lauantai 25. joulukuuta 2021

Vastahakoinen

 

Soitin puhelun. Olin varautunut pitkään ja inspiroivaan keskusteluun niin kuin aina ennen. Sellaiseen herkkurupatteluväittelyyn, jota jälkeenpäin pitkään mielihyvällä tutkistelee sydämessänsä niin kuin muinainen Maria kedolla kulkeneiden paimenten puheita.

Oikeasti oli tarkoitus tavata nokikkain näinä päivinä viinilasin inspiroimana, sekin niin kuin aina ennen. Tunnetusta syystä tämä jäi kuitenkin pelkäksi aikeeksi. Puhelun piti olla kohtuullinen korvike vaaralliseksi käyneelle riskiryhmäläisten kontaktille.

Jo kesällä kiinnitin huomiota, että keskustelu ei ollut oikein entisessä lennossaan. Nyt ei senkään vertaa. Tuntui kuin yrittäisi seurustella vastahakoisen teinin kanssa, jolta puuttuu halu sanoa mitään. Ei se ylimielisyyttä ollut, ei vaan löytynyt mitään säihkyvää sanottavaa. Sellaista vaan yleistä mitäs-sulle-kuuluu-no-ei-tässä-mitään-ihmeempää -lörpöttelyä.

                                                (Kuva: John Dycstra)
Puhelu jäi lyhyeksi. Toivoteltiin toisillemme kaikenlaista ja sovittiin, että pidetään yhteyttä.

Tutkisteltavaa sydämeen silti jäi.

Mitä ihmiselle on tapahtumassa?

Hieman originelli yksineläjä, viisas ja lukenut tohtorismies. Taiteiden tuntija, vakaumuksellinen humanisti. Ei vielä ikäloppukaan, ei päihdeongelmainen - vaikka välillä saattaa mennä vähän hupsutteluksikin, mielialavaihtelut kyllä suuria mutta kärttyiset jaksot lyhytkestoisia. Kovin lähelle ei kukaan pääse. Joskus joku nainen on päässyt, mutta ei niistä kovin pitkäkestoisia ole tullut.

Ja nyt jotenkin outo lama päällä. Aika on tietysti huono ja kontaktit kiellossa. Mutta tämä on aina ollut yksinviihtyjä tutkimustensa ja taiteensa kanssa. Aina hänet on kuitenkin saatu hätyyteltyä liikkeelle kaveritapaamisiin.

Puhelusta jäi paha olo. Miten tähän pitäisi suhtautua? Jotain pitäisi saada liikahtamaan.


 

maanantai 20. joulukuuta 2021

Nostalgian kaipuu

Helsingin Sanomien välissä tuli tänään (su 20.12.21) Aku Ankka -lehti. Sen kerrottiin olevan joululahja lehden tilaajille.

En muista ikiaikoihin törmänneeni uusiin Akkareihin - tuskinpa kertaakaan tällä vuosituhannella. Lapsena olen kyllä lukenut. Olen sitä sukupolvea, joka niitä luki. Aikuisena olen lukenut Carl Barks -kokoelmia ja muita klassikkouusintoja menneiltä vuosikymmeniltä. Kuvassa nippu kirjahyllystäni. Lisää löytyy kesäkodistani.

Niinpä uteliaisuus pisti lukemaan uutuuden heti, ennen sanomalehteä. Ei se ihan kokonaan uusi ollut, sillä aloituksena oli Barks-klassikko vuodelta 1959. Muut olivat uusia - eivätkä ihan huonoja nekään. Kokonaisuus oli parempi kuin arvasinkaan.

Mielikuvani Barksin aikakauden jälkeisistä lehdistä on aika epäilevä. Jossain vaiheessa 90-luvulla tutustuin uuden mestariksi luokitellun Don Rosan tuotantoon mutta en innostunut. Muiden piirtäjien tuotanto näytti vielä vaatimattomammalta. Oikea henki puuttui. Klassikot ovat ylittämättömiä. Tässäkin lajissa.

Suhtautumiseni Disney-kulttuuriin on aika kompleksinen. Maailmankuva on mitä on, täyttä americanoa. Toisaalta lehti ja klassikkoelokuvat ovat mitä suurimmassa määrin sukupolvikokemus. Niiden mukana kasvettiin lapsesta aikuiseksi.

Ja sitten on vielä Aku Ankan suomen kieli.

Siihen on satsattu Suomessa paljon, ja se on huomattu. Vuonna 2001 Helsingin yliopiston suomen kielen laitos (minun opiskeluvuosieni kotipesä) palkitsi Aku Ankan toimituksen lehden luovasta ja persoonallisesta kielenkäytöstä. Tiedän, että palkinnosta päättäminen ei ollut ihan helppo juttu. Amerikkalaistaustainen sarjakuvalehti oli aika epäsovinnainen kohde suomenkielisen akatemialaitoksen palkinnolle. Mutta myönnän minäkin, palkinto osui kohdalleen. - Myöhemmin myös Suomen Mensa on palkinnut lehden "älykkäästä kielenkäytöstä".

