Sopivatko yhteen?

Luin peräkkäin neljä Joel Haahtelan kirjaa (Sielunpiirtäjän ilta, Yö Whistlerin maalauksessa, Adèlen kysymys, Marijan rakkaus).

Haahtelan kirjoissa on poikkeuksellista lumovoimaa. Tajusin jo vuosia sitten, että tämän kirjailijan teoksia pitää lukea hiljaisesti keskittyen, pysähdellen, hitaasti. Nämä näyttävät vanhan eurooppalaisuuden sivistyksen sellaisena kuin sen olisi toivonut säilyvän.

Kertomuksissa on omalaatuinen yhdistelmä ajattomuutta, taiteita, henkisyyttä, viisautta, vanhenemista, luopumista, kaipuuta, rakkautta.

Jäin miettimään, löytyykö Haahtelan luomalle kertomuslaadulle rinnakkaisteoksia kirjallisuudesta. Kotimaasta en keksi, vanhasta itämaisesta saattaisi löytyä. Eurooppalaisessa kirjallisuudessa Stefan Zweig, Hermann Hesse ja Thomas Mann ovat ehkä joiltakin osin sukulaissieluja.

Jostakin sielun syvyyksistä pulpahti idea, että Krzysztof Kieślowskin elokuvasarja Dekalog saattaisi sopia kumppaniksi Haahtelan kirjoille. Niinpä katsoin ne kaikki. Ja tietysti heti perään saman ohjaajan Kolme väriä – sininen, valkoinen, punainen.

– Ei ihan huono idea tämäkään ollut. Tuntui, että jollakin syvämietteisellä tasolla maistuvat samalta.

Viisaammaksi

HS:n uusi kirjallisuusosasto ilmestyi ensimmäisen kerran lauantaina (25.4.). Uudistukseen kohdistuu odotuksia, sillä taidekritiikkiä on lehdessä luvattu kehittää paremmin lukijoita palvelevaksi ja taiteen tekijöitä kuuntelevaksi.

Ensivaikutelma ei ollut mitenkään mullistava, paitsi yhdessä asiassa, Uutuuskirjojen esittelyjen seassa oli yksi vanhan kirjan esittely.

Siitä pidin. Toivottavasti käytäntö jatkuu.

Kunnian oli saanut suomalaisen proosan merkittävä uudistaja Veijo Meri ja hänen pieni romaaninsa Tukikohta (1964) (klik 1).

Tukikohta ei ole millään tavalla ajankohtainen kirja. Silti sen valinta lehtikirjoituksen aiheeksi juuri nyt on oivaltava. Tällaisena sotaisana aikana se näyttää matalasta perspektiivistä, kuinka sota alkaa. Alkutohinan keskellä eräs upseeri ei meinaa ollenkaan ehtiä mukaan sotaan, kun ei löydä housujaan. Toinen mies ehtii samassa tohinassa jopa rakastua.

Mutta ei kirja mitään halpaa tilannekomiikkaa ole. Se kertoo satunnaisista ihmisistä äkillisessä tilanteessa, jossa arkielämä mullistuu. Koko ajan tapahtuu kummallisia asioita. Kirjallisuuden modernistit eivät kertoneet, he näyttivät.

Teatterissa ja musiikissa katsotaan ja kuunnellaan uudestaan vanhoja klassikkoja, taidemuseoitta katsomme vanhoja tuttuja maalauksia. Sen sijaan kirjallisuudessa kuulee sanottavan, että ’tuon teoksen olen jo lukenut’, mikä yleensä tarkoittaa, että samaa kirjaa ei ole tarkoitus koskaan enää lukea uudestaan.

Tätä asennetta hieman ihmettelen. Kaikki kunnia uutuuskirjoille; niiden esittely lehdissä on tärkeää. Vanhempiin kirjoihin ei liity samanlaisia kaupallisia intressejä, mutta vanha tuttu kirja voi tarjota lukijalle aivan uudenlaisen elämyksen kuin edellisellä kerralla. Siinä huomaa itse muuttuneensa viisaammaksi, ja sen huomaaminen tuntuu hyvältä.

Samana päivänä HS:n lukuvinkin kanssa sain toisenkin vinkin, joka johti kirjahyllyn selailuun. Pitkäaikainen blogikaverini kommentoi kirjoitustani (klik 2).  Poikkeuksellisen sytyttävän kommentin jälkeen en mitenkään voinut jättää avaamatta Eeva-Liisa Mannerin runokirjaa Tämä matka (1956). Aikakautensa modernismia sekin. Edellisestä lukukerrasta on jo ainakin 40 vuotta. Tämä täytyy lukea hitaasti.

Ja vielä. Lauantai-iltana Yle lähetti klassikkosarjassaan uuden aallon merkkiteoksen Tarkoin vartioidut junat, ohj. Jiří Menzel 1966. Nyhverön nuorenmiehen seksuaalisen ekakerran kipuilu tsekkoslovakialaisessa elokuvassa näyttäytyi minulle nyt selvempänä poliittisena allegoriana kuin joskus kauan sitten. Areenasta löytyy, jos kiinnostaa.

 

Tällä vuosituhannella

Olen suunnitellut alkavan kesän lukemisia. Kesäksi olisi hyvä löytää jokin isompi teema. Olen päätymässä dekkareihin, pitkästä aikaa.

Olen parina Helsingin-kesänä havainnut, että liian vaativaa kirjaa ei jaksa helteessä lukea. Toista se oli maalla, kun ison terijoensalavan varjossa lepotuolista  pääsi pulahtamaan uimaan ja jatkamaan taas lukemista. Kaupunkikodin kuumuudessa on tukalampaa. Parvekkeen lepotuoli on kuumuuden ja melun takia epäviihtyisä.

Dekkarit ovat hankala laji. Klassikot tunnen, uutuuksia en. Pitäisi tietää, minkä käteensä ottaa. Lajityyppi tarjoaa paljon myös sellaista, mihin ei aikaansa kannattaisi tuhlata.

