torstai 6. toukokuuta 2021

Mitä lukisin?

Taas on lähestymässä se jokakeväinen aika, jolloin jaloista luonteenpiirteistäni kaksi - jahkailu ja päättämättömyys - nousee entistäkin hallitsevampaan asemaan. Pitäisi nimittäin päättää, mitä kirjoja otan mukaan muuttaessani kesäksi maalle.

Päätös on maalla viihtymisen kannalta tärkeä. Epäonnistunut valinta kostautuu ja joudun lukemaan roskaa. Kesäkodissani on nimittäin paljon kelvotonta kirjallisuutta, kuten rikossarjoja ja vanhoja romanttisia kioskikirjoja. On siellä tosin kelvollistakin dekkarikirjallisuutta ja sitten erilaisia puutarhaoppaita.

Olen aina pyrkinyt valitsemaan kesälukemiseksi jonkinlaisen teemakokonaisuuden. Ensimmäinen ideani tämän kesän teemaksi voisi olla kotimainen naislyriikka. Niinpä aloin kerätä hyllystä tämän teeman mukaisia kirjoja. Ei ehkä ollenkaan huono idea.

Selailin kirjoja etsien makupaloja, jotka innostaisivat ilman jahkailua ja päättämättömyyttä. Heti osui silmiin mainio makupala, Elvi Sinervon Vaikeaa (Kokoelmasta Neidon kaivo - 1956).

Hyllystä taitaa löytyä ihan hyvä määrä teeman mukaista luettavaa, ja jos kesken loppuu, paikallisesta kirjastosta varmaankin löytyy täydennystä.

Ihan vielä maalle muutto ei tapahdu - ehkä tuossa toukokuun puolivälin jälkeen, jos sää kääntyy suotuisaksi. Ensin taitaa tulla käynti Vaasassa, sillä näkymät ovat sellaiset, että nyt jo on uskallusta nousta junaan.

On tässä siis vielä ehkä pari viikkoa aikaa jahkailla. Miettimisen tuoksinassa saattaa tulla uusia ideoita.


 

lauantai 1. toukokuuta 2021

Sopimatonta

Ensimmäistä kertaa yli vuoteen keskikaupungilla katselemassa elämänmenoa. Ei vielä sisällä missään ja maski tiiviisti naamalla. Turvaetäisyyksiä unohtamatta. Silti aavistus normaalitilan lähestymisestä. Uuden aikakauden alku? Paremman aikakauden.

Esplanadi entisensä. Tällä puistokadulla helsinkiläiset ovat aina ottaneet vastaan vappua. Perinne on vahvasti aavistettavissa. Ketkä kaikki ovatkaan tällä hiekkapintaisella keskikäytävällä kulkeneet samoissa merkeissä kuin minä nyt. Määrätön määrä vappuja ja kulkijoita.


 Yksi kulkijoista oli runoilija Uuno Kailas. Hän sepitti kokemuksestaan Esplanaadin kevät -nimisen runon. " - - ilman syytä / sopimattoman onnellinen", hän kirjoitti tuntemuksistaan. Sanat tuntuvat jotenkin oudoilta juuri tämän runoilijan kynästä. Hän ei ollut mikään iloisten kokemusten mies. Jää miettimään, mitä aiheutti tällaisen poikkeuksellisen mielialan. Löytyykö vastaus henkilöhistoriasta?

Toisaalta Kailaan sanoihin on nykynäkökulmasta helppo samastua. Jotain onnellisuuden häivähdyksiä on tunteiden pintakerroksessa nousemassa esiin. On aavistus paremmasta, mutta vielä liian aikaista olla varma. Sillä tavalla sopimatonta.


 
Iltapäivällä ei vielä ole tungosta, toivottavasti ei illallakaan. Nyt olisi sopimatonta unohtaa turvaohjeita, sillä lupaava näkymä kesästä voi mennä pilalle. Puistokatu olisi parhaimmillaan ilman ruuhkaa, kuten kuvassa (E.G.S.I.S kortti / opetustaulu 1914).

Kotona illalla vieras, vain yksi, mutta mieluinen. Sama vieras myös viimeisellä käynnillä juuri ennen pandemiaa. Tässä välissä ei ketään. Kuohujuomallakin tunnelmaan sopiva nimi.

Tässä vielä   laulu Jukka Virtasen sanoin kaipuusta Esplanadille takaisin. Sopii erityisesti niille, joille Esplanadi tuottaa nostalgisia muistoja ensimmäisestä valkolakkikeväästä. (laulu: Sinikka Sokka)  (siinä on alussa mainos mutta sen voi nappulaa painamalla ohittaa!)



 

 

keskiviikko 28. huhtikuuta 2021

Aina ajan tasalla

Hätkähdyttävin uutinen tuli Kauniaisista (Grankulla).

Lehdistön luotettavuudesta ja epäluotettavuudesta on viime vuosina ollut paljon puhetta. Mediakriittisyys on nykyhyveistä tärkeimpiä. Pitää olla tarkkana, ettei meitä johdeta harhaan.

Koska minulla on taas auto käytettävissäni ja olin muutenkin liikkeellä länsisuunnalla, päätin tehdä kontrollikäynnin. Puhuuko HS pötyä?

Tällä kerralla voin henkilökohtaiseen havaintoon perustuen todeta, että lehden skuuppi pitää paikkansa. Vinossa on. Kovasti huomiota herättävällä tavalla vinossa.

