sunnuntai 31. tammikuuta 2010

Vaatimaton Nalle

Pankkikonserni Nordea aikoo maksaa 280 miljoonaa euroa bonuksia johtajilleen viime vuodelta.

”Vaatimatonta” (anspråkslöst), sanoo Björn ”Nalle” Wahlroos. Hän on hallituksen puheenjohtaja Sampo-konsernissa, joka puolestaan on Nordea-pankin suurin osakkeenomistaja.

Nallen mielestä on tärkeää, että ihmisen hyvä suoritus näkyy hänen palkkioissaan. Ne kannustavat häntä ”extra-saavutuksiin”. ”Nordea kilpailee sellaisella työmarkkinalla, jolla kaikki maksavat bonuksia. Myös meidän on tehtävä niin, jos haluamme pitää parhaat voimat”, Wahlroos toteaa haastattelussa Svenska Dagbladetille ja pitää 280 miljoonan euron tasoa vaatimattomana.

¤

Vaatimatonta on, hyvin vaatimatonta, myöntää Dessutom. Finanssialalla on aina puhuttu miljardeista, kun saalista jaetaan.

Jostain syystä Ruotsissa on kuitenkin noussut iso pöhinä tästäkin. Sekä poliitikot että pankin asiakkaat ovat protestimielellä. On sanottu, että 270 miljoonaa on ”valtava” summa veronmaksajille, joiden osaksi on tullut verorahoillaan pitää pankkeja pystyssä.

Taitaa tulla Nordealle kiivas yhtiökokous myöhemmin keväällä, kun asiasta lopulliseti päätetään. Siellä joutuvat vertailtavaksi ruotsalaisten veronmaksajien pihiys ja suomalaisen pankkiherran Vaatimattomuus.

Dessutomilla itselläänkin on palkkatili Nordeassa. Lisäksi hän on aikoinaan ostanut muutamia osakkeita (silloin pankin nimi oli vielä Kansallis-Osake-Pankki). Viime vuodelta hän nautti näiden osakkeiden tuottoa 96 euroa (ennen veroa). Hän on siis mitä suurimmassa määrin asianosainen. Yhtiökokoukseen Tukholmaan hän ei kuitenkaan aio matkustaa.

¤

Kuinka vaatimaton summa 270 miljoonaa euroa sitten oikeastaan on? Toimittaja Marcus West (Hbl) on ansiokkaasti laskenut vertailukohdan.

Nordea antaa pankkiherroilleen bonuksia 270 miljoonaa euroa.

Euroopan Unioni (EU) antaa Haitin maanjäristyksen tuhoihin 130 miljoonaa euroa.

Ero 140 miljoonaa euroa.

lauantai 30. tammikuuta 2010

Kauan on kärsitty vilua ja...






Dessutom ajoi tänään autollaan ojaan.

Tapaus sattui aamupäivällä sakeimman lumipyryn aikaan pikkutiellä Karjalohjan suunnalla. Turma ei aiheuttanut vahinkoja, ei edes naarmuja autoon.

Dessutomilla on ollut ajokortti 40 vuotta, mutta en voi väittää olevani erityisen kokenut talviautoilija. Olen asennoitunut niin, että vältän liukkaita kelejä. Se ei ole ollut vaikeaa, sillä minulla ei ole paljon välttämättömiä ajoja. Käytän mielelläni julkista liikennettä aina kun mahdollista.

Auto lähti käsistä metsäisellä pikkutiellä, vastasataneessa lumessa. Vauhtia oli ehkä 35 - 40 km/t. Oli alamäki ja mutka oikealle, johon piti jarruttaa. Auto meni suoraan.

Lumipenkka oli vastassa. Ei se iso tyssähdys ollut, mutta sen verran molemmat vasemmanpuoliset pyörät upposivat penkan piilossa olleeseen ojaan, ettei auto omin voimin irronnut, eikä lykkäämälläkään. Lapiota olisi tarvittu.

Oli kylmä, noin 20 miinusastetta ja kova tuuli. Olin huonosti varustautunut. Samettihousut, ei pitkiä kalsareita, ei päähinettä. Toppatakki kyllä ja siinä huppu, mutta se ei ollut kätevä lykkäämisessä. Ohuet sormikkaat. Lenkkitossut. Aivan niin kuin umpikaupunkilaiselta sopii odottaakin.

Lykkäysyrityksissä tuli hiki ja lunta meni tossuihin. Kun lopetti, tuli vilu ja hyytävä kylmyys. Tiellä ei ollut liikennettä. Kännykkä oli mukana, mutta kenelle soittaisin?

Mieleen nousi kotimaisen kirjallisuuden loistavin kuvaus talvisesta hädästä: Pentti Haanpään ”Noitaympyrä”. Siinä päähenkilö Pate Teikka joutuu yksin Kairanmaan korpeen arktisessa kylmyydessä. Loputon hiihtotaival umpihangessa, tähtikirkkaassa pakkasyössä kuuluu susien ulvonta. Siinä on hengenhätä.

Onneksi minun tilanteeni Karjalohjan pikkutiellä ei ole yhtä paha. Kohta paikalle ajaa auto, avolava-Corolla. Riuska nuorimies pysähtyy, ottaa hytistään köyden, kiinnittää sen vetokoukkuun ja pelastaa minut hädästä. Eikä edes suostu ottamaan korvausta.

¤

Dessutomin on pakko myöntää, ettei hän ole asianmukaisesti varustautunut talviseen poikkeustilanteeseen - eikä oiken normaalitilanteeseenkaan. Lumeton ja lauha talvi on muodostunut normiksi, ja nykyinen tuntuu saavutetun edun menetykseltä.

Dessulla ei ole lakkia eikä pitkiä kalsareita. Lapsuuden vuosina Jyväskylässä sellaiset olivat itsestäänselvyys. Oli myös välihousut - ”raappahousut” - joita pidettiin kaiket talvet. Isoäiti kutoi paksuja villapaitoja, -lapasia ja -sukkia. Sellaiset tuntuvat nyt kaukaiselta menneisyydeltä. Parhaat talvijalkineet olivat pitkävartiset huopasaappaat eli töppöset. Niitä kyllä koulussa vähän pilkattiin, mutta silti kaikilla oli sellaiset. Hiihtoreissut Tuomiojärven taakse Laajavuoreen sujuivat notkeasti, kun yllä oli anorakki. Ei haitannut hirmupakkanenkaan.

Kun Dessu nuorena miehenä muutti Helsinkiin, hänellä oli lippalakki, korvaläpät ja duffelitakki. Muistikuva on, että ne olivat lämpimiä ja tyylikkäitäkin. Napit olivat kuin pieniä sarvia, ja vastakappale oli väljä lenkura, joka oli helppo saada kiinni. Oli lämmin huppukin ja isot taskut. Saakohan sellaisia enää mistään?

Talvisaappat olivat 80-luvulla mukavia - pehmeitä, väljiä, helppoja vetää jalkaan - joskaan eivät ehkä kovin tyylikkäitä. Ne eivät olleet nahkaa vaan jotain sinipintaista toppakangasta. Mihin ja miksi nekin katosivat?

Mutta eiköhän tämä nykyinen jää taas pitkäksi aikaa viimeiseksi pakkastalveksi, joten varustautuminen toiseen samanlaiseen olisi pessimististä liioittelua. Toivoa sopii.

perjantai 29. tammikuuta 2010

Muuttuuko mies vanhetessaan?

Mies senkun paranee vanhetessaan, väitetään. Ainakin varttuneemmat naiset väittävät. Samoin vanhenevat miehet itse. Asiantuntijoita molemmat.

Harmaiden ohimoiden charmi tepsii. Vanhemmat herrat näyttävät pärjäävän jopa nuorten naisten hurmaamisessa. Ainakin jos näillä vanhemmilla herroilla sattuu olemaan näkyvä valta-asema. Katsokaapa vain tuonne eräälle mäelle Etu-Töölössä.

¤

Virikkeen tälle kirjoitukselle Dessutom sai luettuaan Tukholman-matkansa aikana ilmestyneitä lehtiä. Huomattavan keskeinen aihe näytti olevan Kepu-puolueen puheenjohtajakilpaan ilmoittautunut vanhempi herra nimeltä Paavo Väyrynen.

Onko hänkin parantunut vanhetessaan?

Ei siltä näytä, jos lehtikirjoituksiin on uskominen. Tosin nuoren naisen pyydystäminen ei hänen kohdallaan näytä toteutuneen. Mutta valta-asema on siitä huolimatta haussa - tai ehkä juuri sen vuoksi?

¤

Dessutom ilmoittaa väärinkäsitysten välttämiseksi, että Kepu-puoluetta hän ei ole ikinä äänestänyt eikä usko koskaan äänestävänsäkään. Hän näkee, että Suomesta tulisi paljon parempi maa, jos Kepu-puolue päättäisi lakkauttaa itsensä. (Sama pätee kyllä muutamaan muuhinkin puolueeseen!)

Tämän kirjoituksen syy ei siis ole kampanjoida mainitun puolueen sitä tai tätä ehdokasta. Pois sellainen minusta.
¤

Dessutom tietää kaikki vanhat Väyrysen kolttoset ja vedätykset, joista julkisuudessa on raportoitu. Dessutom pitää miestä umpikierona kepulaisveijarina.

Siitä huolimatta Dessutom ihmettelee kirjoituksia. Väyrynen on ollut vuosikymmeniä toimittajien suosikkipahis, kun persoona on mitä on. Mutta kun ”Laatulehtikin” kirjoittaa sunnuntaisivuillaan pitkän artikkelin, jossa taas kerran luetellaan jalasmökit, vitutukseen kuolemiset ja lentoemännän nipistelyt.

Eikö nyt kummempaa löydy? Jos näitä syntejä verrataan nykyisen pääministerin touhuihin, niin missä on suhteellisuudentaju?

Jotkut ovat arvioineet Paavon muuttuneen hyvään suuntaan iän myötä. Pehmentynyt, itseironisoitunut, humorisoitunut? Dessutom ei osaa ottaa kantaa.

Mutta Dessutomin mielestä kuka tahansa näköpiirissä olevista poliitikoista olisi parannus nykytilanteeseen, myös Väyrynen. En ole nähnyt edes erityisempää vanhuudenkyvyttömyyttä hänen toiminnassaan ulkomaankauppaministerinä. Ihan toimeliaan ja osaavan vaikutelman olen saanut.

”Värikäskin” hän olisi. Jotenkin jo myyttiseksi muuttunut hahmo. ”Televisioon sopivin hahmo”, kuten Markku Koski tuoreessa väitöskirjassaan ilmaisee. Nykyistähän on moitittu värittömyydestä.

”Laatulehden” artikkelista sai jopa sellaisen vaikutelman, että kokemus peräti viideltä vuosikymmeneltä olisi toimittajan mielestä jotenkin paheksuttava asia. Dessutom pitää kokemusta hyödyllisenä, erityisesti jos kokemusta on kertynyt vastuullisista tehtävistä vaikeina aikoina.

Siitä kai emme pääse mihinkään, että Kepu-puolue ei lakkauta itseään näillä lumilla. Emmekä siitä, että Kepu-puolueen päälliköstä tulee pääministeri. Emmekä siitä, että valtakunnassa pitää olla pääministeri.

Valitettavasti.

Tuli sille paikalle kuka tahansa näköpiirissä olevista, ei homma ainakaan nykyistä huonommaksi voi mennä. Sen vuoksi Dessutom ei maanpakoon Ruotsiin lähtisi, vaikka uusi pääministeri olisi Paavo.

Ei lähtisi, sillä hän juuri eilen palasi Ruotsista. Eikä sielläkään hallitustouhu hääviä näyttänyt olevan.

torstai 28. tammikuuta 2010

Suomalaiset miehet saunassa

Yle 1:n Voimala oli taas ajan tasalla. Maanantai-illan ohjelmassa aiheena oli DocPoint -dokumenttielokuvien festivaalissa Bio Rexissä esitetty ”Miesten vuoro”.

Elokuvan aiheena on miesten saunassa tapahtuva keskustelu - suomalaiselle miehelle yleensä harvinainen avomielinen keskustelu ja kuunteleminen.

Elokuvalla näyttäisi olevan edessään poikkeuksellinen menestys. Rexin ensiesityksessäkin salintäysi yleisö oli antanut seisäältään poikkeuksellisen pitkät aplodit.

Voimalassa oli keskustelemassa muutama elokuvan esiintyjä sekä ohjaajat Joonas Berghäll & Mika Hotakainen. Keskustelua voin luonnehtia kiinnostavaksi ja tasokkaaksi.

Dessutom voi itsekin sanoa ymmärtävänsä aiheesta jotakin, sillä hän on saunamiehiä. Töölöntorin laidan kerrostalon kellarissa on taloyhtiön sauna, mutta valitettavan huonotasoinen. Siksi Dessutom kylpee mieluiten uimahalleissa, enimmäkseen Yrjönkadulla ja Topeliuksenkadulla, joskus myös Brahenkadulla. Kesäisin nautinto on suurin kesäasunnon vanhassa rantasaunassa.