Elokuvat ja tv-sarjat täydentävät tarjontaa. Niissä kuitenkin joutuu usein palaamaan vanhaan tuttuun. Katselin hiljattain vanhojen Beck- ja Wallander-sarjojen uusintoja. Alkuperäiset kirjat olivat laadukkaita, mutta tuttujen henkilöhahmojen myöhemmät versiot eivät ole samaa tasoa.

Elokuvahyllyssäni on kokoelma vanhoja film noir -elokuvia, yhteensä 17 itse tallettamani dvd-levyä, joissa on 49 elokuvaa. Ne voisivat olla nyt kiinnostavia. Agatha Christiestä sen sijaan tunnen saaneeni kyllikseni, tulipa millainen uusi elokuva tai sarja tahansa. Sama koskee Sherlock Holmesia.

Komisario Maigret kiinnostaa. Luin niitä joskus nuorena, mutta sitten ne jäivät. Muistikuva on hyvin myönteinen. Sarjassa on vaikka kuinka monta osaa, ja divareissa niitä näkyy olevan. Hyllyssäni on kaiken kaikkiaan niukasti rikoskirjallisuutta. Wallandereita ja Matti Yrjänä Joensuuta on täysi sarja, muut ovat yksittäisiä osumia.

len selannut hakuteoksia. Niistä ei kuitenkaan löydy uusinta tuotantoa, siis suunnilleen tällä vuosituhannella ilmestyneitä. Puutteeseen olen hakenut suosituksia täältä netistä, ja löytänytkin. Lisää saa suositella. En kaipaa kovaa actionia, rankkaa väkivaltaa, gangsterisotia yms.

Kuvissa Dekkariseuran kirjanmerkkejä, Kallion kirjaston dekkarikellarin lukunurkka, Dekkariseuran pinssi ja omasta hyllystäni pikaetsinnällä löytyneitä alan tuotteita.

 

Häivähdys

Vuosi oli 1980. Oli työpaikkani vuosijuhla. Kutsuvieraita oli tulossa viitisenkymmentä – johtokunnan jäseniä, yhteistyökumppaneita, sidosryhmäläisiä, kulttuuriväkeä. Henkilökunta otti vieraat vastaan – jokaisella meistä oli henkilökohtainen opastettava.  Minun opastettavani oli  näyttelijä Elina Salo.

Kättelin hänet tervetulleeksi ja opastin naulakolle. Selostin tilaisuuden ohjelman, opastin läpi näyttelyn, kerroin toiminnastamme, vastailin kysymyksiin. Lopuksi ohjasin hänet tarjoilujen ääreen.

Kyllä kai se ihan onnistuneesti meni, mutta itse en ollut tekemiseeni tyytyväinen. Tunsin olevani kankea kuin rautakanki. Puheesi oli kuin virallista esitelmää, siitä puuttui rento juttelevuus. Tunsin jännittäväni, kun olin näin kuuluisan henkilön kanssa tekemisissä. Olin aika nuori ja kokematon. Myöhemmin kyllä rutiini kasvoi hoidella kuuluisuudetkin.

Opastettavani taisi tajuta tilanteeni. Pöydässä hän tuntui ottavan tilanteen hallintaansa, kun oppaalta ei small talk oikein luonnistunut. Hän lörpötteli niitä näitä tilaisuuden aihepiirin ulkopuolelta.

Onneksi löytyi yhteinen puheenaihe, Lilla Teatern, Elina Salon pitkäaikainen kotiteatteri. Olin nähnyt paljon Lillanin esityksiä ja osasin kommentoida niitä. Lillan oli niihin aikoihin Helsingin huipputeatteri, pieni mutta innostunut, erikoisosaamisenaan terävät revyyt ja kabareet. Myös paljon huippuklassikkoja oli tuotannossa.

Malja nostettiin, kahvit juotiin, pala kakkua syötiin. Kohta näyttelijälle tuli kiire. Hänellä oli esitys alkamassa. Tilasin hänelle taksin.

Tänään, 45 vuotta tuon tilaisuuden jälkeen, tuli suru-uutinen. Elina Salo on poissa.  Uutinen palautti mieleen tämäm häivähdyksen kaukaa menneisyydestä.

(Kuva elokuvasta Kauas pilvet karkaavat, ohj. Aki Kaurismäki, 1996)

 

16 porrasta

Treenaan polvea nousemalla portaita ala-aulasta ensimmäiseen kerrokseen. Siinä on 16 porrasta. Siitä ylöspäin viidenteen kerrokseen ajan hissillä.

Kyllä portaat jo sujuvat, vaikka pikkuisen pelottavatkin. Olen jo kävellyt pihassa rollaattorin kanssa.  Sisällä olen siitä jo irtaantunut. Kipua polvessa ei enää ole. Enemmänkin kipua on kyljessä. Taisi tulla kylkiluihin jotain vikaa, kun viikko sitten kompastuin nurin ja rollaattori karkasi käsistä.

Niistä 16 portaasta tuli hieman masentunut tunnelma, kun tv-uutisissa mainittiin toiset minulle hyvin tutut portaat. Kotikaupunkini Jyväskylän kuuluisat Neron portaat Yliopistonkadulta Harjun huipulle. Ne täyttävät nyt 100 vuotta.

Niitäkin portaita olen noussut, joskus suorastaan juossut. Kerrankin 60-luvun lopulla kapakkaillan jälkeen nostettiin tytöt selkärepuiksi ja juostiin kahden kaverin kanssa kilpaa portaat ylös asti.  Minulla oli kyydissä kaunis Ulla Tyttölyseosta.

Että kyllä tässä aika alas on vaivuttu, kun nyt 16 porrasta hitaasti kävellen ilman Ullaa tuntuu ihan kelpo saavutukselta.

Heti porrastreenin jälkeen televisiosta tuli Oliver Stonen Vietnamin sotaa kuvaava elokuva Platoon – nuoret sotilaat (1986). Sen raamatullinen alkusitaatti sopi tilanteen tunnelmaan oikein osuvasti:

En ole näiden amerikkalaisten isojen Vietnam-filmien erityisempi ystävä, vaikka niistä moni mestariteoksiksi luokitellaankin. Ne ovat synkkää katsottavaa. Rennoista jenkkipojista tulee viidakkosodassa nopeasti silmittömän väkivallan käyttäjiä, ja siitä ei kukaan tolkuissaan selviä.