Juuri näin HS, kiitos!  Lehdistön perustehtäviin kuuluu puuttua epäkohtiin. Niiden saattaminen julkisuuteen edesauttaa epäkohtien korjaamista. Jäämme seuraamaan, kuinka tilanne Kauniaisissa edistyy.


 

 

tiistai 27. huhtikuuta 2021

Eivätkö he tiedä?

 

Humanistiset alat ovat taas vaikeuksissa yliopistoissa. Professuureja aiotaan lakkauttaa, laitoksia sulkea. Niin aina. Eivät ole tuottavia, kilpailukyky ei kohene, vientiin ei tule innovatiivisia tuotteita.

Jopa ns. arvovaltainen HS julkaisi omituisen pääkirjoituksen, jossa murjottiin humanistisia tieteitä. Päätoimittajan pahoittelu tapahtuneesta tuli, kun meteli kasvoi sietämättömän suureksi, mutta kirjoittaja Saska Saarikoski selitteli epäuskottavasti itsensä kuiville.

Uhattuina Helsingin yliopistossa ovat ainakin kotimainen kirjallisuus, musiikkitiede ja ruotsinkielinen pohjoismainen kirjallisuus. Molemmat kirjallisuuslaitokset ovat minun opiskeluvuosieni kotikenttiä.

Siksi suostuin pyydettäessä pistämään nimeni listaan, joka protestoi tällaista pyrkimystä vastaan. Taustalla voi aavistella olevan konsulttiajattelua ja markkinahenkistä poliittista epäluuloa, joka vaatii seuraamaan  edistyksen tuulia eli siis lakkauttamaan  kannattamattomat puuhastelut.  Luonnontieteet, kauppatieteet ja juridiikka tuottavat osinkoja osakkeenomistajille, runoilijat ja soittoniekat ja muut taivaanrannanmaalarit käyvät vain kalliiksi.

Voisikohan näille konsulteille ja markkinamiehille kuitenkin suositella myös taiteiden opiskelua. Eivätkö he tiedä, että taide edistää ajattelua, joka keikauttaa näkökulman ylösalaisin ja opettaa näkemään maailman uudella tavalla, jossa vanha ja tuttu sekoittuu uuteen ja tuntemattomaan ja johtaa johonkin hedelmälliseen. Siitä voisi olla hyötyä markkinoinnissakin.

(Kuvassa Helsingin yliopiston päärakennuksen portaat Senaatintorin puolella // Runo: Wendy Cope, suom. Tuomas Nevanlinna)


 

 

perjantai 23. huhtikuuta 2021

Säilyttää vai hävittää?

Minulla on kaksi ikuisuusprojektia. Ikuisina ne varmaan pysyvätkin, sillä kovin lupaavia oireita projektien etenemisestä ei ole viime vuosikymmeninä ollut havaittavissa. Yrityksiä on kyllä ollut.

Ensimmäinen on vuorokausirytmin veivaaminen hieman sosiaalisempaan suuntaan. Minä kun nukun päivät ja valvon yöt.

Toinen on laatikoiden ja hyllyjen siivoamien turhasta tavarasta. Minä kun pistän kaiken talteen.

Tässä jälkimmäisessä olen suunnilleen kerran vuodessa joutunut pakon eteen kirjahyllyjen osalta. Uudet kirjat on saatava pois pöydiltä ja lattialta, joten vanhoja kirjoja on poistettava hyllyiltä. Tai siirrettävä hyllyllä takariviin piiloon pois näkyvistä.

Laatikot ovat siitä kummallisia, että niihin mahtuu uutta tavaraa vaikka vanhaa ei poista. Jotenkin niitä aina saa tiivistetyksi sen verran, että uudelle tulee tyhjä kolo.

Laatikoiden järjestelyssä pätee vanhan valtakunnanviisaan Paavo Haavikon mietelause: "Kun siirtää tavaroita laatikosta toiseen, ei tunnu niin hävittämiseltä."  

Hävittäminen tässä se ongelman ydin on. Kun ei millään raaskisi.

Äskettäin suoritin taas kaivauksia ison vanhan Billnäs-kirjoituspöytäni laatikoihin ja löysin kuvissa näkyvät esineet. Jos onnistuu katseellaan ohittamaan niiden eroottisen olemuspuolen, huomaa, että ne ovat oivallisia käyttöesineitä. Toisella voi avata viinipullon korkin, toisella kaljapullon kruunukorkin.

Muistan ostaneeni nämä Roomassa kirpputorilta joskus 1980-luvun alussa. Ties mitä antiikkia siis ovat. Ei tällaisista voi luopua.

Siirsin nämä kirjoituspöydän laatikosta muuttolaatikkoon. Vien nämä maalle sitten kun muutaman viikon kuluttua on taas aika siirtyä pois kaupungista kesäksi. Siellä niille saattaa tulla käyttöä, varsinkin jos kesällä jo uskaltaa kutsua vieraita. Pääsevät lopultakin hyötykäyttöön. Haavikon viisas ohje tulee tässä sovelletuksi, ja samalla Billnäs-laatikkoon järjestyy kolo jollekin uudelle.

Lopuksi haluan korostaa, että kyllä minä jotakin sain myös pysyvästi hävitetyksi sieltä laatikosta. Sieltä löytyi  avattu ja puoliksi syöty Sisu-aski, varmaankin hyvin vanha. Se lensi roskiin. 


 

tiistai 20. huhtikuuta 2021

Iloinen vai surullinen?