Kovin epäpyhä yhdistelmä: lapsille tarjotaan samassa paketissa heppoista kaupallista amerikkalaista viihdettä tasokkaalla suomen kielellä.

Hesarin joululahjassakin oli kaupallinen juoni. Lehden olisi nyt saanut tilata erikoishintaan. Tähän koukkun en tartu. Pysyttelen siellä Barks-tuotannossa. Kunhan Saision uutuuskirjalta ehdin, taidan lukaista nämä hyllyni aarteet. Nostalgiassa on säteilyä.

Olen tästä aiheesta kirjoittanut ennenkin. Kerran löytyi jopa Roope-kaiman rahasäiliö Töölöntorilta. Nämä kirjoitukset löytyvät, kun klikkaat tästä vierestä oikealta puolelta alempaa otsikon "Tämmöisiä Dessu on tuumaillut" alta kohtaa Disney (12).


 

 

 

torstai 16. joulukuuta 2021

Ratkaisevaa on näkökulma

Tove Janssonin kirjoja pitäisi lukea useammin.

Erityisen hyödyllistä Muumien lukeminen olisi tärkeilyyn ja itsetehostukseen taipuvaisille setämiehille, siis sellaisille kuin minä ja muutama muu. Saisimme lempeää tukea taipumuksellemme. Saisimme rohkeutta olla itsemme näköisiä.

Laiskuus, mukavuudenhalu, epäkäytännöllisyys...  Ominaisuuksia, joita kuuluisi piilotella. Mutta eiväthän Muumitkaan piilottele.

"Näyttää paljon siistimmältä,
kun tiskit ovat piilossa sängyn alla seuraavaan sateeseen asti."

Jo koulussa opimme periaatteen. Velvollisuudet ensin. Tehtävät pitää aloittaa vaikeimmasta. Ensin pitää syödä kaikki perunat, vasta sitten saa kastiketta. Ensin työ, sitten lepo.

Muumifilosofiassa järjestys on toisenlainen.

"Muumitalossa oli aamiaiseksi pannukakku,  suuri, keltainen pannukakku vaapukkahillon kera.  Sitä paitsi oli eilistä puuroa, mutta koska kukaan ei sitä halunnut, se päätettiin säästää huomiseksi."

Kuten reaalimaailmassa, Muumeillakin voi joissakin yksityiskohdissa olla pientä pulmaa naisväen ja miesten välillä. Hieman epäselväksi jää, kumpi lopuksi jää voimaan.

"Äiti oli sanonut, ettei hän uskonut huonon elämän olevan edes hauskaa,
mutta isä ei ollut siitä niinkään varma."

Epäkäytännöllisyys voi kyllä olla harmillista, mutta kaikkeen tottuu iän myötä.  Ratkaisu löytyy usein kyvystä delegoida vaikeat työt taitavammille ja ahkerammille. Muistathan lopuksi kehua, että sinähän taitava olet. Siitä jää vaivan palkaksi hyvä mieli.

Kaiken voi nähdä toisin. Ratkaisevaa on näkökulma. Sen kun oppisi!


 

 

maanantai 13. joulukuuta 2021

Lipponen

Älkää säikähtäkö!  Otsikko ei tarkoita Paavoa. Se tarkoittaa Pekkaa.

Ei Paavolla ja Pekalla paljon yhteistä olisikaan, mutta jotain sentään. Hienoja titteleitä. Toinen on (entinen) pääministeri, puhemies ja kunniatohtori. Toinen on prinssieversti ja Rantasalmen sulttaani.

Minulla on nippu Pekka Lipposen seikkailuista kertovia kioskikirjoja 1950 -  60-luvulta. Uhkarohkeasti luin nyt yhden. Edellisestä kerrasta on puolisen vuosisataa. Nousi mieleen muistoja.


Päähenkilö on merkillisen ristiriitainen tyyppi - voisi luonnehtia vastakohtaisilla termeillä: suomalaisjuntti ja maailmanmies. Pekka seikkailee ja joutuu vaaroihin milloin missäkin päin maailmaa tehdessään "ahväärejä". Nykymaailman normien näkökulmasta hän olisi ongelmaäijä. Rehvastelevassa savolaispuheissa on rasismia, hän on kovasti nuorten naisten perään ja läpsäyttelee sorjia neitosia peffalle. Näkäräiset ja isot pihvit maistuvat. Neuvokkuus ja oveluus pelastavat monesta pulasta, vaikka kielitaitoa sopiikin epäillä puutteelliseksi.

Kirjanippuni on peräisin maalaistalosta läntisessä Keski-Suomessa, jossa vietin muutamia kesäviikkoja iäkkään sukulaispariskunnan hoivissa useana kesänä 1960-luvun alussa. Olin silloin vähän toisella kymmenellä. Kirjat löytyivät ullakolta ja lukupaikaksi vakiintui hyvä piilopaikka aitanvintillä. johon sain siirretyksi leveän patjan. Siinä selälläni luin Lipposia kaikki sadepäivät. Lukukaveriksi sain naapuritalosta samanikäisen Ellun.