Elokuvan sisältöön nähden alun raamattusitaatti on viiltävän ironinen.  Eivät iloinneet nämä sodan miehet nuoruudestaan.

Toisin oli minun nuoruudessani. Kyllä Neron portaiden kilpajuoksut ja muut vallattomuudet olivat silkkaa iloa. Ja erityisen ilon ja jälkimuistelun aihe on siinä, että ymmärsin mennä Tukholman-vuosinani mukaan Vietnamin sotaa vastustaneeseen kansanliikkeeseen. Me kaikki yhdessä saimme sen hulluuden loppumaan, ja rentojen jenkkipoikien nuoremmat vuosiluokat ehkä pelastuivat iloisempaan nuoruuteen.

 

Minä muutosvastarintainen

Kyllä minua voi filmihulluksi sanoa. Olen ollut mukana jos jonkinlaisessa elokuvakerhossa murkkuiästä asti Jyväskylässä, ja myöhemmin sitten Tukholmassa ja Helsingissä. Elokuva-arkiston kantajäsen olen edelleen (sen virallinen nimi on muuttunut mutta en ota sitä käyttöön – uusi nimi maistuu byrokraattiselta valtion virastolta, ei taidelaitokselta)

Minulle elokuva on taideteos, ei sesonkisidonnainen kauppatavara. Filmihullu tuntee alan ja tietää tärkeät ohjaajat ja näyttelijät ja heidän tuotantonsa. Hän lukee alan kirjallisuutta ja aikakauslehtiä. Minulla on Filmihullu-lehden kaikki vuosikerrat tallella kellarikomerossa vuodesta 1979 alkaen.

Kaupallisten elokuvateattereiden tarjonta oli Helsingissä 1980-luvulle saakka sellaista, että aina jostakin löytyi laadukasta katsottavaa. Sen jälkeen laatu on vähitellen hiipunut. Nykyisin on vaikea löytää mitään kiinnostavaa.

Ennen elokuviin mentiin katsomaan tarkasti tarjolla olevaa esitystä. Jos joku rapisutti karamellipussia, sitä pidettiin moukkamaisena käytöksenä. Elokuvan jälkeen mentiin usein keskustelemaan nähdystä viinilasillisen tai oluttuopin ääreen. Lämpimiä muistoja nousee mieleen, kun kokoonnuimme porukalla jonkun kämpille, istuimme piirissä lattialla, nautimme punaviiniä ja keskustelimme henkevästi jostain Godardista, Truffaut’sta tai Bergmanista.

Nyt kaikki on toisin, tässäkin.

Minulla on houkutus mennä kokeilemaan elokuvateatteria, jossa syödään ja juodaan esityksen aikana. Ruoka- ja juomalistat ovat esillä pääsylippua ostettaessa. Tarjolla on herkkua monenlaista, varsinkin juomia.

Epäily on suuri. Tuleekohan siinä katsomisesta mitään? Vai onko sillä niin väliäkään? Siinä syömisen, juomisen ja seuranpidon seassa ei liene väliä, millaisia kuvia näytetään. Ehkä erikoistehosteita ja rymäkkäitä takaa-ajoja tulee vilkaistuksi. – Vai olenkohan minä taas kerran muutosvastarintainen vanha hippi?

Kun Kaurismäet avasivat Andorra-teatterinsa 1970-luvun lopulla, Aki heitti ensimmäiseksi aulassa olevan popcorn-koneen hankeen. Kauas on siitä tultu.

Kuvassa Urmas A. Hilapielen kirjoittama Kino-Suomi (2022). Tuttu kirjoittaja esittelee Helsingin kaikki nykyiset ja entiset elokuvateatterit. Yhdessäkään ei ole mainintaa ruokailusta esityksen aikana. 

Pois ennakkoluulot

Ennakkoluulot ovat pahasta. Näin minulle on kerrottu. Pitäisi olla avoin vaikutteille - uusille, erilaisille, epäilyttävillekin.

Olin kai erilainen pikkupoika, kun en innostunut kaikesta, mistä pikkupoikien olisi kuulunut innostua. Kuten vaikkapa Villin Lännen seikkailuista.

Myöhemmin filmihullu-iässä katsoin kyllä John Ford  -klassikot ja muut, koska ne kuuluivat kaanoniin, mutta innostumista ei vieläkään kulunut. Minusta ne olivat puolitylsiä. Ensin ajetaan vankkureilla tai junassa, sitten intiaanit hyökkäävät vuoren takaa, sitten ammutaan, pudotaan hevosen selästä, tulipaloja syttyy ja melkein kaikki kuolevat. Saluunaankin mennään, ja taas ammutaan.

Tämmöistä on siis se ennakkoluuloisuus. On siihen toki loistavia poikkeuksia, kuten Fred Zinnemannin ohjaama Sheriffi.

Ja nyt sitten yhtäkkiä on käynyt niin, että vanha kaverini on kirjoittanut Villin Lännen nettikirjan. Facebookissa hän kutsui lukemaan ja antamaan palautetta.

Tiedän kaverin poikkeuksellisen fiksuksi. Hän on aikaisemmin julkaissut fiktiota, lyriikkaa, oppikirjoja ja tietokirjoja, ihan sieltä 60-luvun Huutomerkki-sarjasta alkaen. Nyt julkistamisessa hän kertoi käyttäneensä paljon tekoälyä teoksensa taustafaktojen selvittelyyn.

Mutta että minun pitäisi vanhoilla päivilläni Villiä Länttä lukea! Paluu pikkupoikavuosiin? Vai onnistuuko fiksu kaveri uudistamaan genreä niin, että minultakin ennakkoluulo karisee?

Kuvassa viime aikoina lukemiani kirjoja. Niihin ei liittynyt ennakkoluuloja – tuttuja ja osaaviksi kirjoittajiksi tietämiäni kaikki. Ja ennen kaikkea kaikilla tuttu lajityyppi.

 

Uskalsin suositella

On riskialtista suositella kenellekään kirjaa tai elokuvaa, josta on itse pitänyt. Voi suositus mennä pahasti mönkään.