Utelias kun olen, kävin katsomassa, joko kaupungilla on elämää. Tänään kun oli rajoitusten ensimmäinen  - toki hyvin varovainen - purkamispäivä. Tästä kuulemma alkaa vapaus, vähän kuin vankilasta vapautumisen ensimmäinen epävirallinen kokeilupäivä.


Ei minulla silti ollut aikomusta mihinkään sisälle mennä. Kunhan vähän kiertelen ja kadulta kurkistelen nähdäkseni, eletäänkö sisätiloissa säädyllisesti vai uhkaako pikapaluu entisiin rajoituksiin. Toisaalta minulla oli kyllä houkutus löytää jostakin yökerho, joka suljetaan määräysten mukaan klo 18. Sellainen innovaatio voisi olla minun makuuni.

Toukokuussa 1945 sodan loppumista juhlittiin järjestämällä tanssit rautatientorilla (kuva: Sanomien arkisto). Tori tuli täyteen juhlamielistä kansaa. Voisikohan nytkin tulla jonkinlainen kansalaisjuhla - sitten kun epidemia on ohi ja laumasuoja tulevasti saavutettu?


Tänään ei kuitenkaan ollut näkyvissä juhlamieltä. Kaikki oli hiljaista ja innotonta, Töölöntoria myöten. Vähän tuntui kuin vanhan kunnon Stadin Arskan haamu leijailisi kaupungin yllä. Ei vielä tiennyt, onko kevät iloinen vai surullinen.


 

 

perjantai 16. huhtikuuta 2021

Jos kirjoittamasi suo sinulle iloa

Laskuri näyttää, että tämä on kirjoitus numero 1111 Töölöntorin blogissa.

Aika komea luku. En tainnut aloittaessani suunnitella, että tällaiseen määrään pääsisin. Enkä aio ihan tähänkään vielä lopettaa.

Oikeastaan näitä olisi muutama enemmänkin, mutta olen julmasti poistanut joitakin sisällöltään vanhentuneita tai harhautuneita.

Olen nimittäin lukenut vanhoja tuotoksiani. Siihen on avautunut houkutteleva tilaisuus, kun olen lukijalistasta huomannut, että aina silloin tällöin ilmestyy uusia lukijoita, jotka ryhtyvät lukemaan kronologisesti tai aihepiiri kerrallaan vanhoja kirjoituksiani. Näen listasta avatun kirjoituksen otsikon. Jos en otsikosta muista, mikä juttu sen takana on, avaan sen itselleni muistin virkistykseksi.

On siellä aika nolostuttaviakin sepustuksia mutta seassa myös sellaisia, jotka antavat tunteen, että tämäpä on tosi hyvä. Että olepa onnistunut...

Sellaiset tuovat iloa, juuri niin kuin mestarirunoilija Bo Carpelan kuvaa kirjoittaessaan reunamerkintöjä Horatiuksen, Vergiliuksen ja Danten runouteen. Carpelanin esittämää rinnastusta kirpputorilöytöihin jäin miettimään. Että mitähän kaikkea arvoituksellista minä olenkaan kirpputoreilta löytänyt.

Siinäpä hyvä idea aiheeksi johonkin tulevaan kirjoitukseeni.



 

maanantai 12. huhtikuuta 2021

Häiritsee hieman mukavuutta

 

Aloin lukea David Foster Wallacen kirjaa Päättymätön riemu (Infinite Jest - 1996, suom. Tero Valkonen 2020). Ei millään lähtenyt vetämään. Homma meni tukkoon muutamassa sivussa.

Täytyy tehdä uusi yritys joskus paremmalla ajalla. Joskus, kun ei päässä pyöri mitään häiritsevää, kuten koronaa, kesäsuunnitelmia tai kämpän siivousta. Ajatuksen pitää olla kirkas, kun tähän käy. Lukemisen pitää siinä olla päivän pääasia, hyvin monen päivän, sillä sivuja on 1079.

Mestariteokseksi mutta kieleltään ja rakenteeltaan hankalaksi tätä on kyllä luonnehdittu, joten ihan kokonaan omaksi heikkoudeksi en taida ongelmaa ottaa. Ehkä ensin olisi syytä ottaa vauhtia jostain helpommasta, sellaisista kuin James Joycen Odysseus, Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä tai Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia.

"Hyvän kaunokirjallisuuden työ on lohduttaa häiriintyneitä ja häiritä mukavuutta", sanoo Wallace. Tässä olen kyllä suunnilleen samalla kannalla. Lohdutusta en alkusivuista tuntenut saavani, ja nyt pitääkin miettiä, löytäisinkö tähän hätään kirjoja, jotka häiritsevät mukavuutta vähän kohtuullisemmin.


 

 

torstai 8. huhtikuuta 2021

Hyvät ja huonot merkit

Kerran kirjoitin täällä, että huono tämäpäivä on vain pieni ohimenevä tuokio vanhan hyvän ajan ja loistavan tulevaisuuden leikkauskohdassa.

Se oli ehkä sillä hetkellä oikealta tuntuva näkemys. Tänään se ei kuitenkaan osu aivan nappiin. Sitä pitäisi muokata jotenkin siihen suuntaan, että siinä puhuttaisiin kelvottomasta lähimenneisyydestä, lupauksia herättävästä tulevaisuudesta ja kohtuullisen kelvollisesta tästä päivästä.

Miten perustelen?

Kelvottoman lähimenneisyyden kaikki ymmärtävät selittämättäkin. Se on kestänyt jo yli vuoden. Lupauksia herättävä tulevaisuus avautui kohdallani tänään valmiiksi, sillä sain vanhan Yarikseni taas huollettuna ja puunattuna käyttöön. Se on seisonut vakuutuksesta ja akusta irrotettuna mekaanikkokaverini isossa tallissa Vantaalla lokakuusta asti.

