muutoin ihan mukava mies, mutta kaikenlaiset hörhötykset ovat aina olleet osa tämän henkilön elämää: telepatia, homeopatia, salaliittoteoriat ja muut salatieteet.

Kehotin isäntää vaivihkaa selvittämään asiaa. Ja niin kävi, että olin oikeassa. Puhelinkeskustelussa oli käynyt ohimennen ilmi, että rokotusta ei ole eikä tule. Oli sen sortin tietoa saatu, että koko korona on vain eliitin viekas salaliitto.

Isäntä jotenkin kieroili, että tupaantuliaisia siirretään myöhemmäksi. Mutta meille muille tilaisuus pidettiin kohdallaan. Hauskaa oli, ruoka hyvää ja juomat myös ja uusi koti hieno. Ulkoterassilla tarkeni istua pitkän pöydän ääressä.

Melkein turvallisin mielin.

 


 

perjantai 3. syyskuuta 2021

Poikkeuspäiviä

Voiko ihminen lukea liikaa? Voi, uskoakseni. Sellainen ei varmaankaan ole terveellistä, joten sitä pitää varoa. Minä yritin varoa koko kesän ja tunnen onnistuneeni.

Ihan kokonaan en lukemista lopettanut, mutta vähensin. Luin Eeva Joenpeltoa ja kotimaisia naisrunoilijoita, kuten alkukesästä tällä foorumilla suunnittelin. Antoisaa oli. Palaan niihin myöhemmin.

Ikiaikaista perinnettäni noudattaen luin myös pari F. E. Sillanpään teosta, novelleja tällä kertaa. Tuttuja kuin mitkä, mutta niihin mielihalu vetää silloin kun helle hautoo ja niityn kukat kukoistavat. Kukaan ei ole Taataa parempi kuvaamaan suomalaisen ihmismielen liikkeitä lyhyen kesän ydinhetkessä, tuossa arktisen hurmion poikkeustilanteessa. Pitää vain viedä lukutuoli kukkivan niityn keskelle ja avata aistit ympärillä kuohuvaan elämänhuumaan: perhosia, pörriäisiä, tuoksuja, ääniä...

Tänä kesänä noita arktisen hurmion poikkeuspäiviä oli enemmän kuin koskaan. Liikaa - ne kärsivät inflaation ja muuttuivat piinaksi. Ne veivät voimat, ei edes Sillanpää antanut voimaa mennä päivästä toiseen kukkaniityn keskelle lukemaan. Ei silloin jaksa lukea liikaa.


Piti rakentaa pimennysverho huoneen ikkunaan ja pistää tuuletin puhaltamaan. Ei tullut mieleen lämmittää saunaa. Otsasi hiessä sinun piti lomasikin viettämän.

Kuva on vanha, ainakin 40 vuotta. Silloinkin näköjään luin Sillanpäätä kukkaniityllä. Silloinkin näyttää olleen hellettä. Sen näkee omituisesta kampaustyylistä. Tuollainen littana otsatukka tulee siitä, kun on juuri noussut vedestä hiukset märkänä ja istunut sen enempää komistelematta aistimaan lyhyen arktisen kesän ydinhetkeä.


 

 

perjantai 25. kesäkuuta 2021

Ei herkkua

Ei ole helle herkkua, vaikka muuta väitetään. Tätäkö odotimme koko pitkän talven? Nytkö muka olemme onnellisia, kun mittarissa on 32°?

Minulle tämä on yhtä tuskaa. Makaan päivät reporankana varjossa ja propelli puhaltaa vieressä tuulta päälleni. Kylmässä suihkussa tai uimassa pitää käydä vähän väliä. Ruoka ei maita, töitä ei jaksa tehdä. Rikkaruohot kasvimaalla viettävät juhlaa.

Kyllä niin on, että onni on marraskuun hämäränhyssy,  tihkusade ja vilpoinen ilmanala! Tämä on vankkumaton kantani tähän ikuiseen kiistakysymykseen. Vastakkaista näkemystä voisi ehkä perustella sillä, että marraskuussa ei ole kukkia, nyt on. Eivätkä yölinnut karju puissa eivätkä lepakot suhaa  taivaalla niin kuin nyt.


Huomenna on juhannusaatto. Vuosikymmenien perinne rikkoutuu, en nimittäin käristä juhannusmakkaraa. Tämä johtuu perinteisen juhannusvieraan vaihtumisesta. Vuoden ainoan makkaran nauttiminen siirtyy elokuulle. Huomisen vieraan kanssa pysytään tiukasti terveellisistä pöydän antimissa. Viinikin on luomua.