Opin olemaan pidättyväinen suosituksissani, kun kerran 1970-luvun alussa meni mönkään. Kaksi kollegaa, itseäni selvästi vanhempaa naista, etsi lehdestä päivän elokuvalistaa. Olin juuri nähnyt Jean Renoirin Onnen aika –elokivan ja suosittelin sitä.

Eivät osuneet kohdalleen Renoirin hyvällä tyylitajulla esitetyt herjat ja irvistelyt. Sain vuosikausien jälkeenkin kuulla vinoilua omituisesta suosituksestani. Ei ollut kertaakaan saanut nauraa.

Joskus taas suositus osuu nappiin ja aiheuttaa yllättäviä seurauksia.

Toukokuussa 1978 minulla oli kierroksessa uusi ihastus, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva tyttö. Jouduin lähtemään viikonlopuksi pois Helsingistä, ja tyttö mietti, miten tyhjäksi jäävän illan viettäisi. Rohkenin suositella juuri näkemääni uutta elokuvaa, Fred Zinnemannin ohjaamaa Muistojeni Juliaa.

                                  (Fred Zinnemann Muistojeni Julia 1977 / Vanessa Redgrave, Jane Fonda)

Ihastukseni meni ystävättärensä kanssa katsomaan, ja molemmat pitivät kovasti. Sain jälkeenpäin kuulla, että elokuvan jälkitunnelmissa he olivat ihmetelleet, että mikäpäs se sellainen mies on, joka tällaista osaa suositella. Että sellaisesta miehestä ehkä kannattaa pitää kiinni.

Tällaisia itsekehuisia muistoja nousi tänään mieleen, kun Muistojeni Julia tuli televisiosta - on myös Yle-Areenassa. Ehkä siis rohkenen lievästi suositella täälläkin. Samalla katsoja oppii, mitä tarkoittaa aika vieras termi ´pentimento´.

Kyllä se vaikuttava elokuva oli vieläkin. Hieno näyte, miten väkivaltaa voi kuvata ilman että sitä näytetään. Teoksella on myös merkittävä kirjallinen tausta, keskeisiä henkilöitä ovat näytelmäkirjailija Lilian Hellman ja rikoskirjailija Dashiel Hammett. - Onnistuin myöhemmin hankkimaan molempien pääosan näyttelijöiden omistusnimikirjoitukset kokoelmiini, siis Vanessa Redgrave ja Jane Fonda.

(Tällä kirjoituksella on linkki erääsen aiempaan kirjoitukseen. Se löytyy täältä KLIK)

 

 

Syttyykö?

Opiskeluaikaisen kaverin kanssa palattiin muistoihin. Kirjahyllystäni löytyi virikkeitä. Kaikenlaista sitä joutuikin lukemaan ja tenttimään. Sitä siinä iltaa istuessa mietittiin, oliko se kaikki kirjallisuudentutkimuksen teoria hyödyllistä ja tarpeellista. Uuskritiikit  ja sen sellaiset, joita paljon harjoiteltiin.

Tyylilajit, rytmikuviot ja monenmoiset muut tekstin ominaisuudet on tietenkin hyvä tuntea, samoin kirjallisuuden aikakausien virtaukset ja mestarit. Mutta tavallinen lukija ei teorian ja historian kautta taida lukemiseen syttyä.

Vähäiselle huomiolle opiskelussa jäi tunne-elämys ja innostus, joka syttyy, kun kirja on kädessä ja sivut alkavat kääntyä. Tai syttyy jos on syttyäkseen – aina ei syty.

Aiheeseen sopivasti liittyen huomasin Ylen Areenassa vanhan tutun elokuvan Kuolleiden runoilijoiden seura (ohj. Peter Weir 1989 / Dead Poets Society). Siinä tiukan kurin sisäoppilaitoksen pojat oppivat lukemaan kirjallisuutta niin, että eläytyminen ja tunne ovat ensisijaisia, teknisistä ominaisuuksista ei niin ole väliä.

Olen tullut ymmärtämään, että nykymaailmassa ihmiset eivät enää lue kirjoja, pojat eivät vallankaan. Jopa yliopistot ovat törmänneet ongelmaan, että opiskelijoille on ylivoimaista lukea kokonainen kirja.

Miten tässä näin on päässyt käymään? Minun aikanani kirjallisuustieteen opiskelijat joutuivat lukemaan teoriakirjojen päälle vallan hemmetinmoisen määrän kaunokirjallisuutta. Eikö onnistu enää?

Kuolleiden runoilijoiden seuran pojatkin innostuivat, kun originelli opettaja heidät siihen villitsi. Opettajalle itselleen siinä ei hyvin käynyt, mutta elokuvan liikuttava loppukohtaus antaa ymmärtää, että näihin poikiin runojen lukemisen intohimo syttyi.

                   (Kuvat: Peter Weir: Kuolleiden runoilijoiden seura - Yle Areenassa 25.3. 2025 saakka)

Haista kukkanen

Härkä nimeltä Ferdinand on varmaankin pysynyt muistissa? Hän oli se huono härkä, joka esiintyi Disneyn piirretyssä filmissä vuodelta 1938. Aku Ankan joulutervehdyksessä sitä esitettiin televisiossa minun lapsuusvuosinani

Huono härkä? Miten niin?

Ferdinandin piti osallistua härkätaisteluun, sillä hän näytti siihen tehtävään sopivan kiukkuiselta. Mutta se oli väärinkäsitystä. Ampiainen oli pistänyt Ferdinandia pyllyyn, ja siitä hän kiukustui. Mutta se meni äkkiä ohi. Kun tuli aika taistella, Ferdinand halusikin vain istua puun alla ja haistella kukkien tuoksua. Siitäkös matadorit suuttuivat. Huono härkä!

Viime viikkoina Ferdinand on palannut ajatuksiini. Olen tuntenut, että Ferdinandista sopisi ottaa mallia. Ferdinand teki minuun vaikutuksen jo lapsena. Minullakaan ei ollut intoa osallistua poikaporukoiden fyysisiin mittelöihin, ei tappeluihin, ei urheilupeleihin, ei mopohurjasteluihin, ei mihinkään vaaralliseen.