Nyt siis pääsen taas lähtemään vaikka minne. Taustatekijöinä on lisäksi kaksi onnistunutta operaatiota: a) olen siirtynyt kesäaikaan ja b) saanut pistoksen. Pistoksesta tulee nyt kolme viikkoa, joten informaation mukaan ensimmäisen rokotteen suoja on nyt saavuttanut maksiminsa.

Tällaisen kohonneen turvallisuudentunteen vallassa lähdin siis kävelylle.

Kävelin Keskuspuiston metsäpolkua Pirkkolaan. Reitti oli jo melko täydellisesti sulanut. Paluumatkalle siirryin pois metsästä lännen puoleisille kaupungin kaduille. Kuva on sillalta, joka ylittää Hämeenlinnaan / Tampereelle vievän moottoritien Pirkkolan kohdalla. Kaukana näkyy Pasilan TV-linkkitorni. 

 

Matkalla muistui mieleen Munkkivuoren viisaan runoilijan Lassi Nummen säe, joka soveltuu minun tämänpäiväisiin hyvien odotusmerkkien tunnelmaani. Impulsseille ja päähänpistoille altis vaellusfilosofiani johdatti minut suuntaamaan askeleeni Lassi Nummen säkeiden syntysijoille Munkkivuoren Ulvilantielle.

Entä ne huonot merkit?

Alaselkä kipeytyi. Välillä piti pysähtyä bussipysäkin penkille selkää lepuuttamaan. Loppumatkan Munkkiniemestä ajoin raitiovaunulla. Olihan kävelykierros aika pitkä, toistakymmentä kilometriä. Mutta ei tällaista ennen ole tullut pitkilläkään kävelyillä.

 

sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Hyttystä tykillä

Laajalti tunnettu huhu väittää, että minä, Dessu, olen kaikenlaisten kieltojen, rajoitusten ja esteiden suuri ystävä. Vahvistan huhun paikkansapitävyyden, taiteen sensuuria lukuun ottamatta.

Minä suorastaan keräilen erilaisia kieltoja. Minulla on tietokoneellani ja kirjahyllyissäni vuosien kuluessa eri lähteistä kertynyt mittava määrä erilaisia kieltoja sanoin ja kuvin. Pienen näytteen kokoelmastani liitän tämän kirjoituksen perään.

Mielelläni myös kieltoja noudatan, varsinkin jos ne ovat asiallisia. Siksi minulle oli harmillinen pettymys, että hallituksen esitys koronataudin rajoittamiseksi ei tunnetusta syystä toteutunut. Mielestäni se olisi ollut kovasti tarpeellinen.

Hyttystä ei ole "oikeasuhtaista" ampua tykillä, väitettiin. Minusta olisi parempi ampua hyttystä kuin hyttyslaumaa, suorastaan valtavaa parvea. Sitä jäämme nyt odottamaan ja sitten vasta ammumme. Nyt ei osattu katsoa maailmalle. Joissakin maissa on ammuttu hyttystä siinä vaiheessa kun se on ollut hyttynen ja toisissa maissa siinä vaiheessa kun se on ollut valtava parvi. Ero näkyy ikävissä tilastoissa.

Vuosi sitten säikähdys tuotti perusoikeuksien valvojilta järkipäätöksen. Se antoi Suomelle luvan ampua tykillä hyttysen, ja se oli parasta mitä koko pandemian aikana Suomelle on tapahtunut. Saimme paremman kesän ja syksyn kuin muu Eurooppa. Sama olisi saanut toistua nyt.

Juridiikan kiemurat siis estävät viisaimman tavan hoitaa kriisi. Perustuslakivaliokunta teki vaarallisen päätöksen. Viisaampaa olisi tehdä nyt vaikkapa liian tiukat rajoitukset. Äkkiä ne saisi puretuksi, jos tilanne sallii.

Suomalaiset noudattavat vapaaehtoisesti viisaita suosituksia, väitetään. En usko. Suomessa on suoranainen kansanhuvi olla noudattamatta. Minunkin yläkerrassani on juuri tällä hetkellä, lauantain ja sunnuntain välisenä yönä klo 2 varsin äänekkään nuorisobileet.

"Tarkasti kohdennetut, tarkkarajaiset toimet", sellaisia nyt pitäisi hallituksen tehdä.

Siinä ollaan kyllä mahdottoman urakan ääressä. Loputon määrä erilaisia tapauksia pitäisi saada verbalisoiduksi lakikielisesti, niin että kiusamielisinkin oppositiolainen "ymmärtäisi" yksiselitteisesti, mikä on kiellettyä ja mikä sallittua. Kokeilkaapa muokata vaikka alla mainituista kielloista "tarkkarajaisia" säädöksiä.

 





maanantai 29. maaliskuuta 2021

Hitaasti hyvä menee

Lopultakin katujen liukkaus on poistunut. Voin ilman pelkoa lähteä kävelemään.

Alkumatka tosin meni autolla. Nuori apulaiseni otti minut kyytiin ja jätti jonnekin Kannelmäkeen. Tämä tapahtui aivan vakain tuumin ja harkiten, kuten juristit tapaavat sanoa tällaisissa epäilyksiä herättävissä tapauksissa. Matkamittari näytti, että siitä olisi kotiin kuusi kilometriä. Sopiva matka käveltäväksi.