Uimahallien isoissa saunoissa keskustelut eivät ole erityisempiä. Yrjönkatu on hyvä poikkeus - se ei ole liian suuri ja siellä on kiireetön tunnelma. Ei pelkästään vimmaisten kuntoilijoiden suorituspaineita vaan myös meitä varttuneita, joille yleensä hyvin riittää kunhan kroppa altaassa kastuu. Siellä tuntemattomien äijien kiireettömät keskustelut voivat olla hyvinkin syvällisiä, juuri niin kuin elokuvassakin.

Dessu on joskus kuullut joidenkin naisten arvelevan, että äijien jutut pitkissä sauna- ja kaljasessioissa taitavat olla siivottomia.

Näin ei ole kokemukseni mukaan, ei ainakaan löylyssä. Korkeintaan löylyjen jälkeen, jos kaljaa on tarpeeksi ja miehet sopivan nuoria.

Voimalan naistoimittajat tuntuivat harvinaisella tavalla oivaltaneen elokuvassa esitetyn miesten saunakulttuurin syvimmän olemuksen. Naisten oma saunakulttuuri vaikuttaa kokemukseni mukaan olevan olennaisesti erilaista.

Tässä kohdassa Dessu tähdentää, että hän ei yritä väittää, että kaikki miehet ovat saunassa tällaisia ja kaikki naiset tuollaisia. Dessu puhuu vain omasta kokemuspiiristään, eikä se ole suuri. Sitä paitsi hänellä on vain niukasti - joskin mieleenpainuvasti - omakohtaista kokemusta naisten saunasta. Eikä se tietenkään edes ole aito naisten sauna, jos Dessu on siellä. Joten yleistysepäilyt pois!

Dessu pääsi kahtena iltana saunaan myös äskeisellä Tukholman-reissullaan. Ne olivat lähes epämiellyttäviä kokemuksia. Nuoruusvuosien läheisen ystävän omakotitalossa Lidingössä Tukholman itälaidalla on sauna, ja totta kai Suomesta tullut vieras sinne viedään, jotta tulisi häivähdys kotimaata mukaan. Mutta kun ei siellä ole edes kunnolla lämmintä eikä siksi löylyä voi heittää.

Kohteliaan kiitollista pitää kuitenkin esittää, vaikka ruotsalainen Pripps-olutkaan ei suomalaisen suussa hääviltä maistu. Onneksi muu vieraanvaraisuus oli runsasta ja miellyttävää, joten väärin ymmärretty bastu on syytä hienotunteisesti ohittaa.

Suomalaisen miehen mentaliteetti on jollain atavistisen syvällä tasolla yhteydessä saunan pyhään syliin. Se on vertaisterapiaa - siellä kipu lievittyy, kun ahdistus avautuu. Sen olemusta on vaikea ymmärtää. Ei Dessu itsekään siinä parhaita ole.

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Till Stockholm vaikka väsyttää

Iän lisääntyessä asenne matkalle lähtemiseen on muuttunut. Nuorena tunsi silkkaa iloa pois pääsemisestä. Nyt ikämiehenä siihen sisältyy harmin häivähdys epämukavuuden ja vaivalloisuuden lisääntymisestä. Mieluummin pistäisin selälleni kotisohvalle kirjaa lukemaan.

Moni muukin asia on muuttunut samansuuntaisesti iän karttuessa. Katselin äsken taas kerran nuoruuteni kulttielkokuvaa ”A Hard Day´s Night” (1964). Beatles-aikakausi antoi virikkeet koko elämäntavan muotoutumiselle. Sen vaikutteet ovat tallella vieläkin.

Rock-musiikista tuli maailmankieli. Sitä ymmärretään kaikkialla. Yle Teema näytti dokumentin Beatleseista Neuvostoliitossa. Kiinnostava näkökulma. Kyllä se nuorisokieli pääsi sinnekin ja osaltaan vaikutti systeemin romahtamiseen.

Kiersin nuorena rock-festivaaleilla Suomessa ja ulkomailla. Ensimmäinen oli Ruisrock 1970 - vieläkin jatkuvan perinteen alkupiste. Se oli silkkaa Woodstockia  -  ikimuistoinen.

Voisin kuvitella musiikin puolesta meneväni festivaaleille vieläkin, jos sopivia artisteja on esiintymässä. Mutta absoluuttisena esteenä on epämukavuus ja vaivalloisuus. Minäkö yöpymään telttaan? Sateeseen ja kuraan? Ei käy. Ja nuoriso varmaankin nauraisi vanhan herran ulos.

Tähän perustuu stadionkonserttien suosio. Ne ovat korvikkeita sukupolvelle, joka ei enää viitsi tai kehtaa lähteä Ruisrockiin tai Roskildeen. Mutta ei stadion tunnu samalta. Rolling Stones olympiastadionilla oli hyvää nostalgiaa mutta laiha lohtu aidon festaritunnelman katoamiselle.

Mutta huomenna iltalaivalla lähden till Stockholm, vaikka en juuri nyt erityisemmin haluaisi. Näin se nykyisin aina tuntuu lähdön edellä. Sitten kun matka on ohi, tuntuu että hyvä kun tuli lähdetyksi.

Tukholma on tuttu paikka, olen viettänyt siellä paljon aikaa. Pidän kaupungista, nautin kuljeskelusta. Sinne liittyy muistoja ja erään ystävän tapaan taas mielelläni. Työkokoukset vievät aikansa mutta vapaata jää kyllä riittämiin.

Tämä blogi luultavasti sulkeutuu muutamaksi päiväksi, vaikka läppäri onkin mukana. Uskon kuitenkin ensi yönä tähän aikaan istuvani laivan yökerhossa ja pari tulevaa iltaa ystävien seurassa. Keskiviikko on oletettu paluupäivä, mutta mistä senkään etukäteen tietää.

lauantai 23. tammikuuta 2010

Muodin vallanumous 2010

Johdanto aiheeseen:  Dessutom kiipesi aamulla ullakolle hakemaan matkalaukkua.

Lähtiessään hän hoksasi ottaa mukaansa olohuoneen nurkasta joulukuusen jalan, sähkökynttilät ja muut joulukoristeet odottamaan ullakon hyllyllä uutta joulua, johon ei ole enää kuin 337 yötä.

”Vie mennessäs, tuo tullessas.” Logistiikan peruslause numero 1:n toteuttaminen arkielämässä vaatii hoksottimien hereilläoloa. Muuten elämän helpottuminen ei toteudu.

Ravintoloiden tarjoilijat ovat logistiikan viisauden mestaritasoa. Muita Dessutom ei tiedä. Itsekään hän ei ole hääppönen. Nytkin oli vähällä, että joulutavarat olisivat jääneet olohuoneen nurkkaan odottamaan. Dessutom tunsi häivähdyksen itsetyytyväisyyttä, että hoksasi. Ei ole vielä vanha höppänä.

¤

Itsetyytyväisyys kumuloituu. Kerrankin ajoissa pakkaamaan - ei tule viime hetken häslinkiä. Matka Tukholmaan alkaa vasta sunnuntai-iltana.

Virkamatka Tukholmaan on toteutunut joka tammikuu iät ajat. Pohjoismaiset virkaveljet paikallisista Vuoronvarausliitoista kohtaavat yhteissuunnittelun merkeissä. Tukholma on siinä sopivasti keskellä, se sopii kaikille pysyväksi kokouspaikaksi. Koulutuspäivät kesäisin järjestetään vuorotellen eri Pohjoismaissa, ensi kesänä Islannissa, Suomessa kesällä 2013.

¤

Pakattuani paidat pidin tauon ja luin lehden. ”Laatulehti” kertoi ”2000-luvun kulttuurivallankumouksesta”, jonka on aloittanut saksalainen naistenlehti Brigitte. Se ei enää käytä muotikuvissaan ammattimalleja vaan aivan ”tavallisia” naisia.

No jopas!

Dessutom kuuluu siihen kansanosaan, joka viisvälittää muodista. Samettihousuissa hän kulkee kesät talvet, vaihtopäivinä mustat farkut. Talvella villapaita, kesällä T-paita. Talvella buutsit, kesällä sandaalit. Pikkutakki on kaapissa poikkeustilanteita varten. Musta puku häihin ja hautajaisiin. Mannekiineista hän tunnistaa nimeltä Twiggyn ja Lenita Airiston ja Veruschkan (viimeksi mainitun vain siitä, että hän esiintyi Michelangelo Antonionin elokuvassa Blow up (1966) - mutta siinä hänellä ei ollut ollenkaan vaatteita).

Muotikuvia ei kuitenkaan voi välttää, niitä on kaikkialla, jopa ”laatulehdessä”. Tällä asiantuntemuksella Dessutom uskoo olevansa kyvykäs antamaan Brigitten aikeista lausunnon.

Muotikuvat ovat usein pistäneet miettimään. Mistä tässä on oikein kysymys? Edistävätkö tällaiset kuvat ja tytöt todellakin kolttujen myyntiä? Miksi pitää rakentaa epätodellisuutta? Miksi mallityttöjen ulkonäkö tehdään niin todellisuuspakoiseksi?

Mietteiden ydin on siinä, onko vika mannekiinityttöjen kuvissa vai Dessun silmissä. Edes sovinistisella katseella ei löydä kukkakeppilaihoista naismalleista kiinnostavaa kohdetta, joten ei niitä miesten mieliksi tehdä. Kuitenkin nämä mallitytöt toimivat keskenkasvuisten tyttöjen idoleina ja heidän ulkonäköään matkitaan. Siinä on syömishäiriöiden perusta. Jotain järjenvastaista.

Brigitten idea on terve. Mutta heti herää epäily, että tämä on markkinamiesten niksi herättää huomiota, ei sen kummempi ajattelutavan murros.
¤

Dessutom pakkaa paremmat samettihousunsa ja pikkutakin matkalaukkuun vasta huomenna aamulla.

perjantai 22. tammikuuta 2010

Luen, olen lukenut, en lue

Lukemisen alkuhämärä


On puhuttu sukupolvikokemuksesta. Suuria ikäluokkia, joihin Dessutom itsekin nippa nappa katsoo kuuluvansa, pidetään kokemuksiltaan yhtenäisenä joukkona.

Se pitää melko pitkälle paikkansa.

Sodasta toipumisen vuosina syntyneet elivät lapsuutensa maassa, jossa lapsia oli valtavasti, koululuokat olivat suuria, kouluun hiihdettiin, koulussa syötiin makaronivelliä ja kesäkeittoa, saunassa käytiin lauantaina, sunnuntaina elokuvissa katsottiin Pekkaa ja Pätkää, rintamamiestalon yläkerrassa pidettiin vuokralaista ja Kekkonen päätti asioista.

He elivät murrosikänsä maassa, jossa murrosikäisiä oli valtavasti, nuorisokulttuuri rynnisti esiin, Beatles syrjäytti Tapio Rautavaaran mutta sunnuntaisin kuunneltiin radiosta Matti Paalosmaan ”Listaa”, lauantaina saunan jälkeen katsottiin televisiosta Tarvajärven laatikkoleikkiä ja Kekkonen päätti asioista.

He varttuivat kohti täysi-ikäisyyttä maassa, jossa aikuiseksi varttuvia oli valtavasti, keskiolutta sai maitokaupoista, tytöillä oli minihame ja seksuaalista vapautumista yritettiin toteutttaa teinikunnan järjestämien konventien jatkoilla, tultiin poliittisesti radikaaleiksi ja järjestettiin lukiossa paneelikeskusteluja, lauantaisaunan jälkeen katsottiin televisiosta Jatkoaikaa ja Kekkonen päätti asioista.

Aikuiseksi he tulivat maassa, jossa nuoria aikuisia oli valtavasti, pitkänmatkanjuoksijat voittivat kilpailuja, marssittiin Vietnamin sotaa vastaan, ruvettiin taistolaisiksi, interreilattiin pitkin Eurooppaa, opiskeltiin, maalattiin kämpän seinät oranssilla ja ripustettiin Marimekon verhot, juotiin punaviiniä ja keskusteltiin Godardista ja Kekkonen päätti asioista.

Sen jälkeen aikakauden yhteisten kokemusten kuvaus käy vaikeammaksi. Elämänkulku käy yksilöllisemmäksi, yhteistä juonta ei enää samalla tavalla löydy.

¤

Muutosvauhti oli huimaa, mutta sukupolven suurella osalla ne olivat yhteisiä kokemuksia. Vain Kekkonen pysyi - sukupolven keski-iän rajoille asti. Ja suosio sen kun kasvoi, ihan oikeasti.

Yksi yhdistävä piirre oli lukeminen. Opettaja vei lapset koulun kirjakaapille joka lauantai - se oli koulupäivä. Ruskealla voimapaperilla päällystetyt kirjat olivat haluttuja. Lapset lukivat - ymmärtääkseni niin ei ole enää. Murrosiässä kirjat haettiin kirjastosta.

Dessutom muistaa lukuharrastuksensa päässeen vauhtiin Viisikoista. Muistikuva on romanttinen idylli. Oli kesäloma ja sadepäivä. Paikka oli omakotitalon yläkerran harjakaton reunalle jäävä matala ja vinokattoinen tila - ullakkokomero. Nuori Dessu oli löytänyt komerosta romppeiden seasta hetekan ja ottanut sen käyttöönsä. Valo tuli pienestä ikkunaluukusta. Sade ropisi peltikattoon.