Roolimalliksi Ferdinand ei monelle ole kelvannut. Francon diktatuurissa Espanjassa filmi kiellettiin, koska se esitti härkätaistelun naurettavana maskuliinispektaakkelina. Hitlerin on sanottu pitäneen filmiä degeneroituneena demokraattisena propagandana.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten Putin ja Trump suhtautuisivat . Pasifistien viesti, jossa joku on täysin piittaamaton taistelun tuomasta kunniasta, saisi varmaankin julman kohtelun. Woke-vöyhötystä?

Nykyhulluudelle pitäisi saada loppu. Tehdäänkö se parhaiten käärimällä hihat ja ryhtymällä vastarintaan?  Vai olisiko parempi provosoida Ferdinandin tavoin? Siis olla itse provosoitumatta, istua vain puun alla ja haistella kukkia ja olla piittaamatta muiden rähjäämisestä? Tuhokierteen keskellä vaikkapa kirjoittaa kohteeseen osuvia runoja. Tai tehdä osuvaa taidetta, teatteria, elokuvaa. Tai vaikkapa pitää koululakkoa ilmaston puolesta.  – Pääasia että viesti osuu ja näkyy ja kuuluu.

(Kirjoituksen inspiraatio:  Philip Teir:  Det vore en nåd att få ligga under en korkek de närmaste fyra åren / Hbl 21.2.25)

Menetetty kunnia

Lapsuudenkotini olohuoneen seinällä oli ryijy – iso ja pörröinen. Äitini oli valinnut sen ja tuntui olevan siitä ylpeä.

Ryijyyn ja sen tekijään liittyi jonkinlainen kertomus, jonka äiti kertoi kaikille vieraille. Muistikuvani kertomuksesta on niin epätarkka, etten pysty sitä tässä toistamaan. Jotenkin se liittyi äitiin itseensä ja ryijyn taiteilijaan. Olisivatko ehkä olleet tuttavia elleivät peräti sukulaisia? En ole varma.

Vuosia myöhemmin äiti jäi leskeksi ja muutti Jyväskylästä Helsinkiin. Ryijy tuli muuttokuormassa mukana. Olin itse ripustamassa sitä pienen kaksion seinälle.

Tuli kuitenkin hetki, jolloin äiti halusi ryijyn pois seinältä. Vähän ihmettelin, miksi nyt näin. En saanut suoraa vastausta. Jotenkin oudon kiusaantuneelta äiti vaikutti.

Ryijy käärittiin rullalle, suojattiin muovikääreellä ja vietiin kellarikomeroon. Siellä se pysyi vuosikaudet.

Kun äiti sairaustuttuaan muutti palvelutaloon, asunto piti tyhjentää. Tuli puheeksi, haluaisiko hän ryijyn muutossa mukaan. Ei missään nimessä halunnut. Äiti ehdotti, että minä ottaisin sen omaan kotiini. En halunnut. Minulla kaikki seinät olivat kirjahyllyjä täynnä.

Päätimme pistää ryijyn myyntiin. Sain siitä huutokaupassa 200 euroa.

Joskus myöhemmin kysyin äidiltä, miksi hän ei enää pitänyt ryijystään, josta oli ennen ollut niin ylpeä.

̶   Ei sitä kehtaa seinälleen pistää, mitä ihmisetkin ajattelisivat, jos näkisivät.

̶   Miten niin ei kehtaa?

̶   No se kun sama ryijy oli siinä yhdessä elokuvassa sen tollon päähenkilön kodin seinällä.

̶   Minkä ihmeen elokuvan?

̶   No sen Turhapuron.

  

Ei enää

Jos jotain nuoruudesta kaipaan, niin rentoa reissaamista. Kun liftaamaan lähdettiin, ei ollut suurta väliä sillä, mihin päädyttiin. Kunhan johonkin.

Tukholman eteläpuolelta moottoritien liittymästä liftaus onnistui helposti. Kerran päädyin Berliiniin, kerran Amsterdamiin, kerran K:n ja E:n kanssa vain Kööpenhaminaan. Pari kertaa lähdettiin näiden teiniteatterin runotyttöjen kanssa rättisitikalla isommalle kierrokselle, mutta Amsterdamin Dam-aukiolle taas päädyttiin.

Teltta oli mukana, mutta kun sopivaa telttailupaikkaa ei aina reitille osunut, yhtä hyvin voitiin yöpyä asemilla tai puistonpenkillä. Välillä yöuni saattoi jäädä kokonaan väliin kaupungilla kulkiessa. Ei tarvittu aikatauluja eikä hotellivarauksia. Ei niihin olisi ollut varaakaan. Interrail-kokemukset jäivät minulta aika vähiin, sillä ikärajat eivät siihen aikaan osuneet ihan kohdalleen.

Reissuilla kohtasi jännittäviä ihmisiä. Kaikki tämä palautui mieleen, kun muutama päivä sitten katsoin televisiosta vanhan tutun Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise, ohj. Richard Linklater 1995). Siinä nuori amerikkalainen poika (Ethan Hawke) ja ranskalainen tyttö (Julie Delpy) kohtaavat sattumalta junassa, kiinnostuvat toisistaan ja päättävät viivyttää eronhetkeä nousemalla junasta Wienissä. Siellä he kulkevat kesäyössä pitkin kaupunkia, tutustuvat toisiinsa ja ihastuvat aika lailla. Aamulla eron hetken tullessa he hätäilevät, jääkö tämä yö heinän ainoaksi kohtaamisekseen.  He päättävät palata samalle asemalaiturille tasan puolen vuoden kuluttua. – Toteutuuko suunnitelma, sen katsoja saa tietää kakkososassa, joka valmistui yhdeksän vuotta myöhemmin.

Pakko myötää, että kaikki tuollainen reissaaminen on kaukaista menneisyyttä.

Mieli tekisi, mutta ei onnistu enää. Minäkö liftaamaan moottoritien liittymään? Minäkö telttaan nukkumaan? Yön yli kuljeskelu saattaisi vielä onnistua – olenhan viime vuosiin asti vaellellut kesäyöt linnunlaulua tarkkaillen Längelmäveden rantapolulla ja Strömforsin kyläteillä.