Ellua voisi näin jälkikäteen ajatellen pitää ensimmäisenä tyttöystävänäni - tosin ei siinä merkityksessä kuin  seuraavia tyttöystäviä muutamaa vuotta myöhemmin puberteetin pamahdettua päälle. Lipposten lukemiseen Ellu kuitenkin liittyy niin vahvasti, että en vieläkään osaa lukea kirjaa ilman ajatusta vieressä aitanparvella makaavaa Ellua.

Uskonnollisuuteen taipuvainen emäntä taisi olla vähän epäluuloinen, mitä aitanvintillä puuhailemme. Ihan aiheetonta epäluulo ei ollut, sillä pientä vipinääkin oli. Jotain lääkärileikkiä taisi uimareissuilla olla.

Uimassa kävimme etäämmällä olevan metsälammen rannalla. Vaatteiden vaihtopaikaksi meille neuvottiin pajupöheikön takana oleva pieni näkösuoja. Emännän ajatus varmaankin oli se, että sinne näkösuojaan menisimme vuorotellen suojaan toistemme katseilta, mutta me tulkitsimme luovasti ja menimme sinne yhtä aikaa.

Siellä kai muistan ensimmäisen kerran katsoneeni mieskatseen. Tajusin, että tuohon kohtaan Ellulle kasvaa tissit. Vielä ei ollut. Mielikuvani meni jotenkin siihen suuntaan, että muilta osin Ellu pysyy aivan saman näköisenä kuin nytkin mutta tissit kasvavat valtavat kuin joillakin emännillä, joita olin nähnyt nuorempana äitini kanssa saunassa. - Pilallehan siinä menee Ellu jos niin huonosti käy.

Ei ollut minussa herännyt Lipposen meininki. Eipä oikein herännyt myöhemminkään. Ellun kasvamisesta en tiedä, sillä en ole kuullut hänestä niiden vuosien jälkeen.

 

torstai 9. joulukuuta 2021

Vähän onnellinen

 

Hetken kestävä onnen häivähdys, kun astuin ulos rokotusasemalta laastarilappu käsivarressani. Hyvin outo tuntemus.

Suomen kielessä "vähän onnelliseksi" kutsutaan hölmöjä, vähä-älyisiä, yksinkertaisia, tärähtäneitä, hidasälyisiä. "Onk se vähän onnellinen?" tiesi kysyä jo Nykysuomen sanakirjan slangisanasto.

Ranskalainen kirjailijamestari Gustave Flaubert ennakoi tämän mestarillisesti miettiessään, miten onnellisuus syntyy. Onnellisuuden edellytykset ovat hänen mukaansa terveys, itsekkyys ja typeryys. Niistä tärkein on typeryys, sillä sen puuttuessa muistakaan ei ole apua.

Näinhän se tietysti on.

Jostakin, en muista mistä, olen merkinnyt muistivihkoon tämän: "Onnellisuus on yliarvostettua. Saisi riittää että on iloinen silloin tällöin." Tämä kyllä toteutui siellä rokotusaseman ulko-ovella.

Onnellisuusoppaat kuulemma käyvät hyvin kaupaksi. Minulta tämä genre puuttuu. En oikein usko, että onnellisuus löytyy, kun yrittää vain olla myönteinen ja kuuntelee konsulttia. Suomen kansa on runossa onnen kätkemiseen opetettu. Amerikassa on toisin. Siellä kuuluu hokea I´m fine, vaikkei olisikaan.

Imre Kertész, unkarilainen nobelkirjailija, on tässä sukukansallisesti suuntautunut:  "Onnen vaatimus ja luovuus eivät sovi yhteen. [ -  - ] Onnellisena eletty elämä on yksinkertaista elämää ja sen vuoksi mykkää. Toisin kuin laululinnut, ihminen puhuu ennen kaikkea huolistaan. Ajattelu on ihmisen voihketta."

Bussimatkalla rokotuspaikalta kotiin, kolmannen rokotusannoksen aiheuttamassa hybriksessä, en malttanut olla nousematta bussista kauppakeskuksen kohdalla. Hirmuinen pakkanenkaan (-14°) ei haitannut. Ajattelin, että tapahtumaa täytyy juhlistaa. Menin ostoskeskuksen juomakauppaan ja ostin viiniä. En poikennut krouviin, vaikka siellä oli alkamassa Happy hour.

Kotitorin kulmalla keksin vielä, että tunnetun laulun mukaan onnellisuudessa pitää olla mukana myös surun kuiskaus. Niinpä ostin kioskista ison suklaalevyn. Suklaasta minulle nousee aina näppylöita naamaan.