Siinä Dessu oppi nauttimaan lukemisesta.

Helteellä se oli tukahduttavan mahdoton paikka. Talvella se ei käynyt ollenkaan, sillä komero oli kylmä tila. Mutta niitä lukemiselle suotuisia viileähköjä sadepäiviä oli myös paljon.

Viisikkojen lisäksi siellä komerossa tuli luetuksi Tarzaneita, Bob Morania, Punavyön seikkailuja, Zorroa. Maailmankirjallisuuden ensimmäiset klassikot taisivat olla Huckleberry Finn ja Tom Sawyer.

Sitten Dessuun iski häiriötila nimeltä Murrosikä.

Lukemisen laatu romahti. Tuli Carter Brown.

Niitä sai kavereilta lainaksi, ja muutamia ostin kai itsekin rautatieaseman kioskista. Ei niitä tullut varsinaisesti luetuksi, enemmänkin se oli selailua, joka pysähtyi kohtiin, joissa sankari riisuu neidolta rintaliivit jne. Kansikuvatkin sellaista lupailivat.

Dessutomilla on kesäasunnollaan tallella muutama Carter Brown. Jokunen vuosi sitten kokeilin lukea yhtä. Ei kamalampaa lukemista maailmasta taida löytyä.

Sitten löytyivät Pekka Lipponen, Kalle-Kustaa Korkki, Jerry Cotton ja Korkeajännityssarjan Battler Britton. Niistä myöhemmin.

torstai 21. tammikuuta 2010

Kävely Töölöstä keskustaan

Dessutom on kävelymiehiä.

Tämä ei tarkoita treenaamista Wallu Konosen lailla suorin polvin ja lantio keikkuen vaan kulttuurimatkailua jalkaisin ympäri Helsinkiä. En tarvitse pururatoja enkä tuulipukua. Homma sujuu jopa arkivaatteissa työpaikalta Kruununhaasta Töölöntorille. Salkku kädessä ei kuitenkaan ole suotava.

Kamera on yleensä mukana taskussa, vaikka kuvattavaa ei usein osu eteen. Mutta kaiken varalta. Joskus osuu silmään kiinnostavia havaintoja matkan varrelta. Viime viikon upeat pakkashuurteet olivat harvinaista herkkua.

Useimmiten kävelyretki ajoittuu alkuiltaan. Kiire ei saa kävellessä olla, muuten idea katoaa. Pitää olla aikaa pysähtyä ja katsella, jos katseltavaa on. Vaikkapa divareitten ikkunoita.

Talvi ei ole mukavinta aikaa kävelylle. Jotain vaivalloista tulee kinoksista ja penkoista. Liukkaalla kelillä en lähde ollenkaan. Pitkään jatkunut pakkanen on nyt onneksi pitänyt nollakelin liukkaat poissa, mutta lumen olemassaolo tuntuu saavutetun edun menettämiseltä. Lumettomiin talviin ehti jo tottua.

Mieleen on juolahtanut, pitäisikö vielä vanhoilla päivillä mennä hiihtämään. Edellisestä kerrasta on ainakin kaksi vuosikymmentä. Sukset ja monot ovat kuitenkin tallella ullakkokomeron perukoilla. Pipo ja anorakkikin saattavat löytyä. Keskuspuiston hiihtoladun alkuun olisi kilometrin verran. Auroran sairaalan nurkalta pääsisi lähtemään, eikä latu heti loppuisi. Pääsisi kai Lappiin asti, mutta minulle Pirkkola tai Pitkäkoski riittäisi. - Täytyy harkita.

Tänään kuitenkin kävin taas kävelyllä. Viisasta on, jos ei etukäteen suunnittele reittiä vaan jättää impulsseille tilaa. Nyt suunta kääntyi keskustaa kohti.

Töölöntorilta on kaksi vaihtoehtoista suoraa reittiä keskustaan, molemmat epämiellyttäviä. Mannerheimintie eduskuntatalon editse on meluisa ja yksitoikkoinen. Sitä en usein käytä. Runeberginkatu Eliten ja Kauppakorkeakoulun editse Kampin keskukseen on toinen, eikä juurikaan miellyttävämpi. Muutamia kiinnostavia ikkunoita tälle reitille kuitenkin osuu.

Vaihtoehtoinen ja miellyttävämpi reitti on kulkea Etu-Töölön pikkukatuja. Niin nytkin. Siispä Töölöntorinkatua alas vanhan Ravintola Motin editse. Siellä Kekkonenkin kävi usein. Ravintolan herkkulistan kuuluisuus oli häränkivekset.

Sitten Hesperiankatujen poikki Vänrikki Stoolin kadulle ja siitä käännös Apollonkadulle, jossa sijaitsee merkittävä nähtävyys: Keskustapuolueen puoluetoimisto. Siellä on taas viime päivinä ollut menoa ja meininkiä.

Sitten Oksasenkatua kohti Temppeliaukion kirkkoa. Matkan varrelle osuu useita yksityisluonteisia kulttuurikohteita: Lallukan taiteilijakoti, Mika Waltarin koti ja taiteilijapariskunnan Kaj Chydenius & Kaisa Korhonen yhteinen koti.

Sitten pikkukatuja Taidehallin eteen. Sen ravintola pitäisi testata, en ole vielä ehtinyt. Remontin jälkeen sille rakennettiin uusi ilme. Sitten Sibelius-Akatemian oven eteen. Hyvin tuttu paikka, konseretissa on tullut käytyä usein.

Akatemia muuttaa uuteen konserttitaloon siihen viereen, kunhan se valmistuu. Seinät ovat jo korkeat, muoto alkaa hahmottua. Kuvista katsoen musiikitalon ulkokuori ei vaikuta erityisen innostavalta. Tavallisen näköinen kulttuuripalatsi. Seinissä lasia ja valkoista kaakelia. Saadaankohan sille edes persoonallinen nimi, kuten Kiasmalle, vai jääkö se pelkäksi ”Musiikkitaloksi”?

Sitten vanhaan Postitaloon. Siellä poikkean usein kahvilla, niin nytkin. En ymmärrä, miksi taloa ei haluta kelpuuttaa uudeksi Keskuskirjastoksi. Talo on hieno kuin mikä. Pääsalia parempaa ei keskustan alueelta löydy, ja toinen mestariluomus on nykyinen lounasravintola. Kerroksissa en muista käyneeni, mutta eivätköhän nekin olisi muutettavissa kirjaston tarpeisiin. Onhan siellä jo Kymppikirjastokin - lostava oivallus sijoittaa musiikkikirjasto siihen.

Kahvin ja pullan jälkeen takaisin Töölöntorille - raitiovaunulla siitä Postitalon edestä.

keskiviikko 20. tammikuuta 2010

Sanovat sitä satiiriksi

Dessutom on suurin odotuksin katsonut Ylen uutta lauantaisarjaa ”Ministerin tytär”. Ohjelmatiedoissa ja kuulutuksessa sitä sanottiin poliittiseksi satiiriksi.

Aika paljon luvattu. Pahat ennakkoaavistukset näyttävät toteutuvan, kun muutama osa on tullut nähdyksi. Satiiri on huippuvaikea laji. Dessutomilta itseltään sellaisen kirjoittaminen ei onnistuisi ollenkaan.

Helppo on muita moittia. Ministerin tyttären kirjoittajana näyttää olevan Jyrki Lehtola. Sama mies kirjoitti jo edellistä ”satiiria” nimeltä Presidentin kanslia.

Tunnetuksi Lehtola tuli surullisenkuuluisalla ”Sianhoito-oppaalla” 1980-luvulla. Se oli jonkinlainen uuden polven nuorten vihaisten miesten yritys pilkata edellisten sukupolvien kirjallista perinnettä ja julistaa uusi kirjallinen kulttuurikausi avatuksi. Sen lukeminen tuottaa lähinnä myötähäpeää. Olavi Paavolaisen ”Suursiivous” (1932) teki sen paljon tyylikkäämmin.

Sittemmin Lehtola on herättänyt huomiota tympeillä kolumneillaan iltapäivälehdissä. Niitä voi luonnehtia jonkinlaisiksi gonzo-journalismiksi Mattiesko Hytösen viitoittamalla tiellä. Pääsisältönä tuntuu olevan matalamielinen vittuilu julkisuuden henkilöille.

Eivät erityisempiä suosituksia ykköskanavan lauantai-illan prime time -viihdeohjelman käsikirjoittajaksi.

¤

Ministerin tyttäressä on taas kerran yritystä korvata käsikirjoituksen ideoiden puute kovalla vauhdilla, meuhkaamisella ja käsien heiluttelulla. Eivät ne korvaa.

Vertailukohdaksi tuli sopivasti Yle Teeman arkistoista esiin kaivetut Iltalypsy-sarjan jaksot 15 vuoden takaa. Sitä sarjaa pidän - monien muiden tavoin - parhaana kotimaisena poliittisena satiirina. Se oli ilkeä, mutta antoi kohteen häpäistä itse itsensä Karjakko-tytön haastattelussa. Joskus ilkeily meni kyllä mauttomuuksiin (Ahtisaaren pariskunta), mutta enimmäkseen terävyys oli oikealla tavalla politiikkaa ja poliitikkoja sohivaa.

Hyvässä satiirissa ydinkysymys ei ole pelkkä naurattaminen ja hekottelu. Naurun takaa pitää löytyä jotain muutakin. Pitäisi avautua uusia yhteyksiä ja löytyä oikoteitä oivaltaa ajan kummallisuuksia.

Suomalaisia pidetään vakavana kansana, vaikka toisaalta valtakunta on puolillaan hilpeitä veikkoja. Se hilpeys on kuitenkin yleensä naurua hampaat irvessä. Kovin moni suomalainen ei osaa nauraa iloisesti, sillä tunteiden piilottelu on kansallinen luonneominaisuus. Itkettäminen sujuu helpommin.

Terveydenhuollon viranomaisten kannattaisi kiinnittää huomiota tähän siinä kuin tupakan, rasvan ja suolan käyttöön. Tämä on kansanterveydellinen ongelma. Ettei ilo kääntyisi kokonaan kyynisyyden puolelle.

Kirjallisuudessakaan ei usein törmää yhteiskunnalliseen nauruun, mutta muutamia onnistujia on Suomessakin. Listan kärkeen pistän pakinoitsija Bisquitin. Veikko Huovinen osui heitoissaan välillä tikkataulun keskelle. Molemmilta löytyy anarkistista asennetta vakaviin asioihin.

Erinomainen irvistelijä oli Pentti Haanpää. Hänen ”Juttunsa” olivat aikaansa edellä lapualaisaikana ja sodan kytemisvaiheessa. Saman lajin ja oivalluksen maailmanennätyksen teki Chaplin Diktaatorin maapallotanssissa.

Jari Tervo pitää tässä yhteydessä mainita. Hänen uusinta teostaan ”Koljatti” on nimenomaan luonnehdittu poliittiseksi satiiriksi. Dessutom luki mutta ei innostunut. Parempi luonnehdinta olisi politiikkaan linkitetty äijähuumori. Paikoitellen kyllä nokkelaa verbaaliakrobatiaa mutta ei isompaa oivallusta ajan kummallisuuksista.

Maailmalla satiiri on ollut aina hurjaa Aristofaneesta alkaen. Mieluisimmiksi Dessutomille ovat tulleet Rabelais, Gogol ja Mark Twain. Televisiossa mielisarja on ollut Monty Python.

Suomessa satiirin tila näyttää nyt huonolta - on näyttänyt jo pitkään. Ministerin tytär ei tuo uutta lupausta. Käsikirjoittajasta se on kiinni. Kyllä ohjaaja ja näyttelijät homman hoitaisivat, jos olisi kunnon teksti.

tiistai 19. tammikuuta 2010

Kepulikonstilla naimisiin

”Jaakko S” sen palautti mieleeni, kun istuimme iltaa Kosmoksessa.

Nimi piti muuttaa, sillä ”Jaakko S” on liian tärkeä herra tulemaan omalla nimellään julkisuuteen näin moraalittomassa puuhassa.

¤
Rippikoulu pidettiin koulussa iltaisin. Vuosi oli joskus 1960-luvun jälkipuoliskolla ja paikka J:n pikkukaupunki keskisessä Suomessa. Koolla oli kolmisenkymmentä poikaa ja tyttöä, iältään jotain viidentoista paikkeilla. Dessutom oli yksi heistä, ”Jaakko” samoin. Tarkoituksena oli suorittaa tämä valtiokirkon jäsenilleen määräämä seremoniallinen toimitus, joka antaa mm. naimaluvan.

Koulua piti pappi, joka oli myös uskonnonopettaja. Tiukkana tunnettu ikämies, upseerikoulussa kasvatusmenetelmänsä sisäistänyt.

Opetusohjelman keskeinen sisältö oli Katekismus. - Dessutom kaivaa nyt kirjahyllystään tuon teoksen ja vaipuu syviin mietteisiin katsellessaan töherryksiään vuosikymmenten takaa. Kansikuvan kehtaa sentään tässä julkaista.