Mutta kyllä se on pientä kateutta tuntien myönnettävä, että ”Nuoruus on mänt”, niin kuin Elämänmeno-sarjan päähenkilö (Ritva Oksanen) karjalan murteella suree Åke Lindmanin ohjaamassa ja Pirkko Saision kirjoittamassa teoksessa.

Kumpi parempi?

 

Orson Wellesin ohjaama Citizen Kane (1941) on vuodesta toiseen säilyttänyt asemansa

kriitikkoäänestyksissä yhtenä maailman kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Hyvin on listalla sijoittunut myös saman ohjaajan Pahan kosketus (Touch of Evil – 1958).

Pahan kosketus tuli eilen lauantaina Yle-Teeman klassikkosarjassa (myös Areenassa). Katsoin sen taas. Olen Wellesin tuotannon vuosien varrella ennenkin katsellut ja niihin liittyvää kirjallisuutta lukenut.  Analyysit ylistävät Wellesin mestarilista taitoa. Erityisesti analyysit ovat tutkineet elokuvien syvätarkkoja kuvia, suuria lähikuvia, poikkeuksellisia kuvakulmia, pitkiä kamera-ajoja, valoja ja varjoja ja leikkauksen rytmejä. Welles oli tällaisissa teknisissä taidoissa ensimmäinen pitkälle edennyt ohjaajamestari.

Odotin elokuvan alkua epävarmoin tuntein. Jokohan nyt innostuisin? Moneen kertaan olen samoissa tunnelmissa Wellesin elokuvaa aloittanut, mutta ei vaan ole lähtenyt lentoon.

Tunnistan kyllä kuvakulmat ja syvätarkkuudet ja muut ja myönnän mestarin otteet, mutta siltikään Welles ei ole minun ohjaajani. Eikä eilinen tilannetta muuksi muuttanut. Päällimmäiseksi jää hieno tekniikka ja taiteellisuus - tunteella näihin en pääse mukaan. Kun tunne puuttuu, paljon puuttuu.

Jos minä pääsisin äänestämään, nämä elokuvat eivät hätyyttelisi kärkisijoja.

Lohdutukseksi valitsin dvd-hyllystäni Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (Smultronstället – 1957). Se hätyyttelisi. Siihen pääsee tunteella mukaan.

Ei taida olla yllätys, ettei Welles pitänyt Bergmanin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Ei taida sekään olla yllätys, ettei Bergman pitänyt Wellesin tuotantoa kummoisessakaan arvossa. Kaivoin esiin paljastavan lausunnon.

Ehkä joskus kerron

Pitkästä aikaa näin elokuvan Isadora (ohj Karel Reisz 1968). Olen sitä kaivannut, sillä omista dvd-kokoelmistani se puuttuu. Nyt se tuli televisiosta (nähtävissä YLE-Areenassa 9.3. saakka)

Elokuva kertoo 1920-luvun legendaarisesta tanssijasta Isadora Duncanista, joka kohahdutti aikalaisiaan vapaan tanssin ja vapaan rakkauden tienraivaajana. Keskeiseksi nousee Isadoran kohua herättänyt suhde venäläisen runoilija Sergei Jeseninin kanssa.

Isadora  eli pariisilaisissa boheemipiireissä ja teki kiertueita ympäri Eurooppaa, Suomeenkin. Itse Eino Leino kävi katsomassa ja laati esityksestä sanomalehtikritiikin. Isadoran elämä oli täynnä dramaattisia käänteitä. Hänen kohtalokseen koitui pitkä kaulahuivi, joka takertui avoauton pyörään ja katkaisi hänen niskansa. Hurja onnettomuus on elokuvan loppukohtaus.

Elokuvan suuren pääroolin näyttelee Vanessa Redgrave, joka minun henkilökohtaisella asteikollani on yksi elokuvaklassikoiden suurista naistähdistä (muita ykköslistallani ovat mm. Jeanne Moreau, Ingrid Bergman, Anna Magnani, Katherine Hepburn)

Vanessa nousi huipulle jo 60-lukulaisuuden kulttielokuvassa Blow-Up (ohj. Michelangelo Antonioni 1966) ja saavutti uuden ihailun elokuvassa Muistojeni Julia (ohj. Fred Zinnemann 1977)

Nyt television Isadora palautti mieleen muiston vuodelta 1991 työmatkaltani Lontooseen. Huomasin siellä teatteri-ilmoituksen, joka pisti minuun vipinää, vaikka yleensä aika jähmeä olenkin. Eräässä teatterissa oli nimittäin menossa näytelmä When She Danced, pääosassa Vanessa Redgrave.  Sinne oli saatava lippu!

Sain lipun. Hieno näytelmä olikin, aiheena siinäkin Isadora. Esityksen jälkeen keksin norkoilla touhukkaan näköisenä hetken teatterin sivuovella henkilökunnan oven läheisyydessä. Ja eikös kohta ovesta astu ulos näytelmän päätähti.

Rohkaisin mieleni ja menin pyytämään nimikirjoitusta. Kynä minulla oli povitaskussa, mutta ainoa paperipala oli pääsylippu.

Siihen sain nimikirjoituksen. Se on tallella. Vanessalla ei tuntunut olevan erityisempää kiirettä, joten juttuhetki kesti viitisen minuuttia. Sain kerrotuksi kaikki ihastuttavat elokuvamuistoni, ja varsinkin Muistojeni Julia tuli innokkaasti puheeksi, sillä siihen minulla liittyy aivan erityisen merkityksellinen henkilökohtainen tapaus. Elämäni kulku saattaisi olla aivan erilainen ilman sitä elokuvaa. Ehkä kerron sen joskus.

Miehekästä meininkiä

Olen ihmetellyt, miksi presidenttiehdokkailta ei kysytä heidän kirjallisista mieltymyksistään – ja saman tien muistakin taiteista. Vai eivätkö ne kuulu presidentin tehtäviin tai valtaoikeuksiin? Minua ilahduttaisi tietää, että presidentti lukeekin jotakin.

Kekkonen luki paljon, se tiedetään. Kirjallinen sivistys näkyi ja kuului hänen rehevässä ilmaisussaan. Kirjailijavaimo Sylvillä varmaankin oli vaikutusta asiaan.