Kauniin kesärunon ja kukkakuvan myötä toivotan lukijoille riemullista mittumaaria. Yritetään selvitä helteestä vähin vaurioin!



torstai 17. kesäkuuta 2021

Viisaat istuvat varjossa

Eeva Joenpelto on jotenkin oudosti päässyt unohtumaan. Sitä hän ei ansaitsisi. 

Luin aikoinaan monet hänen teoksensa heti tuoreeltaan. Niistä jäi kirkas muistijälki. Niissä oli erityisen kiinnostavia vahvojen naisten muotokuvia, vähän kuin myöhempien aikojen Niskavuorelaisia.

Joenpelto oli äitini suosikkikirjailijoita. Monena jouluna ostin hänelle lahjaksi juuri ilmestyneen Joenpellon uutuuden. Onnistuin usein hankkimaan kirjaan myös tekijän omistuskirjoituksen. Nyt nuo kirjat sijaitsevat omassa hyllyssäni. 

Joenpelto syntymän 100-vuotispäivä tänään (17.6.2021) antaa virikkeen ottaa nuo kirjat hyllystä käteen ja istua lepotuoliin vanhan omenapuun alle lukemaan. Tällaisina alkavan hirmuhelteen päivinä siinä tulee noudatetuksi kirjaimellisesti Joenpellon kirjan nimessä ilmaistua viisautta, tuota jonka olen nostanut tämän kirjoituksen otsikoksi.




perjantai 11. kesäkuuta 2021

Vähän hullu

Kirjailija L. Onerva taisi tarkoittaa minua:

"Kyllä se on hullu joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot. Ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan. Taiteilijailo, elämänvoima ja siveellinen selkäranka kasvavat minussa vallan kilpaa."


Minä olen se hullu, joka en koskaan ole jäänyt kesäksi Helsinkiin. En nytkään, olen maalla. Voi sitä oikeasti ihmetellä, miksi näin teen. Luultavasti viihtyisin oikein hyvin kesällä kaupungissakin. Minulla maalle muuttaminen on vaan joskus aikojen alussa syntynyt perinne. Perinteitä on tunnetusti paha ruveta rikkomaan.

Kohta tulee puoli vuosisataa, kun muutin Helsinkiin. En siis ole paljasjalkainen - olen laivan tuoma. En taida kelvata aidoille Stadin kundeille. Itse tunnen kyllä olevani melkein aito.

Huomenna 12. kesäkuuta on Stadin syntymäpäivä. Hyvää syntymäpäivää armas Helsinki! Juhlikaa siellä nyt keskenänne, minä en pääse (onnittelut tulevat päivän etuajassa, sillä huomenna minulla on este).

Juhlarunoksi liitän Ilpo Tiihosen Stadissa sataa. Runo toimii samalla toissapäivänä joukostamme poistuneen Tiihosen muistoksi, harvinaisen taitavan riimittelijän ja hauskan miehen elämäntyötä kunnioittamaan. Hieman Tiihonen kyllä romantisoi liikaa, sillä Stadia on pilattu, 3T:kään (raitiovaunulla ajettava kehälinja) ei ole enää sellainen kuin runossa.

P.S. Blogini on ollut muutaman päivän suljettuna. Jos joku lukija on ahdistunut tylystä ilmoituksesta, että "et ole oikeutettu lukemaan jne.", voin lohduttaa, että tuota ei pidä ottaa henkilökohtaisesti. Syy sulkemiseen on siinä, että blogiini ilmestyi viime viikolla poikkeuksellisen suuri määrä "lukijoita" Ruotsista, jotka yötä päivää selasivat vanhoja kirjoituksiani suunnilleen neljän kirjoituksen minuuttivauhdilla.

Tämmöinen innostus kirjoituksiini ei ole uskottavaa, valitettavasti, vaikka se imartelevaa olisikin. Jotain outoa oli tekeillä. Siksi suljin blogin kaikilta lukijoilta. Kerran ennenkin on näin tapahtunut, silloin venäläiset yllättäen innostuivat kirjoituksistani. Sulku auttoi silloin, toivottavasti nytkin. Nyt blogi on taas auki kaikille oikeille lukijoille.


 

 

 

lauantai 5. kesäkuuta 2021

Haaveet

Huomenna sukulaistytöllä on suuri päivä. Pääsee ylioppilaaksi. Pihajuhla, onneksi sää suosii.