Katekismuksesta piti opetella ulkoa melkoinen määrä rukouksia, käskyjä ja värssyjä. Erityisen tarkasti piti osata käskyjen selitykset, ne, joihin Luther oli katsonut tarpeelliseksi laatia paremmman ohjeistuksen Jumalan epätarkalle ilmaisulle: ”Meidän tulee  peljätä ja rakastaa Jumalaa niin ettemme…”

Pappi vaati kaiken osattavaksi ulkoa ja kuulusteli läksyt tarkasti. Kuulustelun ensimmäinen kysymys osui aina oikean laidan eturivissä istuvalle ja eteni siitä järjestyksessä rivi kerrallaan edestä taakse. Huonojalkainen pappi istui itse koko ajan opettajanpöydän takana.

Me muutamat pojat asetuimme jonoon juuri papin pöydän eteen. Taisi mahtua seitsemänkin poikaa siihen peräkkäin. Edessä istuvan selän takana istuvavalla oli turvallista pitää Katekismusta auki ja lukea loru sieltä. Minun edessäni oli Jouko R:n selkä, minun leveän selkäni suojassa lunttasi ”Jaakko S”.

Hyvin meni, ripille pääsimme.

Kosmoksessa ”Jaakko S”. pohdiskeli asian periaatteellisempaa puolta. Naimalupa ei oikeastaan ole koskaan ollut voimassa, kun se on vilpillä lunastettu. Avioliitto mitätön?

Ja vielä pahempaa: ”Ei kepulikonstilla taivaaseen pääse.”

maanantai 18. tammikuuta 2010

Kolmostietä Tampereelle

Dessutom ajoi eilen aamulla Töölöstä Tampereelle hautajaisiin ja illalla takaisin. Tie on tuttu, tuhanteen kertaan ajettu.

Reitti on kokonaan moottoritietä ja siksi sujuva ajaa. Mutta jotenkin yksitoikkoinen ja pitkästyttävä se on. Sielun sopukoissa kytee aina harmistus, kun tietää kohta sille tielle joutuvansa.

Dessutom ajoi usein samaa reittiä jo silloin kun moottoritietä ei ollut kuin suunnittelijoiden piirustuslaudalla. Kehä kolmoselta pohjoiseen oli ainainen ruuhka ja jonojen nykivä kulku. Ohituksille ei juuri ollut mahdollisuuksia. Mutta viihtyisämpää ajaminen oli.

Vai mahtaako tämä olla sitä kuuluisaa ”muistin laupiasta likiarvoisuutta”?

Kun Helsingistä nyt lähtee, mitään odotettavia välitavoitteita ei ole. Merkittävimmät nähtävyydet ovat ABC-bensa-asemien tienlaidassa törröttävät keltaiset mainostornit Hyvinkäällä, Riihimäellä, Hämeenlinnassa ja Valkeakoskella. Valkeakoskella on myös pitkä silta, josta voisi olla hieno näköala molemmin puolin, mutta korkea kaide on rakennettu esteeksi.

Muuta mainittavaa kiintopistettä matkalla ei ole.

Kaksi kummallista bisnesmiesten keksintöä matkan varrelle on pystytetty. Janakkalassa tien yli kurkottaa ahdas ravintolasysteemi Linnatuuli. Lempäälässä tien varressa on samanlainen Pirkanhovi. Molemmat täynnä pikaruokaa.

Linnatuuleen sentään liittyy kirjallista fiktiota. Muistan siinä aina Kari Hotakaisen kirjan ”Klassikko”. Sen huima loppukohtaus sijoittuu Linnatuulen rampeille. ”Hotakaisen” pakomatka päättyy siinä, poliisit saavat kiinni juovuksissa paenneen minä-kertojan.

Lempäälässä tien laidalle on rakennettu Dessutomin tietämistä maisemanrumentajista se kaikkein kamalin: Ideapark. Ei suurempaa hirvitystä Suomeen ole vielä saatu. Jumalaton rykelmä tyylitöntä peltihalliarkkitehtuuria ja jättikokoisia kylttejä: Suomisoffaa, Maskua… Niitä kehittyvien maakuntien…

Sisäpuolella Dessutom ei ole käynyt.

Tämän päivän Hesarissa tämä hirvitys oli ostanut kokosivun mainoksen. Sen haaleanvihreä perusväri on kuin valheellinen irvistys.

Mainoksesta luen, että siellä peltihallissa on ”nostalginen Vanha Kaupunki, jossa on käsityöläispuoteja”. Voiko liikemiesten hämäyshomma iljettävämmäksi mennä?

Missä on aito Häme ja Pirkanmaa? Missä on kulttuuritietoisuus? Niillä seuduilla pitäisi näkyä jälkiä Niskavuoresta.

Kolmostieltä sellaista ei näe. Sääksmäen sillat ja Rapolan harjukin jäivät syrjään, kun moottoritien viimeinen osa valmistui. Siellä oli sentään viehättävä taukoravintola ”Kolmennumero”. Visavuoren museokin vieressä. Ja joka heinäkuussa upeat työväen musiikkijuhlat. Niistä ei pysähtymättä voi ohi päästä.

Jos Dessutomilla ei ole kiire, hän ajaa mielellään välin Hämeenlinnasta Tampereelle Pälkäneen kautta. Se on hitaampi mutta tyylikkäämpi. Sillä reitillä näkee vielä hämäläistä perusmaisemaa ja kulttuuria.

On Vanajavesi ja Aulanko, on Pyhän Ristin kirkko, on tienviitta paikkaan nimeltä Lepaa. Sinne F.E. Sillanpää sijoitti kaipuunsa naisen. On Kaivannon kanava ympäristöineen, voi ajaa pikkutietä Saarikylien kautta, on vapaa näkymä Roineelle ja Längelmävedelle, voi poiketa katsomaan Kangasalan harjua ja kesäpäivää…

Pienillä sivuteillä aito Suomi ja Häme vielä ovat näkyvissä. Kolmostiellä siitä ei ole juuri mitään jäljellä.

Eivätkö ne näe, mitä menettävät, kun lähtevät ostoksille kaikenmaailman Ideaparkkeihin?

sunnuntai 17. tammikuuta 2010

Haudan partaalla

Tänään olin kaverin hautajaisissa. Eturauhassyöpä vei miehen puolessa vuodessa 58-vuotiaana.

Meissä miehissä on tuo heikko kohta - luojan tunaroima valuvika, sanoi joku. Ensin se häiritsee, sitten vaivaa, sitten reistaa, sitten pettää, lopuksi tappaa. Runoilijakin sen tiesi: ”Mies kun tulee tiettyyn ikään…”

Muistotilaisuus oli ikävä - eikä pelkästään kaverin katoamisen vuoksi. Pastori täytti kaikki klassisen hörhön kriteerit. Puhui puuta heinää ja esitti välillä virsilaulua. Olisi kannattanut jättää sellaiset pois, mutta kai hänenkin pitää palkkansa jotenkin ansaita.

Viime päivinä on julkisuudessa mellastettu kuolleen ex-kansanedustajan kunnian loukkaamisesta lehtikolumnissa. Jotenkin tuli mieleen kuolleen loukkaaminen kuunnellessani tänään, kun täysin uskonnottomalle miehelle pappi vetää naama vakavana jumaluusoppineet seremoniat.

Kai se kuuluu niin tehdä, kun mies ei silkkaa saamattomuuttaan tullut eronneeksi kirkosta. Näitähän Suomessa riittää.

Papin muistopuhe ei kuvannut vainajaa. Se oli joku muu. Faktatiedot olivat oikein mutta luonnehdinta ei. Kai pappien virkaeetos on kehua vainajaa, ja jos tarkempaa tietoa ei ole, sitten pitää keksiä itse jonkinlaista yleispätevää haihatusta.

Saattoväki ei ollut suuren suuri, ehkä parikymmentä. Naisten määrä oli silmiinpistävän vähäinen. Se on tietysti ymmärrettävää, sillä sisaria tai vaimoja ei ole. Tietääkseni ei lapsiakaan. Meitä kavereita vain. Ja veljet ja veljien vaimot.

Naisia kyllä vainajan elämässä oli, nuorempana runsaastikin, mutta ei vakiintuneita pitkäkestoisia parisuhteita. Yhtä hilpeää poikamiesmeininkiä koko elämä. Eivät sellaiset kumppanit näytä hautajaisiin tulevan. Vain yhden tunnistin.

Luulen, että vainaja olisi toivonut toisenlaista muistotilaisuutta itselleen. Kaverit kaljalle kapakkaan ja ilo irti. Mutta hänellä ei ollut päätösvaltaa. Veljet päättivät. Tai ehkä veljien vaimot.

Vainaja oli mukava veikko, tutustuin häneen opiskeluvuosina yliopistossa. Siitä asti pidettiin yhteyttä. Vakiovieras kesäasunnollani. Saunomista, saunakajoja, soutureissuja, puolukka- ja sieniretkiä. Hän tunsi linnut ja yritti opettaa minullekin. Ei tarvittu kuin ohi vilahtava lento tai etäinen laulunpiiperrys.

Helsingissä tapaaminen sovittiin useimmiten Kosmokseen tai Eliteen tai Sea Horseen. Miellyttäviä juttutuokioita, aiheena yleensä kirjallisuus, jota opiskelimme yliopistossa samoilla kursseilla. Laajasti lukenut mies. Erityisosaaminena oli Venäjän kirjallisuus. Hän osasi kieltä.

Viimeinen tapaaminen sairaalassa pari kuukautta sitten. Ei puhettakaan mistään vakavasta. Suunnitelmissa ensi kesä, vaikka hänestä aavisti, että sitä ei tule. Kyllä hän itsekin sen tiesi, näin luulen.

Ystävän, kaverin muistoa kunnioittaen.

lauantai 16. tammikuuta 2010

Miehet ja väkivalta

Suomalainen yhteiskunta on väkivaltainen. Maailmallakin ihmetellään.

Syyllinen on useimmiten mies, vain harvoin nainen. Ylen Voimala-ohjelmassa keskiviikkona (13.01.) tutkija selosti tuloksiaan naisten väkivaltaisesta käyttäytymisestä - siis kyllä sitäkin on. Miesten osuus on kuitenkin ylivoimainen sekä väkivallan määrässä että laadussa.

Väkivaltaisen käyttäytymisen syiksi on väitetty sekä lapsesta asti opittua mallikäyttäytymistä, testosteronin eritystä että viihteestä ja netistä saatua mallia.

Miesten kulttuurissa on lähtökohtaisesti monenlaista väkivallalle altistavaa tekijää. On syrjäytymistä, päihteitä, yhteiskunnan välinpitämättömyyttä, mielenterveyshoidon säästöjä. Pyssyleikit alkavat jo pikkupoikaiässä, televisiossa ammutaan kaiken aikaa ja sotaväessä opitaan lisää alan osaamista.

Jostain sieltä näiden kaikkien erilaisista kombinaatioista ne vaimonhakkaajat, kouluampujat ja muut rähinöitsijät lähtevät liikkeelle.

Dessutomilla on lähipiirissäänkin yksi tällainen ongelmatapaus. Siinä ei kuitenkaan ole kysymys mistään edellä luetelluista piirteistä. Mies on korkeasti koulutettu ja huippuvirassa. Silti vaimo saa nyrkistä. Lapsuuden leikeistä ja television vaikutteista en tiedä.

Julkisuudessa paheksutaan lainsäädännön lepsuutta. Rangaistukset ovat lieviä eivätkä riitä pelotteiksi (koulu- ym. ampujia rangaistusvalta ei edes tavoita - he tekevät sen itse).

¤ ¤ ¤

Yhtä asiaa lainsäädännössä Dessutom ihmettelee.

Jos hakkaat vaimoa ja lapsia tai tappelet kylillä tai uhkailet aseella tai aiheutat vaaraa, selviydyt käräjillä yleensä sakkotuomiolla tai ehdollisella vankeudella.

Jos sen sijaan totaalikieltäydyt aseista ja armeijasta kokonaan, sinua ei pelasta vankilatuomiolta edes hyvä asianajaja. Ja tuomio näin vaarallisille miehille on pitkä.

Tällaista sanotaan paradoksiksi.

perjantai 15. tammikuuta 2010

Kamalat luokkakuvat

Konttorin kahvihuoneessa tiedotussihteeri Katri muisteli kouluaikojaan M:n pikkukaupungissa Etelä-Savossa 60-luvun puolivälissä.

Traumoja jäi.

Luokkakuvaus oli vuoden tärkein tapahtuma teinikunnan konventin ohella. Kampaus kuntoon. Ilme harjoiteltiin kotona peilin edessä. Puuteria finnien päälle. Yksittäiskuva oli tilauksessa kirjeenvaihtotoverille Saksaan.

Tuloksena katastrofi: ryhmäkuvassa Katrilla on silmät kiinni. Yksittäiskuvassa naama jotenkin punakka ja finni poskessa näkyi. Itku meinasi päästä illalla.

¤

Kului vuosi, löytyi Beatles, Mary Quant ja tuli uusi luokkakuvaus. Katrillakin oli nyt minihame.