Siinä matkalla mietin, onko kukaan kirjoittanut kävelemisestä mitään merkittävää teosta. Ensimmäisenä mieleen juolahti Eeva-Liisa Mannerin Kävelymusiikkia pienille virtahevoille. Se on omalla tavallaan mainio teos mutta ei varsinaisesti mikään vaelluskirja. Ennemminkin voisi sanoa, että se on kävelemisen pysähtelykirja.

Pysähtelisin minäkin, jos olisi mukavia paikkoja pysähdeltäväksi. Hitaasti hyvin menee, kuten sananlaskussa sanotaan. Mutta kaikki on kiinni. Mikäpä olisi mukavampaa poiketa vaikkapa johonkin krouviin Virtahepo-kirjan kuvaamalla tavalla:

"Menin kapakkaan, josta virtasi kadulle päihtynyttä musiikkia, viiniä ja nuotteja. Äänet ja tuoksut sekoittuivat niin että niistä tuli samalla uusi aistimus, makea ja kummallinen; kuitenkin se samalla kiehtoi ja veti minua puoleensa."

Matkan varrella olisi kyllä ollut useitakin sopivia pysähdyspaikkoja, kuten White Lady, Risuhokki tai Messenius, mutta minkäs teet. Hallitus on päättänyt, että nyt ei poiketa.

Piti tyytyä pysähtelemään näyteikkunoiden kohdalla, mutta näytteillä ei ollut mitään. Minun oma kuvaniko sieltä tyhjästä ikkunasta kurkisteli? Näytinkö entistäkin komeammalta sporttiselta alfaurokselta? Sellaisesta piti tietysti ottaa valokuva.

 

Aika tylsää oli vaellus läpi Haagan, Pikku-Huopalahden, Meilahden ja Taka-Töölön. Kiertelin sivukatuja, sillä mutkaton tie on tylsä, kuten kuuluisa repliikki Sidney Lumet´n elokuvassa Ratkaisun aika osuvasti väittää. Kadut olivat lähes tyhjät, kulkijoita harvakseltaan ja niistäkin monella koira. Yksi nuori nainen hymyili minulle. Mitähän se tarkoitti? Ihan häkellyin.

Pelkästä katunäkymästä tajusi että jotain poikkeavaa on nyt käynnissä. Ei Helsinki normaaliaikana tällaiselta näytä.

Kävelyni tapahtui iltahämärässä, ei aamulla niin kuin Jarno Pennasen yllytysruno. Mutta lähestyvänä kesänä minun täytyy yllyttää itseni lisääntyvässä määrin kävelylenkeille, ehkä jopa aamuisin. Tai sitten valoisina öinä, kuten aina ennenkin, kunhan pääsen taas kesäkotiini. Tai sitten polkupyöräily maaseudun pikkuteillä, jos nuori apulaiseni ehtisi tänä kesänä korjaamaan polkupyöräni takakumin.


 

 

perjantai 26. maaliskuuta 2021

Ei hyvä

Kaiket päivät - tai pikemminkin kaiket yöt, kun minusta on kysymys - menevät erilaisten kuvaruutujen ääressä. Tämä on ollut kasvava trendi koko koronavuoden ajan. Myönnän, ei hyvä trendi!

Tästä melkeinpä addiktioksi muuttuneesta puuhasta olisi vähitellen rimpuiltava irti, ettei kesä menisi samaan putkeen. Hetkittäin nousee mieleen ihmettely, miten oli mahdollista pärjätä kokonaan ilman kuvaruutuja silloin kun olin nuori. Ensimmäinen televisio kotiini hankittiin, kun olin 11. Ennen sitä ei ollut minkäänlaista kuvaruutua. En silti muistele lapsuuttani ankeana aikana. Outoa nykynäkökulmasta.

Kun aamulla herään - tai puoliltapäivin, kuten jotkut aamuvarhaistani kutsuvat - ensimmäiseksi katson, onko tullut tekstiviestejä ja sähköposteja. Sitten kahvin kera alan lukea sanomalehtiä, nekin nykyisin tabletilta, vaikka HS ja Hbl tulevat myös paperipostina. Siitä sitten sopivassa järjestyksessä Facebook, blogit, Twitter ja muut sanomalehdet. Jossain välissä lounas aiheuttaa katkon. Sitten sama kierros uudestaan. Sitten joku klassikkoelokuva dvd:ltä tai Areenasta, vaihtoehtona sarjafilmejä.

Kaikkeen väsyy, iltapäivätorkut kuuluvat kuvioon. Kahvi-välipalan jälkeen illan hämärtyessä vuorossa on tunnin kävelykierros tai puolen tunnin kuntopyörä. Sen päälle kirjan lukemista, ihan paperilta pääosin. Näistä kahdesta olen sentään kohtalaisen tiukasti onnistunut pitämään kiinni, suurta tahdonvoimaa osoittaen.

Iltauutisista en luovu. Sen jälkeen elokuvia, sarjoja ja somea vaihtelevassa järjestyksessä. Erilaisia striimauksia sekä näyttely- ja museokäyntejä olen onnistunut seuraamaan pitkin maailmaa.

Kovin kummissani ja harmissani olen siitä, että kaikesta näppäimistön ääressä viettämästäni ajasta huolimatta oma tekstin tuottamiseni on jäänyt vähäiseksi. Blogitekstejä on syntynyt harvakseltaan. Faceen en ole lähettänyt juuri mitään koko talvena. Ehkä kesällä taas vilkastuu, kuten ennenkin. Twitteriin en ole koskaan lähettänyt mitään, lukenut vain - ja siitä voisin ensimmäisenä luopua kokonaan.