Niinistö sai minulta monta sympatiapistettä, kun hän yllättäen ilmestyi julkisuuteen haastattelemaan amerikkalaista Paul Austeria tämän käydessä Suomessa muutama vuosi

sitten. Ja hyvin haastattelikin, oivaltavia ja analyyttisiä kysymyksiä ja keskusteluja. Vaimo on kirjallisuuden ammattilainen. Erinomaisia valintoja sisältävä runoantologia Katso pohjoista taivasta (Otava 2017) on Jenni Haukion toimittama.

Hufvudstadsbladet on sentään valtavirrasta poikkeava kulttuurilehti. Se esitti eilen (3. helmikuuta) presidenttiehdokkaille kysymyksen: ”Vad är din relation till finlandsvensk poesi?”

Kysymys on hyvä, vaikkakin hieman suppea-alainen, mutta se on ymmärrettävä, kun ottaa huomioon lehden kohderyhmän. Ihan tasapuolinen kysymys ei ole, sillä vain toinen ehdokkaista kuuluu itse tuohon kohderyhmään.

Mutta kuinkas sitten kävikään. Se kohderyhmäläinen ”svarade att hans relation till poesin tyvärr är ganska svag” eikä näin ollen vastannut kysymykseen mitään. Yhden kirjailijan hän kuitenkin mainitsi henkilökohtaiseksi tuttavakseen (Mårten Westö). Tämä ei nyt kuitenkaan pelasta noloa tilannetta, sillä hän ei ole runoilija.

Se ei-kohderyhmäläinen ehdokas onneksi pelasti nolon tilanteen. Hänelle tuttuja olivat Claes Andersson, Tove Jansson ja Märta Tikkanen sekä 70-luvulla ilmestynyt runouteen erikoistunut alakulttuurilehti Fågel Fenix.

Hyvä näin. Tästä(kin) tuli minun arvoasteikollani toiselle ehdokkaalle plussaa ja toiselle miinusta.

Tällaiset runoaiheet eivät taida olla nykyhetken yleiselle mielipiteelle merkitseviä. Nyt menestyvän ehdokasmiehen pitäisi olla karski ja jämerä. Suosiota tulee puheista, joissa toistuu Kova kovaa vasten ja Rautaa ja piikkilankaa rajalle!  Jos ehdokkaalla ei oikeasti ole luonnetta tuollaista suustaan päästellä, pitäisi edes pikkuisen oppia teeskentelemään. Jos ei yhtään yritä, häviää taatusti vaalipelin.

Jossakin katsannossa saattaa olla suoranainen haitta, jos ehdokas tuntee runoja ja loruja. Onhan muillakin henkilökohtaisilla vähemmistösuuntautumisilla ilmeisesti haitallista vaikutusta.

Tällaisessa maailmanajassa meikäläinen runojen ystävä tuntee olevansa aika omituinen olento, kun  huomaa innostuneensa keskustelemaan blogissaan vaikkapa jostakin lyriikan havainnosta (ks. edellisen blogikirjoitukseni kommenttiketju).

Se ei taida olla ollenkaan miehekästä meininkiä.

[jatkuu, ehkä…]

(Elokuvat: 1. Edvin Laine / Väinö Linna: Tuntematon sotilas  -1955  /  Åke Lindman)  ///  2.  Peter Weir: Dead Poets Society -1989  / Kuolleiden runoilijoiden seura  /  Robin Williams)

Ei yhtään

Katsoin televisiosta elokuvan Päätalo (ohj. Hannu Kahakorpi 2008, - löytyy Ylen Areenasta). Se on kuvaus nuoren  Kalle Päätalon mutkikkaasta tiestä kirjailijanuransa käynnistymiseen. Kuvauksen ytimessä ovat tulevan kirjailijaan runsaat parisuhdekiemurat,

Blogin lukijat tietävät, että kirja-aiheista kirjoittaessani minulla on tapana kaivaa hyllystä aiheeseen liittyviä teoksia.  Otan niistä valokuvan ja pistän kirjoituksen koristeeksi. Hyllystäni yleensä löytyy aineksia kaikkeen tarpeelliseen.

Nyt perinne katkeaa. Tähän tekstiin ei tule valokuvaa Päätalon kirjoista. Syy laiminlyöntiin on helposti selitettävissä. Hyllyssäni ei ole yhtään Päätalon kirjaa.

Puuttuvan kuvan keinotekoiseksi korvikkeeksi otan kuvan hyllystäni siitä kohdasta, jossa Päätalon kirjojen kuuluisi aakkosjärjestyksen mukaan sijaita. Tuossa Aleksandr Puškinin ja François Rabelais´n välissä niiden pitäisi olla. Siihen välin pitäisi tulla 39 paksua Päätalon romaania. Ei yksi hylly riittäisi.

Kahta Päätalon kirjaa muistan joskus kauan sitten aloittaneeni, mutta kesken taisivat jäädä. Jotenkin jäi tuntuma, että sielu ja mieli olisi pitänyt reivata toisenlaiseen asentoon, jotta lukeminen etenisi. Voimaa reivaamiseen ei juuri silloin löytynyt. Se on kummallista, sillä lukijoita Päätalolla on valtavasti. Ei taida suurempaa myyntitykkiä valtakunnasta löytyä. Miksi siis minä en tämän kanssa pärjännyt?

Paljon on puhuttu, että Päätalossa rahvaan ja eliitin maku ei kohtaa. Lukijat rakastavat, kriitikot moittivat. En tunnista tätä itsessäni. Kyllä minulle ”rahvaan” kulttuuri monessa maittaa, - Ehkä joskus vielä teen uuden aloituksen. Jos innostuisin, luettavaa riittäisi vuosikausiksi.

Elokuvassa oli kolme kirjallisuusviitettä Päätalon omien teosten ulkopuolelle. Nämä kaikki sentään onneksi löytyvät hyllystäni valokuvattavaksi.

1.  Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi? – Tuttavallista keskustelua kaikesta siitä, mitä nuoren kirjailijan tulee tietää (WSOY 1935) on nuoren Kallen opaskirja, jota hän tutkii jatkuvasti.