Tämän kuvan Katri oli ottanut mukaansa kahvilaan. Siinä hän istuu eturivissä. Kuvassa silmät ovat kyllä auki, ehkä vähän turhankin suurellaan. Mutta siinä on yksi tyrmäävä vika: hame on vähän liian lyhyt. Pikkupöksyt pilkistävät.
Luokan keskenkasvuiset nulikat pääsivät maiskuttelemaan näkymästä.

Kolmantena vuotena Katri halusi jäädä pois koulusta kuvauspäivänä. Mutta ei auttanut, kouluun oli lähdettävä. Mutta tällä kertaa ei mitään minihameita vaan pitkät housut.

Ja kuinkas kävi: silmät olivat taas kiinni.
Pitikö isänkin vielä pahentaa murhetta: ”Onneks sentään suus on auki.”

torstai 14. tammikuuta 2010

Välttäkäämme mokailua

Pikkuasiat ja rutiinit voivat pahan päivän sattuessa olla kummallisen vaikeita. Muutaman kerran vuosien varrella on käynyt niin, että unelmointiin taipuvainen Dessu ei ole ollut valppaana auton seisoessa liikennevaloissa, kun vihreä valo on syttynyt. Siinä sitten on tullut hätäännyksissä söhlättyä kytkimen kanssa moottori sammuksiin, ja takaa kuuluneet äkäiset tööttäykset ovat nostaneet häpeän punan poskille.

Kerran kävi jopa niin kehnosti, että auto ei enää lähtehyt käyntiin. Ei vaikka kuinka starttasi, ja uudet punaiset liikennevalot syttyivät, ja vieläkin uudet. Akku oli kai loppu. Piti työntää auto syrjään.

Vaikka tapauksesta on kohta 30 vuotta, muistan sen vieläkin seisoessani niissä liikennevaloissa. Se tapahtui siinä, missä Arkadiankadulta käännytään Runeberginkadulle Kauppakorkeakouluja vastapäätä. Tuntuu kuin paikalla olisi näkymätön häpeäpaalu muinaisen tunaroinnin muistoksi.

¤

Kerran Hämeenlinnan ABC-bensa-asemalla Dessu työnsi vahingossa pankkikortin bensa-automaattiin siitä aukosta, johon kuuluisi työntää seteli. Hyvin se imaisi kortinkin eikä suostunut antamaan sitä takaisin, vaikka kaikkia nappuloita painoin. Piti mennä kassalle nolona selostamaan.

Lopulta takahuoneesta löytyi nainen, jolla oli käyttöoikeus avaimeen, jolla automaatin sai avattua. Dessu muistaa kyllä loppuikänsä sen paljonpuhuvan ilmeen ja katseen, jolla hän arvioi Dessua ojentaessaan setelien seasta löytämänsä pankkikortin.

¤

Kerran ruotsinlaivalla Dessu meni epähuomiossa naisten vessaan. Alkoholilla oli korkeintaan vähäinen osuus erehdykseen. Sisään mennessä vessa oli tyhjä, joten virhe ei valjennut heti ovella. Jokin vähäinen aavistuksen henkäys saattoi liihottaa tuoksuaistin tavoittamissa parfyymeissa, mutta se ei ehtinyt muuttua tietoiseksi ajatukseksi.

Pisuaarin puuttuminen saattoi sekin tuottaa kulmakarvojen kohotuksen, mutta kaikenlaisia systeemeitähän on. Kynttilä syttyi vasta privaattikopissa, kun huomasin seinällä terveyssiteitä koskevan ohjeen. Samalla hetkellä ulkopuolelle tuli muitakin, ja puheääni paljasti lopullisesti kiusallisen tilanteeni.

Koppi äkkiä lukkoon odottamaan hetkeä, jolloin voin huomaamatta pujahtaa ulos.

Mutta väki ulkopuolella lisääntyi. Aikaa kuluu, kälätys lisääntyy, ei merkkiäkään rauhoittumisesta. Onneksi koppeja on monta eikä jonoa minun varaamaani kopin oven eteen tunnu syntyvän.

Odotan kopissa pitkään, ehkä puoli tuntia. Alan oivaltaa, että joudun odottamaan tuntikausia, sillä yökerho on myöhään auki. Minulla on seuralainen baarissa odottamassa. En voi jäädä koppiin.

Jossain vaiheessa rohkaisen mieleni ja avaan oven. Olen päättänyt muina miehinä mahdollisimman eleettömästi kävellä vain ulos. Naisia on parikymmentä peilien edessä. Jonkinlainen hiljainen humahdus kuuluu. Lähimmille sanon moi. En ihan sujuvasti pääse ulos, ovella on vastaantulijoita.

Eikä siinä sen kummempaa. Ei suurta skandaalia. Ei kirkuvia naisia. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Mutta muistiin tämäkin jäi.

keskiviikko 13. tammikuuta 2010

Ruotsalaiset rikokset

Ensimmäisen kerran muistelen kohdanneeni ruotsalaisen dekkarin joskus 1960 - 70-luvun vaihteessa. Se oli jokin Maj Sjöwall & Per Wahlöö -dekkareista, en muista mikä. Se antoi sen verran myönteisen vaikutelman, että kirjailijaparin nimi jäi muistiin. Lisää heidän kirjojaan tuli luetuksi pikkuhiljaa, ei mitenkään yhtämittaisena virtana.

Agatha Christie oli siihen aikaan rikoskirjailijoista luetuin. Minäkin luin niitä mutta en voi väittää ihan taivaaseen asti innostuneeni. Parhaat jäivät kyllä pysyvästi mieleen - 10 pientä neekeripoikaa tietysti, se on ylivoimaisen ovela. Toinen suosikkini oli Ikiyö - hävyttömän ovela sekin.

Parhaiten minulle maittoi silloin kuitenkin Georges Simenonin komisario Maigret. Kirjoja oli vaikka kuinka paljon. En tiedä, kuinka monta luin, tuskinpa kaikkia. Pitkään on tehnyt mieli palata Maigret´n pariin. Olisi mielenkiintoista kokea, maistuvatko ne vielä varttuneemmallakin iällä.

Ruotsalaiset rikoskirjat ovat kuitenkin vallanneet ykköspaikan rikosviettini tyydyttämisessä.

Viehtymys alkoi Mankellin Wallander-kirjoista. Olen sellainen lukija, että en kaipaa action-tyyppistä mellastusta. Ilkka Remes tympäisee, vaikka alkuvaiheet olivatkin kohtalaisen lupaavia.

Wallander on hidas, jahkaileva ja kompleksinen. Siinä on suomalaiselle lukijalle henkilökohtaisia samastumiskohteita, ei pelkästään rikosen selvittelyä. Niitä lukisi, vaikka sitä rikosta ei olisi ollenkaan, sillä rikokset ovat välillä turhankin mittavia. Riittäisi mies ja hänen elämämänsä ns. hyvinvointiyhteiskunnassa.

Sjöwall & Wahlöö siirtyi ensimmäisenä elokuvaksi 1990-luvun alkupuolella. Martin Beckiä esitti Gösta Ekman. Viehätyin kovasti. Heti perään tuli Tv-sarja, jossa Peter Haber esitti Beckiä.

Gunvald Larssonin roolihahmo (Mikael Persbrandt) sai näissä filmeissä huomattavan suuren painoarvon verrattuna aiempiin. Se teki dramaturgisesti hyvän vaikutuksen. Tuli lisää dialogia ja vastakohtaisuutta pääparin kesken. Sama rakenneoivallus kuin esim. Don Quijote & Sancho Panza, Sherlock Holmes &  tohtori Watson, Mikki Hiiri & Hessu, Pekka & Pätkä.

Tällä sarjalla ei enää ole alkuperäisen sarjan kirjoittajien kanssa muuta tekemistä kuin päähenkilöiden nimet. Ihan kelpo sarja kuitenkin. Osia on valmistunut 24, ja lisää on tietääkseni tulossa.

Wallander alkoi siirtyä filmille 1995, pääosassa täydellisesti mielikuvaa vastaava Rolf Lassgård.

En tarkemmin tiedä, miksi pääosan näyttelijää piti vaihtaa televisiosarjaan. En pidä valintaa (Krister Henriksson) erityisen onnistuneena. Luvassa on nyt uusi englantilaisvalmisteinen sarja jo kertaalleen ruotsin kielellä filmatuista aiheista. Tunnustaa täytyy, että muutosvastarintaa on sisimmässäni havaittavissa. Mutta toisaalta: englannissa tehdään yleensä tyylitajuista laatutavaraa.

¤

Äsken tuli Yle FST-kanavalta ruotsalainen rikosfilmi ”Surmanjahti” (Nolltolerans - ohj. Anders Nilsson 1999). Se ei liity mihinkään sarjaan. Pidättäydyn ylenpalttisilta kehuilta. Kelvollinen mutta ei minun makuuni. Hieman liikaa actionia ja verilöylyjä, kelpaisi nippa nappa amerikkalaisen väkivaltasarjan osaksi.

Helsingin Sanomien rokkaava elokuvakriitikko Arto Pajukallio ei harmikseni ymmärrä ruotsalaista laatua. Hän heittää kaikille Wallandereille ja Beckeille kaksi tähteä ja moittii niitä kaavamaisiksi, mutta Surmanjahti sai heti kolme.

¤

Sitten on tietysti Håkan Nesser ja Stieg Larsson ja muut. Niihin palaan tällä palstalla toisella kertaa.

tiistai 12. tammikuuta 2010

Kevytkiroilua

Dessutom tunnustaa monissa asioissa olevansa aika epämiehekäs. Yksi sellainen on kielenkäyttö.

Kiroilu ja muu v-tyyli ei oikein luonnistu. Se ei ole mikään kristillis-siveellinen tai muu periaatteellinen valinta vaan enemmänkin tyylitajun sanelema. Hyviäkin kirosanoja käytetään liikaa, ne ovat kärsineet inflaation ja menettäneet siksi tehonsa.

Suomen kielessä on poikkeuksellisen rikas manaussanasto. Siksi on sääli, että liikakäyttö on riistämässä sanastolta tuoreen ilmaisuvoiman.

Jos lyön vasaralla peukalooni, silloin karjun perkelettä. Kun tajuan mokanneeni pahasti ja joutuvani sen vuoksi kärsimään, loiskahtaa suusta saatanoita. Mutta ei joka päivä ja joka tilanteessa. Haistattelu, rivoudet ja hävyttömyydet eivät kuulu mihinkään tilanteeseen. Ne kuvastavat vain käyttäjänsä puutteellista ilmaisukykyä.
¤

Dessutom istuu usein Töölön kirjastossa selailemassa milloin mitäkin. Tänään hyllystä osui käteen Suuri kirosanakirja. Siihen on koottu kaikki mahdollinen alan sanasto ja selitetty käyttötilanteita ja etymologiaa.

Pääpaino näyttää tietysti olevan erilaisilla hävyttömyyksillä. Rikasta, moni-ilmeistä ja ilmaisuvoimaista, täytyy myöntää. Dessu jättää kuitenkin vapaaehtoisesti sellaiset nuorison yksinoikeudeksi.

Joukossa on kuitenkin huomattava määrä myös kelvollista sanastoa, jota luonnehtisin sanalla kevytkiroilu.

Tätä kyllä kelpaisi käyttää. Se on vähän kuin viiden rasvaprosentin kevytjuustoa, joka ei lihota eikä nosta kolesterolia mutta ei myöskään maistu erityisemmin. Sillä pärjää mutta siitä ei nauti.

Kevytkiroilu ei haise eikä ehkä (?) närkästytä edes kristillisen liiton puheenjohtajaa. Toisaalta se kuitenkin auttaa (?) lausujaansa purkamaan aggressioitaan, mutta vain sen saman viiden prosentin verran. Neitikiroilua, sanoisi jääkiekkoilija (paitsi ne, jotka oikeasti tuntevat nykyajan neitejä).

Tässä näytteitä:

alakerran ukko / appajee / belsebuubi / halvattu / heikkari / heikura / helkatti / helkkari / hemmetti / herttanen / hiisi / hiivatti / hilskutti / himpe / himputti / himskatti / hitsi / hitsin hitsi / hitto / huisi / jeekuna / jeskamandeera / jestas / jufenaut / jukolauta / jukoliste / jukopliut / jukra / juku / jukupätkä / jumankekka / jumbe / jummi / juupeli / karamba / katinkontit / kehveli / kissanviikset / lempo / pahus / pannahinen / peijakas / peijooni / pentele / perhana / perhonen / permanto / perskutarallaa / pirskatti / ryökäle / saakutti / saamari / samperi / turkanen / voihan nenä / voihan venäjä / voihan vinetto / voihan vitsi / hitto soikoon / juupeli soikoon / auta armias / hornan tuutti / hyvä sylvi / hyvät hyssykät / hyvä tavaton / voihan itku / jukran pujut / kauhistuksen kanahäkki / laupias taivas / myrsky ja mylväys / paha periköön / herran pieksut / seitsemän sarvipäätä / sus siunatkoon / taivahan talikynttilät / tuhat turkinpippuria / tuhannen tulimmaista / tuli ja leimaus / tuonelan tupajumit / voi veikkoset /

maanantai 11. tammikuuta 2010

Enqvistin lepotuoli

Kosmologian professori Kari Enqvist kirjoittaa HS-sunnuntaisivuilla (10.01.10) mainioita, kuten aina. Kuvakin on tyylikäs.