Nykynuoriso näyttää olevan koko ajan somettamassa. Nyt tietysti voisin ajatella, että minun runsas kuvaruutuelämäni on merkki nuorekkaasta mielenlaadusta. Mutta ei se taida ihan niin mennä.

 


Jostain somesta eteeni putkahti oheinen kuva. Siinä some-nuorisoa on minulle hyvin tutussa paikassa. Tuolla kuvassa näkyvällä penkillä olen itse istunut hyvin pitkään keväällä 1985. Silloin ei ollut kännyköitä. Siksi katsoin  edessä olevaa taulua. Istuin siinä pitkään, pari tuntia varmaan. Siksi en ehtinyt eteenpäin enkä ehtinyt nähdä muita tauluja, sillä museo meni kiinni.

Museo on Amsterdamin Rijksmuseum ja taulu Rembrandtin Yövartio (1642).

Se oli jotenkin niin tyrmäävän vaikuttava maalaus, että en sen lumosta päässyt eteenpäin. Olin etukäteen lukenut siitä paljon. Amsterdam tuli minulle nuorena hyvin tutuksi kaupungiksi, ja olen kyllä myöhemmin päässyt kiertämään Rijksmuseumin muutkin salit. Se on valtava museo, kuten samalla reissulla ottamastani kuvasta näkyy.

Noilla kuvan koululaisilla ei taida jäädä kovinkaan syvää muistijälkeä tästä maailmanluokan taideteoksesta - toisin kuin minulla. Luojan kiitos ettei siihen aikaan ollut mitään kiinnostavia kuvaruutuja estämässä eläytymistä.

 


lauantai 20. maaliskuuta 2021

Ihan kuin alkaisin herätä horroksesta

                                      (Fredrik Raddum:  Bird dragging a guy)
 

Peräkkäisinä päivinä impulsseja enemmän kuin pitkiin aikoihin:

  • Korona-rokotus saatu. Käsivarsi vähän arka mutta ei muuta häiriötä. Ei havaintoja salaisista mikrosiruista rokottessa.
  • Minna Canthin ja tasa-arvon päivä: virtuaalinen maljannosto mukavalla porukalla
  • Neiti B soitti ja kysyi, lähtisinkö elokuussa Euroopan-retkelle, mukavalla porukalla tämäkin.
  • Kevätpäivän tasaus: lupaus tulevasta - sen kunniaksi Uuno Kailan runo Kevät (1922).

Tässähän alkaa tuntea, että yksitoikkoisuudesta nuutunut ukko nostetaan hereille talvi- ja koronahorroksesta.


 

perjantai 19. maaliskuuta 2021

Kokemusta on

 

 

Voi tuota Minnaa!

Eipä tiennyt Minna mitään populistipoliitikoista. Äkkiä tuommoinen Kristus täältä huushemmettiin hätisteltäisiin. Kokemusta on.


 Hyvää Minna Canthin ja tasa-arvon päivää 19. maaliskuuta!

 

maanantai 15. maaliskuuta 2021

Toivoa täynnä

Torstaina menen rokotukseen. Tuntuu kuin se olisi ensiaskel uuteen elämään. Torstai on toivoa täynnä.

Voisi tietysti sanoa, että se on ensiaskel paluuseen vanhaan elämään, siihen vanhaan normaaliin. Mutta jotenkin olen taipuvainen ajattelemaan, että tulevaisuus on jotenkin enemmän kuin paluu entiseen.

Tiedän toki, että ei torstaina heti mikään muutu. Mutta sen jälkeen voi elättää realistista toivetta, että ehkä jo kesällä elämä on toisenlaista. Ei silti, ei kotona nököttäminen minulle mitenkään vaikeaa ole ollut. Kaikki pelaa. Kirjoja, elokuvia ja sarjafilmejä on riittänyt, ruokalähetykset kannetaan ovelle. Talous on kunnossa, terveydessä ei ole ollut ongelmia. Monella tavalla olen ollut kriisin keskelläkin etuoikeutettu.

Nobel-kirjailija John Steinbeck sanoi tunnelman onnistuneesti kirjansa nimessä, Torstai on toivoa täynnä. Tai itse asiassa sen sanoi suomentaja Jouko Linturi, joka onnistui saamaan kirjan nimeen lennokkaan allitteraation. Steinbeckin oma nimi kirjalleen oli latteampi, Sweet Thursday (1954). Ruotsinkielinenkään käännös (Carl Sundell) ei sen kummemmin revitellyt, kuten kuvasta näkyy.

Mitä olen eniten kaivannut vuoden kestäneen vapaaehtoisen karanteenin aikana? 

Vastaus on yksiselitteinen: taidetta.

Näyttelyitä, museoita, teatteria, konsertteja, elokuvia, tapahtumia. Yhdessäkään en ole yli vuoteen käynyt, ja sen huomaa syvällä sisimmässään. Tietokoneen ruudulta on kaikenlaista poikkeusajan korviketta tullut katsotuksi, mutta ei se korvaa aitoa.

Ehkä tässä kesällä taas vauhtiin pääsee. Toivoa täynnä! Ongelman laadun ilmaisee hyvin Leena Krohn ennen pandemiaa ilmestyneessä kirjassaan "Kadotus".


 

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Miehen mittainen

 "Se on mies, joka on Elmon mittainen. Pidempi on roikale ja lyhyempi on tappi."