(Kuva: Tuija Vuolle ja Mauno Blomqvist elokuvassa Eros ja Psykhe, ohj. Timo Linnasalo 1998, kirj. Eeva-Liisa Manner 1959) 


 

 

maanantai 6. joulukuuta 2021

Kättelypäivä

Hartaasti odotettu kättelypäivä on täällä taas. Sattuneesta syystä kuitenkin ilman kättelyä.

Kuten tiedetään, moni on suhtautunut aika pilkallisesti tähän vuoden ylivoimaisesti suosituimpaan televisio-ohjelmaan. Minä yhtenä siinä irvijöiden joukossa. Sitten kuitenkin moni on katsonut tämän suositun televisio-ohjelman - ironista asennettaan korostaen, tietenkin. Minä yhtenä siinä ironisten katsojien joukossa.

Vaan mitäs nyt katsot, kun ei kätellä! Yle ei edes osoita luovaa ongelmanratkaisukykyä lähettämällä uusintana jonkun vanhan vuosikerran kättelyjonon. Niitähän luulisi arkistosta löytyvän.

Vahingon paikkaamiseksi laitan tähän kaksi kuvaa ajalta, jolloin vielä juhlat pidettiin. Isot pidettiinkin satavuotispäivän kunniaksi (2017)

- Mitä itsenäisyys Teille merkitsee? on ollut perinteinen toimittajan kysymys juhlijoille.

Minulle itsenäisyys on Suomen kieltä, kulttuuria, tiedettä, taidetta, kirjallisuutta. Eteenpäin katsovaa mieltä, avointa, suvaitsevaista yhteiskuntaa, kansainvälisyyttä, humanismia. Ja kansaa ja sen omalaatuista luonnetta ja kulttuuria, maisemaa, maaseutua, hiljaisuutta, vuodenaikoja. Ja lippu on kyllä poikkeuksellisen kaunis.

Ihmetellen olen pannut merkille, että nykypäivän yltiöisänmaalliseksi julistautuneissa piireissä kirjallisuus ja kieli eivät näytä olevan erityisemmässä arvossa. Kirjallisuusharrastuksesta ei ole missään merkkiäkään ja ainakin nettifoorumeilla näkyvä kielenkäyttö on ... no, jätän hienotunteisesti luonnehtimatta.

Vanha kansakoulu yritti sinnikkäästi istuttaa meihin nationalistis-uskonnollista isänmaallisuutta opettamalla suuren määrän runoja ja lauluja, joissa luvattiin "puolestas elää ja kuolla" ja verta vuodatettiin ja sankareita palvottiin. Tämä asenne ei oikein minuun tarttunut. Laulujen sanat ovat kyllä hyvin pysyneet ulkomuistissa.

Juhlamieltä kohottamaan liitän tähän aivan toisenlaisen runon. "Oodi Suomelle" puhuu isänmaan ilmeikkäästä kielestä ja kirjallisuudesta. Nimeltä mainitaan kymmenen kirjailijamestaria: Aleksis Kivi, Kalle Päätalo, F. E. Sillanpää, Hannu Salama, Kaarlo Kramsu, Saima Harmaja, Eino Leino, Otto Manninen, Viljo Kajava, Elvi Sinervo ja päälle päätteeksi vielä kielioppiprofessori Emil Nestor Setälä.

Epäsuoremmin, teoksen tai aiheen kautta, viitataan Pentti Haanpäähän, Kalevalaan, Eppu Normaaliin, P. Mustapäähän, Arvo Turtiaiseen ja Aaro Hellaakoskeen sekä monenkirjavaan joukkoon elämäntavoiltaan  boheemeita kirjailijoita. Taitaa olla piilotetummin vielä muitakin...


 

 

perjantai 3. joulukuuta 2021

Toisin kuin minä

                                                           

HS julkaisi äskettäin (su 28.11.21) kaksi röntgenkuvaa vierekkäin. Otsikko kertoi, että tältä näyttävät koronan ruhjomat keuhkot.

Katselin keuhkojen kuvia tarkasti. Toisessa kuvassa mustan ja harmaan alueen värikontrasti oli vähän voimakkaampi, toisessa haaleampi. Minun silmäni eivät kuitenkaan mistään osanneet päätellä, kumpi kuvista esitti sairaita keuhkoja, kumpi terveitä.

Piti lukea teksti, ja vähitellen asia selvisi. Selväksi kävi myös, että sairaiden keuhkojen vauriot ovat poikkeuksellisen vakavan näköiset. Vaurioista näkyi, millaista taistelua sairaaloiden teho-osastot joutuvat nykyisin käymään.

Mutta minä en vieläkään nähnyt muuta kuin vähän tummemmat ja vähän vaaleammat keuhkokuvat. Luulen, että suuri enemmistö lehden lukijoista on yhtä lukutaidottomia kuin minä. Lehtijutun tavoite oli varmaan säikäyttää lukijoita ottamaan rokotteita ja suojautumaan kaikin keinoin. Luulen, että hyvä tarkoitus ei kuitenkaan onnistunut siitä yksinkertaisesta syystä, että ei tuollaiseen pysty muu kuin asiantuntija.