Kirjoitus ilmestyy sarjassa ”Minä rakastan”. Nimestä huolimatta kyseessä ei ole romanttinen höpsötys vaan tiukkaa asiaa. Professori esittelee siinä esineen, jota rakastaa. Esine on hänen kesälaiskottelussa käyttämänsä saksalainen aurinkolepotuoli.

Kaipuun rakastetun syliin ymmärtää, kun katsoo ikkunasta ulos.

Valokuvassa professori on kantanut tuolinsa ulos hankeen. Hän istuu (tai pikemminkin makaa) tuolissaan pipo päässä, talvitakissa, tumput käsissä. Tuolista puuttuu pehmusteet, on vain paljas metallirunko. Lunta on satanut miehen päälle. Ilmeessä on kärsimystä. Parta ja aurinkolasit ovat huurussa.

Professori Enqvist on taitava kirjoittaja. Dessutom on lukenut muutamia - ei tosin vielä tätä uusinta ”Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat”.

Enqvist on yksi näitä luonnontieteen monipuolisuusmiehiä, jotka näkevät tosissaan vaivaa valistaakseen - ja siinä sivussa lempeän inhottavasti pilkatakseen - Dessutomin kaltaisia pinttyneitä humanisteja. Muita samalla kansantajuisuuden asialla olevia luonnontieteilijöitä ovat Osmo Pekonen ja Esko Valtaoja.

Dessutomin (ja monien muiden humanistien) arvostus näitä herroja kohtaan perustuu siihen, että he eivät näytä olevan - monien kaltaistensa tapaan - mitään fakki-idiootteja. Teksteistä näkyy laaja kirjallisuuden ja muiden taiteiden tuntemus. Elämän moni-ilmeisyys ei ole jäänyt teorioiden taakse.

Enqvist on kirjoissaan yrittänyt kohtalaisen välttävin tuloksin selostaa Dessutomille, millaiset olot vallitsevat avaruudessa aina avaruuden kaukaisinta takalaitaa myöten. Voi olla, että hän tietää.

Parhaimman vaikutuksen Dessutomiin hän on kuitenkin tehnyt kulttuuriesseillään. Dessutom luki vuosia sitten hykerrellen esseen ”Vien rucolan takaisin”. Sen vaikutuksesta Dessutom pisti rucolaa kasvamaan Hiljaistenmiestenlaakson lähellä sijaitsevan kesäkotinsa kasvimaahan ja perehtyi tämän mainion kasvin käyttöideoihin ruoanlaitossa. Ilman Enqvistin esseetä tämä olisi jäänyt tekemättä.

Mutta takaisin Enqvistin aurinkotuoliin. Hän kehuu, että tuolissa saksalainen insinööritaito kohtaa herkkävaistoisen eurooppalaisen olemuksellisuuden.

Mitähän se sellainen on?

Tässä taitaa kosmologian professori mennä hakoteille. Mielestäni hänen tuolivalintansa on huono. Tuolia kokeilleena Dessutomin mielipide on, että se on kankea kuin kepulaisisäntien Mersu. Siitä puuttuu taiteellinen eleganssi. Ei siinä baskeri päässä voi istua ja punaviiniä maistella. Eivät saksalaiset insinöörit osaa sellaisia laatuja tuoleihinsa tehdä. Eivätkä autoihinsa.

Dessutomin mielestä aurinkotuolien rättisitikka on Baden-Baden-tuoli. Siihen paksu pehmuste, ja a vot, siinä kelpaa kesä lojua hevoskastanjan alla pilviä katsellen.

¤

Kun katson ulos ikkunasta nyt, tammikuun yössä, näen lumisen Töölöntorin ja siellä muutaman öisen kulkijan nakkikioskin ympärillä. On vaikea uskoa, että kesä ja aurinkotuoliaika on todella lähellä. Vappuna se yleensä on jo hetkittäin mahdollista, joskus pääsiäisenäkin. Ei neljää kuukautta jäljellä.

Samantapaisissa puuhissa kesämme vietämme, professori ja minä. Minä vaan mukavammassa tuolissa. (kuva viime syyskuulta, jolloin kannoin tuolin talvivarastoon)

sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Tyttö ja helmikorvakoru

Yksi vuosikymmenen (siis 00-luvun) parhaista elokuvista tuli Yle-Teemalta. Herkkä ja oivaltava kuvaus 1660-luvun Hollannista, taiteilija Johannes Vermeerin talosta ja yhden tunnetun teoksen syntyvaiheista.

Taloon pestattu piikatyttö on keskeinen. Hierarkian alimmainen joutuu kohtaamaan monenlaista nöyryytystä: kiusantekoa, ahdistelua, julmuutta, komentelua, aiheettomia epäilyjä…

Amerikkalainen Scarlett Johansson tekee pääroolissa poikkeuksellisen vaikuttavan roolityön tytönreppanana, jota muut hyppyyttävät kohtuuttomasti.

Johansson on mielestäni nuorehkojen amerikkalaisten naisnäyttelijöiden taitavin ja monipuolisin. Ulkonäkö on persoonallinen - imago ei ole missi- tai pimutyyppinen eikä seksuaalisuuteen painottunut, kuten joillakin muilla. Sensuelli kuitenkin.

Tällainen roolityö ei monelta onnistuisi - se on vaatinut nuorelta naiselta hyvää itsetuntoa. Kuva, jonka hän rakentaa, ei aina ole pelkästään kaunis. Yksi elämän vähäpätöisimmistä joutuu siinä tahtomattaan tilanteisiin, joihin hän ei ole valmis ja joissa hänellä ei ole edellytyksiä pärjätä.

Johanssonilla on moni-ilmeisyyttä. Hän aloitti lapsitähtenä (Hevoskuiskaaja), mutta onnistui toisin kuin useimmat kehittymään uskottavksi aikusnäyttelijäksi. Hänelle on osunut muutamia huippurooleja, kuten Sofia Coppolan ohjaama Lost in translation, Woody Allenin ohjaama Match Point ja Brian De Palman gangsteri-film noir Musta Dahlia. Ja tietenkin Rakkauslaulu Bobby Longille. Hyvin erityyppisiä roolitöitä - kaikki onnistuneita.

Tyttö ja helmikorvakoru on eurooppalainen kulttuurielokuva. Onneksi sellaisiakin vielä tehdään - tälläkin vuosituhannella, vaikka Ingmar Bergman, François Truffaut ja Luis Buñuel ovat kuolleet.

Väärä lääkäri

Väärä lääkäri on harjoittanut parantamisammattia Karkkilassa.

Tulee mieleen Steven Spielbergin ohjaama elokuva ”Ota kiinni jos saat” (Catch if you can - 2002). Tämä mainio leffa kuvasi miestä, joka toimi vääränä ammattilaisena vaikka missä työssä lääkäristä lentokapteeniin. Tarinalla oli pohjana tositarina.

Leonardon DiCaprio oli elementissään huijarina - hän pärjäsi töissään hyvin ja oli naisten mieleen komeassa uniformussaan. Hän onnistui moneen kertaan karistamaan agentin (Tom Hanks) kannoiltaan. Suomalainen huijarilääkäri vaikutti osaavalta myös, sillä epäilyjä hänen taitoihinsa ei ilmeisesti syntynyt. Paljastuminen vaikutti lähinnä vahingolta.

Suomalainen työhönohjausjärjestelmä on myös tunnetusti laadukas. ”Lääkärillä” oli kokeneita kollegoja ohjaamassa. Sulka heidän hattuunsa.

Mutta asialla on toinenkin puoli. Työkaverini kertoi karkkilalaisesta mummostaan, joka oli ollut hyvin tyytyväinen juuri tähän ”lääkäriin”. Kerrankin oli terveyskeskuksessa lääkäri joka välitti. Kohtelias nuori mies oli kysellyt, tutkinut, jaksanut kuunnella ja osannut selittää ja neuvoa niin ettei kukaan tohtori ennen.

Taitaa kuitenkin valelääkärille häkki heilahtaa.
Tarinan opetus?

Pahoista teoista rangaistaan. Hyvistä myös.

lauantai 9. tammikuuta 2010

Elvis 75 v

Elvis olisi täyttänyt tänään 75 vuottta.

Dessutomin suhtautuminen Elvikseen on aika kaksijakoinen. Asenne oli hyvin myönteinen niinä 50-luvun lopun vuosina, jolloin pikku-Dessu ei oikein vielä ymmärtänyt olennaisia asioita. Oli vain erikoisen näköinen mies, jonka kuvia isommat tytöt ripustivat seinilleen.

Sitten Elviksen kuvia tuli purukumipaketteihin. Litteitä levyjä, joissa kuoripaperin alla oli piilossa keräilykuva. Kuvia oli varmaan useita kymmeniä, ehkä lähelle sata. Muistaakseni kaikki mustavalkoisia. Osa kasvolähikuvia, joissa vaikuttavinta oli rasvalla kammattu tukkatöyhtö. Osa kokovartalokuvia, joissa oli aavistettavissa rockin röyhkeä lantioliike.

Muita purukumipakettien keräilyaiheita olivat ainakin autot, filmitähdet ja Buffalo Bill.

Purukumikuvia Dessukin keräsi, kuten kaikki koulupojat. Niitä vaihdeltiin välitunneilla, jotta sarja tulisi täyteen. Jossakin elämänsä muutossa Dessu on valitettavasti hukannut kokoelmansa.

Elvis oli Dessulle kuva. Elviksen musiikista näiltä 50-luvun vuosilta Dessu ei muista juurikaan mitään. Varmaankin jokunen kappale tuli radion lauantain toivotuissa levyissä. Siinä kaikki - se ei tuntunut tärkeältä. Dessu oli liian nuori.

Se oli valitettavaa, sillä jotain suurta pääsi menemään ohi. Vasta jälkeenpäin olen ymmärtänyt, millainen täydellinen, jäljittelemätön monumentti nuori Elvis oli. Aidosti nuorekas, vilpitön kapinallinen, ei vielä liian kaupallinen. Siinä syntyi nuorisokulttuuri, Elvis oli sen renessanssihahmo, jonka vaikutus säteili pitkälle tulevaisuuteen.

Vaikutus kyllä tuli tutuksi sitten 60-luvun puolella, kun Beatles ja muut pääsivät vauhtiin. Enää Dessu ei ollut liian nuori. Mutta Elvis alkoi olla liian vanha.

Rasvattu tukka, pulisongit, hapan perusilme; maskeeraajan tuote. Kapinallinen olemus muuttui normaaliksi amerikkalaiseksi hammashymyksi. Sellainen ei kelvannut Beatles-fanille, kun pop-musiikki pääsi kiitoon.

Elviksestä tuli aikakautensa murhenäytelmä. Siinä paistoi läpi yritys, ettei ulkonäkö ikäänny. Elviksen kasvoista tuli järkyttävä tarina, koska hän ei kaupallisuuden paineissa saanut vanhentua kuin muut. Hän sähläsi väsähtäneitä elokuvia, asui eristettynä ja upporikkaana prameassa Gracelandissaan henkivartijoiden ympäröimänä ja alkoi esiintymisissään tulkita banaalilla ja pöyhkeilevällä tavalla ikivihreitä paljetit kimaltaen.

Kapina oli siitä kaukana.

Elviksen tuhoutumisen tarina on tuttu monesta muustakin viihdemaailman yhteydestä: Marilyn Monroe, Jimi Hendrix, Janis Joplin, Billie Holiday, Charlie Parker - miksei myös Olavi Virta, Irvin Goodman, Badding…

Mutta syvä kiitos ja kumarrus lähetetään tähtitarhojen taa tähdelle, joka lähetti rockin lentoon.

perjantai 8. tammikuuta 2010

Pitkätukkaiset lurjukset

Dessutom voi hiljaisesti onnitella itseään monesta kohdalleen osuneesta sattumankantamoisesta elämänsä varrella. Yksi niistä on se, että hän sattui olemaan 13-vuotias juuri täsmälleen vuonna 1964.

Se oli erinomainen ikä uuden aikakauden murroskohdassa.

Uuden päälle vyöryvän nuorisokulttuurin ulkoisena merkkinä Dessutom ei enää suostunut menemään parturiin vaan kasvatti pitkän tukan. Niin teki moni muukin. Se oli kapinaa.

Vanhoista luokkakuvista näen, että ei se kapina kovin raju ollut verrattaessa myöhempien aikojen pitkiin tukkiin. Vähän tuli tukkaa korvanlehden yläosan päälle ja alas otsalle lähelle kulmakarvoja.

Mutta kontrasti entiseen oli merkittävä. Vanhempien määräysvalta oli siihen saakka vaatinut lyhyttä tukkaa - ja se tarkoitti todella lyhyttä. Kotona oli ”lippauskone”, jolla isä veti hiukset niskasta ja korvallisilta nahkaa myöten sileiksi lähelle päälakea. Ylös jätettiin vähän tupsua. Tämä operaatio toistui suunnilleen joka toinen lauantai ennen saunaan menoa. Sellainen tukka oli miehekäs. Muunlainen ei tullut edes mieleen. Valtakunta eli yhtenäiskulttuurin aikakautta.