Tämä kirjailija Juhani Peltosen kirjasta Elmo (1977) peräisin oleva ajatus oikeanlaisen miehen  olemuksesta ohjaa ajatuksia ainakin silloin, kun menen vaatekauppaan. Myynnissä olevat tuotteet valmistetaan selvästikin Elmon mitoissa oleville miehille. Aina ovat housunlahkeet minulle liian pitkät ja niitä pitää ruveta lyhentämään.

Tosin kirjassa ei missään kohdassa mainita täsmällisin numeroin Elmon pituutta. En kuitenkaan usko pahasti erehtyväni, jos arvaan hänen pituudekseen 180 cm tai vähän yli. Minulla jää peukalonmitan verran ali. Kirjassa ei puhuta mitään Elmon ympärysmitasta. Siinä uskon olevani Elmoa edellä.

Peltosen kirja on jonkinlaisen erehdyksen vuoksi saanut mainetta urheilukirjana. Sitä se nimenomaan ei ole. Se tutkiskelee urheiluun liittyvää nationalismia ironisessa valossa. Se on riehakas satiiri urheiluhulluudesta, samalla kuitenkin hyvin surullinen ja melankolinen. Elmo voittaa kultamitaleja monessa lajissa mutta hän ei suostu perinteiden mukaiseksi kansallissankariksi. Hän ei edes halua kuulla radiossa soitettavan Porilaisten marssia olympiavoittonsa kunniaksi vaan vaatii sen tilalla soitettavaksi Armas Järnefeltin Kehtolaulun. 

 

Osittain samaan terminologiaan miehen mitoista olin tutustunut jo kouluaikoina. Lukion jumppamaikka komensi pojat jonoon sanoin "rääpäleet eteen ja roikaleet taakse". Siinä järjestyksessä sitten me nuoret uimahousuiset miehenalut loikimme kyykkyhyppyä ympäri jumppasalia kädet niskan takana. Minä siinä jossakin puolivälin paikkeilla, ehkä hieman lähempänä rääpäleiden päätä. Seuraavina päivinä oli sitten täyttä tuskaa nousta portaita kolmannessa kerroksessa sijaitsevaan kotiluokkaan. Reisiin sattui. - Mieleen iskostui vanha totuus siitä, että tuskainen on urheilijan taival, siinä ei tervettä päivää näe!

Nyt sitten koronan vuoksi pistetään kiinni kuntosalitkin. Ei silti, en minä sellaiseen menisi vaikka auki pysyisivätkin. Sellaiseen saliin en ole koskaan uskaltanut mennä. Ehkä vanha muisto kipeistä reisistä aiheuttaa pelkoja. Luulen, että en pärjäisi. Joskus vähän katselin erään kuntosalin oven lähettyvillä, millaista joukkoa sisälle menee. Nuoria, notkeita, kimmoisan ja voimakkaan näköisiä. Ei yhtään lähellekään minun oloistani.

Onneksi pituutta voi lisätä ja kuntoa voi kohentaa kotioloissakin. Näin kertoo vanha perinnekirja Mieleni minun tekevi. Sieltä löytyy ohjeita mielenkiintoisen näköisiin temppuihin. Pistän niitä tähän blogin lukijoille iloksi ja yllykkeeksi. Muillekin kuin Elmon mittaisille. Siitä urheilijan terveestä päivästä en kuitenkaan uskalla mennä takuuseen.

 







tiistai 9. maaliskuuta 2021

"Ihminen joka järkkyi"


                                  Christer Kihlman
(14.06.1930 -  09.03.2021)

Katselin joskus kauan sitten Rikhardinkadun pääkirjastossa, kun lainaustiskillä töissä ollut rouva Kihlman ojensi tässä otsikossa mainitun kirjan asiakkaalle (Människan som skalv - 1971). Mietin, mitä mahtaa rouvan mielessä liikkua.

Kirjan on täytynyt olla vaikea pala rouvalle ja perheelle, kuten Kihlmanin "autofiktiot" muiltakin osin.  Eivät tosin päästäneet kirjailijaa itseäkään vähällä. Eivätkä suomenruotsalaista väestönosaa muutenkaan, varsinkaan sen "yläluokkaa".

Sama ajatus toistui kerran 80-luvulla Unga Teaternin Diana-näyttämöllä, jossa esitettiin jotain Kihlmanin pitkää monologia. Kirjailija rouvineen istui edessäni, ja näyttämöltä kuultiin aika ronskia seksuaalista paljastuskertomusta.

Aikakausi on selvästi muuttunut. Ilmestymisajankohtanaan erilaiset vapaamielisyyttä ilmaisevat hurjastelut olivat kai lukijalle keino näyttäytyä ajan virrassa hyvin mukana pysyvänä. Nykykatsannossa eräät yksityiskohdat eivät enää menisi läpi ilman protesteja. Enkä tällä tarkoita mitään kristillis-siveellisestä ahdasmielisyydestä kumpuavaa paheksuntaa, päin vastoin.

Mutta Kihlmanin romaanit olivat silloin ja ovat edelleen erittäin arvostettavia, varsinkin Kallis prinssi (Dyre prins - 1975), jota pidin ilmestyessään vuosikymmenen ykkösenä.

Minulla oli ilo keskustella kirjailijan kanssa useita kertoja hänen tuotteliaimpina vuosinaan. Kihlman vaikeni kirjailijana jo pari vuosikymmentä sitten ja vetäytyi Porvoossa sijaitsevaan Diktarhemmet-kotiinsa. Tänään, kuolinviestin tultua, keräsin kirjoja hyllystä valokuvaa varten ja ihmettelin, miksi kummassa minulla kaikki nämä romaanit ovat suomenkielisinä käännöksinä. Syytä en muista, en osaa selittää. Minähän pyrin lukemaan ruotsinkieliset kirjat alkukielellä. 