Minun kohdallani ei osaamattomuudesta tällä kerralla koitunut vahinkoa, sillä asenne on kunnossa ilman säikähtämisiäkin. Luotan asiantuntijoihin. Kaksi rokotusta on saatu ja ensi viikolla on aika varattuna kolmanteen. Tässä välissä on jo saatu myös kausi-influenssarokote.

Joskus on kyllä koitunut vahinkoakin.

Puolenkymmentä vuotta sitten terveyskeskuksen vastaanoton päätteeksi lääkäri käski mennä laboratorion kautta. Piikki käsivarteen pistettiin ja verta imettiin. Muutaman päivän päästä lääkäriltä tuli tekstiviesti, että kalium on 3,0.

Aha, hyvä tietää tämä, ajattelin. Mietin kai hetken, onko 3,0 hyvä vai huono, mutta siihen se jäi. Vuoden verran meni, kunnes kävi ilmi, että se oli huono.

Siitä koitui kaikenlaista harmia. Tutkittiin, otettiin kokeita, mitattiin ja lääkittiin. Olisi kuulemma ollut helppo selvittää, että 3,0 ei ole viitearvojen mukainen. Netistä olisi löytynyt.

Mutta kun minä olen neuroottisen arka kaikenlaisten sairausasioiden suhteen. Lapsena ja vielä nuorenakin luin lehtien lääkäripalstoja ja heti huomasin itsessäni jokaisen käsittelyssä olleen sairauden kaikki oireet. 

Käännekohta tuli silloin, kun luin jostain Eeva-lehden lääkäripalstalta kääntyneestä kohdusta. Heti tunsin itsessäni siinäkin kerrotut oireet. Siihen loppui lukeminen.

Siitä asti olen tuntenut itseni terveeksi.

On kyllä tullut viime aikoina mieleen hieman epäsovinnainen ajatus. Voisikohan olla niin, että ainakin osa näistä rokotekriitikoista ja muista salaliittoteoreetikoista on kulkenut tuota samaa reittiä kuin minä naistenlehtien palstoilta saatujen pelkojen ohjaamana? Ja siihen juuttuen, kaiken tiedon torjuen. Jopa asiantuntijoiden korona-tiedon torjuen, toisin kuin minä. 

    (Kuva: Viktor Tardieu - 1923)


 

 

maanantai 29. marraskuuta 2021

Yleiset totuudet

Vertaukset ja yleiset totuudet ovat epämukavia, eivätkö olekin?

Heti alkaa miettiä, mitä tuo voisi tarkoittaa. Heti alkaa löytyä sopivia kohteita. 

Tulee sellainen epämukava toisaalta ja toisaalta -olo. 

Toisaalta: noinhan se on! 

Ja toisaalta: taidanpa ohittaa tämän, tulee vain paha mieli ja lisää taakkaa kannettavaksi. 

(Kuva: René Magritte: Valinta - 1947)

 

perjantai 26. marraskuuta 2021

Synkkää aikaa

 

Yksinäisyys taitaa olla pahinta.

Pandemian vaikutus alkaa näkyä nuoremmissakin. Lähipiirissäni on näkyvissä huolestuttava tapaus.

Vielä kuukausi sitten oli vahvoja viestejä siihen suuntaan, että kohta elämä normalisoituu. Ja sitten tulikin pettymys. Paha pettymys.

Kohta kaksi vuotta jatkunut sisällä pysyminen ja loputon kirjoittaminen ja lukeminen käy ymmärrettävästi psyyken päälle. Tiedostan, että pitäisi auttaa, mutta olen ymmälläni, miten sen voisi tehdä. Puhelinkontakti ei poista yksinäisyyttä, kun sekin alkaa jo aiheuttaa torjuntaa.

Totisesti me elämme synkkää aikaa (Bertolt Brecht).

(Kuva: Irina Bondareva -1920) 



 

 

perjantai 19. marraskuuta 2021

Vehkeet II

Tekniikka on ylimitoitettua. Insinöörit eivät osaa olla ideoissaan maltillisia vaan pistävät parastaan. Vehkeisiin on rakennettu ominaisuuksia, joita arkikäytössä ei tarvita. Niitä ei kuitenkaan voi sulkea pois, ja sen vuoksi vehkeen saattaminen käyttökuntoon menee helposti tuskastuttavaksi taisteluksi monimutkaisia asennusohjeita vastaan.

Vanha skanneri-printteri kävi huonoksi ja ostin uuden Kannelmäen ostoshelvetistä. Ei sen hinta hirveä ollut, vähän toista sataa. Tarvitsin koneen, joka skannaa valokuvia tai kirjan sivuja talteen pöytätietokoneelleni. Joskus harvoin tulee tarve printata tekstiä tai kuvia paperille, mutta tämä on harvinaista. Tökkään vehkeen usb-johdolla kiinni pöytätietokoneen etupaneelissa olevaan reikään silloin kun tarvitsen, muulloin se saa olla irti.