Rouva Nevalaisen parturiliikkeessä käytiin aina joskus - siinä oli luksuksen makua. Odotuspenkillä meni joskus pitkään. Dessu muistaa, että lehtikorissa oli Aku Ankkaa ja Jallua. Rouva otti Jallut pois ja vei ne syrjään. Dessu mietti, että mitähän nuokin ovat.

Rouvan käsittelyssä ei tullut samanlaisia vihlaisuja kuin kotikoneella. Hänellä oli suriseva sähkökone, eikä sen terärakoihin tarttunut hiuksia niin kuin isän. Hän myös tupsutti pehmeällä sudilla lopuksi ja pruikkasi hyvänhajuista suihketta.

1964 partureille taisi käydä huonosti. Tuli uusi aikakausi.

Mullistus alkoi Liverpoolista ja ulottui kohta Jyväskyläänkin. Hiuksissa se näkyi. Elvis-tukka ja Brylcreem-rasva nousivat rajalinjaksi vanhan ja uuden nuorisokulttuurin väliin.

Me pitkälettiset istuimme Ruthin Vintillä ja kuuntelimme jukeboksista Beatlesia. All my loving, Can´t buy me love, Rock n roll music… Väinönkadun levykauppa sai asiakkaita. Tuli vielä kireät housut, kukkapaita ja ketju kaulaan. Samettikankaiset Retu-kengät. Tytöillä minihameet ja Indiskasta ostetut intianpuuvillahörhelöt. Kauniita kuin mitkä. Yhtäkkiä kaikki oli erilaista kuin ennen.

Isää hävetti, kun poika oli niin epäsiistin näköinen. Pitkä tukka ja muutama partahaivenkin. Kotona tuli yhteenottoja. Äiti itki ja yritti supattaa järkeä päähän. Kaupungilla puistoissa istuskelevat äijäsakit keksivät naama virneessä vihellellä perään: - Hei tytöt…
¤

Ensimmäisen kerran Dessu huomasi jäävänsä jälkeen ulkonäön kehityksestä, kun punkkarit ilmestyivät katukuvaan. Tuohon en mene mukaan, vaikka musiikissa onkin ansiokkaita tuotoksia.

Nyt Dessu katselee ympärilleen. Tatuointeja näkyy, muutama lävistyskin. Vierasta, outoa. Mutta pidän suuni kiinni. Ei saa käydän niin kuin oman isän kanssa aikoinaan Jyväskylässä.

Yhtä hiljaa nuoriso on Dessun ulkomuodosta. Kiitos siitä. Mutta olisi mielenkiintoista tietää… Jäljellä on yhä viitteitä vuodelta 1964. Tukka pitkänpuoleinen. Parransänkeä. Ei sellainen kulttuurin murros koskaan näytä menevän ohi.

torstai 7. tammikuuta 2010

Puolustuksella puheenvuoro

Sain eiliseen tekstiini "13000 naista" palautetta. Kiitän ja kumarran - on mukava huomata, että joku lukee ja reagoi.

Sähköpostiin tuli muutama kiukkuinen kommentti. Niissä näkyi ärtymys tekstini sovinistisesta asenteesta ja amerikkalaisen filmitähden seksisaavutuksen aivottomasta ihailusta ja omakohtaisesta aikeista yltää samaan.

En tiedä, oliko vika kommentoijan kyvyssä lukea ja tunnistaa ironiaa vai kirjoittajan kyvyssä kirjoittaa sitä. Tekstinhän voi aina kirjoittaa paremminkin - jos osaisi.

On totta, että tekstini ilmaisu jätti hämäräksi yhden olennaisen seikan. Se tulee tässä.

Kyseisessä kahvihuonekeskustelussa oli paikalla kymmenkunta naista ja kaksi miestä, Dessun lisäksi Tarmo, tekninen johtaja. Me molemmat miehet olemme kuuttakymmentä lähestyviä. Naiset olivat parikymppisistä viisikymppisiin. Vanhoja tuttuja koko porukka.

Kaikki blogitekstissä kirjoittamani oli naisten puhumaa. Beatty-uutinen synnytti naisissa hilpeää leukailua ja muka-ihailua Amerikan aikaansaaviin miehiin. Me kaksi suomalaista ikämiestä saimme toimia - kaikessa ystävyydessä - mallitapauksina päinvastaisesta.

Tilastoja laskeva matemaatikko on myös nainen, kolmikymppinen. Saimme tilastoihin pohjautuvaa kannustusta ja yllytystä keskittyä olennaiseen, kunhan eläkepäivät alkavat.

Beattyn puheita en puolusta, vain omaa ja Tarmon vaiteliaisuutta

Katu ja Fitz

Yle lähettää taas brittiläistä laatudraamaa ja peräti kahtena eri laatusarjana. Yhteistä niillä on käsikirjoittaja Jimmy McGovern. Nimet ovat "Katu" (The Street) ja "Fitz ratkaisee" (Cracker)

Molemmat sarjat on esitetty aikaisemminkin, Fitz kahdestikin. Jäin edellisellä kerralla ihmettelemään sarjojen hieman vaatimattomia katsojalukuja. Jostain syystä yleisö ei löytänyt niitä. Osasyy taisi olla myöhäinen esitysaika - kumpikin sarja on varsin rankkaa katsottavaa. Ei lapsille!

”Rankkuus” on kuitenkin syvästi eurooppalaista ihmissuhdedraamaa, ei amerikkalaista verilöylyä.

Fitz on 1990-luvun tuotantoa, eikä uusia jaksoja enää tule. Katu on tuore sarja. Aluksi esitetään edellisen tuotantokauden jaksot uusintoina, maaliskuussa alkavat uudet.

Katu ei ole mikään brittiläinen vastine Suomen Kotikadulle, vaikka rakenteessa onkin yhteinen perusidea. Saman kadunpätkän ihmisten elämää siinä kuvataan. Mutta brittiläinen versio pistää katsojan tiukoille ja vaatii ajattelemaan.

Sävy on arkinen, jopa ääriarkinen. Arkitodellisuudessa on vahvaa draamaa: on rakkautta, vihaa, petosta, himoa, seksiä, avuttomuutta, hyväksikäyttöä. Mutta myös aitoa ystävyyttä ja välittämistä. Elämä on moni-ilmeistä mutta ei useinkaan helppoa tai kaunista.

Dessutom suosittelee molempia sarjoja mutta vain sellaisille katsojille, jotka kaipaavat aitoa eurooppalaista laatudraamaa ja vierastavat amerikkalaisia keskivertoräiskyttelyitä tai hunajaisia hupailuita, joita Suomessakin riittää, erityisesti kaupallisilla kanavilla.

Mukaan pääsee vaikka kesken sarjan. Kumpikaan ei ole jatkuvajuoninen. Molemmat sarjat ovat vasta äsken päässeet alkuun, joten vielä ehtii hyvin mukaan, vaikka olisi käynnistysjaksot missannutkin.

Katu tulee keskiviikkoisin myöhäisillassa.

Fitz tulee lauantaisin myöhäisillassa.

Molemmat Yle-ykköseltä.

keskiviikko 6. tammikuuta 2010

13000 naista nurin

Uutispäivä valisti meitä lukijoita uutisella suuresta maailmasta. Amerikkalainen elokuvatähti Warren Beatty on ollu sillai 13000 naisen kanssa.

No jopas! Kateeksi käy tällaisilla pimeän ja takapajuisen maan poloisilla pojilla. Toista olisi elämä siellä kultamaassa.

Asiasta kehkeytyi vilkas keskustelu työpaikan kahvihuoneessa. Laskentatoimen päällikkö peräti intoutui ottamaan laskimen taskustaan.

Matemaatikoilla on tilastotietoa joka asiasta. Hän tiesi, että suomailaisella miehellä vastaava luku on keskimäärin 15 koko elämänsä aikana. Keskiarvo on ollut nousemaan päin jo vuosikausia. Beattyn lukemaan on kuitenkin vielä matkaa.

Kahvihuoneessa konttorin naiset kyselivät, onko tietoa naisten vastaavasta keskiarvosta. Laskentapäällikkö ei muistanut mutta lupaisi ottaa selvää.

Warren Beatty oleskeli Suomessa kuukauden verran ohjatessaan elokuvaa ”Punaiset”. Laskennallisesti on selvää, että hänellä on tuona aikana ehtinyt olla viitisentoista kumppania. Kukaan konttorimme naisista ei tunnustanut.

Nykyisin Beatty on 72-vuotias. Tasaisen vauhdin taulukon mukaan hänellä on ollut uusi hoito joka toinen päivä, jos puuhaa on jatkunut 60 vuoden ajan. Se ei kuitenkaan ole aivan uskottavaa, sillä tuskinpa edes Beatty on pääsyt vauhtiin 12-vuotiaana.

Lisäksi Beatty on ollut naimisissa ja on kai nykyäänkin. Luulisi vauhdin hieman hiipuvan avioaikoina. Näin ollen on loogista olettaa, että sinkkuvuosina hän on saanut kyytiä joka päivä, välillä useammankin kerran päivässä.

Uutisesta ei käy ilmi, millaisin keinoin sankarimme on onnistunut pitämään kirjaa kumppaneittensa lukumäärästä. Voisiko olla, että laskeminen on jossain kohdassa mennyt sekaisin? Vai onko olemassa tätä tarkoitusta varten kehitetty kävijämittari tai kierroslaskuri, joka nytkältää joka laakista eteenpäin kuin blogin laskuri?

Mutta uskomme, että luku on oikea. Miksemme uskoisi, onhan se präntätty lehteen ja lehden toimittaja on löytänyt sen kirjasta. Sellainen on luotettavaa tietoa.

Toisaalta tiedämme - ainakin jokainen miespuolinen kansalainen tietää sisimmässään - että lemmenvalloitukset ovat liioittelulle ja rehvastelulle altis asia.

Tai no - altis nuorille miehille, suomalaisille nuorille miehille, ei varttuneemmille eikä etenkään Amerikassa. Näin uskomme vakaasti.

Jos Beatty jatkaa samaan tahtiin, hän saavuttaa maagisen 15000:n kaadon rajan yhdentoista vuoden kuluttua vuonna 2021, jolloin hän on 83-vuotias. Satavuotiaana mittariin rapsahtaa lukema 19000.

Jos Dessutom ja kaikki muut suomalaiset peräkammarin keskiarvopojat haluavat edetä valloituksissaan Warren Beattyn viitoittamaa tietä, pitäisi vuodessa tärpätä keskimäärin 182 kertaa ja kymmenessä vuodessa 1820 kertaa.

Beattyn nykytasolle yltäisimme hieman yli 60 vuodessa, siis noin vuonna 2071. Dessutom täyttää juuri niihin aikoihin 120 vuotta.

Laskentapäällikkö sanoi, että tavoitteeseen pyrkiminen tietäisi huomattavan suuren määrän virkeitä eläkepäiviä.

tiistai 5. tammikuuta 2010

Postia pappi Jaakobille



Merkillinen pikku elokuva. Näin sen jo toisen kerran, ja se kesti ihan hyvin. Ensimmäinen kerta oli valkokankaalta, tämä toinen televisiosta. Valkokangas voitti.

Harvinaista on, että uskonnollista aihetta kuvaava elokuva onnistuu niin, ettei uskonnollisuus ole sille taakaksi. Pikaisesti muistellen ei tule mieleen muita kuin Ingmar Bergman, joka on siinä onnistunut. Tai kyllä Pasolini myös.

En osaa oikein sanoiksi pukea, miksi tämä nostaa muistiin Bergmanin elokuvan ”Talven valoa” (Nattvardsgästerna - 1963). Tunnelmassa on jotakin samaa. Pappi on molemmissa pääosassa, sairauskin on molemmissa, samoin kuolema. Molemmat pienimuotoisia, eleettömiä, sisäänpäin kääntyneitä, uskonnollista ajattelua avaavia mutta eivät uskontoa julistavia. Uskontoa vieroksuvakin voi ne katsoa ja arvostaa.

Jaakobista voisi oikeastaan sanoa, että se on jossain mielessä enemmänkin panteistinen kuin uskonnollinen elokuva. Vanha hauras pappi elää täydessä harmoniassa umpeen pusikoituvassa pihassaan koiranputkien seassa. Näkymä alkaa maistua sydänsuven parhaalta idylliltä: juuri tuollaisen miljöön minäkin haluaisin. Takaisin luontoon, kuin Rousseau. Siellä olisi hyvä.

Ränsistyneessä pappilassa aika on pysähtynyt mutta eetos on vahva. Juoni ei ole juurikaan tärkeä, referoituna jopa tylsältä kuulostava. Varmaan juuri se tekee Jaana Makkosen käsikirjoituksesta hienolla tavalla persoonallisen.

Pisteitä tai tähtiä en koskaan suostu elokuvalle - tai muullekaan taideteokselle - antamaan. Minusta se on vulgääri amerikkalainen tapa yksinkertaistaa moniulotteisia asioita. Mutta Klaus Härö on selvästi nousemassa omaa tietänsä kulkevaksi ohjaajaksi persoonallisilla valinnoillaan. Sillä perusteella hän on vähän kuin Aki Kaurismäki - tosin aivan toisessa tyylilajissa. Hänen tyylilajinsa on vaikea ja riskialtis. ”Äideistä parhain” kompuroi vähän turhan sentimentaalisuuden kanssa. ”Näkymätön Elina” oli jo itsetuntoisempi ja varmempi. Pappi Jaakobin olisin valmis määrittelemään omaleimaiseksi mestarityöksi.