Ylioppilasjuhla viettelee ajatukset aina kauas menneisyyteen, omaan juhlaan. Siitä on nyt 51 vuotta. Aika paljon, täytyy vastahakoisesti myöntää. Juhla meni perinteitä noudattaen. Kiusallisen kankea lakitus koulun juhlasalissa, kotona talo täynnä sukulaisia. Lahjoja tuli, erityisesti muistan kaksi solmioneulaa ja yhdet kalvosinnapit, sillä ne ovat vieläkin tallella. Olenkohan kertaakaan käyttänyt?

Jäykistelevä iltajuhla hienossa ravintolassa, tyttöystävä Kotkasta seuralaisena. Pois ravintolasta heti kun mahdollista, taksilla kaverin mökille. Lopultakin rentoutuminen, neljän porukka, jaloja juomia, saunomista ja uintia aamuun asti.

Valkolakki säilyi täysin puhtaina vastoin perinteitä. Lakki on tallella edelleenkin, puhtaana, hieman kellastuneena, sen koommin käyttämättömänä.

Vuosi sitten tuli kutsu 50-vuotiskunniavieraaksi koulun juhlaan, mutta pandemian vuoksi juhla peruutettiin. Sääli, olisin mennyt. Olen käynyt muutaman kerran luokkakokouksissakin.

Kouluvuodet eivät unohdu, kaverit, opettajat, seikkailut, romanssit. Erityisen kutkuttavaa on tavata lukioaikaisten romanssiensa toisia osapuolia.

Muistikuva on vahva - juhla meni aika tarkasti Riku Korhosen kuvaamissa tunnelmissa. Haaveita oli, tärkeintä oli päästä heti irti kodin ahtaasta ja rajoittavasta ilmapiiristä, vaikkapa Helsinkiin. Minä pääsin Tukholmaan asti. 

                                   (Pekka Mandart: Virtaset ja Kekkonen)

Aika moni ei päässyt Jyväskylästä minnekään. Luulen, että aika monen haaveet eivät toteutuneet.

Luulen, että huomenna kruunattavalla uudella ylioppilaalla ja hänen koulutovereillaan on samansuuntaiset mietteet. Eivätköhän tällaiset aatteet ja haaveet ole ikuisia.


 

 

perjantai 4. kesäkuuta 2021

Nyt se on

Nyt se on.

Yö on lämmin, valoisa ja ääntä täynnä. Kyllä kelpaa käyskennellä rantatiellä.

Ääntä on melkein liikaa. Siitä on vaikea erottaa yksilösuorituksia, kun monta laulajaa livertää päällekkäin monelta suunnalta. Livertää on kyllä turhan heikko verbi tälle äänelle. En löydä parempaakaan - kielestä puuttuu deskriptiivinen verbi sille, kun pikkulintu laulaa täysillä. Pauhaa ei ole hyvä.

Erotiikka on laulavalla linnulla mielessä, ei se muuten niin innostunut olisi. Yritän tunnistaa sävyjä ja arvioida, johtaako innostus toivottuun tulokseen. Onko yhden laulu hurmaavampaa kuin toisen? Vaikuttavatko onnistumiseen muutkin tekijät kuin lauluääni? Päteekö täälläkin se, että naiset rakastuvat renttuihin?

Onneksi tällaisena yönä ei ole kilpailevia mielenkiinnon kohteita. On helppo kuljeskella ja seisoskella ja kuunnella. Televisiostakaan ei tule mitään kunnollista, pelkästään jotain vaaliväittelyä tai jääkiekkoa.

Äänestämässä olen jo käynyt ja Havis Amandan patsas on tietojen mukaan turvassa alastomilta humalaisilta kiipeilijöiltä. Poliisi on kuulemma rakentanut esteitä patsaan ympärille. Pippurisumute silmille on varmaan taas tulossa. Tukkivat Esplanadin liikenteen nämä jääkiekkofanit.

Voisiko Mannerheimin patsas olla vaihtoehto, jos patsaaseen pitää välttämättä kiivetä? Se vaikuttaa järeämmistä aineksista tehdyltä kuin hentoinen Manta.

On päivälläkin luonnossa sakeaa elämää (termi varastettu Maria Jotunilta). Hyönteisiä pörrää kukissa, pölytys tapahtuu siinä sivussa huomaamatta. Monenlaiset marjat, hedelmät ja siemenet saavat nyt alkunsa. Minulla on kaksi hyönteishotellia kiikkumassa talon seinällä. Päivällä auringonpaisteessa seisoin pitkään tarkkailemassa, onko hotelleissa asukkaita, mutta en huomannut mitään. Ehkä ne pysyvät helteellä sisätiloissa.