 

                               (Runo kokoelmasta Munkmonolog  - 1953)

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Onni on osua oikeisiin porukoihin

Valistus tepsii, näin väitetään. Ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Maailman tai ainakin Suomen kaikki varttuneessa iässä olevat setämiehet - tällaiset kuin minä - virittyvät valistukselle ehkä hitaasti, mutta toivotonta se ei vieläkään ole. Nuorempana se kävi sutjakkaasti.

Yli viisikymppiseksi minullakin kesti uskoa esimerkiksi siihen valistukseen, että tupakka pois. Kun sen lopulta uskoin, se oli kerrasta poikki ilman laastareita tai nikotiinikorvikkeita. Siitä tulee kohta 16 vuotta.

Liikunnan lisääminen on myös sujunut huonosti. Pikkupoikana urheilu kyllä maittoi mutta sitten jouduin koulun liikuntatunneille, ja traumoja tuli. Aikuisena Längelmäen mökillä vieraiden ja naapurin äijien kanssa heitettiin keihästä ja työnnettiin kuulaa saunan jäähdyttelytauoilla, mutta ei se varsinaiseksi kuntourheiluksi kelvannut, sillä sitä tapahtui harvoin ja dopingia käytettiin. Nyt vanhemmiten kaupunkikävely on ainoa, joka on säilynyt miellyttävänä kokemuksena. Korona-aikana sekin on jäänyt turvallisuussyistä vähiin. Korvaajaksi yritettyä kuntopyörän veivaamista en menisi isoksi iloksi kehumaan.

Muista yleisistä setämiehiä kiusaavista valistusaatteista sain onnekseni hyvän otteen jo nuorella iällä. Tarkoitan ekologisia ja tasa-arvonäkökohtia korostavaa elämäntapaa, kuten ruokailutottumuksia, kulutus- ja kierrätystapoja sekä kaikkea sitä, mikä nykyisin menee nimikkeen #metoo tarkoittamalle alueelle. Minulla oli iso onni osua jo nuorena sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys kasvoi ihan luonnonmenetelmillä. Siis jo paljon ennen kuin näistä tuli voimakkaasti kulttuuria uudistavia virtauksia.

Liharuoat jäivät vähiin ja kasvisruoat nousivat tilalle jo puoli vuosisataa sitten. Sama jatkuu edelleen, poikkeuksena perinteellinen grillimakkara hyvässä seurassa juhannusyönä. - Se on kyllä kummallista, että tällainen ruokavalio ei ole mitenkään helpottanut taipumusta ylipainoon. Ehkä sillä juhannusmakkaralla niin suuri haittavaikutus?

Virkavuosina tuli kyllä  lentomatkailua työasioissa mutta ei juuri yhtään yksityismatkailussa. Nyt taitaa lähestyä jo 10 vuotta viimeisimmästä. Olen jokseenkin varma, että loppuelämäni sujuu ilman lentämistä. Tukholmaan, Osloon, Tallinnaan, Brysseliin, Berliiniin ja Amsterdamiin pääsen muilla välineillä, ja muualle en usko enää lähteväni. 

Yksityisautoilu on aina liittynyt pelkästään mökkiasumiseen kesäisin, matkamittariin siitä tulee alle 5000 km kesässä. Muuna aikana käytän joukkoliikennettä ja oma auto joutuu talviteloille.

#metoo on kummallisin. Totta kai olen läpi vuosikymmenten nähnyt monenlaista sopimatonta suunsoittoa ja klähmimistä. Työssäni jouduin muutaman kerran puuttumaankin häiritsemisiin, mutta ongelman yleismaailmallista mittavuutta en silti vielä silloin tajunnut. Tässä jos missä olen joutunut havaitsemaan miehekästä asennoitumisvaikeutta. - Mitään ei enää uskalla sanoa. -  Uskaltaako edes flirttailla?  - Pitäisikö muka pyytää allekirjoitus suostumispaperiin?

Jotain erityisyyttä tähän aiheeseen liittyy, sillä tällaisia kommentteja kuulee fiksuiltakin miehiltä. Ehkä heitä ei ole nuorena kohdannut se onni, että olisivat osuneet sellaisiin porukoihin, joissa ymmärrys olisi luonnonmenetelmällä kasvanut?

On mahdotonta arvailla, millaiseen virtaan olisin itse ajautunut, ellen olisi jo lukioikäisenä osunut ns. tiedostavien teiniteatterityttöjen seuraan. Heiltä sain asian perusvalistusta ja muutaman feministiklassikkokirjan luettavaksi. Yliopistossa kävin kielitieteen naistutkimuksen kursseja. Ilokseni olen kuullut luotettavilta tahoilta, että tämä viime vuosien näkyvä metoo-julkisuus on ihan havaittavasti vähentänyt ongelmia.

On iso onni, jos tällaisen opin ja ymmärryksen saa jo nuorella iällä. Vanhemmallakin iällä pitkämielinen valistus kyllä uskoakseni tepsii, mutta luolamiesvaistot saattavat olla vaikeammin purettavissa ja johtavat aluksi hieman pinnallisiin korjausyrityksiin. Mutta tepsii se, ehkä hitaasti mutta kuitenkin.

Toivotan hyvää kansainvälistä naistenpäivää!