Samoin näyttävät tekevän monet muutkin. Jopa Variety-lehti kehuu ”eurooppalaiseksi laatuelokuvaksi”, mitä voi pitää huomattavana saavutuksena. Monia festivaalipalkintoja on tullut. Tällä elokuvalla näyttää olevan kansainvälisen menestymisen mahdollisuus. Sen se ansaitsisi. Siinä olisi aineksia yhdeksi pieneksi palaseksi Suomi-brändin isossa palapelissä Esa-Pekka Salosen, Joulupukin, Aki Kaurismäen, Miina Äkkijyrkän ym. rinnalla.

Mutta kaupallista menestystä tälle ei voi helposti kuvitella. Tällaisten persoonallisten töiden kohdalla näkyy vahvimmin elokuvien jakautuminen kahteen ryhmään. Valtavirta ei Jaakobia huoli. Hän saa pysyä pihallaan koiranputkien seassa. Siellä ei popcorn tuoksu.

maanantai 4. tammikuuta 2010

Elämästä selviää helpolla

Dessutomilla on ollut taipumusta liialliseen järjestelmällisyyteen - yleensä aivan turhaan.


Paperit olivat järjestyksessä, työt valmistuivat ajallaan (elleivät etuajassa), systeemit olivat hallinnassa ja konttori komennossa. Kun yksi projekti loppui, toinen alkoi.

Pedanttisuudelleni on välillä hyväntahtoisesti hymähdelty: sitä miesten kuuluisaa putkiaivoisuutta.

Olen salaisesti sisimmässäni ymmärtänyt ja hyväksynyt hymähtelyn. Tahtotilaksi on tullut oppia siitä ulos. Ei se aivan helppoa ole ollut.

Ydinkohta oppimisessa on saavuttaa tietty välinpitämättömyyden asenne. Sellainen kohtuullinen hällä väliä -asenne. Asiat saavat olla hieman rempallaan - ihanasti rempallaan, kuten vanha laulu kertoo.

Miehinen putkiaivo-termi on feministien keksimä ilmaisu. Siinä on kritiikkiä miesten väitettyyn taipumukseen ajatella suoraviivaisesti ja edetä järjestelmällisesti. Ei se ihan perätön termi ole, kyllä minussakin sitä on.

Yksi putkiaivoisten ominaispiirteitä on taipumus ja kyky keskittyä tiukasti yhteen asiaan kerrallaan niin työssä kuin vapaa-aikana.

Termi on varmaankin erityisen kohdallaan kuvaamaan kamreeri- ja insinööriajattelua. Vähiten se tuntuisi sopivan humanisteihin ja taiteilijoihin. Dessutom kuuluu jälkimmäiseen ryhmään ja ihmettelee siksi itseään ja taipumustaan. Ehkä se sentään on lievää laatua?

Putkiaivon naiselliseksi vastineeksi on mainittu tippaleipäaivo. Tällä yhtä lailla irvailevalla termillä yritetään kuvata ns. naisen logiikan kiemuroita ja ennakoimattomuutta.

Yksi sen ominaispiirteitä on keskittymiskyvyn puute. On paljon asioita tekeillä ja otettavana huomioon yhtä aikaa, ja kaikki ne häiritsevät toisiaan.

Onkohan nyt niin, että molemmat stereotyyppiset aivolajit haluavat sisimmässään muuttua kohti sitä toista?

Minä haluan muuttua kohti tippaleipäaivoisuutta. Toisaalla olen tullut huomaamaan fiksuissa aikuisissa naisissa virinneen halun muuttua kohti putkiaivoisuutta.

Näin muutos eteni:

Aluksi piti oppia relaamaan.

Jätän paperit levälleen työpöydälle.

Aloitan uusia töitä ennen kuin olen saanut edelliset valmiiksi.

Maksan laskut muutaman päivän myöhässä.

Menen ensin iltapäivätorkuille, jos on kiireellinen tehtävä.

Valvon myöhään, nukun pitkään aina kun voin.

Jätän sängyn petaamatta.

Siivoan vasta huomenna.

Katson elokuvaa kirjoittaessani blogia.

Kuuntelen musiikkia lukiessani.

Luen montaa kirjaa yhtä aikaa.

Lähden kävelylle puistoon ja rannalle ennen kuin ryhdyn mihinkään kiireelliseen.
- - -
Virikkeestä tälle tekstille kiitän Päivin kirjoitusta ”Ei ole aikaa haaskata aikaa” (2. tammikuuta 2010)

http://paivakavelylla.blogspot.com/

sunnuntai 3. tammikuuta 2010

Pahojen poikien komero

Paluu menneeseen maailmaan, osa 1

Kävin lapsuuteni kotikaupungissa, Jyväskylässä. Pääsin sattumalta käymään lapsuudenkodissani, jossa asuin ikävuodet 0 - 19. Muutin pois vuonna 1971. Viimeksi olen käynyt talossa vuonna 1977, jolloin se myytiin. Sen jälkeen olen varmaankin joka kesä ajanut siitä ohi - pysähtymättä mutta usein vauhtia hidastaen.

Nyt pysähdyin, kun pihassa oli vanha mies. Hän oli nykyinen omistaja ja yksin talossa. Hän päästi minut  kiertelemään talossa, kun selitin hänelle kiinnostukseni syyn. Viivyin useita tunteja.

Talo on sodan jälkeen isäni rakentama ns. rintamamiestalo. Alakerrassa kaksi huonetta ja keittiö, yläkerrassa kaksi huonetta. Piharakennuksessa sauna, autotalli ja puuliiteri. Pieni puutarha, jossa omenapuita ja marjapensaita. Ympärillä kymmeniä samanlaisia taloja.

Paljon oli muuttunut: uusi siipirakennus, uusi porraskuisti, pihapuita kaadettu, kaivo pois ym. Mutta paljon oli tuttuakin: huonejärjestys, keittiön vanha hella, olohuoneen pönttöuuni. Omituisia tuttuuden aistimuksia tuli hyvin pienistä asioista, kuten tarttumisesta ovenkahvoihin.

Voimakas muistikuva tuli portaiden narahduksista yläkertaan noustessa. Osasin vaistomaisesti varoa juuri oikeaa, pahiten narahtavaa porrasta. Sitä opin varomaan teinivuosien yöreissuilta palatessa. Isä ja äiti nukkuivat alakerrassa, minun huoneeni oli yläkerrassa. Piti hiipiä hiljaa, etteivät vanhemmat heräisi haistelemaan hengitystä.

Muutama muisto pulpahti esiin täydellisestä unohduksesta. Yksi niistä oli eteisen komero.

Sinne valottomaan ja kylmään komeroon jouduin monta kertaa isän taluttamana, kun olin ollut tuhma. Muistikuvat ovat jostakin viiden ikävuoden paikkeilta. Ovea ei saanut sisäpuolelta auki. En siellä varmaan montakaan minuuttia joutunut kerralla olemaan, mutta lapsen mielikuvitus rakensi sinne monenlaista mörköä ja menninkäistä lisäpelotteeksi.

Sinne komeroon joutumisesta tuli pysyvä pelote, joka nostettiin esiin aina kun käytöksessäni oli jotain kiellettävää. Pelottavalla paikalla oli pelottava nimikin: Pahojen poikien komero.

Nimi jäi elämään perheen sisäisessä käytössä lapsuusvuosien jälkeenkin. Talossa oli ullakkokomero, vaatekomero, työkalukomero, pahojen poikien komero ja yläkomero.

Muistan kun kerran pikkupoikana kysyin naapurissa, missä heillä on pahojen poikien komero. Kysymys herätti ihmettelyä ja selityksiä.

Ei komerokokemuksista mitään traumoja jäänyt - yksi konsti sekin kurinpitoon. En pelkää pimeää enkä suljettuja paikkoja. Mutta nousipa yksi unohtunut asia elävästi mieleen, kun seisoin siinä komeron ovella ja katsoin sisään. Että täällä …minä ... kerran … menneessä maailmassa …

(paluu menneeseen maailmaan jatkuu myöhemmin)

lauantai 2. tammikuuta 2010

Toisia naisia

Dessutom katsoi uuden draamasarjan aloitusjakson yle-ykkosellä perjantai-iltana. ”Toisia naisia” on monelta taholta luonnehdittu tasokkaaksi, kuten BBC:n tuotantoja yleensä kuuluukin.

Sarjan teemana on uskottomuus ja syrjähypyt. Aihe antaa useimmille ihmisille aineksia löytää samastumiskohteita tai mielleyhtymiä omasta tai tuttavapiirin elämästä.

Aihe on arka ja salailulle altis. ”Syyttely”, ”katkeruus”, ”petos” ja ”huoruus” ovat asian vakiotermejä, toisesta näkökulmasta myös ”seikkailu”, ”jännitys” ja joskus myös ”rakkaus” ja ”uusi onni”. On monta näkökulmaa.

Ydinkohta oli naisten kevyt jutustelu kokemuksista:

- Ukkomies on paras, koulutettu sängyssä, helppo pitää ja pääsee helposti eroon. Ei vaivaa, ei piinaa.

Sellaisiahan ne taitavat olla.

Lehtien esittelyissä sarjaa yleensä arvioitiin myönteisesti. HS käytti luonnehdintaa ”vastustamaton”.

Dessutom itse on ykkösjakson jälkeen ymmällään. Tuleeko tästä sellainen sarja, johon kannattaa uhrata aikaa? En ole varma.

Ennakkoesittelyiden perusteella odotin todenmakuisempaa kerrontaa. Tästä puuttui tosielämän karheus. Tämä maistui monilta osin amerikkalaiselta saippuasarjalta.

Oli kaunottaria, oli seksikkäitä alusasuja, oli houkutusta. Oli kaikkea sellaista, mikä aiheuttaisi jokaiselle heteromiehelle (tai ainakin joka toiselle?) viekoituksen, jos kohdalle sattuisi.

Vaan kun ei tosielämässä satu.

Hesarin kriitikko sanoo: ” - - naisten ihmissuhdetakeltelu tuntuu todelliselta.” Ei minusta. Vai elänkö aivan vääränlaisissa porukoissa? Löytyisikö nykyään tuollaisia naisia, jos vaihtaisin maisemaa ja ystäväpiiriä? Vai pitäisikö nuorentua?

On totta, että avausjaksoson sivujuonissa käynnistettiin sellaisia aihelmia, jotka eivät saippuasarjaan sovellu. Oli armomurhaa, terrorismia, myöhäistä lesboksi heräämistä, raskaaksi tulon ongelmaa… Näistä voi jatkossa kehittyä antoisia mahdollisuuksia.

Lehtien kriitikot näkevät useampia jaksoja etukäteen. Ehkä myönteiset arviot perustuvat siihen. Saippuamaisuus jää ehkä rankempien aihelmien alle. Ehkä ykkönen oli rakennettu sisäänheittojaksoksi. Saa nähdä. Täytyy katsoa lisää.

perjantai 1. tammikuuta 2010

Humu ja sumu

Dessu on ollut rilluttelemassa kavereiden kanssa Töölön ja Rööperin kapakoissa. Uuden vuoden aattona kunnon kansalaisten kuuluu niin tehdä. Perinteet kunniaan!

Kotiin saavuin kyllä omin jaloin kävellen, en kontaten, kuten perinnetietoisen kansalaisen kuuluisi tehdä. Tässä asiassa tunnustan olevani vähän herraskainen. Ei ollut edes pipo silmillä (talvipalttoossani on huppu) eivätkä kengät väärässä jalassa.

Itsekuria osoittaen kuljin Töölöntorin nakkikioskin ohi. Kotona jääkaapissa odottivat itse laitetut herkut runsaine sipuleineen ja valkosipuleineen. Niitä pitää juhlakauden yöpalassa olla niin että sielun nautintokeskuksessa tärähtää.

Raketteja emme ampuneet emmekä juuri katselleetkaan. Seurueessani, joka koostuu sekä privaatti- että työkavereista, ei ole paukutteluporukkaa, joka intoilee sellaisesta. Tältä joukolta tulee sympatiaa, mitä enemmän rajoituksia ja esteitä ammuskelulle asetetaan.

Sen rilluttelureissut ovat iän lisääntyessä aiheuttaneet, että väsy iskee helpommin. Pyjaman vaihdoin päälle heti sisään tultuani, kun en ollut varma, jaksanko vielä paiskata postia blogiin.

Kirjoitettaessa ei onneksi ainakaan vielä tarvitse puhaltaa promillemittariin. En selviäisi rangaistuksetta tästä tekstistä. Lukija sen sijaan antanee halveksivan tuomion teostani.

Kyllä nyt pitää siirtyä tietokoneelta sängyn puolelle unia katsomaan. Jännittyneenä odotamme aamua ja Tasavallan Presidentin puhetta. Hyppyrimäkikilpailusta ei ole niin väliä.

Toivotan kaikille lukijoilleni erinomaista ja entistäkin onnistuneempaa alkanutta vuotta.


Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...