2. Kalle lähettelee ensimmäistä käsikirjoitustaan kustantajille. WSOY, Otava ja Tammi palauttavat paperinipun kelvottomana kustannettavaksi. Moitteiden ydin on siinä, että kirjoitus on muodoton eikä muistuta ollenkaan romania. Kirjoittajaa suositellaan tutustumaan romaanin teoriaan esim. lukemalla Alex Matsonin teoksen Romaanitaide.

3. Gummeruksen (myöhemmin Weilin & Göösin) kirjallinen johtaja Ville Repo tajusi Päätalon lähettämän paperinipun  sisältämän lahjakkuuden sen puutteista huolimatta. Repo auttoi Päätaloa muokkaamaan kirjoitustaan julkaisukuntoon. Siitä työstä syntyi Ihmisiä telineillä -niminen kirja, ja siitä menestys alkoi. Päätalo pysyi Gummeruksella koko uransa ajan. Repo on kuvannut kohtaamistaan Päätalon kanssa muistelmakirjassa Kättentaputukset raastuvanoikeudessa (W & G 1987).

 

Tänään tässä ja nyt

2023 luin vain 59 kirjaa. Se on vähemmän kuin ennen. Näin siinä käy kun somessa yöt roikkuu.

Aika monta paksua ja raskasta tietokirjaa siinä kuitenkin oli mukana (tämä on selittelyä vähän niin kuin epäonnistuneella urheilijalla: varvas kipeä, juntturainen olo, tyhmä tuomari, vastatuuli!)

Vielä huonommin meni kävelykilometrien ja muun liikunnan kanssa. Ne suorastaan romahtivat kuin mitkäkin pörssikurssit. Alkukesän leikkaus, selkävaivat, vesilammikko polven sisässä ja korona pistivät hommat tauolle. Aikaisin tullut liukkaus jatkoi. Keskiyön aerobiccaus tietokoneen määräämässä tahdissa on sentään päässyt taas vauhtiin, tosin selkää ja polvea varoen.

Elokuvia sentään ihan hyvä lukumäärä: 190. Laskennassa mukana kaikki formaatit; teatterit, televisio, suoratoisto, dvd..

Tämä oli aikuisikäni ensimmäinen ja ainoa vuosi, jolloin en muuttanut kesäksi maalle. Omaa kesäkotia ei enää ole. Saa nähdä, jääkö pysyväksi. 

Längelmäveden koti meni myyntiin 2019. Uusi löytyi Strömforsin suunnalta, mutta kolmessa vuodessa se osoittautui liian isoksi ja työlääksi, varsinkin suuren perinnepuutarhansa osalta. Se olisi mennyt pilalle puutteellisen osaamisen ja laiskan luonteen vuoksi. Talon myynti onnistui viime tingassa ennen kiinteistökauppojen ja hintatason romahdusta.

Ei kaupunkikesäkään erityisen onnistunut ollut. Nuo sairaudet ja krempat tulivat kaikki jonossa loppukeväällä ja alkukesällä, joten kunto pääsi kohdalleen vasta elokuussa. Kaupunki oli täynnä tapahtumia, mutta moni kiinnostava jäi käymättä.

Vuoden vaihtumista katselin ikkunasta. Pauketta ja mellakkaa oli tavallista vähemmän, joten siltä osin vuosi alkoi hyvin. Pakkanen on kuitenkin kamala. -15 astetta on liikaa silmilleni. Sisällä on pysyttävä. Maailman tapahtumat ja kotimaan politiikka aiheuttavat kauhunväristyksiä alkavalle vuodelle. En osaa olla optimisti, vaikka henkilökohtainen  tilanteeni onkin hankalan vuoden jälkeen taas hyvässä kunnossa. 

Sohvalla selällään

Suomi on maailman onnellisin maa. Sijoitus on pysynyt samana jo vuosikaudet. Ei tapahdu selittämättömiä romahduksia niin kuin koululaisten Pisa-tuloksissa.

Onnellisuus ei tosin näytä jakautuneen tasaisesti joka puolelle Suomea, kuten kartta näyttää. En ole huomannut, onko syytä tutkittu. Arvelen, että kyse on taloudellisen vaurauden epätasaisen jakautumisen vaikutuksista. Nykyhallituksen toimet tulevat sitä lisäämään, joten muutaman vuoden kuluttua onnellisuuskilpailun voitto ei enää taida meille tulla. 

Jotkut kuulemma ihmettelevät, jotkut peräti kieltäytyvät uskomasta tällaista loistavaa tulosta. Suomessahan on valtavasti surkeutta, kuten niin monet runoilijat ja laulajat kertovat.

Minä en onnellisuuskilpailun voittoa ihmettele, minä uskon. Havaintojeni mukaan tulos on itsestään selvä.

Havaintoni tosin ovat aika suppeat ja sen vuoksi ehkä hieman vinoutuneet. Kohderyhmääni kuuluvat itseni lisäksi pari kaveriani. Me kolme olemme mallitapauksia suomalaisesta onnellisuudesta.

                                          (Kaurismäki Mika Tyttökuningas 2015)

Aivan erityisesti onnellisuutemme kukoistaa tällaisena hämäränhyssyn aikana. Sielu lepää, kun valveilla ollessa on koko ajan hämärää. Pienen häiriön tuottaa maassa oleva lumi. Parempi olisi vetinen tihkusade. Sadetakki, huppu päässä ja kumisaappaat jaloissa – siinä onnellisen eläkeläisen ulkoiluhurmion huippu.

Sisällä sen sijaan olisi houkutus kiivetä uuninpankolle talviunille. Tämä houkutus on kuitenkin helppo välttää, sillä Töölöntorin taloissa ei ole uuninpankkoa. Erityisesti nyt on syytä varoa, ettei ulkoillessaan osu ihmisviran viemänä mihinkään tavarataloihin tai joulumarkkinoille. Bling bling -meininki pilaisi koko suloisen tunnelman.

Kyllä tällaisen lepovaiheen antamilla voimilla taas kestää kohta koittavan häikäisyn ja helteen rasitukset.

Kuvassa teemaan liittyvää peruskirjallisuutta. Siihen tutustuminen onnistuu luontevimmin sohvalla selällään.