Mutta mitäpä aikoo tehdä uusi vehkeeni! Se alkaa rakennella yhteyksiä pilvipalveluun. Se luulee, että haluan kännykkääni sellaisen toiminnon, että kun kuljen kaupungilla ja näppään valokuvan, kotona printterini heti herää ja alkaa tulostaa sitä kuvaa paperille.

Aivan pöhköjä ideoita. En ikimaailmassa tarvitse moisia.

Sen sijan se ei osaa skannata kuvaa kirjan sivusta. Kun pistän avonaisen kirjan lasilevylle ja käynnistän skannauksen, tietokoneen kuvankäsittelyohjelma valittaa, että skannerin kansi on auki. Totta hemmetissä se on auki eli raollaan, kun siinä on kirja.

En ole vielä keksinyt, millaisilla asetuksilla tämä häiriö poistetaan.

Mustekasetit ovat myös häiriötekijä, kalliita kaiken lisäksi. Ensin en meinaa päästä edes koneen käyttöohjeita netistä lukemaan, sillä ohjelma vaatii minun tilaavan mustekasetteja suoraan tehtaalta, joka kuukausi tulisi paketti postissa. Minulle yksi kasettipaketti kuukaudessa on aivan liikaa. Mieluummin ostan itse marketista silloin kun tarvitsen. Mutta rekisteröityminen koneen käyttäjäksi ei selvästikään pidä tällaisesta vaan vaatii ja vaatii ilmoittautumista asiakkaaksi. Kestää kohtuuttoman kauan ohittaa tällaiset esteet ja päästä lukemaan koneen käyttöohjeita.

Aivan omituinen yksityiskohta: vehkeessä ei ole virtanappulaa - en ainakaan löytänyt. Se on käynnissä aina ja valo palaa. Jos kansi on ilman kirjaakin auki, skannerin lukuvalo hinkkaa pysähtymättä edestakaisin pitkin valopöytää. - Tähän auttoi jatkojohto, jossa on keinukytkin. Sillä saan sammutetuksi vehkeen, mutta ei kai niin ole tarkoitettu. En ymmärrä.

Sellaisenkin kiusan keksivät, että edellisestä printteristäni (samaa merkkiä) käyttämättä jääneet mustekasetit eivät sovi uuteen. Aivan samannäköisissä koteloissa ovat mutta edellisen koodinumero on 304, uuden 305. Jonkinlainen pieni nystyrä on uuteen rakennettu estämään, ettei vanha kasetti mahdu sisään. Näin toimii markkinatalous! - jätteitä kertyy mutta onneksi bisnes pyörii.

Entä se edellisessä blogikirjoituksessani mainittu robottipölynimuri, jonka sain lainaksi kokeilua varten?

Ei tullut mitään. Hetken pyristelin käyttöohjeiden kanssa. Olisi pitänyt luoda puhelimella yhteyksiä wifi-verkkoon ja sitten ties mitä. En jaksanut perehtyä. Nostin vehkeen hattuhyllylle ja palautan kun ehdin. Imuroin kämpän vanhalla kunnon Mielellä. Sitä ei tarvinnut yhdistää kuin töpselillä seinään.

                                                                           (Kuva: Thomas Brennan)
 

tiistai 16. marraskuuta 2021

Vehkeet I

Minulla on kolme uutta vehjettä: partatrimmeri, skanneri-printteri ja robottipölynimuri. Tuo listan viimeinen on vain lainassa, kokeiltavana. Jospa innostuisin.

Partakoneen sain jo koekäytetyksi. skannerin kanssa taistelin pari tuntia mutta valmista ei tullut. Imurointi on vielä aloittamatta.

Partakone on siitä omituinen nykyvekotin, että sen käyttöönotto onnistui tuosta vaan ensi yrittämällä. Käyttöohjetta en edes vilkaissut. Ehkä menestys johtuu puolivuosisataisesta kokemuksestani. Toisaalta ei voi kuin ihmetellä partakonefirmojen kyvyttömyyttä innovaatioihin. Mikään ei ole muuttunut.

Tuotteeseen ei ole saatu lisätyksi mitään modernin maailman menestystekijöitä. Ei kauko-ohjattavuutta, ei lasersädettä, ei ajastinta, ei nettiohjelmointia. Eikä mitään lisätoimintoja, ei parran värjäystä, sävytystä, kiharrusta. Ja voisihan lisäksi toivoa toimintojen laajennusta vaikkapa esim. hiusten, kulmakarvojen ja ripsien muotoiluun ja kynsien leikkaamiseen ja maalaamiseen.

Yhä tarvitaan oma käsi konetta kääntelemään ja peili nenän eteen. Ja tarkka pitää olla, sillä helposti sattuu lipsahduksia, joiden seurausten korjaantumiseen menee viikko ellei kaksikin.


Kesällä tapasin Kotkan torilla tuttavan vuosien takaa. Hän kehui harmaaksi muuttuneen partani  viehätysvoimaa. Kyllä hiveli itsetuntoa. Minustakin harmaa on parempi kuin entinen vienosti punertava.

Niinpä parta on huollettava tarkasti kylpyhuoneen peilin edessä. Leuan kärki koneella 8 milliä, muualta 6. Viiksien muotoiluun tarvitaan sakset. Kaulalle on katsottava sopiva rajauskorkeus, etteivät parta- ja rintakarvat kasva yhteen. Yksi kerta viikossa riittää. Sunnuntaiaamu on siihen paras hetki. Miten miehiseksi tunnenkaan taas itseni!

[jatkuu...]

 

          (Kuva: Antoni Garzia Lopez -1967)

lauantai 13. marraskuuta 2021

Vaikeasta kepeään

Luin Rosa Liksomin uuden kirjan nimeltä "Väylä". Vaikuttava teos kerta kaikkiaan, kyllä kannattikin valita palkintoehdokkaaksi Finlandia-kisaan. Tai mistä minä tiedän uusien kotimaisten kirjojen tason. En ole niitä klassikoiltani ehtinyt lukea. Liksomin lisäksi vain Pirkko Saisio, Anneli Kanto, Sirpa Kähkönen ja Jari Tervo kuuluvat itsestään selvinä alkavan talven lukulistalle. Muita tarkkailen, luen luotettavaksi tuntemieni kirjoittajien arviointeja blogeista ja lehdistä.

Liksom oli paitsi nautinnollinen myös keskimääräistä vaativampi luku-urakka. Tarina oli rankka ja kieli  keskittymistä vaativaa murretta, Tornionjoen kahta puolta puhuttavaa meänkieltä. Minulla ei ole koskaan ollut siihen mitään henkilökohtaista kosketusta.

Paitsi että on ollut kosketus opiskelun kautta, kuten kaikkiin muihinkin murteisiin. Aikamoinen kosketus olikin.

Suomen kielen opintovaatimuksiin yliopistossa kuuluu perehtyminen murteisiin, niiden rakennepiirteisiin, historialliseen kehitykseen ja levinneisyyteen. Oli alkeiskurssia, jatkokurssia ja jatkokurssin jatkoa, loputtomalta tuntuva määrä luentoja, ääninauhojen kuunteluja, levinneisyyskartastoja ja kenttätyönä tehtäviä sanastuskeräilyjä. Muistan tämän opintojeni tuskastuttavimpana osa-alueena.

Luulen kuitenkin, että tämä tausta helpotti Liksomin kirjan lukemista. Ehkä myös hieman hidasti, sillä huomasin monessa kohdassa pysähtyneeni miettimään  ja muistelemaan, miten tuon ja tämän tekstissä havaitsemani yksityiskohdan rakenne menikään. Tällaista ei tavallinen lukija tule miettineeksi. Paljon oli unohtunut, onhan opiskelusta jo yli 40 vuotta. En kuitenkaan aio ruveta kertailemaan, vaikka hyllyssäni näyttää olevan tallella alan kirjallisuutta. Tämä on niitä aiheita, joista tunnen saaneeni lopullisesti kyllikseni.

Harvalla ihmisellä on puhekieli täysin vailla murrepiirteitä. Sellainen jännittävä taito murteiden opiskelusta tuli, että väitän edelleen pystyväni henkilön vapaamuotoista puhetta hetken kuunneltuani havaitsemaan siinä pieniä yksityiskohtia, joiden perusteella osaan arvata hänen kotiseutunsa. Koulutus ja asuinpaikkojen vaihtuminen hioo niitä pois, mutta usein joitakin pieniä tunnistusmerkkejä jää. Vaikeimpia ovat suuressa kaupungissa asuneet pitkälle koulutetut ja muodolliseen puhetyyliin tottuneet. Heidän puheestaan yleensä puuttuu tämä juurevuus, joka tavallisesta kansanihmisestä tekee aidon persoonan. Murteiden puhumista pidetään suorastaan junttimaisena, sillä se paljastaa koulutuseron.

Arvatkaapa, mihin Liksomin kirja minut johdatti? Impulsseille ja vapaalle assosiaatiolle altis asenteeni nosti esiin ajatuksen, että onhan murteissa hauskakin puoli - lystikäs, vitsikäs, leikkimielinen. Niinpä kaivoin hyllyjeni kätköstä tällaista aineistoa. Halusin katsoa, onko sellaista myös meänkielellä. Ei ollut, vaikka monilla muilla murteilla oli. Niinpä Rosa Liksomin johdattamana luin saman tien kuvassa näkyvät murreteokset. Epäpyhä yhdistelmä, myönnän.

 



maanantai 8. marraskuuta 2021

Vihdoinkin marraskuu

Pitkä kävely öisessä Helsingissä. Märät kadut kiiltävät yön valoja. Sade tauonnut, jäljellä pehmeä sumuinen kosteus, joka kostuttaa poskia ja hiuksia. Lämpötila +10, ei palele, tuntuu hyvälle viipyillä rannalla ja katsella pimeälle merelle. Ei kiirettä sisälle.

Muistuu mieleen kesän hirmuhelle, joka jatkui viikkokausia. Ei jaksanut muuta kuin siirtää lepotuoli pihan varjoisimpaan kohtaan ja odottaa, että helpottaisi. Ei helpottanut, ei yölläkään. Siinä nousi mieleen toive, että tulisipa marraskuu.

Toive toteutui. Nyt tästä on osattava nauttia. Se on helppoa - marraskuu resonoi mielialan ja temperamentin kanssa paremmin kuin mikään muu kuukausi.

Kunpa tämä kestäisi kauan! Pelkona on, että tämä loppuu lyhyeen ja tulee vaivalloinen liukkaus.

Eikä tästä ole kuin kuutisen kuukautta, kun uuden hirmuhelteen uhka alkaa kasvaa. Onhan siinä tietysti odottamisen arvoiset puolensa: kukat, ötökät, lintujen vimmainen laulu. Mutta kaiken yllä vaanii tuskastuttava kuumuus. Minulle +30 on mahdoton nautittavaksi.

Ötökät ja linnut ovat kadonneet. Kukkien muisto on tallella kaupungin pimeässä yössäkin.

(Runo:  Katri Vala: Kukkiva maa (osa) / Kaukainen puutarha -1924  //  Maalaus: tekijä ei tiedossa  // Valokuva: Dessu  //  Kirja:  WSOY)




 

 

keskiviikko 3. marraskuuta 2021

Raamatullista erotiikkaa

Luin Raamattua. Tosin vain yhden luvun, sen kauneimman.

Vaikka tällainen uskonnoista vieraantunut puolipakana olen, suhteeni Raamattuun on arvostava. Se on mainio kirja - kunhan sitä ei ota kirjaimellisesti sen enempää kuin Kalevalaakaan.

Olen lukenut Raamatun aikoinaan alusta loppuun - ehkä muutamia pitkänsitkeitä sukuselvityksiä yli hyppien. En lukenut sitä ollenkaan teologisesta näkökulmasta vaan kirjallisuustieteellisestä. Se kuului yliopistossa yleistä kirjallisuustiedettä opiskelevien kurssikirjallisuuteen. Se on tarinat ovat arkkityyppisiä, eli tarinoiden mallit toistuvat suuressa määrässä myöhempää kirjallisuutta.

Nyt luin Salomonin Korkean Veisun - taas kerran. Se on hurmaava runoelma, aistivoimaista erotiikkaa parhaimmillaan.

Minulla on hyllyssäni Korkean veisu Prahan yliopiston taideakateemikon ja entisen professorin Arnoš Paderlikin (1919 - 1999) kuvittamana. Teksti on XI Yleisen kirkolliskokouksen vuonna 1933 käyttöön ottama suomennos. Kirja on Weilin & Göösin kustantama. Painovuotta ei ole merkitty. Sivumäärä 74.

Korkean veisun tie Raamattuun on osaksi väärinkäsitys. "Laulujen laulu", latinaksi Canticum canticorum, liitettiin osaksi Vanhaa Testamenttia. Näitä rakkauslauluja - joita on ylistetty itämaisista rakkauslauluista kauneimpina - on tapana lukea juutalaisessa pääsiäisjuhlan jumalanpalveluksessa.

Pahojen henkien häätämiseksi morsian rinnastettiin suulemitareen, sulhanen suureen Salomoon. Tämä  jotenkin käsitettiin väärin ja perimätieto merkitsi Salomon tekstin kirjoittajaksi. Morsiamen ruumiillista kauneutta kuvataan laulussa erittäin havainnollisesti ja luonnollinen Eros esitetään vastustamattomana voimana.

On perusteita olettaa, että kokoelman laulut ovat alkuperältään täysin maallisia, kuitenkin niin, että niiden taustalla on vielä vanhempia babylonialaisia lauluja, jotka kertoivat nuoren jumalan rakkaudesta nuoreen naisjumalattareen. Raamattuun nämä laulut liitettiin ilmeisesti siksi, että Korkean veisun ylistämä rakkaus tulkittiin allegorisesti Jumalan rakkaudeksi "valittuun kansaansa". Kristinusko antoi sille vielä yhden uuden tulkinnan: siitä tuli Kristuksen rakkaus kirkkoaan, "morsiantaan", kohtaan.

Myöhempinä aikoina näillä lauluilla on ollut vaikutusta moneen suuntaan, kuten Goetheen, Herderiin ja varsinkin Heinrich Heineen, joka antoi yhdelle runokokoelmalleenkin nimeksi Laulujen kirja. Eikä tämän lumoavan rakkausrunouden vaikutus ole miksikään haalistunut nykypäivänäkään. Onhan siinä vahva "mieskatse" valloillaan, mutta tällaisessa ikiaikaisessa yhteydessä niin kuuluu ollakin. Kirjan kuvitus on laulun sanoja kauniisti kunnioittava.

Ja onhan tästä kaunis laulukin ( linkki).